Uusimmassa Maikki Harjanteen kirjassa Minttu morisusneitona (Otava 2011) Mintun Otto-eno on saapumassa Australiasta Suomeen viedäkseen vihille netissä tapaamansa suomalaisen Ainon. Minttua on pyydetty morsiusneidoksi ja tästä alkaa Mintulle jännityksen täyteinen aika, jolloin yölläkin pitää pohtia monia asiaan liittyviä seikkoja. Jännityksen aiheista pienimpiä ei ole mahdollisuus kompastua morsiamen laahukseen, joten Minttu, Ville-veli ja Eiko-ystävä harjoittelevat häitä. Viimeinen yö ennen enon saapumista mietteet liikkuvat jo enon ulkonäössä, sillä Minttu on ollut aivan pieni viimeksi enon tavatessaan.
Kuten Minttu-kirjoissa aina, kaikki menee lopulta hyvin ja tarina sisältää pientä, mutta ei mitenkään osoittelevaa opetusta, jossa saa nauraa ja rentoutua. Kaikki voikin olla paljon helpompaa kuin Minttu on osannut edes kuvitella. Mukana voi olla aarrekarttaa, sormuksen etsimistä, hiekkarantaa ja lokkien kirkaisuja. Myös morsiusneidon puku on Mintun unelmien täyttymys ja kun hääpäivä koittaa puhaltavat raikkaat merituulet ja perhoset ovat aivan muualla kuin Mintun vatsassa. Kaikki oli niin rentoa ja mukavaa, että onnelliseksi lopuksi Minttu ei voi olla miettimättä:
Olipa hauska olla morsiusneitona, vaikka se vähän jännittikin. Millaistahan olisi olla morsian?
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja.
Muistan, miten Minttu-kirjoja haukuttiin, kun Maikki Harjanne aloitti niiden tekemisen. Kotiliesi taisi olla se alku eli Kotiliedessä alkoi ilmestyä Minttu-sarjakuva ensin, jos oikein muistan.
VastaaPoistaHarjanne oli opettajani Atskissa aikoinaan. Kyllähän hänen piirtämisestään oli silloin paljonkin pamilointia. Hyvän tienestin hän noista kirjoistaan on saanut. Letkeää piirtrosjälkeä ja jutut taitavat liipata läheltä omaa elämää.
Marja-Leena, me aikuiset haluamme niin kauheasti vakeasti määriteltävää syvyyttä ja/tai sitten vertaamme kaikkea suuriin lastenkirjallisuuden klassikoihin. Ihan turhaa. Antaa kaikkien kukkine kukkia ja lapset ovat oivia kritikoita. Harjanteen kirjat ovat jotenkin niin tavallisenoloisia, että ehkä siksi eivät saa virallisen kritiikin ylistystä, mutta 'asiakas määrää'.
VastaaPoistaKiinnostavaa, että Harjanne on ollut opettajasi!
Maikki Harjanteen kuvat eivät edes yritä olla mitään Martta Wendelin kuvitusta, vaan ihan tavallista arkea - hauskasti.
Täytyy laittaa tarkennus, kun aloin kunnolla asiaa muistella:
VastaaPoistaMaikki Harjanne ei ollut ainakaan opiskeluaikanani Taideteollisen korkeakoulun eli "Atskin" opettajia, vaan kuvismaikkana koulussa, jossa auskultoin. Eli oikeastaan hän ei sittenkään ollut varsinaisesti opettajani, vaan sen luokan kuvisope, jonka luokkaa minun piti auskultanttina opettaa. No opettaja kuitenkin siinä opiskeluympäristössäni. :)
Meillä tyttäreni rakastaa Minttu-kirjoja. Lapseni myötä olen itsekin ihastutunut Minttuihin. Muistelen, etten itse lapsuudessani pitänyt, jos en inhonnutkaan Minttuja. Ensimmäinen Minttu ilmestyi 1978, jolloin olin viisivuotias eli parhaassa Minttu-iässä. Vaikka en muista kirjoja mitenkään fanittaneeni, jokin lämmin läikähti sisälläni, kun pari vuotta sitten ostin tyttärelleni joululahjaksi Eläköön Mintun (yhteisnide, jossa kolme kirjaa) ja hän oli heti aivan myyty.
VastaaPoistaKiitos linkityksestä.
Marja-Leena, kuitenkin...hän oli siellä;-)
VastaaPoistaOnko Mintuista jo niin kauan...Meri syntyi '86...Kaikki Mintut ja myös Ainot meille hankittiin. Tietyssä iässä tytöt ovat otollinen kohderyhmä ko. kirjoille.
Ole hyvä vain. Yritän aina linkittää, kun muistan tai löydän sillä sun ohejeella, että muutkin ovat tehneet. Yritän muistaa seuraavalla kerralla laittaa Katja/Lumiomena. Nyt ei jaksa korjata, kun on ollut aikaoimen härdelli - taas. Oikein odotan suvea ja blogimaailman pientä hiljentynmistä.
Ihania muistoja tulee Mintusta :) Kasvoin Minttukirjojen kanssa, ne melko lailla luettiin puhki. Vaikka opin tosi aikaisin lukemaan, ihaninta oli kun istui mummon sylissä tämän lukiessa. Ei vaan taida olla enää niitä kirjoja tallella missään... Hyvänmielen kirjoja ne tosiaan ovat, ja opettavat asioita kuitenkaan liikoja osoittelematta.
VastaaPoistaLiinu, omalle tyttärelle näitä lukeneena muistan juuri,että näillä joskus kevennettiin päivää. Aina kun ei voinut olla ihan lystiä etenkään,kun lapsella oli monia allergioita. Näihin minä harmaina päivinä tartuin ja Eemelin koottuihin metkuihin, joita nauroin aina itsekin ihan hulluna. Ja tyttären isä myös.
VastaaPoistaLapselle on tärkeää lukea, vaikka hän jo osaisikin lukea. Itse opin lukemaan 4-vuotiaana, mutta ei kukaan ehtinyt minulle lukea. Minä olinkin sitten niin kova lukemaan tyttärelle, että äänikin joskus meni;-)