Prologi
Toukokuussa vuonna 2006 seisoin pilvettömän, sinisen taivaan alla ja aloin puhua isästäni, joka oli kuollut yli kaksi vuotta aiemmin. Kun avasin suuni, aloin vapista rajusti. Vapisin tuona päivänä, ja sen jälkeen olen vapissut muinakin päivinä. Minä olen vapiseva nainen.
Näin kirjoittaa Siri Hustvedt teoksessa Vapiseva nainen – Hermojeni tarina (The Shaking Woman or A History of My Nerves, Otava 2011, suomennos Kaisa Sivenius), jossa hän suorastaan maanisella, pohjoisella sisulla, tutkijan ja salapoliisin ottein, mutta verbaalisella taituruudella lähtee etsimään omaa itseä, vapisevaa naista, joksi hän on käsittämättömästi muuttunut. Etsijänä hän taituroi psykologisten termien ja tutkimusten historiassa ja nykypäivässä sekä vastaanottaen että hyläten eri ratkaisumalleja, joihin voisi lokeroida oman vapisevan minänsä. Tällä matkalla hän kohtaa monia lahjakkaita runoilijoita, prosaisteja ja muita kuuluisuuksia, jotka ovat varsin mystisistä oireistaan huolimatta kirjoittaneet itsensä kuolemattomien tähtitaivaan ikikuuluisuuteen.
Lukiessani Sirin kirjaa aloin itse vapista, sillä löytyi liikaa sattumuksia. Toistoja. Mennyttä. Nykyisyyttä. Siri kuuli ensimmäisen kerran ’ääniä’ jo yksitoistavuotiaana ja minulla oli aivan sama. Se ääni ei ole ajatus, vaan se on todellakin ääni. Siri on kärsinyt järkyttävästä migreenistä melkein koko ikänsä, niin myös minä. Ja sitten tämä Sirin lause:
Kuinka monta kertaa olen tavannut ihmisen ja tiennyt välittömästi, että jotakin on vialla?
Juuri ennen kuin aloitin Vapisevan naisen, puhuimme mieheni kanssa tapauksesta, jolloin olimme samassa huoneessa yhteiskunnallisesti varteenotettavan ja vastuullista työtä tekevän ihmisen kanssa. Ihoani alkoi polttaa ja happi loppui. Olimme vieraassa kaupungissa ja pyysin päästä kadulle, ulos, raikkaaseen ilmaan. Mieheni tuli mukaani ja kun olin ulkona, joku sanoi minun äänelläni: Hän kavaltaa. Meni kaksi kuukautta ja niin se oli!
Migreeniaura saa Sirin joskus kokemaan auvoisaa maailmaan sulautumista, kun taas vapiseva nainen halkaisee hänet kahtia. Hän myös tuntee sanojensa irtautuvan ja leijailevan vieraalle maaperälle, kuin ne olisivat peräisin näkymättömiltä toisilta. Mutta hän ei ole yksin, sillä oppineissa ja etenkin taiteilijoissa ja kaikkein eniten runoilijoissa on paljon mystisyyttä, jossa kuullaan ääniä, koetaan automaattikirjoitusta ja joskus myös nähdään ’näkyjä’. Usein nämä tapahtumat sijoittuvat kiihkeän luomisen vaiheisiin. Luettelo näistä suurista nimistä on valtaisa, mutta Hustvedt mainitsee vain muutamia, joiden joukossa Rainer Maria Rilke ja sufirunoilija Rumin! Miksi juuri Rilke ja Rumin, jotka ovat järisyttäneet minua eniten viimeaikoina? Sattumaa sanoo järki, mystiikkaa sanoo tunne. Siri itse kokee monien mainitsemiensa mestarien tuotannon näin:
Oma käsitykseni maanisten potilaiden – ja itse asiassa kaikkien psykoottisten potilaiden teksteistä – on, että sekä heidän runoutensa että proosansa on paljon värikkäämpää, musikaalisempaa, nokkelampaa ja omaperäisempää kuin niin sanottujen normaalien ihmisten.
Vapiseva nainen kuljettaa meitä ihmisen hermoissa, aivolohkoissa ja neurotieteen tutkimuksen salakäytävillä kuin olisimme jännittävässä seikkailussa. Hetkeksikään ei kirjailija irrota otettaan lukijasta kun koemme Aspergerin oireyhtymää, migreeniä, epilepsiaa, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, hyperventilaatiota, Touretten oireyhtymää ja hysteriaa. Hysterian kohdalla muistin taas intohimoisen paneutumiseni lukion psykologiaan ja matkani siitä lukemaan kaiken eräästä kuuluisasta tutkijasta, sillä Siri on kiinnostunut nimenomaan Freudin tutkimuksista hysterian saralla. Nykypäivinä Freud on osin väärinymmärretty, osin suotta syrjään työnnetty, sillä hän todellakin tiesi, mistä kirjoitti. Ehkä eräät hänen unien tulkintansa ovat vaikuttaneet monille liian vaikeilta käsittää…tai hyväksyä.
Miten vapiseva kirjailijamme selviää? Kaikkea en paljasta, mutta apua esiintymistilanteisiin tuo eräs lääke ja keino yrittää hyväksyä asia. Kuitenkaan kumpikaan, häntä hoitava psykoanalyytikko-psykiatri kuin ei myöskään neurologi, osaa kertoa Sirille, kuka vapiseva nainen on. Kuka on hänen itse? Minä, das Ich, eng. ego. Id eli ’se’ (das Es), superego eli ‚yliminä (das Über-ich)…täällä harhailee lahjakas kirjailija etsien itseään muassaan hiukan huvittavakin lausunto, että hänellä on kuusikymmenvuotiaan naisen hermot. Sirin äiti muuten sanoi tyttärelleen, kun tämä oli lapsi. että ’hän oli liian herkkä tähän maailmaan’. Voi, kuulostipa tutulta! Kuin myös se, että eräs toinenkin on viettänyt suurimman osan ’Lassien’ jaksoista WC:ssä, koska ei kestä mitään väkivaltaa, vaan tuntee uhrien piinan itsessään. Ja miten mielenkiintoista, että Hans Christian Andersenin Varjo mainitaan, sillä sitä animaatiota en unohda ikinä: "Varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona."
Ja nyt toivoisin niin kovasti, että Siri lukisi tekstiäni, sillä lähetän viestin. Kirjailija, joka on kirjoittanut Kaikki mitä rakastin. Nainen jota saan kiittää siitä, että nukahdan mustakarhujen huhuiluun…sillä jos minulta kysyttäisiin, sanoisin että:
Siri Hustvedt on äärimmäisen intuitiivinen, empaattinen ja lahjakas henkilö, jonka kaikki oireet johtuvatkin vain ja ainoastaan tästä seikasta. Mutta enhän minä kirjoittanut tätä? Enhän sanonut että näin on? Joku toinen kirjoitti sen puolestani. Joku muu. Ei itse.
Silti: Aina on olemassa la belle indifférence. Järkyttävä menetys, joka jää tunnistamatta, koska sitä pitää vaistomaisesti matkan päässä. Sitä ei halua nähdä, sillä se oli liian hirvittävää.
Epilogi
Löi railo läpi mieleni –
Se aivot halkaisi –
Ompelin – sauma saumalta –
En saanut ehjäksi.
- Emily Dickinson –
(suomennos Johanna Venho)
*****
Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.
Hei!
Leena Lumi blogi täyttää kaksi vuotta 14.2.2011. Juhlimiseen on kolme syytä: blogin syntymäpäivä, ystävänpäivä ja kävijämäärä on nyt yli 200 000! Siitä kiitos lämmin teille kaikille♥ Juhlan kunniaksi leivoin teille tämän karpalokakun ja avaan arvonnan, jossa palkintona on luonnollisesti kirjoja. Arvontaan voi osallistua vastaamalla tähän postaukseen ja arvonta-aika on 13.2. klo 12 asti. Samana päivänä ilmoitetaan voittajat, sillä otamme pienen förskotin ystävänpäivään ihan onnettaren eli Lumimiehen läsnäolon takaamiseksi.
Arvontalippuja saa yhden osallistumalla tähän ja ilmoittamalla nimensä tai nimimerkkinsä. Pelkkänä anonyyminä ei voi esiintyä. Toisen arpalipun saa, jos on vakilukijani tai kirjautuu siksi. Kolmannen arpalipun saa linkittämällä arvontani. Olkaa siis ystävälliset ja ilmoittakaa selkeästi, monellako olette mukana.
Linkitykseen voitte käyttää mitä tahansa näistä kolmesta kuvasta.
Palkintoja on kolminkertaisen juhlan takia KUUSI! Kolme ensimmäistä ovat Elif Shafakin Rakkauden aikakirja (Gummerus), Vuoden luontokuvat 2010 (Suomen Luonnonvalokuvaajat ry/ WSOY) sekä Nauti kodistasi (WSOY). Seuraaviksi olen ajatellut jännityskirjaa Peter Jamesin Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva Crime), Donald Spoton Marlene Dietrich - Sininen enkeli (Ajatus Kirjat) sekä Tessa Kirosin Minun Venetsiani (WSOY).
Olen melkein kasvanut kiinni tähän koneeseen, mutta en ihan, joten kommenttinne näkyvät vasta, kun olen niitä avaamassa. Ne eivät siis ole kadoksissa elleivät heti näy, vaan minä olen silloin poissa. Pyrin myös seuraamaan kommentteja ja 'kuittaamaan' ne, sillä se helpottaa minun pysymistäni ajan tasalla ja varmistaa kaiken menevän oikein.
Tänään on loistoilma, joten mennään kaikki nauttimaan suurenmoisesta talvesta niin kauan kuin lumi vielä on puhdasta, valkeaa ja tuoksuu oikealta talvelta. Mekin lähdemme kuvaamaan omaan puutarhaan kera Hänen Majesteettinsa. Otamme termosmukeihin kaakaot ja nautimme tästä päivästä ja lumen valosta.
Mukavaa sunnuntain jatkoa ja innokasta osallistumista arvontaan!
♥:lla Leena Lumi
Hei Ihanaiset!
Haluaisin vielä sanoa, että kuvassa keittiö, joka todella miellyttää. Siis vaikka olen aina sanonut, että minulle ei ikinä tule valkoista keittiötä, niin tämän kuvan nähdessäni muistin, miten Bessu aina muistuttaa minua: "Leena, never say never." Onneksi toteutimme avohyllyt. Siis tässä on kuitenkin niitä juttuja parikin, jotka minulla jäi toteuttamatta kun teimme valtaisan työlään remonttimme. Silmiinpistävin asia on katto. Meidän piti tehdä juuri tuollainen katto, mutta voimat loppuivat, sillä saunaosastoremontti odotti...Voit lukea meidän remonteistamme täällä ja täällä. Niissä oli sen verran komediaakin mukana, että juttuni löysin ainakin Suomelan nettisivuilta ja on näistä tehty yksi lehtijuttukin. Siis vanha roosa ja pinkki humalluttavat minut. Tilasin Ilonalta Sateenkaarentaa liikkeestä aivan hurmaavia pinkkejä astiapyyhkeitäkin ja yksi roikkuu esillä juuri kuten kuvassa.
Ja sitten muuta. Pysykää linjoilla, sillä sunnuntaina julistan arvonnan alkavaksi. Aika on kaksi viikkoa ja kyseessä on blogini 2-vuotisarvonta. Minä aloitin ystävänpäivänä 14.2.2009. Siis arvonnasta tarkemmin tulevana sunnuntaina.
Toivotan teille oikein lumoavaa viikonloppua ja kiitän kuluneesta viikosta♥
teidän
Leena Lumi
PS. Siis minulla on tapana laittaa joku perinteisempi viikonloppukuva, kuten nukkuva vauvakarhu tms. ja sitten soittaa jotain. Nyt on siitä outo juttu, että mielessäni pyörii vain yksi kuva ja se liittyy Pasi Ilmariin - taas! Eikun siis Harjukaupungin salakäytäviin. Jos kuva ja musiikki kohtaavat, voipi tulla vielä jotain, mutta tähän asti nyt näin.
kuva Sateenkaarentaa
Tämä kirja esittelee valikoiman tyylikkäitä koteja alkaen Ilkka Suppasen minimalistisesta unelmahuvilasta Ahvenanmaan saaristossa Anja Alfierin koristeelliseen naiselliseen asuntoon keskellä Kööpenhaminaa. Nämä kaksi ovat ulkoisesti valovuosien päässä toisistaan, mutta silti tunnistettavasti pohjoismaisia – jokin illusorinen ominaisuus liittää ne yhteen. Ominaisuus saattaa olla pohjoisten seutujen ainutlaatuinen valo, joka kietoo tilat unenomaiseen, aavistuksen surumieliseen verhoon. Tai kenties kyseessä on asukkaiden hellittämätön valonkaipuu: maissa, joissa ihmiset elävät kuukausitolkulla puolihämärässä, jokainen tekee kaikkensa vangitakseen kotiinsa pienimmänkin auringonpilkahduksen.
Sara Norrmanin kirjan 20 valoisaa ja viihtyisää kotia Skandinaviasta (Simply Scandinavian, WSOY 2010, suomennos Eija Kämäräinen) johdanto on yhtä ylimaallisen upea kuin on pohjoisen valo. Luin koko johdannon miehelleni ääneen, koska se oli niin kaunis! Kaunis on kirjakin ja jotenkin kotoisa vaikka liikutaan pienestä Norjan etelärannikon Brekkestøn kustavilaistyylisestä kodista Suomeen Aki Wahlmannin Villa Ninan huvilan Alvar Aalto tunnelmiin ja paljon muuta siltä väliltä. Kaikkia näitä asuntoja yhdistää tietty tyylikäs käytännöllisyys, vaaleuden harmonia, runsas puun käyttö, mutta myös katseenvangitsijavärit ja tietty kansainvälisyys. Väreistä pitävät huolen vaikkapa Marimekon isokuvioiset, vahvan väriset tekstiilit ja kansainvälisyyttä tuovat matkamuistot, joita on Buddhan patsaista afrikkalaisiin pääkoristeisiin.
Kirja on hyvin kaunis ja tyylikäs, mikä sisustuskirjalle sopiikin. Teksti ja upeat kuvat tarjoavat toinen toistaan houkuttavampia interiöörejä, joissa ei kaihdeta vanhaa ja kulunutta, vaan kaikki rapistunut on oikein arvossaan. Teos jakaantuu osiin Eleganttia yksinkertaisuutta, Vintage-henkisyyttä, Pidättyvää moderniutta ja Ajanmukaista rustiikkia. Luonnollista on, että tämä kirja ei sisällä tummaa raskasta sisustusta, josta Suomessa alettiin luopua jo 1950-luvun puolivälissä. Piti saada ’valoa’ niin ulkoa kuin sisustuksen vaaleista pinnoista. Luonnon valo on se ratkaiseva tekijä, ei keinovalo.
Valoa heijastavina esineinä suositaan usein hopeisia kynttilänjalkoja ja vaaleasävyistä keramiikkaa. Tilantuntu ja esteetön liikkuminen sekä näköyhteys huoneesta toiseen ovat myös osa valoisan, avaran tuntuisen skandinavisen tyylin luomista. Käytännöllisyys leimaa myös olemista. ’Vähemmän on enemmän’ toteutuu täydellisesti tässä pohjolan koteja sekä huviloita esittelevässä kirjassa. Viihtymystä on myös se, että koti on kuin osa luontoa. Toisissa isot ikkunat saavat todellakin aikaan tunteen, että asutaan luonnossa, ulkona. Ollaan osa metsää, kalliota ja merta. Siis vaaleaa paljon, mutta se ei tarkoita suinkaan väritöntä. Katseenvangitsija voi olla vaikka isokokoinen maalaus, joka heijastaa asukkaan omaa voimaväriä.
Viehtymys vaaleisiin ja murrettuihin sävyihin näkyy miltei joka kodissa. Skandinaavisen interiöörin voi sisustaa millä värillä tahansa – kunhan väri on valkoinen. Valkoiselle paletille mahtuu laaja kirjo sävyjä, jotka ulottuvat häikäisevistä vitivalkoisista kustavilaisajan pehmeisiin helmenharmaisiin – sävyjä lienee yhtä paljon kuin inuiteilla on ilmaisuja lumelle.
Aki Wahlmannin kodissa löydämme suunnittelumme kultaa eli Alvar Aaltoa ja Olli Mannermaata. Myös sen Aallon klassikkotarjoiluvaunun. Yleensä ottaen Skandinavia seuraa nimekkäissä muotoilijoissa maailmalla heti Italian jälkeen eikä ihme, sillä meillä on paljon puuta, luontoa ja valon taikaa sekä kyky yhdistää tuo kaikki sekä toimivaksi että kauniiksi asuintilaksi. Pohjoisesta löytyy myös rohkeus yhdistää uutta ja vanhaa, kotoista ja eksoottista. Ja meillä puukin kaartuu nojatuolien käsinojiksi ja tietty taiteellinen bohemius taikoo kädenkäänteessä lamppupöydän vaikka ylimääräisistä kirjoista!
Tuntuuko sinusta koko ajan, että tavaraa on liikaa? Kun avaat vaatekomerosi ovet, pursuavatko sieltä vastaan vaatevyöryt, joista osan olemassaoloa et edes muista, puhumattakaan, että olisit niitä yllesi pukenut? Onko sinulla miltei maaninen tapa ostaa tyylikkäitä, isoja pajukoreja kansilla ja miinoittaa niillä koko talo vain kätkeäksesi sinne kesätuolien tyynyjä, tärkeitä sisustuslehtiä vuosikymmeniltä, VHS-kasetteja, koska vanhalla television romulla, joka käyttämättönä kököttää apukeittiön työtason tilaa viemässä, voi joku vielä joskus katsoa ne kaikki tuhat filmiä, jotka ovat rakkaita, vanhoja lemppareitasi?
Minä kärsin tavarasta ja olen jo kauan hokenut 'vähemmän on enemmän'. Sitten laskin kaikki puseroni ja menin ihan lukkoon. En aio ilmoittaa teille lukua, mutta sen kerron, että olen nyt vaateostolakossa. Vaateostolakko on kuitenkin mielettömän hidas keino tehdä tilaa. Joku voi heittää ehjiä vaatteita pois tai viedä kierrätykseen. Viime mainittuun olen pystynyt rajoitetusti, sillä minusta aina tuntuu, että viimeistään kun remontoimme tätä kirjasto/toimistoani, tarvitsen kymmenen erilaista rönttispaitaa ja kymmenet rönttisfarkut...
Ja sitten on olemassa sellainen sairaus kuin mukimania. Olen nyt oikeasti tehnyt siitä diagnoosin! Tämä on erittäin vakava tauti, sillä se tarttuu toiselta toiselle. Bessu tartutti tämän minuun. Hän on kerännyt jokaikisen muumimukin, mitä ikinä on julkaistu. Kun hän rakensi uuden talon, keittiöön tuli ihan oma valtaisa hylly vain muumimukeille. Eikä hän rajoitu muumeihin, ehei. Mukeja on joka lähtöön. Ennen kuin huomasinkaan, olin itse keräämässä muumeja, sitten tuli se yksi uskomaton sarja, joka on tehty riisiposliiniin, jonka koristelu on Englannista ja jota on maailmalla myynnissä vain tietyissä maissa. Kopioita kiertää, mutta Bessu ja minä erotamme heti aidon, 'oman löytömme'. Ja sitten on antiikkimukit ja yhdet Saksasta löydetyt jännittävät ja sitten tietty vielä Teeman punaiset mukit ja nyt valkoiset KoKot...ja silti näen unta Taika-sarjan sinisistä mukeista...Siis: Tämä on sairaus, jonka seurauksena kellarimme täyttyy mukeista, sillä eiväthän ne kaikki voi mahtua uuteen, minimalistiseen keittiööni, jonka tarkoitus on olla käytännöllinen ja country. Nykyään kierrämme Bessun kanssa kaukaa Kodin Ykkösen mukiosaston. Jos toinen erehtyy siihen suuntaan, toinen toimii tukihenkilönä, joka vieroittaa. Olemme kaupassa kuin siamilaiset kaksoset, sillä ei voi luottaa yhtään toiseen - eikä omaan itseesnä.
Kodissamme vain vierasmakuuhuone on remontin jälkeen täydellisen rauhoittava, sillä laskin mitä sinne saa tulla, eikä luku ole ylittynyt kertaakaan. Siellä käyn välillä lepäämässä turkoosin Laura Ashleyn tapetin huomassa ja ihmettelen, miksi huone on nimeltään Amsterdam. Miksei Locarno tai Galway? Tai Salzburg?
Eilen kävin Petriinalla ja siellä oli selkeät ohjeet, miten päästä eroon energiaa ryöstävästä roinasta, liiasta tavarasta ja siitä rasittumisesta, jota ylitsepursuavat komerot aiheuttavat. Mene katsomaan Petriinan hoitokuuri tänne
Uskokaa tai älkää: Vähemmän on enemmän!
kuva Petriina
Siis anteeksi nyt, että mennään näin nopeasti. Tänään piti tuon Birgitan upean kuvan ja Xiabon runon jäädä edes ylitse yön kuin rauhoittamaan tätä päivää ja kolkuttamaan mieliä monesta maailman vääryydestä, mutta tämä vilkas, maallinen blogielämä kulkee nopeammin kuin luotijuna. Nyt on Hannella arvonta ja tämä viehättävä kuva on hänen blogistaan. Kaikki tietenkin haluavat osallistua, joten menkää tänne
Huomenna vapautamme energiaa erään idearikkaan blogiystävämme avulla, sitten tulee sisustuskirja ja vähän puhetta siitä, mitä tapahtuu sunnuntaina...
(Kun Hanne aikanaan löysi blogini yksi hänen ensimmäisiä kommentejaan oli: "Leena, mua huimaa...tämä sun vauhti." No, ei se mitään, nyt minuakin jo huimaa;-)
Xialle
Yksi kirje riittää
viemään yli rajan
ja kohtaamaan sinun puheesi
kun tuuli pyyhkii ohi
yö kirjoittaa omalla verellään
salaisen säkeen
joka muistuttaa minulle
että jokainen sana on viimeinen
jää sinun sisälläsi
sulaa tulen myytiksi
teloittajan silmissä
raivo kivettyy kiveksi
odottamatta kahdet rautakiskot
limittyvät yhteen
yöperhosten lepatus
lampun valoa vasten, ikuinen ele
joka jäljentää sinun varjosi
- Liu Xiabo -
suomennnos Lauri Otonkoski
kuva Birgitta
Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.
Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen.
Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.
- George Santyana -
Hän on Kaikkeuden Kuningatar! Mitä muuta voidaan sanoa naisesta, jota on nimitetty julkisuudessa Materialismin, Roskaväen, Anteliaisuuden, Varakkuuden, Vainoharhaisuuden, Kostonhimoisuuden, Anteeksiantavaisuuden ja Puhumisen kuningattareksi. Mitä muuta voidaan sanoa naisesta, joka on maailman rikkain musta nainen, afroamerikkalainen ikoni, jota ei ihailla vain hänen nettoarvonsa vuoksi, vaan siitä, että hän on koonnut varallisuutensa itse eikä perinnön tai avioliiton avulla. Mitä muuta voidaan sanoa naisesta, joka alentaa ja ylentää ihmisiä. Naisesta, jonka television puheohjelmaan pyrkivät niin filmitähdet kuin senaattorit, naisesta, jonka lähimmät ystävät tulevat Kennedyn suvusta ja jonka ansiota suurelta osin on, että Yhdysvalloilla on nyt ensimmäinen värillinen presidentti ja jonka ystäväpiirin lukeutuvat juuri ne kuuluisimmat, joista luemme päivittäin lehdistä tai joita katsomme televisiosta. Hän on ilmiö nimeltään Oprah Winfrey.
Luettuani Kitty Kellyn Oprahin (Oprah – A Biography, Otava 2010, suomennos Jaana Iso-Markku), tunsin löytäneeni ihmisen sen kuvan takaa, joka meillä on puhua pulputtavasta, varsin empaattisesta Oprahista hänen puheohjelmansa perusteella, mutta Oprahista ei voi ikinä olla ihan varma…Hän kieltäytyi antamasta Kitty Kellylle haastattelua elämänkertaansa varten, joten siitä saamme kiittää kirjan perinpohjaisuutta. Kelly pisti paremmaksi ja keräsi jokaisen haastattelun, joka Oprahista oli tehty viimeisen 25 vuoden aikana sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radiossa että televisiossa Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa sekä Kanadassa ja Australiassa ja hän sai tulokseksi 2732 asiakirjaa. Lisäksi tulevat Oprahin sukulaisten, ystävien, luokkatoverien ja työtoverien haastattelut, joista rakentui uskomaton melkein 700 sivuinen psykologinen profiili, joka tekee minut sekä tirkistelijäksi, tietäväksi että hieman eksyneeksi. En voi ikinä olla varma, että mitenkään tunnen elävää ikonia, eräänlaista maailmankaikkeuden valtiasta, joka joskus oli vain ’pieni, musta käkkäräpää Kosciuskosta’.
Mikään ei ole kuitenkaan yhtä varmaa kuin se, että jo hyvin varhain Oprah teki päätöksen tulla hyvin kuuluisaksi, rikkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Tässä hän onnistui takuulla ylittäen jopa omat arvionsa ja ottaen huomioon lähtökohdat teki myös suuren ihmeen. Hän on nimittäin tuonut hyvin avoimesti esille, että häntä on seksuaalisesti hyväksikäytetty oman serkun, serkun ystävän sekä oman sedän toimesta yhdeksänvuotiaasta neljätoistavuotiaaksi. Oprahin isä Vernon Winfrey sekä koko muu suku kieltää asian ja on siitä loukkaantunutkin, mutta mikään ei pääty tähän, sillä Oprah saa tietää, että Vernon ei ole hänen oikea isänsä. Äiti, joka suuresti nauttii Oprahin tarjoamasta ylellisestä elämästä, ei kuitenkaan koskaan suostu kertomaan oikean isän nimeä. Kautta kirjan Oprah pitää Vernon Winfreytä isänään ja on tälle ikänsä kiitollinen kannustuksesta opiskelemaan. Siinä tämä parturi Winfrey teki suurteon!
Oprahin alkuperäinen ja suurin haave oli tulla filmitähdeksi, mutta se ei ollut hänen lopullinen tiensä tähtiin. Hän teki pari filmiä ja tutustui tätäkin kautta kirjailijoihin kuten Alice Walker, jonka filmissä Häivähdys purppuraa, Oprah näytteli sekä myös Toni Morrisoniin, josta tulikin hänelle hyvin läheinen. Beloved –rakastettu filmin ensi-illlassa istui eturivillä kansalaisoikeustaistelun tärkeä keulakuva Rosa Parks. Filmit eivät kuitenkaan olleet kassamenestyksiä ja niin Oprah löysi omimman tiensä ja se oli television puheohjelmat, joissa hän ei karttanut mitään aihetta, joka voisi nostaa katsojalukuja. Näiden ohjelmien myötä, hän tapasi kaikkia mahdollisia kuuluisuuksia, jotka suurimmaksi osaksi tai ehkä kaikki, mainitaan kirjassa, sillä kirjan ohjelmaluettelot ovat vertaansa vailla, mutta minulle jäi mieleen pari asiaa. Toinen koskee Kate Winsletiä ja toinen Diane Keatonia. Nyt saamme tietää, mitä Kate ajattelee kauneusleikkauksista ja Diane kengistä:
Miksi haluaisin näyttää kelmuun käärityltä kivekseltä? (Kate Winslet)
Kengät ovat peniksen korvikkeita! (Diane Keaton)
Oprahia on syytetty törkytelevisiosta, mutta sillä hän tuli niin kuuluiskasi ja rikkaaksi, että saattoi vuosia myöhemmin syntyä kuin uudestaan ja alkaa esiintyä hyväntekijänä, joka mm. perusti koulun tytöille Etelä-Afrikkaan ja lahjoitti täydellisen käsittämättömiä summia hyväntekeväisyyskohteisiin, jotka hän katsoi ’hänen arvostamikseen.’ Hän perusti oman kirjakerhon, joka nosti muutamia kymmeniä tuhansia myyneet kirjat tähtitieteelliseen myyntiin, hän perusti oman lehden, osti oman suihkukoneen, hän kulki töissäkin turkiksissa, mutta teki töitä enemmän kuin kukaan. Hänellä ei ollut riesanaan aviomiestä, lapsia ja kimppakyytejä, mutta hän puhui juuri niistä, sillä hän halusi sinnikkäästi olla ’yksi heistä’ eli yksi omasta katsojakunnastaan. Shownsa teemalauluksi hän otti Whitney Houstonin ’I’m every woman’ ja alkuaikoina hän kätteli ja halasi kaikki nauhoitukseen tulleet henkilöt. Tämä kaikki muuttui myöhemmin, mutta tarina on pitkä ja kiintoisa, joten lukekaa kirja, vaikka ette olisikaan opraholisteja. Minäkään en ole nähnyt kuin noin viisitoista Oprahia, mutta ne valitsin aiheen kiinnostavuuden takia: Yhdysvaltain talous ja uskonlahkot.
Ja sitten se, mistä Oprah on erityisen kuuluisa on hänen painonsa ja ikuiset dieettinsä. Se on todellakin ollut hänelle kärsimysten tie ja kun näkee kirjassa hänen oikean äitinsä kuvan, ymmärtää, että kyllä ne geenitkin jotain vaikuttavat, mutta eivät kaikkea. Oprah on täydellinen tunnesyöppö. Hän saattoi sulkeutua omiin tiloihinsa vain ahmimaan salaa ja siten ettei hänen langanlaiha kumppaninsa, mallinakin esiintynyt vanginvartija Graham Stedman nähnyt. Kirjan aikana hänen painonsa vaihtelee 70 kilosta 140 kiloon. Esiin tulee myös henkilöitä, jotka kertovat nähneensä, miten suunnattomia määriä Oprah ahmi ennen kuin alkoi salata asiaa. Hän onkin tehnyt lukuisia dieettiohjelmia ja siinä hän jakaa ilmeisesti loppuun asti katsojakuntansa ongelman eli onnistuu olemaan edes hiukan ’every woman’.
Oprah on tehnyt lukuisia ohjelmia seksistä, lesboista ja homoista. Edelleen arvaillaan, onko Stedman vain peite, sillä Oprahin paras ystävä Gayle King otti avioeron ja on kulkenut Oprahin mukana jo heidän ensi tapaamisestaan. Oprahin taloissa on omat makuuhuoneet kaikille heille kolmelle, mutta jokin pidättelee Oprahia ja voisi päätellä, että katsojaluvut – vieläkin – sillä hän ei anna ikinä periksi. Hänen liekkinsä palaa edelleen, mutta aika ajoin hän näyttää todella uupuneelta ja onko mikään ihme: Tajuatte kun olette lukeneet kaiken, mitä hän on voittanut, hävinnyt ja kärsinyt.
Älkää antako häiritä, että Kelly ei saanut Oprahia mukaan tekemään kirjaa. Nyt kirja on minusta avoimempi ja tarkempi. Ja jos luitte loistavan Michelle Obaman, niin ei Christoph von Marschallkaan saanut Yhdysvaltain ykkösnaiselta haastattelua, mutta kirja on varsin vaikuttava. Tässä Oprahissa Kitty Kelly ei jätä kiveäkään kääntämättä ja tekee sen vielä kerran uudestaan, sillä järkälemäinen elämänkerta päättyy hyvin pitkään 'Oprahin ansioluettelo 1984 – 2009' ja sen jälkeen tulee huima viiteluettelo, jonka pituista en ole ikinä nähnyt. Johtuneeko siitä, että Oprahin yhdeksi ’harrastukseksi’ on tullut vetää oikeuteen jokainen, joka uskaltaa henkäistäkään hänestä ilman hänen lupaansa. Toiset pitävät tätä vainoharhaisuuden merkkinä, toiset itsesuojeluna.
Yhdessä asiassa Oprah Winfrey tulee olemaan ikuisesti ikoni, jota ei hevin kaadeta: Hän on elävä esimerkki toivosta. Hän on sama kuin sitaatti: ”Make your dreams come true!”
Hän itse tuntee omakseen Robert Browningin runouden. Browning kirjoitti: ”Ihmisen tulisi aina kurkottaa pidemmälle kuin siihen, mikä on hänen ulottuvillaan, sillä miksi muuten meillä olisi taivas?”
Sain Assarilta blogitunnustuksen, johon sisältyy haaste tehdä seitsemän tunnustusta itsestä. Kiitos Assari♥ Olen jo aikaisemmin tehnyt 99 asiaa minusta haasteen, joten en ole varma löytyykö mitään, mitä ette tietäisi...
Minä tunnustan, että:
1) En pidä ihmisistä, jotka riitelevät elääkseen! Myös inttäjät kuuluvat sarjaan, jota kartan 'kuin ruttoa'.
2) Minun elämässäni vaikuttaa kolme kovaa K-kirjainta: Kirjat, Koirat ja Kukat. Ilman näitä elämä tuntuisi jotenkin vajaalta...
3) Näen enneunia, jotka ovat kaikki toteutuneet. Tämä on joskus hiukan pelottavaakin...
4) Olen päästänyt boheemiuteni irti ja alan vihdoinkin olla 'minä itte'. Meidän kotiapulainen kutsui minua 'minä itteksi', sillä en helposti huolinut apua.
5) Olen ollut 25 vuotta vuotta avioliitossa Elämäni Miehen kanssa, jonka tapasin eräässä ratsastusnäytöksessä. Rakastuimme 'yli väen' ensi katseesta. Olin juuri selvinnyt melanoomasta, oli maaliskuu ja mereltä puhalsi kylmä viima...
6) Olen liian perso herkuille, joten toivon, että Geisha-suklaata ei olisi ikinä alettu valmistaa. Olisin täydellinen tähti ko. suklaan mainokseen, sillä kuka muu pitää ympäri vuoden jääkaapissa Geisha-suklaapatukkaa 'hätätilanteiden' varalta;-)
7) Olen aina heikompien puolesta! Tämä on isäni perintö minulle.
Haastan edelleen Ilsen, Saran, Lumiomenan, Susan, Almafiinan ja Opuscolon!
Lumoavaa tiistaita♥
I Will Survive
Susan kirjablogissa Järjellä ja tunteella on arvonta. Osallistu täällä
♥♥♥♥♥
PS. Kuka muu on mahtanut tehdä Fletcherin Meriharakat kuin Ilse, Susa, Almafiina ja minä? Anja sitä nyt lukee ja luultavasti myös Lumiomena, mutta muistan nähneeni kirjan jonkun muunkin arvostelemana...
Olette ehkä huomanneet, että taide merkitsee minulle, kirjojen ohella. Niinpä ujutan teille nyt tämän Jean-Honoré Fragonardin (1732-1806) herkän maalauksen Lesende Mädchen (1770) avulla muutamia asioita. Ensimmäinen koskee kirjaa, jonka teille lupasin eli Taiteilijapareja ja jota esimerkiksi tiedän Jaelin erityisesti odottavan: Se kirja on kustantajalta loppu, joten se ei siis tule blogiini. Valitan! Suosittelen lohduttautumaan taiteilijaprofessori Riitta Konttisen kirjoilla Modernistipareja (Otava 2010) tai Naiset Taiteen rajoilla (Tammi 2010). Molemmat kirjat kantavat upeasti ja saavat taiteista kiinnostuneen lukijan suorastaan lentoon. Jos haluat jotain muuta, se voi olla vaikka kirja, jonka sain Allulta Kölnistä jo noin vuosi sitten: Frauen, die lesen, sind gefährlich (Elizabeth Sandman 2007)
Tästä kirjasta löytyy myös Lesendes Mädchen ja monta muuta lukevaa naista sekä paljon kertomusta sekä naisten lukemisesta, kirjan kuvista että myös taiteilijoista kuvien takana. Ah, kunpa saisimme tämän kirjan suomeksi! Kustantajat herätys! Ja tässä Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla kirjan kanneksi valitsema taulu eli Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890)
Tätä kuvaa olen muuten ostanut kortteina - paljon. Tehtyäni Riitta Konttisen uusimman eli Modernistipareja, innostuin aika paljon Eemu Myntin persoonasta. Arvosteluni jälkeen sainkin viestin, että kiinnostava kotimaan matkakohde olisi Tikanojan taidekoti, jossa esillä mm. Myntin taidetta. Muistattehan, että Fritjof Tikanoja tuki pariskunta Eva Bremeriä ja Eemu Mynttiä taloudellisesti, kunnes pariskunta vähän innostui Ranskassa ja hankki mesenaattinsa rahoilla Renaultin palkattuine autonkuljettajineen...Alla Alwar Cawénin Ateljeen sisäkuva (1923) kirjasta Modernistipareja.
Kuvassa Ragni Holmberg, Cawénin tuleva puoliso, miehensä teosten keskellä.
Tämä taiteesta. Nyt odottavat elämäkerrat ja muut kirjat. Lupasin teille hövelisti tulevalle viikolle ensin elämäkerran, sitten välipalakirjan, jonka jälkeen vielä sisustuskirjankin. Well...kaksi näistä voi toteutua, mutta vain jos luen, luen ja luen, sillä elämäkerta, jota nyt luen on massiivinen. Toki kiinnostava. Hyvin erikoinen. Ja voin kertoa, että lähiviikkoina tulee toinenkin kuuluisan naisen elämäkerta, mutta sitä ennen ehtii varmaan kirjavirrassa olla muutakin kuin elämäkertoja ja sisustusta. Nyt en lupaa mitään päiviä, sillä se on suorastaan hupaisaa, miten kaikki menee toisin kuin olen aikonut, mikäli ilmoitan etukäteen. Mutta sen voin luvata, että ensi viikonloppuna avaan blogini 2-vuotisarvonnan, jossa palkintona huimia kirjoja!
Have a nice weekend♥
People
picture Pekka Mäkinen
Tämä on nyt semmoinen viikonloppua kohden postaus ja samalla tuon esille muutamia blogeja, jotka eivät olleet viime kertaisessa vastaavassa jutussa. Aloitan Sooliksen blogilla. Ilman hänen blogiaan olisin aikaa sitten pudonnut elokuvan kyydistä ja minussahan asuu filmihullu, mutta en ehdi seurata alaa, koska kirjat vievät kaiken aikani. Nyt Soolis valitsee minulle elokuvat, jotka katson eli hän tietää minua paremmin, mikä on se 'mun juttu'. Hän jopa ehdottaa, 'katso tämä yksin tai Bessun kanssa', mutta 'tämän voit katsoa Lumimiehen kanssa'. Voiko palvelu enää paremmaksi tulla! Olen hänelle kiitollisuuden velassa isoista elämyksistä kuten Atonement, Brokeback Mountain, Frances ja Sylvia. Ja vielä monesta muusta. Hänen innoittavan bloginsa löydät täältä.
Vaikka olen jo kertonut teille Elif Shafakista, niin lupaan, että tarina jatkuu, sillä tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi Anu Silfverbergin jutussa Kirjailijat ovat velkaa naisille, lisää Turkin suosituimmasta, monesti palkitusta naiskirjailijasta. Se, mitä tiesimme aikaisemmin on, että hän on julkaissut kirjan Rakkauden aikakirja, joka oli Turkin myydyin teos vuonna 2009. Tiesimme myös että hän julkaisee kirjoja sekä englanniksi että turkiksi. Ja näin Anun jutussa:
Shafak on niitä harvinaisia kirjailijoita, jotka operoivat kahdella kielellä. Tämä teettää lisätyötä: ensin hän kirjoittaa englanniksi, sitten kirja käännetään, minkä jälkeen hän itse kirjoittaa käännöksen kertaalleen uudestaan turkiksi.
”Se on työlästä, mutta se antaa minulle lisää liikkumavaraa ja mahdollisuuden vertailla kieliä, matkustaa niiden välillä. Turkki on lapsuuteni kieli ja isoäitini kieli. Englanti on enemmän…matemaattinen.” (Shafak)
Elif Shafak sai teoksestaan Rakkauden aikakirja syytteen ’turkkilaisuuden halventamisesta’. Erikoista asiassa oli, että syyte ei perustunut Shafakin itsensä sanomaan vaan hänen luomansa fiktiivisen hahmon kommenttiin. Syytteistä luovuttiin, mutta uhka jäi.
”Se vaikutti minuun suuresti. Olin peloissani, huolestunut, surullinen. Lisäksi olin raskaana.” (Shafak)
Elif Shafak on kirjailijoiden sananvapautta puolustavan PEN-järjestön jäsen.
Rakkauden aikakirjan kantava teema suufilaisuus on Shafakille läheinen. Hän löysi islamilaisen mystiikan jo yliopistovuosina.
”Olin vasemmistolainen agnostikko, feministi ja anarkososialisti”, hän luettelee, ”mutta myös hyvin kiinnostunut uskonnon filosofiasta.”
Tunnustukselliseksi Shafak ei ilmoittaudu:
”Minulle hengellisyys ja uskonnollisuus ovat eri asioita. Mutta uskonnonfilosofian nostamat kysymykset elämästä, kuolemasta ja seksuaalisuudesta ovat tärkeitä kirjailijoille. En voi ymmärtää ihmistä ymmärtämättä hengellisyyttä.”
♥♥♥♥♥
Minulla on kohta blogini 2-vuotissyntymäpäivä/ystävänpäiväarvonta ja yhdeksi palkinnoksi tulee Rakkauden aikakirja (The Forty Rules of Love, Gummerus, suomennos Maria Erämaja). Mitä minä olen mieltä tästä kirjasta löytyy täältä
Olen kiinnostunut filosofiasta ja etiikasta eli samoista aiheista, joita tyttäreni Meri nyt opiskelee. Ehkä kiinnostus kulkee geeneissä…Sen sanon, että nyt on kyseessä kirjailija, joka vie minua.
Rakkauden aikakirja on hyvin ajankohtainen kirja, sillä se avaa ovia sellaiseen islamilaisuuden historiaan, joka ei useimmille ole tuttua.
♥♥♥♥♥
Lopetan Anu Silfverbergin jutussa olleeseen Elif Shafakin kommenttiin:
”Turkissa kirjallinen kulttuuri on hyvin miehistä, ja naisten puhuttua traditiota – tarinoita, lauluja, runoja – vähätellään usein. Mutta etenkään kirjailijoiden ei kannattaisi naisia vähätellä. Suurin osa eurooppalaisen fiktion lukijoista on naisia.
Turkissa olen signeeraustilaisuuksissa huomannut, että yhdessä kirjassa voi olla koko perheen naisten alleviivaukset eri väreillä. Kirja ei ole omistettava esine, vaan jotain, mitä jaetaan. Kirjailijat ovat velkaa naisille.”
kuva Ebru Bilun/Gummerus
Nyt otetaan härkää sarvista kiinni ja paneudutaan siihen, mistä melkein kaikki puhuvat, mitä melkein kaikki yrittävät ja mitä moni jo tekee käytännössä eli vähähiilihydraattiseen ruokavalioon. Ennen ’karppaamista’ puhuttiin vain rasvoista ja annoskoosta ja liikunnasta, mutta sitten tuli tämä GI-ruoka, jolla pyritään pitämään verensokeri mahdollisimman tasaisena koko ajan ilman ylös alas heilahtelevia sokeriarvoja. Suuret vaihtelut verensokerissahan saavat elimistön tuottamaan entistä enemmän insuliinihormonia, joka puolestaan edesauttaa rasvan kertymistä.
Sorruin aiheen tiimoilta houkuttelevaan Ola Lauritzsonin ja Ulrika Davidssonin kirjan Herkuttele huolella – GI-ruokaa juhlahetkiin (GI Gourmet – Viktminskning för dig som älskar god mat, WSOY 2011, suomennos Eija Kämäräinen). Kirjan kannessa poseeraavat kirjan tekijät, jotka ovat paitsi vähähiilihydraattisen ruokavalion todellisia asiantuntijoita, myös asiansa säteileviä malleja. Heiltä on ilmestynyt aiemmin 100 parasta GI-ruokaa ilman sokeria ja nopeita hiilihydraatteja, 100 helppoa ja hyvää GI-ruokaa aktiiviseen elämänmenoon ja Karista kilot GI-ruoalla. Nyt siis vuorossa kerma kakun päältä eli GI-ruokia juhlahetkiin, joten tiedossa on kulinaarinen seikkailu, jolla loihdit terveellisen aterian yhtä hyvin 20 hengen noutopöytään kuin romanttisen illallisen ’vain meille kahdelle’. Ja kaikissa ohjeissa on käytetty pelkästään luomutuotteita!
Lauritzsonin ja Davidssonin kirjan ateriaesimerkit ovat juuri sitä ruokaa, jonka itse koen omimmaksi: On kuin olisin tullut kotiin. Kävin kirjan aterioita läpi hyvinkin tarkasti ja sain myös uusia ideoita herkullisiin viikonloppuihin. Olen siis armoton hyvän ruoan ystävä ja sikäli oli hauskaa lukea tämä lause:
Nyt seuraa suurenmoisia uutisia sinulle, joka haluat valmistaa ja syödä hyvää ruokaa: terveellisin on useimmiten myös herkullisinta!
Tämä on totuus, vaikka pastahammasta kolottaisi tai pizzaa tekisi mieli, niin tämä on totuus. Silti: Ei saa olla liian armoton itselleen. Jos oma paras resepti sisältää pastaa tai riisiä tai jotain muuta ei niin sopivaa, voi sitä joskus pudota vanhaan nautintoonsa kunhan muistaa, missä kulkee se tie, jolla et tunne syvää uupumusta, tie, jossa rasvanpolttosi on huipussaan ja tunnet itsesi energisemmäksi kuin koskaan. Ja tietenkin kaikkea tätä terveellisyyttä edesauttaa liikunta, joka on oiva rasvanpolton keino.
Herkuttele huoletta vain täydentää aikaisemmin tekemiäni kirjoja Mustikka, ruis ja rypsi sekä Suomalaiset marjat. Edellä mainitussakin tuodaan viljoista esille vahvimmin ruis ja lisäksi toisena kaura, joka on GI-arvoltaan hidas. Viime mainitussa painopiste ja arvostus asetetaan kotimaisiin marjoihimme, mikä ihan luonnollista lieneekin jo lähiruoka-ajattelun kannalta. Jos luette kirjan, hämmästytte, mikä aarre suomalaiset marjat ovat! Herkuttele huoletta on terveellisiä herkkuja juhlahetkiin, isoihin tai pieniin, joten on luonnollista, että tarveaineetkin ovat elämän pikkuluksusta.
Kirja on ihana! Alussa on Luksusaamiainen ja niitä onkin sitten monta, joita vaihdella. Sen jälkeen tarjotaan Romanttista kahdelle ja seuraavaksi lähdetkin Tyttöjen iltaan, jolloin tietenkin kotiisi tulevat pojat päivälliselle eli ollaan Poikaporukassa. Pojat nauttivat Vuohenjuustotäytteisiä parmankinkkunyyttejä, Salami-fetatäytteisiä broilerinfileitä sekä jälkiruoaksi Pähkinäistä brietorttua. Ai, että mitä tytöt söivät? Olinkin illan emäntä ja hiukan stressasi, kun tiesin odotusten olevan korkealla, mutta Samettinen simpukkakeitto, Sitruunainen salviabroileri ja välimerensalaatti sekä jälkiruokana Granaattiomenansiemenillä koristeltu sitruunapannacotta olivat menestys.
Hyvissä ajoin näin tiistai-iltana aloin varata lippuja elokuvaan Biutiful viikonlopuksi. Tätä olen odottanut kuin kuuta taivaalle, sillä taipumukseni on katsoa kaikki leffat, joissa esiintyy Javier Bardem tai jotka on ohjannut Perdo Almodovar. Nyt siis kyseessä Bardem. Empiiristen tutkimusten valossa näyttää siltä kuin elokuva Biutiful ei saapuisi ollenkaan Suomen Ateenaan eli Jyväskylään! Toivon, että tämä on paha uni, josta Soolis minut huomenna herättää.
Como te voy a olvidar
On parempi jäädä tähän ja maata hienolla valkoisella hiekalla, tuijottaa tuntien ajan ylös majesteettisiin palmuihin. Niin me teemme. Palmut huojuvat merituulessa ja minä vaipuisin uneen, ellei serkkuni Alician suu kävisi lakkaamatta. Hän on vain vajaan vuoden minua vanhempi. Itse asiassa kolmetoista päivää vuodesta ehdimme olla täsmälleen yhtä vanhoja, mutta jostakin syystä hän näyttää silmissäni vanhemmalta ja viisaammalta. Ehkä se johtuu siitä, että hän on niin varma mielipiteissään. Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin.
Uusimmassa romaanissaan Nora & Alicia (Broken Paradise, Bazaar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren) Cecilia Samartin kirjoittaa siitä, minkä itse tuntee perheensä kokemusten kautta: Kuuban vallankumouksesta ja paosta Castron sotilashallinnon alta. Samartin on syntynyt 1961 Kuuban Havannassa. Kuuban vallankumous 1959 syrjäytti Batistan ja nosti Castron ensin maan pääministeriksi ja vuonna 1976 presidentiksi. Faktan ja fiktion kautta Samartin vie meidät paratiisisaaren rannalle ja 1950 –luvulle. Näemme hiljaa tuulessa leyhyvien palmunoksien alla kaksi pientä tyttöä, joista vanhempi Alicia on vaaleaihoinen ja toinen tyttö Nora on tumma ja selvästi vilkasta Aliciaa vakavampi. Tytöt ovat serkukset ja toistensa parhaat ystävät eikä heidän elämässään ole huolen häivää. He ovat varakkaan suvun ja tiiviin perheyhteisön ympäröimät ja eihän heitä voi uhata mikään vaara, eihän? Ei ikinä kotimaassa Kuubassa, ei rakkaassa Havannassa, ei isovanhempien suuressa talossa Varaderossa, jossa ikkunat avautuivat merelle ja elämän suurin huoli on, miten oppia uimaan. Tosin sitäkään huolta ei oikeasti ole, sillä isoisä, abuela, on koko Havannan paras uimari ja opettaisi heidät varmasti uimaan.
Cecilia Samartinin Nora & Alicia on kirja syvästä ystävyydestä, serkkujen ystävyydestä. Jo omistus on Kaikille serkuksille. Nämä serkukset kokevat Castron valtaannousun, sen tuoman luottamuksen uuteen huomiseen kuin myös luottamuksen äkillisen menetyksen. Noran vanhemmat ovat realisteja ja päättävät hakea perheelle viisumeita muuttaakseen pysyvästi Yhdysvaltoihin, mutta Alician isä Carlos uskoo tilanteen olevan ohimenevä, olojen vakiintuvan ja paranevan. Serkukset joutuvat eroon, mutta heidän kiinteä yhteytensä säilyy muistoissa ja kirjeenvaihdossa, jonka kautta he voivat olla osa toistensa täydellisesti erilaista elämää. Noran elämän yltäkylläisyys korostuu Alician kurjistumisen myötä, kunnes lopulta tilanne ajautuu niin rankaksi, että Noran on uhmattava vanhempiaan ja matkustettava turistina Havannaan Alician luokse ja jätettävä Jeremy, joka:’ Nora, ¿te puedo pesar?’ Ja jolle Nora:’ Kyllä. Sinulle vastaus on aina kyllä.’
Rakas Nora,
nälkä on koko ajan pahempi. Monista on tullut nälkiintyneitä haukkoja, jotka käyttävät jokaisen tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen saadakseen jotakin syötävää. Koetan vältellä kaikkein epätoivoisimpia – ja ennen kaikkea koetan olla muuttumatta sellaiseksi itse. Epätoivo leviää yön pimeydessä kuin tauti ja tekee pesän ihmisten sydämeen. Sen alle musertuu kaikkein kunniallisin inhimillisyys, ja kun se on saanut ihmisen valtaansa, sen voi haistaa hänestä kuin iljettävän lian, joka peittää Havannan kapeita kujia. Tuo lika virtaa kaduille ja kerääntyy viemäreihin. Ja jos ei ole varuillaan, siihen voi vahingossa astua ja kuljettaa sen kengänpohjissaan mukanaan kotiin.
Minä lähden vielä täältä. Lupaan sinulle kaikella sillä rakkaudella ja voimalla, joka minulla on sydämessäni, että vaikka tyttäreni ei voisi koskaan omin silmin nähdä majesteettisia palmuja tai omien kasvojensa kauneutta, hän tulee tietämään, mitä on vapaus.
Alicia
Tunnistan Noran ja Alician tarinassa Cecilian äänen. Se on vain syvempi ja satuttavampi kuin Señor Peregrinossa. Nyt ei naureta Carmenille, joka kantaa ylväästi läskejään ja saa kohtauksiaan. Nyt sukelletaan syvälle, sinne missä hait uivat, sinne, missä pimeys syö valon. Isä Aurinkoisen urkintasysteemi on uinut merien ylitse Kuubaan ja kuka vain voi kavaltaa kenet vain. Lapset ilmiantavat omia vanhempiaan ja vanhemmat omia lapsiaan. Vallankumous luo omat loisensa ja usein syö omat lapsensa, mutta kaikesta huolimatta ihmiset löytävät käsittämätöntä sitkeyttä jatkaa. Ilo voi olla vaikka pala porsaanpaistia mustasta pörssistä, se pala siannahkaa, joka sitruunalla ja valkosipulilla maustettuna vartaassa paistuessaan tuo kyyneleet silmiin. Gastronominen vastavallankumous Castroa vastaan!
Nora saapuu Havannaan kuin vieraaseen maahan. Hän kohtaa lapsuuden tuulen, lämmön, palmut, meren, hiekan, mutta kaikki muu on toisin. Myös Alicia, jolla on nyt pieni tytär Lucinda. Ilokseen Nora kuitenkin tapaa myös perheen monivuotisen palvelijan Beban, jonka vahvuus auttaa Noraa kohtaamaan aivan uskomattomat tapahtumat ja tekemään, mitä hänen tulee tehdä. Samartin soittaa tummaa yön musiikkia, tarjoaa vahvaa viiniä, mutta kutoo myös rakkauden ja herkkyyden seittiä, jonka turvin lukija kestää kovimmankin myrskyn joutumatta haiden saaliiksi.
Minä luin tätä kirjaa sekä Samartinin ihailijana kuin myös historian harrastajana. Luin tätä kunnioittaen Noran ja Alician kaiken voittavaa ystävyyttä sekä nauttien matkasta muistoihin, myös niihin kipeisiin. Olen vahvojen, mutta hienovireisten makujen ystävä ja humalassa Cecilian viinistä…
”Mennään!” Alicia huutaa. Me ponkaisemme seisomaan ja juoksemme niin nopeasti kuin ikinä pääsemme ja jätämme jälkeemme vanan hienojakoiseen valkoiseen hiekkaan.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Heidi H Katri Sara Maija Naakku, Linnea, Hanna ja Katja.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan nähdä vain muistojeni
varjot, en niiden totuutta.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan olla yksin sisässäni,
vain savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä kulkuni on yöeläimen:
löydän perille vain sinussa.
- Leena Lumi -
Jäätyneet multakokkareet putoilevat kömpelösti arkun kannelle. Saattoväki seisoo kumaraisena parvena haudan ympärillä. He ovat ryhmittyneet suojelemaan hautaa ja Elleniä, Kerkon leskeä. Jossain rääkäisee varis. Tunnen, kuinka kylmyys siirtyy ohutpohjaisten kenkieni lävitse suoraan sydämeeni. Se sama kylmyys saa minut antamaan merkin pianonkantajalle. Se saa minut astumaan lähemmäs saattoväkeä ja ilmoittamaan itsetietoisesti: Minähän tässä leski olen!
Urpiaiset rinnoillani
Kustantaja ehdotti ensimmäisen kokoelmani kuvitukseksi mustavalkoisia valokuvia ja nimenomaan Kerkko Mattsonin kuvia. Tutustuttuani Mattsoniin, tajusin heti vain hänen sopivan kuvittamaan minun luonto-eroottis-romanttista tyyliäni.
Mattson tuli luokseni huhtikuussa eräänä lauantai-iltapäivänä saadakseen näytteitä runoistani ja kuullakseen myös minun toivomuksiani. Asuin siihen aikaan yksin pienessä omakotitalossa vuokralla. Tarvitsin työni takia rauhaa ympärilleni ja siksi kelpuutin seurakseni vain rakkaan noutajaneitoni Julian. Sytytin mehiläisvahakynttilät ja tarjosin Mattsonille punaviiniä. Katsoin hänen jo pakenevaa hiusrajaansa, naurunryppyjä silmäkulmissaan ja vihreänruskeita silmiään.
Lara, kerro jotain itsestäsi, jotain oleellista, tarvitsen sitä tähän työhön, kehoitti Mattson katsellen suoraan silmiini tai kuten minusta tuntui: sisälle sieluuni.
Kerro sinä ensin, sillä olen hyvin utelias, kuten kirjalliset ihmiset yleensäkin. Metsästän alati aihetta uuteen juttuun, runoon, kirjaan, totesin häpeämättömästi.
Hyvä on. Olen Kerkko Mattson, 45 vuotta vanha, valokuvaaja, naimisissa, kahden aikuisen lapsen isä, käytän silkkiboksereita, joissa juoksevat gepardit ja minäkin olen alati utelias kaikesta, siis elämännälkäinen, hymyili Kerkko valkoisin hampain hyvin itsetietoisesti.
Kaadoin lisää viiniä ja aloin touhuta pöytään viinirypäleitä ja homejuustoja. Sytytin lisää kynttilöitä, päästin Julian pihalle, maistoin lasistani ja henkäisin syvään, sydämeni hakkasi kuin rytmihäiriössä. Asiaa ei yhtään auttanut, että Kerkko siveli nilkkaani, katsoi minua kuin tietäen että...
Kerkko, minä olen vain minun runoni ja muuta sinun ei tarvitse minusta tietääkään. Olen esimerkiksi tämä: Herään talviselta sammalvuoteeltani/ jo katoavien jääpeilien huikaisevaan kimallukseen. / Rintojani koristavat urpiaiset,/ tuoksuni on Äiti Maa,/ pikkukohmeinen metsähiiri leikkii sormieni sylissä./ Sulan auringon kosketukseen,/ venyttelen ilveksenä,/ vuodan mahlaa puuna,/solisen purona./ Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää niiden lävitse,/ heitän käteni syleilemään taivaan kantta/ ja satakieli soittakoon furioso ja da capo./ Tulisit juuri nyt./ Muistatko polun?
Sitten vaikenin ja vallitsi vain hiljaisuus. Tiesin, miten olin lukenut runoni. Olin elänyt sen suoraksi kutsuksi vain hänen tulla. Runokirjani nimirunoksi tulikin sitten Urpiaiset rinnoillani ja teos oli omistettu: Kerkolle, sinä vain…
Mutta marraskuu
Heti kirjani ilmestymisen jälkeen lähdimme viikoksi Locarnoon. Ihan vain pakoon skandaalia ja ollaksemme kahden. Lähtö oli helppo ja paluu erittäin vaikea. Kerkon aikuiset tyttäret kehtasivat soitella minulle hävyttömiä soittoja. Ja kerran soitti jopa Ellen Mattson ja pyyteli itkuisella äänellä minua jättämään hänen miehensä rauhaan. Kertoi samaan hengenvetoon, ettei suhteemme kestäisi ja että Kerkko aina palaisi hänen luokseen.
Vaihdoin salaisen numeron ja jatkoin tiivistä suhdettani Mattsoniin. Tunsin löytäneeni ihmisparin, itseni kaltaisen ja työni parhaan innoittajan. Älköön kukaan uskaltako loukata tähtiin kirjoitettua suhdettamme!
Syksyllä tapaamisemme harvenivat. Kerkko sanoi hyvin suoraan perheen tarvitsevan häntä, etenkin tietysti Ellenin, joka oli alkanut sairastella. Pelkästä kiukusta ja mustasukkaisuudesta pusersin runokokoelman Mutta marraskuu ja tietenkin pyysin Kerkkoa kuvittamaan sen. Tapailimme jälleen, mutta tunsin jo pidättyvyyttä välillämme.
Näihin aikoihin aloin nähdä aina samaa unta: Ellen makasi jäähän vajonneena, vain kasvot ihan selvästi näkyen. Minulla oli valkoinen luistelupuku ja kiidin hänen kasvojensa ylitse ristiin rastiin luistimenterät viiltäen rouva Mattsonin ystävälliset kasvot veriseksi, viiltokuvioiseksi kauhun naamioksi.
Marraskuun puolivälissä Kerkko soitti ja ilmoitti niin työ- kuin muun suhteemme olevan ohitse. Syyksi hän sanoi Ellenin vakavan sairauden. Työssään hän keskittyisi vastedes vain omiin näyttelyihinsä.
Jäljellä olivat siis vain minä ja uneni. Ja marraskuu. Kuoleman kuukausi. Kuukausi, jolloin maa martona makaa. Mutta uneni olivat uskolliset ja lämmittivät minua yö yön jälkeen. Luistimenterät tekivät selvää siitä, mikä uskalsi olla esteenä minun ja Kerkon välissä. Verta oli roiskunut myös ihanalle, valkoiselle luistelupuvulleni.
Joulukuun alussa luin lehdestä, että valokuvaaja Kerkko Mattson oli kuollut kotonaan äkilliseen sydänkohtaukseen. Haudattaisiin hiljaisuudessa, vain perhepiirin läsnä ollessa.
Ylitseni kävivät suru ja viha. Olin menettänyt kaiken. Koko elämäni tarkoituksen. Edes uniluistelu ei enää suonut tyydytystä. Lopulta tunsin vain vihaa Elleniä, mukaleskeä kohtaan. Minun kuului olla haudalla pääsurijana. Kaikki lohdutus piti osoittaa minulle.
In memoriam
Pieni, musta saattoväki kääntyy katsomaan minua. Annan pianonkantajille merkin laskea piano osoittamaani kohtaan. Pappi yrittää sanoa jotain, mutta vaikenee äkisti. Ylläni Kerkon minulle Locarnosta ostama pikkumusta ja leveälierinen harsohattu. Asetun pianon ääreen soittaakseni valssin. Ainoan tanssin, jonka olin koskaan saanut tanssia Mattsonin kanssa. Hidas valssi. Laran sävelmä. Heti sävelten ensi helähdyksestä kohtaan menetykseni suuruuden, sen ehdottomuuden. Soinnut muuttuvat vihdoinkin kyyneliksi. Saan kohdata vihan ja kaunan sijasta puhdistavaa, lääkitsevää surua.
Sävelmää seuraa kuolonhiljaisuus ja liikkumattomuus. Kuin pysähtynyt, epätodellinen kuva. Sitten kuvasta erkanee mustaa lesken suruharsoa kantava nainen, Ellen. Hän tulee kohti yllättävän varmoin askelin. Pieni, lintumaisen hento nainen. Jossain rääkäisee varis. Nousen seisomaan horjahtaen. Naisen huulet muodostavat kuiskatut sanat: Oletko sinä nyt tyytyväinen? Mitään sanomatta käännyn lähteäkseni pois, kun yllättävä tuulenpuuska tarttuu lesken mustaan harsoon. Alta paljastuvat vain onnettomat silmät. Iho on kauttaaltaan syvien teräviiltojen kartasto. Terävien luistinterien joutsenlaulu.
- Lara -
kuva Birgitta
