Aileen Wuornos& Christopher Berry-Dee: Monster Amerikansuomalaisen sarjamurhaajan tositarina

Nähtyäni elokuvan suomalaisjuurisesta sarjamurhaajasta Aileen Wuornosista, näin kovan kohtalon naisen sekä erään parhaista pääosasuorituksista ikinä. Charlize Theron oli aivan uskomaton roolissaan ja voittikin sillä Oscarin. Mitä taas tulee Aileen Wuornoosiin henkilönä, hänestä on tullut maaginen vetonaula ihan oman persoonansa kautta, sillä voiko sanoa, niiden murhien tähden, jotka hän teki. Hänestä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta minä olen lukenut vasta yhden. En voi olla sanomatta, että kuolemantuomio oli hirveä virhe, sillä kun lopussa lukee psykiatrien lausuntoja hänestä, tajuaa sairaan ihmisen joutuneen myrkytetyksi. Ja miten vähän otettiin ensimmäisen murhan jälkeen esiin, että kaikki alkoikin siitä, että kirotun sattuman kautta Aileen liftasi pedon kyytiin. Mies oli toisessa osavaltiossa istunut jo yksitoista vuotta naisiin kohdistuvista väkivallanteoista ja siksi jos hän nyt jatkaisi, hän olisi ehkä ikänsä vankilassa. Niinpä hän matkusti toiseen osavaltioon tekemään ilkeitä juttuja naisille. Tätä kaikkea ei tiennyt Aileniin kuolemaan tuominnut jury. Syyttäjäkin osallistui salaamiseen.

Aileen Wuornoos & Christopher Berry-Dee on mainittu kirjan Monster Amerikansuomalaisen sarjamurhaajan tositarina (Monster: My True Story, Into kustannus 2021, suomennos Heidi Nieminen)tekijöiksi. Aileenin tarinaa kertoo Berry-Dee ja sitten Aileen pitkissä kuulusteluissa. Berry-Dee yllättyi, miten helposti pääsi tapaamaan Aileenia, jota lehdistö nimitti Damself of Death, kuoleman neito. Heti kohta Berry-Dee tekee päätelmän:

Tältä kovasydämiseltä naiselta oli turha odottaa katumusta. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän puhui kaunistelematta – vaikka sekavasti – ilman turhia korulauseita.

Berry-Dee oli kiinnostunut, koska muut olivat. Miksi juuri tämä nainen aiheutti kiinnostusta ympäri maailmaa? Eikä monikaan ajatellut, miksi Wuornos oli tappanut. Tosin suuriin sarjamurhaajiin verrattuna, Aileen oli pikkutekijä. Voisipa verrata vaikka Ted Bundyyn, jolla uhreja taisi olla viisikymmentä, jos riittääkään, kun Aileen oli todistetusti tappanut kuusi.

Olen pettynyt siihen, että tämän kirjan toinen kirjoittaja on mies. Hän seisoo muutamien korulauseiden jälkeen kuitenkin raiskaajamiesten puolella ja nimittää Aileenia huoraksi silloinkin, kun olisi voinut mainita tämän oman nimen. Eikä tietääkseni kukaan miehistä, lääkäreitä lukuun ottamatta uskonut Aileenin olevan vakavasti muserrettu ja sairas todella järkyttävän lapsuutensa takia. Hänen äitinsä jätti hänen omille vanhemmilleen ja isoisä käytti tyttöä hyväksi seksuaalisesti sekä hakkasi mennen tullen ja isoäitiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Sen jälkeen murskattu tyttö heitettiin kadulle. No milläpä hän olisi itsensä elättänyt kuin ilotyttönä. Hinnat olivat selvät ja kaikkeen Aileen ei suostunut. Hän teki kovasti töitä, koska hän oli biseksuaalina rakastunut toiseen naiseen, jota elätti. Mitään ongelmia ei ollut ennen kuin sateessa farkuista leikatuissa sortseissa liftaava Aileen törmäsi petoon nimeltä Richard Mallory, joka oli juuri sulkenut liikkeensä ja vaihtamassa liittovaltiota viikonlopuksi voidakseen pahoinpidellä naisia. Emme saa koskaan tietää, mitä olisi tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta ellei tämä paholainen olisi sattunut Aileenin tielle. Loppuun asti Aileen vakuutti ampuneensa miehen itsepuolustukseksi, mikä kuulostaa järkeen käyvältä, jos huomaa vaikka toisen aikovan murhata itsensä! No, kaikki tapahtui ja sen jälkeen Aileenin herkkyys pelottavia ja häntä rumasti nimitteleviä miehiä kohtaan muuttui. Jokainen peto, oli sen jälkeen mennyttä kalua. Elleivät he, ehkä Aileen? Ainoa ylilyönti lienee yksi saarnaaja, mutta mitä ihmettä hän, naimisissa oleva mies oli housut kintuissa vieraan naisen kanssa autossa!

Naiset pitivät Aileenista aidosti! Jopa hänen vanginvartijansa adoptoi hänet. Aileen teki rakkaansa eteen kaiken, kun tämä vaati saada asua hienoissa hotelleissa uima-altaineen yms. Aileen teki duunia.

Kiinnostavia muuten nuo liitovaltioiden tuomiot. Mallory oli saanut raiskausyrityksestä noin kymmenen vuotta ja Suomessa sitä ei kai saa vaikka olisi kuinka raiskannut. Mallory olisi pitänyt pitää kiinni, mutta kukaan ei silloin tutkinut miten patologinen hän oli tai oli siitä joku lausunto eli uusi tekonsa etc., mutta patriarkaalinen valta viis veisasi. Kun taas oikeudessa Aileenin puolustusasianaja vetosi juryyn kyynelehtien. Ja syyttäjä salasi mikä mies Mallory todellisuudessa oli. Hän ei voinut elää ellei saanut vahingoittaa naisia. Kirjan kirjoittaja kyllä toteaa Malloryn egon sairaaksi, mutta samalla sivulla hän toteaa Malloryn poimineen kyytiin väärän naisen, mistä ei ollut mitään näyttöä ennen tätä hetkeä. Asiahan on niin, että Aileen meni väärään autoon, sillä hänellä ei ollut takanaan pitkää rikostuomiota kuten oli uusia pahoja tekoja suunnittelevalla Mallorylla!

En puolusta murhaa, mutta vastustan kuolemantuomiota! Tämä juttu olisi vähitellen auennut jollekin sinnikkäälle ja kaikki olisi mennyt ehkä ihan toisin. Nyt mitään ei ole enää korjattavissa. Aileen on poissa. Kirjan nimen ei olisi kuulunut olla Monster, vaan Aileen Wuornos, alusta loppuun kaltoinkohdeltu.

Kirjan paras luku eivät ole ne miehet, joista kerrotaan, miten perhe heitä rakasti ja miten he olivat ahkeria etc. Miksi he sitten olivat housut kintuissa metsiköissä repimässä itseään pienempää naista?

Kirjan paras luku on Peruuttamattomasti vaurioitunut. Haluaisin kirjoittaa sen tähän kokonaan, mutta lukekaa itse, miten lapsesta asti raiskattu ja hakattu lapsi näkee maailman murrosiässä, kuin hän olisi voinut sen nähdä toisenlaisesta lapsuudesta ponnistaneen aivan toisin. Suurin syyllinen oli isoisä Lauri Wuornos, mutta eivät olleet puhtoiset myötäjuoksijankaan eli isoäidin jauhot. Hän ei tehnyt mitään pelastaakseen Aileeniin. Kukaan ei tehnyt!

Tämä on sentään hyvä Berry-Deeltä:

Meidän on kysyttävä itseltämme, miksi Lee tappoi ensimmäisen kerran. Hän oli ollut lukuisten miesten kanssa ennen kuin ampui Richard Malloryn. Totuus on, että Mallory oli erittäin vaarallinen ja kieroutunut mies, vaikka useimmat kirjoittajat, tiedotusvälineet, oikeudenkäynnin tuomari, syyttäjä ja poliisi kaunistelivat asiaa tai lakaisivat sen maton alle ajatuksenaan, että tarkoitus pyhittää keinot tuomion aikaansaamiseksi. Olisi suorastaan käsittämätön sattuma, jos sillä ei olisi mitään tekemistä sen kanssa, että hänestä tuli ensimmäinen uhri. Lee oli liftannut sinä päivänä jo monen ihmisen kyytiin ennen kuin tapasi Malloryn. Hänellä oli laukussaan tarvitsemansa takuuvuokrarahat, joiden ansiosta he Tyrian kanssa pääsisivät muuttamaan uuteen asuntoon. Totuus on yksinkertaiesti se, että Mallory kohtasi jonkun, joka tappeli vastaan.

Totuus on se, että Aileen Wuornos taisteli henkensä puolesta. Hän puolusti itseään hirviötä vastaan!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa

*****

Vuoden ensimmäinen kommenttinosto: Saila2. kesäkuuta 2021 klo 19.27

Mikähän siinä tosiaan on, että mies-sarjamurhaaja on sarjamurhaaja, mutta naisvastaava on monsteri-sarjamurhaaja.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kartanon kruunaamaton lukija/Elegia

Kate Quinn: Ruusukoodi

"Kenelle sinä kirjoitat?”

”Lilibet-serkulle, ja hän on edelleen koululainen, joten älä anna mustasukkaisuuden hirviön hiipiä mieleesi.”

”Prinsessa Elizabethille? Sille serkulleko?”

”Hän alkoi kirjoitella minulle, kun olin kolmentoista. Kirjoittelen hänelle silloin tällöin. Hän on mukava pikku olento.”

”Tiedäthän, että rakastan sinua.”

”Minäkin rakastan sinua”, hän kuiskasi Philipille.

Kate Quinnin teos Ruusukoodi (The Rose Code, HarperCollins 2021, suomennos Päivi Paju) on kaikkea sitä mitä sen ei uskoisi olevan ja silti lukija yllätetään. Olen lukenut Quinnilta aikaisemmin Koodinimi Alice ja Metsästäjätär, joista viimeinen oli jännittävin lukemani kirja ilmestymisvuonnaan olematta dekkari. Aluksi ajattelin Kate Quinnin olevan enemmän viihde- kuin tietopainotteinen kirjailija, mutta se harha on haipunut Lontoon sumuun ja aikaa sitten. Ihan tahallani otin aloituksen kohdasta, josta voi alkaa harhailemaan omien ennakkoluulojensa poluilla taikka alkaa pohtia: Ihan tosiko Englannin prinssi Philip ja onko hän tässä mukana faktojen perusteella? Voisiko amerikkalainen kirjailija tuosta vain kirjoittaa kirjaansa Philipin Oslan tyttöystäväksi sodan aikana? Maattoman, perheettömän prinssin, jonka ainoa perhe tuntui olevan Englannin kuninkaallinen perhe ja työ olla sota-aikana laivaston etulinjassa taistelemassa natseja vastaan?

Kate Quinnin Ruusukoodi tuo yhteen kolme aivan erilaista nuorta naista. Yläluokkaisen Oslan, tavallisen perheen Mabin ja äitinsä alistaman alemman luokan perheen Bethin. Siinä missä Osla saa heidän sota-ajan työssään aluksi kärsiä debytantin maineestaan, pitkäsäärinen Mab kiemurtelee ulos alaluokkaisuudestaan voitokkaasti ja Beth pääse irti hirviömäisestä äidistään eli hän ei suostu enää alistettavaksi. Naisia yhdistää kansallisuus ja halu taistella maansa puolesta, heitä yhdistää myös nuoruus ja älykkyys tehtävässä, joka on sodan kannalta äärettömän salaista ja tärkeää. Miesten rinnalla he ovat tasaveroisia, sillä Bletchley Parkissa ainoa mittari on kyky murtaa vihollisen koodeja. Beth on heistä tavallaan älykkäin ja hänestä tuleekin yksi harvoista kryptoanalyytikoista. He eivät saa kertoa kenellekään, mitä työtä tekevät, joka naisille onkin helpompaa kuin miehille. Nainen voi aina olla vaikka konekirjoittaja, mutta vaikka mies olisi tehnyt vuosia töitä tunteja laskematta Bletchley Parkissa, hän on mies vailla univormua eli ulkopuolisten silmissä sodan välttelijä, petturi.

Ruusukoodi on kirja toisesta maailmansodasta Britanniasta katsottuna. Sen aikatasot vaihtelevat, mutta pääasiassa olemme sotavuosissa, kunnes huikeassa finaalissa otsikko voi olla vaikka

 Yhdeksän päivää kuninkaallisiin häihin

11. marraskuuta 1947

ja kaiken sen glamourin keskellä näytellään uskomaton loppunäytös.

Ruusukoodissa on romansseja ja sota-ajan nopeita avioliittoja, mutta siinä on myös tuhansia tunteja uuvuttavaa työtä, jossa voidaan olla vaikka nukkumatta, että saadaan tärkeä koodi murrettua. Se voi upottaa saksalaisia laivoja tai pelastaa brittiläisiä iskukohteita. Silloin ei nukuta kun isänmaa tarvitsee! Näyttämöllä on historian todellisia henkilöitä fiktion joukossa, mutta faktat historiallisia romaaneja kirjoittava Kate Quinn on antanut tarkistettavaksi Bletchley Parkin historiantutkijalle ja kirjailijalle Kerry Howardille.

Kolmen aivan erilaisen naisen ystävyys, sitten järkyttävä viha ja kaiken jälkeen kuitenkin sopu palata yhteen silloin tällöin vielä sodan jälkeenkin. Pakko sanoa, että kirjassa on todella herkullinen kohtaus, joka syntyy lehdistön painostuksesta. Osla joutuu teelle tulevan kuningattaren kanssa, koska lehdistö vain pitää häntä niin Philipin rakkaana…Osla suoriutuu upeasti ja kukapa varjoista häntä tuleekaan kiittämään ellei hänen entinen rakastettunsa. Ja tietenkin Osla on kutsuttu häihin!

Kirja on melkein seitsemän sataa sivua, joten yllätyksiä riittää. Myös sodan karmeaa todellisuutta, sitä jossa kuka vain voi olla ostettu petturi. Kuninkaallisten häiden kuohuessa kaikkialla naisemme tukijoineen purkavat Bethin kehittämää ruusukoodia kaikki toinen toistaan auttaen, mutta eivät enää Bletchley Parkissa vaan eräässä yksityisasunnossa ja kello käy…

Kuten olen vihjannut suurin yllätys tuli lopussa Kirjailijalta, jossa yleensä usein on vain kiitoksia, kiitoksia, loputtomasti kiitoksia. Ihmettelen jos kukaan historiasta kiinnostunut jättää tämän lukematta, sillä minä en tiennyt koodien murtamisesta ennen mitään. Toisaalta tämä on teos anglofiileille, sillä kyllä tästä löytyy niin peribrittiläisiä juttuja sodan keskelläkin, että ei tosikaan. Eikä tämä ole siinä mielessä sotakirja, että kirjassa ei olla rintamalla, mutta tehdään uupumatta työtä sodan voittamiseksi eli etulinjan eteen. Ei olla paossa sotaa, vaan ruusun ytimessä!

Toukokuu jo kohta mennyt on....ja muistatko tämän kikan uusiokäyttää vanhoja puutarhakalusteita?

Eilen istutin keijunmekot enää vain yhteen suureen, vanhaan rottinkituoliin. Tai siis maahan ja siitä peittämään tuolia. Toinen suurista tuoleista on nyt totaalisesti käytetty loppuun. Mitä lie ikää ollut, ehkä jopa 20 vuotta. Seuraavaksi ajattelimme kokeilla pienempää, mutta jo istumiseen huonoa tuolia alppikärhöön, joka olisikin sitten jo monivuotinen.

Elinalta sain kauniin kuvan Wisteriasta somistamasta brittiläistä taloa. Kiitos Elina♥

Ja tässä se mihin me pyrimme köynnöshortensialla. Niitä on niin monta, että en enää muista määrää.

Alvar Aallon huvilalla. meistä noin kivenheitto, on myös köynnöstä ja kunnantalolla vieläkin enemmän:

Säynätsalon kaunis kunnantalo sisäpihalta. Siinä se Alvarin komea köynnöshortensia...

Tässä Jaelin kuva Holonista. Lilana kukkiva puu on jakaranda. Kiitos Jael♥

On ollut niin kylmää, että rautatieomenapuukin, hyvin nuori, on nyt vasta nupuilla. Onneksi on satanut!

Magnolia on kukkinut runsaasti. Kaiken pelasti se ryhmä, johon kuulun eli hullut ja intohimoiset magnoliaharrastajat Facebookissa. Sain sieltä sen CD-levyvinkin, että linnut eivät käy enää nokkimassa nuppuja. Tämäkin on ykkösvyöhykkeen lajike, mutta niin vain täällä yritetään ja minusta eräs rouva kasvattaa V-vyöhykkeellä Leonard Messeliä!

Kirjosieppo on pesimässä meillä jälleen. Tämä hyönteisiä napsiva puutarhurin apulainen.

Ehkä tämä pahnanpohjimmaisen kiukuttelu nähdään uusiksi...

Tästä tulikin mieleen, että Ikeaan pitää ehtiä.

Kirjaa tulee, mutta nyt on niistä luova paussi. Yritän saada 1-2 ennen kuin lähdemme remontti- ja puutarhahommiin Lohjalle Vaaleanpunaiseen vanhaan puutaloon. Ehkä käymme Merin kanssa Ikeassa♥

Ehkä atsaleat eivät taaskaan ehdi...Viime vuonna jätimme taaksemme satoja nuppuja ja kun palasimme, oli nuput syöty, vaikka oli verkot! Ei mikään muu kuin orava pysty moiseen. Nyt laitamme katoksi verkot...

Hyvää viikonloppua ja toukokuun loppua♥

toukokuun terveisin

Leena Lumi

Isokoskeloelämää Vuosaaresta

Herttileija sentään, miten paljon alkoi nauruhermoja kutittaa, kun katselin Vuosaari -ryhmässä Toivo Toivasen ottamia isokoskelokuvia. Tämä lintu on minusta aina erityisen hauska, mutta kun kyseessä ovat emo ja poikaset, voi nähdä tällaisenkin perhekulkueen, jossa sisupussi on päässyt pyrstölle ja muut tulevat perässä.

Yllättäen äitikoskelo muistaa menetetyn vapautensa ja haluaa vähän erillisyyttä.

"Toisaalta, ovathan nuo paaperot aika kivoja, joten...", tuumailee äiti koskelo.

"Kyllä se niin on, että perhe on parasta, joten koko kööri kyytiin vain!"

Kiitos Toivo Toivanen♥

Nautitaan alkusuven riemuista♥

Luonto♥

Leena Lumi

Turkistarhausmielipide vaaliehdokkailta esiin!

Leena Lumi on kirjablogi, mutta onhan selvää, että tuon tänne myös sydämeni sykettä ja se sykkii monelle asialle, mutta erittäin kovasti niille, joilla ei ole ääntä: eläimille!

Ihan sama mitkä vaalit ovat, selvitän ainakin mahdollisen ehdokkaani mielipiteen elinkeinoon, joka on turha ja luonnoton. Täytämme muutaman itäisen maan kysyntää ja syyllistymme samalla eläinrääkkäykseen ja se on turkistarhaus. Minusta on järkyttävää, että tällaisella alalla on lain turva. Tulen itse länsirannikolta, vaikka olemmekin jo kauan viihtyneet täällä Keski-Suomen saarella, joten tiedän ihan tarkkaan mistä on kyse. Olen ollut tarhoilla ja ex-elämääni kuului ihminen, jonka työ sivusi alaa...

Jos olet kanssani samaa mieltä turkistarhauksesta, ja haluat tietää ehdokkaasi mielipiteen asiaan, kysy niin, että hän ei arvaa, mitä mieltä sinä olet. Politiikkaan pyrkijät tai jatkopestiä sieltä hakeva sanovat ihan mitä he olettavat sinun haluavan kuulla. Muotoile kysymyksesi siis asiallisesti, vähän kuin sivulauseessa ja ilman mitään kiihkoa. Minä olen toiminut näin ja hyvänen aika, mitä yllätyksiä on vastaan tullutkaan! En laita listaa esiin, mutta voit liittyä Animaliaan ja saat tietää enemmän.

Mikään  ei ole niin turhaa kuin turkistarhaus ja niin eläimiä satuttavaa. Ellet ole samaa mieltä, mene sinne häkkiin itse ja jää sinne. Älä tunne maata jalkojesi alla, älä kaipaa vapautta, älä halua juoda purosta raikasta vettä, älä toivo mitään. Pilke silmistäsi onkin kadonnut jo aikaa sitten. Näin se menisi.

Olemme kaukana eurooppalaisesta sunnasta sulkea tarhat. Animalia antaa tietoja maista, jotka ovat jo tarhauksesta luopuneet tai luopumassa. Tässä ote julkaisusta jutusta Maata jalkojen alla:

Suomi on turkistarhauksen periferia. Kun muu läntinen Eurooppa on jo suurimmassa osissa luopunut tai luopumassa tästä kyseenalaisesta elinkeinosta, Suomi junnaa paikallaan. Vaan ihmeitä on ilmassa, sillä varsin nuorista koostuva hallituksemme on pääministerimme johdolla ilmoittanut halunsa lopettaa eläinten häkitys! Jo oli aikakin, sillä Puolakin on jo meitä edellä...Olen itse nähnyt siellä myynnissä Krakovan kuuluisassa vanhan kaupungin kauppahallissa nahkoja, mutta me emme sitten ostaneetkaan sieltä puolelta mitään. Rakastuin Krakovaan ja nyt, nyt Puolakin tekee luopumista turkistarhauksesta♥

Ja näin nyt Ranskassa, teksti Taija Rinne: 

Ranskan ympäristöministeri ilmoitti turkistarhauskiellosta 29. syyskuuta.  

Muuttuneet asenteet villieläimiä kohtaan ovat ympäristöministeri Barbara Pompilin mukaan syynä kieltoihin. Turkistarhauskiellon lisäksi maassa kielletään villieläinten käyttö kiertävissä sirkuksissa sekä delfiinien ja miekkavalaiden vankeudessa pitäminen. 

Ranskalainen eläinoikeusjärjestö One Voice on kampanjoinut pitkään tarhauskiellon puolesta. Eurooppalainen turkistarhauksen vastainen kattojärjestö Fur Free Alliance on myös muiden jäsenjärjestöjen kanssa vedonnut Ranskan hallitukseen tarhauskiellon puolesta. Myös Animalia on Fur Free Alliancen jäsen.

Ranskassa on jäljellä enää neljä turkistarhaa, mutta turkistarhauskiellolle odotetaan vastustusta. Luksusmuotimerkit ovat yhä enenevissä määrin turkisvastaisia, mikä on aiheuttanut alalle jo pidempään vaikeuksia.  

Fur Free Alliancen mukaan turkistarhauskielto tulee voimaan viiden vuoden siirtymäajalla. Turkistarhaus on kielletty tai se on loppunut lakitiukennusten vuoksi jo isossa osassa Eurooppaa.

Puolassa parlamentin alahuone on hyväksynyt turkistarhauksen kieltämisen vuoden siirtymäajalla. Kielto tarvitsee vielä ylähuoneen ja presidentin hyväksynnän.

Ranska päätti kieltää turkistarhauksen syksyllä 2020. Siirtymäaikaa kiellolle annetaan todennäköisesti viisi vuotta.

Ruotsin hallitus muutti maan eläinsuojeluasetusta joulukuussa 1995 lopettaakseen kettujen pitämisen nykyisenlaisissa verkkohäkeissä. Vuodesta 2001  lähtien kettujen kasvattaminen on ollut Ruotsissa sallittu vain tiloissa, joissa ketuilla on kaivamismahdollisuus, virikkeitä ja mahdollisuus elää luontaisena sosiaalisena ryhmänä. Tämä johti kettutarhauksen loppumiseen Ruotsissa. Vastaavan tyyppistä asetusta minkkien tarhauksesta ajetaan aktiivisesti.

Saksassa säädettiin vuonna 2017 eläinsuojelulaki, joka vaatii turkistarhojen eläimille paremmat elinolosuhteet, kuten enemmän tilaa ja minkeille uimismahdollisuuden. Siirtymäaikaa on vuoteen 2022, mutta maan viimeinen turkistarha lopetti toimintansa jo maaliskuussa 2019.

São Paulo, Brasilian osavaltio, kielsi turkiseläinten kasvattamisen vuonna 2015. Brasilia on yksi suurimpia chinchillaturkisten kasvattajamaita.

Serbia kielsi turkistarhauksen vuonna 2019. 

Slovakia hyväksyi turkistarhauskiellon vuonna 2019. Laki tulee voimaan vuonna 2021, ja siirtymäaikaa on vuoteen 2025 saakka. 

Slovenia teki keväällä 2013 päätöksen kieltää turkistarhaus siirtymäajalla, joka päättyi 1.1.2015.

Sveitsissä turkiseläinten häkkikasvatusta ei ole lainkaan, koska maan eläinsuojelulaki estää sen käytännössä. Esimerkiksi vankeudessa kasvatettavalle minkille edellytetään Sveitsissä järjestettäväksi vähintään kuuden neliömetrin tilat ja yhden kuutiometrin vesiallas.

Tanskassa tehtiin vuonna 2009 päätös, joka kieltää kettujen tarhauksen 15 vuoden siirtymäajalla.

Tšekki kielsi turkistarhauksen vuonna 2017. Kielto astui voimaan vuonna 2019.

Ukrainassa turkistarhauskielto on parlamentaarisessa käsittelyssä. 

Uuteen-Seelantiin on kiellettyä tuoda minkkejä, mikä käytännössä estää myös minkkien tarhaamisen maassa.

Virossa turkistarhauskielto on parlamentaarisessa käsittelyssä. 

Yhdysvalloissa ei ole valtiollista lakia, joka säätelisi turkiseläinten pitoa tai tappamista. Yksikään osavaltio ei ole kieltänyt turkistarhausta, mutta jotkut osavaltiot kieltävät kettujen pitämisen vankeudessa, koska ovat huolissaan tautien leviämisestä luontoon. Kalifornialla on tiukat määräykset kettu- ja minkkitarhoille, mikä tekee tarhauksen siellä kannattamattomaksi. New Yorkin osavaltiossa turkiseläinten lopetus sähköllä on kielletty. Wisconsin ja Utah ovat osavaltiot, joissa turkistarhausta harjoitetaan tällä hetkellä eniten.

Annetaan äänettömille ääni. Jos haluat pitkäjänteisesti auttaa eläimiä tehokkaasti, liity Animaliaan, se on kiitollisuutta villille, vapaalle luonnolle♥ Ja muista kysyä vaaliehdokkaasi mielipide asiasta, joka on liki sydäntäsi!

Leena Lumi

supikuva Pekka Mäkinen

Vuoden 2011 Luontokuvat kirjan kansi on yksi ihanimmista:

Kultaiset supit♥

*****

Helsingin Sanomissa 3.6.2021 on Laura Kukkosen juttu Viro kieltää turkistarhauksen 2026. Hyvä Viro♥♥

Luottavaisina jäämme odottamaan vapautta kaikille ketuille väreistä viis ja kaikille häkitetyille eläimille vapautta ja ulkoilua, lajityypillistä elämää.

Mutta maailma on niin esittävä että nuo vuodenajat...

Mutta maailma on niin esittävä

että nuo vuodenajat

ovat tuttavat.

Tässä he istuvat samassa pöydässä.

Meitä on viisi, yksi joka ei asetu

kenenkään kumppaniksi

vaikka istuu tässä nyt kevättä

vastapäätä.

Siitä on syksy

kun he istuivat kahden,

he olivat toisia silloin

ja nyt hän on vieras.

He kattoivat pöydän

ja siinä on kaikenlaista:

lammasta, ruusukaaleja, marjoja

vaikka on talvi ja sataa lunta.

Ja hän ojentaa viisi sormeaan,

nostaa lasin ja juo:

tämä on hyvää viiniä, kuule

tämä maistuu mullalta

tässä on kevään ensimmäisten

aamujen maku.

- Mirkka Rekola -

Tämän runon haluaisin kuulla (toimittanut Satu Koskimies, Tammi 2014)

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten saariseikkailu

Tuskin kukaan voi olla välinpitämätön, kun puhutaan saarista. Saaret herättävät mieliin tarinoita ja monille suvimuistoja. Toiset haluavat asua vain saaressa. Itse asun saaressa ja se on ihan oma lukunsa. Jos muuttaisin voisin asua vaikka Reposaaressa ja kerran on oltu muuttamassa Irlantiinkin. Suomessa saaria on nyt 178 947, joista 80 897 on meren saaria. Raili Mikkasen toimiessa kertojana ja Sirkku Linnean kuvittajana ( Minerva 2021) piipahdamme tässä kirjassa Kotkan Varissaaressa, Seilissä, Rosalassa Jurmossa Korppoossa, Kökarissa, Raippaluodossa, Tankarissa ja Hailuodossa. Koska en halua spoilata Railin jännittäviä tarinoita, valitsen muutamia itseäni kiinnostavia kohteita ja loput kaikki löytyvät tästä saarikirjasta.

Tältähän saari lasten mielikuvissa näyttää. Yhteysaluksia, hylkeitä, pieni purjevene harjoitteluun, kalastusta, suvionnea...

Varissaari sijaitsee vain noin kymmenen minuutin matkan päässä Kotkan satamasta. Siellä voi tehdä vaikka retken Merikeskus Vellamoon, jolloin avautuu saaren hurja historia. Hurjimmat meritaistelut koko Itämeren historiassa käytiin Varisssaaren edustalla. Taistelevat maat olivat Ruotsi ja Venäjä. Maita hallitsivat serkukset Kustaa III ja Katariina Suuri. Rauha solmittiin vuonna 1790.

Jännittävän tarinan meritaistelusta kertoo vain neljätoista vuotiaana armeijaan värvätty Aleksi. Vailla mitään taistelukokemusta nuoret miehet ottivat vastaan Ruotsin laivaston iskut. Aleksi ja hänen ystävänsä Ilja olivat jo meren armoilla ja vain onnistunut maihinnousu lähimpään saareen pelasti heidät. Lopulta kaikki vietiin laivoihin ja he tiesivät olevansa ruotsalaisten vankeja. Onneksi kuningas Kustaa III ja keisarinna Katariina II olivat solmineet rauhan ja kaikki pääsivät palaamaan koteihinsa.

Pellinki Porvoon edustalla käsittää parisataa saarta ja luotoa. Saaressa asuu ympärivuotisesti vähän alle 300 ihmistä. Kesäisin väkimäärä moninkertaistuu. Pellinki on kuuluisa mm. siitä, että siellä ovat kesiään viettäneet monet kuuluisat taiteilijat. Kuuluisin lienee Tove Jansson, joka pikkulikkana kulki polkuja pitkin hakemassa maitoa perheen kesäpaikkaan. Joskus matkat kestivät niin kauan, että Tove sai aiheesta kirjoitettua todenmakuisen kirjan Kuinkas sitten kävikään? Tämän pohjalta saarelle on kehitetty pulmapolku, jossa saa kulkea Toven jalanjäljissä, mutta perille ei pääse ennen kuin on ratkaissut neljätoista rastia. Kirjassa seurataan Väinön ja hänen perheensä seikkailupäivää Toven poluilla. 

Ohitamme Seilin, jolla on monen tuntema surullinen historia sairaiden hoitopaikkana. Emme ohita sitä sen takia, sillä Seili on todella kaunis ja kiinnostava kohde nykyään etenkin erikoisten puidensa ansiosta. Myös hylkeitä on helppo nähdä ja onhan koko saaren nimi varmaan peräisin ruotsin sanasta säl, joka tarkoittaa hyljettä. Seilistä on mukava tarina niiltä ajoilta kun hoitohenkilökunta asutti saarta. 

Ohitamme kiinnostavan Rosalan, joka liittyy viikinkiaikaan. Saamme jännittävän tarinan viikingeistä, samalla kun purjehdimme kohti

Jurmoa, jonne sydämeni on halannut jo vuosikymmeniä. Olisimme voineet sinne mennä,  mutta ennen kuin huomasimmekaan paattimme sijainti siirtyi Päijänteelle. Silti Jurmo♥ Ei tarvitse olla omaa venettä päästäkseen Jurmoon, sillä sinne kulkee yhteysalus. Matka kestää noin kolme tuntia. Jurmossa on ollut vakituista asutusta yli 800 vuotta. Jurmo -kiinnostus minulla alkoi, kun sain lahjaksi eräältä herralta Sandy Pimenoffin kirjan Iurima Ultima. Iurima iacet ultima versus australem plagam et proxima mari - Jurmo on kauimpana etelässä ja lähinnä merta. Jurmo on tarujen saari. Tämä kirja on kaksikielinen ja kertoo Jurmosta paljon ja etenkin sen asukkaista mustavalkokuvineen. Jos olet yhtä innostunut laamoista kuin minä, toki haluat Jurmoon, sillä siellä ne vaeltavat vapaina. Jurmo on niin kiinnostava kohde, että kannattaa varautua yöpymiseen. 

Jurmon tarina on niin kaunis, että kerron siitä vähän. Noin kolmisen sataa vuotta sitten laiva ajoi karille Jurmon lähettyvillä ja painui pohjaan. Miehistö pelastui saarelle. Ja sitten kävi niin, että miehistä nuorin, hollantilainen Willem, päätyi Lassfolksin tilalle:

Talon tytär oli kaunis ja loi nuorukaiseen ujon tutkivia katseita. Willem rakastui päätä pahkaa. Hän ei voinut enää kuvitella elämää ilman Beataa vaan halusi viettää tytön kanssa koko loppuelämänsä.

- Saanko mennä naimisiin Beatan kanssa? 

Isäntä ei vastannut moneen päivään, mutta lopulta hän saneli ehdot ja koeajaksi tuli kolme vuotta. Sitten tuli aika ryhtyä suunnittelemaan häitä. Willem alkoi iltaisin sulkeutua vanhaan pikkutupaan. Hän takuulla suunnitteli jotain yllätystä...

Hääpäivän aattona Willem viimein pyysi Beatan vanhempia ja muutakin talon väkeä suureen tupaan.

Odottakaa hetki, hän sanoi ja kiiruhti pikkutupaansa.

Hän palasi sieltä käsissään niin kaunis ja huolellisesti veistetty laivan pienoismalli, ettei talon väki ollut sellaista kuunaan nähnyt.

- Tämä on juuri samanlainen laiva, jossa me haaksirikkouduimme Jurmon rantaan, Willem selitti. - Halusin tehdä tämän Jurmon kirkkolaivaksi kiitokseksi pelastumisestani. 

- Toivoisin, että se olisi kirkossa jo huomenna, kun meidät vihitään, Willem pyysi.

Kylän miehet lähtivät saman tien ripustamaan laivaa kirkon kattoon, ja siellä se on kaikkien ihasteltavana vielä tänäkin päivänä.

Loput kirjan jännittävät saaret vilistävät silmissämme, kun purjehdimme hyvässä tuulessa  kohti mannerta. Raili Mikkasen kirjoista voin luvata, että ne ovat aina jännittäviä ja hyvin tarkkoja tiedon suhteen. Raili rakastaa karttoja kuten Lumimieskin. Kerran kirjamessuilla he löysivät yhteisen karttahulluutensa ja minun oli lähdettävä hakemaan seuraa muualta...Sirkku Linnean kuvat ovat kaikenikäistä lukijaa kiehtovia ja kyllä tekstikin vie aikuisia. Lumimies luki tämän kirjan jo ennen minua. Hän ja minä jaamme, emme kartta- vaan saarirakkauden. Saarissa on taikaa, kuten tässä kirjassakin!

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Anne Swärd: Jackie

Joskus, toisinaan tai sitten usein, tapahtuu sellaisten ihmisten kohtaaminen, jonka esteeksi olisi tarvittu suopea kohtalo. Se voi olla henkilöiden harha ihmisparinsa löytymisestä. Helteellä yhdessä katolla tähtiä yrittäessään nähdä kaupungin valosaasteelta, he näkevät tähdet toistensa silmissä. He näkevät sellaista, jolla ei ole mitään yhteyttä onnelliseen todellisuuteen. Ehkä oksa risahti jossain, kyyhkynen kujersi, naakka rapisteli piipun varjoissa. He eivät näe oikeasti mitään samoin. Kaikki roikkuu mielihalukuvitelmista, joihin toinen uskoo vielä tosissaan, toinen rakentaa kaiken pakkomielteisen sairautensa kautta. Tämä tarina on toistunut omalla tavallaan monesti sekä kirjoissa, elokuvissa että oikeassa elämässä. Ja se jatkaa tapahtumistaan koskaan päättymättä. Toisin sanoin, toisin tunnelmin, olen tänäkin vuonna siitä lukenut, mutta nyt en tavoita naispäähenkilön mieltä…, sitä mihin hän luulee tämän polun johtavan.

Anne Swärdin Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana Nikula) kertoo nuoresta tytöstä, joka rakastaa kulkea kaupungin pimeillä kaduilla. Hän asuu jo poissa kotoaan ja tekee töitä mitä saa, mutta haluaa opiskella kuvataiteilijaksi. Hän on ottanut epävirallisesti nimekseen Jackie, Jackie Kennedyn mukaan. Hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, paitsi Connie taidekoulusta. Connie on aivan toista maata: päämäärätietoinen, lahjakas liitunsa kanssa, kaunis, rento, selviytyvä, mallityyppinen oman elämänsä sankari. Hänestä olisi ollut estämään Jackien nousu pimeään junaan, jos Jackie vain olisi kertonut. Jackien ollessa kotona, hänestä tuntuu, että koko maailma on liikkeellä ja elämä kulkee jossakin muualla. Hän odottaa tiettyä junaa, joka veisi hänet elämän sykkivään keskiöön. Jotain joka valtaisi hänet niin tyystin, että muusta ei väliä. Junat voivat jäädä tulematta, mutta ei Jackien. Pimeydestä häntä kohti tulee juna ilman valoja. Juna kuin yö. Juna juuri Jackielle. Siihen hän nousee eikä tämän jälkeen tarvitse enää murehtia elämän tapahtuvan jossain muualla. Se on nyt hänessä ja miehessä, joka täyttää Jackien odotukset hänen ihmisparistaan. Hänen kaltaisestaan.

Syyskuun helle vie heidät usein miehen asunnon katolle. He voivat viettää päiväkausia vain rakastelemalla, juttelemalla ja miehen kokatessa heille uskomattomia aterioita. Tosin Jackie lähtee asunnosta joskus omalleen hakemaan vaatteita, taidekouluunsa tai tapaamaan Connieta.

Jackiesta on ihanaa kuljeskella kaupungilla öisin. Hän on yöeläjä, väsymätön oman tien kulkija. Hän haluaa koko maailman tai ei mitään. Mies ei estele häntä, vaan jää kotiin odottamaan että hän palaa retkiltään. Jackie menee, mies jää. Niin se on naisten kanssa, siihen pitää vain tottua ja se on opittava. Se kysyy helvetillisesti kärsivällisyyttä, muuten ei ole mitään mahdollisuuksia. Mies ei koskaan hallitse täysin sitä taitoa. Joskus kärsivällisyys loppuu ja…

Hän odottaa kunnes tulee pimeää.

Ja odottaa kunnes aurinko nousee.

Kunnes Jackie tulee takaisin.

Viimeinkin hän tulee ja mies on nukkuvinaan.

Mahdotonta, miltei vaarallista ajatellakin, että Jackie jättäisi tulematta.

 Jackiesta ehkä parhaiten on sanottu kirjan takakansitekstissä:

”Armottoman tarkka psykologinen kuvaus ihmisen rikkinäisyydestä sekä rakkauden ja riippuvuuden hiuksenhienosta erosta.”

Sitä tämä tarina on. Siksi teos on sekä niin hämmentävä että ehdottomasti lukemaan pakottava.

”Samanaikaisesti viettelevä ja hyytävä”, kirjoittaa Svensk Dagbladet.

Tällaiseen ei voi olla tarttumatta. Kaiken huipuksi olen lukenut Anne Swärdiltä teoksen Vera, joka ei unohdu kun kirjan kannet sulkeutuvat Vieläkin puimme mieheni kanssa sekä Veran aloitusta että Tatra-vuoriston tapahtumia. Jackie on juuri kuten kansikuvan Jackie. Silmät kiinni että olisi yö, että olisi yksin pimeillä kaduilla.

Mies: Minulla on ikävä sinua. Tunteeni pääsivät vihdoin valloilleen, kun sinä astuit elämääni…

Jackie: Joka aamu kun herään, haluan pois täältä, Joka aamu kun herään, haluan vain nukahtaa uudelleen. Joka aamu kun herään, haluan nukahtaa enkä halua herätä enää koskaan.

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumi -blogissa

Toukokuulta

 Sinihimmeä ilta,

meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

Pieniä onnenpisaroita ja onnenpensaat avautuivat tänään!

Olen niin onnenpisaroissa, kun sain luvan käyttää tätä Ilona Pietiläisen ja Karton yhteistyön kuvaa, joka tulee ensi vuoden kalenteriin. Ehdin jo toivoa tästä korttiakin! Kortti innoitti minut vähän hulluttelemaan eli kai sitten mokailemaan, mutta ei voi mitään: Värinälkä on nyt kova! Kiitos Ilona♥

Menneiden pääsiäisten tetenarskuja, jotka vain vuodesta toiseen jaksavat. Tässä pohjoisrinteessä, johon kohta ilmestyvät ne kukkijat, mitkä tekevät tästä kivipuroineen japanilaisen rinteen. Ei maksanut muuta kuin laittaa kuihtuneet kukat maahan, istutus kastella ja odottaa uutta kevättä.

Kyllä kelpaa kun pehkoja on useampia.

Keisarinpikarililja, jonka olen istuttanut vain myyränkarkottimeksi, mutta tässä värissä, hhhmmm...

"Never say never". Olemme aina sanoneet, että kahta meille ei tule ja toinen niistä on tuija, toista en paljasta, sillä niin monet siitä pitävät...Meille tuli tänään ensimmäinen tuija, kun noita kartiovalkokuusia on kai jotain yksitoista jo. Tuijan paikka valikoitui niin, että sen takana on oikealla on tuurenpihlaja ja vasemmalla mänty, jonka nimi on Merimänty, koska se on kuopuksemme ikäinen. Tuijalta sillalle päin kasvaa juhannusruusua. Tuija tulee seuratuksi. Se on Thuja occidentalis 'Smaragd' ja liikun ihan uusilla vesillä, sillä tuijat eivät ole ikinä kiinnostaneet minua. Onkohan tämä hankinta seurausta erään älylän talon pihapiirin tarkastelusta vai tyttäremme Lohjan pihalta...Koko on heti jo 160 cm, mutta luvattiin, että kasvaa vain 3-5 metriseksi ja pylväsmäisenä. Hankinta on tehty Plantagenista. Laatu erittäin hyvä. Eihän näitä tarvitse suojata muuta kuin kevätahavalta? Eihän villieläimiltämme, eihän? Nyt kun metsäkauriit ovat jääneet jo metsiin, juhlivat rusakot.

Onnenpensaat aukenivat kaikki neljä tänään. Olihan lämpöäkin +27 astetta täällä Suomen Tahitilla.

Onnenpensaita tekee mieli muutama lisää.

Huomatkaa takana Lumimiehen hellyyydellä vaalima kuusiaita♥

Joka kevät istutan kaksi laakeaa ruukkua täyteen orvokkeja. Pääsevät sitten kesäkuun lopulla maahan rauhassa siementämään. Joulukuullakin puskee miniorvokkeja laattakivien rakosista.

Nyt on silleen, että Taika on jo kohta lähdössä hoviväkensä ja isosiskonsa Dinan kanssa kohti kotisaartamme. Talosta tulee koti, kun se täyttyy koirista ja nuorista. Kamalan kiinnostava kirja menossa, mutta tuskin koneelle kerkiän, sillä haluan olla läsnä perheelleni. Ja kun he lähtevät joskus su iltana, minä olenkin jo aamusta saamassa toista rokotustani.

Nautitaan näistä toukokuun päivistä, hetkistä, jolloin puiden lehtien vihreyskin on vielä tuoretta. Vaikka syyskesä onkin suurin rakkauteni hämärtyvine iltoineen ja puutarhasta kantautuvine tuoksuineen, tästäkin ajasta voi löytää monia onnenpisaroita. Humallutaan toukokuusta ja keksitään kaikkia uusia puutarhaideoita, sillä vain taivas on kattona, kun puutarha vie♥

Onnenpisaroissa

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Elizabeth Strout: Olive, taas

Hän piti miehistä.

Hän oli aina pitänyt miehistä. Hän oli halunnut viisi poikaa. Ja hän toivoi yhä että olisi saanut ne, koska Christopher oli, - Nyt Olive tunsi todella raskaan murheen painavan rintaansa, saman murheen joka oli tullut tutuksi Henryn halvaantumisen jälkeen neljä vuotta sitten ja tämän kahden vuoden takaisen kuoleman jälkeen, nyt hän tunsi sen raskaana rinnassaan. Christopher ja Ann olivat nimenneet ensimmäisen lapsensa Henryksi Chrisin isän mukaan. Henry Kitteridge. Suurenmoinen nimi. Suurenmoinen mies. Olive ei ollut tavannut pojanpoikaansa.

Elizabeth Stroutin teos Olive, taas (Olive, Again, Tammi 2021, suomennos Kristiina Rikman) jatkaa vahvasti siitä, mihin jäimme kirjassa Olive Kitteridge. Ajan virta on vain jatkanut juoksuaan ja nyt tapaamme Oliven hänen ikävuosinaan 70-86. Kaikki on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut. Mikä ei ainakaan ole muuttunut, ovat Oliven välit hänen poikaansa ja tämän perheeseen, jotka asuvat niin kaukana, että he näkevät tuskin koskaan. Olive Kitteridgestä on parhaiten mieleeni jäänyt hänen poikansa ensimmäisen avioliiton hääpäivä. Olive huilasi hetken yläkerrassa ja sitten hän kuuli avonaisesta ikkunasta, mitä hänen poikansa vastavihitty vaimo sanoi anopistaan. Kylmäsi, vaikka mitenkään ei voi todeta, että Olive olisi kaikkein viehättävin ja kohteliain persoona, sillä hänen piikittelevä suorapuheisuutensa tuntui joskus tosi julmalta ja etenkin kun se vielä osui maaliinsa melkein aina!

Olive, taas sisältää kolmetoista tarinaa, jotka ominaankin ovat räjäyttäviä, mutta mikä parhainta, tavalla tai toisella ne liittyvät Oliveen. Hänen elämänsä iltaa ja uutta aviomiestä, varakasta Jack Kennisonia seurataan mitä tarkimmin. Yhteisöstä tulee samalla kuin peili, joka heijastaa Oliven luonnetta syväluodaten. Hänhän ei ole ilkeä, vain suorapuheinen. Ihan vain joskus hän haluaa olla piikikäs, mutta silloin syystä. Yllättäen saamme myös havaita hänen olevan heikompien puolella. Niiden puolella, joita snobit eivät edes tervehdi. Ja tulee hetki, jolloin Olive saa huomata itse olevansa snobien täysin ignooraama. Hän ei itse katso tehneensä mitään väärää, mikä ei ole ihan totuuden kestävää, mutta tässä kirjassa hän alkaa armottomasti nähdä omia virheitään ensimmäisestä avioliitostaan. Omia virheitään, ei rakkaan Henryn. Paljon rankemmin hän saa kohdata täydellisen epäonnistumisensa suhteessa poikaansa ja tämän perheeseen.

On kulunut vuosia kun Olive on tavannut ainoan lapsensa, eikä lapsenlastaan ollenkaan, mutta nyt koko perhe lapsikatraan kera saapuu Oliven luokse. Olive aikoo yrittää kaikkensa tapaamisen suhteen, mutta siltikään mikään ei onnistu. Chris on sanoihin takertuva, äitinsä valintoja moittiva ja selvästi koko perhe kantaa Olivesta ikävää käsitystä aina lapsia myöten. Chris ei myöskään hyväksy äitinsä avioliittoaikeita, minkä tekee selväksi. Mitään lämpöä vierailussa ei ole:

He selvisivät vierailusta seuraavan yön ja vielä yhden päivänkin, mutta sitten koitti viimeinen ilta. Olive oli uuvuksissa. Pikku Henryä lukuun ottamatta kukaan lapsista ei ollut puhunut hänen kanssaan. Mutta he tuijottivat häntä – yhä röyhkeämmin, Olivesta tuntui – ja sen sijaan että olisivat painaneet katseensa maahan, kuten aluksi…

Ja niin tapahtuu jälleen, että hän saa kuulla miniänsä sanovan pojalleen hänestä järkyttävän sanan, yhden ainoan sanan, joka kattaa paljon ongelmia. Olive ei saa unta ja nousee uupuneena aamuun, jolloin Jack tulee tapaamaan Chrisiä. Miniä jo kerää tavaroita ja kaikki on kuin paosta: äkkiä pois täältä! Chrisin käytös on ylimielistä Jackia kohtaan ja yllättäen Olive tajuaa pelänneensä poikaansa koko ikänsä. Kun he vihdoin ajoivat tiehensä ja Olive huomasi rakkaudella pikku Henrylle kutomansa punaisen kaulaliinan lojuvan sohvan alla, hän järkyttyi täydellisesti.

Totuus valkeni hänelle kammottavalla voimalla: hän oli epäonnistunut kolossaalisella tavalla. Hän oli epäonnistunut eikä ollut vuosikausiin tajunnut sitä. Hänellä ei ollut perhettä sillä lailla kuin muilla ihmisillä oli. Muiden ihmisten lapset tulivat käymään ja juttelivat ja nauroivat ja heidän lapsensa  istuivat isoäitiensä sylissä ja he retkeilivät yhdessä ja tekivät kaikenlaista, söivät yhdessä ja pussasivat hyvästiksi.

Tämän kaiken valjetessa Olive tajusi myös jotain itsestään…

Olive, taas on kuin julma läpivalaisu ihmismieliin, meihin kaikkiin. Olive ei ole hienotunteisin, mutta hän on tarkka huomioitsija eikä läpeensä paha ollenkaan. Hän on vain ylettömän suorasanainen. Jos luit Pikkukaupungin tytön, tapaat tässä kirjassa myös Isabelle Goodrown ja monia, monia muita. Stroutin kyky kuljettaa lukijaa tunnetilasta toiseen on kuin matka myrskyävällä merellä. Sinnekin yltävät kuitenkin tyvenet, joissa Olive elämän iltaa kohden löytää poikansa hänelle istuttaman ruusupensaan kukan takaa uuden nupun. Ja ties miten monta nuppua ja kukkaa pensaissa kukkiikaan seuraavana keväänä, mutta sitä ennen Olive aikoo kirjoittaa elämästään sellaisena kuin se oli ollut: surun ja onnen valtamerenä.

Tunnelmallista äitienpäivää!

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille! Herkkuja, kukkasia, kirjoja, mutta ennen kaikkea yhdessäoloa♥ Omalle äidilleni etähalit eli pitkästä aikaa emme vietä äitienpäivää yhdessä. Heinäkuulla sitten...Merimestaan ja muuta kivaa.

Halit äidille♥ 

Toukokuun tyttäreltä rakkaalle äidille nyt lemmikkejä♥

Leena