Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo

Aloittaessani Staffan Skottin kirjan Romanovit – Keisarisuvun kohtalo (Romanovs - Tsarsläkten , Schildts 2011, suomennos Marja Niiniluoto ja Paula Autio) lähdin matkalle, jonka tiesin antoisaksi, pitkäksi ja tyhjentäväksi, matkalle, jonka jälkeen luulin voivani vihdoinkin sulkea takanani oven erääseen Jekaterinburgin yöhön, mutta kaikki on menossa yhä vain hullummaksi, sillä ympyrä on muuttunut labyrintiksi ja tämän kirjan jälkeen en jätä lukematta yhtäkään tutkimukseen perustuvaa kirjaa Venäjän unohtumattomasta ruhtinassuvusta.

Pyrin selkeyteen, mutta ellen siinä onnistu, pyydän suuriruhtinaallisen armollisesti anteeksi. Anteeksi saisi muuten pyytää Staffan Skottkin pyöritettyään minua kaksi viikkoa viiden Romanov –teoksen kanssa yökaudet vuoteessani, sillä tieto lisää tuskaa sekä lisää janoa ja Skott jos kuka sekoitti minut monella tapaa mukaviileällä tutkimusteoksellaan sekoittaen sopivasti joukkoon houkutuksia Mandelstamista, tapaamisestaan Edward Radzinskin kanssa ja:

Jäähyväisiksi hän suuteli minua poskelle, ja olin varsin liikuttunut. Elämän parhaita kokemuksia on tavata ihmisiä, jotka ovat korkeassa iässä säilyttäneet mielensä virkeyden. Vasta kun istuin autossa matkalla Yonkersin halki, tulin ajatelleeksi, että minua ovat suudelleet huulet, jotka kerran ovat suudelleet Nikolai II:ta ja hänen perhettään. Merkillistä, mihin slaavilaisten kielten opiskelu saattaa johtaa.

Niin viileään tutkimukseen kuin slaavilaisten kielten ja Venäjän historian tuntija Staffan Skott kirjassaan Romanovit pyrkiikin, niin tiedollisesti hän jopa ylittää kaiken mitä odotin, mutta miten pettynyt olisinkaan ollut, ellen kautta kirjan olisi saanut tuntea, miten Romanovien taika vaikuttaa häneen saaden sekä itsensä että minut liikuttumaan syvästi. Romanoveissa ei ole mitään tavanomaista ja aina heissä eläessäni koen, miten väärin olikaan, että en yrittänyt uudelleen yliopistoon opiskelemaan historiaa, kun vain muutama surkea piste erotti minut näistä atmosfääreistä. Luojalle ja elämälle kiitos on heitä, jotka meille tiedon aarteitaan avaavat.

Skottin kirjan alussa vähän pelästyin, sillä Staffan tuo heti esille kantanaan, että on ehdottomasti tasavallan kannattaja ja mainitsee kuningaskunnista mm. niiden perustuvan asemaan, joka on saatu ’ei vaalin, vaan siitoksen kautta.’ Ihan turhaan vedin johtopäätöksen, että nyt Nikolai II:n perheelle ei suoda mitään armoa ja itse tsaaria suomitaan mitä julmimmin tai hänet peräti vaietaan kuoliaaksi, sillä alussa hän toteaa myös:

Koska viimeisestä onnettomasta ja tuhoisasta keisariparista on kirjoitettu niin paljon ja sitä ympäröivästä suvusta suhteellisen vähän, olen omistanut vain hyvin vähän tilaa Nikolai II:lle ja hänen vaimolleen ja keskittänyt huomioni muihin Romanoveihin.

Tässä tilassa Skott ei kuitenkaan kyennyt pysymään, sillä toki saamme nyt tietää kaikista muista Romanov –suvun jäsenistä todella paljon ja myös Staffan sai tavata heistä elossa olevista useita, niin kaikki kiertyy kuin loihdittuna uudelleen ja uudelleen Nikolai II:n surullisen kauniiseen perheeseen ja Jekaterinburgin veriyöhön.

Kuka tsaariperheen jäsen suuteli Skottia? Hän oli suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitšin nuorin tytär Vera. Vera Konstantinova, jonka kummitäti oli Nikolai II:n puoliso Aleksandra Fjodorovna. Vera oli monta kertaa juonut teetä tsaariperheen kanssa, leikkinyt verenvuototautisen kruununperillisen Aleksein kanssa ja ajellut pojan kanssa tämän reessä. Kirjassa Vera kertoo monenlaisia muistoja kummitätinsä perheestä ja puolustaa sekä tsaaritarta juonittelujen uhrina että moittii niitä, jotka pitivät tsaaria tyhmänä. Ja jälleen kohtaamme Nikolain ihmeelliset silmät sekä myös huumorin:

Hänellä oli merkillinen katse, kuten voi vanhoista valokuvista todeta. Veran vanhempien luona käydessään hän kiusoitteli hovimestaria, joka oli ollut sotamies samassa rykmentissä, missä Nikolai tsarevitšina palveli: ”Sinusta on tullut niin suuri herra, Selznjov, mutta minä vain olen vielä pelkkä eversti!”

Skottin teos kokoaa yhteen kaikki Romanovit alkaen Paavali I:stä aina sukupuuta myöten. Mukana on viimeinen hovikalenteri, joka alkaa Nikolai II:sta ja myös suvun eri haarat esitellään sekä luetteloiden että kirjassa kertoen eri henkilöiden kohtaloista ennen ja jälkeen vallankumouksen. Niin kiinnostavaa, kun saan tavata nyt vähän syvemmin suuriruhtinas Dmitri Pavlovitšia, hänen persoonallista sisartaan Maria Pavlovnaa sekä Feliks Jusupovia. Mainitut herrat kuljettavat minua Pietarissa pääkadulta Nevski prospektilta Fontankajoen yli pitkin Anitškovin siltaa (Anitškov most) kohden Anitškovin palatsia (Anitškov drovets)….Vähän matkan päässä, Moikan kanavan varrella joukkoomme liittyy duuman jäsen Puriškevitš ja lähestymme Jusupovin palatsia ja yötä, jolloin Rasputin, tsaarittaren ’paha henki’ murhattiin…Tästä yöstä Dmitri vaikenee, vaikka pelastuu tekonsa kautta vallankumouksen verilöylyltä saaden viedä maasta mukanaan jopa rahansa. Komea Dmitri kuolee vuonna 1942 Davosissa tuberkuloosiin, mutta häneltä jää poika Pavel Dmitrijevitš…

Tätä teosta on miltei mahdotonta tiivistää eli paras antaa vain virrata kuin Nevajoki. Kirjan kuvista osa on minulle uusia, sillä mukana on niin paljon materiaalia suvun elossa olevista jäsenistä, jotka ovat haarautuneet ympäri maailmaa. Suvulla on omat kotisivunsa, jotka löytyvät täältä eli olemme nykyajassa, mutta silti vain kaikki kiertyy takaisin Jekaterinburgin yöhön ja lopulta siihen hetkeen, kun sekä kirjailijat Staffan Skott että Edward Radzinski ovat todistamassa Nikolai II:n perheen hautajaisia Pietarissa, jonne heidän jäämistönsä on kuljetettu. Kaksi perheenjäsentä puuttuu, sillä tsarevitš Aleksei ja kaunis Maria puuttuvat, mutta harrastaja-arkeologi Sergei Pogorelov löytää heidät heinäkuussa 2007. Aina vain kaikki heinäkuussa…Ipatjevin talon veriyö heinäkuussa ja vihdoin Pietarissa heinäkuussa 1998 heinäkuun 16. päivänä tsaari perheineen on palaamassa 80 vuotta murhastaan haudattavaksi entiseen pääkaupunkiinsa. Eräs ympyrä on sulkeutunut ja lopullisen sinetin hautarauhalle saamme kun Aleksei ja Maria lopulta pääsevät takaisin rakkaan perheensä pariin. Kaunis, toisilleen täydesti omistautunut, rakastava perhe on vihdoinkin yhdessä - ikuisesti.

Romanov –teos voi olla haastava henkilölle, joka ei ole lukenut tästä suvusta aikaisemmin ja haluaa tätä todella ymmärtää ja tietää kuka kukin on. Haaste se oli minullekin, vaikka takanani ovat seuraavat teokset: Edward Radzinski / Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti (toimittanut Irmeli Viherjuuri), Jorma & Päivi Tuomi-Nikula/ Nikolai II – Suomen suuriruhtinas sekä Helen Rappaport/ Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät. Lisäksi saamme lukea Skottin kirjasta luvun Käsitteitä lukijan avuksi, josta saamme tietoa siitä, miksi kaikki tuntuu niin sekavalta arvonimien ja yleensä nimien suhteen. Oman soppansa keitokseen tuovat lukuisat morganaattiset avioliitot, joissa on katsottu naisen olevan niin epäsäätyinen, että perilliset eivät tule osaksi isänsä säätyasemaa. Nautinto oli mutkikas, mutta antoisa!

Koska mainitsin alussa runoilija Mandelstamin nimen ja tiedän monien olevan hänestä kiinnostuneita, niin paljastan nyt, että Stalin oli aikanaan esiintynyt runoilijana ja sitten hän soitti kerran Pasternakille kysyäkseen tältä, oliko Mandelstam todella suuri runoilija:

Pasternak vastasi empivästi (kuten monet suuret tekevät, kun heidän on arvioitava pahimpia kilpailijoitaan) ja syytteli sitten itseään kaiken ikänsä, sillä Stalin teloitutti Mandelstamin ja vähintään tuhat muuta kirjailijaa sen lisäksi. Asiasta voitte lukea lisää Nadetšda Mandelstamin kirjasta Ihmisen toivo.

Yhdyn täydellisesti Staffan Skottin ajatukseen, että mitä ikinä tsaarivallasta onkaan mieltä, ’niin Mandelstam, Isaak Babel, Anna Ahmatova ja tuhat muuta vähemmän tunnettua kirjailijaa olisivat tunteneet harrasta kiitollisuutta, jos olisivat saaneet kokea Nikolai I:n vainoa Stalinin sorron sijasta.’

Alkaa sataa lunta, jonka valossa näemme Romanovit lumivalkoisina karitsoina verrattuna Staliniin ja hänen kätyreihinsä. Lunta alkaa pyryttää oikein kunnon venäläisesti ja kohtaamme yhden kirjan haastatelluista eli Vasili Aleksandrovitšin ensin vuonna 1989 ja sitten näemme valokuvan tsaarivallan viimeiseltä talvelta. Luminen metsä ja reki. Reessä poikia. Yksi heistä on viehättävä, hemmoteltu ja kuolemansairas tsarevitš Aleksei. Nuorin pojista on kahdeksanvuotias Vasili, Aleksein serkku…Pyryttää niin kovasti...en näe heitä enää.

Tsar Nicholas II and the Romanov family

Mystery of the Romanovs

Imagine: Remembering the Romanovs

*****

Romanov -kirjat Leena Lumissa