Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta

Äiti istuu ikkunan ääressä hievahtamatta, lysähtänyt hahmo päivänvalon kirkkautta vasten. Ruudut muodostavat ristin juuri äidin pään päälle. Hätkähdän niin, että vesi lorahtaa tarjottimen reunan yli lattialle.

Äiti ynähtää ja kääntyy tuijottamaan teekuppiaan. Kuin napsauttamalla hän on taas poissa ja minä arkitodellisuudessani. Mitä minä oikeastaan välitän jostain kiinalaisesta ikkunan takana, kun oma jokapäiväinen ongelmani istuu tuossa edessäni.

Raili Mikkanen tuo uudessa teoksessaan Laulu Punaisesta huoneesta (Minerva 2012) jälleen kerran esiin palan salaista historiaamme, sillä monikohan on kuullut, että Nikolai II:n aikana Suomeen tuotiin linnoitustöihin kolmetuhatta kiinalaista, joista suurin osa rikollisia. Jälleen sanon siksi, että Mikkasen kirja Meren ja ikävän kiertolaiset oli sekin minulle, historian harrastajalle, aivan uusi ja aika surullinenkin tieto vaietusta menneisyydestämme. Kun Meren ja ikävän kiertolaiset sijoittuu aikaan 1918-1921, olemme nyt vuodessa 1916 ja siis ajassa, jossa olimme Venäjän alamaisia. Mikkanen kuorii selvästi sipulia, jossa kierrämme liipaten Nikolai II:sta ja jos minun toivomukseni toteutuu, kirjailija jatkaa sarjaansa taaksepäin ja kohtaamme väärinymmärretyn tsaariparkamme, joka tosin ei osannut hallita ja se näkyi myös hänen suhteessaan Suomeen. Ja nyt hänellä on meneillään maassamme linnoitustyöt, joissa epäinhimillisissä oloissa työskentelee tuhansia kiinalaisia ja yksi heistä on Yao, ryhmän venäjän kielen tulkki.


Voi tuntua yhtäkkiä kaukaa haetulta, että perhetyttö Annika Ström ja Yao ollenkaan kohtaavat etenkin kun otetaan huomioon aika ja sen käytösnormit. Tapaamisen mahdollistavat Annikan miltei mahdoton tilanne syvästi masentuneen äitinsä hoitajana sekä nuoren naisen erittäin empaattinen, välitön ja napakka luonne sekä eritoten hänen ihastuttava kärsimättömyytensä: Hän on pakahtua omaan oloonsa!

Kun kaksi nuorta kohtaa, siinä ei kysytä rotua, ei uskontoa, ja ainoa yhteinen kielikin on venäjä, joka oli siihen aikaan Suomessa pakollinen. Ei nuori nainen myöskään tajua mihin vaaraan asettaa itsensä suhteessa ympäristöönsä, joka vihaa kaikkia maahantuotuja kiinalaisia eikä pysty näitä mitenkään edes toisistaan ulkonäöltä erottamaan. Jos yksi tekee ryhmästä murhan, kaikkia pidetään syyllisinä.

Annika ja Yao kuitenkin löytävät toisensa laulussa Punaisesta huoneesta kertoen vuorotellen toisilleen oman maansa suosittua romaania. Näin kertomukset Punaisen huoneen uni ja Laulu tulipunaisesta kukasta kietoutuvat yhteiseksi tarinaksi, heidän tarinakseen. Annika on temperamenttinen ja nopea ja itsekin hämmästelee tunteidensa rajuutta:

Olenko minä enää aivan viisas? Hän on onneton, yksinäinen ihminen, vielä yksinäisempi kuin minä itse. Ei hän ole haluamassa minulta yhtään enempää kuin hippusen ystävyyttä. Se että satumme olemaan myös nuori mies ja nainen, on varmaankin minulle suurempi asia kuin hänelle.

Näinhän sitä voi itselleen uskotella, mutta ennen kuin äiti palaa sanatoriosta yllätyksineen, on luotu ikuinen side, jota kaikki maailman viha ja välimatkatkaan eivät voi ikinä katkaista.

Kirjan kertojana on pääasiassa Annika, mutta osin myös Yao, joka pohtii tilannettaan sekä kirjoittaa usein mielessään kirjettä äidilleen Kiinaan. Yaon ääni on yhtä rauhallinen kuin Raili Mikkasenkin. Olen jo tottunut Mikkasen tyyneen ääneen ja myös siihen, että vaikka mikä tuli syttyisi, hän toteaa tyynesti vain ’että se syttyi’, mutta ei miten. Ilmiselvää on, että nuori pari jo tuolloin 1916 uskaltautui punaisen katon alla tekoihin, joihin veri veti, mutta Raili ajattelee, että nuo asiat on lukijan luettava rivien välistä ja osattava käyttää myös omaa mielikuvitustaan. No, minä ainakin kuvittelin vaikka mitä…

Minusta on upeaa, miten tarkkaa työtä Mikkanen tekee. Hän ei kärsi keskittymiskyvyttömyydestä. Raili on fiktion ja faktan kautta historioitsija, sillä tämä on tiettävästi jo hänen kolmas kirjansa sipulissa, jonka kautta hän purkaa Suomen historiaa auki tietyltä ajalta. Ensimmäinen oli Unelmien varjot, jossa hän kertoo Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928 ja toinen jo edellä mainittu Meren ja ikävän kiertolaiset 1918-1921. Näen usein kirjoja elokuvina, mutta Laulu Punaisesta huoneesta on kuin tehty näyttämölle, sillä ihanteellisen suppea henkilömäärä luo rajatun tilan näyttämöllisen tunnelman.

Laulu Punaisesta huoneesta kirjan kannet ovat jälleen loistavaa työtä Päivi Veijalaiselta. Rohkea tummuus osin 'pitsillä' kontrastina punainen kuin veri ja sitten takakansi kaunista cappuccinoa. Muistanette, että Veijalaisen kansi Mikkasen Meren ja ikävän kiertolaiset teokseen voitti Vuoden 2009 Kaunein Kirjan Kansi-kilpailun blogissani monien, monien joukosta.

Luin Laulu Punaisesta huoneesta tosi nopeasti, sillä teksti on kiinnostavaa, kaunista ja jotenkin helppoa. Aikalaisviitteitä on ripoteltu sinne tänne, kun Annika lukee vaikka Helsingin Sanomista, miten huutolaispoika myydään somerolaiselle maanviljelijälle pilkkahintaan työhön, mutta oikeasti kuoliaaksi kidutettavaksi...Tuo historia ei ole ollenkaan niin kauhean kaukaista: Oma isoäitini eli tuolloin ja vielä varsin likellä Venäjän tsaaria…

Hurmaavaa, että kirja päättyy Norjaan ja Kristianstadiin. Uskon, että Annika on saanut sinne jo kirjeenkin. Jonain päivänä.

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Unelma  Susa ja Kirjan pauloissa

ROMANTTISTA VIIKONLOPPUA IHAN KAIKILLE!

Romanttista viikonloppua ihan kaikille♥ Kiitos eilisestä: Olen hengissä. Otan nyt pienen breikin tarjoten teillle yhden suosikkikuvistani sekä R:n ja minun biisin, jonka tietystikin laulaa Sting:

The Windmills of Your Mind

ENKELIN KIHAROITA, WILLA SUKKAA, ASIOIDEN VYÖRYÄ...JA MIRKKA LAPPALAINEN ON...

Nyt kun sydämellä on liikaa, on paras tehdä pientä yhteenvetoa. Tulee monta pientä asiaa, mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin se tapahtuu nytkin.

Ensimmäinen asia on se, että Ilonan Willa Sukkaa on jälleen saatavana ja varauksia voi tehdä sähköpostitse aarre@sateenkaarentaa. Kirja on juuri se jota joulun aikaan haikailin, että olisin antanut ystävilleni lahjaksi. Paljon kivaa askartelua kaavoineen, herkkuja, upeita interiöörikuvia sekä tietysti Ilonan lumoavaa tekstiä. Tämä on kirja itselle iloksi, ystävälle lahjaksi, ensi joulua odottamaan. Minä aloitan joululahjojen hankkimisen jo kirja-alennusmyynneistä...

Toinen asia on se, että nyt, juuri nyt, minun keskittymiseni on pahasti häiriintynyt ja vähin syy ei ole tuo kirottu kommenttivalvonta, joka vaatii nyt kahta sanaa, joista toinen on sotkettu niin, että siitä ei saa selvää. Tämä tuli niin huonoon aikaan, sillä kun kirjoitan tätä, minun pitäisi kirjoittaa jo ulos seuraavaa kirjaa. Sain tänään sanavahvistuksen poistosta jo ohjetta uskolliselta lukijaltani eli miten poistetaan ilman että kommenttivalvonta poistuu, kiitos Unelma!, mutta minä en sitä poista, sen tekee Lumimies kun kotiutuu. Ja kotiutuminen on vaarassa ellen aloita jälleen päivän lumityösavottaa. Ellen haluaisi tehdä kaikkia näitä ihania kirjoja, minun blogini loppuisi juuri tänään. Olen joskus temperamenttinen eli silloin tällöin tulee kohta että 'se on kerrasta poikki.' Ja jos joku ihmettelee, miksi pidän kommenttivalvontaa, niin tiedoksi, että ihan turvallisuussyistä. Mitä on tapahtunut, kerron sitten kun lopetan...joskus.

Kolmas asia on pelkkää valitusta. Olen ollut taas koko viikon ilman kumppania jakamaan ison talon ja pihan työt. Lumitöissä olen ollut päivittäin vielä klo 22-23. Ja monta kertaa päivässä. Lämmitykset ja muut siihen mukaan on nyt katkaista kamelin selän. Kaiken huipuksi, polveni on oikkuillut koko viikon rankasti. Mitä ilmeisin syy on vain vuoden vanha työtuoli, joka ei ollut hintansa väärti. Vaikka jossain ihmevälissä saan askelmittariini 16 000 askelta per vuorokausi, niin istun tässä koneella tuntikausia. Uusi tuoli saapui eilen Lumimiehen matkassa Helsingistä, mutta se pitää koota. Siis tällainen viikko ja lukemaan olen päässyt edelleenkin vasta klo 23 illalla, joten...Ja jossain välissä olen vielä paketoinut arpajaisvoittoja, joista siis yhtä lukuunottamatta kaikki ovat jo matkalla.

Ja päivä ei siitä yhtään parantunut, että tämän päivän Helsingin Sanomissa kirjailija Johanna Sinisalo vastaa kysymykseen 'onko lemmikkieläimen pitäminen moraalisesti oikein?' toteamalla, että 'ei'. Hänen perustelunsa voitte lukea ko. lehdestä. Olen pöyristynyt ja todellakin aivan päinvastaista mieltä ja oikeastaan kaikki minun ystäväni ovat hulluina koiriin. Ystäväpiirimme koostuu siis ihmisistä, jotka rakastavat koiria perheenjäseninään ja myös antavat lemmikeilleen lajityypillistä elämää.  Olen nyt lähdössä Hänen Majesteettinsa kanssa lumitöihin muutamaksi tunniksi.

Kuvassa mami ja mamin kullat Olga eli Hänen Majesteettinsa sekä tyttäremme Merin Dina, rakas hoitolapsemme.

Nyt vasta olen niin rauhoittunut, että pystyin lukemaan kokonaan HS-raadin vastaukset lemmikeistä ja sain uuden idolin, joka on historiantutkija Mirkka Lappalainen. Näin hän tämän päivän Hesarissa:

"Toivon, että minut kuoltuani haudataan koirieni kanssa kuten Preussin kuningas Fredrik II Suuri."

Nytpä paljastan sitten senkin, että minulla on sama toivomus koskien omaa kuolemaani. Haluan ehdottomasti tulla haudatuksi Olgan kanssa. Hän on elämässäni ollut niin suuri ilo ja täydellisen uskollinen sekä ainoa pyyteetön. Keväällä kukimme sitten joskus sinivuokkoina ja suvella unikkoina, syksyllä otamme vastaan omenat jotka puusta tippuvat ja kuulemme miten luumut kypsyvät...

Haluan vielä tuoda esiin myös HS-raatilaisen, professori Jaakko Hämeen-Anttilan kannan:

"Kotieläinten pitäminen huonosti on moraalisesti väärin, hyvin pitäminen ei. Eihän sekään, että joku kohtelee lasta huonosti, tee lasten hankkimisesta moraalitonta."

Toivotan teille kaikille parempaa päivää kuin minulla nyt on! En toivota nyt vielä viikonloppua, sillä tavoittelen edelleen sitä rauhan tilaa sisälleni, että saan tänään tekstiä wordille...

Minulle eivät aina omat koirat riitä, joten käyn miltei päivittäin Eevan blogissa Sofin ja Milan tassunjäljillä. Kuvassa Stella ja Mila, joista siis Mila on Eevan oma koira. Laitan joskus enemmän kuvia ja myös Sofista, joka rakastaa pizzaa. Paljastan jo nyt, että seuraava 'lapsenlapseni' on samaa rotua kuin Mila!

I Will Survive 

PS. Sain viestin Armaaltani, että sanavahvistukset ovat nyt pois!

Rosamund Lupton: Sisar

En usko, että poikkeuksellisen kauniit ja karismaattiset naiset saavat aikaan pakkomielteitä muutoin normaaleissa miehissä, mutta sen sijaan he vetävät puoleensa kummajaisia ja hiippareita; he ovat kuin liekki pimeydessä, jota nämä levottomuutta herättävät tyypit asuttavat, he vetävät näitä tahtomattaan lähemmäksi, kunnes pimeän asukkaat sammuttavat koko liekin, johon ovat tunteneet vetoa.

Tässä se on kaikki sanottu. Alussa on sen loppu ja kirkkain liekki on sammutettu, mutta mehän tiedämme, että kirkkaimmin palavat kohtaavat pimeän nopeimmin. Sitä ei vain usko tai halua tietää lukiessaan Rosamund Luptonin kirjaa Sisar (Sister, Gummerus 2012, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi), joka itsekin liekehtii kuin houkuttava tuli pimeässä pakottaen lukijan jatkamaan, vaikka ei haluaisikaan tietää…


Sisar on kertomus sisaruudesta, katoamisesta, kaipauksesta, sairaan mielen kunnianhimosta ja sen uhreista. Se on kertomus, jossa isosisko Beatrice saa New Yorkiin puhelun äidiltään, että pikkusisko Tess on kadonnut. Beatrice matkustaa välittömästi Englantiin etsimään siskoaan ja asettuu asumaan tämän asuntoon. Alkaa pitkä tunneli, jonka pimeydessä Beatrice kirjoittaa mielessään tarinaa Tessille toivoen samalla näin saavansa nähdä pikkusiskonsa liekin tunnelin päässä tai saadakseen edes nähdä, mitä tälle on tapahtunut. Samalla kun Beatrice ’puhuu’ siskolleen hän kertoo tarinaa kruununviraston syyttäjälle Wrightille, ainoalle, joka osoittaa uskovansa niihin epäilyihin, joihin Beatrice on kallistumassa.

Sisar on kirjana jotain trillerin ja lukuromaanin väliltä, sillä mahdollinen rikos, jos sellainen on tapahtunut, heijastuu kaikessaan sisarusten hengästyttävän läheisyyden peilistä. Läheisyys on niin tiheä, että se olisi voinut olla jopa ärsyttävä, ellei kaikesta olisi käynyt ilmi, miten erilaisia sisarukset olivat aina olleet. Tess palaa kirkkaana, vilkkaana ja avoimena kaikille. Beatrice harkitsee, valitsee ja järkeilee, kunnes hän kadonneen siskonsa varjossa alkaa kukkia Tessin rakastamana pikkunarsissina, joka maaperän karuudesta piittaamatta yrittää auttaa muita näkemään, mitä pikkusiskolle on todella tapahtunut. Beatricen oma muuttuminen saa hänet myös tajuamaan todelliset tunteensa sulhaseensa:

Me emme olleet koskaan valvoneet myöhään yöhön toivoen löytävämme tuon yöllisen fyysisen keskustelun mittaan mielten välisen yhteyden. Me emme olleet tuijottaneet toisiamme silmiin, sillä jos silmät ovat ikkuna sieluun, olisi hieman tungettelevaa ja noloakin katsoa sisään. Me olimme luoneet kehätien kaltaisen suhteen, joka kiersi raa’at emootiot ja monimutkaiset tunteet, niin että sisäiset minämme olivat jääneet toisille vieraiksi.

En valinnut Sisarta, vaan Sisar valitsi minut. Hyvä niin, sillä tätä kirjaa olen lukenut yön pimeinä tunteina tiukasti tarinassa kiinni, voimatta irrottaa, vaikka sudenhetki on jo ohitettu. Varmaan hirvittävää sanoa, kun kirjan tarinan nyt tietää, mutta olen viihtynyt. Tuskin viihtymistä on kuitenkaan vielä lailla kielletty, mutta viihtyä kärsimyksen, ikävän ja epätietoisuuden piinan äärellä…

Sisarta lukiessa tuli mieleen, että Luptonissa on näkijää, jota ilman kirjailija tuottaisi tehtaistettua tekstiä. Molemmat valitsemani sitaatit kuvaavat kirjailijan vahvaa intuitiota ja paljastavat vaistoavalle lukijalle syviä pohjavirtoja, joiden pyörteissä meillä on lupa odottaa Rosamund Luptonin vievän yöunemme ja kiihkeän kiinnostuksemme tulevissakin teoksissaan.

Sisarrakkauden ristipölytystä ylitse kaikkien rajojen!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Irene  Sanna Amma Susa  Katja/Lumiomena Maija Norkku Minna Laura ja Anni M.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE!

Menestyksessä ystävät tuntevat meidät; vastoinkäymisissä me tunnemme ystävämme.

- Sir James M. Barrie -


Paras ystäväni saa minusta esille parhaat puoleni.

- Henry Ford -


Myötätuntoinen ja rohkaiseva katse, ystävällinen kädenojennus. Ja kaikki muu on toisarvoista.

- Maya V. Patel -


Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.

- kiinalainen sananlasku -


Ystävyys on kymmenentuhannen sukulaisen arvoinen.


- sanonta -


Uskollinen ystävä...ihminen joka iloitsee menestyksestäsi, suree vastoinkäymisiäsi ja kantaa puolet taakastasi - hän kaksinkertaistaa ilosi ja jakaa murheesi.


- James Gibbons -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.


- Pam Brown -


Ystävä on se, joka tulee luoksesi, kun koko maailma on jättänyt.


- Alban Goodier -


Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi. Sen täytyy olla joku, joka on yhtä läheinen kuin ihosi, joku jolla on kyky empatiaan, joku joka hädän hetkellä seisoo ehdoitta puolellasi, joku joka antaa tarkoitusta elämääsi.


- Henry Miller -

Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen.


- Joan Borysenko -


Ystävien kesken ei ole mitään lopullista.


- William Bryan -

Apu ilman ehtoja on ystävyyden koetinkivi.


- Mahatma Gandhi -


Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää.


- Pam Brown -


Ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta.


- tuntematon -

Kasa CD -levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.


- Pam Brown -


Tyttöjen ilta ulkona - rosvoliiga, jolle ei yksikään isä, poika, puoliso tai suurmies voi mitään.


- Pam Brown -


Vain ystävä saa sanoa: "Minähän sanoin sinulle."


- Pam Brown -


Ystävä, joka tietää miten osoittaa ja ottaa vastaan hyvyyttä, on kaikkea omaisuutta parempi.


- Sofokles -

Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.


- Erica Jong -


Yksikin hyvä ystävä pitää pimeyden loitolla.


- tuntematon -


Sinunlaisesi ystävä on kuin vanha ja kulunut aamutakki, jonka voin kietoa ympärilleni, kun maailma tuntuu synkältä ja kylmältä.


- Pam Brown -

Älä säästä kauniita sanoja ystävistäsi siihen asti, että he ovat kuolleita; älä kirjoita niitä heidän hautakiviinsä vaan puhu heille nyt.


- Anna Camus -


Viisauden lahjoista suurin on ystävyys. Se tekee elämän onnelliseksi.


- Epikuros -


Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea uudelleen.

- Pam Brown -


Kypsyköön ystävyys kuin viini vanhetessaan. Ja olkoot viini ja ystävät aina vanhoja ja huolet nuoria.


- tuntematon -


Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia.


- Pam Brown -

Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.


- Epikuros -


Ylistän ranskalaista, hänen huomautuksensa oli terävä. Kuinka suloista, erittäin suloista on yksinäisyys! Mutta suo silti minulle piilopaikkaani ystävä, jolle voin kuiskata: miten suloista on yksinäisyys!


- William Cowper

Vain ystävillä on merkitystä.


- Gelett Burger -


Ystävyyttä ei voi mitata kullassa, siihen kulta ei ole riittävän aitoa. Ystävyys voidaan mitata vain muistoissa, naurussa, rauhassa ja rakkaudessa.


- Stuart and Linda MacFarlane -


Hyvä taivas! Kaikista vitsauksista, jotka voit vihassasi lähettää, säästä minut, oi säästä minut petolliselta ystävältä.


- George Canning -


...anna tuulen selvittää, kuka vierelles jää...

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille♥ Olen lähdössä vähän humputtelemaan parhaan ystäväni kanssa ja sitten lunta, lunta, lunta...Toivon, että teillä kaikilla on tänään edes pieni hetki parhaan ystvänne kanssa!

♥:lla Leena Lumi

Hei Jude

And I Love Her

Wish You Were Here

Regina McBride: Ennen sarastusta

Kirja tuoksuu yön kylmältä, rakkolevältä, savulta, mereltä, kostealta rantaheinältä, joltakin merieläimeltä. Se tuoksuu ison miehen varjolta, jossa hevosta, nuotiotulia ja katoamista. Kaiken yllä liitävät myrskylinnut ja Galwayn kalliolla seisoo nainen hylkeennahasta ommellussa hopeanhohtoisessa leningissään helmoissaan rahisevat simpukankuoret. Atlantin kylmä tuuli pyörittää naisen hiuksia, kun tämä alkaa haukkua kuin hylkeet…

Regina McBriden teos Ennen sarastusta (The Nature of Water and Air, Avain 2004, suomennos Sari Karhulahti) on Irlannin mytologian sävyttämä kasvukertomus, jossa kertojana ja tarkkailijana Glodagh, levottoman Agathan toinen tytär. Glodaghin kaksoissisaren Maren vielä eläessä tarina on sisarkertomusta, jossa rakkaus sisareen voittaa tuskan jäämisestä varjoon. Maren menetys keskittää Glodaghin äidin, kulkijanaisen, seuraamiseen ja näin Glodagh itse muuttuu osaksi tarinaa ja myös osaksi äitinsä kohtaloa.

Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa. Hän oli kiertolainen, nuori kulkijanainen, joka oli nainut rikkaan miehen. Hänen nimensä oli Agatha Sheehy. En tiedä hänen tyttönimeään. Hänen tarinansa on täynnä aukkoja.


Ihmiset tuijottivat häntä, kun kävelimme vanhalla Dublinin tiellä tai lähipelloilla Brayn rantakaupunkiin päin. Hän oli anakronismi, kuin irtolainen joka on varastanut rikkaan naisen matkalaukun.

Glodagh käy katolista opistoa ja saa musiikillisen lahjakkuutensa ansiosta suurenmoisen mahdollisuuden keskittyä musiikkiin aina huipulle asti. Hän häpeää äitiään, joka kulkee pitkissä pitsihameissa helmat kurassa ja hassunkurinen leveälierinen hattu päässään. Hän ei ymmärrä, mikä viehtymys äidillä on kulkijoiden leireille ja ostamaan näiltä rihkamaa, jota kaikki komerot ovat täynnä. Hän ei ymmärrä ennen kuin oma veri alkaa kiehua ja nuotioiden savu houkuttaa…

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Agathasta ja toinen Angusista. Kummankin kertojana ja myös tarinan keskiössä on lopulta Glodagh, jonka itsetunto ei voinut levottoman ja lastaan hylkivän äidin varjossa koskaan kehittyä vahvaksi, vaan hänen täytyy alkaa etsiä hyväksyntää ja ravintoa ikäväänsä sateelta, merituulelta, nuotion savulta, yön kylmältä ja mieheltä, joka tuoksuu hevoselta ja surulta.

Olen aina hehkuttanut irlantilaista kertomaperinnettä, jossa on aivan se jokin erityinen kosketuksensa: Ihon pintaa pyyhkii merilinnun märkä sulka, se pyyhkii hitaasti, hitaasti…näet miten hylkeet lähestyvät ja muistat tarinat hyljenaisista, tunnet janoa juoda kielletystä, haukot henkeä tuuleen, savuun ja sateeseen…haistat märän nahan ja:

Painoin posken Agnusin päälaelle, pidin tiukasti kiinni hänen kaulastaan ja hartioistaan ja puristin hänen reisiään omillani. Hän ei liikkunut juuri lainkaan, mutta minä keinuin hänen sylissään niin rajusti että aloin läähättää, ja nautintoni voimistui ja laantui vuorotellen, kunnes minusta tuli yhtä suolaisen ilman, lokkien kirkunan ja aaltojen kumean kohinan kanssa.

Ennen sarastusta ei ikinä unohdu häneltä, joka on sen lukenut. Oman viettelyksensä tuovat Aale Tynnin suomentamat lainaukset William Butler Yeatsin runoista Hullu kuin usva ja lumi, Sidhen ratsastus ja Rukous tyttäreni puolesta. Lukija tulee osaksi mytologiaa ja pian hän huomaa asuvansa viikkoja Galwayssa, vaeltavansa levottomana Glodaghin rannoilla ja odottavansa hylkeitä…


Odota kunnes sarastus kirkastaa meidät toisillemme.

- Eawan Boland -


*****

Tämä kirja on ensimmäinen viidestä, jotka tein aloittaessani blogini 14.2.2009. Nyt luin kirjan uudelleen ja kirjoitin tekstin myös uusiksi. Osallistun tällä kirjalla Merten äärillä–haasteeseen.

Osallistun tällä kirjalla myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

***

McBride kirjoittaa häikäisevällä ja usein hypnoottisella tyylillä. Hänen romaanissaan The Nature of Water and Air on vastustamatonta lumoa.

- The New York Times Review -

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Sara  Satu  Katja/Lumiomena ja Hannele

PALJASTA KÄSILAUKKUSI SISÄLTÖ -HAASTE

Siis näin nainen haluaa esitellä käsilaukkunsa ja muuta ei kenenkään tulisi saada edes tietää! Nyt kuitenkin Jael on haastanut minut paljastamaan käsilaukkuni sisällön, joten ei kai tässä mikään auta:

Totuus on, että kannan mukanani aina isoa kampaa, kolmea ihanasti kosteuttavaa huulipunaa (en tiedä, miksi niitä oli mukana kolme!), Tiimarilasit ruokalistojen lukemista varten, käyntikortti, nenäliinoja, tuoksuni, valokynä, autonavaimet, muistitikku, luomiväri, kajalkynä, kaksi hammastikkua ja yhtä monta Buranaa sekä lompakko. Tämä on aika siistiä ja vähän, kun muistelen muutaman vuoden taa. Puhelimen mallista voitte huomata, että minä en helposti vaihda. Edellinen oli käytössä yli kymmenen vuotta ja tämä simpukka meinaa ylittää tuonkin ajan. Se löytyy milloin mistäkin...jääkaapista, anorakin taskusta pudonneena puutarhasta seuraavana aamuna etc.

Haastan tähän kisaan nyt Karoliinan blogista From Karoliina with Love, Annen blogista Koti3:lle, Birgitan blogista Skool ja kulaus sekä Petriinan blogista Silkkiä ja samettia.

Kivaa maannantaita kaikille! Minulla menee päivä lumitöissä eli olen ihan nautinnon puolella ollaan...

Monday, Monday

Dream A Little Dream

LEENA LUMIN SYNTTÄRIARVONNAN 2012 VOITTAJAT OVAT...

Leena Lumin synttäriarvonnan 2012 voittajat ovat Katri/La petite lectrice, Aletheia/Kirjoihin kadonnut sekä Tillman! Onnea voittajille ja kiitos osallistumisesta kaikille♥

Katri, nyt sinä saat valita täältä kaksi palkintoa ensin, sen jälkeen Aletheia ja kolmantena Tillman. Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa minulle valintanne jälkeen postitusosoitteenne.

Oikeasti blogini on 3-vuotias ystävänpäivänä, mutta olen silloin parhaan ystäväni kanssa lounaalla sekä vähän myö shoppailemassa. Nämä kolme vuotta ovat olleet hektisemmät kuin uskoinkaan, mutta antoisaa on ollut kiitos teidän kaikkien.

Love
Leena Lumi

PS. Mahtaako saada kannatusta sellainen idea, että naistepäivän puheen sijasta, nostamme 8.3. jäljelle jääneistä arpalipukkeista vielä KOLME lisäarpaa niin, että kolme onnekasta saa vielä valita kukin yhden palkinnon?

I Will Always Love You 

TURQUOISE IS SOMETHING SPECIAL...

Turquoise is something special inside me. It's my soulcolour. Look at Antonio's picture and let it inspire you to the stars or where ever you want. First powerful colours of the sun with the gentle touch of green and then the soul of the picture: Turquoise!

Go here and be on high! Perhaps you'll find 'musa'...

Antonio, thanks a lot♥

Have a beautiful, high weekend and don't forget my lottery! We''ll meet on Sunday afternoon...

Love
Leena Lumi

Meditação

KOTI LEHVISTÖN VARJOSSA - RINTAMAMIESTALON UUSI ELÄMÄ

Seisoessani tämän talovanhuksen rappusilla huomaan rullaavani paidan helmaani käsilläni, ihan kuin pienenä tyttönä tämän saman talon rappusilla. Uskon siihen, että oli tarkoitettu että tulisin takaisin, kääntyisin pihatielle ja tuntisin tulevani kotiin.

Näin kirjoittaa Ilona Pietiläinen uusimmassa sisustuskirjassaan Koti lehvistön varjossa – Rintamamiestalon uusi elämä (Vakka & Kansi 2012) kodistaan, jota hän yhdessä miehensä kanssa alkoi rakkaudella ja unelmilla vaalien remontoida vanhasta rintamamiestalosta perheen Huvikummuksi, iloisia ja ihania asioita täynnä olevaksi kodiksi. Kun sain kirjan käteeni ja olin lukenut sieltä täältä ja sitten juonut janoisena kuvia, alkoi ihan vatsasta sattua, sillä löysin liian monta asiaa, vanhaa ja ruostunutta asiaa, jotka minäkin haluaisin toteuttaa. Ilona yllättää jälleen! Me lukijat olemme saaneet tottua valkoiseen Ilonaan, mutta nyt hän haluaakin kontrastin tekevän toiselle värille oikeutta. Hän hämmästelee ilahtuneena vaaleanpunaisen ja harmaan salaista liittoa, savusaunan hiiltä ja hän tapetoi vedenvihreällä ja ruusutapeteilla ja ihailee, miten vedenvihreä taittaa turkoosiin. Tuntuu kuin talo olisi täynnä hurmaavia lintuja ja jossain vaeltaa luminen metsäkauris…Siis kaikesta tulee mieleen lumen lumo, vaikka kesäistä puutarhaakin kuvataan. Ikivanhat pöydät ovat harkiten somistettu ja kodikas pönttöuuni on olohuoneen kuningatar kruunattuna valkoisella kaakelilla. Koti on kuitenkin myös kokoontumista keittiöön, kodin sydämeen, tutusti keittiön pöydän ääreen.

 Sitten tulee se kohta, johon myös liittyy lumi ja minussa huojahti:

Tahdoin ikkunoiden ja kotioveni olevan juuri oikeanlaiset, siitä syntyy tunne kotiintulon ihanuudesta. Uskon, että astuessani ensimmäistä kertaa uuteen kotiin taivaalta sataa lunta. Oveni ja ikkunoideni vaikutteet ovat niinkin kaukaa kuin 1800-luvun vanhoista ikkunoista, joihin olen ihastunut. Malli kantautuu Turun rannikkoseuduilta, joissa se oli kovin yleinen. Rakastan vanhoja ikkunoita ja ovia ja niiden tarinat saavat minut ihastelemaan niitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Ikkunoiden ja ovien listat ovat siis vanhat ja häpeämättömän leveät. Etenkin keittiön ja olohuoneen ikkunoiden koristelistat saavat huokailemaan, haaveilemaan… Niille minä nyt kumarran, kuin myös kaikelle ruosteelle ja turkoosille ja linnuille, jotka saavat minut tuntemaan oloni huteraksi, kuin olisin ollut liian kauan vailla jotain kaivattua...

Ilonan tapetit ovat just minun makuuni. Tulee vain mieleen, miten vaikea Parempaa Puoliskoa on saada tapetoimaan. Siihenkin Ilonalla on vinkki: Voit tapetoittaa vaikka koko talon, kun laitatat joka huoneessa vain osan seinistä tapetille. Näin saat useammin uutta ja kun yhden huoneen vaikka kahta seinää aletaan laittaa, homma tuntuukin tapetoijasta yllättävän pieneltä!

Ilona yllättää kautta kirjan ja muullakin kuin väreillä. Vaaleus ja tummuus lyövät kättä ja siinä välissä monet sävyt. Ilona kulkee valkoisen litran maalipurkin kanssa kautta taloremontin ja sekoittaa maalin kymmenen litran astiaan saadakseen mieleisensä sävyn, joka on takuulla uniikki. Keittiöön hän sentään valitsee vaaleaa, mutta ainoa arkiastiat kätkevä kaappikin on 1800-luvulta ja keittiötasot ovat kierrätyspoppelia, jonka värejä lattia toistaa.

Ilona yllättää nyt myös tarjoamalla tarkkoja sävyvinkkejä ihan ammattilaisen ottein. Niistä on helppo lukijankin löytää mieleisensä, jos oma mielikuvitus loppuu kesken. Ailahtelevaisena tulisieluna Ilona vaistomaisesti tietää, mikä rauhoittaa: Toisto! Se on myös kokeneiden puutarhureiden tapa saada levoton näkymä rauhoittumaan. Ilonalla on televisio kauniin puuristikon takana ja sama ristikkokuvio toistuu olohuoneen ikkunoissa. Tarkkaavainen lukija löytää saman olohuoneen kahdella eri pöydällä. Toinen on vuodelta 1853!

Tässä kodissa tuoksuu aina joltain hyvältä: ruoka, leivonnaiset, kaneliruusut, puutarhan omenat, syreenit, laventeli, hortensia, eukalyptus, elävä tuli…Mietin malttaako Tulisielu koskaan viivähtää aulan nojatuolissaan, joka on tarkoitettu pysähtymiselle, unelmoinnille. Hänellä on tarve unelmoida, mutta myös rakentaa käsillään unelmat todeksi. Nyt syntyy Halloween-juhlaan kurpitsavaunut, huomenna tuoksuva greippipuu, kransseja valmistuu kuin ohimennen ja uunissa muhii Sydänsurujen kakku, jonka ohjeen löydät sivulta 102. Muun ajan Valkoisen Puutalokodin Valtiatar heiluu maalisuti kädessä tai kävelee punaturkkisen koiruutensa kanssa metsissä keräten vaikka käpyjä, joista tekee ihan mitä vain kaunista – Ilonamaisesti.

Ilona tekee myös visiittejä ja saamme kurkistaa hänen ystäviensä koteihin. Tässä kuvassa pieni väläys Johannan kodista, jossa mummolatyyli, vintage ja Johannan ikioma maku suloisesti sekoittuvat. Täällä turkoosi rytmittää tilaa, ripaus roosaa säestää tempoa ja terästeenä ovat musta ja valkoinen. Kaunis lintutapetti ja kirjat ovat kodin henkeä siinä missä Johannan lemmikit, kissat Elli ja Siiri.

Lumoavan kirjansa lopussa Ilona tarjoilee Pieniä remonttivinkkejä tyyliin Pientä piristystä: ’Esimerkiksi Bebeleivoksen sävyinen lastu G321 on kovin herkkä. Lastuista voi poimia hennon sinertävän, esimerksi G351, tai kevään vihreän ja…’ Ja sitten patinoidaan lankkua tai lautaa, voidellaan puun pintaa ruokaöljyllä, vahataan, tapetoidaan ja valitaan verhoja…juhlitaan tupaantuliaisia!

Koti lehvistön varjossa oli kaikkea mitä odotin ja enemmänkin. Ilona on selvästi kirjoittanut ja kuvannut samalla liekillä, jolla on rakentanut kotiaan. Liekkisydämen musteena toimivat paitsi eletyt kokemukset myös tunteet ja sydänveri, joihin hän kynänsä kastaa, sillä Ilona osaa kirjoittaa tunteella ja tulella. Tähän olisi kiva lopettaa, mutta minä en voi, sillä tuli mieleeni Leena Lumin Puutarhavierailut ja niitä on vasta niin vähän…Seuraavaksi suuntaankin kuvamaan Ilonan salaiseen puutarhaan, mutta vasta kun aika on hänelle oikea ja se pergola, jota Ilona suunnittelee on täysin kärhöjen peitossa. Ilona, kaikki ovat takuulla nyt hyvin innoissaan, joten aivan näen sinut ensi suvena pitelemässä maalisudin sijasta lapiota ja kastelukannua!

Huomenna kävelen metsään keräämään kuurankukkia koriini, sillä ne on luotu rakennettaviksi unelmiksi tuleviksi. Ei haittaa vaikka lämpö päivän ne sulattaa, sillä kuura ne taas uudelleen kukiksi rakentaa.


Tartu siis koriisi ja kerää matkallasi kuurankukkia kanssani!

IHANA ILONA SATEENKAARENTAKAA ON MUUTTANUT...

Ihana Ilona Sateenkaaren taa -puodista, on muuttanyt nyt Valkoiseen puutalokotiin. Hän jatkaa ilonamme, mutta nyt blogin kirjoittajana, vaikka minä kyllä aavistelen aivan muuta..., mutta aika näyttää, aika näyttää. Valkoisen puutalokodin 'ovi' on palkissani vaihtuvalla kuvalla, sillä tiedämmehän Ilonan loistavaksi kuvaajaksi, joka on kuvannut kaikkien sisustuskirjojensa unelmaiset houkutukset itse. On ollut suurenmoisen helppoa tehdä töitä Ilonan kanssa, sillä ei ole tarvinnut itkeä kuvien perään, vaan niitä on suorastaan tulvinut ja muutenkin Ilona on ns. easy going person. Kiitos Ilona menneestä ja menestystä uusiin tuuliin♥

Nyt on käynyt sellainen työtapaturma, että vasta tänään huomasin alkaa kaivata Ilonan uusinta kirjaa Koti lehvistön varjossa. Kustantaja luuli minun saaneen sen etc.etc. Olisin mielelläni ottanut Ilonan uuden sisustuskirjan syntymäpäiväarvontaani, mutta minulla ei ole vielä tietoa, ehdinkö vai en. Kirja on siis vasta matkalla...

Sateenkaarentaa -puotia jatkaa Ilonan ystävä, joten puoti pysynee edelleen mukana tavalla tai toisella myös blogini matkassa.

On täysikuu. On helmikuu. Söin äsken Geishaa. Olen siis langennut nainen. Haluan elää vaarallisesti. Tai jos en, niin tartun nyt kirjaan, joka viihdyttää minua, kun R. on taas kiinni muualla. Täysikuuta pitäisi katsoa kaksin sallien sen maagisen säteilyn hullaannuttaa erinomaisen seikkailulliseen huumaannukseen, jossa voi tapahtua, mitä ikinä keksitkään haluta!

*****

"On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa, ja jäinen maa on täynnä kammotusta, kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja nyyti sanoi: helppoa ei tule olemaan! Tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan!
No ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi ja sitten hampaat mörön häntään jotta kipunoi!
Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi - siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi.
Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa, ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa."

- Tove Jansson -
Kuka lohduttaisi nyytiä? (WSOY, suomennos Kirsi Kunnas)

Tuittu tietysti. Lohduttaa nyytiä.

***

kuva Ilona

***

PS. Ilonan kirja on jo käsissäni! Warte Mahl, bitte!

NEULO.VIRKKAA.KIRJO.EKO-LANGASTA!

Harvoinpa sitä vaatteita ostaessaan ajattelee, miten uusi asu maatuu vaikka kompostissa tai mitä luontoa kuluttavaa vaatteen valmistuksessa on käytetty. Pääasia lienee, että vaate näyttää ja tuntuu hyvältä eikä sana ekologinen mahdu millään sinne sovituskoppiin. Entäpä innokkaat käsitöiden tekijät, mahtavatko he ajatella ompeluksensa tai kutimensa ekologisuutta, sen elinkaarta tai onko vaaleanpunainen tai houkuttava lila lankakerä eettinen. Tuskin.

Nyt kaikki voi kohta olla toisin, sillä Sanna Vatanen on tehnyt kirjan Neulo.Virkkaa.Kirjo.Eko-langasta! (WSOY 2012). Kirjan kuvat on ottanut valokuvaaja Sami Repo. En ole itse kaksinenkaan käsityöihminen, joskus vain hurahdan upeisiin villalankoihin ja sutaisen jonkun kaulaliinan, mutta tiedän että lukijoissani on sekä käsityön taitajia että ekologisuudesta kiinnostuneita henkilöitä. Minulle riittää kun kashmir on unelmaisen pehmeää ja kaunista sekä sama suunnilleen bambun kohdalla. Onneksi ainakin bambu saa Sannalta armon ja kirjassa on jopa bambuinen hääpuku. Tosin bambun hyväksyminen vaatii Sannaakin ensin käymään pienen casen itsensä kanssa, mutta lopultakin: Voimme käyttää bambua kohtuullisen hyvillä mielin ja hiljaa toivoa, että sen valmistamiseen kuluva energia saadaan vähenemään. Evääksi ekolankamatkalle Sanna antaa ohjeita:

Valitse tuotteita joiden, ympäristöominaisuudet on ilmoitettu. Suosi luomutuotteita. Käytä lankoja, jotka hajoavat luonnossa. Vältä perinteistä puuvillaa ja valitse sen sijaan luomupuuvillaa tai jokin muu kasvikuitu. Älä osta tarpeetonta. Tee itse lankaa kehräämällä, yhdistämällä jämälankoja tai leikkaamalla soiroa vanhoista vaatteista. Pura vanha neule, vyyhditä lanka ja pese se sille sopivalla tavalla, keri keräksi ja käytä uudelleen.

Tekstiilisuunnittelija Sanna Vatasen aiempi kirja Neulo.Virkkaa.Kirjo.Jämälangasta!, ajoi ekologisuuden asiaa kannustamalla käyttämään jo olemassa olevaa, komeroissa pyörivää rompetta. Tämä kirja jatkaa samaa teemaa, sillä vanhoista vaatteista leikatut soirot kelpaavat vaikka mihin ja sen saa lukija kirjassa todella kokea. Upeat, isot kuvat ja sitten Sannan pikkutarkat valmistusohjeet sekä jokaisen langan kohdalla on kerrottu sen tausta ja peruste, miksi juuri tämä lanka on ekologinen ja eettinen vaihtoehto. Tässä esimerkiksi Revive-Pikkutakki, jonka tarkka valmistusohje löytyy kirjasta. Takki on valmistettu kokonaan kierrätysmateriaalista!

Kirja sisältää noin neljäkymmentä ohjetta vaihdellen helpoista haastaviin. Alla Pyöröhuivi/Liivi, jonka materiaali on Abuelita merino silk. Pienenä perheyrityksenä aloittanut Abuelita osallistuu myös urugualaisten villieläinten suojeluun. Langat tuodaan Uruguaista Suomeen ilman välikäsiä.

Pääasiassa Sannakin kuitenkin suosii lähituotantoa ja pitkää elinkaarta. Eli ihan sama kuin se, mihin pyrimme jo ravinnossa. Korkea laatu on tärkeä osa ekologisuutta, joka auttaa tuotetta kestämään paremmin aikaa ja kulutusta. Ja yhden sukupolven käyttämistä voi taas tehdä lankaa seuraavalle sukupolvelle…Alla kaunis Himalaya-huivi, joka on tehty silkistä.

Kirjassa on siis virkkaajalle sekä neulojalle tarkat valmistusohjeet ja aikaisemmin mainittujen lisäksi valmistetaan mm. Renew-tupsupipo, Simply Recycled –hame, Sokeriruoko-huivi, Räsytunika, Poncho, vauvan Unipussi-takki, vauvan peitto, pellavatunika ja monta muuta ja kaikki hyvällä omalla tunnolla. Vaikka et näillä valinnoilla pelastakaan koko maailmaa, muodostuu nyt jälleen se pienten purojen teoria, mutta nyt ei pisara pisaralta, vaan silmukka silmukalta!

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Lienee selvää, että jos on olemassa väyliä, ovia tai ohuita kohtia rinnakkaisten maailmojen välillä, mehiläinen on ehkä maailman parhaiten varustettu otus niitä löytämään.

Ne ovat vuosituhansien kuluessa todennäköisesti löytäneet myriadeja portteja, loputtomiin puhtaita maailmoja, ja asuttavat nyt niitä, ilman ihmistä.

Omia Elysionin kenttiään, missä ei vuodateta enkelten verta. Kuolemattomina, ikuisesti nuorina.

Noissa pikku siivekkäissä on enemmän kuin päälle näkyy.

Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos 2011) heitti minut monella tapaa sekä päin rajua eläinsuojelutunneseinääni kuin myös mukavuusalueeni ulkopuolelle. Myös viehätystä löytyi, mutta sitä kantoivat muassaan mehiläiset, nuo myyttiset pikkueläimet, joita ilman maailma tuhoutuisi ja siinä mukana myös minun rakas puutarhani. Muistan pari suvea, kun ihmettelimme ’missä ovat mehiläiset? mikä ne on vienyt?’. Oli aavemaisen hiljaista ja suvesta puuttui sen suriseva, sykkivä valtimo: Pölyttäjät! Ja sitten koittivat syksyt vailla pimenevissä illoissa leijuvaa raskaaneroottista kypsyvien hedelmien tuoksua…

Sinisalon kirjassa eletään nykyisen vuosikymmenemme loppua ja mehiläistarhaaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Hän kokee huimaavaa tyhjyyden tunnetta, sillä väistämättä pesäautio tuo mieleen maailmanlopun. Orvon elämä on muutenkin kuin astelua haurailla kevätjäillä, sillä hänen elämänsä toinen keskipiste, Eero, oma poika, on valinnut kiihkeät blogipolkunsa, joilla vaeltaa johtaen Eläinten Vallankumousarmeijaa tähtäimenään kieltää kaikkinainen eläinten hyväksikäyttö keinolla millä hyvänsä. Kirjan rajuimmat otannat ovatkin sitten Eero Toivonojan blogista, jossa vuorottelevat tosielämäkuvaukset eläinten kovista olosuhteista rajuihin kommentteihin. Kahlaamme tuskan hiessä helvetissä, jossa emolehmä huutaa vasikkansa perään vuorokausikaupalla, vasikoita nupoutetaan puuduttamatta, kanat eivät voi kävellä verkkolattioilla vammautuneiden jalkojensa takia, takerrumme turpakytkyeihin ja kompastumme elävältä murskattuihin kukonpoikiin…Vastavirtana ovat todella häijyt kommentit, joissa Eeroa uhkaillaan ja joissa kirjoittajat ovat unohtaneet raivossaan kultaisen säännön: ’Älä koskaan kirjoita nettiin sitä, mitä et tohdi kertoa tutulle kahvilan pöydässä.'

Tapahtumat lähtevät vyörymään rajuina kuin toimintaelokuvassa, joka kuvaa sitä julmuutta, mihin kykenee vain ihminen, ei koskaan luonto. Kuvioon liittyvät myös Toivonojan tilan omistaja, Toivonoja Meatsin perustaja, Ari, joka on Orvon isä sekä Eeron isoisä kuin myös Marja-Terttu, Arin äiti, joka Orvon tulee hyvästellä vihdoinkin lopullisesti:

Katson häntä ja kaikki on aivan väsyneen itsestään selvää. Mikäs siinä. Heitän hymähtäen farkut takaisin tuolille, ja yhdellä vedolla neule lähtee Marja-Tertun päältä, hän avaa itse rintaliivinsä, työnnän hänet sängyn laidalle ja rusennan hameen ruttuun vyötärölle, kiskon alushousut jalasta. Aktimme on nopea ja raju ja huolimaton, en paljon lämmittele, mutta Marja-Terttu huokailee ja voihkii äänekkäämmin kuin koskaan avioliittomme aikana. En tiedä laukeaako hän mutta en kerta kaikkiaan välitä, olen kaiken sellaisen ulko- ja yläpuolella, jotenkin tämä vain kuuluu asiaan, koirakset, naarakset, emo ja kuhnuri, minun tunkeutumiseni vielä kerran maahan mistä poikani on tullut, hän vielä kerran kokee kuinka maaksi hänen pitää jälleen tuleman, ja sillä selvä.

Nämä ovat Marja-Tertun lopulliset hyvästit.

Niinhän siinä Orvo luulee lopullisia hyvästejä panevansa, vaan mitä ihmettä hänelle tuleekaan mieleen jälkeenpäin….Siis myöhemmin sain jopa hieman hymyillä, vaikka kirja menikin pääosin sielu vereslihalla.

Tämä kirja jakaa tuntemukseni. Ymmärrän, että kirjailija on saattanut hakea armoa Eeron kirjoitusten rankkuudelle luomastaan Toisesta Todellisuudesta, ikään kuin tasapainoa ja hieman lohtua, mutta minä en ole scifin lukija eli minulle on vain hiukan liian ufoa luhdin seinään aukeava Toinen Puoli, jonne Orvo voi halutessaan paeta todellisuutta. Toisaalta kaikki mehiläisiin liittyvä kirjassa hurmasi täysillään ja etenkin liikuttavat kuolleet kuningattaret. Sitten taas se tuotantoeläinten tositositosi, mille ei loppua minun elinaikanani näy…Toivon vain niin kovasti, että eläimet saisivat elää ainoan elämänsä lajityypillisesti ja vasikatkin saisivat pitää emonsa niin kauan kuin tarvitsevat ja olla ulkona kesäisin mehiläisniityillä, apilan ja mataran tuoksussa...

Aivan selvää on, että Johanna Sinisalo ei ole minulle tajunnan räjäyttävä Lionel Shriver, ei lumisesti syleilevä Satu Grönroos eikä intelligentin tiivistyksen mestari Bargum syyspurjehduksineen, mutta hän onkin hyvin itsetietoisen itsevarmasti aivan oma itsensä, joka ei edes halua olla lukijansa viihdemestari. Näin minä sen koin! Hän ansaitsee ihailuni teoksen toimivasta rakenteesta, sujuvasta kielestä ja siitä, miten paljon hän kirjoittaa asiaa ja antaa Enkelten veressä äänen niille, joilla sitä ei ole: eläimille. Siis hirveän tärkeä kirja taidolla ja tiedolla. Olen aivan varma, että häneltä voi odottaa ihan mitä tahansa huikeaa, sillä kaikki viittaa ehtymättömään vahvuuteen.

Me luulemme olevamme enkelten verta. Verta, vertaisia. Ylempänä kuin muut luontokappaleet.

Mutta jos jossakin lajissa on enkelten verta, sitä on mehiläisissä.

*****

Tunnetko hunajakukkien tuoksun? Lehtosinilatvat aukenivat juuri. Kuuletko? Mehiläiset saapuvat.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukutoukka  Annami  Annika K  Maija Haavisto  Suketus Anni M.  Tessa  Booksy Zephyr  Minna ja Mimu

EI MITÄÄN KAHDESTI

Mikään ei tapahdu kahdesti, ei toistu.
Siksi synnyimme valmistautumattomina
ja kuolemme harjoitusta vailla.

Vaikka olisimmekin maailman koulun
typerimpiä oppilaita,
emme kertaa ainuttakaan talvea tai kesää.

Ainutkaan päivä ei toistu,
yksikään yö ei ole toisen kaltainen,
ei ole kahta samanlaista suudelmaa
kahta samanlaista katsetta silmiin.

Eilenkin joku mainitsi nimesi ääneen,
tuntui kuin ruusu
olisi pudonnut avoimesta ikkunasta.

Tänään, kun olemme yhdessä,
käännän kasvoni kohden seinää.
Ruusu? Miltä ruusu näyttää?
Onko se kukka? Vai kivi?

Miksi sinä, synkkä hetki,
aiheutat turhaa ahdistusta?
Olet - sinun on siis kadottava.
Katoat - siinä on kauneus.

Hymyillen, syleillen
yritämme tehdä sovintoa
vaikka olemme yhtä erilaisia
kuin kaksi vesipisaraa.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Wislawa Szymborska 2.7.1923-1.2.2012

LUMI VIETTÄÄ NIMIPÄIVÄÄ, ENKÄ TIEDÄ, MITEN...

Lumi viettää tänään nimipäiväänsä enkä tiedä, miten oikein  saisin teille sanotuksi, miten paljon, kuinka mielettömästi rakastan lunta. Lumi oli meille syy jäädä Keski-Suomeen, tänne harjukaupungin äärimmäiselle saarelle, Lumi on minulle sitä Rekolan hellistä hellintä, Lumi on kauneinta mitä tiedän, meren jälkeen...eli jos Meri olisi saanut pikkusiskon, hän olisi ollut Lumi, lumi tyydyttää kauneuden janoani, lumi tuo minulle turvallisuutta ja kodikkuutta, lumi sallii minun hiihtää, lumi saa minut leikkimään, lumisuukot ovat aivan eri kuin mikään muu ja...
Olin päivän kunniaksi kuvaamassa -27 asteessa.

Vanhuus on kaunista, kun katsoo sydämellään♥  Elämäni Punaturkki ja Meripihkasilmä...Unforgettable...

Ruusunmarjatkin kuvataan joka talvi...

...ja kärhöt ovat kuvauksellisia aina.

Pakkanen on hyvä syy ottaa lisää kahvia ja nauttia pala tai kaksi Maraboun Premium Almond -suklaata. Leivinuunissa on tulet, Hänen Majesteettinsa Suuriruhtinatar Olga on paanitellut puhtaassa lumessa ja meillä on oikeastaan aika mukavaa. Huomiseksi sain yllätyslounaskutsun, joten silloin pitää nousta aikaisin tälläytymään ja vain tarjeta lähteä kaupungille syömään. Kiva taas kuulla miten hirveäihana olin teininä;-) Siis huomenna olen poissa linjoilta. Huomatkaa, että Satu Grönroosin Lumen Syli on nyt mukana arpajaispalkinnoissa.

Ja nyt Kate Bush & co kertoo meille

50 Words For Snow

Kaunista, pitkää lumiviikonloppua teille!

Love
Leena Lumi

PS. Tässä  professori Helena Ruotsalan arktista tekstiä lumesta ja...

Satu Grönroos: Lumen syli

Prologi

Makaan puuterilumessa ja lunta sataa lisää. Jalkani ovat ihanasti puutuneet luistelusta ja ihan kohta lähden kotiin, mutta on niin turvallista tässä lumen sylissä. Avaan suuni auki ja juon lunta. Ripseni kantavat lumitähtiä ja kuulen vieläkin luistinten terien musiikin sisälläni. Kirjoitin luistimilla tarinaa, jota en ole kertonut kenellekään…


Avasin eilen Satu Grönroosin esikoisteoksen Lumen Syli (Atena 2012) ja sain kirjan luettua aamukolmelta. Minä en pystynyt lopettamaan lukemasta tarinaa, jonka joku toinen on kirjoittanut minun tai kenen tahansa ystäväni lapsuudesta. Miten voi lopettaa lukemasta kirjaa, joka on kirjoitettu luistinten terillä, maustettu kuusikymmenluvun todellisuudella, kostutettu riipaisevuudella ja sitten hellästi peitetty lumen syliin.


Lumen Syli tapahtuu kaupungissa, jonne olisin halunnut syntyä ja jossa asun nyt: harjukaupungissa. Kirjan kertojat ovat ensiluokkalainen Helmi ja hänen opettajansa Kaarina, joiden kohtalot ylittävät lumessa toistensa jäljet suorastaan dramaattisesti. Lukija ei voi olla vaikuttumatta, hätkähtämättä: Tämähän voisi mennä juuri näin!


Tarinan keskiössä on Helmin perhe, jossa aluksi kolme lasta ja yksinhuoltajaäiti Elsa, joka käy työssä pankissa. Eläminen on tiukkaa ja koulusta tulee vaateavustuslappuja, pääruokana on peruna ja ruskeaa kastiketta, jälkiruokana joskus vispipuuroa, mutta toimeen tullaan ja äiti parsii ahkerasti, vaikka onkin syntynyt linnuksi, joka haluaa laulaa ja tanssia ja olla kaunis. Myöhemmin ilmestyy pöytään isoveli Pena, joka on asunut isällään Helsingissä ja vihoviimeiseksi myös isoisä Vili, joka karkaa vanhainkodista. Elsi äidin täytyy ottaa pankkityön lisäksi siivoustyötä, voidakseen saada pöytään edes ruskeaa kastiketta ja saunapäiviksi limonadia lapsille. Helmille aina sitruunasoodaa. Joskus äidillä käy setävieraita ja silloin heteka narisee tai äiti lähtee tanssimaan Tirraan ja tulee kotiin aamulla. Kaiken aikaa helmi hiihtää tai luistelee laamapaita märkänä ja lukee Viisikkoja sekä leikkii parhaan ystävänsä Mirjamin kanssa, kunnes…

…mutta sitten tuli Saara, sade, tunneli ja Otus.

Aina voi yrittää istua pöytään ja tuijottaa, elämä tuijottaa takaisin. Se joka räpäyttää ensin häviää.


Kirja tuntuu olevan täynnä häviäjiä, aina opettaja Kaarinaa myöten, joka puristaa kädessään Ruska-kuppia ja katselee kotinsa ikkunoista Laajavuoren valoja. Vain Elsa näyttää pärjääjältä sisukkaalla jaksamisellaan, kiukullaan, pöyheällä hiuskypärällään, huulipunallaan ja uskalluksellaan panna vastaan. Vaan kun Elsa ei olekaan äidiksi luotu, vaan lintu, jonka ei kuuluisi laittaa ruokaa joka päivä kello viisi, ei parsia poikien kalsareita, vaan tanssia, ei kysellä koskaan mitään Helmin elämästä, ei tämän ystävistä, vaan lentää lintuna mieslinnun kanssa niin lujaa ohi harjun kellon viisareiden, että aika pysähtyy, kohti tummia pilviä, joissa on vaaleanpunainen reunus.

Satu Grönroos kirjoittaa syvälle sieluun luistinten terillä ja lukija järkyttyy katsoessaan todellisuutta, sillä on niin paljon helpompi olla näkemättä, olla tuntematta. Jo alusta asti on selvää, että Elsan tahto ja voimat eivät riitä lapsista huolehtimiseen. Veljeksillä on toisensa, mutta Helmin vointia kukaan ei kysy, hänestä ei kukaan todella tiedä mitään. Helmi pakenee yhä syvemmälle omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa luo oman rinnakkaistodellisuutensa, sen jossa on helpompi elää. Lukijakin saattaa herätä vasta, kun opettaja tulee iltamyöhällä Helmin kotiin tapaamaan Elsaa, joka pistää vahvalla itsetunnolla takaisin siistillä kodillaan ja kello viiden aterioillaan. Silloin Kaarina ajattelee:

Mistä tuo ihminen oli tehty. Säännöllisistä ruoka-ajoista ja siististä kodista mutta ei lastensa tuntemisesta.

Lukijalle selviää, että Elsa on joutunut elämän yllättämäksi ja kuorma alkaa vuotaa yli. Elsa yrittää pitää itseään kasassa tiukalla lukujärjestyksellään ja tomeruudellaan, mutta maksun maksavat lapset ja etenkin Helmi. Toisaalta Elsan voi nähdä myös teflonina, johon ei tartu mikään, missä on mukana sydämensä ja tunteensa likoon laittamista. On niin paljon helpompaa tehdä tuttuja rutiineja, sijaistoimintoja, vaikkapa tälläytyä tansseihin ja vetää kultamekkoa ylle ja punata huulet vielä kerran, kuin antaa valta tunteille ja tuskalle. Ja vaikeinta kaikesta olisi kysyä omalta pikkutyttäreltään: 'Kuinka sinä oikeasti voit?’ Elsa nauttii vain saadessaan juoda kahvia ja rupatella naapurin Siirin kanssa. Samaan aikaan kun lehdessä kirjoitetaan, että…Elsa haaveilee ja selviytyy näin omalla tavallaan, tavalla, joka on niin yleistä meille ihmisille, olipa 60-luku tai tämä vuosikymmen. Lapsille, vanhuksille ja koirille voi tapahtua ihan mitä vain, mutta tämän maailman elsat lentävät lintuina taivaalla, tanssivat rumbaa tai istuvat lääkärien vastaanottohuoneissa pyytämässä ’jotain helpotusta elämään.’

Satu Grönroosin esikoisteos on vahva, riipaiseva esiintulo, jonka jälkeen luistinten terillä kirjoitettu teksti tihkuu sielussa kauan – kyyneliä. Kirjan kansi on yksi upeimpia, mitä olen nähnyt. Siitä kiitos Nina Leinolle, joka on löytänyt juuri oikean sävyn ja tyylin alleviivaamaan kirjailijan herkänrajua tekstiä, josta ei yllätyksiä puutu.


Epilogi


En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika K  Anni Suketus Booksy Maria  Linnea Maija Katja/Lumiomena Susa ja Kirsi.

LEENA LUMIN BLOGISTANIAN GLOBALIA 2011 -EHDOKKAAT

Kirjabloggaajat valitsevat tänään vuoden 2011 parhaat käännöskirjat täällä Kyseessä siis kaunokirjallisuus, joten poissa ovat mm. elämänkerrat ja tietokirjat, joita teen myös aika paljon. Tosin viime yönä meni aamukolmeen suomalaisen naiskirjailijan teoksen kanssa, joten kunhan herään, niin sitten...

Luin viime vuonna 89 käännöskirjaa ja kotimaisia vain 31, joista suurin osa sisustus- ja ruokakirjoja. Kotimaani on maailmankirjallisuus, mutta maailmaan kuuluu Suomikin, josta tulivat viime vuonna mm. upeat Kätilö ja Kirjeitä kiven alle.

Vuoden 2011 parhaat käännöskirjat ovat mielestäni:

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus)

Lionel Shriver: Jonnekin pois (Avain)

Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar)

Julien Orringer: Näkymätön silta (Otava)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar)

Kaunista, kuulasta keskiviikkoa kaikille!

PS. Koska Sara/P.P.Rakastan kirjoja esittää minulle niin tiukkoja kysymyksiä koskien mm. Brooklynin poissaoloa sekä ihmetellen Bol­šoin perhosen puuttumista, niin

1) katsokaa Leena Lumin Vuoden 2011 Kirjalliset Elämykset, mitkä kirjat juhlivat viime vuonna luettuani 120 kirjaa. Korostan määrää, sillä se vaikuttaa siihen, mitä sinne voi mahtua. Tietenkin olisin voinut listata paremmuusjärjestykseen kaikki lukemani kirjat, mutta...;-)

2) Jos joku muukin olisi lukenut 89 käännöskirjaa vuonna 2011, en olisi ollenkaan varma, että hänelläkään sinne Brooklyn olisi mahtunut. Se olisi voinut mahtua yllättäjiini, mutta kun tulivat sellaiset kirjat kuin Mitä tiedän Vera Candidasta ja Vapiseva nainen. Siihen Brooklynin voisin tietenkin vieläkin lisätä, näiden kahden rinnalle. Ja jos olisin jättänyt vuoden parhaan dekkarini, Merenneidon, pois parhaiden listoiltani, en tiedä, miten olisin voinut valita tässä osassa mainittujen kolmen kirjan väliltä...Vapiseva nainen kolahti kovaa, mutta...ja niin edelleen.

3) Bolšoin perhonen on vuoden parhaissa kirjoissani, mutta tähän kuumaan sarjaan se ei voinut päästä, vaan se meni sen ohi! Bolšoin perhonen on minulle sielukirja siinä missä Meriharakat ja Mrs. Dalloway. Kuten olen kertonut, annoin Bolšoin pois jossakin arvonnassa ja sitten en saanut enää unta ennen kuin olin ostanut oman Bolšoini. Nyt se on omistettu vain minulle. Rakastan Bolšoin perhosta, joten se lentää yläpuolella kaiken maailman listojen senkin jälkeen kun en enää pidä blogia.

Kiitos Sara, Sinä Ihana Tiukka Mimmi♥

RANSKATTARET EIVÄT LIHO KEITTOKIRJA

Syön, kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Syön, kun olen yksin, ja pidän syömistä välttämättömänä, kun minulla on seuraa. Leikittelen syömisellä, kun en ole nälkäinen, ja syön aina ollessani nälkäinen.

Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho Keittokirja (The French Women Don’t Get Fat Cookbook, Otava 2012, suomennos Tarja Kontro) on hauska, kiinnostava, tiukka, yllättävä ja kaikkea sitä, mitä en osannut edes odottaa, varmaankin syystä etten ole lukenut Guilianon suuren suosion saavuttanutta Ranskattaret eivät liho kirjaa. Guilianossa on ainesta sekä kirjailijaksi että laihdutusvalmentajaksi, mutta viime mainitun hän tekee tyylillä, jossa saa nauraa ja nauttia ja etenkään nautintoa ei Mireille kiellä hetkeäkään vaan melkeinpä yllyttää pikkutuhmuuksiin sekä nauttimaan usein samppanjaa:

Jos vielä mietit, poksauttaisitko korkin ateriallasi, tässä on pieni sanonta, joka saattaa auttaa. Se on eräiden samppanjaa myyvien ihmisten suosikki: ”Bourgogne saa meidät ajattelemaan tuhmia. Bordeaux saa meidät keskustelemaan niistä, ja samppanja saa meidät tekemään niitä.”

Ei tämä nyt ihan näin helppoa ole sillä 150 terveellisen, mutta herkullisen ohjeen joukossa, on paljon, paljon sekä tiukkaa että hauskaa tekstiä, jotka kaikki vievät meitä kohden hoikempaa olemusta takuuvarmasti.

Jos tiivistäisin kirjan sanoman, se on kiintoisa: Ei jojolaihdutusta, paljon kävelyä, vielä enemmän veden juontia, vain kolme ateriaa päivässä, ei paistettua ruokaa, hidas syöminen ja pienet annoskoot sekä ennen kaikkea se, mistä kaikki lähtee eli itsensä hyväksyminen. Kun hyväksyy itsensä, myös pitää itsestään huolta eikä pilaa elämäänsä ainakaan ylensyönnillä. Mitään ei oikeastaan kielletä, sillä mukana menossa ovat niin pasta, liha, suklaa kuin samppanjakin, mutta kyse on kautta linja siitä, mitkä ovat määrät, mihin aikaan päivästä syöt eniten, mitä lautasella on runsaimmin ja useimmin ja miten ruoka on valmistettu. Painotus on selvästi hauduttamisessa sekä kalassa ja vihanneksissa. Kirjassa käydään aika reippaasti kiinni myös siihen aiheeseen, että muu perhe ei välttämättä halua syödä, kuten ’ranskattaremme’, mutta miten heidät voidaan siihen kuin vaivihkaa kouluttaa.

Mutta vain koska miehet (tai sinä) yleensä valitsevat pihvin mieluummin kuin parsan, se ei tarkoita, että he eivät voi oppia arvostamaan herkullista ratatouillea tai sardiineja porkkanoiden ja purjosipuleiden kanssa, jota ovat Ranskattaret eivät liho –kirjan ja Ranskattaren ruokavuosi –kirjan kaksi suosituinta reseptiä ja mukana myös tässä kirjassa.

Kirjassa myös ylistetään sekä kalaa paketissa ’en papillote’ kuin myös keittoja. Keitoista muistin heti mainion kirjan Sata soppaa, joka on timantti kotikeittiön keittovalikoiman monipuolistamiseksi ja inspiraation lähteeksi. Melkein yhtä paljon kuin suositellaan kala-aterioita nautitaan ainakin aamiaisella kananmunaa muodossa tai toisessa ja välipalana tai jälkiruokana esiin tulevat upeat juustot.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat jämähtäneet joko jojolaihduttamiseen tai johonkin poteroon, jossa ei voi syödä sitä taikka tätä, vaikka ihan hyvin voisi, jos olisi ensin lukenut Mireillen kirjan. Upea ranskattaremme on sujuvakynäinen ja niinpä hän tiivistää usein ja osuvasti:

Uskon, että on hyvä syödä kolme kertaa päivässä, syödä kohtuullisesti ja nauttia tasapainotettuja aterioita, joissa on valkuaisaineita, rasvaa ja hiilihydraatteja. Sillä tavalla minä elän.


Reseptit ovat henkilökohtainen valokuva-albumi, kronikka siitä, kuka olit ennen ja kuka olet nyt.


Filosofiassani ei ole kyse ’dieetillä olemisesta’ sovinnaisessa mielessä vaan pikemminkin syömisestä järkevästi ja mielihyvähakuisesti.

No, tähän minä en voi olla kommentoimatta, että kyllä Mireille osaa olla tiukkakin ja se on tuo annoskokoasia. Meille on opetettu, että kalaa, kanaa tai muuta lihaa varataan ruokailijaa kohti 200 grammaa. Mireillen annoskoot ovat 100-130 grammaa. Pitkässä juoksussa tuo on jo iso ero! Toki hän sallii repsahdukset pitkien ystävien kanssa vietettyjen viikonloppuaterioiden aikana, mutta se kaikki kiritään takaisin seuraavalla viikolla!

Yksi vinkki herätti huomiotani, sillä Mireillekin painottaa, että vettä pitää juoda todella paljon, mutta ehdottomasti ennen ateriaa, ei sen aikana. Kirjassa löytyy sitten perustelu tälle asialle.

Eniten minua innoitti osa, jossa kalaa valmistettiin paketissa ja kirja tarjoaakin monta ohjetta. Löytyy Turskaa fenkolin ja appelsiinin kera en papillote, Lohta endiivisalaatin ja appelsiinin kanssa en papillote, Lohta purjosipulin ja parsan kanssa en papillote (minun suosikkini!) ja Meriahventa makeiden mausteiden kanssa en papillote.

Koska ystävänpäivä lähestyy, en voi olla kertomatta, että Mireillen kirjassa on luku Ystävänpäiväillallinen, jossa alkupuheessa suositellaan kahdenkeskistä illallista ilman lapsia. Suositus on tehdä asiasta traditio, jolloin kaikki järjestelyt hoidetaan ajoissa ja sitten pariskunta valmistaa aterian yhdessä pitäen sitä ’makunystyröitä hellivänä esileikkinä’. Alkupalana on mätiä ja paahtoleipää ja sitten…

Tämä kirja on tarkoitettu Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijalle ja lähestyvän ystävänpäivän pehmittämänä tämä on yksi palkinto arvonnassani, mutta jos kirja saa uuden kodin, minä menen ja ostan tämän itselleni. Sain monta vinkkiä sekä sivuja tätä:

Ruoanlaitto on mietiskelevä kokemus, joka saavuttaa ajatuksemme ja tunteemme ja koskettaa niitä syvältä.


Ruoanlaitto on viettelyä ilmapiirin luomisesta ja rakkauden antamisesta ja jakamisesta aistien ja olemassaolon kumulatiiviseen sitoumukseen.


Ruoanlaitto on taiteen laji ja vaatii meiltä luovuutta haistamisessa, koskettamisessa, maistamisessa ja…


Ruoanlaitto on kuin soittaisi jazzia: koskaan ei voi valmistaa aivan samaa ruokalajia kahdesti tai nauttia aivan samasta kokemuksesta tai tunnelmasta.


Ruoanlaitto on terveellistä.


Ruoanlaitto hoikistaa.

***

Kyllä ranskattaret tietävät♥

***

Täältä löydät muut keittokirjat Leena Lumissa.