Valeakaasioiden oksien välistä – äiti oli aina nähnyt niissä viattomuuden kauneutta ja kiinnittänyt keväisin Thomasin paidankaulukseen valkoisen kukan, jonka oli määrä tuottaa onnea – auringonvalo hiipi varkain pöydälle ja kuvioi läsnäolijoiden kasvot. Päydällä oli kakkulautasia, limonadilaseja ja ruukullinen Berliner Weisse –vehnäolutta, ja pöytien välissä kulkevilla kapeilla käytävillä kiertelivät...Mikä on paras tapa nauttia kauniista kesäpäivästä? Seurata valon leikkiä: lehvistö on auringonsäteiden seppelöimä, pöytien alla kivet säkenöivät, leikkivät lapset ja koirat ovat auringon kultaamia.
Mikä antoisa kirjallinen sattumus olikaan kohdata Nir
Baramin teos Hyviä ihmisiä (Gute Leute, Otava 2014, suomennos saksasta Anja Meripirtti),
sillä käsitteleehän kirja, tämän vuoden kolmas minulla, jälleen kerran kahta
itseäni eniten kiinnostavaa historiallista aihetta, kansallissosialismia ja
bolsevismia, kahden samanaikaisen diktaattorin, Hitlerin ja Stalinin,
järjestelmien syntymistä ja ihmisiä koneistojen rattaissa. Erityistä tässä
kirjassa on minulle juuri nyt se, että jälleen kerran olen Neuvostoliitossa
Stalinin vainoamien ’runoilijoideni’ parissa, he kaikki, Anna Ahmatova mukaan
luettuna, tässäkin kirjassa, mutta olihan Stalin Metsäkauriissakin. Vainon lonkerot ylsivät Unkariin...ja paljon sitä pidemmälle. Miten suorastaan pirullisen lahjakkaasti Baram
tuokaan esiin ihmisen heikkouden sekä antautua pahalle, kuin hänen yrityksensä
sulkea siltä silmänsä. Kirja alkaa Berliinistä syksyllä 1938, kun Thomas
Heiselberg katselee kotinsa ikkunasta, miten heidän entinen palvelijansa ja
hänen äitinsä uskottu, juutalainen rouva Stein lähestyy taloa yllään sama
turkki kuin silloin kun tämä oli lähtenyt talosta viimeisen kerran. Thomas,
joka on lähdössä pitämään puhetta Daimler-Benzin johtajille amerikkalaisen
Milton-Groupin puolesta myydäkseen saksalaisuuden tuntemustaan ja edetäkseen
markkinatutkimuksen neuvonantajasta paljon ylemmäs...Lennokas, innokas,
innovativiinen Thomas, joka julistaa:
Karkotamme tieltämme kaikki kilpailijat. Berliiniläinen,
joka kohottaa katseensa taivaalle, saa nähdä vain mainoslauseita,
valomainoksia, lentokonekirjoitusta ja tarvittaessa vaikka lintuja, joissa
lukee ’Woolworth’.
Thomas, joka oli sallinut rouva Steinin jäädä sairaan
äitinsä seuraksi, kunnes hän tulisi kotiin. Thomas, joka tiesi niin paljon,
mutta joka toisinaan koki heikotusta tummien harsojen laskeutuessa hänen
silmiensä eteen, kaiken muuttuessa vain varjoiksi. Thomas, jolla ei ollut
pienintäkään aavistusta siitä, mikä yö oli alkamassa...
Samaan aikaan Leningradin syksyssä 1938 nuori Saša viettää
iltaa runoilijavanhempiensa ja näiden jo vainottujen kirjoihin joutuneiden
ystäviensä kanssa. Kaikki keskustelu pyörii paikalla olevien tai jo
pidätettyjen ympärillä. Brodski vaikuttaa johtavan puhetta, paljon väittelyä ja
kiistelyä siitä kenen puoleen pitäisi kääntyä sen ja sen pidätetyn ystävän
tapauksessa. Kaikki ovat tunteneet toisensa kauan, mutta Isä Aurinkoisen
luomassa maailmassa kukaan ei voi luottaa kehenkään, jopa oma veli tai lapsi
voi olla kavaltaja. Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa
odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään.
Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille:
”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä
rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.” Saša oli aivan varma, että
Nadja tai sitten joku muu vetäisi heidät kaikki kuolemaan. Hänen perheensä,
isänsä, äitinsä ja veljensäkin. Ja niinpä...hänellä on vain kaksi
mahdollisuutta: kuolla tai muuttua eri ihmiseksi.
Israelilaisen Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä on hänen neljäs
romaaninsa. Kirja herätti ilmestyessään hämmennystä ja jopa pahennusta. Varmaan
lukijat hämmentyvät maailmassa kerta kerran jälkeen huomatessaan, että kuka
vain meistä on valmis myymään vaikka rakkaansa voidakseen itse selviytyä. Se on
ihmisen luonto. Baramilta on rohkeaa kertoa se omassa maassaan ja laittaa oma
kansansa, juutalaiset Thomas ja Saša, hyvät ihmiset, pahan palvelukseen. Kirjan
luvut siirtyvät kuin toisiinsa liudentuen Berliinistä Leningradiin, Varsovasta
Brestiin toisen maailmansodan aikana. Suorastaan draamallisen sillan Baram
rakentaa kirjoittamalla Thomasin ja Sašan kohtaamaan toisensa yhteisen
työprojektin merkeissä Brestissä helmikuussa 1941, hetkellä, jolloin he
molemmat vielä roikkuvat viimeisillä voimillaan kiinni siinä elämäntoivossa,
joka on tuonut heidät näin pitkälle, näin kauas pois kaikkien niiden luota,
jotka ovat heitä joskus rakastaneet.
Päivä-yö, kesä-talvi
ne ovat vain aikaa turmeluksen taivaan alla,
aikaa joka ahdistaa meitä,
johon olemme kahlittuina kuin koirat koppeihinsa.
Tämän sinä varmaan olet ymmärtänyt:
Kukaan meistä ei enää ikuisuuksiin ole elänyt.
*****