Lucy ei ollut enää yksin. Hän ei enää tarvinnut Bobbya eikä
Frediä eikä Juicea eikä isäänsä eikä edes Henryä. Hän ei enää leskenut
ajankulua laskevan tai nousevan auringon lämpimästä valosta, joka kajasti hänen
kasvoilleen, eikä vuodenaikojen lämpötilanvaihteluista. Hän ei laskenut
ajankulua päivistä vaan viikoista ja kuukausista ja kohoavasta
vatsankummustaan.
Se tapahtuisi minä päivänä hyvänsä.
Lucy saisi lapsen.
Karin Slaughterin uusin trilleri Rikollinen (Criminal, Tammi
2014, suomennos Annukka Kolehmainen)
jatkaa huikeaa Will Trent&Sara Linton –sarjaa ja miten se sen tekeekään:
Ohittaa niin Kivun jäljet kuin myös Pettävän hiljaisuuden, mutta ei kaikellaan parhainta Slaughteria tähän mennessä eli Yli rajan, jonka lasken jo trillerien aatelisiin. Minähän tulin Slaughter-faniksi parhaan
ystäväni aivopesemänä. Yli rajan on lukijaystävällisempi kuin kahta aikatasoa
kuljettava Rikollinen, mutta Rikollisella on ihan jotain uutta tarjottavaa eli
Slaughter on yllättäjien sukua!
Alun sitaatti ei vaikuta heti merkittävältä, siinä ei ole
Kivun jäljen sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen
pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä
Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, mutta sen sijaan siinä on Slaughterin
kirjojen lukijoille eräs erittäin tärkeä avain, tapahtuma, jonka kokonaan
luettuaan näkee palapelin niin valmiina kuin sen voi nähdä. Rikollinen on ehdottomasti Slauhghterilta
avainromaani Will Trent –sarjaan! Sen lisäksi se on kahdessa aikatasossa
tarinaa kuljettava sarjamurhaajatarina, joka tekee kirjasta lukijalle
vaativamman kuin on Yli rajan. Korvaukseksi saamme paljon valotusta
kiinnostaviin ja jo tuttuihin henkilöihimme, mutta saamme lisäksi faktaa siitä,
mikä oli Atlanta 1975, jossa joku surmasi huumekoukkuun jääneitä ilotyttöjä,
jossa naispoliisi oli kummajainen ja jossa kaikista lakipykälistä huolimatta
värillinen oli aina hylkiö ja pahis. Niin takaumissa kuin nykyhetkessä loistavat
jälleen Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell. Amanda vetää jälleen vahvasti huomion
itseensä, mutta ei tällä kertaa haukkumalla alaisiaan Williä ja Faithia
vähä-älyiseksi, raivohulluksi dysletikoksi ja hallitsemattomasti sikiäväksi
paksuksi diabeetikoksi, vaan vihdoinkin tutustumme uraansa aloittavaan
Amandaan, nuoreen naispoliisiin, jonka rooli ei ole kaikkein helpoin miesten
hallitsemalla alalla. Tapahtuu asioita, joita ei melkein voi uskoa todeksi ja
se oli vain 1975 eli ei niin kauan sitten...
Karin Slaughter itse kertoo kirjansa lopuksi, että hän sai
aiheensa Rikolliseen Patricia W.Remmingtonin väitöskirjasta Policing: the
Occupation and the Introduction of Female Police Officers. Ja jatkaa:
Vaikka 1970-lukua saatetaan edelleen pitää rakkauden ja
vapauden vuosikymmenenä, useimpien naisten koettelemukset eivät olleet silloin
vielä läheskään ohi. Sekkitilin avaaminen, auto- ja asuntolainan ottaminen ja
jopa vuokrasopimuksen allekirjoittaminen ilman isän tai aviomiehen lupaa jäivät
haaveeksi useimmille yhdysvaltalaisnaisille. Vuonna 1972 ehkäisypillerit
viimein laillistettiin myös naimattomille naisille, vaikka saattoi edelleen
olla vaikea löytää lääkäriä, joka suostui kirjoittamaan reseptin, ja
apteekkaria, joka myi pillerit mukisematta.
Tätä lausuntoa vasten voitte vakuuttua, että takaumat
vuoteen 1975 eivät ole mitään peruskauraa, kun poliisivoimiin ihan väkisin
haluavat sellaiset naiset kuin Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell! Mitä tulee
Rikollisen tarinaan muilta osin kuin historia versus nykyhetki, lukuisat ilotyttömurhat
ja tuttu henkilögalleria, jossa Slaughter on aina vahvimmillaan, niin takuulla
kirja yllättää myös dekkarihullun ystäväni, joka minulle ensimmäisen
Slaughterin puolipakolla toi: Slaughter ei totisesti toista itseään! Ja
romantikot saavat osansa, sillä Sara ja Will ovat hyvässä vauhdissa ja vain
Angien hillittömyyden varjo häiritsee parin kuhertelua rankan sarjamurhaajan
lisäksi.
Rikollisen eräs suorastaan sivuilta ponnahtava teema on
rotukysymys. Se on vaarallinen aihe ja Karin Slaughter kuittaa aika
tyhjentävästi:
En väitä olevani 1970-luvun Atlantan tai sen puoleen
nyky-Atlantankaan asiantuntija. Ymmärsin alusta asti, että kun etelän nainen
kirjoittaa rotu- ja sukupuolikysymyksistä, matkalla vaanii lukuisia
sudenkuoppia. Toivottavasti uskotte, että paiskin hartiavoimin töitä, jotta
kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen
ja kansallisuuteen katsomatta.
Voin suositella tätä kirjaa luettavaksi mieluusti Yli rajan
jälkeen, jolloin lukija saa ensin Slaughterin parhaan Will Trent –sarjasta ja
sen jälkeen Rikollisessa rikosratkaisun lisäksi myös pääsee suosittujen
Atlantan poliisituttujemme juurille: Mistä he tulivat? Miksi he ovat sellaisia
kuin ovat? Mitä heille oli oikein tapahtunut vuosikymmeniä sitten? Ehkä eniten useampia kiinnostaa Will Trent:
Will ei ollut koskaan käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä
juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut
hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin.
Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita
Flanniganin täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa
joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki
hurraavien perheiden joukossa vain vieraita kasvoja.
*****
*****