HERRA J.P.PULKKINEN!

En tarvinnut edes pitkää psykologiaani, kun tajusin, mistä sinulla kiikastaa Neferneferneferisi kanssa! Katsot kuuluvasi puhdassydämisiin idealisteihin, joiden pitäisi saada suojelureservaatti minulta, joka lojun lootuksen kukkien keskellä lammessa samalla kun sinä riudut altaani reunalla. Sinä katsot kuuluvasi hyväuskoisiin huijattuihin, joihin kauneuteni ja lupaukseni eivät olisi saaneet vaikuttaa. Mutta sinähän olet ERITTÄIN vaikuttunut! Sinä kirjoitit minusta kokonaisen kolumnin ja jokaikisen rivin välistä vuoti syvä kaipaus kohdata oma Nefernefernefer.

Et ole kuitenkaan seikkailija. Et lähde vuodeksi Saharaan vain loihtiaksesi Neferneferneferin edes kangastukseksi aavikolle. Ei, sinä kätkeydyt ylemmyydentuntoisen paheksunnan taakse verratessasi minua mustan elokuvan Barbara Stanwyckiin. Mihin sinä unohdit elokuvan Postimies soittaa aina kahdesti? Elokuvan, joka pitää sisällään elokuvahistorian ehkä parhaimmaksi arvostetun rakastelukohtauksen. Siinä saavat limput kyytiä, kun Nicholsson teutaroi kiihkoissaan loistavan Jessica Langen kanssa. Siis Jessican, yhden aikamme Neferneferneferin.

J.P., sinä tihkut pyhää katkeruutta. Sinä menetit oman Neferneferneferisi toiselle, etkä toivu koskaan. Ennen helvetti jäätyy kuin sinä toivut minusta, sillä minä olen kaikkialla. Katsos, J.P., sinä et ollut riittävän kiinnostava. Sinuun sopii loistavasti Mika Waltarin sitaatti hänen laajasta ja loistavasta tuotannostaan: "Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

Minä olen kaikkialla J.P. Minä olen Pablo Nerudan Turkoosi, Tove Janssonin Tuittu, Postimiehen Jessica ja sinun ikuisesti ikävöimä Nefernfernefer. Minä olen voittoisa ja sinä olet minusta pääsemättömissä. Minulla on varaa olla armollinen ja siksi vastasin sinulle kätkeytymättä huntuni suojiin. Sinä sen sijaan pidät esivaatteestasi kiinni kuin peläten, että repäisen sen pois!

Sinuhe kirjoitti juuri minulle kirjeen: "Dear Nefernefernefer, kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuun paisteessa, tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin." Mitä ilmeisimmin hän haluaa tavata minut...


Nefernefernefer


Jade-lehti 9/2008

NEFERNEFERNEFER

Hyvä neiti, en tule toimeen kanssasi. Olet vuoroin äkäinen, vuoroin hunajainen, vaadit huomiota mutta suhtaudut siihen välinpitämättömästi. Maallista hyvää, mitä tahansa kiiltävää ja arvokasta imet ympärillesi. Lupaat paljon, mutta mitä vakuuttavampi on lupauksesi, sitä varmempaa on petoksesi. Sinua sietämättömämpää ihmistä ei ole kuin se mies, joka konttaa perässäsi anelemassa.

Nimesi on Nefernefernefer, tästä lähtien pelkkä N. Sinulla on toisiakin nimiä, tunnen virkasiskosi Arsinoen, Giulian ja Finen. Yhteistä teille syöjättärille on se, että löydytte Mika Waltarin tuotannosta, jota olen tämän juhlavuoden aikana lukenut. Epätoivon ja autuuden hetkeni ovat vaihdelleet kuin Sinuhella ja Turmsilla.


Elämä on elämää ja kirjat kirjoja. Oikeat ihmiset ovat lihaa, verta ja hermosoluja ja jos elossapysyminen ei ole heille ongelma, he säntäilevät keksimiensä päämäärien perässä. Kirjojen hahmot ovat ihmisen tekoa, niinpä heillä, toisin kuin oikeilla ihmisillä, on olemassaololleen jokin tarkoitus, niin kuin moottorin osalla. Se on luettavissa kirjasta. Jos ei ole, niin kirjailija on epäonnistunut. Mika Waltari oli sen luokan ammattilainen, että hän ei turhia hahmoja kirjoittanut. Hän oli, niin kuin eräs kirjailijakollega totesi, "tilauksiin vastaava kone".


HYVÄ N., OLEN MIETTINYT mihin tarpeeseen Waltari sinut ja hirviösiskosi loi. Mitä tarkoitusta te palvelette? Pitääkö teitä ylipäätään ajatella naisina, jos teidän toimenkuvanne on vain saada kirjan moottori toimimaan tietyllä teholla? Tarvitsiko Waltari vain sopivan houkutteen vetääkseen maton idealistisankareittensa jalkojen alta. Tiedän kyllä, että naisten käyttäminen tähän on kannattanut aina, siitä todistaa jo Raamattu.


En minä ahneutta ja ilkeyttä vastusta - tarinoissa. Kaltaisianne pirullisuuden ja ahneuden kuvajaisia löytyy erityisen paljon sellaisesta elokuvan tyylilajista kuin musta elokuva. Tämä jenkeistä toisen maailmansodan jälkeen maailmalle levinnyt rikoselokuvan suunta suosi kohtalokkaita naisia, joista tyypillisin esimerkki voisi olla Barbara Stanwyck elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, kehotan sinua tutustumaan häneen. Leffan suomenkielinen nimi osuu asian ytimeen. Stanwyckin esittämä Phyllis Dietrichson tapattaa rikkaan ja ikävän aviomiehensä vakuutusmyyjällä teeskentelemällä intohimoa. Mutta tiedä se, neiti N., että kaikille käy kehnosti.


TÄLLAISTEN NAISTEN touhuja seuraan mielelläni ja kevyin mielin. Femme fatalet yhdistävät seksin ja älyn ja jallittavat miehiä ja systeemiä kunnolla. Miksikö tulen toimeen heidän kanssaan, mutta en sinun kanssasi? Siksi että heidän uhrinsa eivät ole puhdassydämisiä idealisteja kuten sinun ja kollegoittesi uhrit Waltarin romaaneissa. He ovat ikäväluonteisia ja ahneita hekin. Saavat mitä ansaitsevat.


Se sama sota, joka tuotti mustan elokuvan, oli myös se joka muutti Waltarin ja synnytti sinut. Sinuhe valmistui sodan loppumetreillä, Waltarin myöhemmät romaanijärkäleet toistavat sen kuviota. USA:ssa naiset tulivat sodan aikana työelämään, he muuttuivat täysivaltaisiksi, epäilyttäviksi, pelottaviksi. Waltarille sota oli viattomuuden ja ihanteellisuuden tuhoa. Kun hyvä ihminen lyödään maahan, se tuntuu kipeältä. Se jää vaivaamaan. Kuin sukulaiselle tai hyvälle tutulle olisi käynyt huonosti. Mitä se meidän Sinuhe nyt tuolla lailla? Tiedä siis, neiti N., että sinulla on syytä olla mahtavat sponsorit, sillä minun, lukijan myötätuntoa et saa.


Mitä kohteliaimmin
J.P. Pulkkinen
(helsinkiläinen tuottaja ja kirjailija)
Jade-lehti/2008

72H

Max Mannerin uutuudessa 72h (Minerva 2010) kirjailija parantaa vauhtia kuin sika juoksua. Samaa vertausta olen käyttänyt tätä ennen vain Tommy Tabermannin runokirjoihin, joten nyt teen Mannerille kunniaa. 72h on Annika Malm –trilogian toinen osa ja ehdottomasti tiukempi, kovempi ja tappavampi tunnelmaltaan kuin K18. Nyt ei ole hajuakaan Turun pitsihuviloista, joissa saattoi hetken levähtää, vaan menossa on kuoleman ja kiiman tango ja tahti on pelkästään furioso. Se ei kuitenkaan ollenkaan estää Annika Malmia toimimasta kovien miesten kovassa pelissä, jossa hän yrittää ostaa itsellensä vapauden ryhtymällä palkkamurhaajaksi. Paikantimella sirutettuna tämä miniraivotar painelee Venäjälle, mutta jo ensimmäinen surma osoittaa Annikalle sen, mitä hän ei halua jatkossa tehdä. Hän purkaa sopimuksen kuoleman kanssa vain huomatakseen olevansa liian syvällä voidakseen edes paeta, sillä ’hai ui edelleen samassa sameassa vedessä. Se vaani ja nuuhki häntä jatkuvasti, tökki luunkovalla kuonollaan.’ Mutta nyt se onkin Annika, joka antaa lähtömerkin toimintaan:

Vihreät valot, Jacobsson.
Kaikki alkaa.
Nyt.

Manner tekee täydellistä työtä. Hän ei erehdy kertaakaan. Ja se, mistä minä pidin, oli Annika toimijana, subjektina, ei passiivisena objektina. Manner osoittaa 2000-luvun tajua antaessaan Annika Malmin olla toiminnan primus motor ja laittamalla mahtavan Jacobssonin könyämään humalassa kommodorin univormussaan neljä kultaista nauhaansa hävityn taistelun häpeästä ja yliläikkyneestä viinasta liattuina ja pelin hävinneenä.

Kiintoisa oli vanhan Tukholman jengin yhteen palaaminen ja missä olosuhteissa! Lopulta kaikki koolla, melkein, sillä Rami on palannut Suomeen, mutta Kary, Nika eli Annika, Rai ja Julle…Minä niin haluaisin, että trilogian kolmannessa uusien kauhujen jälkeen kiima voittaisi kuoleman ja Karry ja Annika…

Max Mannerin kirjan tapahtumat liikkuvat Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjälläkin, mutta se ei haitannut tahtia, sillä huomio kiinnittyy väistämättä henkilöihin. Ja nyt en voi olla vertaamatta entistä poliisia Annika Malmia Patricia Cornwellin Kay Scarpettaan, joka on minulle ilma jota hengitän. Se missä Kay on älyllisempi, Annika on raivoisampi ja molemmat hivelevät naislukijaa. Tämä kirja on kovuudestaan huolimatta myös kirja kaikille Scarpetta-faneille. Annika on suomalainen vastine Kaylle. Minä nautin joka hetkestä, vaikka välillä lakkasinkin hengittämästä. Pidin myös ihan tavallisesta poliisista Ismo Valamosta, joka olisi voinut saada isommankin roolin, sillä nyt porhot olivat lavalla ja sekä Porin että Turun poliisi taustalla. Ehkä vaatimaton Valamo saa vielä vuoronsa…

No, miksi Annika selvisi taas? Mikä tekee tästä pienestä naisesta niin tiukan vastuksen? Tämä:

Helvetin kusipää, Annika kirosi mielessään. Hän ei antaisi koskaan periksi.

72h on tiheä, täydellinen ja kova. Siitä ei löydy puutetta, se on täynnä imua. Manner tekee jopa klassisen aasinsillan, jota minä kutsun kultaiseksi sillaksi, sillä alussa on sen loppu ja toisinpäin. Mutta ihan lopussa Manner paljastuukin mieheksi, jolta voimme odottaa kirjaa vaikkapa hullusta rakkaudesta, sillä hän yltää suorastaan kissamaiseen lyyrisyyteen. Näin päättyvät parhaat dekkarit!

Elämäni elokuvat

Päätimme tehdä Lumiomenan kanssa tällaisen elokuvalistan eli kympin leffakärki elämässämme. Ne nyanssit, jotka minulta uupuvat, johtuvat siitä, että eräs Kirjailija on nyt täysin vienyt huomioni...

Suklaata iholla (Como agua para chocolate , 1992)

Elämäni järisyttävin elokuvaelämys, josta olen laittanut lukuisia etsintäkuulutuksia. Etsin edelleen. Elokuva perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen. Elokuvan ohjasi Esquivelin aviopuoliso Alfonso Arau. Elokuva on Latinalaisen Amerikan maagista realismia. Filmissä katsojaa viedään äärestä ääreen, ahdistuksesta ja groteskiudesta intohimoiseen rakkaustarinaan, jossa sekoittuvat ruoanlaitto ja kiima kutkuttavalla tavalla. Ken on tämän nähnyt, odottaa iäti revanssia! Katso!


Pääosissa Lumi Cavazos, Marco Leonardi, Mario Ivan Martinez sekä Regina Torne.


Ensirakkaus (Beautiful Thing, 1996)


Hettie MacDonaldin ohjaama brittiläinen ja rankka tarina kahdesta nuoresta pojasta, jotka rakastuvat toisiinsa ja jatko onkin rankkaa, sillä työväenluokkainen lähiö ei katso hyvällä nuorten suhdetta. Filmissä tekee upean ja rempseän roolityön toisen pojan äitinä näyttelijä Linda Henry. Taustalla Mama Cashin sykähdyttävä laulu.


Loisto (Shine)

Jos minulta kysyttäisiin ikimuistoisinta pääosasuoritusta, se olisi Geoffrey Rushin upea roolityö kovan onnen pianistin David Helfgottin elämästä kertovassa elokuvassa Loisto. Elämänkertafilminä hieno australialaisdraama kuuluu lajinsa huipulle. Geoffrey Rush sai Oscarin suorituksestaan Helfgottina. Katso!


Tunnit (Hours)

Elokuva, josta pitävät he, joille sanoo jotakin Virginia Woolf ja/tai, joiden suosikkeihin kuuluvat Meryl Streep, Julianne Moore ja Nicole Kidman. Perustuu Michael Cunninghamin kirjaan Tunnit, joka puolestaan kertoo tarinaa Woolfin luomasta Mrs. Dallowaysta. Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana.


Vertigo


Alfred Hitchcock kuuluu suosikkiohjaani, joten tähän kohtaan unenomainen Vertigo. Kim Novak on filmissä melkein epätodellinen ja James Stewart tekee toisen vahvan pääroolin. Olisin voinut melkein yhtä hyvin laittaa tähän Takaikkunan (1953), jossa Grace Kelly on paitsi kaunein, tekee myös parhaimman roolityönsä. Vastaparina jälleen James Stewart.

Atonement


Hieno elokuva, joka ylistää Ian McEwanin kirjaa Sovitus (Atonement). Pääparina hurmaavat Keira Knightley ja James McEvoy.

Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice)


Listan pitäisi elää, mutta tämä vain täällä pysyy. En voi vastustaa Jessica Langea enkä Jack Nicholssonia. Ohjaaja Matti Kassila on sanonut elokuvan leivontapöydän rakastelukohtausta parhaimmaksi, mitä hän on nähnyt.


Brokeback Mountain


Annie Proulxin novelliin perustuva elokuva, joka kertoo rodeoratsastaja Jack Twististä (Jake Gyllenhaal) sekä maatila-apulaisesta nimeltä Ennis Del Mar (Heath Ledger). Miehet tutustuvat kesällä 1963 karjanajossa Wyomingin Brokeback-vuorella. Elokuva kuvastaa rankasti sitä ennakkoluuloisuutta, jota kyseisellä alueella tunnetaan vieläkin homoja kohtaan. Ennen kuin sain tämän elokuvan luin Suomen Kuvalehdestä pitkän ja ansiokkaan haastattelun Proulxista ja hänen asumisestaan Wyomingissa sekä tietysti alueen ahdasmielisyydestä tietämättä mitenkään, että juuri aiheena oleva novelli tulee olemaan myöhemmin yksi elämäni elokuvista. Tässä filmissä ihastuin kuin pikkutyttö rodeoratsastaja Jake Gyllenhaaliin, mutta aikuinen nainen minussa oli vihainen sille, että tuota käsittämätöntä rakkauden vihaamista vieläkin tapahtuu ja se sallitaan.


Filmi oli neljän Golden Globen voittaja ja vei kolme Oscaria. Oscarit tulivat parhaasta ohjauksesta, josta vastasi Ang Lee, sekä parhaasta musiikista sekä parhaasta käsikirjoitussovituksesta.

Sylvia


Elokuva runoilija Sylvia Plathin elämästä. Pääosissa Gwyneth Paltrow Sylvia Plathina sekä Daniel Craig Ted Hughesina. Tästä olen kirjoittanut enemmän mm. Daniel Craigin kirjan arvostelussa sekä Sylvia Plathin runojen kohdalla.

Eräs joulutarina (Un conte de Noël)

Loistava Catherine Deneuven päätähdittämä joulun aikaan sijoittuva filmi, 'elegantti ja ajateltu perhekuvaus', toteaa Pertti Avola/HS/NYT. Tämän me katsomme joka vuosi hitaina, raukeina, lumisina joulunajan viikkoina...

Frances


Kertoo Frances Farmerin elämäntarinan. Pääosassa Jessica Lange. En ole toipunut vieläkään.

Tämän sain leffaystävältäni omaksi: Kiitos♥

Eilen illalla 30.7.2018 katsoimme Håkan Nesserin samannimisen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan eli Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä (Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998). Ohjaus Martin Asphaug. Aivan loistava!

ELÄMÄNI AAKKOSET

Siis olen niiiiiin yllytys- ja listahullu, että piti tehdä sama, minkä teki Lumiomena eli Elämäni aakkoset.

A on Amsterdam, mutta myös laajemmassa merkityksessä, sillä toinen alter egoni on Ruth Cole, joka löysi Amsterdamista sekä kuoleman että rakkauden. Kodissamme on myös huone nimeltä Amsterdam…

B on kirjailija Bo Carpelan, jonka Axel on hämmästyttävä teos. Axelin kautta löysin paitsi suruvaipat myös Sibeliuksen musiikin.


C on Concha Buika, espanjalainen laulaja, jota en kyllästy kuuntelemaan.


D on Dina, tyttäreni Merin hyvin vilkas kääpiövillakoira.


E on Edith Södergran eli suosikkirunoilijani.

F on faaraot, joihin kiinnostukseni sytytti Mika Waltari.


G on Galway, kaupunki Irlannissa, jonne palaan ja jonne on sijoitettu todella myyttinen kirja hyljenaisista, Regina McBriden Ennen sarastusta.


H on hellyys, himo ja hyväily.


I on intohimo, jota ilman elämä on pelkkää tyhjää.


J on suosikkikirjailijani John Irving, jonka haluaisin ehdottomasti tavata.

K on kummipoikani Karri, mutta myös kummityttöni Ghanasta.

L on lumi, joka on rakkainta puuterilumena ja ehkä myös tuleva sukunimeni – virallisesti. Nyt kirjoittajanimi.


M on tyttäreni Meri, joka nimessään tietysti kantaa myös rakkauttani suuriin, suolaisiin meriin.


N on kirjailija Nadeem Aslam, joka kirjallaan Elävältä haudatut muutti jotain minussa – pysyvästi.


O on ooppera, jonka loistavin nautintapaikka on Olavinlinna. Suven ehdoton huippukohta!


P on puutarha, josta olen onnistunut luomaan omannäköiseni.


Q on Queen eli Kuningatar Olga, novascotiannoutajamme, jonka hoviväkeä saamme armosta olla.

R on rakkaus ja mieheni Reima, jonka tapasin 3.3. eräässä ratsastusnäytöksessä ja rakastuimme ylitse väen. Tänä vuonna on hopeahääpäivä♥


S on saari. Olen saari-ihminen ja asun saarella nyt ja toivottavasti aina.


T on tuuli, joka ’laukkaa varjotammallaan’. Rakastan tuulta ja jos Meri olisi saanut pikkusiskon hän olisi ollut Tuuli.

U on unelmat. Ilman unelmia ei ole mitään. Unelmat kantavat silloinkin, kun ei jaksaisi. ”Tarvitsemme täyttymättömiä toiveita, ehkä enemmänkin kuin todeksi tulleita, sillä ilman niitä meistä tulee sietämättömän pöyhkeitä, ahneita ja armottomia. Ilman niitä eivät pettymykset saa tilaisuutta opettaa meille ihmisyyttä. Ilman niitä emme oivalla olennaista.” Näin toteaa Sinikka Svärd kirjassa Kerron sinulle Unelmista (Minerva 2009).


V on varjot. Pidän varjoista ja siimeksistä. Pidän niiden salaperäisyydestä ja suojasta.

W on Mika Waltari. Ilman häntä minä en olisi minä. Hän on vaikuttanut minuun vahvimmin niinä vuosina kun omin sielu muotoutuu, etsii omia uriaan, aukoo uusia, mutta kaipaa vaikutteita ja johdatusta.


X on Xyzal, allergialääke, jota otan yhden päivässä toukokuusta elokuun lopulle, paitsi sadepäivinä tai poissa Suomen koivun siitepölystä tai heinien heilimöinnistä. Viime mainittua ei enää tapahdu, sillä minua ei saa Suomesta suvella pois kukaan eikä mikään!

Y on yökköset, jotka edustavat minulle sitä aikaa suvesta, jolloin en malta mennä nukkumaan, en edes lukemaan, sillä rakastan loppusuven pimeitä, lämpimiä yökkösöitä.


Å on kirjailija Åsa Larsson, jonka arktisiin jännityskirjoihin olen koukussa.


Ä on tietysti äitiys. En ole mikään ’kaikki lapset ovat niin ihania’ –tyyppi, mutta ilman äitiyden elämystä olisin tuntenut jääneeni jostain syvästi paitsi. Minulle asia ei ollut itsestäänselvyys, joten äitiydestä tuli sitäkin merkityksellisempi elämän osa.

Ö on Lena Andersonin runo: ”Öinen peili, lammen silmä, tuuli puussa nukkuu. Käki yön hämärässä onnen vuosia kukkuu. Öiset kirkkaat metsäntuoksut lammen yllä virtailee, talvikki yölampullaan sammalpolkua valaisee. Satu ja tosi yhteen sulaa – öisen hetken taika. Luonto vetää henkeä, on seisahtunut aika.”

AISTIEN ALAMAINEN

Minä olen sinun silmäsi

verkkokalvosi ripsesi
Minä olen sinun kielenpääsi
ja vesi sillä, minä nuuhkin sinussa
kätkettyjä niittyjä
Minä virtaan sinussa
näkymättömänä jokena


Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Kun etsit omia kasvojasi, etsit
minua, kun etsit nimetöntä kadonnutta
etsit minua
Minä olen aistit
ja sinä olet niiden alamainen
Yhdessä olemme
täydellinen
Me olemme sileäkarvainen eläin
joka silittää itsensä näännyksiin,
me olemme peto,
meitä ei kesytä kukaan
Minä olen aistit ja sinä olet alamainen,
sinun on nuoltava
minut kiihkoon
jalkoja kielenpäätä
sielun pimeää puolta
kätkettyä niittyä
sinun on nuoltava,
oltava minun ehdoitta


Minä olen sinun kätesi,
kosketusten merkitys
ja yhdessä meidän on kavuttava
korkeille vuorille
nelinkontin, ihanat haavat sormissamme,
nuoltava ihanat veripisarat
nuuhkittava ihoa
ohutta kuin ilma


Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa


Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta


Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen

- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
kuva Gustav Klimt Danae

Volver, volver by Concha Buika

JÄRJELLÄ JA TUNTEELLA!

Uusi kirjallinen blogi on syntynyt! Viime yönä meitä oli pieni ryhmä unettomia naisia pähkäilemässä, että Susan pitäisi perustaa kirjallinen blogi, sillä hän on Hyvin Kirjallinen Persoona. Pelkäsin, että aamun tullen unelma on unohtunut, mutta mitä vielä: Hän on täällä tänään eli Järjellä ja tunteella! 

Suosittelen!!!

Onnea ja menestystä Susa♥

toivottaa
Leena Lumi

AURINKOISTA VIIKONLOPPUA♥ JA VÄHÄN MUUTAKIN

Olemme käymässä kohden viikonloppua ja minä ajattelin pitää nyt nk. pitkän viikonlopun. Dina noudettiin juuri ja eräs ystävä saapuu huomenna. Nautimme yhdessä lounaan ja sitten tiikerikakkua runsaalla Robertsin kahvilla. Suunnittelemme juhannusviikkoa, jolloin aiomme viettää muutamia päivä 'sinkkuelämää', sillä Alfauros on muilla mailla vierahilla. Vapise Jyväskylä!

Ihan oikeasti olen aika väsynyt. Tein viime vuonna 140 kirjaa, joka on aivan liikaa. Yritän hiljentää nyt suveksi tahtia, vaikka ensimmäiset uutudet jo saapuivatkin. Kärsivällisyyttä lukijani, kärsivällisyyttä kustantajani! En pidä valittelusta, mutta kerroin kuitenkin tämän nyt...

Minulla on teille kuitenkin nyt ennen viikonlopun auvoa ihan uutta asiaa. Olen tehnyt niin kovasti töitä, että kiinnitin vasta nyt huomiotani yhteen asiaan ja se on nettikäyttäytyminen. Minusta on älyttömän outoa, että netissä voi kirjoittaa vaikka toisesta bloggaajasta omaan blogiinsa mitä tahansa omaan pääkkyyn saattuu pälähtämään. Tämä henkilö, josta on kirjoitettu, ei sitä ehkä koskaan saa tietää, mutta kirjoittajan väitteet jäävät kuin viimeiseksi sanaksi. On ihmisiä, jotka haluavat sanoa viimeisen sanan, ihmisiä, jotka haluavat olla aina oikeassa, ihmisiä, jotka inttävät kaikkialla, ihmisiä, jotka pilaavat ihan mukavatunnelmaisten blogien hienoja postauksia alentavilla ja täysin aiheesta pois olevilla kommenteilla. En ymmärrä motiivia tällaiseen! Onko se pakonomainen tarve olla aina oikeassa? Onko se kateutta? Onko se alemmuudentunnetta, joka ei suo toiselle, mitä itse ei saavuta? Kannattaa muistaa, että uhri on se, kehen kohdistuu selän takana kirjoittelu, vääristelyt etc. Onneksi yli vuoden aikana olen joutunut kohtaamaan tällaista vain paristi, mutta sekin on jo liikaa. Ellei ole mitään hyvää/kivaa sanottavaa, onko mahdotonta silloin vaieta.

Tänään huomasin, että kun Susanne oli saanut palkintokirjansa, hän oli kuvannut ne blogiinsa ja vielä linkittänyt minun blogini. Voitte vain kuvitella, miten se ilahdutti! Myös Unelma teki vähän aikaa sitten aivan saman. Minä olen innokas linkittämään muita ja tietysti itse ilahdun, jos joku toinen näin tekee. Myös Anni oli kirja-arvostelussaan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville linkittänyt blogini ja viitannut minun vastaavasta kirjasta tekemääni arvosteluun. Se on 'fair play'! Voisimme kukin sisällämme miettiä, olemmeko hyviä blogiystäviä. Semmoisia ystävällisiä, vilpittömiä ja ehdottomasti vailla kateutta. Minä linkitän, mutta sen lisäksi jaan arvostelukappalekirjoistani suurimman osan niin blogi- kuin muille ystävilleni. Osalla teistä on kokemusta saada minulta kirja muuten vain, osa on saanut arvontojen kautta.

Minä koreilen tässä postauksessa Lumiomenan auringonkukilla ja haluankin sanoa, että hän on hyvä esimerkki bloginpitäjästä, joka osaa käyttäytyä. Minä tässä ikäänkuin ojennan näkymätöntä tunnusta...Ja Lumiomenan lisäksi on monta, monta muuta ihanaa blogiystävää, mutta päätin tänään mainita vain kolme, jotka tunnen jo pidemmältä ajalta ja he ovat Susanne, Lumiomena ja Soolis, jotka ovat joka hetki tienneet, mitä kommenteissa voi sanoa ja mitä ei ja etenkin sen, että jos kirjoitetaan omaan blogiimme toisesta bloggaajasta, kirjoitamme totta ja kohteliasta ja mieluusti voimme silloin linkittääkin. Sehän on kuin halaus!

Pidetään huolta toisistamme♥

Leena Lumi

PS. Joskus kun olen ehtiväisempi/jaksavaisempi, voin kertoa useammista blogiystävistä. Kerron kuka saa minut nauramaan harva se päivä, kuka saa minut lukemaan kirjoja, joita en muuten lukisi, kuka jakaa kanssani kaikki puutarhan harmit (niitäkin on) ja kuka on hän, joka on pakko tavata aamulla ensiksi.

PS2. Jos haluatte tietää kenen seurassa (lue: kenen kirjan seurassa) vietän viikonlopun, katso Huomenta Suomi 15.6. klo 7.17. Minä olen siihen aikaan ihan vihannes, mutta Alfauros lupasi kaataa minuun kahvia ja taluttaa punaiselle sohvalle, sillä M. ei jää minulta näkemättä!

VANILJARAPARPERIPIIRAKKA

Tämä ohje on tänään ilmestyneestä Anna-lehdestä Katri Schröderin jutusta Rakastu raparperiin:

Vaniljaraparperipiirakka
10-12 annosta

Pohja

150 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita

Täyte

1 pss vaniljakastiketta
1,5 dl maitoa
1 prk (250 g) mascarponejuustoa
1 kananmuna
noin 250 g raparperia

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmuna huolella vatkaten. Lisää joukkoon kuivat aineet ja pyöräytä nopeasti taikinaksi.
Painele taikina voidellun ja korppujauhotetun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Sekoita vaniljakastikejauhe kulhossa maitoon ja anna seistä muutama minuutti.
Sekoita joukkoon mascarponejuusto ja kananmuna.
Valuta vaniljaseos piirakkapohjan päälle ja levitä tasaisesti.
Paloittele raparperit ja asettele piirakan pinnalle.
Paista piirakkaa 200-asteisessa uunin keskitasossa 25-30 minuuttia.

kuva Kristiina Kurronen

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?

Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn, johon elokuva Tunnit perustuu.

Mrs. Dallowayn (SEVEN 2003, suomennos Kyllikki Hämäläinen) olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä Virginia ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsin koskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway. Itse asiassa Mrs. Dalloway loi Woolfin maineen perustan.


Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...

"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin ylin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovet saranoiltaan. Ja sitä paitsi, Clarissa Dalloway ajatteli, mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."

Irma Rantavaara kertoo Mrs. Dallowayn johdannossa:

Hän oli yliherkkä, mutta samalla kova, kuningatarmainen, käskevä aristokraatti, joka piti yllä välimatkaa toisiin ihmisiin. Hänessä oli jatkuva itse-erittelyn tarve ja sisäinen levottomuus, josta hän yritti paeta jonkinlaisen mystiikan avulla:


Kaikki täyttää omaa tarkoitustaan ja saa sillä tavoin salaperäistä symbolista merkittävyyttä. Varsinkin Mrs. Dalloway-romaanissa tämä ajatus on keskeinen.


Tiedämme, että kirjailijattaren hermot olivat jo Mrs. Dallowayn kirjoittamiseen mennessä pettäneet kolme kertaa johtaen itsemurhayrityksiin. Neljäs ja viimeinen hermoluhistumisen pelko ajoi hänet lopulta hukuttautumaan v. 1941.

Vaan yhä Virginia Woolfin kieli luomoaa yhä uusia ja taas uusia lukijoita...ja he ihmettelevät: Mitä tämä on? Musiikkia? Mystiikkaa? Salaisuutta? Jotain uutta?

Virginia Woolf ei kuole koskaan!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Maisku/Täysien sivujen nautinto  Aletheia ja Laura/Lukuisa

LUONTOPIHA

Ykköstulianen kesäkylään, ykköshemmottelu itselle!

 Vaikka olinkin äskettäin puutarhaohjelmassa, silti julistan hieman perinteisistä puutarhakäsityksistä eriäviä oppeja. Olen aina sanonut, että puutarhani on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen, sillä niin paljon tunteja saan pihatöissä kulumaan, että laiskuudesta tai hoitamattomuudesta ei ole kyse. Rakastan myös lausetta: Hallittua hoitamattomuutta puutarhassa. Ja kaiken huipuksi sain pienen taulun, jossa digitaliksen kukkia ja teksti: Villin Naisen Villi Puutarha. Olen aina halunnut että perhoset ja yökiitäjät löytävät pihani, olen lumoutunut lumikosta, joka asuu kalliomme kolossa, saan iloita oravien leikeistä lehmuksissamme ja pöntöissämme pesii nyt puutarhani terveyspoliiseja eli pikkulintuja, jotka ovat tehokkaita hävittämään tuhohyönteisiä.


Tunnen itse suorastaan syyntakeettomaksi, kun melkein jo julistan vuoden 2010 puutarhakirjaa, sillä saatuani lukuun Riku Cajanderin teoksen Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010) tunsin tulleeni kotiin! Nyt ei puhuta ollenkaan siitä, kuinka hienoja ja upeita kasveja voimme pihallemme istuttaa ja miten saada ne säilymään hengissä, vaan käsittelyssä on, miten saisimme niin monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan, että siellä viihtyisivät myös linnut, oravat, päivä- ja yöperhoset, erilaiset liskot ja jopa ketut.


Kukaan ei voi tajuta, mikä hurmio on istua hämärissä pihalla ja odottaa lepakkoja. Ja sitten ne tulevat: Suih! Suih!Suih! Meillä on mieheni kanssa oikein Lepakkojen Öitä. Ne alkavat heinäkuun hämärinä iltoina. Ja ketun jäljet pihalla. Kärsivällinen sielu näkisi itse ketun, sillä kettu ei kaihda edes pihavaloja. Ja entäs sitten yökiitäjät!

Riku Cajanderin kirjassa kerrotaan mitä kasveja pitää pihalle istuttaa ja millaisiin ryhmiin, että saamme myös eläimet viihtymään pihallamme. Mitä kasveja pitää olla, että perhoset viihtyvät. On laskettu, että yksi harsokorennon toukka voi syödä kasvukauden aikana ainakin 5000 lehtikirvaa. Ja kun puutarhaan on saatu hyönteisiä, niitä seuraavat linnut, puutarhan parhaat terveyspoliisit. Olen huomannut, että kirjosieppo on yksi ahkerimmista tuholaishyönteisten syöjistä. Pensaita esimerkiksi ei kannata istuttaa sinne tänne, vaan ryhmiin, jolloin eläimillä on parempi suoja.

Cajanderin Luontopiha on tietokirja. Kiinnostava sellainen! Ja hyvin ajankohtainen, sillä vuosi 2010 on nimetty luonnon moninaisuuden eli biodiversiteetin vuodeksi sekä maailmalla että Suomessa. Minä aion tästä hetkestä istuttaa hitaasti mutta varmasti kasveja, puita ja pensaita tämän kirjan mukaan. Osin olen jo vaistomaisesti osunut oikeaan paitsi en ole tiennyt mitään perhosten houkuttelijakukista. Epäilen kuitenkin että lehtooni istuttama ja siellä hyvin leviävä lehtosinilatva on tässä asiassa yksi parhaimmasta päästä. Se on kasvi, jota kansan suussa nimitetään hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun takia.

Luontopihan runsas ja houkutteleva kuvitus on Riku Cajanderin, Olavi Niemen, Antti Kolin, Pentti Alangon sekä Benjamin Pönttisen ansiota. Valokuvista oppii paljon sekä kasveista että hyönteisistä. Ja pidän siitä että kuvia on paljon ja teksti kuin tiedettä, mutta lähestyen aihetta lämmöllä ja suojellen ja todeten, että puutarhat, joita Suomessakin on arviolta ainakin puoli miljoonaa, jo sinänsä rikastuttavat luontoamme. Kirja tuo kuitenkin tehokkaasti esiin, miten kasvivalinnoilla voimme entisestään parantaa luontopihaamme niin että kauniit koristekasvit, pensaat ja hoidetut puut elävät sovussa hallitun hoitamattomuuden kanssa samalla turvaten eläinten kuin kasvienkin edut.

Hyvältä luontopihalta pitää löytyä neljä asiaa: ruokaa, lisääntymis- ja suojapaikkoja, vettä ja lajitovereita. Tässä kohtaa aivan kehräsin, sillä suuri kalliomme toimii koloineen hyvänä vedenkeruupaikkana ja kalliomme kolot tarjoavat suojaa jo ties mille eläimille. Pihalla on hyvä olla myös hieman hoitamatonta osaa, joka toimii etenkin siilien suojapaikkana.

Riku Cajanderin Luontopiha luettelee kiinnostavasti, ei luetteloiden, vaan lukuina, ne kasvit, jotka pitäisi luontolähtöiseltä pihalta löytyä. Ja tässä kirjassa ei villikaneja laiteta pataan, vaan todetaan, että niin metsäjänisten kuin kanienkin kanssa voi tulla toimeen. Ja minä todistan tämän, sillä lehdossamme pesi muutaman suven iso rusakko, jota kovasti toivon takaisin! Cajanderkin mainitsee luontopihan olevan lapselle erinomainen elämys:

Oman lisämausteensa eläinten tarkkailuun antavat pimeänä vuorokaudenaikana tehdyt havainnot. Yökkösten saapuminen yöllä perhosvalon lakanalle, kerääntyminen joukoittain perhosbaariin tai surisevien kiitäjäperhosten vierailut illakon kukilla ovat elämyksellisiä, jopa hieman jännittäviä tapahtumia.

Tähän minä lisään, että luontopiha päihittää mennen tullen kaiken maailman puuhamaat. Meidän Meri sai kasvaa luontopihalla ja sen seurauksena hän tiesi tarkkaan jo hyvin pienenä selittää, miten muurahaiset lypsävät kirvoja, liian pienenä söi kastemadon ja kehui lihaa hyväksi (sic!) ja paras ystävänsä Tuuli kuvattiin kerran pikkusammakko nenän päällä. Likat myös kiipeilivät puissa ja rakensivat majoja ja syöttivät siilejä sekä oravia.

Ja kiitos Cajanderin luontopihan minä vihdoinkin istutan tänä vuonna varjoliljaa, joka on kummitellut mielessäni jo kauan ja ihan vain sen tähden, että puutarhassamme on runsaasti siimeksiä. Nyt tiedän enemmän!: Varjolilja on yöperhosten unelmaa!

Suosittelen Luontopiha –kirjaa vuoden ykköstuliaiseksi niin koteihin kuin mökeille kaiken maailman lasiastioiden sijasta. Hyödyllinen kirja myös lapselle ja nuorelle, mutta kiintoisa kaiken ikäisille. Julistetaan suviyötkin seikkailuiksi ja kuhkitaan puutarhassa nauttimassa yökiitäjien tarjoamia nektareita!

NYT KUN...

Nyt kun linnut syöttävät poikasiaan, voikukka kasvaa hulluna ja akileija vasta suunnittelee aukeamistaan, on niin villi kiire, että aion lisätä pökköä pesään ja pestä matot, leipoa kakun, ottaa vieraan vastaan, tarjota lounaan, siivota työpöytäni, sillä en näe kunnolla enää näyttöä kirja- ja muistiinpanokasoilta, viihdyttää koiruuksia puutarhassa sekä tilata kirjastosta ensimmäiset kirjat, jotka aion suvella lukea suosituksesta. Ja sitten, uskokaa tai älkää, syksy on jo alkanut;-), sillä ensimmäiset syksyn uutuudet ovat saapuneet, mutta en aloita ihan vielä...

Kenelle tulee Hesari, niin katsokaa sivulta A5, se lyhyt gallup, missä Keskustan puheenjohtajaehdokkaat vastaavat muutamaan kysymykseen. Katsokaa, miten Mari Kiviniemi erottuu äijistä, kun kysytään 'Pitäisikö Suomen susikantaa harventaa?' tai kun kysytään 'Pitäisikö homopareille antaa samanlaiset adoptio-oikeudet kuin muillakin on?' Minä EN ole Keskustan äänestäjä, mutta tulipa vain mieleen, että ellei Kiviniemeä valita, Suomestakin katoaa vihdoin läsimaalaisittain oudon suuri agraaripuolue ja se saavuttaa ajan henkeen paremmin sopivan pienuutensa. Vain Mari Kiviniemen valinta auttaa Keskustan pois fossiilikaudesta.

Nyt kun kullerot kukkivat ja kuunliljojen lehdet jo ovat suuret, minä aloitan torstain toivoa täynnä ja toivotan teille samaa!

kuva linnuista Pekka Mäkinen

AINA

En ole sinusta
mustasukkainen.

Tule tänne
mies kannoillasi,
sata miestä hiuksissasi,
tuhat miestä vartaloosi takertuneena,
tule kuin joki
siihen hukkuvine ruumiineen
kohtaamaan
ikuisesti vaahtoavan meren raivo!

Tuo ne kaikki tullessasi,
odotan sinua täällä:
meitä on kuitenkin
vain kaksi maan päällä,
sinä ja minä,
saattamassa alkuun elämää.

- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (WSOY 2008)
suomennos Jyrki Lappi-Seppälä
Always

KAPTEENIN LAULUT

Olen vailla kykyä sanoa mitään omaperäistä Pablo Nerudasta, sillä on vaikea puhua omaperäistä hänestä, joka on liian liki. Sen sijaan minä osaan puhua nerudan kieltä. Sitä puhuessa ymmärtää voi vain toinen ’nerudalainen’.

Pablo Neruda on herkkä juttu meille, jotka hengitimme hänen Andien maininkiensa (1972) vaahdossa. Nyt on kuitenkin kustannettu hänen aikaisemmin suomentamaton teoksensa Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, WSOY 2008) ja olen kykenemätön olemaan tuomatta tätä teosta esille, vaikkakin majakat vilkuttavat hätämerkkejään ja valkoinen kimalainen surisee sielussani. Ensimmäisen kerran käytän kirjan liepeitä ja kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälää, joka on uskomattomalla tunteella tavoittanut Nerudan hengen. Kiitos Jyrki!

Chileläisen Pablo Nerudan (1904-1973) yli neljäkymmentä teosta käsittävä tuotanto muistelmateoksineen sekä poliittisine, rakkausaiheisine ja surrealistisine runoineen on monille 1900 –luvun kirjallisuudesta ehkä eniten muistoja kantavaa, sillä omaksuihan hänen tuotantonsa uusi nuoriso, joka kuohui aivan ennen kokomattomalla tavalla: Oli Vietnamin sodan vastustus, vapaa rakkaus ja me kukkaislpaset, jotka kannoimme puseromme rinnuksessa pinssiä, jossa luki 'Make love, not war'.  Ja paljon, paljon muuta, minkä puolesta tai vastaan nousta barrikadeille. Nerudan runot soivat tuon ajan nuottiviivastolla kuin sitä varten luotuina.

Laajimmin hänet muistetaan silti yhteiskunnallisena toimijana: kirjailijana, Salvador Allenden tukijana ja kommunistipuolueen poliitikkona. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Neruda sai vuonna 1971.

Jyrki Lappi Seppälä:” Vuonna 1952 Napolissa ilmestyi tunnetun kustantajan Paolo Ricciin julkaisemana anonyymi espanjankielinen runokokoelma. Esipuheen mukaan sen oli kirjoittanut muuan keskiamerikkalainen pakolainen, joka oli osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kuului kommunistipuolueeseen. Hänen peitenimensä oli Kapteeni. Siitä runokokoelman nimi.


Alkuaikojen anonyymiyden virallisena syynä oli se, että Neruda oli kirjoittanut runot rakastajattarelleen Matilde Urrutialle, jonka kanssa hän oleskeli maanpakolaisena Caprilla 1950-luvun alkupuolella. Nerudan mukaan hän julkaisi kokoelman nimettömänä, koska ei halunnut loukata silloista puolisoaan Delia del Carrilia. Vuonna 1955 pariskunta erosi virallisesti, ja Neruda avioitui Matildensa kanssa.”

Kaikin puolin arka tilanne, niin poliittisesti kuin avioliiton kanalta, synnytti sarjan hienoimpia koskaan kirjoitettuja rakkausrunoja. Anonyymiys antoi Nerudalle tilaa kirjoittaa tämän teoksen voimakkaat säkeet, kauniit mutta peittelemättömät kuvat rakkauden tuskasta ja hellyydestä. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tavoittaa Nerudan tunteen hehkun. Lukija syttyy tuleen!

Poissa


Tuskin olen sinut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojen satuttamana,
taikka täynnä rakkautta kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.


Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla
kunnes kumpikin jäi nuolemaan haavojaan.


Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.

KOLMASTOISTA KERTOMUS

Uupumuksen verho kutitti ja ärsytti silmiäni. Mieli oli paperinohut. Olin tehnyt työtä koko päivän ja puoli yötä, ja nyt minua pelotti vaipua uneen.

Tekivätkö aivoni minulle tepposet? Olin kuulevinani katkelman jostakin laulusta. Tai ehkä sitä ei voinut sanoa lauluksi. Vain viisi harhailevaa säveltä. Avasin ikkunan varmistuakseni asiasta. Kyllä. Puutarhasta todellakin kuului ääntä.

Ja samanaikaisesti kun Margaret Lea kuuntelee harhailevaa säveltä Diane Setterfieldin teoksessa Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, Tammi 2007, suomennos Salme Moksunen), minä kuuntelen menneisyyden ääniä ja kuulen Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun, Syrjästäkatsojan tarinan ja Valkopukuisen naisen, sillä Kolmastoista kertomus kantaa kaikkien näiden ikiklassikkojen tunnuksia itsessään.

Kolmastoista kertomus kuuluu Suurten Tarinoiden Armoitettuun Klubiin, jonne päästäkseen on kirjoitettava kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Sen lisäksi on oltava riittävän polveileva tarina, joka pitää lukijan otteessaan, mutta sehän on ollut Setterfieldille selviö, sillä hän on esikuviensa manttelinperijä. Tarina kaksosista, jotka kadottavat toisen puoliskonsa traagisesti kulkee monikerroksisena ja kietoutuneena nummien usvaan, vanhan talon kummituksiin, sumuisiin muistumiin ja syviin menetyksen tunteisiin.


Olipa kerran talo nimeltä Angelfield.
Olipa kerran kaksoset.

Ja koska kaksoset olivat menettäneet puoliskonsa, heistä oli jäänyt jäljelle vain rujot puolisielut. Puolisielut elivät siinä kapealla, pimeällä rajalla, joka jää elämän ja kuoleman väliin. Jälkeen jäänyt kaksonen aina likempänä rajaa kuin muut ihmiset. Se on usvaelämää, jossa menetyksen tunne kaikin ajoin päihittää elämän muut maut.

Diane Setterfieldin kirjassa Margaret Lea saa kirjeen kirjailija Vida Winteriltä, joka pyytää Lean luokseen kirjoittamaan hänestä elämänkerran. Lea elää lukeakseen ja kirjoittaa myös elämänkertoja. Pienen empimisen jälkeen Lea ottaa tehtävän vastaan ja matkustaa Angelfieldiin kantaen mukanaan paitsi matkatavaroitaan myös omaa salattua tuskaansa ja arpeaan. Diane saattaa Lean Vidan luo todellisuudessa etsimään kadonneet kaksoset ja vähän muutakin. Hopeisessa puutarhassa ja kummittelevassa talossa Lea löytää monia vastauksia

Tiesin kuka hyökkäsi viulu kädessään rouva Maudsleyn kimppuun.
Tiesin kuka tappoi John-the-Digin.
Tiesin ketä Emmeline etsi mullan alta.
Tiesin kuka poika puutarhassa oli.
Ratkaisin usvassa piileskelleen tytön salaisuuden.
Olipa kerran kaksi tyttövauvaa…ja oli talon salaisuus…

Tässä on houkutteleva tarina, jota suosittelen heille, joilla yllä mainitut klassikot ovat olleet elämää suurempia teoksia ja myös heille, jotka ovat pitäneet Maevy Binchyn kirjoista, etenkin hänen varhemmasta tuotannostaan, kuten vaikkapa Ystävyyden piiri, jossa pudottiin myös ihmismielen pimeisiin syövereihin. Kolmastoista kertomus on myös viihdyttävä kirja ja siinä on onnellinen ja luminen loppu. Pidin Aureliuksesta seisomassa käsivarret levällään, kasvot kohti taivasta ja lumihiutaleita... Näin tämän teoksen filminä. Ja siinä filmissä lumihiutaleet leijuvat maailman onnellisimman miehen päälle.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni myös Booksy Liisa, Morre  Sara  Zephyr. ja Elegia

PÄIVÄ VIILENEE ILLAN TULLEN...

Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.

- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)

KIRJALLINEN PIIRI PERUNANKUORIPAISTOKSEN YSTÄVILLE

Joskus kirja löytää lukijansa ja niin minulle kävi nyt. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, Otava 2010, suomennos Jaana Kapari-Jatta) on elämäni etiäinen, sillä olematta Juliet löysin aivan liikaa yhtymiä omaan elämääni... Kirjassa ollaan Kanaalisaarilla eli tarkemmin ottaen Guernseyn saarella. Päähenkilö Juliet on suosittu kolumnisti, joka nyt pyrkii kovasti kirjailijaksi. Hän on kranttu miesten suhteen ja siksi naimaton – vielä. Julietin idea on tuoda esille lukemisen autuutta ja sitä miten se vaikuttaa ihmiseen. Merkillisen sattuman kautta Juliet alkaa kirjeenvaihtoon Guernseyn asukkaiden kanssa. Lopulta saarelaiset ja koko saari vievät hänet täysin. Julietilla on selkärangassaan taju, että ihmisen autuus on lukea ja asua saarella! (Samaa mieltä ja siksi asun saarella!)

Saksalaiset valtasivat Guernseyn saaren 30.6.1940 ja tästä alkoi saarelaisten kujanjuoksu. Suurin osa lapsista evakuoitiin Englantiin, osaa ei. Nälkä, syyhy, täit, epävarmuus, mielivalta saivat saarelaiset, myös ne, jotka eivät olleet aiemmin lukeneet yhtään mitään, takertumaan kirjoihin ja näin syntyi kirjallinen piiri, johon myös Juliet myöhemmin mantereelta siirtyi. Tapahtui paljon asioita, joihin liittyi salainen porsaspaisti-illallinen, vakava romanssi saksalaisen sotilaan ja saarelaisen Elizabethin välillä, sekä kaikki se mitä siitä sitten seurasi, mutta yhtäkaikki, tapahtumat kirjautuivat uskomattomaan kirjeenvaihtoon, jossa tunneskaalat heittelivät syvästä epätoivosta täysin hulvattomaan menoon, jossa usein mukana neiti Isola Pribby. Mutta kaikki alkoi kuitenkin Will Thisbeestä:

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Kuvitelkaa tuota aikaa ja peribrittiläisyyttä sekä saarta, joka on niittyjä, notkelmia, merta, kartanoita, kivikautisia hautoja, noitien loukkoja, normannien kivimökkejä, hurjia kalliojyrkänteitä ja pikkuruista kirkkoa, jonka jokainen tuuma on rikottua posliinia ja murskattua keramiikkaa. Kuvitelkaa sinne kirjallinen Juliet, jolla on aivan liian omahyväinen ja aivan liian innokas kosija Mark. Ehkä Juliet pakeni saarelle?

Heittäydyn pitkäkseni ja katselen taivasta, joka hohtaa tänään kuin helmi, ja hengitän ruohon lämmintä tuoksua ja leikin ettei Markham V. Reynoldsia ole olemassakaan.

Tulin juuri takaisin sisään. On kulunut useampi tunti – laskeva aurinko on reunustanut pilvet loimuavalla kullalla ja meri voihkii jyrkänteen juurella. Mark Reynolds? Kuka hän on?

Tässä on nyt kirja, josta voi sanoa kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehkeä, mutta ei imelä. Tämä loistava Mary Ann Shafferin kertojan lahja kulkee brittiläisillä ja irlantilaisilla geeneissä. Se on uniikkia ja sitä ei voi jäljitellä, mutta koska kirjailija sairastui vakavasti juuri ennen kirjan valmistumista, kirjailijan sisarentytär, lastenkirjailija Annie Barrows oli juuri oikea henkilö saattamaan romaanin julkaisukuntoon. Kirja kantaa sitä kertojaääntä, jota saarilla on kuultu vuosituhansia takkojen ääressä, kun ulkona on riehunut syysmyrsky tai mereltä on noussut sankkaa usvaa, se ääni soi tässä kirjassa täydellisen puhtaana, välillä andantino ja yhtäkkiä taas lento, sillä mytologia ja noidat haluavat tehdä vakuuttavan sisääntulon. Molli ja duuri sekoittuvat, sillä samaan aikaan kun saaren kaduilla marssivat jäykin polvin sotilaat hiilisankohattuineen ja tyhjine katseineen kranaatit saappaanvarsissa neiti Isola Pribby sekaantuu yhä enenevässä määrin yliluonnollisiin kiemuroihin. Hänelle eivät enää riitä omatekoiset tinktuurat, joita kaikki pelkäävät, vaan hän löytää frenologian, jossa pään muhkuroita koettelemalla löydetään ihmisen todellinen sisin. Tämän jälkeen kenenkään saarelaisen pää ei ole enää turvassa Isolan kiihkeiltä sormilta ja öljyä lieskoihin heittää Julietin kustantaja Sidney, joka lähettää Isolalle 1800 –luvulla julkaistun opuksen nimeltään Frenologian Ja Psykiatrian Uusi Kuvitettu Itseopiskelukirja Sisältäen Koko- Ja Muototaulukot Ja Yli Sata Piirustusta.

Ja nyt en paljasta juonta, mutta pakko sanoa, että eräs herra A:a taitaa omata Isolan kykyjä, sillä kirjassa tulevat myös esille eräs Rilken nahkakantinen runoteos, elokuva Tuulen viemää ja Oscar Wilde! Oscar Wildestä blogini alkoi… ja kirja päättyy huimaan yllätykseen, jonka aiheuttaa allekirjoitus O.F.O´F.W.W. eli Oscar Fingal O´Flahertie Wills Wilde, jonka nimen Speranza aikanaan pojalleen antoi. Rainer Maria Rilke taas on kovasti mullistanut elämääni, kuten myös elokuva Tuulen viemää…Tuntuu kuin juuri nyt olisin itse mukana jossain kelttiläisessä tarinassa…


Tässä huumaava kirja, joka maistuu paremmalta kuin Will Thisbeen flambeeratut kirsikat. Itse asiassa tämä teos maistuu kirjoilta, perunakuoripaistokselta, ystävyydeltä, huumorilta, mereltä, rohkeudelta ja outoa kyllä myös porsaspaistilta, mutta jälkimaku hivelee kitalakea ja sielua, sillä se on laadukas kuin upein Chablis, joka nautitaan rakkaudelle.

*****

Tämän kirja ovat lukeneet monet, mutta ainakin Krista ja