Leila Tuure: Tuulentuojat

Kirkonkello heräsi ja paukautti lyöntinsä. Miten aika kuluukaan? Nyt oli jo todellakin kiire, jos halusi välttää välirikon arvon rouva Lindin kanssa. Miten se nainen olikin päässyt kasvamaan talon valtiaaksi. Ei vain valtiattareksi, vaan oikeaksi valtiaaksi. Hän määräsi kaikesta. Ihan kaikesta, eikä hänen samomisiinsa ollut apteekkarilla nokan koputtamista.

Muuttuvatko sävyisät naisihmiset vanhetessaan äksyiksi? Onko se jokin luonnonlaki, vai mikä? Onhan se aika kummallista. Miehistä taas tulee niin leppoisia ja mukavia, ettei paremmasta väliä. Ei hän uskaltanut Martalle panna hanttiinkaan, jättää hänet vielä tuuliajolle. Se nyt vielä puuttuisi, että ottaisi ja lähtisi! Miten hän sitten tulisi toimeen.

Porilaisen Leila Tuuren Tuulentuojat (Sunkirja 2020) vie meidät Poriin 1920 luvulla, jolloin tehdaskaupungilla meni hyvin. Taloudellinen kasvu oli vahvaa ja Kokemäenjoen yli saatiin vihdoin kunnon ponttoonisilta, jonka yli työstä palaavat puuvillatehtaan työntekijät kiirehtivät koteihinsa laittamaan ruokaa. Oi, olen kuin kotikaupungissani, monet rakennukset, kadut, tori, tutut nimet levitoivat minut nostalgisiin sfääreihin, mutta samalla aikaan, jota en ollut saanut Porissa elää.

Kirjan keskiössä on sympaattinen apteekkari Aron Ruusvirta, joka on vähän aikaisemmin luovuttanut apteekkioikeudet alaa opiskelleelle Synnove tyttärelleen. Hiukan käy aika pitkäksi, sillä oma rouva Miriam oli matkustanut Helsinkiin oman äitinsä tautivuoteen ääreen. Toki nyt on kiva patseerata kaupungilla ja ihailla vaikka Raatihuonetta, tavata tuttuja ja vaihtaa jokunen tervehdys, mutta ei se ole ihan sama kuin ennen kun piti kiiruhtaa Antinkatua omaan apteekkiin. Nyt oli kuitenkin Synnöven aika ja olihan hän jo avioliitossa Gustavinsa kanssa ja heillä oli kaksi lastakin. Omat pojat olivat ties missä. Lauri toki Helsingissä töissä pankissa ja oli kai äitinsä silmäterä vielä isona miehenäkin.  Talo vain vaikutti entisiin aikoihin verrattuna niin tyhjältä, onneksi oli vielä Martta:

 'Siält se apteekkari sentäs tullee!' Lind tervehti isäntäänsä, joka puuskuttaen oli kivunnut kotitalon toiseen kerrokseen. Närkästys värisi hänen äänessään. 'Tääl on jo kauheest ventattu, frouvalt o tullu preivi Helsingistä ja fröökynä o telefuneerannu ainaki kaks kertaa. Mää en ymmärrä, miks frouva tarttee preivei skriivail, ko telefooniki o molemmis päis', hän äksyili.

'Rouva Lind ei nyt hermoile, Miriam rouva ei varmaankaan halua, että kaikki asiat kulkevat sentraalin kautta, Niin kuin rouva Lind tietää, ne leviävät aika nopeasti semmoisiinkin korviin, joihin niitä ei ole tarkoitettu.'

'Juu, kyl maar mää ny tierä, mut sittenki. Eikä ny ennää mihinkä soitet!' hän ärähti, kun apteekkari oli tarttumassa puhelimeen. 'Ny just mennää syömää! Apteekkari sais vähä nuukemmi pittää huolt kellostas, emmää voi ruokii koko päivää pittää lämpösin!'

Tämä oli sitä tehdaskaupungin elämää keski- ja ylemmässä keskiluokassa. Suurten tehtaiden omistajat mieluusti leikkivät omilla hiekkalaatikoillaan. Porissa on aina ollut luokkajärjestys, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa, kun on ensin oppinut leikin kirjoittamattomat säännöt eli normit tai viis niistä veisaa! Ruusvirtojen kodissa sitä oli vain hupaisaa seurata, sillä Aronin säännöt ovat ne, mitkä Martta on luonut. Kun illallinen on nautittu ei ole mitää asiaa koskea Miriamin kirjeeseen, ennen lupaa. Se lupa irtoaa sillä hetkellä, kun rouva Lind ilmestyy kaffebrikkansa kanssa ja mukana on tietysti pari öörfiilaa ja pieni keko kaneliässiä. Rouva Lindin öörfiilat olivat aina tuoreita, joten niitä meni.

'Nyt apteekkari saa sit avat kuverti, sormet kuitenki polttelee nii et tullee viel palovammoi!' rouva Lind lupasi armollisesti kuin hyväntekijä.

Ihastuin heti apteekkari Aron Ruusvirtaan ja vielä enemmän kirjan tulevien tapahtumien myötä, sillä Laurin tullessa kotiin, käy ilmi, että hän ja vävy Gustav ovat innokkaita suojeluskuntalaisia. Karhulinnassa pidetään kokouksia, tehdään suunnitelmia. Vanhemmat herrat kera Ruusvirran koittavat nuoria hillitä, mutta mitä siitä tulee, kun Lapualta on kova paine jatkaa Suomen rajaa vaikka kuinka pitkälle itään. Vanhoja ei kuunnella, vaikka eletään hyviä aikoja. Aron saa helposti juttuseuraa, sillä on kieltolaki päällä ja koko sosieteetti tietää hänen perineen vauraan helsinkiläisen appensa alkoholivaraston. Apteekkarilla onkin aina mukanaan pienessä pullossa Remy Martinia ja jo puhe luistaa. Siitä on kiva kaataa Klubillakin vähän vahvistusta kahvin joukkoon...

Miriamin saapuessa välillä Poriin, Lauri tulee usein mukana. Lauri menee menojaan, mutta ei aavistakaan, että häntä odottaa kohtalotar, joka ei ole määrättävissä. Kohtalotar, joka on kaunis, koulutettu, mutta työläisperheestä, jossa isä ja kaksi veljeä ovat niin kommunisteja että ja katkeria...osin syystäkin, myöntää herra Ruusvuorikin.  Kohtalotar, joka ei kysy lupaa, vaan toimii. Helsingin Sanomien tuleva toimittaja ja ulkomaan kirjeenvaihtaja. On siinä Miriamilla vähän nielemistä, vaikka hän ei olekaan mikään snobi, vaan mitä hauskin ja rohkein seurapiirien hämmentäjä. Porissa jotkut voivat leikkiä ylhäisöä olemalla naama rutussa ja kylmiä kuin kapakalat. Aron niin iloitsee vaimostaan, joka on niin vilkas ja iloinen:

Hän oli onnellinen rouvastaan, jolla oli omat heikkoutensa ja usein suorastaan naurettava turhamaisuutensa, mutta Miriam oli iloinen poikkeus kaupungin seurapiirien rouvista. Aron oli joskus ajatellut, että hän oli kuin värikäs kolibri, vilkas ja nauravainen arvokkaan ja vakavamielisen rouvasväen keskellä, joka aina ja kaikkialla muisti käyttäytyä arvonsa, tai oikeastaan miestensä arvon, ja ikänsä mukaisesti. Ja useimmiten suut mutrussa, niin kuin sekin olisi osa arvokkuutta. Miriam ei arvokkuuttaan tai vuosiaan juuri miettinyt. Aron tiesi hänen saaneen osakseen rouvien taholta ankaraa arvostelua kevytmielisyytensä ja huolettomuutensa takia, mutta hän oli kuitannut sen silkaksi kateudeksi eikä koskaan ollut moisesta moksiskaan.

Voitte olla varmat, että olen saanut Leila Tuuren matkassa piipahtaa paitsi monissa, monissa muistoissa, myös Tirrassa, palannut Otavaan, muistanut jouluyön messun Keski-Porin kirkossa, muistanut myös joulukuun räntäiset kadut ja tuulitunnelit ja ihanat herkut Klubilla ja erään erityisen tanssin Juhana Herttuassa...Väskynäsopasta en niin välittänyt, mutta siika, tuore merisiika, mikä sen voittaa. Ja masaliisa...

Siitä ei päästä nyt mihinkään, että kirja on loistava läpileikkaus Suomessa alkaviin vaaran vuosiin, porilaisuuteen, tehdaskaupunkiin, työläisiin sekä seurapiireihin ja kaikkiin siltä väliltä. Tarinan on suotavaa jatkua, sillä vastahan lopussa kaksi itsepäistä...kuin Scarlett O’Hara ja Rhett Buttler Tuulen viemästä, löysivät yhteisen melodiansa. Kaiken huipuksi kirjan kansi, joka on Porin Kallosta ja Antti Suomisen kuvaama, on huikea. Tuure kirjoittaa kuin olisi Kokemäenjone virta, pakottomasti, lukijaa viedään kuin lastua lainehilla. Nautittavaa! Kirjan paperi on laadukasta. Tämän sivut eivät repeä, kun irrotat merkkinä olleen post it –lapun. Laatukirja kaikellaan ja olen niin tohkeissani, et taira otta vähä lissä luumukräämi ja se pääl tietyst kretta! Mite mä jaksa orotta, mite Allida ja Kultatukka...

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Hyvää naistenpäiväviikonloppua sekä Porin että toisen maailmansodan tuulissa!

Hyvänen aika sentään: Olen lukenut pikkutunneille ja heräsin jo klo 6, joten olen kai ihan syyntakeeton. Heräsin ajatukseen siitä, että eilen kun osallistuin yhteen haasteeseen, niin ihanaan Jokken haasteeseen, johon sai linkittää lukemiaan toisen maailmansodan kirjoja, olinkin livennyt vähän ja taas kerran Romanoveihin. Vain kahden kirjan verran, mutta se asia on nyt korjattu. En saanut enää unta, joten ajattelin, että suklaakahvin jälkeen voinkin naputella viikonloppua Anna-Mari Westin korteilla ja kertoa vähän sitä sun tätä ja tulevistakin. 

Sain Lumiehen jo lähtemään kaupoille, sillä iltapäivällä aiomme katsoa muutaman tunnin HBOlta loistavaa Ferranten Napoli-tetralogian toista tuotantokautta. Aloitettu on jo ja voin kerta, että hyvin filmi noudattaa kirjan tarinaa ja nyt alkaa tapahtua, kun tytöt ovat jo naisia. Vahva suositus! Ei niin kauheasti tarvitse siivota, koska pelkkä tuulikaapin remppa on aiheuttanut yleistä sekaannusta, kun kaikki sieltä on riipin raapin pitkin yläkertaa ja etenkin tässä toimisto/kirjastossamme. Ja paljastan: Se s.....n kangastapetti ei lähde ikinä eikä millään irti eli se massataan, on jo puolet massattu, laastilla ikiajoiksi kiinni. Oikein piruuttamme varmistamme, että nyt se on siinä maailman tappiin! Halusin sen päälle sitten sellaisen luostarirappauksen, mutta luovuin siitä. Kokeilu näytti upealta, mutta kun sen väri on Edelweiss tms. eli yksi aste keltaiseen, ei siis maalarin valkoinen, joka mustalla taitettuna näyttää harmaalta, ei ole niin helppo pitää puhtaana. Siinä on myös ulkovaatteiden säilytystä, joten taiteellinen pinta voisi olla jopa niille haitaksi. Isoille seinätiloille se olisi upeaa. Seinien jälkeen vielä sitten lattiaan laatat ja lämmitys alle. Se kakkosovi on poistettu aikaa sitten, joten tila alkaa näyttää kaikkea muuta kuin tuulikaapilta - onneksi!

Tuli nyt mieleeni, että toiset muistavat naistenpäivänä rakkaitaan lahjalla. Eri maissa vähän vaihtelee. Gummerukselta on ilmestynyt järisyttävän kaunis Tommy Tabermannin  Olisipa kaipaus viiniä. Kirjassa on ihania runoja sekä kuvasivuja, joihin on painettu kuvia. "Mene, mitä kauemmaksi menet/ sitä lähemmäksi tulet." "Kukaan ei niin olemassa/ kuin se joka rakastaa." "Löytämistä tärkeämpää/ on vain etsiminen." 

Mitä seuraavaksi? No tämän päivän jo kuulitte, mutta ensi viikolla taidamme olla blogissani Porin tuulissa.

Ensin tulee porilaisen Leila Tuuren Tuulentuojat, joka on vienyt minut Poriin, kotikaupunkiini 1920-1930 luvuilla eli älyttömän kiinnostavaa. Muistan monet paikat nimiltä, mutta en enää kaikkien sijaintia. Olen Luvialta, mutta Pori oli koulu- ja urakaupunkini ja silloin se oli väistämättä muutakin. Pori eli teollisuudesta eli oli ns. tehdaskaupunki. Tästä taas sain mieleeni, että voisin kirjoittaa vapaasti muistivaralla jotain kokemastani Porista. Kummallista vain, että minulle ei ole Porista yhtään valokuvaa, mutta sen sijaan Porin Reposaaresta vaikka kuinka monta...

Kavalkadiin sopii sitten mitä parhaiten Karoliina Suoniemen kirja Tehdaskaupungin lapset. Näin se olisi cool, mutta Suoniemen kirja on vasta lähtemässä, joten voi olla että väliin tulee joku dekkarikevennys, joten emme saa 'puhdasta Pori-linjaa'. Tietenkin kirjassa on myös lapsia Porista, joka oli kuten alussa mainitsin tehdaskaupunki.Sain juuri tiedon, että kirja on vasta painossa, joten muuten vain sitten Porista. Kaikki ajallaan.

Jokken rauhan haaste lukea 22.10.2020 mennessä toiseen mailmansotaan liittyviä kirjoja on ihanin haaste ikinä, vaikka aihe onkin noin rankka.Tällaiselle historiahullulle ihan täsmätärppi. Innostuin eilen vähän liikaa ja sekoitin jo pari Romanov -teostakin mukaan, mutta olen heti varhain aamulla korjannut virheeni Jokkelle. Tällaisen listan blogiini lukemista kirjoista sain:

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Piirityspäiväkirja

Lumikadun kertoja

Diktaattorien naiset

Vielä tänään olemme elossa

Vera

Isäni oli natsi

Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Kadotettujen kahvila

Koodinimi Alice

Bolšoin perhonen

Harmaata valoa

Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa

Sodan haavoittama lapsuus

Kirjeitä kiven alle

Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö

Palavan taivaan alla

Varjojen raportti

Työtytöt - Tytöt isänmaan palveluksessa 1941-1945

Kirjallinen piiri perunakuoripaistoksen ystäville

Satakieli

Paperijoutsen

Poltetut varjot

Lilium regale

Kuolema keväällä

He olivat natseja

Ja sitten tulivat sotilaat Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä

Pyhä peto

Josef Mengele Elämä ja teot

Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä

Frau

Dora, Dora

Sopimus

Hyviä ihmisiä

Isä, et koskaan palannut Minun keskitysleiritarinani

Näkymätön silta

Hotelli Panama

Kätilö

Kadonnut on vain unta

Mirjami

Kristalliyö

Everstinna

Kaikki se valo jota emme näe

Ja tämän listan teki nainen, joka ilmoitti, ettei ikinä tuo yhtään sotakirjaa blogiinsa. Yksilöiden kautta koettuna kiinnostavaa ja sodat ovat historiaamme!

Ensimmäisestä maailmansodasta olen lukenut kaksi todella kiinnostavaa eli Komppania K ja Näkymätön silta ainakin...

Ihanaa naistenpäiväviikonloppua♥

Love
Leena Lumi

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Talvinen kevätaurinko paistoi vaaleanpunaisen talomme olohuoneeseen sälekaihtimien välistä päivänä, jolloin pääsimme kaksosten kanssa sairaalasta kotiin. Rintani turposivat täyteen maitoa ja kylkiini muodostuivat kahdelle vauvalle sopivat kolot. Olin susiäiti, nisäkäs. Kaksi samaan aikaan irronnutta munasoluani olivat tehneet minusta Lumin ja Aamun äidin.

Meille satoi kukkalähetyksiä ja pehmeitä lahjapaketteja. Koko kevään ja kesän ajan leijailin unenomaisessa harsossa, rakkauden yltäkylläisyydessä, arjen yläpuolella.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni (Atena Kustannus 2020) on omistettu tytöille ja hyvästä syystä. Jos jatkat tästä lukemista, teet sen omalla vastuullasi, sillä vien kirjaa sillä hengellä, minkä siinä kohtasin ja muuta en voi.

Kirjan takakansitekstissä on isolla painettu ’Milloin muistot lakkaavat vyörymästä päälle?’ Ja sitten palaammekin vaaleanpunaisen puutalon idylliiin, siihen pesään, jonka vauva-aika suo perheelle.  Alun huuman jälkeen tosin Minttu alkoi olla kaksosten kanssa tosi väsynyt ja iltaisin kun lasten isä Urho tuli kotiin, hän ei jaksanut keskustella enää mistään, vaan vetäytyi somemaailman pyörteisiin. Urho ei ollut huono mies, ei ollenkaan, hän ei vain voinut ymmärtää sellaista, mitä ei ole kerrottu. Ja Minttu taas ei osannut kuvailla huonoa oloaan, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Joskus hän on muistanut jotain, mutta vetänyt äkkiä painavia kerroksia muistojensa päälle, sillä nehän eivät voi olla totta. Eiväthän?

Mintun muistoissa oli perhe, jossa ovat hän, veli ja vanhemmat. Hänellä oli ystävä, jonka isäkin oli kelpuuttanut. Perhe asui varsin hienossa kodissa, mutta joku ihmetteli, miten kylpyhuoneosasto oli rakennettu talon äärimmäiseen päähän, jotenkin kuin salapaikka. Minttu muisti matkoja. Hän muisti miten hän oli isälle aina Minttu Magdalena, isän ainoa prinsessa. Tullessaan kotiin, isä huomioi aina ensin Mintun. Hän nosteli Minttua ilmaan pelkästä riemusta ja halusi tyttärelleen vain parasta. Hän huomasi Mintussa aina kaiken: Miten oli hiukset laitettu, ei kai vaan ollut yritetty meikkiä, nyt isä vie Minttua ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä, joihin ostetaan niihin sopivat pikkuhousut. Minttu muisti jossain vaiheessa veljen halunneen muuttaa autotalliin ja olla omassa rauhassaan. Kaiken kaikkiaan Mintun muistot lapsuudesta olivat suorastaan kadehdittavia, mutta hän ihmetteli, miksi nuo muistot aina kuin keskittyvät vatsaan, saivat sen tuntumaan oudolta ja sattumaan. Hänhän oli hyvin terve, sillä niin kouluterveydenhoitaja aina kirjoitti Mintun terveyskorttiin. Silti Minttu oli flirttaillut kuoleman kanssa milloin veljen linkkuveitsellä, milloin liftaten kahden aivan vieraan miehen matkaan:

Heti matkaan lähdettyämme pelkääjän paikalla istuva mies ehdotti, että ajaisimme päin vastaantulevaa rekkaa. Aloite oli kevyt, kuin ilmoitus pysähtymisestä P-paikalla.

Vaihteiden pieni nykäisy tuntui vatsassa, kun kuski alkoi kiihdyttää autoa. Ikkunan takana näkyvä metsä muuttui maastokuvioiseksi kankaaksi. Laitoin silmät kiinni ja hymyilin. Pelkääjän paikalla istuva mies lisäsi ääniä Tehosekoittimen Valonkantajaan, lauloimme mukana, aistin  jalkojeni kohta irtoavan, käsieni lentävän ilmassa, pääni löytyvän pahvilaatikkoon pakattuna. Sitten kuski alkoi nauraa.

Palaamme vaaleanpunaiseen puutaloon ja aistimme pahoinvointia. Yllättäen Mintun päätä alkoi särkea aivan hirveästi ja häneltä meni näkö toisesta silmästä. Nyt ei ole enää vauvaväsymystä: Tämän täytyi olla jotain muuta.

Ambulanssikyyti oli epätasaista, heiluvaa ja yksinäistä. Ei yhtään sellaista kuin elokuvissa. Koetin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Yhtäkkiä ilmassa alkoi lentää kuvia. Osa kuvista repeytyi keskeltä kahtia, toiset olivat ehjiä ja kauniita. Ambulanssin kattoon nousi välähdyksiä lapsuudesta: intiaanien leirinuotio, reikiä täyteen paineltu kirjoitusalusta, kolme kukkurallista kaakaolusikallista, paljaat varpaat tartaanilla.

Luin tämän kirjan jo viikko sitten. En yleensä muhita näin kauaa, mutta nyt kannatti. Sudenhetkellä viime yönä  heräsin täysin kirkkaaseen ajatukseen: Mieti missä olet tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa! Oli pakko saada unta, sillä lopetan lukemisen yleensä noin aamuyhdeltä...

Tiina Katriina Tikkasen teos on vahva esikoinen. Helsingin Sanomien esikoiskisan ehdokas eittämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa muistot lapsuudesta nousevat pintaan, mutta ne ovat pudotus pimeään. Toisessa osassa muistojen kuviin suorastaan sukelletaan, mutta yhdessä terapeutin kanssa. Alkaa lähestyä raja, jossa yötä ei voi vastustaa, mutta perhe ja terapeutti ottivat hallinnan. Äiti nappasi lopullisen kopin. Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka ei halunnut kahtatoista lasta, joka teki spagaatin 70-vuotispäivillään ja joka sulki silmänsä. Kiitoskiitoskiitos!

En tohdi sanoa, että tarina on omakoetunoloista. Tosin Tikkanen osaa ja uskaltaa kirjoittaa kuin se olisi. Tämä on hirveän tärkeä kirja! Näissä jutuissa on yksi kaava ylitse muiden ja sehän käy selväksi jo kuuluisan filmitähden järkyttävästä lapsuudesta: Minttu, Lucile ja Marilyn halusivat miellyttää ja miellyttää, he eivät osanneet laittaa rajoja ja suojella itseään. Se voidaan katsoa luonteenpiirteeksi, joka vain on ihmisen persoonaa, mutta tarkkavaistoinen tajuaa...hän ei vain tohdi puuttua ellei ole psykiatri tai terapeutti. Sitten taas jos näitä tulee mieleen Mintun ikäisenä ja niitä alkaa kertoilla toisille, ne yliviivataan lapsuuden muistiharhoina, joissa ei ole mitään todenperää. Parhaalle kaverille voi yrittää kertoa ja hän voikin yllättäen sanoa ’minä aina ihmettelinkin sitä, miten isäsi koko ajan pyöri ympärilläsi oudon riehakkaana ja jotenkin hillittömänä’. Minttu sen sijaan muisti vain isän karheat, paljaat jalkapohjat, jotka raapivat lattiaa oven takana...

Istuuduin hengästyneenä penkille. Suljin silmät. Päässä pyöri. Pieniä pýörremyrskyjä lähti maasta, ja silloin, varoittamatta, isän valtavat sukupuolielimet heiluivat silmieni edessä. Edestakaisin, saunan lauteilla, suihkun alla. Kylpyhuoneen oranssit kaakelit. Dinosaurustarra. Makkara kuorittuna saunan jälkeen. Ketsuppia päällä. Tuliko isän pippelistä verta?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Kirjaluotsi  ja Kirjakaapin kummitus

Rakkautta ensisilmäyksellä

He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu, että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

*****

"Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohden veresi kiehuu."

- Aksel Sandemose -

Tänään 3.3. ensikatseesta jo 36 vuotta...

Historia de un amor

Windmills of Your Mind

Me♥

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2019: äänestys ja tulokset!

Valitsemme Blogistaniassa tänään vuoden 2019 parhaimmat kirjat. Osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:

Johanna Venho Ensimmäinen nainen  3

Johanna Laitila Lilium regale  2

Suvi Vaarla Westend  1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:

Siri Hustvedt Muistoja tulevaisuudesta  3

Mark Sullivan Palavan taivaan alla  2

Sara Stridsberg Rakkauden antarktis  1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:

Ingrid&Joachim Wall Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina  3

Leena-Kaisa Laakso Puutalotarinoita  2

Erkki Pulliainen Lassi Rautiainen Suomalainen susi  1

Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Amman lukuhetki, Globaliaa emännöi Todella vaiheessa ja Tietoa isännöi Kirjamies

äänestysterveisin
Leena Lumi

Blogistanian Finlandian tulokset löytyvät täältä

Blogistanian Globalian tulokset löytyt täältä

Blogistanian Tiedon tulokset löytyvät täältä

Kaikki Tiedon ääniä saaneet kirjat ja pisteet löytyvät täältä

Paljastanpa nyt, että Atenan Michel McNamaran Katoan yön pimeyteen olisi ollut minulla Tiedossa, mutta 'unohdin' äänestyksen tohinassa sen olevan nimenomaan tietoa eli sehän on True Crimea! Sitten voinkin ihmetellä, mikä kolmesta olisi joutunut väistämään kirjaa Katoan Yön pimeyteen...Kirjahan oli minulla vuoden 2019 kuumassa ryhmässä kuudentena!!!

Omat valintani edustavat minulle tärkeitä asioita kolmella tavalla: Kim Wallin kohtalo ei lähde minusta! Vaikka asumme kivitalossa olen heikkona vanhoihin puutaloihin. Puutalotarinoita on todella hyvä ja kaiken huipuksi alkaa vielä Porin Reposaaresta, jossa unissani asun...ja joss syyskuussa kävin kuvaamassa taloja sekä syömässä maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa. Tyttäremme&co remontoivat nyt vaaleanpunaista vuonna 1929 rakennettua puutaloa pieteetillä eli he tuovat vanhan talokaunottaren nykyaikaan ja auttavat näin säilyttämään mennyttä aikaa. Ja sitten sudet...haluan susista vain faktaa, en perusteettomia vihakirjoituksia. Olen onnekas, sillä olen kerran nähnyt luonnossa aikuisen suden.

LL

Tim Weaver: Kadonneet jäljet

Markin kanssa oli helpompi olla kuin oikeastaan kenenkään kanssa, jonka hän oli tuntenut. Se ei silti tarkoittanut, että Mark olisi varsinaisesti kehunut häntä, mutta hän koetti ymmärtää asian. Mark oli uskomattoman ujo, aivan erilainen kuin kukaan hänen edellisistä miesystävistään, ja piirre miellytti häntä. Kaikki muut olivat olleet niin itsevarmoja. Miehiä, jotka kehuivat häntä kauniiksi ja sitten repivät häneltä sydämen rinnasta. Markin hiljaisuus – hänen hiljaisuuden tajunsa – oli hänelle uutta ja jännittävää ja tuntui turvalliselta.

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven katsoen itseään taas peilistä. Parikymppisenä hän oli tehnyt jonkin verran mallin töitä, ja oli nyt,vähän päälle kolmekymmentävuotiaana, edelleen hyvännäköinen. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja korkeat poskipäät keräsivät yhtä katseita...Hän täyttäisi kahden päivän päästä kolmekymmentäkaksi ja tiesi, ettei ollut enää täydellinen. Mutta hän oli löytänyt miehen, jolle sillä ei ollut merkitystä.

Mies, johon hän alkoi rakastua...

Brittiläisen Tim Weaverin trilleri Kadonneet jäljet (The Dead Tracks, MinevaCrime, suomennos Maikki Soro) kertoo hyytävää tarinaa kadonneista naisista, heitä kaipaavista perheistä sekä kadonneita jäljittävästä David Rakerista. Kadonneiden  perheitä auttava Raker ryhtyy toimiin, koska poliisi tuntuu ignooraavan tapaukset. David, entinen toimittaja, on itse kadottanut oman rakkaansa kuolemalle, joten häneltä riittää ymmärrystä kauhistavalle tuskalle, jota omaiset tuntevat. Kaikilla ei ole varaa tai ymmärrystä kääntyä Davidin puoleen, mutta kun Megan Carver katoaa, hänen vanhempansa Caroline ja James palkkaavat Rakerin. Toki poliisit katsoivat tehneensä parhaansa ja mitä muuta he olisivat voineetkaan, sillä mediassa pyöri valtavia uutisointeja kadonneista valkoisista naisista. MWWS eli Missing White Woman Syndrome – kadonneen valkoisen naisen syndrooma. Niin...kaikki huomionarvoiset kadonneet ovat valkoisia naisia, mutta David huomaa, että he ovat myös blondeja, sinisilmäisiä, suhteellisen hyvävartaloisia, mutta iällä ei tunnu olevan mitään väliä. Kun Carver näyttää valokuvaa perheen viimeiseltä yhteiseltä lomalta:

Megan oli selvästi isänsä tyttö. Samanlaiset kasvot, jopa samanlaiset naurunrypyt silmäkulmissa, ja saman tyyppinen ruumiinrakennekin. Kookas muttei lihava. Hän oli viehättävä seitsemäntoistavuotias tyttö: pitkät vaaleat hiukset, hienot ja kiiltävät, ja kauniisti päivettynyt iho.

Niinhän he kaikki olivat kauniita. Myös Markiin rakastunut Sona ja monet muut kadonneet naiset. Miten monta heitä jo olikaan ja vain yksi poliisi on todella mukana jutussa enää, sillä hänen oma tyttärensä on kadonnut. Rikosylikonstaapeli Colm Healy on varma, että kukaan ei välitä enää hänen Leannestaan, vain pari mitätöntä pikkujuttua lehdessä ja antaa asian olla. Colmin mielestä vain Meganilla on merkitystä, koska hän on valovoimaisempi, menestyvämpi, varakkaampi...Colm on eronnut vaimostaan ja hän uskoo, että sekin vähentää hänen tyttärensä kiinnostavuutta. Carterin pariskunta pitää itsensä esillä hyvin vahvasti samalla vaikuttaen yleiseen mielipiteeseen Meganin kunnollisuudesta. Healy liimaantuu Rakerin pariksi halusi tämä tai ei. Healy ei myöskään salaa ollenkaan, mitä hän aikoo tehdä, jos Leannen kidnappaaja saadaan kiinni. Alkaa siis olla hyvin todennäköistä, että tytöt eivät ole lähteneet vapaaehtoisesti perheiltään. Mitä enemmän jälkiä löytyy, sitä enemmän Raker ihmettelee poliisien vetäytymistä. Oman surunsa keskellä hän lohduttaa miehensä Frankin poliisioperaatiossa menettänyttä Jilliä, joka uskoo jonkun varjostavan häntä...

Weaverin sarja kadonneita etsivästä Rakerista on edennyt jo kymmenenteen kirjaan, mutta Kadonneet jäljet on toinen suomennettu. Ensimmäinen oli Uhri. Sarja on ollut valtaisa menestys noin miljoonan kappaleen myynnillään, useilla käännöksillään ja palkinnoilla. Eipä ihme, sillä halusipa Weaver tai ei, hän kantaa yhtä Agatha Christien jännitysromaanisääntöä:Lukijalle tulee antaa mahdollisuus arvata syyllinen! Näin ei ole aina. Tämän takia kirja vei ja minä kävin kuumana kauhistuttavan totuuden auetessa. Guardianin mukaan kerronta on ’jännitteistä, monitahoista, kauhistuttavaa, hohdokasta ja huolellista.’ Hohdokkuus kuulostaa...no, hohdokkaalta, mutta lukijaa ehkä pelottaa niin, että tarina alkaa hohtaa. Onko tämä ns. naisten pelkäämä äijädekkari vai ei, kysyi eräs nainen minulta. Eipä olekaan, vaikka niin itsekin ensin pelkäsin. Weaver on liian taitava kirjoittaja: Hän ottaa huomioon tunteet, hän osaa kärsiä toisen kärsimystä, hän on empaattinen, hänellä on ajatustyötä enemmän kuin toimintaa, eikä naisia aliarvioida ylenpalttisilla stereotypioilla, joita minä kavahdan. Kaiken kukkuraksi, lukija ei tukehdu vauhtiin. Äijäromaaneissa on kova action tärkeintä, tässä sen vuoro on vasta loppumetreillä kammottavassa sadan vuoden takaista historiaa toistavassa Kalmankorvessa, keskellä ei mitään. Paikassa, jonka henki jo kehoittaa pakenemaan. Ja kyllä, Weaverkin halusi palata takaisin, mutta...

Eniten minua kauhistuttaa kirjoittaessani jännitysromaanista, että spoilaan ja tässä dekkarissa tajusin heti, mitä en voi tekijäksi epäillyistä kirjoittaa. Onneksi löysin yhden asian, jonka tohdin.

Monipolvisen rikosvyyhdin alkaessa aueta ja lopulta johtaessa yhteen tiettyyn pidätykseen, koin déjà-vun: epälty pitää itseään huippuälykkäänä ja samankaltaisena kuin hänet paljastanut David Raker. Kukaan poliiseista ei kelpaa häntä kuulustelemaan, hän puhuu ainostaan Rakerille. Sebastian Bergman ja sarjamurhaaja Edward Hinde kirjasta Oppipoika!

Silloin kirjoitin:

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima,sama lähtökohta.  Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä...Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa...

Nyt kirjoitan:

Davidin taitavuus nähdä ihmisten läpi näiden valehdellessa, hänen taitavuutensa uhrien löytäjänä ja sarjamurhaajien kiinniottajana. Eri käyttövoima, eri lähtökohta. Alituinen ahdistus uhrien pimeydestä aina pahimpaan saakka...Vain halu tuoda valoa pimeään, intohimo palauttaa kadonneet kuolleista, tuoda heidät kotiin. Metsäpolku on hiljainen ja jäljellä on vain kylmä viima ja outo pimeys, jossa...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tomaatti-mozzarellapasta uunissa

Sain facebookissa ystävältäni vinkin Taina Salovaaran herkulliseen reseptiin, jota sitten kokeilimme viime viikon loppuna. Mikä herkku tällaisille pastahulluille! Tapani mukaan muunsin reseptistä oman versioni, mutta koska Taina Salovaaran reseptit ovat olleet makuumme, laitan sulkuihin, mitä hän käytti kohdissa, jossa minä vaihdoin enemmän meidän makuumme. Söimme tästä kahdestaan kaksi päivää eli kiva ruoka tehdä yhdessä vaikka ystäväpariskunnan kanssa, mutta kiva oli sekin, että kauniina sunnuntaina pääsin puutarhahommiin ja valmis ruoka odotti vain lämmittämistä. Huomatkaa, että kerron esim. tomaatit hyvin tarkkaan, syystä, että käytimme niitä, jotka ovat kuin karkkia, mutta terveellisiä! Niitä on meillä aina tarjolla ja pidämme kiinni kasvuruodissa, joten säilyvät paremmin.

4 annosta

Valmistusaika

tunti

Uunin lämpötila

200 astetta 

Tämä ruoka on hyvin helppo valmistaa, on vuokaruoka eikä sisällä lihaa.

Ainekset

500 g (2 pkt) juustotäytteisiä tortelloneja

370 g  (1 prk) valkosipulilla maustettua tomaattimurskaa (chilillä maustettua tomaattimurskaa)

2 dl (1 prk) kuohukermaa (ruokakermaa)

0,5 tl suolaa

'näppituntumalla' rouhittua mustapippuria (0,5 tl rouhittua mustapippuria)

'näppituntumalla' Provencale maustetta (2 tl oreganoa)

200 g Riitan herkun mozzarellaa ( 1 pkt fetajuustoa)

250 g makeita kirsikkatomaatteja Foodie (1 rs minitomaatteja)

1 ruukku basilikaa (0,5 ruukkua basilikaa)

1. Säädä uuni 200 asteeseen. Keitä tortellonit pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta kypsät tortellonit siivilässä ja laita ne uunivuokaan. 

2. Sekoita tomaattimurska ja kerma. Mausta suolalla, pippurilla ja Provencalella (tai oreganolla). Me saksimme joukkoon puolet basilikaruukusta. Kaada kastike uunivuokaan.

3. Paloittele mozzarella (tai feta) Puolita tomaatit. Lisää ne tortellonien päälle.

4. Kypsennä uunin keskitasolla 30 minuuttia. Viimeistele lopulla basilikalla.

Lisäsimme hieman kypsymisaikaa eli odotimme kunnes mozzarella oli selvästi pehmennyt, mutta ruoka ei tietenkään saa kuivua.

Niin hyvää, että ei sanotuksi saa!  Luettu 14 484/ 2023

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Tukka hyvin kaikki hyvin ja mitä olen unohtanut kertoa!

Yllättäen yöt ovat hyvin kylmiä. Juuri kun olin löytänyt ensimmäiset magnoliannuput, tehnyt sunnuntaina kunnon lehdon siivousurakan eli myrskyjen pudottamat oksat pois etc. Lintujen ruokintaa tuplattiin rasvojen osalta, mutta vain lumi antaisi kasveille ja eläimille suojaa kylmältä. Yön aikana oli tullut jää ja eikös tänään sitten nähty ryhmä uhkarohkeita jo onneaan kokeilemassa. Olen unohtanut vinkata, että täällä on menossa talviloma ja meno on sen mukaista. Tänään kampaajalla ja lounas cityssä, seuraava lounas ystävän kanssa vielä tällä viikolla ja samalla kierrämme puutarhaliikkeet.

Sielu lepää kampaajalla: Kaikki naiset sen tietävät. Jos on vuodesta 1985 eli muuttovuodesta Jyväskylän saarelle, olen käynyt Parturi Kampaamo Sinikalla, on siinä monet asiat maailmassa paranneltu. Olen nostalgioissa katsellut vanhoja kuvia ja onhan siinä sekin, että niitä viedään nyt digille. Järkytyin, miten paljon hiukseni ovat kuin huomaamatta lyhentyneet. Nyt vain raitoja ja fantastinen föönäyskiharrus, jota olen itse liian laiska opettelemaan. 

Törmäsin tällaiseenkin kuvaan, joka ei ole kovin vanha, sillä sen näkee yhdestä jutusta, jota en paljasta...

1. maaliskuuta klo 10 Blogistania äänestää vuoden 2019 parhaista kirjoista. Lisään tänne heti kun saan tiedon, mistä tulokset niiden selvittyä voi lukea. Siis minunkin sivulleni ilmestyvät valitsemani kolme parasta kirjaa viime vuodelta ryhmistä Finlandia, Globalia ja Tieto.

On täällä luettukin, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Tämä oli vahva tarina, rankka, mutta ei väärällä tavalla eli kyllä hyvin veti. Joka kerta yli puolen yön yhteen, kahteenkin, sillä aloitan niin myöhään...Tässä kova lukusuositus ja kerron sitten kun ehdin, kirjan vahvuuksista. Oli muuten minulle vähän yllätys tämä Tim Weaver. Nyt menossa jotain aivan muuta kuin dekkaria. Kotimainen esikoisteos.

Pääsiäisenä tuskin olen kuvaamassa kotona, sillä tarkoitus on rientää remonttiavuksi nuorille Lohjalle. Tapanina Lumimies ja Sami jo tekivät alustavia suunnitelmia.

Pääsiäislauantain omistamme kuitenkin Ikealle ja sen jälkeen herkutellaan. Voipi olla, että silloin me yhdessä valmistamme jotain mielettömän hyvää, jonka reseptin saatte minulta tällä viikolla.

Meillä on ollut suru nutuissa, sillä Dinan jalka, josta meni takajalan ristiside, on nyt leikattu kahdesti. Dinastahan tuli minulle vähän kuin suuriruhtinatar Olgan sijainen sydämessäni eli itketty on. En ole mikään porukolli, mutta nyt tekee heikkoa. Odotan vain niin pääsiäistä ja että Dina tulee minua vastaan yhtä iloisena kuin aina ennenkin. Miten niin pieni voi olla niin suuri♥ Hän on Valonkantaja♥

Ostimme jo Dinalle uuden pedin myös yläkertaan, sillä sänkyhypyt ovat nyt ohitse. Tämä taitaakin tulla ehkä keskikerrokseen eli olkkariin ja

tämä varhemmin ostamamme saa jäädä yläkerran makkariin. Dina kannetaan nyt kerroksissa eli vauvaportteja on kerrosten väleillä. Taika -shelttikin on kyllä huomioitu eli hän sai meiltä joululahjaksi uuden pedin.

Täällä me aletaan touhuilla kaikenlaista. R. lupasi uuden tuulikaapin. Jo sana tuulikaappi aiheuttaa minulle klaustrofobiaa, mutta asia on korjattu aikaa sitten ottamalla yksi ovi pois ja se ei ole ulko-ovi. Laattoja nyt lattiaan ja lämpöä alle. Sitä ennen seinät...Ja niissä on vaikeusastetta, sillä talo on tehty aikana, jolloin kangastapetti oli kova sana. Me emme ole tätä taloa rakentaneet, vaan ostimme viisi vuotta valmistumisen jälkeen. Meillä oli muuttaessa olkkarissakin kangastapetti päätyseinällä ja minä hermostuin kun se ei irronnut millään. No, päätin sitten maalata sen tietyllä valkoisella, en muista oliko se Edelweiss vai mikä. Aamulla kun heräsimme tapetti oli kaikki irti eli se maali oli kastellut sen irti ja se makasi järkyttävänä myttykasana olkkarin lattialla, jossa onneksi oli  kunnon suojat. Saas nähdä, miten R:n käy, sillä hän sai vinkin massata seinä ja sitten vähän taiderapata...Minä olen autotallissa maalaamassa puutarhakaluja heti kun tarkenen. Luvattu arvonta tulee heti kun katson, että kirjoja on riittävästi valittavana...

relaten
Leena Lumi&co