Hänen himonsa halusi tulla yllätetyksi, halusi että sen herättäisi odottamattomalla hetkellä joku, joka halusi hänet tässä ja nyt eikä kyennyt hillitsemään itseään. Hän haaveili siitä että vapautuisi vastuusta, halusi että turvalliset kädet kiihottaisivat hänet pisteeseen, jossa hänen olisi pakko antautua ja jossa hän saisi kerrankin päästää tilanteen hallinnastaan. Mutta Martin ei ollut hillitöntä tyyppiä. Hyvin kasvatettuna miehenä hän pyysi lupaa, vaikka Helena olisi halunnut vain tulla otetuksi.
Karin Alvtegen on kirjoittanut kirjan Todennäköinen tarina (En sannolik historia, WSOY 2012, suomennos Laura Jänisniemi), joka ensi katseesta, siis kun näin kirjan kannen, veti minua puoleensa kuin Karin olisi kirjoittanut kirjan minun tiettyyn hetkeeni. Sellaiseen hetkeen, jossa outo uupumus tulee kohti, vaikka kaikki ympärillä on täynnä elämää. Todennäköinen tarina on mahdollista tapahtua ja kirjan pariskunta, Helena ja Martin, voivat olla kuka tahansa meistä. Heillä on teini-ikäinen tytär ja kaikki näyttää ulospäin hyvältä, mutta vanhemmista kumpikin on hukannut aidon polun toiseen. Tätä asiaa pakoon he lähtevät Tukholmasta Norrlantiin, jossa Helena on saanut olla yhteiskunnan varoilla aikanaan kesälapsena maalla. Nyt Helena haluaa vihdoinkin toteuttaa unelmansa hotellista Norrlannissa, mutta muita perheenjäseniä tämä ei kovin vakuuta ja sitten Martin tekee oman siirtonsa.
Samalla toisaalla eräs mies, Anders, on päättänyt leikkiä elämän ja kuoleman leikkiä toiveenaan saada kuolema. Aston Martininsa ratissa hän sulkee silmänsä ja antaa mennä samalla kun laskee kolmeenkymmeneen…
Palatessaan kaipaamilleen juurille Helena ei ottanut lukuun paikoilleen jääneiden pysähtymistä, sitä, miten he pitäisivät kiinni kaikesta saavuttamastaan ja myös siitä, mitä eivät olleet todellisuudessa saavuttaneet. Hän oletti lapsuuden ystävänsä Anna-Karinin hengittävän lapsuuden yhteistä hengitystä vieläkin, melkein viisikymmentävuotiaana. Helena ei voinut tietää, että on ihmisiä, jotka haluvavat periä kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni ja loputkin he yrittävät irrottaa katkeran pettymyksensä kirveellä. Sukutilaa veljensä ja tämän vaimon kanssa ’valvomaan’ jäänyt Anna-Karin vähät välittää veljensä ja tämän vaimon tunteista ja kaiken keskiössä pitää olla hänen, virheettömän ja kaiken niin oikein tekevän. Anna-Karin ammentaa itsetietoisen, mutta ikääntyvän naisen pettymysten sammiosta ja siinä hän on todella etevä:
Hän kaipasi huomiota. Huomiota jota oli jo varhain tottunut herättämään. Kun miesten katseet olivat liimautuneet hänen vartaloonsa ja hän oli joutunut torjumaan ei-toivottuja seuralaisia. Jos hän oli käyttänyt erityistä katsettaan, hän oli tiennyt että siihen vastattiin aina. Elämä oli ollut hauskempaa, kun oli tuntunut siltä että sai itse valita. Se kyky oli kadonnut varoittamatta. Katseet, jotka hän oli ennen kyennyt vangitsemaan, liukuivat yhtäkkiä ohi, katsoivat suoraan hänen lävitseen aivan kuin häntä ei olisi olemassakaan. Menetys tuntui hämmentävältä. Hän oli jatkanut yrittämistä mutta joutunut lopulta luovuttamaan. Yksi niistä harvoista areenoista, joita hän oli hallinnut, ei enää ollut hänen. Hänestä oli tullut näkymätön.
Näkymättömyys ei tosin yhtään hidasta Anna-Karinin omahyväistä toimeliaisuutta, jossa hän haluaa itsevaltiaana määrätä kaikesta sukutilansa vanhasta kastanjasta aina aikuisen poikansa elämään ja kaikesta sillä välillä.
Alvtegen on luonut kiinnostavan naisparin, jotka ovat olleet ystäviä lapsuudessa, mutta kasvaneet hyvin eri suuntiin. Anna-Karinin rasistista omavaltaisuutta vastassa ei ole isoakaan vastusta Helenan taholta, joka yrittää viimeiseen asti välttää riitelyä ja myy siinä samalla omat periaatteensa halvalla sielussaan lapsuuden varjot sekä täydellisesti poispyyhitty sisarsuhteensa. Kaiken todistajaksi saapuu hotelliin asumaan kyyninen mies, joka ei löydä elämästään paljonkaan elämisen arvoista. Hän haluaa vain olla rauhassa, eikä tiedä mihin jo menneisyyden pimeässä tapahtuneisiin asioihin joutuu mukaan. Kaiken avain saattaa olla erakkona asuva kummajainen, Verner, joka näkee ihmiset väreinä eli hänellä on todettu synestesia ja sitten hän uskaltaa kertoa Helenalle, että tämän tytär Emelie…
Olen hyvin kiitollisen hämmästynyt Karin Alvtegenistä, joka on kuulemma kirjoittanut tätä ennen jännityskirjoja. Sitähän ei ole vaikea uskoa, sillä tässäkin romaanissa Karin kutoo psykologista seittiä tavalla, johon lukija tarttuu kuin kärpänen kiinni. Karinin kuuluisan isotädin, Astrid Lindgrenin lahjakkuus säteilee lävitse Alvtegenin tekstin, sillä sanaakaan en olisi jättänyt pois: Näin kirjoitetaan kiinnostava lukuromaani, joka pakottaa meidät kaikki ajattelemaan, mitä me olemme, mistä me tulemme ja joko olemme riittävän pohjalla, että olisi aika ponnistaa ylös.
Kuinka paljon maailma muuttuisi, jos me kaikki kääntäisimme joka ilta hetkeksi katseemme tähtiin ja miettisimme maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Maailma on mysteeri, mutta me pidämme sitä itsestään selvänä ja olemme niin tottuneita siihen, että olemme unohtaneet ihmetellä.
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Karoliina Susa Erja Elma Ilona, Tuulia/ Lukutuulia ja Rachelle
Olisipa kaipaus viiniä,
ympäripäissäni
minä odottaisin sinua.
- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
One And Only
Eva Robildin ja Görgen Perssonin Perennat kotipuutarhassa (Perenna rabatter, Otava 2012, Suomen oloihin soveltaen suomentanut Hannele Vainio) on kevään viimeinen puutarhakirjamme, josta oma puutarhalehtenikin käytti nimitystä perennaraamattu, eikä suotta! Kirja esittelee lukemattomia perennoiksi luettavia kasveja, kertoo niiden historiasta, eri aikojen tyyleistä, tarjoaa mallipiirroksia kasvien ryhmittelyyn, esittelee yhdeksän innokasta perennaharrastajaa, joiden perennaryhmiä pääsemme katsomaan sekä tarjoilee huikeita koko sivun kuvia, joiden edessä ei voi kuin ihastella. Näemme keväisen varjorikon, joka on kuin herkin maalaus, kohtaamme jouluruusun, jonka kasvimuotokuvassa kerrotaan tämän kaunottaren monet värimuodot sekä hoito, Birgitan puutarhassa näemme kukat pyöreissä ryhmissä isoäidin ajan tyyliin ja pohjoisessa tapaamme Ethelin, joka tietää, miten ritarinkannukset saa pysymään pystyssä ilman tukia: Niiden istutusalueet kitketään vasta kukinnan jälkeen!
Kun luin pohjoisen kestävistä lajikkeista, sieltä löytyi monta tuttua, josta minulla on tarve mainita lehtosinilatva, jota suosittelen kaikille, jotka ovat samaa mieltä kuin perennakirjan Elsie ja Yngve sekä minä, että ’kasvit saavat ryöpytä vapaasti’. Ostin yhtenä keväänä puutarhalta muutamia sinisiä ja muutamia valkoisia lehtosinilatvan taimia ja nyt tätä kaunista hunajantuoksuista kukkaa puskee kaikkialta. Kokeilkaa!
Pohjoisen perennoista siirrymme pienilmaston parantamiseen, mikä on toimiva ratkaisu. Yksi keino on muodostaa puutarhasta useita tiloja erilaisilla tuulensuojilla, kivillä, puilla, isoilla lammikoilla (vesi varastoi lämpöä) ja istutuksille valitaan lämpimät rinteet ja vältetään vetoisia paikkoja. Olen itse huomannut, miten oikealla suunnalla oleva kuusiaidanne hyödyttää puutarhaa. Myös ympärillä oleva iso vesi on kuin luontainen suoja ja saattaa jopa muuttaa kasvuvyöhykeluvun eteläisemmäksi, kuin mitä on maakunnan muissa osissa.
Viihdyn Elsien ja Yngven puutarhassa, sillä täällä kasvit ryöppyävät ja vaeltavat ja kukkaryhmät muuttuvat, kun vaikkapa kaksivuotinen digitalis kylväytyy uuteen paikkaan. Digitalis eli sormustinkukka muuten tietää itse, mihin se värinsä ja muotonsa puolesta on kuin luotu! Kukkavalikoima on todella runsas: Tapaamme tuttua myskimalvaa, valkoista peurankelloa, keskenään risteytyneitä akileijalajeja, lemmikkiä ja yli viisikymmentä muuta perennaa. Elsie on kuitenkin tomerana siinä, että tasapaino pitää säilyä niin, että yksi kasvi ei voi viedä kaikkea tilaa. Kirjassa esitellään mallipiirroksella, miten toimii tällainen muutosten perennaryhmä.
Väreistä ja niiden sommittelusta haltioitunut saa tyydytystä luvusta Seitsemän sävy sävyyn –ryhmää. Valkoisen ryhmän muodostaa arovuokko (Anemone sylvestris), mooseksenpalavapensas Dictamnus albus ’Albiflorus’), särkynyt sydän (Lamprocapnos spectablis ’Alba’) ja lehtosinilatva (Polomonium caeruleum ’Album’). Muita ryhmiä ovat ruusunpunainen, sininen, punainen, vihreä, keltainen ja violetti ryhmä. Sinisessä ryhmässä on mm. valeunikko, joka esitellään myös kasvimuotokuvassa yhdessä kirjan kannessa koreilevan tarhaidänunikon ’Queen Alexandran’ kanssa.
Tässäkin kirjassa esitellään tarkoin kivikkoryhmän tekoa, mutta lehdon haltijana minua kiinnostavat varjokasvit. Toisin kuin voisi olettaa niitä löytyy paljon ja myös kukkivia, ne vain kukkivat jo alkusuvesta ollen parhaimmillaan kun puut ovat lehdessä. Täältä löydämme valkovuokot, lemmikit, kevätlinnunsilmät, sinikiurunkannukset, perhoangervon, kuunliljat, monet esikot, kullerot ja monta muuta. Vivian Tisting, jolla on lehtevä puutarha toteaa, että:
Varjoa ei pidä aliarvioida. Siellä on mukava oleskella, ja lisäksi varjoisiin paikkoihin sopivia kasveja on runsaasti, muun muassa kaunislehtisiä perennoja.
Sitten onkin iso kuva kuunliljoista, mutta jutussa mainitaan myös kuningassaniainen sekä japaninhiirenporras. Varjokasvien mallipiirros on kaarteleva ’kuunliljakäärme’, jossa kuunliljat sekä jakavat että yhdistävät ryhmän muita kasveja. Pergola on osa varjokukkaharrastajan unelmaa. Toivon, että kirjassa on tässä kohtaa yksi virhe, sillä eihän särkynyt sydän ’Alba’ ole varjon kasvi, eihän? Istutin omani aurinkoon…
Perennat esitellään myös ruukuissa sekä maljakoissa, tarjotaan vuoden hoitokalenteri, vanhan perennaryhmän uudistaminen, lisäys eli jakaminen, tuholaiset…Kuuluisista perennaihmisistä mainitaan mm. kruununprinsessa Margareta, joka perusti suurenmoiset perennaryhmät Helsingborissa sijaitsevaan Sofieron kesälinnaan sekä Ulla Molin, Hem I Sverige –lehden toimittaja, jolla oli kiinnostusta moderneihin arkkitehtonisiin puutarhoihin.
Kirja on aloittelijalle runsauden kukkameri, josta hän voi valita omien mieltymystensä mukaan. Kokeneelle konkarillekin löytyy uusia ideoita ja lajeja sekä sitä ikuista inspiraatiota, jota puutarhuri kaipaa luodessaan elämänsä kauneinta maalausta, Salaista puutarhaansa, jossa vain taivas on kattona ja ideoiden raja äärettömyys.
*****
Täältä löydät muut lukemani puutarhakirjat.
*****
Leena Lumi's Flower Power jatkuu kunhan kasvit ehtivät. Aloitamme ehkä pilvikirsikalla ja sitten taidan tuoda mukaan myös lehtosinilatvan ja...
Kiitos Pepi Minulle saapuu tänään kaksi jouluruusua. Ilman sinua en olisi edes tiennyt, että niitä voi ostaa myös keväällä!
Korvissa surisi ja silmissä hämärsi. Valot himmenivät, luomet painuivat kiinni ja huone jäi pimentoon. Ampiaiskesän loppu. Pistiäiset pakenivat kylmää ja sadetta, kaivautuivat suojaan, ja pitkästyneet koulupojat katselivat tunteettomin mielin, kun ne tekivät kuolemaa. Pojat katselivat, kun ampiaiset vääntelehtivät ja kuolivat.
Skotlantilainen jännityskirjailija Denise Mina saa kirjallaan Ampiaiskesä (The End of the Wasp Season, Like 2012, suomennos Juha Ahokas) vihdoinkin vaativimmankin lukijansa vakuuttuneeksi Alex Morrow –sarjansa vahvuudesta. Vaikka minä pidinkin Yksin yössä teoksen Alexista, niin kirjan muussa otteessa lienee ollut toivomisen varaa, totesin äsken lukiessani arviotani po. kirjasta. Minalle minä en kuitenkaan sano ikinä ’ei’, sillä hän on ankkuroitunut dekkaristeihin, joita ilman en voi elää jo Patricia Meehan –sarjallaan Veripelto, Suden hetki ja Viimeinen hengenveto. Nyt on vähemmän Patrician katolisesta kodista pakoon pääsyn hengenvaarallista hulvattomuutta ja sen sijaan saammekin kokea rikostutkinnan vittumaisuuden jäävuoren, todellisuuspakoisen rikoskonstaapeli Alex Morrowin kautta.
Ampiaiskesän alussa olemme suoraan väkivaltarikoksessa, jonka seurauksena Sarah Erroll niminen nainen kuolee. Samanaikaisesti Alex Morrow seisoo suurimman osan elämästään vankilassa viettäneen isänsä haudalla joutuen jälleen kerran kohtaamaan sen kaiken, jota on koko ikänsä paennut, kurjat juurensa. Myös Alexin veli, josta hän ei haluaisi tietää mitään, on paikalla esittäen pyynnön…
Jossain ovat kadotetut lapset, Thomas ja Jonathon, joiden mieli on särkynyt jo lapsuudessa ilman, että kukaan on huomannut mitään. Voidaan esittää ihmettelyä, ovatko vanhemmat ja sisäoppilaitoksen opettajat täysin sokeita vai ovatko pojat todella hyviä esittämään muuta kuin ovat. Ja sitten on vielä Thomasin pikkusisko Ella, joka on kuin hapertunutta lasia. Murrosikäisen Thomasin mieli seuraa ampiaisten kuolemaa, kavahtaa ajatustakin ökyrikkaasta, itsevaltiaasta isästään, Larsista sekä miettii äitiään:
Moira. Etäinen, typerä, kauneutensa kadottanut äiti. Moira pyörtyilisi vähän väliä, lamaantuisi puolisonsa menetyksestä, vaikka mies oli soitellut rakastajattarilleen aamiaispöydästä vuosien ajan. Isoäidillä oli ollut tapana sanoa, että Moira paisutteli ongelmiaan. Muutoin miniä pysyikin langanlaihana. Äidin sielu oli kuin tyhjiö, jossa mikään ei elänyt. Äiti ei edes pitänyt hänestä. Kaikki huomio oli varattu Ellalle.
Ja näin lähestyy ’rakastava’ perheen isä, Lars, vaimoaan eräässä viestissä:
Moira, saatanan ämmä. Sait lopultakin tahtosi läpi ja toivon, että olet tyytyväinen, ikään kuin se olisi edes mahdollista, senkin kuivunut vittu.
Näistä aineksista Denise Mina punoo upean, psykologisen rikosdraaman, jonka näyttämönä on Glasgow, Minan oma kotikaupunki. Kaksosia odottavalla rikoskonstaapeli Alex Morrowilla olisi vihdoinkin mahdollisuus henkilökohtaiseen onneen hermoromahduksesta toipuvan miehensä Brianin kanssa, mutta sekä poliisilaitoksen työkuviot kuin oma menneisyys tökkivät hänet aika ajoin raivoon, jolla hän selvittää julman rikoksen niin intuitiolla kuin vähät välittäen poliisilaitoksen tai hienostoalueiden normeista. Morrow tulee itse sieltä, missä jo rapuissa haisee eltaantunut paistinrasva, häntä ei helposti hetkauta mikään tai kukaan, mutta ehkä hänkin kohtaa Ampiaiskesässä yhden henkilön menneisyydestä liikaa ja tuntoherkkyys palaa.
Vaikka Mina vie tarinaa rikosdraamana, mukana on aina yhteiskunnallinen ote, mutta ei alleviivattuna ja itsetarkoituksellisena, vaan luonnollisena kuin alaluokan juuret, joita pakoon ei pääse edes ääntämystä korjaamalla. Minalla on loistava tempo ja psykologisen rikoksen taju. Lisäksi hänellä ei ole ikinä liikaa henkilöitä, joten lukija voi kaikellaan antautua juonen vietäväksi. Kadotettujen lasten takia piina on aika ajoin ahdistava, mutta täysin mahdollista tapahtua. Onneksi, onneksi on olemassa köyhä menneisyys ja sieltä esiin astuva Kay, joka näyttää meille miten
Yksinkertainen venäläisnainen lyyhistyi hiekkatielle ja hautasi kasvonsa mutaisiin helmoihinsa ja nyyhkytti.
Kirjabloggajan identiteettini on hämmentävä sekoitus itsevarmuutta, pienoista kyllästymistä, suorittamista ja onnen kultahetkiä. Kun aloitin yli kolme vuotta sitten, en tuntenut yhtään muuta bloggaajaa, joten ihan tyytyväisenä kirjoittelin noin sata ja ylikin, postausta kuukaudessa, vaikka välillä kukaan ei kommentoinut yhtään mihinkään. Kirjat, joita silloin luin, kestävät vieläkin päivänvalon, mutta omaa intoani katselen kaukaa hieman kaiholla. Silloin en seurannut yhtään muuta blogia ja nyt niitä on kolmesataa! Tässä valossa, en voi ehtiä lukea kuin kirjan tai kaksi viikossa. Ja nyt tuo suuri suven intohimoni eli puutarha, joka sattuman kautta on kaikkea muuta kuin Burnettin Salainen puutarha eli kävijöitä riittää, vie päiväni.
Tarkoitukseni ei ollut ikinä aloittaa mitään blogia. Tarkoitus oli lähteä opiskelemaan kirjallisuutta, kun vihdoinkin alkoi olla aika tehdä omia juttuja, kuten aloittaa ratsastus uudelleen 30 vuoden jälkeen. Ehkä R. pelästyi tästä;-), sillä hän perusti minulta kysymättä ystävänpäivänä 2009 nimelleni blogin, johon heti ilmoitin, että 'ikinä en kirjoita tuollaiseen mitään'. No...taisi olla saman vuorokauden puoliyö, kun tekstiä oli jo virrannut eikä tulva ole vieläkään loppunut, mutta suvantoja on ollut pakko löytää.
Tilanne nyt on se, että en ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Ympäristö on alkanut kiinnostua siitä mitä teen. Eilen mm. kaksi media-alan opiskelija lähettivät minulle haastattelupyynnön ja se juttu tulisi sitten lehteenkin. Minulla ei ole heille aikaa, mutta lupasin valottaa tätä 'salaperäistä' toimintaani vastaamalla kysymyksiin sähköpostissa. Lupasin kertoa rohkeita nyansseja, että he varmasti saavat 'matskua'. Kerron siitäkin, miten eräs ruotsalainen firma pyysi minua mainostamaan heidän iPod tai iPad -laitettaan palkissani ja sen lisäksi kasvoni olisi tullut heidän mainoksiinsa! Erittäin huvittavaa, sillä en ikinä käytä moista laitetta...Maksuksi olisin saanut myös ko. firman tuotteita. Tytär oli kauhuissaan kieltäytymisestäni, mutta minä tyytyväinen, että olin oppinut sanomaan 'ei'. Yhtään maksullista mainosta en ole blogiini tuonut.
Toisaalta, kauppiaan tyttärenä tiesin, että jos tuon esiin vain kirjoja, enkä laita itseäni yhtään likoon, en saa sellaista lukijapeittoa, kuin tuomalla esiin myös henkilöni sekä muutamia sisäänvetoartikkeleita. Niitä ovat saaneet olla minä itse, perheeni koiria myöten, ystäväni, puutarha,muutama kirjailija, issikat, muutamat elämäni tähtihetket, kuten eräs tv-esiintyminen, joskus myös vähemmän tähdikkäät tilanteet sekä osallistuminen erilaisiin haasteisiin. Olen ollut myös ahkera omaehtoisesti mainostamaan muiden blogeja, vaikka olisin voinut istua vuorellani itseeni tyytyväisenä, sillä teenhän blogiani kymmenen tuntia päivässä, kun lukemiset lasketaan mukaan. Yli kolmeen vuoteen en muista olleeni bloggaamatta kolmea päivää enempää! Siis olen ollut myös todella intohimoisen ahkera bloggaaja. Ehkä kirjoitan näistä vuosista vielä kirjan, sillä bloggaamiseen on liittynyt myös aivan uskomattomia tapahtumia, joita en halua vielä julkistaa.
Blogi-identiteetti ei voi olla heikoilla, jos on mm. elättänyt itsensä toimittajana, tehnyt vuosikausia ison firman lehteä taitosta alkaen, voittanut kirjoituskilpailuja, sekä tottunut esiintymään. Toisaalta on hetkiä, jolloin kärvistelee ja se tapahtuu, kun on 'vahingossa' ottanut huonon kirjan lukuun. Minua vieläkin värisyttää, kun luen kirjaa, joka ei anna minulle mitään. Nyt yritän pitää omaa terveyttäni yllä ja jätän omasta mielestäni huonot kirjat lukematta. Silti jaksan aina vain ihmetellä, mitä kaikkea sitä oikein kustannetaankaan...Toisaalta hyvän kirjan käsite on täysin subjektiivinen, kuten muutkin makuasiat.
Tiedän, että tämä kirjabloggaaminen on minulle vain projekti muiden joukossa. Yksi vuori, jonka olen valloittanut. Tähyilen jo uutta huippua, mutta kirjabloggaan siihen asti, kunnes tuo uusi huippu kirkastuu minulle jonain uskomattomana, seikkailunmakuisena päivänä.
Kun tuona kirkkaana päivänä lopetan, tiedän senkin, että olen saanut muutaman elinikäisen ystävän ja heille jätän oveni auki edelleen, vaikka itse käynkin sisään ovesta, jossa lukee 'yksityisyys'.
Vielä ei ole aika hyvästien, mutta kun on, tiedän kirjoittavani kyynelin. Nyt tartun tähän päivään ja alan kirjoittaa kirjasta, jonka sain loppuun viime yönä…ja sitten puutarhaan.
Oikein kaunista päivää teille kaikille!
♥:lla Leena Lumi
*****
Ja tässä Säynätsalon Sanomien juttu kirjabloggaamisestani Leena Lumi elää unelmaansa todeksi.
Ammalla on blogissaan kysely tästä aiheesta ja koska koko vastaukseni ei mahtunut kommenttilaatikkoon, päätin tuoda tämän myös omaan blogiini.
Leena Lumin toukoarvonnan 2012 voittajat ovat Pekka, Rina, Unelma, Beate 56 ja Kiiu. Onnea♥ Voittajat saavat voittojärjestyksessään valita täältä yhden kirjan tai DVD-elokuvan. Ensin valitsee Pekka, sitten Rina etc. Sen jälkeen kun valinta on tehty, odotan tietoa sähköpostilleni leenalumi@gmail.com,
minkä kirjan tai filmin merkitsen varatuksi ja samalla saan osoitteen, johon palkinnon lähetän.
Osallistujamäärä oli aivan huikea! Kiitän ja niiaan kauniisti kiinnostuksesta arvontaani kohtaan. Arvontapäivä osui nyt äitienpäivän aatolle, joten toivotan kaikille äideille juuri sellaista äitienpäivää, kuin on toivomuksessa♥
Minä aion hitaasti nauttia omasta puutarhalehdestäni, joka lienee tällä hetkellä houkuttavin, mitä tiedän. Olin jo päättänyt, että en tarvitse enää kymmenien vuosien puutarhakokemuksen jälkeen puutarhalehteä, mutta tätä en voinut olla tilaamatta:
Puutarhoissa on omat trendinsä ja aina ilmestyy jotain uutta ja innostavaa. Tänään olen jälleen istuttanut yhden kärhön ja vielä yhden luumupuun. Viherlandian reissun jälkeen touhusimme R:n kanssa pienessä sadetihnussa raikkaassa ilmassa ja tunsin syvää onnea. Nyt R. alkaa grillaamaan ja minä valmistan salaatin. Ärhäkkään viikon jälkeen on kiva rauhoittua pöydän ääreen, nauttia vain olemisesta, hyvästä ruoasta ja siihen sopivasta viinistä. Kynttilät syttyköön, sielut rauhoittukoon: Lumottua lauantaita, nautinnollista viikonloppua, kaunista äitienpäivää kaikille!
Love
Leena Lumi
Sain Jaelilta haasteen, jossa pitää vastata 11 kysymykseen. Kiitos! Sen jälkeen heitän haasteen edelleen n. 11 bloggaajalle. Käytän tässä aloituskuvana Tuijan vaaleanpunaista jouluruusua, joka nyt kukkii hänen puutarhassaan. Jos hiukankaan olette 'jyvällä' tiedätte minulla olevan nyt yritystä oman valkoiseni kanssa. Ei näytä kovin lupaavalta ja siksi ihmettelenkin, miksi tätä kaunotarta ei voi ostaa keväällä puutarhaan istutettavaksi. Vai voiko?
Ja sitten vastaamaan:
Lempivuodenaikasi? Ehdottomasti syksy. Syksy on toinen ihoni, sen omenantuoksuiset, pimeät illat sieluni, syksyllä olen eniten olemassa.
Minne haluaisit matkustaa? Aina vain Keski-Eurooppaan ja alpeille. Kävimme vuosia, ennen rakasta koiruuttamme, keväisin ja/tai syksyisin Saksassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Italiassa, mutta mennessä tai takaisin tullessa yövyimme aina tässä 'kotihotellissa'. Likellä on Göttingen, jonka yliopistossa eräätkin kuuluisat suomalaiset ovat opiskelleet. Kaupunki on takaisin tullessa loistava paikka tehdä edullisia, erilaisia vaatehankintoja, kuten upeanvärisiä neuleita.
Tästäkin huolimatta seuraava reissu saattaa olla vaikka Skotlantiin, mutta sen jälkeen olemme aikeissa lähteä Merin & co kanssa Salzburgiin automatkalle ja samalla kierrämme tuttuja paikkoja.
Lempivärisi? Turkoosi, ikuinen sieluvärini, jonka käyttöä yritän hillitä, niin että se saa olla esillä vain alakerran huoneissamme. Tämä kuva on Absolutely Whitelta, sillä en saanut alakerran turkoosista tapetista onnistunutta kuvaa.
Mikä sinusta on parasta bloggailussa? Moni asia, mutta sanotaan nyt vaikka, että on iloista saada Hannelta hänen tekemiään persoonallisia kortteja. Kortit ovat vaihtuva näyttelyni Ilonan putiikista ostamassani sydäntelineessä.
Lempimusiikkisi? Ooppera, fado, piano, latinokitara, jazz, mutta kuuntelen nyt juuri paljon Adelea, kuten niin moni muukin maailmassa.
Oletko aamu- vai iltaihminen? Ehdottomasti ilta ja kukun usein yli puolenyön sekä lukien että joskus myös kuvaten puutarhassamme ja lehdossamme. Nämä lehmuskiitäjät on kuvattu marjakuusessa suviyönä. Tämä vaikuttaa jopa ystäväpiiriimme, sillä en jaksa majoittaa ihmisiä, jotka heräävät klo viisi aamulla: Silloin en saa itse unta kuin pari tuntia ja sehän ei vetele. Siis tämä on tärkeä kysymys!
Mikä saa sinut iloiseksi? Meidän pieni perhe, johon lasketaan myös koiruudet.
Mikä saa veresi kuohahtamaan? Kaikki eläimiin kohdistuva henkinen tai fyysinen pahoinpitely. Toivon, että jokainen eläintä kaltoin kohteleva saa itselleen saman kohtelun eli saa syödä ns. oman soppansa.
Lempituoksusi? Italialainen salaisuus.
Pidätkö taiteesta? Ihan mielettömästi! Tässä Sir John Laveryn Miss Auras.
Mikä oli päivän kohokohtasi tänään? Vastaan eilen, koska nyt on vasta aamu ja...
Suomen kaunein puutarhalehti saapui, R. lupasi minulle melkein samanlaisen lasipalatsin kuten Ilonalla, Merin kanssa pitkä puhelu, R. sai koottua uuden parvekepöytämme, huomasin, että kaikki kärhöt ovat talvehtineet hyvin, siilit saapuivat...
Haastan edelleen:
Minen
Unelman
Veran
Pepin
Hannen
Ilonan
Pihin naisen
Birgitan
Katjan
Jaanan
Sarin
Hannen
Muutkin halukkaat saavat napata tästä haasteen ja käyn pienestä vinkistä lukemassa kaikkien vastaukset.
Kysyn:
1) Mikä kukka on kuvassa? (Sinivaleunikko)
2) Kuka on kirjallinen alter egosi? (Felicia Venhaug Ihmissudesta ja Ruth Cole kirjasta Leski vuoden verran)
3) Kuka on kirjailija-alter egosi? (Lionel Shriver)
4) Suosikkikuukautesi? (syyskuu)
5) Mitkä kolme sanaa kuvaavat sinua parhaiten? (herkkä, luotettava, luova)
6) Kolme onnesi tekijää? (mieheni, lapseni, ikiystäväni)
7) Jos saisit ottaa autiolle saarelle vain yhden kirjan, mikä se olisi? (en kerro)
8) Mitä sinulle merkitsee rakkaus? (elämistä)
9) Mikä olisi kotimaasi lisäksi se toinen maa, jossa voisit asua? (Englanti)
10) Jos olisit tanssi, mikä tanssi olisit? (rumba)
11) Milloin olet eniten oma itsesi? (perheeni ja ystävieni kanssa)
Kun olette vastanneet, vinkatkaa, niin käyn lukemassa mielelläni. Seuraan 300 blogia, joten en voi joka päivä käydä kaikissa. Ensi viikolla saamme vieraan Kandasta, loppuviikosta, mutta monenlaista on ennen sitä. Ja etenkin toukoarvontani lopputulos huomenna...ip, johonkin aikaan. Huomiseen!
One and only
PS. Ainakin Elma Ilona on tähän jo vastannut. Voit lukea hänen vastauksensa täältä
PPS. Minäkin vastasin nyt omiini ja olen sama kuin turkoosi.
Kenties tärkeintä on pysyvyys. Kun Eliten omistaja vuonna 1985 monivaiheisen historian jälkeen vaihtui, asiakkaat laativat adressin, jossa vaadittiin, ettei mitään muuteta. Vaan eipä ole tarvinnut muuttaakaan. Ja kun Sea Horse hetkellisen alennustilansa jälkeen taas avattiin entisenlaisena, asiakkaiden jonon sanotaan ulottuneen korttelin päähän. Loppujen lopuksi asiakkaat päättävät. Tämä pätee myös ruokaan: Jos suosikkiannos yritetään poistaa listalta, se vaaditaan sinne takaisin. Ja sinne se myös palaa.
Ymmärrän tämän hyvin, sillä kun Oma Paikkani vaihtoi omistajaa ja vuosikymmenien Sali menetti seiniltä vanhat filmitähtikuvansa ja osa ranskalaista charmia raskaine verhoineen katosi, menetin kiinnostukseni, vaikka ravintolani on edelleen tähtiluokituksen huipulla mitä tulee ruokaan ja viiniin. Oma Salainen Ruokapaikka on kuin rakas syli tässä alituisten muutosten maailmassa! Mutta Christer haluaa vielä jatkaa:
Uskomme, että Stadin klassikot on nostalginen elämys ainakin suurille ikäluokille, kolinoineen, kalinoineen, naurunremakoineen, tuoksuineen ja makuineen. Nuoremmille ateriat faijan entisessä kantapaikassa tarjoavat sopivan annoksen eksotiikkaa.
Näin naisena hieman hymyilyttävät nämä herrat ja faijat, sillä naisia tuodaan esille lähinnä ravintoloiden omistajina, mutta eipä mitä, kovasti ovat ravintoloiden herrat osanneet arvostaa myös daamiseuraa, sillä Tauno ei istu yksin ja Saarikosken pöydässäkin taitaa olla joku kaunis blondi, mutta näistä ei sovi juoruta, sillä itsensä tunteva ravintola osaa varjella asiakkaittensa yksityisyyttä. Minä ainakin istun siellä ja pidän silmäpeliä Waltarin kanssa!
Stadin klassikot on tumma ja vahva kera Tuukka Kosken valokuvien, joista osa on mustavalkoisia. Sea Horsessa voimme nauttia vaikkapa Pariloitua maksaa ja Lettuja, Pyttipannua tai Jääkarpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta. Ravintola Elitessä syömme ensin Katkarapucoctailin ja sitten pääruoaksi nautimme Tauno Palon kermasipulipihvit. Ravintola Kosmoksessa valitsemme Matti Pellonpään/Aki Kaurismäen kuorrutettua kuhaa (’pojat’ heittävät edelleen kruunaa ja klaavaa) ja jälkiruoaksi otamme Jäädytettyä suklaa-juustokakkua Nina Lincolnin tapaan. Voi Nina, nyt muistan…Kolmessa Kruunussa syömme Poronkäristystä ja jälkiruoaksi valitsemme Rikkaita ritareita. Lukijoilleni tarjoan nyt kuhareseptin Kosmoksen listalta. Ohje on Lindgrenin teoksessa Matti Pellonpään kuha, mutta stadin pikkulinnut visersivät minulle, että se on myös Aki Kaurismäen kuha. Yksi lysti, kaksi hyvin suositun herran nimeä vain nostaa annoksen makuarvoja:
800 g kuhafileetä
1 l duchesseperunasosetta
1/3 pienestä purjosta
3 dl hummerikastiketta
1 dl jokiravunpyrstöjä
1 dl juustoraastetta
Lisäksi:
4 tillinoksaa
4 sitruunalohkoa
Valmista ensin duchesseperunasose oheisen ohjeen mukaan. Paloittele purjo ja hauduta se suolalla ja voilla maustetussa vedessä. Kypsennä kuhafilee höyryssä. Pursota duchesseperunasose lautasille ja lämmitä tarvittaessa. Nosta kalafileet duchessen viereen. Jaa jokiravunpyrstöt, purjo, kastike ja juustoraaste kuhan päälle. Kuorruta annokset kauniin värisiksi. Koristele sitruunalohkolla ja tillillä.
Duchesseperuna
n. 1 kg jauhoisia perunoita
3 kananmunankeltuaista
2 rkl öljyä
2 tl suolaa
1 tl mustapippuria
Kuori ja keitä perunat kypsiksi. Soseuta perunat. Lisää kananmunankeltuaiset ja voi. Sekoita tasaiseksi soseeksi ja mausta. Pursota duchessesose tarjoiluastiaan ja kuorruta uunissa, kunnes pinnan poimut saavat väriä.
Hummerikastike
1 rkl voita
1 rkl vehnäjauhoja
2 dl kalalientä
2 rkl hummerifondia
1 dl kermaa
tilkka sitruunamehua
suolaa
Sulata voi pienessä kattilassa. Sekoita jauhot voihin. Lisää kalaliemi pienissä erissä koko ajan sekoittaen. Lisää kerma ja hummerifondi ja keitä hetki. Mausta sitruunalla ja suolalla.
Kaiken tämän hyvän päälle täytyy kiittää siitä, että kirjan ohjeet ovat lopussa myös englanniksi eli tässä oiva tuliainen tai muu muistaminen ulkomaan ystävälle. Tiedoksi, että Lindgren on tehnyt myös ruokakirjan Kiehuu!-Uusi suomalainen keittiö Sami Revon huikeilla kuvilla. Sekin on tummien, vahvojen makujen ystävälle. Ja nyt valitsemaan jälkiruokaa. Luen Sea Horsen listaa ja huomaan tuon Pariloidun maksan, joka enteilee sitä, että seuraavilla kirjamessuilla Bessu vaatii meitä Sikalaan syömään. Ja jos mukana on R. hän painuu suoraan Kolmeen Kruunuun, sillä listalta löytyy niitä, joita minä en keittiössäni tarjoa: Valkosipulietanat ja Perinteinen pyttipannu. Niin…löysin kaksi herkullista jälkiruokaa, joista Letut tarjoan tänään miehelleni ja teille tarjoan Jääkarpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta:
6 dl jäisiä karpaloita
4 dl kermaa
3 dl fariinisokeria
1 dl siirappia
3 rkl voita
Kuumenna kerma, sokeri ja siirappi kattilassa. Keitä pienellä lämmöllä koko ajan sekoittaen, kunnes neste sakenee, noin 5-10 minuuttia. Nosta kattila pois liedeltä, ja sekoita voi joukkoon. Tarjoa kinuskikastike kuumana jäisten karpaloiden kera.
Nyt olen niin täynnä. Täysin tyydytetty nainen, sanoisi Jouko Turkka. Tilaan vielä Lumikenttien kutsun ja annan silmieni siirtyä raskaista samettiverhoista hämärän salin läpi katseeseen. Hymyilemme toisillemme. Muistamme molemmat erään kesänvieton Kivennavalla. Nousen ja herrasmiehenä M. on heti vierelläni, vaikka joskus väittääkin ettei ole aina onnistunut herrasmies olemaan... Kävelemme äänekkään salin läpi. Hän avaa oven. Koskettaa kevyesti. Tuttu tuoksu. Katoamme stadin yöhön.
Tärkeintä on varmaan stadilaisuus. Tuo usein väärin ymmärretty kvaliteetti, jossa omanarvontunto kohtaa itsestään selvän suvaitsevaisuuden. Annetaan toisten elää tavallaan eikä anneta muiden puuttua omaan elämään. Täällä ei katsota ketään pahalla silmällä, vaikka tulisi sisään liituraitapuvussa.
Tervetuloa, niin herrat kuin narritkin.
Oi mikä kirja♥
Prologi
Yhden sysäyksen noitavainojen lisääntymiseen 1500-luvulla antoi vuonna 1486 tai 1487 julkaistu Noitavasara Malleus Maleficarum, jonka tarkoituksena oli palvella inkvisitiota taistelussa harhaoppineisuutta vastaan. Oikeastaan vasta Noitavasara suuntasi huomion kerettiläisistä juuri noitiin, joskaan sitä ei voi pitää ainoana syynä noitavainojen synnylle. Ennen kaikkea huomio kiinnittyi teoksessa sellaisiin naisiin, jotka herättivät yhteiskunnassa huomiota eli olivat jollain tapaa poikkeavia sen ajan elämäntyyliin tai normeihin nähden. On myös hyvä huomioida, että kirkon käsitys noituudesta muuttui 1400-luvulla: Se ei ollut enää vain harhaoppia vaan juuri tuolloin luotiin oppi paholaisesta ja naisesta yhdessä. Kyse oli siis Jumalan ja paholaisen välisestä kamppailusta. Toisin sanoen kirkko otti tehtäväkseen taistella kaikin keinoin paholaista vastaan, oli kyse sitten kerettiläisistä tai noidista. Löytyihän Raamatusta ohjeistava kohtakin: ”Noitanaisen älä anna elää.” (2. Moos. 22:17)
Ann Rosmanin teoksen Noitavasaran (Själakistan, Bazar 2012, suomennos Anu Koivunen) prologi on osa tyttäreni Merin yliopistossa tekemästä esseestä Nykynäkökulmaa ja syitä noitavainoihin Euroopassa, jossa on kuin oikopolku siihen, mitä Rosmanin teos käsittelee. Itse asiassa minä olisin pitänyt siitä, että Rosman olisi jo hyvin alussa ottanut esille kohtauksen, johon pääsemme vasta sivulla 317. Tämän aikaistettu kertominen ei olisi mitenkään ollut jännitykseltä pois, vaan olisi päinvastoin sitä tukenut:
”Minäpä näytän jotain”, Kristian sanoi ja meni kirjahyllyn luokse. Hän etsi hetken, avasi sitten lasioven lukon ja otti varovasti esiin kirjan. Malleus Maleficarum vuodelta 1669.”
”Noitavasara?” Asko kysyi hämmästyneenä. ”Mikä osuus Baggen suvulla olikaan Marstrandin noitaoikeudenkäynneissä?”
Juonipaljastusten pelossa en voi tästä enempää jatkaa, mutta sen verran voin kertoa, että kirjaan liittyy vahvasti 1600–luvulla vaikuttanut kirkkoherra Fredrik Bagge ja muutoinkin liikumme kirjassa tuolla ajalla, mutta se on vain yksi aikakausi, jota Rosman kuljettaa, sillä mukana on myös nykyhetki, jossa rikoskonstaapeli Karin Adler kollegoineen selvittää mystisiä murhia viehättävässä, vanhassa kylpyläkaupunkissa, Matrstrandissa. Saamme kokea niin vanhoja taloja, merta kuin niitä outoja virtauksia, jotka ulottuvat nykypäivään aina noitavainojen ajoilta. Lisäksi olemme syyskesästä 1958 alkaen myös Trollhättanissa ja ’50-luvulla:
Kellarin portaiden alimmalla askelmalla istui pieni, laiha poika, jolla oli likaiset hiukset ja resuiset vaatteet. Hänen takanaan oleva ovi oli kiinni, eikä hän ollut enää aikoihin katsonut sitä toivoen, että se avattaisiin. Pojan katse oli kiinnittynyt ilmaan tai kenties paksuun kiviseinään hänen edessään. Kolme päivää sitten hän oli tietämättään täyttänyt kuusi vuotta. Niistä vuosista kaksi hän oli viettänyt kellarissa.
Tämä tässä, mistä Rosman nyt alkaa kertoa, tämä pienen pojan tarina, on se joka nostaa minulle tämän dekkarin paremmaksi kuin odotinkaan. Ann Rosmanilla on monta ’ääntä’. Tässä pojan tarinassa hän on vahvimmillaan kirjailijana ja lukija saattaa samaistua vahvasti kellarin poikaan, nimeä ja välittämistä vailla olevaan, joka on suuren julmuuden pieni uhri.
Seuraavan, kuin omakohtaisen kokemuksen sävyttämän äänen, kuulen jälleen Rosmanin kertoessa Sarasta, johon tutustuimme jo Rosmanin esikoisteoksessa Majakkamestarin tytär. Sara on sairastunut vakavaan loppuun palamiseen ja on loputtomalta tuntuvalla sairaslomalla…
Kolmannen Rosman-äänen erotamme, kun luemme tarinaa uhrikiveltä löytyneestä murhatusta naisesta ja lähdemme Karin Adlerin ja hänen lukuisien kollegoidensa kanssa larppaajien jäljille, sukellamme skandinaaviseen mytologiaan ja toistuvasti törmäämme kolmeen kohtalonjumalattareen: Urd, Skuld ja Verdandi. Lisäksi on kolme lasta: Asko, Marianne ja Kristian. Tässä kolmannessa äänessä kaikki soi myös kauniisti, mutta olisin silti niin kovasti toivonut, että Rosman olisi hieman hillinnyt omaa intoaan aiheeseen ja tiivistänyt. Poliisityöskentelyä selostaessaan Rosman sortuu turhaan toistoon, joka on erityisen rasittavaa runsaan, hyvin runsaan henkilömäärän takia. Kaikki eivät ole myöskään niin kiinnostuneita keskiaikaisista aseista, että niitä tarvitsee millilleen selvittää väistimiä, kouraimia ja hiontatapoja myöten.
Ann Rosmanin tempo on yhtä hyvä kuin hänen esikoisteoksessaan Majakkamestarin tyttäressä, ei liian hidas, ei liian hektinen, ja parhaimmillaan hän edelleen tuo minulle mieleen Johan Theorinin Öölantiin sijoittuvat tummat dekkarit Hämärän hetki, Yömyrsky ja Verikallio. Pienellä tiivistyksellä tämä kirja olisi ollut huikea, suolaveden huuhtoma ja aallon rannalle työntämä todistus siitä, miten eilisessä on nykyisyytemme.
Epilogi
”Aina sopii toivoa, että hyvä voittaa, mutta mikään ei takaa että niin käy. Kertomuksen lopun määrää kohtalo niin kuin todellisessa elämässäkin."
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Anna Elina Susa, Katja, Norkku ja Hanna
Vaikka jäät ovat jo lähteneet, liikun nyt heikoilla jäillä, sillä kädentaidot eivät ole vahvin lajini. Otin lyhytarvioon kuitenkin Nicola Gouldsmithin ja Jacqueline Mannin kirjan Löydä perinteiset kädentaidot – Luo, tuunaa, kierrätä (A Green Guide to Country Crafts, Minerva 2012, suomennos Kristel Nyberg), sillä tiedän lukijoissani olevan intohimoisia kädentaitajia.
Toisaalta heikotkin jäät voivat kantaa, kun Nicola ja Jacqueline pääsevät ääneen:
Tätä kirjaa kirjoittaessamme halusimme toki luoda lukemaan houkuttelevan teoksen, mutta halusimme myös saada aikaan kauniin kirjan, joka innoittaisi ja innostaisi – kirjan, jonka puoleen haluaa kääntyä yhä uudelleen. Kaikissa kirjan projekteissa olemme pyrkineet riisumaan käsitöistä niihin liittyvän mystiikan ja rohkaisemaan kaikkia kokeilemaan. Vaikka kuvittelisit, että et osaa – usko pois, osaat kyllä!
Näillä evästyksillä uskallamme sitten tarttua teokseen, jonka ulkoasu on lumoava country kera Gavin Kingcomen kuvien. Ompelemme, neulomme, värjäämme, valmistamme saippuaa ja kynttilöitä sekä työstämme vintage- ja kierrätysmateriaaleja kolmenkymmenenviiden ohjeen verran. Ekologisuus onkin yksi kirjan kantavista aatteista:
Tärkeää on käyttää sitä, mitä sinulla jo on, nähdä väheksyttyjen, käyttämättömien ja unohdettujen esineiden kauneus ja käyttää niitä johonkin persoonalliseen ja itselle arvokkaaseen.
Ensiksi alamme valmistaa kauniita saippuoita sekä erilaisille hiustyypeille sopivia palashampoota. Teemme mm. ruusu-geraniumsaippuaa sekä minttusuklaa-kerrossaippuaa. Käärimme näitä kauniiseen paperikääreeseen kera laventelin oksan ja saamme viehättävän lahjan. Sitten kaivamme kaapeista kaikki hylkäämämme vanhat verhot ja muut poisheittämistä odottavat kankaat ja vanhat vaatteet ja aloitamme tilkkutyöt. Applikoimme, teemme kansituoliin uuden päällisen ja valmistamme säkkituolin. Tämän jälkeen ryhdymme siihen ainoaan, jota minäkin olen tehnyt eli valmistamme kynttilöitä. Nyt ovat hyödyksi mm. kaikki lasipurkit, kirpputoreilta löydetyt jälkiruokamaljat sekä terrakottaruukut. Kutomisen minä ohitan, mutta joku toinen viehättyy kutomaan vaikka tappikangaspuilla. Ehdottomasti ihanin luku on Värjäys luonnonväreillä. Tämä on se laji, josta itsekin haaveilen. Mikä on niin kaunista kuin luonnonväreillä värjätty lanka! Värjäystekniikat ja niihin tarvittavat kasvit selitetään kera upeiden kuvien, joissa itse maa määrää uniikit sävyt.
Jos mielesi tekee aloittaa, mutta vieläkin epäröit, niin Nicola ja Jacqueline, vahvistavat sinua:
Aika on arvokasta, mutta lupaamme, että kun pääsee alkuun, käsillä tekemiseen jää koukkuun. Se on paras tuntemamme lähde stressiin! haluamme nostaa kädentaitojen arvostusta ja osoittaa, että omin käsin tehty ei suinkaan ole kotikutoista ja nukkavierua. Haluamme, että käsitöiden kauneus ja taidokkuus tunnustetaan. Ennen kaikkea haluamme jakaa tietoa ja rohkaista kokeilemaan itse. Tulet hämmästymään, mitä saat aikaiseksi ja miten mahtava olo käsillä tekemisestä tulee.
Tästä kirjasta tulee mieleen, että kaunis ja hyödyllinen äitienpäivälahja country –henkiselle äidille stressin parantamiseen tai sen ennaltaehkäisyyn. Luonto on terveydeksi!
Tiaisvauva yritti avata silmänsä, mutta se ei onnistunut.
- Minä en näe mitään!
- Äiti sanoi, että silmämme avautuvat vasta joidenkin päivien päästä, isoveli rauhoitteli.
- Höyhenetkin tulevat myöhemmin. Nyt me olemme alasti.
Tiaisvauvaa alkoi paleltaa. Ja kohta sille tuli myös hurja nälkä. – Äitii! Minulla on kylmä ja nälkä!
Pian huolehtiva emo oli paikalla. –Viimeinen poikanen on kuoriutunut. Hellanlettas, mikä pikkuinen sieltä syntyikään! Äiti työnsi tiaisvauvan ruusunpunaiseen kitaan herkullisen toukan. Sitten se käännähti varovasti koko pesueen päälle. Poikasia piti lämmittää. Niitä oli seitsemän.
Isikin saapui pesälle. –Vauvan täytyy saada nimi, emot tuumivat yhdessä. Tiaisäiti tapaili sopivaa nimeä. –Eee…sis…tsirp…ee…tu. Sinusta tulee Eetu!
Titta Kuisman tekstittämä ja Laila Nevakiven kuvittama Lapsen oma lintukirja (Minerva 2012) kuljettaa meitä Eetun matkassa vuoden ajan läpi lintumaailman ihmeiden. Mukana on myös Asta-tyttö ja runsaat sata Suomen luonnossa elävää lintua, joista useista kerrotaan niin hellänkarhea tarina, että aikuinenkin tempautuu mukaan. Näissä lasten tietokirjoissa on taikaa ja kuopukseni nauroikin aikanaan innolleni sekä hankkia että lukea lasten tietokirjoja, mutta luulenpa muistavani, mistä kirjasta alkoi lapsen innostus hyönteisiin...
Tämän kirjan kuvittajana on siis Laila Nevakivi, joka on aiemmin kuvittanut useita lastenkirjoja, mm. Lapsen oma luontokirja, Lapsen oma vesikirja ja Lapsen oma petokirja. Vakuutan, että kuvat esimerkiksi linnunpoikasen kuoriutumisesta ovat liikuttavat! Tiesitkö muuten, että linnunpoikanen rikkoo munankuoren pikku kyhmyllä eli munahampaalla, joka sillä on nokan yläosassa. Munahammas häviää kuoriutumisen jälkeen. Monenlaiset linnunmunat esitellään ja sitten tietysti niistä kuoriutuneet poikaset, joista yksi liikuttavimpia on mielestäni variksen poikanen, joka on tosi reppana, mutta tämä merikotkan poikanen saa nyt tomerana toimia linnunpoikasmallina:
*****
Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Lasten linnoitus -haasteeseen.
Hän joka lukee joka kevät useita puutarhakirjoja, joutuu jossain vaiheessa väistämättä miettimään: Mikä nämä kirjat erottaa toisistaan? Tarjoaako nyt luvun alla oleva mitään oleellisesti uutta edelliseen kirjaan? Tekevätkö kustantajat puutarhakirjoja samoista aiheista vai onko niissä kaikissa sitten se jokin oma juttunsa.
Inger Palmstiernan kirja Kesäkukat – Väriloistoa puutarhaan (Sommarblommor – fornya i rabatter och krukor, Minerva 2012, suomennos Sirpa Parviainen) oli minulle jotain, mitä en ollut ikinä ajatellutkaan, mutta äitini, jolle kiikutin hänen täällä ollessaan eteen pinon puutarhakirjoja, valitsi juuri tämän Kesäkukat, jota sitten kommentoi runsaasti. Löytyi kukkia, joita hän oli kasvattanut aikaisemmassa isossa puutarhassaan, löytyi monta, joita hänen äitinsä oli jo kasvattanut ja tietenkin oli niitä, jotka äitini nyt yhtäkkiä kirjaa luettuaan keksi ikään kuin uudelleen eli istuttaa jo tämän suven iloksi. Minulle tämä oli outoa, sillä olen jotenkin niin perennatyyppiä, mutta miten ollakaan, kuuluvathan kesäkukkiin moninaiset krassit, silkkiunikot, ruusupavut, keijunmekot, marketat, tuoksuherneet ja orvokit, joita sentään istutan harva se kesä. Toisaalta kirjan valikoima on niin laaja, että olin kuin Liisa ihmemaassa, mitä kaikkea yksivuotista on olemassakaan. Toisaalta mukaan on otettu mm. sormustinkukka eli digitalis, joka on kaksivuotinen, sillä kukkii toisena vuonna, mutta jos hyvin käy kylväytyy. Onneksi kirjassa Inger toteaa sormustinkukan oikulliseksi, sillä olen niin kovimman kautta saanut kokea, että tämä kaunotar valitsee itse, missä haluaa kasvaa ja myös usein tietää tarkoin, missä on eniten edukseen.
Mikä sitten on kesäkukka? Yleensä yksivuotinen pihan somistus, jolla voi täyttää puutarhassa helposti ne aukot, joissa perennat eivät viihtyisi syystä tai toisesta. Kesäkukka on vaikka alla oleva oopiumunikko, jota saa todella monen värisenä. Jos se saa siementää, se nousee maasta vuosi toisensa jälkeen.
Kesäkukka voi myös olla puutarhan ja pihan katseenvangitsija, sillä se tarvitsee vain kasan multaa ja istutuksen. Tosin hyvin monelle kukalle on esikasvatus hyväksi, että varmistetaan kasvin kukkiminen lyhyen suven aikana. Kesäkukkia voi istuttaa verkkoamppeleihin, isoihin ruukkuihin, kasaan multaa ja laittaa siihen vaikka köynnöskehikon, jolloin näyttävyys on takuuvarma juttu.
Palmstiernan kirja on äärettömän runsaskukkainen, kuten kesäkukkakirjalle sopiikin. Kirjan onkin tarkoitus inspiroida ja houkutella kokeilemaan kaikenlaisia kesäkukkia, niin uutuuksia kuin vanhoja suosikkeja. Kirjan rakenne toimii, sillä ensin on sisällys, sitten esipuhe ja sen jälkeen on kustakin sisällön aiheesta lyhyehkö tietoisku, jonka jälkeen alkaa syventävä kosketus aiheisiin omilla tietoruuduillaan. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta toimii tosi hyvin. Aiheita ovat esim. Mihin kesäkukkia käytetään, jonka tietoruutu on Kesäkukat – Yksivuotiset kasvit, Kotipihan kukkapenkki, jonka tietoruudut ovat Suorakylvö penkkiin tai hajakylvö pihaan, Kukkakimput, Helppohoitoisia kesäkukkia, Sinistä ja liilaa, jonka tietoruudut ovat Sinikukkaisia kasveja, Palkittuja lajikkeita, Siemenkylvö ja kouliminen, Roosaa, jonka tietoruudut ovat Roosakukkaisia kasveja, Kasvualustavinkkejä ja kehikkopenkin teko. Pääaiheita löytyy kolmetoista ja kaikkiin on yksi tai useampi tietoruutu, yleisteksti sekä runsaasti kuvia, jotka ovat kirjoittajan sekä omasta että ystävien puutarhoista ottamia.
Kaikkien viime viikkojen outojen teknisten ja muidenkin tapahtumien myllerryksessä, lupasin teille toukoarvonnan, joten tuumasta toimeen. Arvontaan on aikaa osallistua lauantaihin 12.5. klo 12 saakka. Voittajat ilmoitetaan johonkin aikaan saman päivän iltapäivästä.
Säännöt ovat entiset eli anonyyminä ei voi osallistua. Ensimmäisen arpalipun saa olemalla kirjautunut lukijani tai sellaiseksi liittyvä ja lisäarvan saa linkittämällä arvontani. Kuvana voi käyttää yllä olevaa Sir John Laveryn maalausta Girl in a red dress reading by a swimming pool tai alla olevaa kollaasia.
Voittajia valitaan viisi, joista kukin saa valita alla olevasta listasta yhden kirjan tai elokuvan. Ensin valitsee voittaja, sitten toiseksi tullut etc. Jos joku voittajista ei ilmoittaudu ti 15.5. mennessä, nostetaan tilalle uusi nimi arpakulhosta. Kun osallistutte, ilmoittakaa monellako olette mukana. Iloista arvontaa!
Susanne Bier: Kosto (DVD)
Susanne Bier: Häiden jälkeen (DVD) varattu!
Leena ja Heikki Luoto: Lomailijan puutarha
Lisa Lemke: Grillatun kera - Kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat
Inger Palmstierna: Kesäkukat - Väriloistoa puutarhaan
Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä
Ilona Pietiläinen: Villa Charme
Nicola Gouldsmith ja Jacqueline Mann: Löydä perinteiset kädentaidot - Luo, tuunaa, kierrätä varattu!
Ulrika Grönlund, Peter Carlsson, Gunnar Nydrén, Helena Åkesson Liedberg: Olohuone puutarhassa
Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat
Peter James: Kuolema peittää jäljet
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Stacy Schiff: Kleopatra
Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta
Ruta Sepetys: Harmaata valoa varattu!
Cecilia Samartin: Kaunis sydän
Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
Paul Williams: Helpot huonekasvit (nid.)
Pia Juul: Hallandin murha
Paulo Coelho: Brida
Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Marie Hansson, Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle (nid.)
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa (Vuoden 2011 paras ruokakirja!)
Ursula Karven: Helppoa joogaa
Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Mireille Guilliano: Ranskattaret eivät liho Keittokirja (nid.) varattu!
Jens Linder & Pelle Holmberg: Sienionni
Andromeda Matz-Krister Cedergren: Ihanat kärhöt - Yli 100 klematis-lajia varattu!
Titta Kuisma-Laila Nevakivi: Lapsen oma lintukirja
Ann Rosman: Noitavasara
Antti Tuuri: Ikitie
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus (nid.)
Älkää hermostuko, jos kommenttinne eivät heti näy. Olen nyt päivittäin tunteja puutarhassa sekä luen ja luen ja samalla toivon ikkunoiden peseytyvän itsestään...
Oi, ihana toukokuu! Kaunista uutta kuukautta teille kaikille!
Love
Leena Lumi
