TUULTEN RIISUMA

Minne me jätimme Helin Hiljaisissa tuulissa? Jäikö hän siihen huoneeseen, jossa valkoiset verhot, kuivien ruusujen ja rakastelun tuoksu, siihen kauniiseen runoon, jossa lopulta kuitenkin kyyneleet:

Valkoiset lakanat,/ jonkun kauan sitten ompelemat pitsit./ Kauniit./ Avoin ikkuna,/ keveän, niin valkoisen hetken suoma/ rauha kosketti silloin./ Muistin./ Hiljainen sydän,/ kykenevä muistoihin./ Täysi tuska siitä, mitä oli,/ mitä enää ei ole./ Kyyneleet.

Ei se niin mennyt. Me jätimme hänet meren kalliolle seisomaan päin myrskytuulta vahvana ja uhmakkaana. Siellä hän seisoi ja kirjoitti tähtiin: Sinä särjit sydämeni kerran./ Koska rakastan sinua,/ annan sinulle mahdollisuuden/ särkeä sen uudelleen.

Nyt kuulen kuitenkin, miten tähdet särkyvät helähtäen ja Heli Vilmi puhuu uusimmassa kirjassaan Tuulten riisuma (Books on Demand 2011) tummalla äänellä surusta, pettymyksestä ja kaipauksesta, siitä, miltä tuntuu rakkauden jälkeen…

Valvon ja katson tähtiä./ Ne eivät halua puhua minulle tänään,/ eivät huomenna, / eivät ehkä enää koskaan./ Minun tähtitaivaani on sammumassa,/ sydämeni lakkaa hiljaa sykkimästä,/ vereni virtaamasta./ Pimeys sulkee minut pian hellään syleilyynsä.

Tuulten riisumassa on jälleen Helin omaa loistavaa kuvitusta, pääosin mustavalkoista. Mitään esipuhetta runoihin ei ole ja sitä minä toivon, sillä nainen runojen takana voisi kertoa, mistä hän ammentaa, ovatko runot omakohtaisia, omalta iholta revittyjä suikaleita vai puhdasta inspiraatiota, vailla omakoettua surunvisvaa. Minä itse rakastan runoja yhtä paljon kuin kaihdan niiden arvostelua. Runo on tunnetila ja koskea toisen tunnetilaan on liian intiimiä, se on melkein tabu. No, jos jotain sanoisin, niin sen, että Helin runot ovat jo toisen kokoelman perusteella kuin hengähdyksiä, haahkan untuvia tuulessa, suolaveden pisaroita, meren kyyneliä iholla. Tämä Tuulten riisuma on Hiljaisia tuulia tummempi ja särkyneet tähdet peittävät tutut kalliot. Kuitenkin, ihan jossain lienee vielä pieni kajo…vai voittaako ikirouta kuitenkin:

On olemassa toinen,/ niin koskettavan samanlainen/ ja täydellisen erilainen.


Näen sen hänen silmissään,/ hänen käsissään.


Hän on osa minua, /osa häntä.


Ja minä rakastan häntä/ enemmän kuin itse elämää.

Ulkona sataa jäähileitä, /syöksyvät läpi seinän.


Pienet punaiset ruusut/ tapetissa jäätyvät, / verhoissa jääpuikkoja./


Sydäntä ympäröi kuuran kerros,/ mikäpä ikiroudan sulattaisi.