sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana


Olla isän suosikki on monen tytön tiedostamaton unelma. Sanotaan isän ihailu tekevän tytöstä vahvan naisen, joka tulee pärjäämään maailmassa. Monet isät kantavat pikkutyttöjään yläilmoissa, kutittavat ja pyörittävät, kunnes pääset takaisin syliin, haliin, turvaan. Isän konttaavat lattialla työpäivän jälkeen ja saat ratsastaa niin kauan kuin haluat kohti auringonlaskua ja isä ei koskaan ole kireä eikä väsynyt. Isien kuoltua, ikävä on ikuinen ja liian usein olet vieläkin soittamassa isälle, sillä isä oli ainoa, joka ymmärsi jo hengityksestä...

Violet Rue oli kaksitoistavuotias ja ehdottomasti isän tyttö. Seitsenlapsisen perheen kuopus. Isä tuli kotiin ja huusi jo ovelta: Mitäs isin pikkutytölle kuuluu? Et kai sinä nyt isää pelkää? Ei kannata, isä rakastaa omaa Violet Ruetaan ihan hullun lailla!

Kuka se on isän oma suosikkityttö?
Violet Rue. Pikkuinen Violet Rue.

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana (My Life as a Rat, HarperCollins 2020, suomennos Kira Poutanen) kertoo rankan tarinan suurperheestä, jolla on omat kirjoittamattomat lakinsa. Ellei lapsi ime niitä äidin maidossa, ne piiskataan hänen kurilla kunnian säilyttämiseksi. Sillä perheen kunnia on tärkeintä. Nimi on Kerrigan ja sitä ei saanut häpäistä. Se oli kirjoittamaton normi jo kun Kerriganit lähtivät 1930-luvulla Yhdysvaltoihin Galwaysta ja sen ympäristöstä. Oli Kerriganeja ja Kerriganeja, mutta Violet Ruen perhe oli kunniakkaita Kerriganeja. Sitä älköön kukaan loukatko. Ja perhe piti yhtä. Perheestä ei kerrottu ulkopuolisille. Asiat puitiin aina vain perheen kesken. Perheen kunniaa rikkonut ei voinut olla enää perheenjäsen. Hänestä tuli paaria. Hänet voitiin heittää kymmenmetrisille, mustille käärmeille Niagara jokeen. Hänestä tulisi kavaltaja. Hän olisi loppuelämänsä perheen ulkopuolinen. Hän olisi rotta.

Olen aina varautunut kaikkeen lukiessani Oatesia. Kirjailijoista yksi parhaimmista opetti minut eli Joyce Carol Oates. Luettuani ensimmäisen kirjani häneltä blogiini 2010, Haudankaivajan tyttären, kirjoitin jotain kiveen hakattua:

Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sittten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää? Tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Apassionataa, minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan. Kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et ikinä uskonut mahdolliseksi...

Mikään tuosta kirjoittamastani ei ole muuttunut. Paitsi oma valmiustilani. Silti kirjan nimi alkoi vainota minua, sillä jos puhutaan villirotista, ne ovat paitsi älykkäitä myös julmia pärjääjiä. Olen kerran ollut ihan tavallisella kyläraitilla tilanteessa, jossa rotta hyökkäsi jostain hämäristä ystäväni jalkoihin purren raivoisasti...Ei rotta ole aseeton. Mietin tuota ja muutin hieman lukukulmaani tarinaan nähden. Tai ehkä kestääkseni paremmin, sillä Oatesista ei voi ikinä tietää.

Tapahtuu jotain hirveää. Musta nuori mies murhataan raa’asti. Monen mielestä se on tappo, sillä suunnitelma ei näy. Monen mielestä hän ei missään tapauksessa ’kerjännyt’ sitä, vaan oli kiltti, kunnollinen ja tunnollinen. Hän nyt vain oli musta ja kohdalle sattuivat iltahämärissä väärät tyypit. Heistä kaksi oli Violetin isoveljiä. Onnettomuudeksi tai onneksi, Violet on hereillä ja näkee poikien palatessa kotiin jotain...Hän kuulee ja havannoi. Asia kasvaa hänen pikkutytön sielussaan kuin musta joen käärme aiheuttaen ahdistusta ja suoranaista kipua.

Tyttö, joka ei koskaan itkenyt. Joka ei koskaan valittanut.

Mutta nyt itkin helposti. Itkin usein. Itkin niin, että kyyneleet vuotivat silmistä jo ennen kuin edes aloin itkeä, kuin vuotavasta hanasta. Ihoni oli herkkä, kuin auringon polttama, se reagoi kipuun heti, kun siihen koski vaikka vain kevyesti. Silmäluomeni punoittivat, ne olivat turvoksissa ja kutisivat kuin olisivat olleet täynnä hyttysen puremia.

Salaisuuden tietäjän kuplassa on vaarallista. Äitikin vihaa salaisuuden kantajaa. Koko perhe vihaa,  mutta veljien vihaan sekoittuu myrkyllistä pelkoa. Kuuranliukkaat kiviset raput. Violet ja Lionel...Verta on liikaa. Sairaalaan äiti ei kuopustaan päästä. Kouluun on pakko mennä ettei tule epäilyjä. Salaisuuden kantaja romahtaa terveydenhoitajan ja rehtorin ystävällisyyden murtamana. Kun poliisi tulee ja sanoo: "Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet." Se  ei voisi olla kaumpana todellsiuudesta. Ei Kerriganin perheessä! Kaksitoistavuotiaana Violet heitetään ulos perheestään kolmeksitoista vuodeksi. Alkaa hänen elämänsä kavaltajana, petturina, rottana.

Elämä rottana vetää selvästi puoleensa pervoja. Miten kovasti Violet yrittääkin ja yrittää kaikkensa, aina jostain ilmestyy sairas mieli, jonka käärmeen kieli hamuaa pilantuneen lihan mehua. Violetin on vaikea saada apua, tulla uskotuksi, kunnes taas tapahtuu tragedia ja se vain lisää hänen houkutustaan sairaissa mielissä. Toisaalta...ja nyt tulemme siihen mitä tuumin alussa: Onko niin heikkoa olla rotta?
Luin tätä kirjaa monelta kantilta ja tuo järkyttävä perhenormisto ja hakkaaminen, patriarkaatin sallittu väkivalta lapsia ja naisia kohtaan, toi tietenkin mieleeni Tara Westoverin Opintiellä. Kirja on mitä suurimmassa määrin naisen ikuista alistamisen tarinaa. Siitähän ovat kertoneet myös ainakin ne Oatesin kirjat Haudankaivajan tyttärestä alkaen aina huikeaan Blondiin. Kosto: Rakkaustarina on lukemistani kiintoisin sarjaraiskausten vaietun ’normiston’ kautta. Sitä taas valottaa Ann Heberlein teoksessa Pieni kirja pahuudesta. Joyce Carol Oates kirjoittaa kuitenkin aina uuden tarinan. Hän ei toista itseään, mutta punaisena lankana on naisten ja lasten ikiaikainen vaino. Sisareni, rakkaani vei minut niin reunalle, että...

Olen velkaa lukijoilleni että tunnustan: Niin kauan kuin vereni virtaa, sade lankeaa, uusi aamu aukeaa, minä luen Joyce Carol Oatesia. Tässä minua ei pysäytä kuin kuolema! Olen löytänyt jokaisesta Oatesin teoksesta jotain ihmeellistä, älykästä, syvintä tummuutta, totuuksia joista vaietaan, kuin myös lopulta nähnyt valon tähtihuimauksen: En salli itseni olla paitsi. Pitää vain muistaa että valoon voi olla matkaa:

Punaruskea huulipuna tuoksui ylikypsiltä viinirypäleiltä.

Muistutin ehkä hiukan Modiglianin alastonkuvia olohuoneen seinällä. Niin olin ajatellut.

”Olet niin kaunis. Niin surullinen. Kuin Surullinen Madonna tai ehkä Surullinen neitsyt..En muista taiteilijan nimeä, kenties Rossi tai Bellini? Italian renesanssia...”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi  Katja/Lumiomena   Kirjasähkökäyrä  ja Ankin kirjablogi

*****


" Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi."

- Leena Lumi -blogi




Tämä mottoni Elämäni rottana kansiliepeestä voi minusta koskea ihan kaikkia huikeita teoksia, mutta tässä nimenomaan Oatesia.




Joyce Carol Oates
kuva Dustin Cohen, Harper Collins

lauantai 16. toukokuuta 2020

Toukokuulta


Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Mitä luetaan Leena Lumissa suvesta ensilumiin?


Maanantaina lunta orvokeille ja tänään terassilla lukemassa. Elämä on. On tulossa kiivas kesäkuu, joten laitan teille tämän kuvan alle vähitellen, mitä aioin lukea suvesta ensilumiin. Lisään sitä myöten kuin kansia ilmestyy, mutta yritän olla kohtuullinen. Muutama tärkeä kirja on menossa, joten 'ostan' tällä listalla nyt lukurauhaa♥Tai on sellainen levoton olo...levoton tuhkimo minusta ei taida lähteä pois. Kiitos kustantajille, jotka ovat jo antaneet sekä kuittaukset listoihini että joitakin kansia en olisi saanut vielä ilman apuja: Kiitos♥

WSOY

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan


Delia Owens: Suon villi laulu


Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Annette Hess: Tulkki


Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen


Lisa Jewell: Joka askel jonka otat


Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta


Tove Jansson: MUUMI vieraskirja

Tove Jansson: Taikatalvi

AVAIN


Krista Launonen: Hymyn salaisuus

GUMMERUS


Camilla Grebe: Varjokuvat


B.A.Paris: Suljettujen ovien takana

MINERVA


Peter James: Kuolema käy oikeutta


Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo


Pierre Lemaitre: Tuhon lapset


Heinrich Fraenkel&Robert Manvell: Herman Göring Nousu ja tuho

HarperCollins

Kate Quinn: Metsästäjätär

TAMMI


Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö


Virginia Woolf: Oma huone

ATENA



John E. Douglas&Mark Olshaker: Tappajan mieli



James Wyllie: Hakaristirouvat

OTAVA

Johanna Laitila: Synty


David Grossman: Kun Nina sai tietää

DOCENDO


Ilona Pietiläinen: Talven henki - Anna joulun tulla

Tässä ovat nyt ne, joihin on saatu kannet ja jotka ehdottomasti. Käyn vielä toukokuun myötä läpi muutamia pienempiä kustantamoja. Vähän on historiavajetta minulle...

Kiinnostava Harper Collins tulee yllättämään jälleen, mutta kun luin juuri sen 'the Kirjan' jokin aika sitten ja siitä tulikin sitten lukuvuoteni 2017 paras! Harper on kuitenkin edustettuna tämän vuoden kirjoissani edellä mainitulla suosikkikirjailijallani, naisella, joka vetää minulta maton alta kirja kirjan jälkeen. Sukellan kohta juuri häneen...

Intohimolla kirjoista
Leena Lumi

maanantai 11. toukokuuta 2020

Monday, Monday...ja viime viikon ilahdutus!


Orvokit lumessa nyt, mutta selviävät.



Orvokit lumessa viime toukokuussa...



Kuten viime toukokuussakin, tuo takana näkyvä sekamelska alkoi kukkia pari viikkoa tämän jälkeen eli hurmaavat, hurmaavat alppikärhöt.



Orvokit kesäkuussa kera Merin koiruuden Taikan.

Viikko voipi olla hiljainen, sillä nyt kun en ole lumipuutarhassa, luen, luen ja luen...

Love
Leena Lumi



Ne lukijani, jotka eivät ole facessa, heille tämä viime viikon ilahdutus! Olen ennenkin päässyt liepeisiin, etenkin dekkareissa etc. mutta nyt suuresti ihailemani Joyce Carol Oatesin kirjassa♥ Eikös tuo voisi olla vaikka jonkun elämän motto...Katja tämän bongasi, joten kiitos hänelle♥

LL

lauantai 9. toukokuuta 2020

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille!


Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille♥ Omalle äidilleni erityisesti, jota emme nyt pääse tapaamaan. Outoa, sillä olemme viettäneet useimmat äitenpäivät Luvialla...Onneksi voi soittaa vaikka kuinka ja paljon, mutta se ei ole sama kuin tapaaminen.


Rakas äiti♥ sinulle ja kaikille äideille ojennan tämän herkän vaatimattomuuden kukan toivon ja ilon tuojaksi♥

rakkaudella
Leena Lumi

perjantai 8. toukokuuta 2020

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu


Jo koittaa toukokuu
on luonto vihreä taas
kun kukan nuppu avautuu
ei lunta enää näy maas’...

He olivat olleet viiden tai kuuden tai seitsemän, kun olivat oppineet tämän laulun. Nyt he istuvat täällä ja laulavat sitä ikääntyneillä äänillään, vanhuuteen vangittuina kuin kaltereiden takana, he ovat yhä edelleen samoja, joita olivat viiden tai kuuden tai seitsemän vanhoina, ja samalla peruuttamattoman etäällä, ehkä he eivät näe edes sen kuukauden loppua, josta laulavat, ja ehkä he ovat jo maan povessa silloin kun puutarhuri haravoi syksyllä kasaan lehdet, jotka ovat vasta nyt puhkeamassa...

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Aller Tage Abend, Tammi 2020, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) voisi juuri tässä hetkessä olla hengitystäni, sillä olihan saksalainen kirjallisuus kotimaani niin kauan ja Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki kuin Jumalasta seuraava. Kerran Saksan kaupungissa x saavuimme pitkältä kävelyltä ja tietysti teeltä ja Apfelstrudelilta lepäilemään kohti illallista. Olin ostanut Der Spiegelin ja miten siinä sattuikin olemaan pitkä juttu juuri Marcelista...Lyhyt saksani muuttui heti kaikenhallitsevaksi ja iltapäivä meni muissa maailmoissa. Itävaltalainen ystävämme väittää saksani olevan 'kriisiherkkää' eli se täydellistyy välittömästi, kun syntyy ongelmia tai on todella kiinnostavaa. Ongelma ei ollut se, kun salzburgilaisen kotihotellimme Frau kuiskasi minulle nähtyään R:n kuvan Krakovassa kipa päässä ja pää alaspäin juutalaisten vanhalla hautausmaalla: ”Bist dein Mann ein Juden?” Ei, se oli vain huvittavaa, vaikka joku muu voisi siinä muitakin väreitä löytää. Miksi kerron tätä? Haluan, että ymmärrätte, miten paljon Saksan kirjailijat ovat vaikuttaneet minuun ja/tai, miten paljon kadun lyhyttä saksaani. Elin sitä nuoruutta, jossa englanti oli kaikki kaikessa, edellinen sukupolvi luki pitkää saksaa, minun aikanani lähinnä lääkikseen menijät. Etenkin painotan Jenny Erpenbeckin kirjan olevan minulle hengästyttävä lukukokemus vaikka monen viikon flunssa oli syönyt voimiani. Oma oikeutukseni on kertoa, miten tämän koin ja mihin tuli ihan pieni miinus. Niin pieni, että sitä ei ihan selvästi edes erota. Ehkä se on vain edellisvuotinen tammenlehti tuulessa...

Koska en ole lukenut Erpenbeckin uudempaa romaania Mennä, meni, mennyt, olinkin otettu, että minut tavoitti juuri Päivien loppu, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin. Joskus varhempi voi olla parempi eli siihen on puserrettu kaikki. Erpenbeckin kohdalla ennustan, että hän vain paranee kuin kellarin perän pölyisin viinipullo, sen verran lahjakasta on kerronta. Se on täyttä timanttia, mutta tarinan rakennetta olisin Jennyn sijassa hieman selventänyt. On kohtia, joissa kokematon tai uupunut lukija tai hyvin iäkäs ei osaakaan solmia tarinan kudelmaa seuraavaan ja syntyy musta aukko. Minäkin palasin pari kertaa takaisin tarttumaan jonkun narun päähän uudelleen, mutta nautin kirjasta suunnattomasti! Tämä on minun kieltäni, nämä viileät lauseet, joissa hellyys ja lempeys pitää imeä rivien väleistä. Ei mitään siirappia, vaan faktaa, jossa historian kipupisteitä tuodaan esille yksilön kautta. Näin historia läväistyy heilläkin, joita ei muuten kiinnostaisi. Minusta lukija voi valita, sillä voihan hän antaa virran viedä, kokeeko hän kirjassa olevan yhden naisen, joka aina syntyy uudelleen eri kohtaloon vai peräti viisi eri henkilöä, sillä se ei ole tärkeintä. Painotus on sillä, että olemme heittopusseja historian virrassa. Mitä tahansa voi tapahtua ihan kenelle tahansa. Näin tässä kirjassa on juutalainen kauppiasperhe, jonka tytär palvelee tiskin takana. On Itävalta-Unkarin suurvallan aika. Olemme jossain rajoilla...Galitsiassa. Tyttärellä ei tavallaan ole mitään menetettävää, sillä hän on mennyt avioon goijn kanssa, isoisä on pitänyt hänelle kuolinvalvojaiset, lapsi on syntynyt ja kuollut. Mies on häipynyt Yhdysvaltoihin, joten lukija pääsee kokemaan myös Ellis Islandin ’puhdistukset’ maahanmuuttajille...Kauppaan saapuu upseeri ostamaan tulitikkuja. Hän riisuu valkoisen nahkakäsineensä, koskettaa ja sanoo: ”Minä palan.” Viikon päästä upseeri maksaessaan sujauttaa lappusen, jossa on talon numero, päivämäärä ja kellonaika. Tyttären pitää kokea, miten erilaista voi olla maata tämän upseerin kuin hänen kadonneen aviomiehensä kanssa. Kaikki ruumiin onkalot herätetään henkiin, vain jotta ne ymmärtäisivät sitten myöhemmin, tätä hetkeä myöhemmin, olla valmiina kenelle vain. Tytär lähtee mukaan siihen, mutta ei voi jatkaa näin pienellä paikkakunnalla. Hän matkustaa Wieniin. Wien oli siihen aikaan sekasortoinen ja haiseva suurkaupunki, jossa saattoi tapahtua ihan mitä vain. Voi tavata vaikka runoilijan, josta jää jotain tarinan loppuunkin, sinne vanhainkotiin. Samoin kuin voimme lopussa kohdata juuri Wienissä tietyn kokoelman Goethen teoksia. Sen saman, jota perhe oli vaalinut kaikkein ylimmällä hyllyllä silloin toisessa maailmassa. Tytär ei ole huolissaan, vaikka äiti kirjoittaa muutama vuosi myöhemmin kovien aikojen lähestyvän:

He olivat pelastautuneet takamailta Wieniin kuin suurelle laivalle, eivätkä olleet voineet aavistaa, että tuo laiva alkoi jo silloin upota. Tuli, heinäsirkat, iilimadot, rutto tai karhu, kettu, käärme, loinen tai täi olivat nimityksiä , joilla juutalaisia toistuvasti solvattiin Wienissä, mutta sitä hän ei ollut tiennyt.

Kirjan historialliset näyttämöt ovat Wien, Moskova, Berliini ja Ellis Island. Tumma kudelma valmistuu ja paisuu jokaisen tapauksen välissä vilahtaessa vaihtoehtoisen mahdollisuuden. Silloin kaikki olisi mennyt toisin. Kerran kaikki olisi pyörähtänyt toiseksi kourallisesta lunta. Niin pienestä kaikki voi olla kiinni. Itä-Saksassa varttunut Erpenbeck tietää, että joskus riittää vain joki ja korsi, niin henkikulta säilyy.

 Meidät vei Wieniin rakkaus kirjaan, jossa kuten tässä, valotetaan historiaa yksilöiden kautta. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo juutalaissuvusta, jonka askelmerkkejä haimme vaeltaessamme keskiyön Wienin kaduilla itävaltalaisen ystävämme kanssa. Se oli eri Wien kuin Päivien lopun Wien, mutta jotain menneestä kulkee aina mukanamme. Meidän nykyisyytemme on huomisen historiaa. Meillekin voi tapahtui ihan mitä vain ihan missä vain. Tämän tarinan kautta kulkeva vahva loimi paljastuu kipeimmin Moskovassa, jossa Isä Aurinkoisen aikana ihmishengen vei tai pelasti, missä olit halannut ja ketä, olitko vain tavannut väärässä kahvilassa vai oliko virkailijalla huono päivä ja hän laittoi paperisi vasempaan pinoon, jolloin kohtalosi oli sinetöity. Jenny Erbenbeck on huikea kertoja, joten huis, huis miinuksen varjotkin, kirja on napakymppi! Antakaa tälle tarinalle aikaa, lukekaa hitaasti nauttien...ja ennen kuin huomaattekaan hengitätte tarinan tempossa, maailman historian ja yksilön historian viemänä.

Nyt kukat näkee jokainen
ja värit kauniit täyttää maanantai
saa toukokuu ihanainen
tuo kevään lämmön mukanaan.

*****

Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja Hyllyssä

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Plantagenin kautta äitienpäivään!

Olemme viime aikoina käyttäneet varsin runsaasti Plantagenia, josta olemme tehneet hurmaavia löytöjä. Ja kun lähdemme tyttärellemme, joka rakentaa japanilaista puutarhaa, missään en ole nähnyt niin paljon Merin ihannoimia pukseja, joten...Tein juuri terassihortensiatilaukset Plantageniin, mutta tämä on vasta alkusoittoa, sillä istutin viimevuotiset syksyllä maahan ja sieltä ne nousevat. On jännittävä nähdä, kukkivatko ne. Huomenna noudettavat menevät ruukkuihin ja tietysti syksyllä maahan. Yllä oleva kuva on Plantagenin kanta-asiakaskirjeestä.


Pirjo Uuttanan kanssa, jolla ei ikinä huonoa päivää, on huippu asioida! Muistatte ehkä tämän viime elokuun jutun Plantagenilla tänään sitä sun tätä  Huomatkaa nuo puksit, joista tässä näkyvissä vasta murto-osa, sillä en ollut kuvitelllutkaan ryhtyväni auttamaan japanilaisen puutarhan rakentamisessa Lohjalla! Oletteko muuten huomanneet miten 


tai tämän epäuskottavuuden, että Lumimies ostaisi näin ison krysanteemin. Kyllä me ostoksia tehtiin, mutta ei tuota krysanteemia.


Tähkämaijalla väri-iloa kotiin! Kun marraskuussa kävimme Plantagenissa, oli palattava pian uudestaan, sillä


emme ole vielä tavanneet ketään, joka ei olisi ihastunut noihin lumiukkoihin, joilla hiippalakki päässä!


Tällaisena lumiukko sitten lähti tapaninajelulle kohti Aurinkolahtea. Nuo valot olivat helppo nakki jopa minulle, joka en ikinä askartele mitään, paitsi joskus vähän innostun lyhtykoisoista ja keijunmekoista. Ei voi mitään, mutta minä kannan joulua sydämessäni läpi vuoden...


Ehkä sitten tällaisia huomenna...Kai muuten tiedätte, että hortensia on sisustuksellisin kukka ikinä niin sisällä kuin puutarhassa. Luin tämän jostain ja jaan ajatuksen!


Hortensian taikaa: Ylemmän kuvan hortensia myöhemmin suvella eli vaihtavat väriä lupaa kysymättä eli just kivaa! Nyt tuo samainen lykkää kasvua etupihalla...

Plantagen -terveisin
Leena Lumi


Näitä tänään sain Plantagenilta pari ja hinta vain 14,99 kipale. Jännä nähdä, päädymmekö edellisen kuvan komeaan tummanpunaiseen vai mikä onkaan tämän suven väri! Huomenna ruukutukset, sillä etupiha on nyt esikoiden ja scillojen valtakuntaa ja magnoliakin on nupuilla samoin atsaleat ja alppikärhöt.

tiistai 5. toukokuuta 2020

Peili ei voi uskotella että...


Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni, 
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjoitit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Äitienpäivää kohti kirjoilla: Etenkin nyt äitimme kaipaavat lukemista!


Äitienpäivää kohti kulkee viikko ja ennen saatoin kirjojen lisäksi suositella vaikka sitä mitä me teimme: Mennä äidille tai kutsua äiti kylään. Nyt koronan aikaan suurin joukko äideistä viettää pitkää aikaa vain kotona yksin ja lukemisesta on kova kysyntä. Soitan äidilleni joka päivä ja hän sanoo, että odottaa aina iltaa, että pääsee kirjan kanssa sänkyyn! Ymmärrän hyvin, että ei sitä koko päivää voi lukea, kun on Helsingin Sanomat ja Satakunnan Kansa ja aikakauslehdet ja sitten syöminen ja vähän huushollia. Ennen äiti oli näihin aikoihin pitkät ajat puutarhatöissä, nyt hän juuri ja juuri vie oraville pähkinöitä tms. Yli 90 -vuotias joutuu vielä sodan ja kaksi lähtöä Karjalasta kokeneena tähänkin tilanteeseen, mutta voi kestää henkisesti meitä muita paremmin, vaikka olikin tottunut, että me usein äitienpäivänä länsirannikolla ja Merimestassa syömässä. Kerran syötiin ravintolassa perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina! Nyt äidille soitetaan paljon ja onneksi posti kulkee eli voin lähettää kirjoja.

Yllä olevassa kollaasissa on kuusi kovaa teosta,joita suosittelen, mutta tarjoan toisenkin sarjan. Agatha Christien elämäkerta kiinnostaa takuulla monenikäisiä äitejä, sillä se on yllättävä! Stroutin Olive Kitteridge samoin. Suchetin omaelämäkerta David Suchet Sanoin ja kuvin saattaa paljastaa hänestä enemmän kuin hän itsekään tajuaa...Nautin! Heikura on yllättäjä: Lahja äidilleni on yhtä jännittävä kuin trilleri, vaikka ei ole sitä. Hieno teos! Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta on varmaan monen äidin unelma ja nyt voin sanoa, että myös nuorten äitien,jotka ovat juuri vaikka ostaneet oman ok-talon tms. Tämän annan lahjaksi, joten tilaan itselleni ikioman. Paras puutarhakirja aikoihin! Aramburun Äidinmaa on minulle yksi vuoden kirjoista: Rakastan ns. suuria lukuromaaneja, jotka vievät mukanaan. Baskit ovat aina kiinnostaneet minua ja nyt alkoi kiinnostaa baskin kielikin. Kirjassa on vähän sanastoa...



Tuntuuhan se hurjalta antaa äidille Mäkisen Ei saa elvyttää, mutta kun lukee kirjan, nauraa kyynelten läpi. Minulle tämä oli kova paikka, sillä löysin Aurista itseäni, jos elän yhtä vanhaksi. Sisareni, joka asuu äidin lähellä, mutta ei tietenkään nyt vieraile vaan vie ruokakassin oven taakse, tunnisti itsestään Teklan! En ole kovasti huumorin ystävä, paitsi mustan ja/tai brittiläisen, mutta tämä on tapaus! Ei mitään tekohauskaa, vaan hyvin tarkkanäköistä ja kekseliästä. Leila Tuuren Tuulentuojat taas vie meidät menneen maailman Poriin, mutta ollaan vähän Helsingissäkin. Tunnistin kirjasta niin paljon porilaisuutta, että ei tosikaan. Ai niin, omalle äidille on jo lähtenyt Ei saa elvyttää ja seuraavaksi ehkä juuri Tuulentuojat. True Crimestä pitävälle Rubenholdin Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit,historiasta ja jännityksestä pitäville. Kirja saattaa jopa olla minulla vuoden tietoteos, sillä kerrankin tuotiin esiin uhrit ja miten yllättävästi, he olivatkin aivan erilaisia, mitä meille on uskoteltu. Lähteenmäen Sitten alkoi sade on kaunis kanneltaan: Onneksi ei kirjaimia pinkillä vaan tuolla maagisella puuterisella vaaleanpunaisella, vähän kuin tuunatut tuolimme, jolloin väri oli Pioni. Minulle Lähteenmäen paras teos, joka käsittelee äidin ja tyttären kipupisteitä. Kuka voisi olla kiinnostumatta! Jostain syystä trillereistä Tycen Veriappelsiini on niin monelle dekkarifanille sopiva. Tämä kirja jäi mieleeni. Tosin Harperin Luonnonvoimat kilpaili tämän kanssa kovasti, mutta näin se nyt meni. Celeste Ng'n Olisi jotain kerrottavaa on minulle the Kirja. Jokin tässä kosketti ja syvältä. Kävi vähän samoin kuin luettuani Moriartyn Tavalliset pikkupihajuhlat eli löysin syvyyksiä, joihin jäin. 

Nyt koronan aikaan voi sitten ihmetellä, mistä kirjoja saa? Kävin vasiten kaksi kertaa Prismassa katsastamassa kirjatarjonnan ja se oli valtava. Toisella kertaa en päässyt välikköön, sillä muuten turvavälit olisivat kadonneet: Kirjoja hakivat kaikki. Testattu juuri: Adlibris toimitti kirjan äidilleni kolmessa päivässä! Varmaan on monia muitakin väyliä: Löytäkää ne, sillä nyt on se äitienpäivä, jolloin kirja korvaa itseviedyn suuren terassihortensian! Puhumattakaan suloisista yhteisistä hetkistä...

äitienpäiväviikon terveisin
Leena Lumi

torstai 30. huhtikuuta 2020

Tiedän että muistat häntä tänään....



Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen