lauantai 9. kesäkuuta 2018
Kesäpuisto
Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.
Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.
Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.
Ja joutsenet kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.
Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhansien askelten.
Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.
Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.
Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.
- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Kautta sukupolvien lapsia ovat kiehtoneet tarinat
prinsessoista ja prinsseistä. Vaikka tietoa olisi ollut kuinka vähän, ovat
etenkin tyttöjä innoittaneet prinsessaleikit ja sitten joku naapurin pikkupoika
on saanut olla prinssi. Tosin perustimme näytelmäkerhon, jossa me tytöt usein esitimme
myös prinssiroolit. Mielikuvitusta vain kehiin ja sitten keksimään, millaisia
olisivat kuninkaallisten perheiden lasten päivät. Vaikka luimme paljon, en
muista yhtään kirjaa todellisista kuninkaallisen perheen lapsista. Tarinat
olivat satuja, joilla oli varsin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Tämän
hetken lapsilla on mahdollisuus kurkistaa ihan oikeiden kuninkaallisten lasten
leikkeihin, koulutukseen ja kasvamiseen tuleviksi kuninkaiksi tai
kuningattariksi.
Karoliina Suoniemen teos Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
(Avain 2018) on lapsille tarkoitettu tietokirja Euroopan kuninkaallisista aina
Rikhard I Leijonamielestä, syntynyt Oxfordissa 8.9.1157, prinssi Georgeen, Ison
Britannian tulevaan kuninkaaseen, syntynyt 22.7.2013. saakka. Historian
harrastajana luin kirjaa varsin innokkaasti, vertailin aikuiskirjojen tietoihin
ja olin hyvin otettu, miten taitavasti Suoniemi kirjoittaa lapsille. Onhan
aivan selvää, että erään Katariinan kaikkia asioita ei kerrota lasten
tietokirjassa, samoin viisaasti vaietaan kuningatar Elisabet I:n äidin Anna
Boleyn kuolinsyystä. Kerrotaan vain, että Elisabet menetti äitinsä ollessaan
vain kolmevuotias. Elisabetin isän, Henrik VIII:n hurjuus mainitaan, mutta ei
tekoja. Prinssi Aleksein elämän tragedia kerrotaan samoin koko
perheen tuho Jekaterinburgissa, mutta
ilman lapsen mielen yli käyviä nyansseja.
Englannin kuningatar Elisabet I on saanut kirjassa lisäarvon
Viisas prinessa. Ja sitä totisesti tämä Englannin ja Irlannin vuonna 1533
syntynyt nainen oli. Sanomattakin selvää, että Elisabetilla riitti kosijoita,
mutta hän vastasi sanoen:
olen jo sitoutunut aviomieheeni ja tuo aviomies on Englannin
kuningaskunta.
Tuohon aikaan nainen olisi avioliitossa ollut miehen
määräysvallan alainen ja siihen ei Elisabet halunnut. Hän hallitsi viisaasti,
harrasti henkeviä keskusteluja sekä tieteitä ja taiteita. Vieläkin Elisabet I:stä
pidetään Englannin merkittävimpänä kuningattarena.
Karoliina Suoniemen kirjan tarinoiden väleissä on lapsille
kivoja tehtäväsivuja, joissa pieni lukija voi miettiä vaikka omaa
kuninkaallista nimeään, laatia kuninkaallisen lukujärjestyksen, piirtää
unelmiensa linnan tai suunnitella oman kruununsa!
Puolan silloisessa pääkaupungissa Krakovassa (Ach, ich habe
noch meinen Koffer in Krakow...) syntyi 1526 Puolan prinsessa Katariina
Jagellonica, joka päätyi kuningattareksi pohjolaan. Kasvuvuosinaan hän piti
kovasti musiikista ja pianon soitosta. Katariina oli lempeä ja piti eläimistä.
Hän oli myös taitava ratsastaja. Saapuessaan Suomeen herttua Juhanan vaimona,
mukana tuli 52 lämminverihevosta. Vaikka hoveissa valmennettiin tulevia
hallitsijoita, heidän koulutuksensa saattoi vaihdella paljonkin. Kieliä
tietysti luettiin, etenkin latinaa, jota pidettiin sivistyksen merkkinä, mutta
kaikille ei kielten oppiminen ollut yhtä helppoa. Katariina osasi useita kieliä: italiaa,
puolaa, latinaa ja saksaa. Ruotsin kuninkaan puolisona hän opetteli myös
ruotsin kielen. Häälahjaksi puolisoltaan Katariina sai mm. linnan Ahvenanmaalta
sekä koko Rauman kaupungin! Hevosten lisäksi Katariina toi mukanaan paljon
hoviväkeä, itämaisia mattoja, koruja sekä haarukan, jollaista ei Suomessa ollut
ikinä nähty. Pohjolan jouluun hän toi
glögin, joka olikin kylmissä linnoissa talviaikaan tarpeen. Avioliitot olivat
tuohon aikaan sovittuja, mutta mitä ilmeisemmin Katariinan ja Juhanan liitto
oli lemmekäs, sillä vihkisormuksen kaiverrus oli: ”Nemo nisi mors”, ”vain
kuolema erottaa meidät”.
Ludvig XIV kasvoi Ranskan aurinkokuninkaaksi, joka hän oli
lempinimeltään. Kuningas eli yltäkylläisen lapsuuden, mikä ei aina ollut selviö
prinsessoille ja prinsseillekään, sillä tulevia hallitsijoita haluttiin myös
karaista eli vahvistaa tuleviin koitoksiin. Nuori Ludvig opiskeli matematiikkaa,
historiaa, musiikkia ja piirustusta. Lisäksi italiaa, latinaa ja espanjaa. Hän oli myös erinomainen tanssija. Ludvig rikkoi aikansa tapoja
olemalla puhdas! Siihen aikaan hygieniasta ei niin piitattu ja naisetkin vain
suihkuttelivat päälleen hajuvesiä ja lisäsivät puuteria sen sijaan, että
olisivat peseytyneet, mutta Ludvig pesi itsensä joka päivä sekä vaihtoi
alusvaatteensa kolmasti päivässä! Ludvigista tuli Ranskan pitkäikäisin
hallitsija.
Suoniemen kirjan mukana kuljemme hovista hoviin,
vuosisadasta toiseen. Venäjän kuuluisasta mahtihallitsijattaresta Katariina Suuresta siirrymme
Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan kunigatar Viktoriaan,
joka eli pitkän elämän. Hän syntyi 24.5.1819 ja kuoli 22.1.1901. Viktoria oli
monessa rohkea ja kosi itse miestä, Albertia, jonka halusi. He saivat
yhteensä yhdeksän lasta, jotka aikoinaan avioituivat muihin Euroopan
kuningashuoneisiin. Tätä kautta löytyy sukulaisuus myös Venäjän Romanoveihin ja
Tanskan hoviin. Viktoriaa onkin kutusuttu ’Euroopan isoäidiksi’. Hän hallitsi
Englantia 60 vuotta.
Kun kirja alkaa ei ollut vielä kameroita ja kaikki
yhteydenpito oli kirjeenvaihdon tai tapaamisten varassa. Kuninkaallisia kuitenkin ikuistettiin maalauksiin
ja niitä katsoessa kaunehin lie ollut prinsessa Sisi, joka oli Baijerin
herttuatar, Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar. Häntä on jo
valokuvattukin, joten kuningattaren polviiin ulottuvat hiukset nähdään jo mustavalkokuvissa. Sisi oli surumielinen, kaunis ja ylen hoikka. Hän rakasti
ratsastamista ja matkustamista. Sisi on innoittanut sekä taiteilijoita että
elokuvien tekijöitä.
Kuten tunnettua eniten minua kiinnostavat Romanovit ja
etenkin Nikolai II:n perhe ja kaikki siinä ajassa ja ympärillä. Kaunis perhe. Traaginen perhe. Nikolai II oli vastentahtoinen hallitsija, joka ei olisi tsaariksi edes halunnut. Hän sai
kuitenkin valita edes vaimonsa rakkaudesta ja näin jälleen syntyi ’silta’ Britannian
Viktoriaan, joka oli morsiamen isoäiti ja myös elämäntapavaikuttaja. Kaunis perhe
valkeine ruhtinattarineen ja heidän pikkuveljensä prinssi Aleksei, joka oli
Venäjän viimeinen prinssi tai kuten Venäjällä sanotaan ’keisarin kruununperijä,
tsarevitš'. Aleksein tarina on
surullinen, sillä hän sairasti perinnöllistä, vakavaa verenvuototautia, jossa
pienikin haava olisi ollut kohtalokas. Aleksei eli hyvin rajoitettua elämää ja
kuoli perheensä kanssa Jekaterinburgissa Venäjällä 17.8.1918. Alekseista löytyy paljon kuvia ja tarinaa perheestä kertovista teoksista.
Jos kysyttäisiin Suomen suosituinta vävyä,
saattaisi moni liputtaa Länsi-Götanmaan herttuan, prinssi Danielin puolesta,
sillä niin hurmaantuneita häneen olemme. Daniel siirtyi kuntosaliyrittäjästä
Ruotsin prinssiksi avioituessaan prinsessa Victorian kanssa. Daniel on kokenut
vaikeuksia terveytensä kanssa eikä Victoriankaan saaminen puolisoksi tapahtunut sekunnissa.
Danielin ja Victorian häät olivat ikimuistoiset ja rakkautta tulvillaan.
Pariskunta haluaa lastensa viettävän mahdollisimman tavallisen lapsuuden. Se on
hyvin kaukana siitä, miten kuninkaallisia lapsia on yleensä hoidettu eli omien
vanhempien tapaamisia on rajoitettu ja usein kotiopettajat olivat lapsille
likeisempiä kuin omat vanhemmat. Ihailemamme prinssi Daniel onkin sanonut:
Kun kuulet lapsesi nauravan, muistat, mistä elämässä on
kyse.
Karoliina Suoniemen teos Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
on kuin tilaustyö tähän päivään, jossa historian tuntemus on katoavaa. Tämä on
ensimmäinen lapsille kohdennettu historiallinen elämäkerta, minkä minä tiedän. Lapsi joka lukee tämän kirjan vaikka yhdessä vanhempiensa
kanssa tai ihan itse, tavoittaa niin paljon mennyttä maailmaa, että kipinä
historiaan voi syttyä. Kirja on täynnä herkullisia yksityiskohtia oikeiden
prinsessojen ja prinssien elämästä. Lukija saa tietää kuka kuuluisa kuningas oli
Leijonamieli ja kuka oli köyhä tyttö, josta tuli kuningatar. Kirjassa on
viidentoista edesmenneen tai elossa olevan tulevan hallitsijan tarinat sekä
joukossa ’kuninkaallisia’ tehtäviä.
Kuvat ja asemointi ovat aivan upeat, jonka
huomaa erityisesti tästä viimeisestä kuvasta eli kaikki kuninkaalliset esitellään
näin: Kuninkaallinen henkilöesittely vasemmalla, kuva oikealla ja sitten tulee kertomus.
Lapsi tai
aikuinen joka ei tunne historiaa, ei tiedä menneisyydestä mitään, on eksyksissä
nykyisyydessään eikä osaa edes kuvitella tulevaisuutta! Nyt kun puhutaan
kielikylvyistä, voitaisiin ihan hyvin aloittaa historiakylvyt! Miten olisi
aloitus aikuistakin kiinnostavalla tietoteoksella Ihan oikeat prinsessat ja
prinssit?
maanantai 4. kesäkuuta 2018
Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa
Aikaisin aamulla, neljäs huhtikuuta mieheni raiskasi nuoren
naisen göteborgilaisessa hotellissa. Naisen nimi oli Magdalena Svensson, hän
oli kaksikymmentäkolmevuotias ja hän oli ollut hotellissa töissä
vuodenvaihteesta lähtien. Hän teki rikosilmoituksen noin kolmen viikon
miettimisajan jälkeen toinen toukokuuta.
Voi myös olla, että mieheni ei raiskannnut häntä. En voi
tietää, koska en ollut paikalla.
Håkan Nesserin kaupunkisarjan jännitysromaani Elävät ja
kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford, Tammi 2018, suomennos
Aleksi Milonoff) tarjoaa jo hyvin alussa mahdollisesti tapahtuneen rikoksen
olematta trillerin focus, mutta hyvinkin se voi olla lukijalle kuin salakielinen
merkki, miten tätä pariskuntaa ehkä voisi katsoa. Pinnallisesti he ovat etuoikeutettuja
ja tunnettuja, kultakalalammikkolaisia. Martin Holinek on tunnettu
keskustelija, kirjailija ja kirjallisuuden professori. Maria puolestaan on
television uutisankkuri. Heillä on kaksi lasta ja koira. Heillä on
toisensa...vai onko? Löytyykö kummankin menneisyydestä jotain niin noiria, että
se vääjäämättä kuljettaa heitä kohti muita maita kuin pakottaen heidät
kohtaamaan menneisyytensä salat. Kohun laannuttua he päättävät aloittaa alusta
ja lähtevät ajamaan kohti Marokkoa pitkälle, epämääräisen pitkälle lomalle.
Martin haluaa kuitekin heidän ajavan Puolan kautta, sillä hän haluaa tavata
professori Soblewskin, joka oli ollut mukana Sámoksen ryhmässä ’70-luvulla,
samassa jossa olivat olleet runoilija Tom Herold ja menestyskirjan kirjoittanut
Bessie Hyatt, mutta ei Maria. Ryhmään oli kuulunut muitakin, mutta Martin ei
koskaan kertonut Marialle tuosta ajasta oikeastaan mitään.
Maria puolestaan on kokenut suuria menetyksiä. Häneltä kuoli
sisko auto-onnettomuuden uhrina, hän menetti rakkaan Rolfinsa kuolemalle samoin
vanhempansa. Kaiken lisäksi hän sairastui, tyttären tultua maailmaan, synnytyksen
jälkeiseen masennukseen ja joutui sairalaan. Maria katsoi kaiken aikaa, että
tapahtuma oli leimannut hänen ja tyttären suhdetta koko heidän elämänsä ajan.
Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt lapsestani. Kyse
oli siitä, etten halunnut elää. En nähnyt missään valoa enkä merkitystä.
Sain monenlaista tukea ja lopulta myös terapeutin.
Olin laiminlyönyt elämääni, sain tietää. En ollut hoitanut
sitä niin kuin elämää tulisi hoitaa, en ollut ottanut sitä tosissani.
Maria kokee, että kun lapset muuttivat kotoa heti
täysikäisinä, he olivat olleet vain kuin hotellivieraita, vaikka hän olikin
usein yökaudet miettinyt heitä ja uskonut rakastavansa heitä...
Håkan Nesser on psykologisen trillerin aatelinen. Kaikki
edellä kirjoitettu on vain alkusoitto, josta kaikki alkaa. Nesser lämmittelee
lukijaansa, vähän hämääkin, mutta kaiken tarkoituksena on lopulta saada lukija
yllätetyksi ja voi totisesti! Vääryyttä
kärsinyt Mariamme ajelee pitkin Eurooppaa koiransa Castorin kanssa ja miettii
mieluisinta paikkaa aloittaa uusi elämä, vaikka enää hän ei ole kovin nuori.
Missä hän on koskaan ollut onnellisin? Se oli yhtenä kesänä Cornwallissa ja
niinpä Maria asettuu koirineen Winsfordin pikkukylään kuin olisi syntynyt
aloittamaan elämän alusta. Kuin ikinä ei olisi tapahtunut mitään pahaa. Kuin
kaikkeus olisivat nummet, meri ja sumu sekä hänen koiransa Castor. Maria tuntee
järisyttävää oman elämän hallinnan tuomaa vahvuutta ja sulautuu pikkukylän
menoon kuin olisi sinne syntynyt muistamatta kysyä, onko elämä luvannut uuden
alun? Tuosta vainko hän saa alkaa olla se nainen, joka hän haluaa olla? Nainen ilman menneisyyden painolastia.
Nesser lainaa hieman itseltään, sillä tässä tarinassa on samaa paluuta nuoruuden kuohuviin vuosiin ja myös '70 -luvulla tehty matka Puolaan...Matka, joka muutti kaiken, kuin oli kirjassa Yksinäiset (De ensamma),
joka on yksi Barbarotti –sarjan parhaita ellei suorastaan paras. Miksei kukaan
varoita katsomasta taakse, aukomasta menneisyyden ovia, kiellä päästämästä
tuhon tulvaa tähän hetkeen, joka olisi voinut olla niin hyvä? Ei tietenkään,
sillä charmantti, pelottava Håkan Nesser haluaa meidän itse huomaavan jotain
tärkeää. Joko peili heijastaa kuvasi väärin tai ei ole luvattu uusia alkuja tai
sumu on niin sakea, että kaikki polut nummella ovat kadonneet ja jäljellä on
vain eksyminen.
Kuka soittaa ovikelloa?
Kaikki olennainen on tapahtunut jo kauan sitten. Jos se edes
oli niin olennaista, mutta onneksi meillä on mieli jolla voimme kuvitella yhtä
ja toista.
...odotan iloisena, että saan nähdä Mark Brittonin ulkona –
olen varma että hänellä on sylillinen ruusuja, ehkä pullo samppanjaa, ehkä
molemmat...
Odotus, elämässä ei ole mitään sen suloisempaa.
Kuka soittaa ovikelloa?
*****
sunnuntai 3. kesäkuuta 2018
Eilinen ja hipaisu puutarhaa
Kesäkuun päivä oli korkea ja kaunis. Olimme juhlistamassa ystäväni tyttären ylioppilaaksi valmistumista. Sää oli kuin morsian, joten kaikki pöydät saatiin katettua puutarhaan ja rannalle. Paljon ystäviä, joiden kanssa on pidetty yhtä jo yli kolmekymmentä vuotta eli nämä Keski-Suomen vuodet. Sitten nuoria, jotka olivat hujahtaneet just aikuisuuden kynnyksen yli ja paljon lapsia ja vauvoja. Ihanat juhlat♥
Niin paljon punaturkki pussaili Reimaa, että toivoisin hänen nyt jo tajuavan, mitä meiltä uupuu. Kun on elämästään melkein viisitoista vuotta elänyt punaturkin kanssa, ei siitä pois opi. Minä syötin Siralle mansikkakakkua ja vettäkin hän sai nauttia lasistani. Silti. Silti novascotialainen valitsee aina miehen. Nainen on kävelevää hoviväkeä ja liikkuva ravintola. Minäkin olin suuriruhtinatar Olgalle ykkönen vain kun R. oli työmatkoilla. Ei yhtään tehnyt heikkoa!
The party is over! Kiitos ja hei, hei taas Sininen Koti järven rannalla.
Kullerot ovat avautuneet. Tässä niittykulleroita ja...
vahvemman värisiä kesäkulleroita.
Vähän samaa hurmaa kuin...
Kerrotussa oranssissa tulppaanissa, 'Tulipa Orca'. Oranssi on♥
Helmiorapihlajaan varmaan palaamme vielä, sillä vasta yhdessä kolmesta puusta ovat kukat auki.
Moskovan kaunotar sen sijaan tietää arvonsa ja päätti diivailla tarjoamatta tänä suvena kukan kukkaa. Onneksi on viime ja edellisvuoden kuvat nautittaviksi.
Kirjapuolella tulee seuraavaksi jännitystä ja sitten hyvin viehättävä ja innoittava lasten tietokirja prinsessoista ja prinsseistä.
Tänään nautitaan ensimmäiset uudet perunat kera grillatun lohen.
Aurinkoista ja levollista pyhäpäivää kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Juhlakalu eli ylioppilasneito Pinja♥
Mitäs me ylioppilaat! Heppatytön hevoselle tietty myös lakki.
keskiviikko 30. toukokuuta 2018
Hyvästi
Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.
Ja jos huomisaamuna herään
vieraalta lakeudelta
vieraan viljapellon sylistä
juurissani uusi multa,
niin silloin minä päästän taivaan ja tuulen
sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi.
- Aulikki Oksanen -
Maallisia lauluja (Kirjayhtymä)
sunnuntai 27. toukokuuta 2018
Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla Tarinoita Irlannin länsirannikolta
Galway ja Irlannin länsirannikko on vähän sellainen.
Maaginen. Paikka, johon mennään viikoksi ja jäädään vuosiksi.
Mielentila.
Katujen hiljaisuus ja kenkien kopina.
Meren tuoksu. Pubit, joissa palaa takkatuli.
Huoltoasemat kiviaidan vieressä. Fleecetakkiset
iltalenkkeilijät. Illalla talorivien takaa kuuluu koiranhaukku, ja ilmassa
leijuu hiilenhaju ja silloin tietää olevansa Irlannissa.
Leena-Kaisa Laakson Tämän maailman reunalla Tarinoita
Irlannin länsirannikolta (Reuna 2018), on jo saapuessaan minulle kuin
kelttimytologiaa, sillä jos luettelisin vaikka vain viisi minuun eniten
vaikuttanutta paikkaa, yksi niistä olisi Galway! Muistan miten seisoin Galwayn
rantakivillä ja Atlantin kylmät aallot pirskottuivat minuun. Jos luet Regina
McBriden kirjan Ennen sarastusta (The Nature of Water and Air), saat tietää
hyljenaisten nousseen näille kallioille ja...
"Galway on kuin Thomas Mannin Taikavuori", sanoo kämppikseni
Bernie. Taikavuoren päähenkilö Hans Castrop menee pariksi viikoksi parantolaan serkkuaan katsomaan ja seitsemäksi vuodeksi. Aika ja muu maailma katoavat.
Me olimme vain kaksi viikkoa, mutta piti muuttaa kahdeksi
vuodeksi...Se oli vuonna 1986 ja silloin Irlannissa moni nykyaikainen asia oli
vielä hukassa. Vaistoni sanoi, että minä riskiraskauteni kanssa olin väärässä
paikassa eli ajoitus oli ihan pielessä. Vaan ikinä ei unohtunut Irlannin
länsirannikkoa, jossa tosi ja taru sekoittuvat ja ikiajan läsnäolon tuntee. Joku
kirjassa, en muista enää kuka, lähti Galwaysta 1986 ja palasi kymmenen vuoden
kuluttua: Silloin oli moni asia jo toisin. Silti, vaikka Galway onkin mennyt
eteenpäin, arvaan sieltä löytyvän ja Leena-Kaisakin sen kertoo kirjassaan,
paikan hipahtavan tunnelman, yhteisöllisyyden, tihkusateen, sen tunteen, että
Galway jää osaksi itseä, seuraa mukana, sinne on pakko palata. Se on maaginen
paikka Connemaran ja Burrenin syleilyssä taustanaan meri tai Claren vuoret.
Harva tietää, että Irlannin länsirannikko ja etenkin
Burrenin maisema vaikuttivat Tolkieniin. Dr Liam Campbell on tehnyt aiheesta jo
väitöskirjan. J.R.R.Tolkien toimii
kymmen vuoden aikana, 1949-59 Galwayn yliopiston englannin laitoksen
kesätentaattorina. Galwayssa hän on kesät 1949, 1950, 1954, 1958 ja 1959.
Burren Tolkien Societyn perustaja Peter Curtin arvelee, että
etenkin viimeinen kappale Taru Sormusten Herrasta on saanut paljon vaikutteita
Burrenista:
Moni täällä kävijä pitää Burrenia Mordorin kaltaisena,
vaikka eivät ole tutkimuksista kuulleetkaan.
Leena-Kaisa Laakso tuli sumujen saarelle, Euroopan reunalle
ensimmäisen kerran 90’-luvun alussa. Myöhemmin hän palasi ja jäi vuosiksi
Galwayhin. Hänen oli pakko kirjoittaa tunteensa ulos, jakaa ne muiden kanssa ja
saada heidätkin kuulemaan tinapillin ääni. Se kertoo siitä ikiaikaisuudesta,
jossa oli suuri nälänhätä ja noin miljoona irlantilaista kuoli. Monet lähtivät
ja jatkoivat muualla. Heitä on yhteensä arvioituna maailmassa kahdeksankymmentä
miljoonaa. Hekin kantavat mukanaan saarensa tarinoita, sen sumuja, myrskyjä ja
nuotiotulia, laulavat Galway Girliä ja muistavat oman musiikkinsa.
Leena-Kaisan kertoessa nykyisestä Galwaysta, hätkähdän siinä
kohden, missä galwaylaiset kaipaavat pubien tilalle urheilumahdollisuuksia! Me
emme ikinä unohda sitä rantakatua, jonka varrella pubi toisensa jälkeen soi
elävää musiikkia ja jossain oli vielä sahajauhotkin lattialla. Elämäni parasta
vanhaa jazzia olen kuunnellut Galwayssa. Mieheni muistelee, että olisimme
ihastuneet erityisesti Róisin Dubhiin, jossa soittivat bändit ilta illan
jälkeen. Toki teimme myös päivämatkan Dubliniin. Minusta se oli likellä, mutta
länsirannikolla on ajateltu sen olevan kaukana ja päättävän liikaa heidän asioistaan. Jotkut, ehkä monet, muuttavat nyt Dublinista länsirannikolle ja usein se on iirin kielen
takia. He haluavat, että heidän lapsensa puhuvat iiriä, käyvät iirinkielistä
koulua ja säilyttävät kielen omille lapsilleen. Länsirannikolla on ainakin
kaksi iirinkielistä kustantamoa ja Galwayssa on maailman ainoa iirinkielinen
teatteri. Galway ei ole pysähtynyt eikä sen tarvitsekaan sitä tehdä. Luovuus
kukoistaa kuitenkin sen suolaisessa ilmassa, pubeissa, joihin on kiva piipahtaa
sateella, takassa tuli ja ikkunat huuruisina...Kun puhutaan irlantilaisista puhutaan tietysti
myös kirjoittamisesta, laulamisesta, tarinoiden kerronnasta ja käsitöistä.
Pieniä puoteja syntyy niin kirjojen kuin käsitöiden varaan ja ruokakulttuuri on
mainettaan parempi: Siitä pitää huolen etenkin meri. Myös elokuvia tehdään ja
saimmehan vastikään televisioon irkkusarjan Näytön paikka. Ja missä muualla ikinä maalataan runoja seinille kuin Galwayssa!
Leena-Kaisa Laakson Irlanti -kirjan luvut ovat houkuttavia: Ihanin
on Salthill, Suuren tuulen yö ”The Night of The Big Wind”, Taivaspala, Maaginen
Burres ja hain hammas, Kadonneiden lasten maa, Tähdenlento...Ollaan myös
Kadonneen kielen jäljillä, tehdään Löytöretkiä kirjallisuuteen (monelle varmaan
uusia nimiä!), vietetään Vielä hetki West Corkissa...
Tämän maailman reunalla sisältää mustavalkoisia Leena-Kaisan
ottamia kuvia, mutta kirjan henki, se on se kovin juttu. Kirjoittajalla on
selvä irlantilainen ’tatsi’, jota ei voi tuottaa ellei ole hengittänyt sisäänsä
halulla maailman läntisimmän reunan sykettä, sitä vähän hidasta, mutta sitäkin
antavampaa. Erinomainen matkakirja mukaan Irlantiin ja etenkin Galwayhin
lähtijälle tai muuten vain luettavaksi.
Lupasin lyhyesti kertoa Leena-Kaisalle sen oman juttuni
Connemarasta, Galway –juttuja on liian monta:
Kävelimme mieheni kanssa Connemaran nummilla. Hän tuli
jäljestä, sillä varmaan jossain oli taas joku kartta tms.kiinnostavaa. Yllättäen näin
edessäni valtavan lauman Connemaraponeja. Ne juoksivat kohti. Levitin käteni
ja yhden autuaan hetken tällä ponitytöllä oli Connemaraponisiivet, kun ponit
jakaantuivat kohdallani kahteen ryhmään levitettyjen käsieni maagiseksi
jatkoksi. Tuollaista hetkeä ei voi ikuistaa kuin muistojen kultaiseen
matka-arkkuun.
Talon ikkunat näyttävät tähdiltä. Polku alkaa talon
kaukaisimmalta kulmalta, ja kylällä huhutaan, että sille lähteneet katoavat. Se
vie vuorille, eikä niillä asu kukaan.
Joskus seudulla liikkuu valkoinen kettu. Jos sen näkee, joku
on syntynyt tai joku kuolee, ja vanha sielu lentää tähtenä taivaaseen.
Kun ilta muuttuu yöksi ja aamuksi, voi kuulua toinenkin ääni.
Kettu on kadonnut. Koira on mennyt ulos ja odottaa hiljaa.
Vain se näkee, että taivasta halkoo tähdenlento, hento mutta selkeä. Yksi on
tullut ja toinen lähtee.
torstai 24. toukokuuta 2018
En ole ollut ahkera enkä hyödyllinen!
En ole ollut ahkera enkä hyödyllinen. Olen pyörinyt neljä päivää länsirannikolla, käynyt kaksi kertaa Tampereen Ikeassa, lukenut uudelleen Gillian Flynnin Paha paikka, syönyt jäätelöä samalla ja tietysti myöhään, liian myöhään. Olen ostanut Porin Ratsulasta ylihintaisen kesäpaidan farkkujen kanssa pidettäväksi ja nauttinut vohveleista hillolla ja kermavaahdolla. Olen tavannut länsirannikon perhettä ja nauttinut yhdessäolosta.
Olen saanut ystävältä upean hortensian, jota aion seurata syksyyn eli miten värit muuttuvat.
Aamulla aikaisin. Villiviini ruokakatoksen ympärillä vasta nyt tekee lehteä.
Nuorilla kukkii laatikossa alppikärhö ja tässä minusta erittäin kaunis ryhmä kellokukkia.
Oravia siellä sun täällä ja meidän pihalla ainakin yksi pesäkin.
Maisemassa lemmikkejä...eli se niitty on toteutunut ja vielä etupihalla. Kohta aloittavat puna-ailakit, lehtosinilatvat sekä akileijat. Huomatkaa köynnöshortensian kasvu jo yli parveekkeen reunan.
Ikeasta ostimme tällaisen minisetin, jonka pysyvä paikka on rapun pielessä. Siinä on kiva istahtaa joskus kun aurinko paahtaa toista puolta ja voi ihailla vaikka lehtoa tai katsella kirjosieppopariskunnan perhetouhuja lähipöntössä. Entinen kalusto oli käytetty niin loppuun, että se saa finaalinsa green housen (vanha, kivinen leikkimökki) terassilla alapuutarhassa. Kun minä valitsin tyynyjä, tuolit olivat jo kärryssä, Lumimies valitsi hyllystä 'pöydän'...Kotona hän sitten kiitettävällä ahkeruudella vielä paluun iltana kokosi ryhmän ja totesimme ostaneemme pöydän sijasta jakkaran. Onneksi tuollaiset matalat tasot ovat nyt ihan in, joten no hätä:) Parikin alppikärhöä kiipeää pitkin mongolianvaahteran rosoista runkoa...
Jo monta suvea olemme saaneet seurata kirjosieppojen lähtöä ja joka vuosi löytyy yksi pahnanpohjimmainen, joka haluaisi jäädä täysihoitoon. Hän ei ole ollenkaan tyytyväinen, mutta kyllä vanhemmat huolehtivat kunnes nousi lentoon. Vielä saamme nukahtaa ja herätä isäkirjosiepon lauluun...
Atsaleat ovat vielä nupulla. Tässä viime vuoden kaunein eli revontuliatsalea 'Northern Hi-Lights'.
Kirjasta Erään avioliiton muotokuva: Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...
Sellainen puutarha, millainen puutarhuri. Haluankin olla kesytön puutarha, villi cottage garden, jossa kukat vaeltavat minne huvittaa!
torstaiterveisin
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
keskiviikko 23. toukokuuta 2018
Philip Roth: Ihmisen tahra
Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain,1998) on kirja, joka vie kenet tahansa 'heikoille jäille'. Se paljastaa, kuinka pienestä elämämme käsikirjoituksessa on kysymys. Luulemme, että kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sitten sanomme vaikka vain yhden sanan, jonka merkitys on varhempina aikoina ollut aivan toinen ja samalla koko elämämme saa uuden, tässä tapauksessa katastrofaalisen suunnan. Professori Coleman Silkille tuo sana oli 'spoke' ja sen jälkeen mikään ei koskaan enää ollut kuten ennen.
Kirjan kertojaääni on Nathan Zuckermanin, joka on Philip Rothin alter ego. Nathan on sivustajakatsoja ystävänsä Colemanin elämän syöksylaskussa. Siinä missä Coleman aloittaa rajun elämän ja uuden nuoruuden elämisen Viagran avulla, Nathan tyytyy epäonnistuneen prostataleikkauksen jälkeen seuraamaan kaikkea sivusta vaipat housuissa. Kauhuissaan hän näkee sivistyneen ystävänsä aloittavan kiihkeän suhteen lukutaidottoman Faunia Farleyn kanssa, jonka ex-mies on Vietnamin sodassa pahoin tasapainonsa menettänyt, mustasukkainen, hyvin vaarallinen traumaatikko.
Philip Roth on yksi Yhdysvaltain kirjallisuuden huippunimiä, jonka kuuluisin teos on Portnoyn tauti (1969). Kyseisen kirjan jälkeen Roth otti alter egokseen Nathan Zuckermanin, jonka kautta hän on tilittänyt tunteitaan vanhenemisen sietämättömyydestä keskiluokan heikon moraalin arvosteluun. Ihmisen tahra on kuitenkin aivan liian monitasoinen kirja ollakseen vain vanhenemisen tilitystä tai keskiluokan arvostelua. Se on kirja joka jättää 'tahran' lukijaansa. Kirjasta eivät jää ikuisesti mieleen Shakespeare ja Thomas Mann -lainaukset, vaan nuoren tytön runo Colemanille: "Hän on älykäs ja röyhkeä. Hän on neljä vuotta vanhempi, mutta joskus hän tuntuu nuoremmalta. Minä olen tälle miehelle miltei vaaraksi...", Coleman Silkin epätoivonen, raastava, epäonnistumaan tuomittu yritys selvitä erehdyksen suosta, vajota sinne ja sitten yritys aloittaa ihan uusi elämä lukutaidottoman, tuhon merkillä tatuoidun naisen kanssa.
Ihmisen tahra on Philip Rothin unohtumattomin teos! Ja tätä mieltä olen luettuani Rothilta Salajuoni Amerikkaa vastaan, Amerikkalainen pastoraali, Jokamies...
Lähde heikoille jäille Ihmisen tahran avulla, jos sinulla on jään tajua. Tee se vaikket tietäisi jäästä mitään, mutta kaipaat elämääsi jotain erilaista, vaikuttavaa. Minun elämäni järähti lopullisesti sivulla 109...Tässä kirja, joka ei unohdu, kun kannet ovat sulkeutuneet.
In memoriam Philip Roth 22.5.2018
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Pekka Vartiainen/Kirjankera
tiistai 22. toukokuuta 2018
Pierre Lemaitre: Verihäät
6. tammikuuta 2001
Sophie on syvästi masentunut. Anoppinsa kuolemasta lähtien
hän on suhtautunut kaikkeen tulevaan pelolla. Minä taas huolestuin siitä, kun
kuulin poliisin tutkivan kuolemaa, mutta onneksi se oli lähinnä muodollisuus.
Tapaus luokiteltiin nopeasti tapaturmaksi. Minä ja Sophie kyllä tiedämme, minkä
kanssa me olemme tekemisissä. Nyt minun on kiristettävä verkkoa hänen
ympärillään, en voi ottaa riskiä, että Sophie pääsee livahtamaan
ulottumattomiini. Huomikykyni on tällä hetkellä viiltävä. Joskus suorastaan
vapisen.
Kuluneiden päivien jälkeen Sophie ei voi mitenkään enää uskoutua
Vincentille omista ongelmistaan. Hänet on syösty yksinäisyyteen.
Pierre Lemaitren trilleri Verihäät (Robe de marié, Minerva
Crime 2018, suomennos Kaila Holma) sai minut kiertämään itseään tovin, sillä
huolimatta romaanista Näkemiin taivaassa, joka on takuulla huomisen klassikko
eikä dekkari, elin Lemaitren Silmukkaan asti vakuuttuneena Lemaitren kovimman
luokan dekkarien liiasta pelottavuudesta. Sitten eräs ylilääkäri, joka voisi
myydä minulle hiekkaa Saharassa, kertoi lukevansa juuri näitä Lemaitren ’koviksia’.
Päätin osalllistua Verihäihin ja olen vaikuttunut: Mestari on mestari, ei sille
mitään voi.
Miettikää, voisiko tämä tapahtua kenelle vain:
Kolmekymppinen Sophie Duguet alkaa hukata kaikkea, hän ei
tunnu muistavan enää mitään ja aviomies samoin kuin työkaverit toteavat hänen
unohtavan niin omat tekemisensä kuin sanomisensa. Tilanne menee niin pahaksi,
että Sophie jättää työnsä ja hakeutuu lapsenhoitajaksi uravanhempien lapselle.
Sitten tapahtuu mitä tapahtuu ja lopulta Sophie miehineen muuttaa kauas maalle
ja Sophie alkaa odottaa lasta...
Mikään ei kuitenkaan muutu paremmaksi vaan pahenee. Lopulta
Sophie tajuaa, että pelissä on kolmas osapuoli, josta jää vain vahingollisia jälkiä,
häivähdyksiä. Kaiken kohteena on kuitenkin Sophie, aina vain Sophie, joten
Sophie päättää kadota, vaikka se onkin tuskallista, sillä
Äkkiä ajatus, ettei hän enää voisi mennä isänsä luo, saa
hänet hätääntymään. On kulunut melkein puoli vuotta siitä, kun hän viimeksi
kävi tämän luona...Hän näkee vanhan miehen, aina yhtä hoikka ja vahva kuin
tammesta veistetty, iäkäs ja jykevä. Sophie valitsi Vincentin samalla
sapluunalla: pitkä, rauhallinen yksitotinen mies...Enää hän ei voisi mennä
isänsä luo eikä puhua hänen kanssaan.
Verihäät onkin yllättäen verisestä nimestään huolimatta
psykologinen tarina, sairaskertomus sekä armottoman ovela juonipunos: dekkarien aatelia! Aiheesta tuli mieleen elokuva Kaasuvalo, tyylistä monet hyvin
ovelat trillerit, joissa lukija yllätetään vielä finaalissa. Lisäksi on Pierre
Lemaitre –bonus, sillä hänellä on käsittämätön kyky vuodattaa tarinaa ilman,
että lukija ’tösähtää’ ärtyneenä johonkin väärään painotukseen. Lemaitre ei
ikinä korosta naishahmojensa ulkonäköä itsetarkoituksellisesti, vaan vain jos
tarina sitä vaatii ja hän tekee sen tasapuolisesti niin miehille kuin naisille. Tarinan focus on henkilöiden pään sisällä, joka ainakin minulle on laatudekkarin leima. Verihäissä kertojina toimivat sekä uhri että...
LUOTTAMUKSELLINEN
Lähettäjä:
Tohtori Catherine Auverney
Clinique Armand-Brussiéres
Vastaanottaja:
Ylilääkäri Sylvain Lesgle
Clinique Armand-Brussiéres
16.11.1999
On mahdollista, että geneettiset tekijät, joihin tämän
raportin puitteissa ei ole mahdollista syventyä, ovat edesauttaneet Sarah
Bergin sairauden puhkeamista. Suositan, että potilaan jälkeläisten kehitystä
seurataan tarkasti siltä varalta, että heissä ilmenee merkkejä
pakkomielteisistä tai kuolemaa ihannoivista taipumuksista.
Symbolisena korvaajana lapsi alkoi Sarahin mielessä välittömästi
edustaa potilaan omista vanhemmistaan kokemaa tuskaa, ja Sarahin toistuvat
aggressiot puhkesivat pojan myötä ja...
Raskauskuukausia sävyttivät myös Sarahin kaksi IMY:ä, joita
voi pitää merkkeinä vaikeudesta hyväksyä uutta lasta (Sarah oli täysin varma,
että lapsi oli poika), joka hänen kuvitelmissaan...Raskaus päättyi lopulta
lapsen syntymään 13.8.1974. Pojan nimeksi tuli Frantz.
*****
torstai 17. toukokuuta 2018
Toukokuulta
Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!
Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?
- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)
maanantai 14. toukokuuta 2018
Heinrich Thies: Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä
Varmaan useimmat meistä vähintäin tietävät Marlene
Dietrichin ja toiset osaavat hänen kuuluisimmat laulunsakin useammilla
kielillä. Tiedämme, miten hän jätti kotimaansa Saksan vastalauseeksi Hitlerin hallinnolle ja
miten hän sodan alettua kierteli viihdyttämässä liittoutuneiden sotilaita ihan
eturintamassa. Hän ei vaaroja kaihtanut! Mutta kuinka moni tietää, että hänen
sisarensa pyöritti Bergen-Belsenissä miehensä Georgen kanssa parin tuhannen
hengen elokuvateatteria natsisotilaille vain puolentoista kilometrin päässä keskitysleiristä.
He olivat sisarukset Maria Magdalene ja Elisabeth, Leni (Lena) ja Liesel,
perheensä ainokaiset, jotka elämä vei niin eri suuntiin kuin mahdollista.
Kuitenkaan he eivät koskaa kadottaneet sisaruuttaan, vaikka se kätkettiin koko
maailmalta. Marlenelle olisi ollut kauhistus, että maailma olisi tietänyt hänen
siskostaan, joka työskenteli Bergenissä natsivallalle. Jos sisar vain vaikenisi
ja kieltäisi, asian ei pitänyt olla vaikeaa, sillä heitä ei sisariksi
olisi voinut ulkoisesti eikä suhteessa
Hitleriin uskoa. Molemmat saivat kuitenkin vain yhden lapsen ja he pitivät
loppuun asti toisistaan niin tiukasti kiinni, mitä Marlenen ylityöllistetty
elämä vain salli. Marlene oli myös liittoutuneiden kärjessä näiden
mennessä Bergen-Belseniin, sillä hän halusi kuumassa tilanteessa pelastaa
Lieselien ja tämän pojan Hans-Georgen.
Heinrich Thiesin teos Marlene Dietrich ja salattu sisar
Fasismin varjo tähtikultin yllä (Fesche Lola, brave Liesel. Marlene Dietrich
und ihre verleugnete Schwester, Minerva 2018, suomennos Maikki Soro) toi
mieleeni ajot läpi Bergenin, jonka lähellä, Cellessä toinen ’kotihotihotellimme' sijaitsee, niin likellä, että Hans-George lähti oppikouluunkin Celleen. Marlenelle Berliini oli villi kotikaupunki ennen Hitlerin valtaan tuloa. Berliinissä kaikki oli mahdollista ja kaikkea
tehtiin luvalla tai luvatta. Berliinissä Marlene aloitti itävaltalaisen
elokuvaohjaaja Josef von Stenbergin avulla nousun elokuvatähdeksi. Stenbergin isä oli Wienin ortodoksijuutalaisia, mutta Marlene ei tunnustanut rotuoppeja ja viihdemaailmahan Berliinissä oli vielä suurelta osin juutalaisten varassa. Marlene teki joitakin huonoja
filmejä, mutta Stenberg loi tähden:
”Minä upotin hänet valoon,” kunnes muodonmuutos oli valmis,”Marlene
heräsi kirjaimellisesti eloon, Stenberg toteaa. ”Hän toteutti ohjeeni niin
vaivattomasti, etten ole ennen kokenut vastaavaa.”
Muutoksessa toki meni muutamat poskihampaat kasvojen kaventamiseksi, korkeita poskipäitä korostettin ja valaistuksen valvoi
itse ohjaaja. Tähti oli syttynyt, sillä elokuva oli Sininen enkeli, jonka
ensi-iltaan Marlene saapui miehensä Rudin kanssa. Lola rooli oli Marlenen ensimmäinen
huomattava menestys ja se huomioitiin myös Atlantin toisella puolella, jonne Marlenea
kohta kutsuttiinkin. ”You’re The Cream in My Coffee”, ”Ich bin fesche Lola”
(Olen kaunis Lola) ja ”Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt” (Olen
rakastunut päästä varpaisiin) , nämä mm. jäivät soimaan Marlenen
kiertue-esityksiin loppuun asti.
Mitä teki tällä aikaa Liesel? Perheen harmaavarpunen,
ahkera lukija, mutta ei kunnianhimoisen äitinsä suosikki, opiskeli opettajaksi,
josta työstä sitten kovasti piti. Ikävä vain, että väliin tuli avioliitto
natsimielisen Georgen kanssa, joka houkutteli hänet Bergen-Belseniin kanssaan
töihin viihdyttämään SS-sotilaita ja leirin muita tuöntekijöitä.
Kuvassa Dietrichin (1906) perhe pyhäpuvussa. Elisabeth
vasemmalla, äiti Josephine, isä Louis Erich Otto sekä Marie Magdalene. Perheen
kuri oli preussilaista eli tiukkaa. Tottelemista, kaikkeen työhön tarttumista ja velvoitteita. Tämä
jätti vahvan jälkensä Marleneen niin, että hän ei ikinä halunnut peruuttaa
esitystä, ei edes vaikka oli jalka verellä kaaduttuaan näyttämöllä
rautanaulaan, tai oli muutoin hyvin sairas...Hän käytännössä roikkui
kulisseissa myöhemmin ja vaati esitysten jatkamista, vaikka kunto olisi edellyttänyt sairaalaa.
Ihminen voi näyttää
parastaan, vain jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Äiti Josephine tuki
Marlenea häpeämättä jättäen Elizabethin huomaamattomuuden varjoon, mutta Marlenesta tuli hänen toiveensa täyttymys.
Kuvassa Elisabeth Will ja hänen puolisonsa Georg
Bergen-Belsenissä. Elisabeth vaikeni ja Marlene maksoi takaisin toimittamalla
siskolleen etenkin tämän miehen muutettua pois toisen naisen luokse, paljon
taloudellista avustusta, kalliita lahjoja, myös matkoja hänen ensi-iltoihinsa
Pariisiin ja Lontooseen. Marlene
stailasi siskoaan, mutta kun Liesel palasi Bergeniin hän oli taas jälleen vain
yksinäinen, vaatimaton nainen, jonka poikakin oli muuttanut jo muualle. Ihan
näin yksiselitteistä mikään ei tietenkään ollut, sillä lähipiiriä tietysti
kaivoi aihe, miten paljon Liesel oli tietänyt ja nähnyt Bergen-Belsenissä,
mitä hän oli tehnyt? Luultavasti sen mitä sen ajan saksalaisille opetettiin eli 'pois katsomista'. Kun et katso ja näe, et tiedä.
Marlenen suuri rakkaus oli Jean Gabin, mutta tämä ei estänyt
muita suhteita. Marlenea rakastivat sekä miehet että naiset ja hän vastasi
rakkauksiin. Häneen ihastuivat myös
monet kuuluisuudet ja jopa valtioiden päämiehet. Mainittakoon nyt vaikka John. F.
Kennedy, jonka kanssa hän vietti samppanjaisen tuokion makuuhuoneen puolella. Naisista
mainittakoon laulaja Edith Piaf ja miehistä vaikka Frank Sinatra. Kaikesta huolimatta Goebbels
jaksoi uskollisesti houkutella Dietrichiä takaisin Berliiniin siinä kuitenkaan
onnistumatta. Kirja juoksuttaa esiin nimiä, joita ei voisi kuvitellakaan.
Unohtumaton Marlene ottaa tässäkin teoksessa pääroolin,
sillä hänestä tiedämme niin paljon enemmän ennen ja jälkeen tämän teoksen.
Lieselietä ei ole kuitenkaan unohdettu, sillä jo pelkästään hänen ajoittainen
häälyvyytensä suhteessa Hitlerin valtavuosiin kiinnostaa. Myös hänen eristyneisyytensä...ja sen
dramaattisempaa loppunäytöstä ei voi olla kuin oli Marlenen siskolla.
Marlene Dietrich ja salattu sisar toi minulle mieleen Ray Connollyn elämäkerran Elvis Presleystä, sillä kummankin työtahti oli eläimellinen. He kestivät vain
piristeillä, rauhoittavilla sekä alkoholilla. Kumpikin halusi
myös elättää sukuaan. Marlene kustansi sekä siskonsa elämän, että oman
tyttärensä, Maria Rivan, neljän pojan elämän ja koulutuksen. Marlene oli suuri
taiteilija ja niinpä hän joskus vähän väritti tarinoita ja silloin kuvaan astui
tytär Maria Riva, joka kertoi, miten asia oli ollut. Mutta värikkään elämän
Marlene eli ja Thies tuo sen esiin kuten koko maailman kuningattarelle
sopiikin
Lopulta, vanhana ja työkyvyttömänä, Marlene vetäytyy Pariisin
asuntoonsa, jossa hän ei suostu tapaamaan ketään muuta kuin Romy Schneideria,
häntä paljon nuorempaa naista, jonka kanssa heillä on ollut hämmästyttävän
samanlaiset elämät. Thiesin teoksen ansioksi on myös luettava superlähdeluettelo sekä
paljon antava 'Liitteet' päivämäärinen.
Marlene nukkui pois 6.5.1992. Pitkän uran tehneen
näyttelijän arkku vietiin hänen toiveestaan Berliiniin. Tällöin voidaan katsoa
hänen palanneen kotikaupunkiinsa, jonne ’Ich hab noch mein Koffer in Berlin’.
Kymmenet tuhannet ihmiset seisoivat katujen varsilla vastaanottamassa
kotiinpalaajaa.
Wenn sich
die späten Nebel drehn
Werd´ihc
bei der Laterne stehn
Wie einst Lili Marleen
Wie einst Lili Marleen
Kun illan usva laskeutuu,
taas lyhdyn alle seisahdun,
sun kanssas, Liisa pien’,
sun kanssas, Liisa pien’.
ja
Sag mir, wo
Blumen sind.
Wo sind sie
gelieben?
Sag mir, wo
die Blumen sind.
Was ist geschen?
Kerro, missä kukat on.
Minne ovat kadonneet?
Kerro, missä kukat on.
Mitä tapahtui?
Sag, wo die
Soldaten sind?
Über
Gräbern weht der Wind...
Missä ovat sotilaat?
Tuuli käy yli hautojen…
*****
sunnuntai 13. toukokuuta 2018
Lumoavaa päivää kaikille äideille ja isoäideille!
Valkoisten scillojen antaessa parastaan, toivotan ihaninta äitienpäivää ikinä kaikille äideille ja isoäideille♥
Omalle äidilleni tietysti kaunehimmat kera tämänkin kuvan muiston♥
Kaikille teille mukavaa ja aurinkoista juhlapyhää omalla tyylillänne♥
♥:lla Leena Lumi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)