Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät

Elokuussa 1924 Isadora Duncan, vastoinkäymisiä kohdannut ja parhaat päivänsä nähnyt yhdysvaltalainen tanssija, lähti kiertueelle Venäjän maakuntiin. Kun hän tajusi joutuneensa viikon työrupeamalle Jekaterinburgiin, hän lähetti agentilleen viipymättä kiihkeän pyynnön, että tämä järjestäisi hänet mahdollisimman nopeasti pois kaupungista. ”Kukaan ei voi tietää, mitä elävä painajainen tarkoittaa, ennen kuin on nähnyt tämän kaupungin”, Duncan kirjoitti. ”Erään tietyn perheen surmaaminen täällä talon kellarissa on ehkä heittänyt Edgar Allen Poe –henkisen synkeän varjon koko paikan ylle, tai ehkä täällä on aina ollut tällaista. Kirkonkellot kajahtelevat alakuloisesti joka tunti, se on kamalaa kuultavaa.” Romanovien surmat varjostivat Jekaterinburgia vielä kuusi vuotta jälkeenpäin: ”Sen aiheuttama psykoosi tuntuu hallitsevan koko ilmapiiriä”, Duncan kirjoitti.


Helen Rappaportin kirjasta Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät (Ekaterinburg. The Last Days of the Romanovs, Helsinki-kirjat, suomennos Ruth Jakobson) tuli minulle viimeinen syväsukellus Nikolai II:n perheeseen sekä vuoden 1918 heinäkuun 17. päivän yön tapahtumiin. Sain viimeinkin koottua yhteen kaikkien tästä tragediasta kirjoittaneiden kirjojen palaset ja nyt ei puutu mitään. Olen katsonut murhaajia kasvoihin tarpeeksi monta kertaa, olen kahlannut Ipatjevin talon, dom osobogo znatšenije, erityistarkoitukseen varatun talon, murhahuoneessa jalat veressä ja aivonesteessä, olen kuullut hirveät äänet, kun pistimet ovat ruhjoneet suloista Mariaa, olen nähnyt Aleksein ilmeen, kun hän kasvot isänsä, Venäjän tsaarin verestä värjääntyneinä, katseli sisartensa viiltelyä. Olen nähnyt perheen uskollisen lääkärin Botkinin viimeisen eleen, kun hän jo kuolevana kuin suojellakseen kurottui kohden tsaaria, viimeiseen asti kaikkensa antaneena. Kohta sataa unen lumi tapahtuminen ylle ja ympyrä sulkeutuu, mutta ei ihan vielä...

Saadaksemme kuvan, miksi juuri Jekaterinburg oli niin merkittävä, meidän pitää katsella sitä ennen Ipatjevin murhayötä. Kaupunki oli Venäjän kolmanneksi merkittävin. Se tuotti jopa 90 prosenttia maailman platinasta ja sinne tuotiin eri puolilta Siperiaa kuormittain ylellisyysesineitä. Kaupunki toimi myös modernin Venäjän edelläkävijänä, sillä siellä oli katuvalaistus, puhelimia ja sähkökäyttöisiä raitiotievaunuja, ja se oli tärkeä seitsemän rautatielinjan risteysasema: portti itään. Kaupunkia pidettiin myös hyvin kauniina rapattuine kivitaloineen, kultakupolisine kirkkoineen ja lähes viisi kilometriä pitkän pääkadun, Voznesenkinkadun, kruunasi Jekaterinburgin platinakuninkaan rakennuttama Rastorgujevin-Haritonovin palatsi. vallankumous muutti kuitenkin kaiken ja Jekaterinburgista tuli yksi bolševikkien tärkeimmistä toimintakeskuksista. Näin sitten myös kävi, että Punainen Ural vaati saada tsaariperheen valvontaansa juuri Jekaterinburgiin Moskovan vastusteluista huolimatta. Nyt oli jopa Leninin taivuttava, vaikka kaikille oli selvää, mikä olisi nyt Nikolai II:n perheen kohtalo.

Miten englantilaisen historioitsijan, kirjailijan ja Venäjä-tutkijan Helen Rappaportin kirja sitten eroaa aikaisemmin lukemistani? Ehdottomasti yksityiskohtaisuudellaan, sillä nyt sain runsaasti tilkittyä niitä tyhjiä aukkoja, joita minulla oli vielä tsaariperheen kohtalon osalta olemassa. Rappaport myös osoittaa selvästi, mitä Nikolai II:n olisi pitänyt tehdä toisin ja milloin oli se viimeinen hetki, jotta perheen murhalta olisi vältytty. Tätä ovat tehneet muutkin Romanov –tutkijat, mutta aina löytyy eroja. Rappaport ilmoittaa tarkastelevansa lähinnä Romanov-perheen viimeistä kahta viikkoa historiallisten tapahtumien pyörteissä. Kiinnostavasti hän on sitonut mukaan myös monia tapaukseen liittyviä ulkopuolisia, kuten kokeneen Venäjän-kirjeenvaihtajan Herman Bernsteinin, joka yrittää murhayön jälkeen saada selvyyttä ketä on surmattu, sillä jopa bolševikit ymmärsivät, että heille on eduksi yrittää salata tsaarittaren ja lasten murhat. Kun Bernstein poistui venäjältä, hän tiesi vain, että monarkia oli päättynyt Venäjällä.

Ensimmäistä kertaa luen nyt myös sen, minkä osin jo löysin Edward Radzinskin kirjasta Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, että lopultakin koko perheen murhaajiksi yritettiin leimata juutalaiset! Tähän oli monen helppo uskoa, sillä kun Ipatjevin talon komendantiksi ja lopulta teloitusryhmän päälliköksi tuli Jakov Jurovski, syntyperältään juutalainen, kaikkeen tuli tiukkaa ryhtiä, mutta ehdotonta ja varmaa kulkua kohti kuolemaa. Lisäksi teloitusryhmässä oli ainakin kaksi muuta juutalaista. Asialle löytyy kuitenkin selitys juutalaisten kulttuurista, jossa on pantu paljon painoa oppineisuudelle ja tiedolle, jolloin oli aivan selvää, että osa venäjänjuutalaisia päätyi vallankumouksen eliittiin.

Toisaalta, minä en kulkisi Romanov-perheen tietä, ilman venäjänjuutalaista näytelmäkirjailijaa Edward Radzinskia, joka herätti minuun halun tietää perheestä kaiken. Hänen kirjansa jälkeen oli pakko löytää lisää tietoa Radzinskin parjaamasta tsaarittaren hovinaisesta Virubovasta ja yllättäen löysinkin isäni kirjastosta Irmeli Viherjuuren toimittaman kirjan Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti, jonka ehdottomasti suurin anti on kirjan lähes 200 kuvassa. Romanov-kruunumme kaunein timantti on Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan Nikolai II –Suomen suuriruhtinas, jossa tsaariperhettä tarkastellaan enemmänkin Suomen kannalta. Kirjan kuvat ovat kuin taidetta, teksti on kaunista kuin myös kansi ja tämä kirja seisookin olohuoneessani kirjatelineessä melkein aina ja nyt pienillä led-valoilla valaistuna! Teksti on tutkijoiden työtä, mutta kirjoitettu sydämellä. Kun saan itseni koottua Rappaportin aukot täyttävän teoksen jäljiltä, on aika ryhtyä lukemaan Staffan Skottin Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Se on kuin kaiken lukemani yhteen kokoava nide, jolta en odota tietoja Aleksandran ihovoiteista, en Nikolain huonoista hampaista, enkä Aleksein sairaudesta, vaan sovitusta. Jossain on oltava sovitus!

Mietin usein, miten suuren kärsimyksen taakan saattoikaan saada ylleen Jobin päivänä syntynyt Nikolai, joka oli viettänyt elämänsä kolkossa 900 huoneen Hatsinan palatsissa. Nikolai oli alusta asti isälleen Aleksanteri III:lle suuri pettymys, koska oli vain 170 senttiä pitkä ja hänellä oli lyhyet ja tanakat jalat. Tsaari pilkkasi poikansa ponnettomuutta ja naismaista naurua ja käsialaa ja kutsui häntä pilkkanimellä devtšonka, tyttönen. Viimeinen, mitä Nikolai koskaan halusi, oli tulla Venäjän tsaariksi. Löytäessään rakkaan Alixinsa, hän sai vaimon, jonka kanssa he saattoivat muodostaa täydellisen, vain toisilleen omistautuvan perheen. Samalla Nikolai sai kuitenkin myös puolison, joka omasi isoäitinsä, Englannin kuningatar Viktorian vahvimmat puolet, mutta ei ollut ottanut opikseen tärkeintä: Pidä itsesi aina kansasi sydämissä. Venäjän tsaariperheellä ei ollut oikeutta eristäytyä Tsarskoje Seloon, mutta mikään ei pidättänyt tätä toisiinsa syvästi kiintynyttä perhettä, jonka vahvuus oli läheisyys ja syvä uskonnollisuus.

Katson kauas, vuosien ylitse ja näen Ipatjevin talon toukokuun 19. pnä 1918, kun tsaari täyttää 50 vuotta. Mitään juhlallisuuksia ei ole, eikä hurskas tsaari ja tunnollinen aviomies mitään odotakaan. Hänen kauniit silmänsä katsovat hymyillen rakasta perhettä, mutta sitten luomet laskeutuvat alas kätkeäkseen sen, minkä tsaari jo tietää tulevaksi. Loppuun asti hän haluaa suojella perhettään, eikä kerro heille, että tietää kaiken päättyvän pian:  Niin toteutuu Jumalan tahto – tak Gospodu ugodno budet.

*****

Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Salla.

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa