TOUKOKUU KASVOJESI TAKANA

             Viimeinkin tuiskutti lunta,
ja siitä pitäen olen kulkenut alituisessa lumisateessa,
en ymmärtänyt, miten ruusupensaat rohkenevat puhjeta kukkaan
yhden ainoan päivän aikana, miten ruohot,
orvokit uskaltavat pistää päänsä esiin, miten vuorollaan
kaikki muut kevään kukat - olen unohtanut niiden nimetkin -
miten pääskyset ja rastaat pystyvät lentämään -
             oli kevät, kieltämättä,
kevytmielisiä, räikeitä värejä
primitiivisen maalarin lehtiössä,
mutta en uskaltanut koskettaa kultasadetta,
ikäänkuin se olisi ollut juuri maalattua paperia,
enkä taittanut enää kirsikkapuiden oksia pannakseni
ne maljakkoon, kiirehtiäkseni kevään tuloa,
kuljin vain kuin unissakävijä, ikään kuin olisin
katsellut talvisessa ulkoilmateatterissa
             liian räikeää amerikkalaista elokuvaa.
Lunta tuiskutti jäätelöä ahmiville kevätkasvoille,
pääsiäisjäniksille, koko tukahduttavalle kukkaismaailmalle.
Ja niin on aina oleva, minulla ei ollut sille sanoja,
vaikenin kuin salaa alkanut, keskeneräinen romaani.

Illat olivat vaikeita, mentävä sänkyyn tämän sanattomuuden kanssa,
             Jumalankin edessä salattujen
lauseiden kanssa: vielä kerran kirjoitan runoja,
tarvitsen aikaa vain television taukojen verran
pitkinä talvi-iltoina, iltasadun jälkeen, ennen uutisia,
minun täytyy vain sitkeästi ajatella jotakin,
niin kuin appelsiini ajattelee autiolla pöydällä
appelsiinisynnyinmaataan. Vaikeinta oli yöllä, kun
             en tiennyt, ketä syleilen,
sinua vai tätä puolivalmista runoa, kun en uskaltanut
nukahtaa enkä olla valveilla, kuuntelin tyynyn sinisiä kukkia,
nurkassa raksutti kello, yöpaitaani käärittynä,
 niin kuin kapalolapseksi naamioitu helvetinkone, vaikka tiesin:
kaikki tämä on turhaa, minunhan pitäisi kapaloida aivoni,
             jotta tulisi hiljaista.
Nyt sinä olet täällä, istuudut sängylleni, ja lumisade on poissa,
vain kuumuus pitää minua otteessaan, vuodenajat vaihtuvat äkkiä
kovissa, kevytmielisissä runoriveissä. Minun täytyy nyt painaa
tarkasti mieleeni toukokuun puut kasvojesi takana: en voi tietää,
milloin tulet takaisin. Kenties minä silloin odotan sinua
             jo kirsikoiden
ja ruusujen kanssa, mutta sinä näet vain minut,
riisut minut nopeasti ja saat nähdä, miten paljon aurinkoa
olen kerännyt iholleni sinua varten. Sillä aurinko löytää meidät
myös silloin, se paistaa sänkyymme, vaikka tuntematon jumala
on julistanut ulkonaliikkumiskiellon.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)

Ne me quitte pas

PUUTARHAN AIKA

Puutarhanhoito on vuoropuhelua puutarhurin ja hänen puutarhansa välillä, me hoidamme toinen toisiamme. Puutarha ei voi olla oikean- tai vääränlainen. Saan tehdä omastani juuri sellaisen kuin haluan, luoda rohkeasti itseni näköisen puutarhan. Minun lempikasvini ovat ehkä toisenlaisia kuin sinun. Lisäksi suosikkini muuttuvat vuosien mittaan, tulen rohkeammaksi, kokeilen uutta. Ehkä kypsyn, ehkä tulen hupsummaksi. Puutarha on sielun jatke.

Tuulia Ahon Puutarhan aika (WSOY 2012) voisi olla minulle puutarhakirja muiden ihanien puutarhakirjojen joukossa, mutta nyt tämä ei ihan mene näin, sillä kun vajosin tähän hurmaavaan kirjaan, putosin samalla kahteen asiaan, joista ensimmäinen oli tunne, että jos minä olisin tehnyt omasta puutarhastani kirjan, se olisi ollut juuri tällainen. Toinen on se, että minusta tuli ihan rento. Aivan kuin joku olisi painellut joitakin rentoutushermonpäitä minussa tai katkaissut kokonaan virtani. Kaikki suorittaminen oli poissa. En rynnännyt kirjan jälkeen soittamaan yhteenkään puutarhaliikkeeseen, vaan jäin vellomaan minulle outoon raukeuden mereen, jossa tuoksuivat ruusut ja siniset kärhöt suikersivat pitkin hedelmäpuita riippuen niistä kuin siniset morsiushunnut…

Ihan kaukaa haettu nirvanani ei ollut, sillä kun olin yhteydessä kirjan upeiden kuvien ottajaan, valokuvaaja Minna Kurjenluomaan, sain kuulla erään hänen odottavan asiakkaansa kokeneen samaa, kun sai kirjan käteensä. Asiakkaalta oli yhtäkkiä kadonnut kiire ja hän kertoi poissaolevan tuntuisena käyneensä jossain muualla, jossain virkistyksen maassa. Tämä kirja on taikaa!

Puutarhan aika alkaa talvesta, jossa kerrotaan puutarhurin talvehtimisesta ja vähän muutamia kivoja talvijuttuja. Minä olen niin hulluna lumeen, että olisin voinut tarjota teille vieläkin talvea, mutta tiedän monen lukijani jo kurottuvan kohden kevättä multasormet kutisten, joten siirrytään suoraan kevääseen ja katsotaan, miten näsiät ja tarhakylmänkukat aukeavat ja huomataan, että persikkapuu ei ole selvinnyt talvesta. Toukokuun yhdeksäntenä avautuvat rusokirsikan kukat ja epäilen, että Tuulialla on syntymäpäivä samalla viikolla kun minä noidun pilvikirsikoita aukaisemaan kukkansa muutamaa päivää ennen yhdeksättä päivää. Kuvissa puutarhuri näyttää ylen iloiselta ja rentoutuneelta. Ja onko kukaan niin toiveikas kuin puutarhuri, joka vuosi vuoden jälkeen:

Puutarhuri istuttaa sitten maahan erilaisia keppejä, risuja ja luutia, joiden hän väittää olevan vaahteroita, orapihlajia, syreenejä…

- Karel Capek –

Haluan nyt painottaa paitsi Tuulian suorastaan hypnoottisen rauhoittavaa ja lempeää tekstiä, myös Minna Kurjenluoman kuvia. Kuvat eivät rajoitu vain kertomuksen taustaksi, vaan huomatkaa tekstisivujen pienet, herkän herkät yllätykset. Minulle yllätys oli löytää tämä kasvi, jonka nimi on kesälumipisara (Leucojum aestivum) , joka kukkii kesäkuussa.

Tuulian puutarhan kasvivalikoima on runsas, mutta rauhoittava ja romanttinen: kärhöjä, jotka antavat puutarhalle suloista villiintymisen sipaisua, valkoinen helmipensas, onnenpensaita, kääpiömanteli ja japaninmagnolia. Sininen kevätkaihonkukka rönsyää keltaisen onnenpensaan helmoina. Muuttolinnut saapuvat ja levähtävät juomaan raparperin lehden malliselle juoma-altaalle, jonka puutarhan valtiatar on itse tehnyt betonista. Ohje löytyy kirjasta ja kerrankin jopa minä osaisin jotain askarrella…ja toinen askartelu on kieputtaa köynnöshortensian kukkivaa oksaa kruunun ympärille. Hortensia on sisustuksellisin kukka, jonka tiedän.

Tuulia on puutarhurina luova, mikä oikein onkin eli perunamaan tilalle tuleekin yllättäen mahtava ruusupuutarha. Ensin hän istuttaa valamonruusua ja neidonruusua, ’Minette’, jota myös mustilanruusuksi kutsutaan. Viime mainitunhan tiedätte siitä, että se on hyvin, hyvin kerrottu ja sadekesinä sitä voi auttaa kuorimalla ulommaisia, ruskettuneita terälehtiä vaikka pinseteillä pois. Juhannusruusua (Rosa pimpinellifolia ’Plena’) tietenkin ja ehkä myös papulanruusua, jonka kukkia voi käyttää vaikka kakunkoristeina, sillä ne näyttävät jo valmiiksi marsipaaniruusuilta. Ja sitten tulee viehättävä ’Maidens blush’, jonka minä onnistuin tappamaan. Tästä ruususta Tuulialla on ruusueroottinen tarina. Sammalruusuja, maanpeiteruusuja, omenaruusua, norjanruusua, orjanruusua…Kaikkialla leijuu humalluttava ruusun tuoksu.

Kirjassaan Tuulia vierailee myös ystäviensä siirtolapuutarhamökeillä pienen puutarhan keskitettyä kauneutta ihastelemassa. Aitona härän horoskooppimerkin edustajana löytyy muukin syy eli vieraiden tarjoamat parsat voisulan kera. Nam! Kirjan johtoajatuksen löysin kuitenkin siitä hetkestä, jolloin puutarha riehaantuu ja villi puutarha aloittaa lumoavan syntymisensä. Näin meidän rento puutarhurimme silloin:

Heinäkuussa jokaisen uutteran puutarhurin tulisi muistaa myös tärkein: rentoutuminen. Onhan jonkun meistä otettava tehtäväkseen lojua riippumatossa ja vahtia, kuinka omenaraakileet pullistuvat ja alkavat punastua. Antaumuksellinen tarkkailu ei ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa. Minun on pidettävä varani, ettei jää huomaamatta, kuinka rohkein haarapääskyn poikanen pyrähtää lentoon räystään alta. Joutilaisuus on sitä paitsi kaiken luovuuden, kuten puutarhanhoidon, edellytys. Uudet ajatukset syntyvät vain, jos niiden ympärillä on riittävästi tyhjää tilaa.


Puutarhassa tapahtuu ihanaa villiintymistä. Sormustinkukat nojailevat ruusupensaisiin. Tuliköynnöskuusama on livistänyt telineestään ja kavunnut läheiseen tuomeen. Puun oksilta kurkistelevat oranssit kukat kuin eksoottiset linnut.

Satoa kohden rento puutarhurimme kuitenkin innostuu tekemään päärynähilloketta sekä kirsikkalikööriä. Suosittelen, sillä kellarissa likööri valmistuu juuri sopivasti vaikka joulun makeaksi nautinnoksi seurusteluun. Syksyä kohden istutetaan kukkasipuleita kevään toivoksi ja todetaan, miten kauniita ovat sammaloituneet kivet ja erinomaisia talvehtijoita.

Ja vielä pääsemme minun mantraani, joka sanoo, että omenapuuta ei tarvitse kaataa ikinä. Omenapuu ei Suomessa tule liian vanhaksi. Vaikka siinä ei olisi yhtään tuottavaa oksaa enää, vaikka se olisi ihan pystyyn kuollut, se voi olla vielä vuosikymmeniä vaikka kärhöjen koti taikka sitä pitkin kiipeää köynnöshortensia.

Satavuotiaan puun toimitusaika on sata vuotta.

Panu Kaila: Talotohtori

Näin työskentelee puutarhurimme, sillä puutarhan perimmäinen tarkoitus on tuottaa iloa. Ilo on terveellistä. Ja Tuulian puutarhassa lepää myös koira puun varjossa, leikkivät lapset vesileikkejään, perhoset tanssivat ja kesäpäivän kuumimmalla hetkellä puutarhurimme sulkee silmänsä ja näkee unta hitaan siemenen matkasta sinivaleunikoksi tai siitä, miten hän nostaa yhden kukan maahan pudonneen sinisen terälehden ja asettaa sen paksun kirjan väliin, juuri siihen kohtaan, jossa on Mirkka Rekolan runo Maarian pyryt.

*****
Suosittelen tätä suorituspaineisille puutarhureille, äitienpäivälahjaksi, lahjaksi itselle, tyttärelle, ystävälle, stressaantuneelle, isoäidille, luonnosta pitävälle herralle... Tämä kirja on kuin levollinen puro, joka virtaa suvilehdon läpi tarjoten enemmän ideoita nauttia puutarhasta kuin suorittaa puutarhaa.

Tuulia, kiitos täydellisestä rentoutumisesta kauniissa puutarhassasi ja Minna, kiitos upeista kuvista♥

*****
Muut puutarhakirjat Leena Lumissa löydät täältä

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Minä en koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon. Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapselleen ankarasti: ’Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.’ Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: ’Sinä et ole minulle merkityksetön – eli pystyt edelleen loukkaamaan minua – mutta en siedä sinua silmissäni. (Eva, Kevinin äiti)

Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, Avain 2006, suomennos Sari Karhulahti) on minulle se Shrivermaa, johon en enää halua matkustaa:

Luulin että halusin oikeasti ulkomaille. Kuvittelin typerästi, etten kyllästyisi koskaan eksotiikkaan. (Eva, Kevinin äiti)

No, Kevin on vienyt minut oikeasti ulkomaille. Voin olla siitä varma, sillä todella vieraan paikan määritelmässä sanotaan, että siellä kaipaa kotiin katkerasti ja hellittämättä. (Eva, Kevinin äiti)

Olen hullaantunut Lionel Shriveriin Jonnekin pois ja Kaksoisvirheen tähden. Syntymäpäivän jälkeen odottaa jotain ihanaa viikkoa. Miksi sitten luin Poikani Kevinin, vaikka…Siksi, että kaikki sanovat sanomistaan: ’Mutta etkö ole lukenut Shriverin Orange-palkittua Poikani Kevin teosta?’ Tämä etenkin kun olin juuri vasta päässyt kertomasta, miten ihmeellisiä kokemuksia Lionelin kaksi muuta kirjaa olivat minulle olleet. Toisaalta olen varsin paatunut lukija ja kestän lukea mitä vain ja ehkä halusin kuitenkin lukea ihailemani kirjailijan kaikki kirjat. En tiedä. Joskus jotain pitäisi jättää tekemättä.

Poikani Kevin on kuin Doris Lessingin Viides lapsi, jossa voitaisiin sanoa toteutuneen sen kauhun, että pieni murto-osa ihmisistä syntyy pahoina. Vain prosentti tai promille. Poikani Kevin on osaltaan myös kuin Deborah Spungenin Nancy, jossa äiti taistelee tuulimyllyjä vastaan. Kaikkia kolmea kirjaa yhdistää äidin taistelu sitä vihollista vastaan joka on tehnyt majansa heidän lapseensa ja missään näistä kirjoista isästä ei ole tueksi eikä rehelliseksi havainnoijaksi. Toki minä aavistin, että tässäkin Lionel panee paremmaksi ja siksi minua on nyt kuin potkaistu vatsaan ja sattuu. Kun katsoo vauvaa silmiin, omaa vauvaansa ja näkee siellä syvää vastenmielisyyttä ja kylmää, harkittua vihaa, osaa ryhtyä syrjästäkatsojaksi ja tietää, että mitä pahaa minä ikinä keksinkään pelätä tulevaisuuden osalta, kaikki tulee olemaan paljon, paljon pahempaa. Ja tietää, että rakastamasi henkilö, lapsen isä, ei näe samaa kuin sinä. Hän asuu toista maata, jossa perheidyllin kulissit ovat todellisuutta, vaikka ne huojuvatkin lentohiekalla ja pommi tikittää jo.

Sanomattakin on selvää, että ihailen Evaa. Ihailen Evaa, joka on perustanut firman, joka valmistaa oppaita, miten selvitä maailmalla edullisesti, mutta silti nauttien. Ihailen Evaa, joka tietää, että hän ei halua lapsia. Ihailen Evaa silloinkin, kun hän alkaa tehdä muistiota siitä, miksi lapsia ei kannata hankkia ja toinen syy on itsekäs rakkaussyy:

2) Sinä ja minä emme voi olla kahden yhtä usein kuin ennen. (Emme oikeastaan lainkaan.)

Ja ymmärrän oikein hyvin myös tämän:


7) Minulla on niin tylsää, että tulen hulluksi. (Pienet lapset olivat minusta järkyttävän ikävystyttäviä. Myönsin sen itselleni heti aluksi.)

Ihmettelen, en ihaile Evaa, kun hän miehensä Franklinin toivomuksesta suostuu ja saa Kevinin 37-vuotiaana. Eva rakastaa niin Franklinia, että on unohtanut mielikuvitusmiehensä, jolla on poninhäntä ja oliiviin vivahtava iho, hellän rakastajansa, joka kuiskailee sängyssä. Eva, minä en ikinä tajua, mitä ihmettä sinä näit Franklinissa ja miten jaksoit kaiken tapahtuneen jälkeen kirjoittaa hänelle kaikki ne kirjeet! Sitten sain sinulta sen viestin, jossa: ’Kevin on osoittautunut vialliseksi, ja minä olen valmistanut hänet.’ Aloin aavistella todella pahaa, mutta enhän mitenkään voinut tietää, että Franklin näki kaiken toisin eli olit tosi heikoilla. Olit yksin oudossa maassa ja ilman matkaopasta.

***


Evasta on tullut syrjästäkatsoja, havainnoija, joka yrittää pitää itsensä kasassa ja kuin saadakseen jonkun puolelleen hän saa tyttären, Celian. Eva haluaa jäädä firmastaan kotiin voidakseen paremmin seurata Keviniä ja suoraan sanottuna olla enemmän Celian turvana. Eva vaeltaa vihaamassaan talossa kuin muukalainen, uupunut, mutta sitkeä muukalainen, joka ei aio antaa periksi. Jos Eva olisi kokenut kaiken aikaisemmin, hän olisi todella, todella huolestunut Kevinin huoneen ylisiisteydestä, mutta hän huolestuukin enemmän siitä, että huone ei kerro mitään sen asukkaasta, hän tajuaa huoneen salaisuuksien liittyvän siihen, mitä sieltä ei löydy:


Kun katselin ympärilleni, mieleeni juolahti pelottava ajatus: hän voisi olla kuka tahansa.

Jos Eva olisi elänyt tämän ennen hän olisi tajunnut, että sairaalloinen siisteys oli Kevinin tapa yrittää hallita mielensä kaaosta. Apua olisi tarvittu heti, mutta mitä siitä olisi tullut, kun Franklinin mielestä Kevin oli aivan normaali varhaismurrosikäinen, amerikkalainen poika, joka harrasti innokkaasti varsijousiammuntaa…

Josjosjosjosjosjosjos.


***


Lionel Shriverin Poikani Kevin on mestarillinen teos, jonka haluan unohtaa mahdollisimman pian. Hassua, miten jonkun mielestä McEwanin Sementtipuutarha voi olla rankka kirja ja tämän jälkeen Vieraan turvakin on jo helpompi…Jätän nyt sen rankan, jossa en näe edes valon varjoa tunnelin päässä.

***
Suosittelen: Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta, joka voi auttaa selviämään Kevinistä.

***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Aletheia Irene  Katja/Lumiomena  Booksy Maija Paula Peikkoneito ja moni, moni muu.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

OLOHUONE PUUTARHASSA

Olohuone puutarhassa (Minerva 2012, suomennos Vuokko Metsälä) on kirja, jossa sen tekijät, Ulrika Grönlund, Peter Carlsson, Gunnar Nydrén ja Helena Åkesson Liedberg, ovat vierailleet kuudessatoista hyvin erilaisessa ja erikoisessa puutarhassa. Kirjan painotus on löytää olohuonemaisia keitaita ulos. Paikkoja, joissa voi viihtyä leväten, lukien, seurustellen, ruoasta nauttien ja jopa nukkuen ulkona. Rajat eli seinät on tarkoitus saada kasveista, jolloin ne voivat olla puksipuita, bambua tai vaikka huojuvia heiniä. Se mitä kaikki kaipaavat on katto, tila, jossa voi viihtyä myös sateella ja jonne voi huoletta unohtaa tyynyt, lyhdyt, lamput...Kirjan yleisilme on hyvin moderni, geometrista muotoilua on runsaasti, mutta myös värejä ja veden rauhoittavaa solinaa.

Kirjan kannessa oleva kuva on yksi suosikkini ja se kuuluu sisustaja Pernillan ja hänen miehensä Thomasin taloon.  Kautta linjan tässä talossa moderni ja vanha kulkevat rinnakkain. Jos katsotte tuota terassikuvaa,niin siinä pleksilasikatto pitää sateen ja kosteuden poissa, mutta rakenne on maisemoitu kiipelevillä kasveilla, jotka päästävät kuitenkin valon kauniisti läpi. Huomatkaa ulkotakka.

Japanilainen visio on rauhallisen harmoninen ja tämä olisi takuulla tyttäreni suosikki. Yhdestä puusta sahatun tammilevyn alla virtaa vesi hiljalleen pieneen lammikkoon.

Tämän miljöön omistajat halusivat hiljaisuutta ja rauhaa, kahisevia bambuja, solisevaa vettä ja teehuoneen. Tämä ihanuus sijaitsee keskellä viljapeltoja ja maanviljelijä, joka oli myynyt palan maata Anettelle ja Larsille, ajoi traktorinsa ojaan ohittaessaan vasta valmistuneen puutarhan ensimmäistä kertaa;-)

Tästä Salaisesta puutarhasta kirja kertoo näin: Suuri projekti vaati tekijänsä. Otettiin yhteyttä maisema-arkkitehti Ulf Nordfjelliin, ruotsalaiseen puutarhasuunnittelun maailmanmestariin, ja suunnitelmat vesipuutarhasta - Giardino Segretosta, salaisesta puutarhasta - alkoivat muotoutua.

Tässä puutarhassa kasvien määrä on tarkoin rajattu ja kelpuutettu on lähinnä lajeja, joilla on voimakas graafinen muoto ja rakenne. Puutarhasta löytyy kuitenkin peräti 10 000 kasvia, yli 80 lajia ruohoa ja perennoja. Lepotuolit laiturilla houkuttelevat sekä päivin että öin.

Anna ja Thomas halusivat välimerenhenkisen Talvipuutarhan, jossa kasvaa sitruuna-, olivii-, viikuna- ja appelsiinipuita.
Tilassa on talvea varten lattialämmitys ja takka. Talvipuutarhan valot voi sytyttä ja sammuttaa talosta käsin. Annan ja Thomasin mielestä talvipuutarha on kauneimmillaan talvella, kun talo on paksun lumikerroksen peittämä. Kun astuu lumikerroksien keskeltä sitruunapuiden keskelle, tulee melkein epätodellinen tunne...

Olohuone puutarhassa tarjoaa myös Pukisipuu ja buddha -puutarhan, Keitaan suurkaupungissa sekä Vihreän perinnön, josta viime mainittu on alunperin Ulla Molinin käden jälkeä. Molinia pidetään jopa henkilönä, joka on eniten vaikuttanut Ruotsin puutarhasuunnitteluun. Hänen on täytynyt olla todella erikoisen vaikuttava persoona, sillä puutarha sisältää melkein vain sinisiä ja valkoisia kukkia ja Ulla Molin leikkasi hortensioista kukat pois ennen kuin ne ehtivät kukkia!

Innokas fengshui-puutarhuri löytää kirjasta kauniisti maisemaan istutetun hiljaisen puutarhan, jossa kaikessa on ajateltu luonnon läheisyttä, rauhaa ja hiljentymistä. Pyökkimetsiköstä kuuluu lintujen viserrys ja vesi näkyy laiturirakenteiden ansiosta koko ajan.

Kirjan lopussa esitellään Valon taikaa ja voinkin nyt paljastaa, että luultavampaa kuin kannen kuvan toteutuminen, meillä on saada tämä! Siis kattona iso parvekkeemme, joka on koko talon pituudelta, pergolan seinät ovat jo tulossa ja enää puuttuu, että rakentuu takka, pation kivilattia vaihdetaan puulattiaan ja ranskalaiset ovet takkahuoneesta tähän tilaan.

Tämä kirja ei ole ominta minua ollenkaan, sillä olen luonnonmukaisen, mutta en luonnonvaraisen ison puutarhan vaalijatar. Ja minä en ikinä leikkaisi hortensioiden kukkia pois sallimatta niiden kukkia...Ajattelin kuitenkin tarjota jotain, joka saattaa jollekin muulle olla se 'iso juttu'. Kaikesta huolimatta tämä kirja jää omakseni tuon viimeisen kuvan takia. Kun se unelma on tullut todeksi, ojennan kirjan graafisia puutarhoja ja kaikkea japanilaista rakastavalle tyttärelleni. Tätyy kyllä tunnustaa, että minäkin pidän tuosta japanilaisesta miljööstä...

Vapaa-aajn viettoa taivasalla viihtyisästi 16 upealla tavalla eli Olohuone puutarhassa, voi tarjota sinullekin aivan uuden puutarhaunelman!

*****

Muut puutarhakirjat Leena Lumissa löydät täältä

SYÖTKÖ RISKIRUOKAA - SYÖPÄLÄÄKÄRIN PALJASTUKSIA RUOAN TERVEYSVAIKUTUKSISTA

Sain luettua David Khayatin Syötkö riskiruokaa – Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista (Le Vrai Régime Anticancer, Gummerus 2012, suomennos Mikko Valtasaari) ja täytyy myöntää, että olen ollut kirjan ylitsevirtaavasta tiedon tulvasta niin ähkyssä, että olen tuskalla pohtinut, miten referoida tätä jättämättä pois todellista vaikutelmaa, jonka perusteella lukija voisi päätellä, onko juuri tämä kirja hänen kiinnostuksensa kohde. Yrittänyttä ei laiteta!

Tämä kirja keskittyy ruokaan ja siihen, miten välttämällä tiettyjä ruoka-aineita ja taas syömällä toisia, voidaan ehkäistä syöpää, joissakin tilanteissa jopa parantaa sitä lääkehoidon ohella ja onpa luku myös siitä, mitä syöpäpotilaan pitäisi nauttia lisäravinteina, että hän selviäisi sytostaattihoidoista mahdollisimman hyvin. Vaikka kirjan aikana voi tuntua siltä, että Khayat ja lukuisat runsaan otannan testit sekä taulukot puhuvat vankkumatonta kieltään, niin kirjan lopussa Khayat kuitenkin toteaa, että:


Jos meillä aikuisilla on toiveita pienentää hyvällä ruokavaliolla ja liikunnalla syövän riskiä ja pahimmassa tapauksessa edes viivyttää sen ilmaantumista, tuo toive on perusteltu vain tietyssä määrin – ei läheskään sataprosenttisesti.

Edellä mainitun Khayat perustaa siihen, että syöpä aiheutuu usein siitä, mitä olemme syöneet ja juoneet tai miten olemme muuten eläneet noin parikymmentä vuotta sitten. Syöpä jaksaa odottaa! Sairastuin itse melanoomaan 30–vuotiaana, mutta lapselliset ruskettamisvuoteni elin varhaisteininä. Nyt kartan aurinkoa kuin ruttoa ja iho kiittää. D-vitamiinin nautin purkista.

Tämä kirja oli minullekin haastava, vaikka olen harrastanut ravitsemustiedettä jo vuosikymmeniä. Eräs lääkäri luuli minua ravitsemustieteen maisteriksi…Nämä asiat ovat kiinnostavia! Siis kirja vilisee termistöä, joka on tuttua hänelle, jota aihe kiinnostaa, mutta noviisi saa apua kirjan lopusta, jossa on selittävä sanasto. Tämä on siis tietokirja, jonka on kirjoittanut syöpälääkärinä 30 vuotta toiminut Khayat apunaan huippuluokan ravintotieteilijä Nathalie Hutter-Lardeau. Tohtorimme juoksuttaa esiin valtaisia tutkimuksia ja tilastoja ympäri maailmaa, mutta David on ranskalainen ja kirjan alkuun onkin syöpäepidemiologian professori Lyly Teppo kirjoittanut luvun Suomalaiselle lukijalle. Syöpä on kuitenkin syöpä eikä tunnusta maiden rajoja, mutta maantieteellisessä esiintyvyydessä löytyy suuriakin heilahteluja, joista tunnetuin lienee japanilaisten rintasyövän harvinaisuus, joka kuitenkin kumoutuu näiden muuttaessa Yhdysvaltoihin. Syytä etsittäessä vastaus löytyi ravinnosta. Ravinnon vaikutus syöpäriskiin on kaksikymmentä prosenttia, kun vaikkapa perinnöllisten tekijöiden vaikutus on vain viisi prosenttia. Tämän takia ei ole yhdentekevää, mitä me syömme ja juomme.


Länsimaissa syöpään sairastuu joka kolmas ihminen. Syöpä tappaa enemmän ihmisiä kuin aids, tuberkuloosi ja malaria yhteensä. Ranskassa rintasyöpä vaatii yhden potilaan hengen joka tunti. Syöpä on ollut maan yleisin kuolemansyy neljä vuotta. Siihen menehtyy eurooppalaisista joka kolmas. Suomessa syöpä on peruskuolemansyy joka viidennessä tapauksessa.

Kirjan alussa on pitkä ja perusteellinen luku siitä, mitä syöpä on, mutta meitä kiinnostaakin nyt ’syöpä lautasellamme’. Ensimmäinen asia, jonka aivan erikseen Khayat tuo esiin on kurkuma mauste, jonka on todettu ehkäisevän mahasyöpää, mutta se on vain nyanssi ja meidän on päästävä laajemmalle…

Käymme läpi laajan luvun kera taulukoin ja nimi on Kala – terveellistä vai vaarallista? Vastaus on: Sekä että. Saamme nähdäksemme laajan taulukon eri kalalajien jäämistä aina arseenista lyijyyn. Ja saamme todeta, että juuri ne terveellisimmät eli omega-3-rasvahappoja sisältävät kalat ovat usein saastuneimpia…No, pitäisikö kalan syönti sitten lopettaa ja mitä tekee tohtorimme? Ei pidä lopettaa ja tohtorimmekin syö kalaa. Kalasta saadaan fosforia, jodia, fluoria, sinkkiä, kuparia seleeniä, rautaa sekä B- ja D-vitamiineja. Kalan jälkeen käsittelemme lihan ja Khayat on ehdottomasti sitä mieltä, että punaisen lihan vaino on täysin perusteetonta ja hänellä on tutkimuksia mielipiteensä tueksi. Maitotuotteista ja munista opimme sen, että kananmunia saa syödä niin paljon kuin haluaa ellei kolestroli ole kohonnut. Saamme myös lukea, että prebiootit ja probiootit ovat avaintekijöitä yhä yleistyvän paksusuolen syövän ehkäisyssä. Tässä kohtaa suosimme maa-artisokkaa, valkosipulia, banaania, sipulia, sikuria, ohraa ja parsaa. Luvussa Hedelmät ja vihannekset nämä elintarvikkeet lajitellaan väreittäin ja kerrotaan mitä hyötyä mistäkin vihanneksesta tai hedelmästä on.

Nyt jos olette olleet tarkkana, olette huomanneet, että yksi tuote on jo ylitse muiden ellei sinulla ole kolestrolia ja nyt tulee toinen ja se on tomaatti. Punainen väri on peräisin lykopeenista ja se on voimakas antioksidantti. Lykopeeni, jota on etenkin tomaatissa runsaasti, ehkäisee eturauhassyöpää jopa 30 prosentilla. Se saattaa myös pienentää riskiä sairastua mm. suu, ruokatorvi-, maha- ja keuhkosyöpään. Tomaatista tehdyissä valmisteissa on usein enemmän lykopeenia kuin tuoreessa tomaatissa! Siis laittakaa lisäaineetonta ketsuppia tai tomaattimurskaa minne ikinä keksitte sitä tunkea!

Ja sitten tuleekin se asia, mikä minua on mietityttänyt jo kauan ja hartaasti. Olen lapsuudessani tottunut siihen, että kaikki paistettiin paistinpannulla. Kun perustin oman kodin jätin paistamisen pois, sillä minusta mikään ei ole niin karsinogeenista kuin paistettu ruoka. Toinen vaistoni koskee suolaa, sillä tunnen intohimoisia kasvissyöjiä, jotka rakastavat suolaa ja heistä intohimoisin ei enää ole joukossamme. Mutta myös karjalaiset himoavat suolaa. Jos suolaa ei ole tarpeeksi äitini mielestä, hän toteaa: "Tämä on tuimaa." Olen tottunut kotona suolaiseen ruokaan, mutta nyt olen opetellut maustamaan yrteillä ja pippureilla ilman suolaa. Jo kauan on tunnettu se tosiasia, että ’kalarannikolla’, jossa kalaa graavataan, esiintyy paljon vatsasyöpää, mutta uskon, että myös paksusuolen syöpää tutkittaessa törmätään vielä suolaan. Kalan graavaaminen ei tarkoita kuin heikkivainaan hyppysellistä suolaa ja sama määrä sokeria…Siis tuo paistaminen:

Hong Kongin kiinalaisnaisilla on rasituksenaan maailman suurimpiin kuuluva keuhkosyöpäsairastuvuus. Ovatko nämä epäonniset kiinattaret jonkin kirouksen uhreja, kun heillä on kimpussaan tuo pelottava vitsaus, vaikka useimmat heistä eivät ole koskaan koskeneetkaan tupakkaan?

Selitys on vokkipannussa ja syöpävaarallisissa paistoöljyissä. Ja sitten seuraakin pitkä luku rasvoista ja syövästä, jossa ensin todetaan, että kaikki öljyt ovat lähes sataprosenttista rasvaa, joten niitä pitää kuluttaa kohtuudella, sillä myös liikapaino on syöpäriski. Öljyt myös härskiintyvät helposti, jolloin ne alkavat tuottaa syöpää aiheuttavaa rasvaperoksidia. Ja kolmanneksi öljy on kuumennettuna syöpäpommi, josta löytyy puolensataa ihmiselle hengenvaarallista ja syövälle altistavaa ainetta.

Yksi yllättävä valopilkku on se, että tohtorimme sallii sokerin, kunhan makean nauttija ei päästä itseään lihomaan! Mikään tutkimus ei kuulemma ole todistanut sokerin vaikuttavan syövän syntyyn. Myös punaviini saa armon kohtuullisesti käytettynä, mutta ehdottomasti paras juoma on granaattiomenan mehu, ei vesi, jossa on usein monenlaisia kemikaaleja. Granaattiomenan mehu sekä kahvi, ovat monissa tutkimuksissa suorastaan ehkäisseet rintasyöpää.

Kirjan yksi tärkeimmistä ja minulle kiinnostavimmasta aiheista on Ravinteet ja ravintolisät. Ko. luvussa on muuten myös erinomainen kirjoitus Ravintolisät syöpähoidon tukena. Kunpa tämä luku olisi ollut tiedossani, kun äitini oli rankoissa sytostaattihoidoissa, sillä hoidot ovat sekä elimistöä että psyykettä rasittavia ja niihin kyllä löytyy apua.

Ravintolisistä selkeimmin syöpää estävä vaikutus näyttää olevan seleenillä ja kalsiumilla.


Liikunta on oma asiansa ja käy aivan selväksi, että lihoa ei saa! Painoindeksi ei saa olla yli 25!

Ja sitten kirja alkaakin tarjota sitä, mitä kaikki ovat odottaneet eli selkeitä ohjeita ja suosituksia, miten ehkäistä syöpää. Niitä tulee monelta kantilta tarkasteltuna ja saamme jopa pitkän listan elintarvikkeista täydennettynä hyöty- ja riskitekijäinfolla sekä syövänehkäisykyvyllä. Vaikkapa näin: Voisarvet/tyydyttyneitä rasvoja/voi nauttia; suola/osatekijänä tietyissä vatsasyövissä/käytä maltillisesti; perunat/hitaita hiilihydraatteja ja C-vitamiinia/hyvä; paprika/bioflavonoideja/erittäin hyvä; porkkanamehu/beetakaroteenia/huono; riisi/hitaita hiilihydraatteja/hyvä; riista/vain vähän tyydyttyneitä rasvahappoja/erittäin hyvä; mannasuuromot/proteiineja ja hitaita hiilihydraatteja/hyvä; luumu/monia polyfenoleja/hyvä; kananliha/vähän rasvoja/hyvä; katkaravut/niukasti jäämiä ja rasvaa/hyvä; ketsuppi/lykopeenia/hyvä etc.

Huomasittehan tuon beetakaroteenin! Älkää tehkö sitä virhettä, jonka minä olen ihosyövän uusiutumisen pelossa tehnyt eli olen syönyt ns. aurinkokapseleita, jotka todellakin antavat iholle kestoa olla auringossa, mutta voi tulla pää vetävän käteen, sillä monissa tutkimuksissa A-vitamiinin esiaste on aiheuttanut syöpää. Kirjassa paljon tästä asiasta.

Minua jäi mietityttämään syvästi tuo kypsennystapa-asia, sillä olen intohimoinen vokkaaja kuin myös grillaaja. Sainkin kuitenkin ainakin grillaukseen armahduksen, sillä jos käyttää grillipannua eikä grillattava ruoka ole tulen kanssa yhteydessä, ei liene mitään vaaraa. Silti muistelen, miten lapsena mökillä grillattiin niin, että verkoilla saamamme kalat olivat siinä pienessä pallogrillissä yhteydessä hehkuviin hiiliiin….

Nyt minun pitää palkita hänet, joka on näin pitkälle jaksanut ja mietin, että annanko Syövän vastustajan muistilistan, Kymmenen kartettavaa vai…Tässä Kymmenen parasta: granaattiomenan mehu, kurkuma, vihreä tee, viini, seleeni, tomaatit, kuidut, sipuli ja valkosipuli, kversetiini (tätä on kapriksessa, lipstikassa, kaakaossa ja väkevissä pippureissa) ja liikunta.

Siis anteeksi nyt tämä pituus, mutta tämä on niiiin äärettömän kiinnostava kirja! Kolmesataa sivua neuvoja miten voi välttää syövän, mutta silti muistaa myös nauttia elämästä, sillä tyytymätön persoonallisuus on kuin kutsu syövälle!

***

Koska kiinnostus tähän kirjaan on kova, lainaan tähän vielä pari sitaattia kirjan lopusta, mutta ymmärtäkää, että vain kirjan lukeminen tuo kaiken esille. Minähän poimin ne asiat, jotka minua kiinnostivat. Tässä vielä Khayat:

Ruokavaliotamme ei enää määrää historiamme perintö vaan mainonta ja elintarviketeollisuus.

Olen kertonut, miten syöpäriskiä voi pienentää ja mikä sitä luultavasti suurentaa. Uskalsin myös paljastaa elintarvikkeistamme joitakin epämiellyttäviä tosiasioita ja kyseenalaistaa ravintosuosituksia, jotka ehkä olitte ottaneet täydestä.

*****

Ehkä haluat lukea myös Parantavien ruokien opas

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ina

*****

Terveys-ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

PS. Koska tätä kirjaa koskevaa juttua luetaan yllättävän paljon, niin kerron, että sairastuin suvella 2016 uudestaan melanoomaan vuosikymmenien jälkeen: Heikossa hapessa, mutta hengissä! Jatkan toipilaana...

Olen nyt lukenut tätä tekstiäni ja koska en ole ottanut aurinkoa ja korkeat suojakertoimet ovat käytössä, ihmettelen, ennustinko tässä kirjoituksessa tulevan...Toisaalta ihon muisti on pitkä, eikä kukaan meitä lapsina varoittanut auringosta, ei ollut puhetta suojakertoinvoiteista ja ihon palaminen oli penskoilla ihan tavallista, ei sitä kukaan ihmetellyt. Oliko suojakertoinvoiteita edes Suomessa...en muista milloin ne tulivat. Ensimmäisen melanoomani aikana olin polttanut vielä ihoni Sveitsin alpeilla kahtena vuonna ja siellä taisin ostaa jotain upeaa Widmeriä kaupasta. Nythän Widmerin tuotteet, muutkin kuin aurinkovoiteet ovat olleet Suomessa myynnissä jo kauan. Sarjasta löytyy erittäin tehokkaita UVA ja UPV -suojia

Takana on tosi rankka välisarjan kesä, mutta loppu hyvin: Tähdet, tähdet...Onko tämä tottakaan! Kuvista näkee, että olen sokissa: Meni kaksi viikkoa sekä minulta että mieheltäni tajuta, että se menikin nyt näin...

Olen puhunut muutamien muidenkin kuin hoitooni osallistuneiden lääkärien kanssa syövästä ja kiinnnostava oli erään muun kuin syöpäalan lääkärin sanoma, että 'syöpäsolut eivät elä rasvassa, ne eivät lisäänny, jos elimistössä on rasvaa, mutta sokerista ne oikein villiintyvät'. En ota vastuuta asian oikeellisuudesta, mutta varmaan se tarkoittaa kohtuutta sokerissa ja rasvassa pääasiassa hyviä rasvoja eli kyllä nyt lotraan oliviiöljyllä. Oivariinikaan ei ole pannassa ja siihen siirtyi miehenikin. Ellei tehdä maailman terveellisintä salaattia, pilkomme monta tomaattia joka päivä, sitten ripaus eli vähän sormisuolaa, mustapippuria ja päälle oliiviöljyä. Hyvästi vain ihanat kotelomekkoni! Tätä menoa en niihin tule mahtumaan, mutta olen sentään hengissä!

BLOGISAVUJA: HURMION TYTTÄRET, KIRJAN KANSA, NÄKYMÄTÖN SILTA JA JONNEKIN POIS

Minun piti nyt alkaa tehokkaasti näpytellä wordille kirjaa, joka kertoo miten voimme ehkäistä syöpää syömällä oikein, mutta sitten sain Lurulta kommentin Hurmion tyttäriin ja tässä sitä taas mennään;-) (Huom. jos googlaat, niin tämä on uusittu ainakin kolmasti, valitsin nyt sen, johon Eve oli kommentoinut.)Tämä Satu Koskimiehen kirja Hurmion tyttäret (Tammi 2009) kertoo runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara elämästä ja ystävistä sekä myös paljon muista kuuluisuuksistamme, jotka kuuluivat Tulenkantajiin. Tämä kirja oli vuonna 2009 koko blogini toiseksi paras kirja ja vain Geraldine Brooks meni ohi teoksellaan Kirjan kansa (Tammi 2009), jota pidän edelleenkin yhtenä parhaimmista kirjoista, mitä olen ikinä lukenut. Siis toivon näille molemmille kirjoille paljon blogisavuja! Minä niin innostuin, kun Luru on nyt lukenut Hurmion tyttäret, joka on myös se kirja, jonka annoin jouluna 2009 lahjaksi Evelle, Rainer Maria Rilken runojen suomentajalle: Tahto tahtojen/Der Grosse Wille. Me kyllä ehdimme yhdessä innostua kirjasta niin paljon, että perustimme Roihuavat Soihdut ja ensimmäinen perustava tapaaminen ryhmän jäsenillä piti olla Even rakkaassa Berliinissä...

Kirjan kansan kansi on täydellisen nero, sillä kuvassa oleva vanha paperi kertoo koko tarinan muutamalla tahrallaan, yhdellä hiuksella etc., mutta lukekaa kirja, niin saatte tietää salaisuuden.

Blogisavuja myös Julie Orringerin kirjalle Näkymätön silta (Otava 2011), joka on niin harvinainen sarjassaan, että kaikki, jotka ovat sen lukeneet, ovat siitä pitäneet. Sain todella ilahduttavan viestin kaukaa eräältä lukijalta, joka kiitti minua kirjan löytämisestä. Hän oli pitänyt teoksesta todella paljon! Niin minäkin.

Sitä voisi luulla, että minulla on addikti kirjaan Jonnekin pois (Avain 2011) mutta ei ole. Minulla on addikti Lionel Shriveriin!  Siis palaan kaikkiin hänen kirjoihinsa aika ajoin ja eilen illalla meillä oli Lumimiehen kanssa kiintoisa kirjallinen keskustelu aterian äärellä kirjoista Jonnekin pois ja Kaksoisvirhe, (Avain 2007) josta pidän myös ihan mielettömästi. Ja hups!, nyt luenkin sitten Poikani Keviniä...Lainaan nyt osia Kirsi Pihan jutusta Kaksi elämää yhden hinnalla hänen kolumnipalstaltaan Kirjattua lehdestä Nykypäivä:

Harva kirja on koskaan jättänyt niin pysyvää ja häirtsevää muistijälkeä kuin Lionel Shriverin kirja poikani Kevin. Shriver osaa kirjoittaa vaikeista aiheista siten, miten 'ei kuulu' kirjoittaa tai ajatella. Ainakaan ääneen.

Uusimmassa kirjassaan Jonnekin pois hän käsittelee jälleen vaikeita aiheita, kuolemansairautta, elinikäistä rappeutumissairautta ja vanhuutta tavoilla, jotka joku voi kokea häiritseviksi.

Shriverillä ei tunnu olevan mitään tabuja, vaan päinvastoin hän haluaa riisua hahmonsa mahdollisimman paljaiksi, ikäviksikin. Kuolemansairas ei suostukaan jättämään kauniita hyvästejä leegiolle ystäviä ja tuttavia, jotka käyvät visiitillä. Rappeutumissairaudesta kärsivä teini odottaa täysi-ikäistymistään, jotta voi päättää oman elämänsä.

Ja toisaalta kuolemansairasta vaimoaan hoitava mies, jonka elämänsäästöt hupenevat...

Ja silti kaikki hahmot ovat sympaattisia, ajattelevia, pääsosassa olevat ihmiset hyviä ihmisiä vaikeissa tilanteissa, joissa huomaa, että se mitä elokuvissa tapahtuu onkin kaunisteltu totuus. Siinä missä...

Kaikilla on omat ongelmansa ja Shriver kuvaa hyytävästi sitä, kuinka itsekkäitä me ihmiset sittenkin omien ongelmiemme kanssa olemme, ja kuinka vaikeaa on muistaa, että vaikka joku ei satu valittamaan, tällä saattaa olla kotona melkoinen murhenäytelmä menossa.

Shepherdin sisko valittaa, pomo valittaa, äiti....

Loppujen lopuksi Shepherd päätyy elämässään erikoiseen ratkaisuun, sellaiseen, mistä ystäväkin olisi ehkä ylpeä, jos olisi näkemässä. Eräänlaiseen lopulliseen downshiftaamiseen.

Erinomainen kirja, jota lukiessa joutuu pohtimaan asioita monesta näkökulmasta.

*****

Niinpä. Lukekaa nyt kaikki yllä mainitut kirjat ja minä kerron teille kohta, mitä ainakaan ei saisi syödä ja mitä pitäisi syödä, jos haluaa välttyä syövältä ja lyön vakuudeksi tilastotietoja, joiden otannat ovat olleet todella suuria. Kun olen nyt tässä ravitsemusopissa tunnin ja pari, niin sitten pääsenkin jo lukemaan Poikani Kevin...Ja minusta Shriverissä on parasta juuri se, että hän kirjoittaa tabuista viis veisaten!

Jääsilta

Löysit sillan talven yli,
hauraan jääköynnössillan.
Astu hiljaa, hiljaa.
Hopealehtimetsään
on kiirinyt ohut risahdus,
sillan salainen murtuma.

Tulit murheenraskain askelin,
itkun painoa kantain.
Ei niin, ei niin.
Astu hiljaa, hiljaa,
voit päästä yli.

Kovin kotkansilmin,
sydämin kyynelettömin, kevein
tähyä aamujen taakse
auringon tuhat soutulaivaa,
kun se nousee talven virtaa
sytyttäen sillan, rannat
ihanaan paloon.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)

KATJA KETUSTA, NAISENA SUOMESSA JA TILASTOJA

Nyt kun naistenpäivä on ohi, teki mieli jäädä vellomaan suloiseen tunnelmaan ja jatkaa samaa vauhtia maanantaihin asti, vaan kun en voinutkaan, sillä tämä päivän Helsingin Sanomissa on Esa Mäkisen ja Veli-Pekka Lehtosen juttu, jossa puidaan Iltalehden tapaa uutisoida Katja Ketun kaappausyritystä. Iltalehden otsikointi oli kuulemma tällainen: "Sieppausyritys olikin vain mainostemppu?"  Aivan tunsin miten vereni jähmettyi ja mieleeni tuli, miten ikinä voidaan näin olettaa maassa, joka on naispahoinpitely- ja raiskaustilastojen johtotähti väkilukuun suhteutettuna. Ja mitä kuuluisuustemppuja pitäisi tehdä kirjailija Katja Ketun! Hän on kuuluisa ihan omilla meriiteillään. Hän on rohkea, lahjakas, aistillinen ja sanoo sekä näyttää kaiken suoraan ilman mitään roolipelejä tai julkisuustemppuja.

Olen iloinen, viitaten Hesarin juttuun, että kirjailija Essi Tammimaa toteaa blogissaan näin:

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että uhria ei uskota ilman todisteita - ja että häntä kohdellaan kuin rikollista, koska todisteet puuttuvat?

Lausunto perustuu siihen, että poliisin rekisteristä ei löydy merkintää Ketun sieppausyrityksestä, joka tapahtui 2008.

Myös elokuvatuottajien tuore puheenjohtaja Aleksi Bardy on hämmästellyt Iltalehden uutisointia Facebookissa.

Olen elänyt tässä maassa niin kauan, että vakuutan, että ei ole epätavallista joutua raiskausyrityksen tai raiskauksen kohteeksi. Suomessa on miehiä, jotka eivät ole suorastaan syrjäytyneitä, eivät siis säälin tarpeessa, mutta heiltä on lähtenyt jo vaimo tai kaksi ja monta tyttöystävää ja nyt he katsovat maailman olevan heille jotain velkaa, koska he eivät osaa miellyttää naista. Totean, että tämä koskee vain OSAA miehistä. Luojalle kiitos, yleensä ottaen suurin osa miehistä pitää naisia ihmisinä, eikä kohteina, joille voi tehdä mitä vain korvaukseksi heidän huonosta onnestaan parisuhdemarkkinoilla. Miten tähän on yleensä edes tultu, sillä maassammehan pitäisi olla suorastaan ylitarjontaa naisista! Nopeasti hihasta vetäisten löydän pari syytä: Ensinnäkin OSA naista vailla olevista miehistä on täysin vailla tunnepuolen kykyä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa naisen kanssa, jolloin keinoiksi otetaan fyysinen ja henkinen väkivalta. Toiseksi on tunnettu tosiasia jo eläinmaailmasta, että naaraat valitsevat laadukkaimmat urokset. (Valitsevathan miehetkin kauneimmat naiset!) Mikä on sitten laadun mittari, niin niitä on lukuisia aina tuoksusta äänen väriin, luonteesta silmien pilkkeeseen ja kaikkea siltä väliltä. Naaraat eivät tee tätä tietoisesti, vaan parhaat urokset vain vetävät heidän huomionsa ja sytyttävät heidän rakkautensa sen kaikilla tasoilla. Tätä asiaa on tutkittu paljon ja luonnonvalinnan edessä mekin olemme vain eläimiä niin heikkouksiemme kuin vahvuuksiemme kanssa. Niin naiset kuin miehetkin ja aina joku jossain kärsii, mutta sen voi tehdä terveesti ja muita syyttelemättä. Ei ole kenenkään toisen vika, jos itsellä ei flaxi käy ja väkivalta sekä uhkailu ei ole ikinä ratkaisu mihinkään!

Ja nyt tuon esiin muutaman tilastofaktan koko kolmivuotiselta blogikaudeltani koskien vain kirjoja. Ehkä vuoden päästä paljastan, mitkä postaukset ovat kulkeneet näiden kirjojen matkassa. Blogini kaikkien aikojen luetuin kirjapostaus on ollut Tommy Tabermannin Eroottiset runot ja sitä on katsonut jo 2513 kävijää! Seuraavaksi luetuin on ollut kirja Marilyn Monroen monta elämää, jota on lukenut jo 1837 kävijää! Kolmanneksi luetuin on JO NYT Katja Ketun Kätilö, josta on ollut kiinnostunut 500 blogini lukijaa!

***
Eilinen aurinko on poissa. On kylmää ja harmaata. Minun piti kertoa teille vieläkin lisää Shriverin kirjasta Jonnekin pois, mutta jätän sen vaikka ensi viikolle. Se kertomus tosin alkaa kirjasta Poikani Kevin, jota parhaillaan luen, mutta Jonnekin pois olisi ollut pääosassa. Päätin kuitenkin nyt vielä olla hetken talviolossa ja lyhyempi, hidas, vaihtolämpöinen, sillä ensi viikolla tulee jo ensimmäinen puutarhakirja ja siitä se sitten alkaa...kevät. Lukeaa muuten Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa. Kun Bessu luki sen hän totesi, että 'kirja on mahdollisimman paras esimerkki siitä, millaiseksi naisen ei kannata ikinä tulla.' Olen täysin samaa mieltä.

Juhlikaamme vielä hetki talvea. Nauttikaamme kynttilöistä, leffoista, lämpimistä huovista...tilasin Sinisen linnan Marian innoittamana eilen Martin Scorsesen Viattomuuden aika leffan, joten taitaa olla talviviikonloppua meillä vielä viikonkin päästä. Minä rrrrrrrrraakstan talvea, mutta osaan antautua myös keväälle.

Kaikille tasapuolisesti rentouttavaa viikonloppua!

Love
Leena Lumi

NAISTENPÄIVÄÄ KOHTI FÖRSKOTILLA

Nyt Hyvät Arvon Naiset, en pidä puhetta, vaan kuten lupasin, arvomme KOLME lisäpalkintoa täältä. Tämä tapahtuu nyt, sillä arpaonnettaremme Lumimies on huomenna menossa ja kotona illalla myöhään.

Lumimies on nostanut naistenpäivän arvonnan voittajiksi Pepin, Joanan ja Valkoisen kirahvin. Onnea teille♥ Voittajat saavat valita voittojärjestyksessään oman palkintonsa. Ensin Pepi, sitten Joana etc. Ilmoittakaa sitten valintanne minulle sähköpostille ja myös osoitteenne, kiitos.

 Koska tämä postauksen pääkuva on Ilonalta ja kirjasta Koti lehvistön varjossa - Rintamamieskodin uusi elämä, niin otamme myös ko.kirjasta Hemmottelupäivän reseptin, joka on: Hidas herääminen, Herkkuaamiainen, Ruusuinen jalkakylpy, Suklaanaamio ja tehotipat, Yrttiporekylpy, jonka jälkeen onkin sitten ilo nauttia Suklaa-Juustokakkua ja Kahvia & Kuohuviiniä!

Ja koska minä en pidä puhetta, sen saakin pitää Ilona:

Niin kovin usein kaikelle muulle löytyy aikaa, muttei sinulle, siis itsellesi. Tämä hetki on pyhitetty kauneudelle - sille mistä nautin, mutta mille ei ole aikaa. Tämän päivän olen tyhjnetänyt kalenteristani, tehtävien sijaan siinä lukee Ilonan. Venyttelen pitkään ja hartaasti, viivyn sängyssä kauan. Annan yövaatteitteni olla, syön hyvin ja olen valmis hemmotteluun. Luvassa on jalkakylpyjä ja aikaa itselleni. Tärkeintä kai on tuntea itsensä kauniiksi, sillä olemmehan me kaikki sellaisia, jos vain annamme itsellemme luvan olla. Kippistetään siis suklaakakulla kauneudellemme, vai olisiko suklaanaamio parempi, hmm...

Kiitos Ilona ja Upeaa Naistenpäivää Sinulle♥

Ja mitäkö minä sitten teen huomenna. No, aion sisäistää uutta mottoani, että elämä on liian lyhyt minkään nautintojen boikotoimiseen. Herään tavallistakin hitaammin. Sitten Hesari, Robertsin suklaakahvia ja tiikerikakkua. Vasta joskus myöhemmin brunssi. Koska kaipaan olla paljon ulkona, vietän sitten joskus keskipäivällä muutaman tunnin fyysisissä suoritteissa eli raijaan puita takapihan kasasta takkahuoneen puusyvennykseen. Aurinko paistaa toistona hangilta ja Olga venyttelee luullen olevansa nuori metsäilves, vaikka onkin hurmaava, vanha, meripihkasilmäinen noutaja. Sitten jotain herkkua. Annan katseeni viivähtää mieheni tänään tuomissa kukissa, rapsutan punaturkkia, juon vielä kupillinen kahvia parvekkeella. Sen jälkeen vatupassiin lukemaan Suomen Kauneinta Puutarhalehteä, jonka tilasin itselleni iloksi. Koti ja Puutarha on lehti, jonka saa huomattavan edullisesti, jos on Koti ja Keittiö -lehden tilaaja, mitä olen ollut jo kauan. Kun näin tänään tämän lehden kannen, tiesin, että säästän ihanuuden huomiseen. Sitten taidankin mennä saunaan, jonka jälkeen laitan kasvonaamion ja jotain kivaa ja mukavaa ylle. Sytytän kynttilän tai monta ja leikkaan palan tai useita homejuustosta sekä nautin lasin viiniä. Saatan selata myös Peter Hahnin kuvastoa samalla kun hivelen viimeksi tilaamaani kashmir-ihanuutta. Ehkä huomenna on se päivä, jolloin otan esille puutarhakirjani, jossa on blancot sivut, mutta jo huomattavasti tarinaa. Katson, mitä olen syksyllä ajatellut tälle vuodelle puutarhassa tapahtuvaksi...Venyttelen ilveksenä, sulan auringon kosketukseen, vuodan mahlaa puuna, solisen purona, avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse...mustarastas soittakoon furioso ja da capo.

Ah, olla nainen on useimmiten ihanaa, mutta ehdottomasti se on aina suuri seikkailu, jos vain antautuu ja heittäytyy - luottaen elämään!

Ihanaa Naistenpäivää Teille Kaikille♥

Love
Leena Lumi

You're Beautiful

HANNE HURMAAVASTI HYVÄN MIELEN LÄHTEILLÄ

Muistatte varmaan tämän Hyvän mielen haasteen. Yksi haastetuista oli Hanne blogista Valkoinen leinikki ja hän olikin tehnyt sellaista työtä, että esittelen tässä osan. Ensin ihanat sisustuskirjat!

Ja tässä Hannen Muru! Tämä minun otantani yrittää todistaa, että mitä muuta sitä ihminen tarvitsee, kun on kirjoja, koiria ja...

...kukkia! Monelle tulee tästä mieleen kevät ja voinkin luvata, että jo ensi viikolla olemme puutarhakirjojen parissa. Siitä se sitten alkaa...kevät.

Käykääpä täällä katsomassa, mitä muuta suorastaan liikuttavaa, Hanne esittelee vastauksessaan.  

Hanne, hyvä sinä♥

Emily Brontë: Humiseva harju

Humiseva harju on merkittävin englanninkielinen romaani. Se on täydellinen, ja täydellinen mitä harvinaisimmalla tavalla: Se on ihmisen ja elämän luonteen voimakkaasti yksilöllisen tajuamisen ainutlaatuinen ilmennys.

- Walter Alleen –

Tarttuessani vuosikymmenien jälkeen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Wuthering Heights, Karisto 2012, suomennos Kaarina Ruohtula) avasin oven niin kauas menneeseen, että minua pelotti. Mikä on se tumma, synkkä muisto, jonka haluan uudelleen palauttaa mieleeni? Miksi joku kirja äitini kirjastosta on vaeltanut kaikki vuodet mukanani ja miksi en ole lukenut sitä uudelleen ennen tätä hetkeä? Miksi haluan kokea nummikärsimykseni uudelleen ja minäkö se olen joka vaellan Yorkshiren nummien lumimeressä peläten, toivoen ja hullusti rakastaen…

Humiseva harju alkaa vuodesta 1801, jolloin herra Lockwood haluaa asettua asumaan Englannin syrjäiselle nummiseudulle ja hän vuokraa tätä tarkoitusta varten Rastaslaakson kartanon. Vuokraisäntä on Heathcliff, joka itse asustaa Humisevan harjun kartanoa hyvin synkeän ja epävieraanvaraisen perheensä kanssa. Tänne herra Lockwood tekee vierailun päivänä jona sakea lumipyry ja pimeys estävät häntä palaamasta yöksi kotiin, jolloin Rastaslaakson kartanon vuokraajasta tulee haluamattaan osa maailmankirjallisuuden synkintä rakkaustarinaa kuin myös kirjan toinen kertoja hänen taloudenhoitajansa Nelly Deanin toimiessa tapahtumien pääkertojana. Nelly, joka muistaa kuin eilisen sen päivän, kun Humisevan harjun isäntä herra Earnshaw ilmoittaa lähtevänsä muutamiksi päiviksi Liverpoolin ja hän kyselee lapsiltaan Catherinelta ja Hindleylta sekä myös Nellyltä, mitä he haluaisivat tuliaisiksi. Mutta olisiko mikään toivomus voinut muuttaa kohtaloa, jossa isäntä saapuu kotiin ja kaivaa päällystakkinsa nyytistä lapsen sanoen:

Katsopas, tätä vaimo. Tämän kantaminen oli vähällä viedä kaikki voimani, mutta nyt sinun on otettava se vastaan Jumalan lahjana, vaikka se onkin melkein niin musta kuin olisi paholaisen työtä.


Lapsi on löytynyt nälkäisenä ja kodittomana Liverpoolin kaduilta ja herra Earnshaw tuo sen kotiinsa kasvamaan yhdessä omien lastensa kanssa. Tulokas saa nimen Heathcliff perheen pienenä kuolleen pojan mukaan ja nimi on sekä suku- että etunimi.

Melkein ensi hetkestä Hindley vihaa Heathcliffia kuolettavasti, mutta Catherinesta ja Heathcliffista tulee erottamaton pari, jota nuori Nelly Dean voi tarkkailla päivittäin. Näin alkaa maailmankirjallisuuden synkin ja väkevin rakkaustarina, jossa vihasta ja kostosta kuin ei myöskään surusta ole puutetta. Jokapäiväistä unohduksen toivoa etsitään raakuuksista ja karkeuksista, joita Humisevan harjun lukijat hätkähtivät kirjan ilmestyessä 1847. Miten saattoi syrjäisen Yorkshiren nummiseudun pappilan tytär luoda niin pakanallisen ja hirviömäisen hahmon kuin oli Heathcliff! Lukevan yleisön huomio kiintyikin nyt pappilaan, josta löytyy kolme kirjailevaa sisarusta Emily, Anne ja Charlotte sekä heidän veljensä Branwell, josta lopulta tuli narkomaani ja alkoholisti, mikä lienee tarjonnut kirjallista materiaalia etenkin kovasti veljestään huolehtivalle Emilylle, jolla muutoin tuskin olisi voinut olla mitään kontaktia epävakaisiin, ailahteleviin, synkkiin henkilöihin, sillä Emily oli eniten kiinni kodissaan ja ilman rakkaita nummiaan hän alkoi kuihtua ollessaan sekä opiskelemassa että kotiopettajattarena. Nummille takaisin päästyään hän toipui niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitkein sisaruksista oli Charlotte, joka kesti vihaamassaan opettajan roolissa kauimmin. Charlotte oli myös sisaruksista se, joka kirjoitti Humisevan harjun toiseen painokseen esipuheen vuonna 1850 selventääkseen ja kuin puolustaakseen lukijoille 1848 kuolleen sisarensa upeaa teosta parhaan kykynsä mukaan:

En ole varma siitä, onko oikein ja suositeltavaa luoda Heathcliffin kaltaisia olentoja – epäilen, ettei ole. Mutta tämän tiedän varmasti: luovan kyvyn omaavassa kirjailijassa on jotakin sellaista, jota hän ei itse pysty hallitsemaan – jotakin, joka toisinaan toimii merkillisen omaehtoisesti.

Näin siis Emilyn sisar Charlotte Brontë, jonka teos Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani) hyväksyttiin julkaistavaksi samana vuonna kuin Annen Agnes Grey (Agnes, kotiopettajatar) ja Emilyn Wuthering Heights (Humiseva harju). Päästän Charlotten lausumaan loppusanat tähän kirjoitukseen, mutta vielä ei ole sen aika. Villetten (Syrjästäkatsojan tarina) kirjoittajalla, Charlottella, on toinen puoli sydäntäni, mutta toinen kuuluu Emilylle, jonka ainoasta romaanista on kirjoitettu lukemattomia arviointeja sekä tehty lukuisia tutkimuksia. Olen erittäin iloinen, että nyt minulla on Humisevasta harjusta painos, jossa on Charlotten esipuheen lisäksi, suomentaja Kaarina Ruohtulan antoisa teksti Lukijalle, josta olen voinut tavallaan saada ryhtiä myös itseeni, sillä Humisevan harjun väkevyys suorastaan pudottaa polvilleen nummien märkään maahan. Kaikki on rajumpaa kuin muistinkaan, sillä Heathcliff…,mutta palataan häneen kohta, nyt saa vuoron suomentaja:


Huolimatta siitä, että Emilyn varsinainen elämä oli yksinäistä, ahdasrajaista ja suojattua hänen henkinen elämänsä oli rikasta ja voimakasta. Keskeisiä piirteitä hänessä olivat voima, ehdottomuus, syvyys. Hänellä oli mystillinen kyky eläytyä, miltei sulautua luontoon, vaistota elämän olemus, tajuta yhteyksiä aineettomalla tasolla. Tämä heijastuu esim. Catherinen ja Heathcliffin suhteessa. Teoksen ilmestyessä tätä piirrettä pidettiin pakanallisena ja kirjaa moitittiin moraalittomaksi, synkäksi, karkeaksi. Juuri nämä syytökset saivat Charlotten tarttumaan kynään ja kirjoittamaan puolustavan esipuheen. Toisaalta arvostelu pani hyväksyvästi merkille luonnonkuvausten ja kerronnan voiman. Humiseva harju luonnehdittiin merkilliseksi teokseksi ja samanlaiseksi sitä luonnehditaan vielä nytkin. Ihmetellään, miten se voi olla nuoren naisen kirjoittama.

Sanoisin tähän, että ’tässä sen taika’. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Cathrinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson ’sukupuuta’ Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet…kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle:

”Nyt minulle selviää, miten julma olet ollut – julma ja petollinen. Miksi hylkäsit minut? Miksi petit oman sydämesi, Cathy? Minulla ei ole sanottavana sinulle ainoatakaan lohdutuksen sanaa – olet ansainnut tämän. Olet tappanut itsesi! Kun ei mikään onnettomuus eikä häpeä eikä kuolema, eikä mikään mitä jumala tai saatana olisivat voineet saada aikaan olisi voinut meitä erottaa, sinä teit sen omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole murskannut sinun sydäntäsi – sinä itse sen olet murskannut – ja tehdessäsi sen olet samalla murskannut minunkin sydämeni. Ja onnettomuudeksi minä olen vahva ja terve. Mutta haluanko elää? Minkälaista elämää olisi, kun sinä – oi Jumala! Haluaisitko sinä elää, kun sielusi on haudassa?”

”Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” nyyhkytti Catherine. ”Olen tehnyt väärin. Sen tähden kuolen. Se riittää! Hylkäsithän sinäkin minut, mutta en minä silti syytä sinua. Annan sinulle anteeksi. Anna sinä minulle anteeksi.”


”On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja koskettaa noita riutuneita käsiä”, vastasi Heathcliff. ”Suutele minua uudestaan, mutta älä näytä minulle silmiäsi. Annan anteeksi sen mitä olet minulle tehnyt. Rakastan murhaajaani – mutta kuinka voisin rakastaa sinun murhaajaasi?”

Ja minä rakastan, rakastan tätä synkkää kirjaa, tätä maailmankirjallisuuden klassikkoa, tätä nummiusvan ja kanervan tuoksuista teosta, tätä rakastan kaikellani nyt ja myös sitten kun vaellan usvan sisään, tanssin usvan kanssa, olen usvaa. Ja he ovat kanssani: Catherine ja Heathcliff.

*****

Humiseva harju hakattiin kiveen karussa työpajassa yksinkertaisilla työkaluilla kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi yksinäiseltä autiolta nummelta graniittijärkäleen. Katsellessaan sitä hän huomasi mitenkä rosoisesta lohkareesta voisi muovata pään, joka olisi villi, tumma, synkkä – hahmon, joka ilmentäisi ainakin yhtä suurenmoista asiaa – voimaa. Hän käytti kömpelöä talttaa eikä hänellä ollut muuta mallia kuin oma näkemyksensä. Vähitellen ja työläästi järkäle sai ihmishahmon ja tuossa se seisoo suunnattomana, tummana ja tylynä, puoleksi veistoksena, puoleksi kalliona – ensin mainituksi kauhistuttavana ja peikkomaisena, viimeksi mainituksi miltei kauniina, sillä nummen sammal, joka verhoaa sitä, antaa sille pehmeän harmaan värisävyn; ja kellokukkainen sulotuoksuinen kanerva kasvaa uskollisesti jättiläisen jalkojen juuressa.

- Charlotte Brontë -

*****

Sain juuri tietää Hannelelta, että tämä kirja on äänestetty englantilaisen The Guardianin mukaan maailman parhaaksi rakkausromaaniksi!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annami,  Jokke  ja Jonna

VILLI TIE

Sydänmaalla, kun pakkanen takoi taivaalle kuun, kun koivujen hennot oksat kääriytyivät valkoiseen kuuraan, kun tähtikiteet hopeoivat hangen.

Esko-Pekka Tiitisen kirja Villi tie (Kustannuskiila 1988) on vienyt sydäntäni villisti jo kauan. Villi tie on minusta kauniisti lastenkirjojen joukosta erottuva niin tarinatyyliltään kuin huikealta kuvitukseltaan, josta saamme kiittää taidemaalari Tuula Tiitistä: Jokainen tarinan kuva on kuin taulu!


Se mikä minuun Esko-Pekan tyylissä vetoaa on riipaiseva suloisuus kerrottuna luonnon eläinten kautta. Tarinassa on myös vahvaa symboliikkaa, jossa eläinten maailman pahat ja kovikset hyvinkin vertautuvat käytöksellään ihmismaailman pahiksiin ja kiltit ovat sorrettuja ja riistettyjä, mutta mikä onni: Villi tie saa onnellisen lopun!

Kirjan tarina alkaa siitä kun metsämyyränpoika katselee kuunsirppiä ja näkee jossakin kaukaisuudessa välkehtivät kultaisen valon. Valo saa hänet haaveilemaan Suuresta maailmasta, jonne hän haluaakin sitten lähteä emonsa kyynelehtivästä vastustuksesta huolimatta. Emo yrittää estää:


-Jos löydät valon, löydät varjonkin. Miksi sinä sinne haluaisit? kysyi emo ja silitti poikasensa turkkia.


- Siellä kaikki on paremmin ja suurempaa, vastasi myyränpoika. – On sinne muitakin mennyt.

Ja niin sinä sitten kävi, että:


Kun pimeä valkeni aamuksi, oli myyränpoika jo tipotiessään. Emo istui kannonpäässä ja katsoi palavin silmin poikasensa perään. Koivujen riisutut oksat kaartuivat kotikannon ylle kuin vanhuksen sormet.


Tässä kohtaa alkaa jo tuntua suuria tunteita, kun näen pienen myyrän yksin kipittävän pitkin hankea ja tunnen hänen emonsa ikävän ja tietenkin myyränpoikanen ihan ensimmäiseksi kohtaa kovikset eli rotat, jotka yrittävät viedä hänet väkisin Rottakouluun. Siltä myyränpoikanen kuitenkin pelastuu ja törmää siiliin, joka puhuu hänelle käheällä ja lempeällä äänellään ja kertoo miten hän tekee rotille töitä kaupan lattiaharjana saadakseen itselleen edes vähäisen elannon.

- Oikeastaan minun pitäisi olla jo eläkkeellä, sanoi siilivanhus ja meni hakemaan majansa perukoilta omasta kopastaan lisää omenaa.

Silloin myyränpoika näki: Siilin piikit olivat selkäpuolelta aivan kuluneet, ne sojottivat surkeasti joka suuntaan ja lapaluiden kohdalta paistoi paljas nahka. Siilivanhus ei kuitenkaan lähde myyränpojan matkaan ennen kuin myyränpoika on kokenut hurjan seikkailunsa ja löytänyt rottien vanhan taskulampun eli kiiltomadon, kohdannut ketun, joka tekee rotille työtä hienonrouvan turkiskauluksena ja kokenut itse kovia rouvan rintakoruna, joka tietenkin menee ihan ranttaliksi kaikki ja siitä alkaa kertomuksen eläinten villi tie kohti Sydänmaan vapautta. Mukana matkassa ovat myös siilivanhus sekä kiiltomato. Kaikilla on oma osuutensa ennen kuin pohjantuuli puhaltaa metsään hiljaisen laulun ja vesi virtaa kohisten jään alla, ennen kuin he voivat pysähtyä ja katsoa toisiaan silmiin turvassa kuun valossa – Sydänmaalla.

Tarina on huikean kaunis ja vetoaa takuulla kaikkiin eläinten ja luonnon ystäviin. Samalla se mitenkään pahasti osoittelematta näyttää myös oikeaa tietä kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa kenenkään vanhuksen ei tarvitse olla lattiaharjana tai kynnysmattona ja kettujen paikka on saada vaeltaa villinä luonnossa eikä joutua kenenkään turkiksi.

Ei edes hienonrouvan!

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

RAKKAUTTA ENSI SILMÄYKSELLÄ

Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.

Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla he pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
jospa joskus pöyröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
- mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.

Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.

Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen
väistyi nurkan taakse.

Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi
Kukaties jo pallon
lapsuuden leikkikentällä?

Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.

Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.

- Wislawa Szymborska -
Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti)

The Windmills of Your Mind ♥♥♥