KESÄ ILMAN MIEHIÄ

Ilmassa on jo jonkin aikaa ollut jotain. Hän ei aina vastaa minulle. Hän on enemmän poissa kuin olisi poissa kuolleena. Milloin hän alkoi katsoa kuin olisi ollut muualla. Muualla yksin tai muualla kaksin. Jonkun toisen kanssa. Sehän ei voi olla totta, sillä me: jo kolmekymmentä vuotta. Me jotka tunnemme toisemme tuoksun ja maun, Me jotka nähdään samaa unta. Tunnen kuinka kylmä tuuli puhaltaa, mutta silti muistan, miten sinäminä, minäsinä. Meyksi. Ei ole toista. Minun on ainoa. Ja yökiitäjät ja mitä sanoit silloin. Muistatko?

”Tiedätkö, jos me eläisimme yhdessä vielä toiset sata vuotta, meistä voisi tulla yksi ja sama ihminen.”

Siri Hustvedtin kirja Kesä ilman miehiä (The Summer without Men, Otava 2011, suomennos Kristina Rikman) on kertomus naisista ilman miehiä yhden kesän ajalta. Focuksessa on kuitenkin 55–vuotias Mia Fredricksen, jonka yli kuusikymppinen aviomies, neurotieteilijä Boris Izcovitch ilmoittaa yllättäen haluavansa pitää paussia avioliitosta, ei erota. Hyvin nopeasti käy ilmi, että paussi on Boriksen kollega, ranskatar ja nuori. Nainen, jolle Mia ei halua suoda edes nimeä vaan hän saa olla Paussi ja Välisoitto. Tosin Välisoittoon on vielä matkaa…

Siri Husvedtin kaikki kirjat lukeneena, koen Kesä ilman miehiä teoksen erikoisimmaksi monestakin syystä. Tämä on eniten mustaa huumoria ja karrikointia sisältävä, jopa vähän iloittelevakin aiheestaan huolimatta tai ehkä juuri siitä ammentaen, sillä mistäpä enempi saataisiin jälkipuhetta kuin pitkästä avioliitosta, jossa toinen on luottanut rakkauteen ja uskollisuuteen kuin kiveen ja kallioon. Myönnän auliisti, että vaikka kirjassa on paljon, paljon muuta, mihin kyllä olemme matkalla, niin minua edelleen järkyttävät avioerot, joissa toinen vannoo kolmekymmenvuotishääpäivänä kuut, tähdet ja auringon, mutta kolmen viikon päästä pakkaa tavaroita muuttaakseen yhteen uuden kanssa. Näitä on nyt nähty likeltä kaksi, joten kirja vähän raapii haavoja auki, mutta ehdottomasti tekee siitä todenoloisen. Asian puhdasta kauhua eivät onnistuneet muuttamaan miksikään edes teoksen lukuisat, loistavat kirjalliset sitaatit, sillä tämäkin Lawrence-lainaus vain toi muiston avohaavoille:

…kohota sormiasi valkeita
ja riisu minut alastomaksi, kosketa keveästi,
keveästi kaikkialta.

…ja niinhän sinä teit. Ja minä pyörryin. Mia pyörtyi.

Kesä ilman miehiä on aiheesta toiseen hyppelehtivä, mutta ihme kyllä, ainakaan minua se ei rasittanut ollenkaan. Siri itsekin myöntää kronologisen vajeensa, mutta toteaa samalla, että ’kronologian tärkeyttä kerronnan keinona liioitellaan joskus.’ Nyt on se joskus, sillä me saamme lukea paitsi Mian ja Boriksen paussista, myös Joutsenvitosista, amnesiasta, murrosikäisten tyttöjen runoryhmästä sekä yhden tytön rankasta kiusaamisesta, salaisesta sähköpostisuhteesta Mr. Nobodyyn, Oventausolennosta, Kierkegaardista, Mian edesmenneestä isästä, tyttärestä Daisysta sekä  klitoriksen anatomista ja siitä saavatko muut eläinkunnan naaraat orgasmeja naisten tavoin!

En tietenkään paljasta loppuratkaisua, vaan saatan jopa hämätä, mutta kirjan alussa Mia saa hermoromahduksen, joka nimetään akuutiksi stressihäiriöksi. Siitä selvittyään hän jättää Brooklynin ja siirtyy iäkkään äitinsä Lauran luokse Minnesotaan. Äiti asuu hyvin pärjäävien vanhusten omatoimisessa hoivakodissa, jossa hänellä on neljä hyvää ystävätärtä. Näistä nuorin on 84-vuotias ja vanhin 102-vuotias. Joutsenvitosista tulee kiinnostavalla tavalla Mialle peili, johon hän voi heijastaa omaa ikääntymistään, omaa naiseuttaan, oloaan ilman miestä sekä myöskin tutustua siihen itseensä, joka hän oli edesmenneen isänsä, Harold Fredricksenin tyttärenä. Minulle tästä tuli avain ja takuulla myös Mialle. Tohtori S. kysyy puhelimessa:

”Tuntuuko sinusta että jos sinun vihallasi olisi voimaa, paternaalista voimaa, pystyisit muovaamaan elämäsi enemmän oman mielesi mukaiseksi?”

Miasta aivan heijastuu, miten isä hallitsi kotona vaimoaan ja tyttäriään, Mia sai varoa isänsä tunteita, sai varoa loukkaamasta, sai varoa olemasta oma itsensä. Joten ei liene vaikea summata: Me toistamme opittuja käyttäytymismalleja läpi elämämme. Siirrämme ne myös omiin avioliittoihimme.

Mia isästään:


Hiljaisuus panee miettimään miehen mysteeriä. Mikset puhu minulle? Oletko iloinen vai surullinen vai vihainen? Minä haluan miellyttää sinua, isä, tehdä temppuja ja tanssia ja kertoa tarinoita ja laulaa lauluja ja saada sinut nauramaan. Minä tahdon että näet minut, näet Mian. Esse est percipi. Minä olen.

Mia Boriksesta:

Mitä sinun päässäsi tapahtuu? Mikset puhu minulle? Hiljaisuutesi vetää minua puoleensa, mutta sinunkin silmissäsi on pilviä. Minä haluan puskea vasten tuon katseen muuria, murtaa sen ja löytää sinut. Minä olen taisteleva Jumalyhteys.

Voiko kukaan nainen olla värähtämättä tästä? Jollekin se voi olla uusi asia. Jollekin se voi olla vastaus. Kesänä ilman miehiä on aika pohtia tosi syvällisesti vaikka: Etsimmekö tiedostamattamme miestä, joka on kuin isämme? Ja tietysti tällöin kuljetamme mukanamme koko sen lastin, kevyttä tai raskasta, iloista tai surullista, joka meillä oli isämme kanssa. Kesänä ilman miehiä on aikaa pohtia miehen mysteeriä. Tai on aikaa pohtia sitä, miksi naisen pitää aina miellyttää miestä. Hymyillä, flirttailla, laihduttaa, ajaa karvoja, olla himokas, halukas, alati viihdytysjoukoissa, vaikka oikeasti tekisi mieli vain kävellä yksin sateessa.

Kesä ilman miehiä on heitä niin ilman, että jopa Mian uuden ystävän, kotiäiti Lolan karjuva mies Pete silloin tällöin vain kuuluu. Lola on kirjan nuori nainen, mutta ei kovin onnellinen, joskaan ei toivoton. Hän on Mian peili tavanomaisempaan ja samalla muistoihin hänen ja Boriksen alusta ja ajasta kun Daisy oli vielä pikkulapsi.

Kaiken tavanomaisuuden vastakohta on Joutsenvitosten 94-vuotias Abigail, entinen peruskoulun taideopettaja, jonka luuston osteoporoosi on murtanut kaksinkerroin. Vaan hänen kapinansa kestää loppuun asti. Kauniisti hän neuloo, kirjailee ja applikoi toinen toistaan herttaisempia pannumyssyjä, kaitaliinoja, hameita, tyynyjä, mutta vain Mia saa nähdä taitavan kaksoistyöskentelyn. Kaitaliina, jossa valkeat joulukuuset tuovat joulun tunnelmaa onkin kääntöpuolelta kuva, jossa mustalla pohjalla viisi hienosti kuvattua naispuolista onanoijaa…

Kirjassa Siri lähestyy lukijaa useita kertoja näinkin ’rakas lukija, suoraan sinulle, lukijalle’ tai näin ’säästän sinut, ystäväni, lähes täysin esipuberteettisen proosan yksitoikkoisuudelta.’ ja ’Minäpä kerron luottamuksella sinulle, vanha ystävä, sillä se sinä nyt jo olet, uskollinen lukijani, koeteltu ja aito ja niin rakas minulle.’ Tällaista en hänen varhemmasta tuotannostaan muista. Hän puhuukin nyt naiselle, juuri sinulle ja haluaa painottaa asiansa tärkeyttä.

Jokainen voi tykönään miettiä, kun on kirjan lukenut, mitä Siri on halunnut sanoa tällä monipuolisuuden tuotteella. Ainakin hän sekä viihdyttää että sytyttää. Miten voi olla syttymättä, kun saa lukea miesten tutkimuksista, joiden mukaan naisen liiallinen ajattelu ja koulutus pienentää näiden kohtuja ja näivettää heidän sukuelimiään tai että vielä 1973 tohtori Edward Clarke julkaisi kirjan, jossa todistettiin liian opin tekevän naisista steriilejä, aneemisia, hysteerisiä, ja jopa mielipuolia…Kuten huomasin Sirin kirjasta Vapiseva nainen, olen aivan yhtä kiinnostunut kuin kirjailija Hustvedt kaikista naisiin liittyvistä hysteriatutkimuksista, mutta innolla laajennan nyt minäkin kenttääni, sillä liika lukeminen kuulemma vaikuttaa naisiin samoin…

Miten sitten Mia ja Boris? Siitä minä en sano mitään, mutta antaa nyt salaperäisen Mr. Nobodyn lopettaa minun elämykseni, joka muuten paisuu yli äyräittensä:

Kukaan ei halua meitä sellaisina kuin olemme, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin nauttia sublimaatioidemme salaisista mielihyvistä, lauseen kaaresta, riimin suudelmasta, kuvasta joka muodostuu paperille tai kankaalle, sisäisestä kantaatista…


…mutta jotain ääntä ja vimmaa meissä on oltava, symbaalien räminää avaruudessa. Kuka meiltä voisi kieltää silkan kiihkon pantomiimin?

*****

Minun lisäkseni tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Anna Elina  Kaisa Valkoinen kirahvi,  Katja/Lumiomena, Kirsi, Erja ja Linnea