Jorma&Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai II - Suomen suuriruhtinas

Nälkäisenä, hyvin nälkäisenä tartuin Jorma & Päivi Tuomi-Nikulan kirjaan Nikolai II – Suomen suuriruhtinas (Atena 2010). Mitä uutta he tarjoavat minulle Nikolaista, tuosta vaikenevasta hallitsijasta, joka oli syntynyt Jobin päivänä 6.5.1868? Ja voiko kukaan enää lisätä mitään valoa siihen pimeyteen, joka putosi heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä 1918 Jekaterinburgissa?

”Yritäpä pitää vettä kämmenelläsi – se valuu heti sormiesi välistä.”

Siinä se on sanottu. Tosin tosi. Nikolaista ei kukaan ota lopullisesti selvää ja se olkoon hänen rangaistuksensa maailmalle hänen perheensä verisestä surmayöstä. Kuitenkin, kuitenkin…Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja antaa minulle uuden näkökulman Nikolaihin ja hänen perheeseensä: suomalaisen näkökulman. Samalla kun luin tätä täydellisesti toteutettua tietoteosta Nikolaista, kumitin sielustani kipeää kuvaa Jekaterinburgin teloitusryhmän päälliköstä Jakov Jurovskista. Hän väistyköön ja sijansa saakoon Suomen suuriruhtinas Nikolai II, hänen puolisonsa keisarinna Alix, valkeat ruhtinattaret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia sekä tietenkin kruununperijä Aleksei.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja tuo nimenomaan esiin Nikolain luonnetta eli millainen oli pohjimmiltaan Nikolai Aleksandrovitš Romanov. Oliko hän Nikolai Verinen vai heikkotahtoinen pikkumies, joka mukautui aina voimakkaampien tahtoon? Vai oliko hän vain mies, joka onnettomien sattumusten kautta oli syntynyt perimään aseman, jonka hän olisi koska vain riemuiten vaihtanut rakastavan perheenisän rooliin olipa ammatti mikä tahansa, vaikka se kaikkien vähäpätöisinkin?

Ja lohdutus on hänen rinnallansa, Ihana ”päivänpaiste” loistossaan. (J.H.Erkko)

Sielumme ja sydämemme ovat aina yhdessä. (Alix kirjeessään Nikolaille)

Sanomattakin lienee selvä, että Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär, joka oli äitinsä Alicen kuoltua lähetetty kuusivuotiaana Hessenin hovista kasvatettavaksi mahtavan isoäitinsä luo Englantiin, ei voinut olla lempeä sivustaseuraaja, vaan nainen täynnä tahtoa, mutta myös suurta ristiriitaisuutta. Jo hänen lempinimensä ovat riitasointuiset: Hessenin hovissa hän oli Spitzbube, joka tarkoittaa lähinnä riitapukaria ja Englannin hovissa hänestä käytettiin nimitystä Sunny, aurinkoinen. Nämä molemmat puolet tulevat kirjassa esille, mutta jotenkin aina Alixin etäisyys, kylmyys ja jääpatsasmaisuus, jotka hovissa pantiin tarkoin merkille, tuntuvat leimaavan häntä eniten. Ja olihan hovilla, mihin verrata eli Nikolain äiti Dagmar, leskikeisarinna, joka oli täysin Alixin vastakohta, mutta myös hyvin vahva nainen. Siis tässä Nikolain elämän henkilökohtainen dilemma, kaksi naista, joita hän molempia rakasti, mutta jotka molemmat halusivat tahtonsa tulevan toteen hänen kauttansa ja avulla. Toinen suuri taakka oli rakas, mutta arvaamaton ja hallitsematon, suuri Venäjän maa, jota hallitsemaan hänestä ei ollut.

Tiedätte jo, että rakastan lukea tutkijoiden tekstiä ja tämä teos on sitä parhaimmillaan, mutta myös niin selkeä ja valottaa niin paljon Nikolain aikaa Suomen kannalta, että veisin tämän kirjan oppiohjelmaan yläasteen historiaan. Minullekin, joka jo lukiossa luin Grimbergin Kansojen historian kokonaisuudessaan, tuli eteen Nikolain hallintokaudelta esiin aivan uusia asioita ja nimiä Suomen suuriruhtinaskunnasta. Olen suorastaan haljeta ylpeydestä, miten rohkeita ja yksimielisiä suomalaiset olivat vastarinnassaan, jota tietenkin tahditti Sibeliuksen Finlandia, mutta sekin soi kiellettynä ja nimi toiseksi muutettuna! Ja kaiken timanttina oli luonnollisesti Suomen naisten uhkaus yleislakosta 1906 ellei maahan saada yleistä äänioikeutta ja yksikamarista eduskuntaa. Ja se meni läpi! Nikolai pelasi kautta linjan ’korttinsa’ huonosti Suomen suuntaan, toisin kuin oma isänsä, mutta vihdoin ja nopeasti hän yhdellä kynän raapaisulla antoi Suomella Euroopan demokraattisimman kansanedustuslaitoksen. Tämäkään ei voinut pelastaa Nikolaita eikä hänen perhettään, sillä:

Verinen nykyisyys, hämärä tulevaisuus, hedelmätön menneisyys, siinä Venäjän osa. (sanomalehti Novoje Vremja)

…vallankumouksen juna oli jo lähtenyt liikkeelle.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan teoksessa löytyy niin paljon suositeltavaa että uskon tämän kirjan nousevan joululahjalistojen toivekirjaksi! Ensinnäkin jo kirjan kansi on kauneimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Sanoisin, että siinä on se, mikä oli Nikolai II:ssa ja Alixissa koskettavinta ja syy, miksi heidän kohtalonsa ei jätä rauhaan: Kaunis, rakastava perhe. Kirjan kuvatarjonta on uskomattoman runsasta, ennen näkemätöntä ja tasokasta. Join kuvia kuin janoon kuolemassa…Myös asemointi ja taitto ovat huippua, sillä kerrontaa elähdyttävät runsaat sitaatit niin lehdistä kuin aikalaisten kertomuksista ja luvut on hurmaavasti aloitettu isolla, vaikuttavalla kuvalla, kiinnostavalla otsikolla kuten Nuori Nikolai, Kaiken voittava rakkaus, Bobrikov rikkoo pojan ja äidin välit, Spalan painajainen, Jobin päivänä syntynyt etc. Sisällöstä jo mainitsinkin runsaan näkökulman Suomeen, mutta sitten tuleekin luku Mannerheim ei hylkää Keisariaan!

Hän säilytti hallitsijan kuvaa aina kunniapaikalla. (kirjailija Leonid Vlasov Mannerheimista)

Kirja toi minulle vihdoinkin vastauksen siihen, oliko Mannerheim läsnä Tsarskoje Selossa maaliskuussa 1917, kun Alix suoritti yöllisen joukkojen katselmuksen tyttärensä Marian kera. Soihtujen palaessa tuo paljon parjattu ja paljon rakastettu nainen, Maria Stuartin verta, vallasta syösty, mutta kuitenkin vieläkin soturi, asteli yöpakkaseen ylväänä turkki harteillaan tarkastamaan rivistöä…

Historioitsija Vlasovin mukaan Mannerheim tapasi hallitsijansa viimeisen kerran Mogiljovin kaupungissa vähän ennen kuin tämä luopui vallasta. Mannerheim tunsi keisarinsa tahdikkaana, tasaisena ja kohteliaana ihmisenä ja minä uskon, että loppuun asti Mannerheimissa oli ripaus sitä nuorta chevalier-kaartilaista, joka oli saanut upseerinpaperinsa suoraan keisarinna Maria Fjodorovnalta eli Nikolain äidiltä Dagmarilta.


Siis yritän lopettaa tätä kirjoitusta, mutta ah!, kyyneleitä…

Luotan suuresti Mannerheimin arvostelukykyyn, rakastan tätä kirjaa niin, että…historia on aina vaatinut uhrinsa...kyyneleitä…

Päivi ja Jorma Tuomi-Nikulan kirja on kuin koru, tsaarin hovin kaunein ja arvokkain koru, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sen säröt heijastavat tuskaa, verta ja väärinymmärryksiä, mutta lumous on mennyttä maailmaa, rakkautta, läheisyyttä ja kyyneliä.

*****

Päivi&Jorma Tuomi-Nikulan haastattelu kirjasta

Ja kaiken kadotetun uudelleen palauttaa rakkaus yhteen.

Nikolai II:n ”henkisestä testamentista”

*****

Romanov -kirjat Leena Lumissa