Viiden jengi pysyi kasassa kunnes aika ja paikka heidät
erottivat. Mikään ei ole tavallisempaa kuin nuorten ihmisten ryhmä, jonka
jäsenet vanhetessaan lähtevät kukin omaan suuntaansa tekemään työtä ja
rakastamaan, epäonnnistumaan ja onnistumaan, mutta Kurt Koffkaa lainatakseni ”kokonaisuus
on muuta kuin osiensa summa”, mikä tarkoittaa että jengi on jotain muuta kuin
sen muodostaneet viisi individualistia. Minun vanhan jengini saa kootuksi
yhteen enää muistoissa, ja kun kuuntelen meitä kokonaisuutena, minut valtaa
nostalgia, ei kaipuu menneisyyteen vaan tulevaisuuteen, tulevaisuuteen jonka me
viisi, jotka olimme jotakin enemmän, tulisimme valloittamaan.
Norjalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Siri Hustvedtin
Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, Otava 2019, suomennos
Kristiina Rikman) oli minulle omia nostalgioitani kasvattava teos, jonka myötä
koin monenmoisia tunteita aina oman jengimme kaipaamisesta mieleni
terapiahuoneeseen, joka Sirillä kesti vuosikymmenen oikeasti. Sen huoneen
mielipahan seinät, jotka kuiskivat kaikesta siitä, mitä ei ollut saavutettu, ei
siitä mitä oli saavutettu. Tänä aamuna juuri heräsin ajatukseen, miksi en ole
lähtenyt lukemaan taidehistoriaa, miksi en siihen kykene nytkään? Sirillä taas:
Mielipaha siitä mitä ei koskaan tapahtunut, mielipaha siitä
että tuli tuupatuksi, potkaistuksi, tyrkätyksi, tönäistyksi. Kauan sitten
runoilija identifioi huoneessa olevan naisen: ”Nimeni on Olisin Saattanut Olla.
Nimeni on myös Ei Enää. Liian myöhään.
Näkemiin.”
Kirjan kertoja on S.H. Hän on nuori nainen, joka saapuu New
Yorkiin jättäen taakseen minnesotalaisen kotinsa turvan, löytääksen sekä oman
elämänsä siivet, että ensimmäisen romaaninsa sankarin. Hän asuu pimeässä
huoneessa, jossa on vain keittokomero, vielä pimeämpi makuuhuone ja pikkuruinen
kylpyhuone maksaen siitä tuhottomasti. Tärkein oli kirjoituskone ja oma huone,
ovi jonka voi sulkea perässään eikä kukaan määrittele vuorokausirytmiäsi. Kun
rahat lopppuvat, hän tonkii ruokansa roskiksista, sillä ylpeys ei anna periksi
pyytää rahaa kotoa. Nuori nainen haluaa tulla kirjailijaksi melkein hinnalla
millä hyvänsä, mutta ei ’ihan millä hyvänsä’, sillä vaikka hän hakeutuu
taiteilijapiireihin, hän on varuillaan kaikkien alkoholia kovempien huumeiden
kanssa. Ainoa missä kodin suojissa varttunut nuori tyttö suuressa kaupungissa
on heikoilla, ovat kaupungin todelliset vaarat: Miehet, joilla on valtaa.
Katsoimme vastikään tv-sarjasta The Affair jakson, jossa perheen uhmakas tytär
joutuu helvetin kiirastuleen vaikutusvaltaisen miehen kynsissä, vain koska
nuori nainen halusi päästä pinnalle, tarvitsi tukea, opastusta, oikeita
osoitteita, nimiä, että ovet gallerioihin olisivat avautuneet. S.H. löytää
todella kiinnostavia ystäviä, niin miehiä kuin naisia ja ainakaan minä en vielä
löytänyt heistä Paul Austeria, vaikka olisi nimi kuinka vaihdettu. Paul muutti
hänen maailmansa täysin ja sen aika on vasta lopussa, mutta siirappia siitä ei
tule. Romanttisemmin sen taitaa kertoa Paul itse Talvipäiväkirjassaan. Siri on
älykkö, väitellyt kirjallisuustieteen tohtori ja taidekriitikko. Hän on Norjan vuonojen kylmää vettä, jonka vasta eräs punatukkainen herra saa
kiehumaan. Kuka nyt voisi olla jäätä Paulin kanssa!
Suuren kaupungin julmuus kuitenkin kohtaa S.H.:n
arvaamattomalla tavalla, kun hän on laskenut henkisen suojauksensa alas. Siitä
hetkestä määrittyy kirjailijan suhde kohtaamiinsa miehiin, sillä voi tapahtua
asioita, joita ei unohdeta ja älykkäät psykopaatit kulkevat joukossamme valtaa
taskuissaan. Ikimuistoisimmat ystävät pitkäksi aikaa muodostuvat naisista,
kunnes on aika rauhoittua ja löytää 'the one'. Naapurihuoneessa tapahtuu kummia ja sehän vasta
kiinnostaa tulevaa kirjailijaa aina salakuunteluun asti. Tapahtumat johtavat
toiseen ja kaikkialla S.H. tuntuu törmäävän ’miehiin jotka vihaavat naisia’. Hän ei todellakaan kuvittele, sillä samaa
kokevat hänen naisystävänsä.
Muistan professorin hämmästyneen naaman ja sitten inhon joka
sille levisi. Miksi he aina yllättyvät ja ovat tyytymättömiä? Olen nähnyt tuon
yllätyksen ja inhon kerran toisensa jälkeen, mutta enää en pyörry. Jos pystyy
pysymään tolpillaan ja katsomaan: Kuka vitussa sinä luulet olevasi? Ja miehen
tutiseva raivo, sen miehen joka edustaa kaikkia miehiä, pahenee jos nainen
pysyy tyynenä. Nykyään minä olen tyyni. Olen yhtä tyyni kuin Patty oli. Olen
tyyni, oppinut vanha rouva.
Hyvä rouva, teidän on noudatettava sääntöjä.
Ei, minä en tahdo.
Minun maailmassani Wittgenstein on edelleen veitsi. Itse
asiassa minun kirjastoni on tupaten täynnä verbaalisia aseita. Mutta
Wittgensteinista ei ole apua, ei vaikka siteeraat häntä oikein, jos mies
heittää sinut vasten kirjahyllyä.
Muistoja tulevaisuudesta on sekä rankkaa luettavaa että
selvitymistarinaa ja lopulta jonkinlaista rauhaa. Tyylilleen uskollisena Siri puhuttelee lukijaansa, ottaa tämän mukaan tarinaan. Kirjassa on piirroskuviakin ja
niihin liittyy vertauskuvauksellisuutta sekä jotain toteutuvaa. Ennustuksia,
maagista realismia, unia...elleivät ne ole Sirin, mitä usein ovat, ne ovat
hänen lähimpien ystäviensä. Kirjan rauhaa ovat vaikka Sirin visiitit
hoivakotiin tapaamaan äitiään, joka täyttää helmikuussa yhdeksänkymmentäviisi vuotta.
Äiti sanoo heti, että Siri kirjoittaa
itsestään ja pohtii, että ymmärtääkö hän siitä mitään. Siri ajattelee ehkä,
että oman äidin ei sopisi ihan kaikkea tästä lukeakaan kuitenkaan siitä mainitsematta. Voitte olla varmat, että S.H. kohtaa vertaisensa ja siinäpä pari, josta
minä jaksan olla kiinnostunut! Luvassa on eräs herra Walter, jolla on vähän
kaljamahaa, joka on harmaapäinen ja seitsemänkymmentä. Walter haluaa kävellä
hitaasti, mutta miten ihmeellisen paratiisillista juuri heille, että kaikki
minkä pitää toimia, toimii edelleenkin ja vaikka vanha rouva puhuu menneessä
aikamuodossa suloisesta, melkein aina valmiista kullista, jotenkin vain sitä
arvaa, että...Ainoa todellinen huoli on pelätä toisen kuolemaa, sillä vain
räjähdys yhdessä pelaistaisi yhdeksi lihaksi muuttuneen pariskunnan samanaikaiseen näyttämöltä lähtöön.
Sallittehan? Sirin sanomana miehensä Paul Austerin teoksessaTalvipäiväkirja:
Kuiskin niin kuin linnut lukemassani tarinassa, toistoja
huoneessa, johon minut veit.
Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi
pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.
Paul Auster Talvipäiväkirja
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata/Kultturipohdintoja Katja/Lumiomena ja Hemulin kirjahylly
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata/Kultturipohdintoja Katja/Lumiomena ja Hemulin kirjahylly