Kurjet toitottivat taivaalla. Kevät! Olofin rinnassa
läikähti onnen aalto. Hän tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan. Olof halusi
Harrietia niin kovasti, että hänen silmissään musteni. Vielä tämän mahdollisuuden
oli kaitselmus hänelle suonut, saada tuntea Harriet sylissään, hänen tuoksunsa,
hänen pehmeytensä, hänen lujuutensa. Sen jälkeen hän olisi valmis kaatumaan
Viipurin porteille.
Toimittaja Martti Backmanin teos Harriet ja Olof. Rakkaus ja
kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016) on dramaattinen kertomus siitä, mihin
sukututkimus voi johdattaa. Backman lähti viipurilaisen isoisänsä asianajaja
Fritz Wiikin jalanjäljille ja mitä hän löysikään: Vaietun palan veristä
historiaamme aivan sisällissodan loppuvaiheilta. Tarina perustuu vahvasti
tositapahtumiin, mutta täydentyy kerrontaa koossapitävällä, uskottavalla fiktiolla.
Olen itse historiaan hurahtaneena hyvin tarkka siitä, missä menee oma
sietorajani, kun faktaa ja fiktiota sekoitetaan, mutta minulle tämä teos on
koskettavaa faktiota, jossa kaikki olisi ollut mahdollista tapahtua. Koska
kirjassa tulee esiin myös omaa sukuani ja olen äitini puolelta Valkjärveltä,
hyvin likeltä Viipuria, rivien välitkin huusivat tapahtuneesta vääryydestä
kaupungissa johon olisin voinut syntyä, josta olin kuullut niin paljon, jossa olin kulkenut ylitse mammani askelten, mutta ehkä myös murhaajien...
Viipuri on vielä huhtikuussa 1918 punaisten vallassa. Sitä
vapauttamaan on menossa joukkueensa kanssa
jääkäri Olof Lagus, joka lepäilee ennen hyökkäystä uupuneiden miestensä
kanssa Ristseppälän kartanossa miettien ”Kuolema, kumpi ehtii ensin, minun vai
rakkauden?” Pohdinta ei ollut tuulesta temmattu, sillä Olofilla oli
rakkaussuhde everstiluutnanttti Wilhelm Thesleffin puolisoon Harrietiin, joka
oli lähtöjään Viipurin kermaan kuuluvasta Dippelin konsuliperheestä. Juuri
majuriksi ylennetty 25-vuotias Olof oli siis silmätikkuna, kun taas Harrietin
sopivaisuussäännöksistä piittaamattomaan käytökseen oli jo suorastaan totuttu.
Harriet oli Olofia vain pari vuotta vanhempi, mutta jo kokenut nainen, kun taas
Olofille hän oli ensimmäinen rakkaussuhde. Nyt heillä oli tilaisuus olla hetki
yhdessä ennen Viipuria, sillä Harriet oli pystyttämässä kartanon alueella
lääkintätelttaa yhdessä Saara Rampasen kanssa. Kurkien ylitselennot, huhtikuu
ja kohtaaminen sodan oloissa oli nuorelle Olofille kuin autuutta, eikä hän osannut
lukea hetkeä pidemmälle. Vain tumma varjo, aavistus, mutta senkin peitti
Harrietin upea vartalo.
Martti Backman kirjoittaa intohimosta ja kuolemasta, mikä
muu merkitsee, mutta hän on kastanut kynänsä monikertaisen vääryyden ja Suomen
suurimman joukkomurhan vereen. Koko näyttämö peittyy vereen. Ensimmäiseen
näytökseen saapuu jääkärimajuri Ero Gadolin viesteineen...Sitten alkaa Viipurin
verilöyly, jolle vertaista ei historiastamme löydy, enkä ole ikinä ennen
kuullut 400 venäläisen siviilin murhasta sydämeni kaupungissa. Jälleen vaiettu
pala veristä historiaamme. Sellainen pala, josta ylipäällikkö Mannerheim,
sotilaskoulutuksensa Venäjällä saanut upseeri sai raivokohtauksen ja Viipurin
suojeluskunnan päällikkö, kapteeni Mikko Turunen melkein itki:
Ne perkeleen ryssänvihaiset pohjalaiset moukat eivät
ymmärrä, että Viipurin venäläiset ovat aivan muuta kuin punaryssät. Nämähän
vain odottivat valkoista armeijaa vapauttajinaan.
Haminan portin läpi alkoivat tietyt valkokaartilaiset
kuljettaa venäläisiä siviilejä, joukossa myös lapsia. Valkoinen Viipuri juhli,
kun joukkomurha jo alkoi. Mitä Gadolin olikaan sanonut Olofille päämajan ryssäläissysteemistä
ja ryssänupseereista, keitä hän olikaan tarkoittanut? Mitä Olof oli vastannut? Ja
keitä olivat Thesleffin apostolit?
Vielä nukkuvat
ensimmäistä yötään valkoisessa Viipurissa Fritz ja rouvansa Ingeborg:
Lintukuoro oli aloittanut aamukonserttiaan puiston
lehmuksissa, mutta Fritz ja Ingeborg olivat päättäneet vielä yrittää nukkua
hetken, sydämet keventyneinä. Se yö oli ollut ihmeellinen. Kevätaamu oli
valjennut, kauhea pimeys oli pyyhkäisty pois ja mustarastaan laulu Torkkelin
puistossa oli tunkeutunut avoimesta ikkunasta heidän uneensa.
Kauaa ei saanut lakimies Wiik rauhasta nauttia, sillä hyvin
pian hän järkytyksekseen huomasi mitä oli tapahtumassa. Hän oli aina arvostanut
laillista menoa ja vierastanut aktivisti- ja jääkäripiirien hankkeita Venäjää
vastaan. Nyt hän sai kohtalokseen yrittää pelastaa Viipurin venäläisiä apunaan brittien Viipurin konsuli Woldemar
Frisk. Miehet tekivät kaikkensa ja tuomari Fritz Wiik vielä sen ylikin
yrittäessään tavoittaa ajan kauas ajamaa totuutta. Yrittäessään saattaa
syylliset edesvastuusen teoistaan.
Suljen kirjan kyynelehtien. Mustavalkoiset kuvat...Mammani
kaupunki kylpee viattomien veressä, sydämeni kaupunki ei unohda vääryyttä. Kaupunki,
jossa sopu asui monien kansallisuuksien kesken. Kaupunki, jonka torilla kuuluivat
saksa, suomi venäjä, ruotsi...Kadonnut on unta vain.
Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuoleman.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! ja Ullan luetut kirjat
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! ja Ullan luetut kirjat