PAHAA PELKÄÄMÄTTÄ

Isä sanoi:

”Koiran on lähdettävä!”


Isä sanoi sen lyhyesti ja monotonisesti ja katsoi häntä suoraan silmiin.


Isä oli mies, ja hänen oli saatava sanoa viimeinen sana.


Monika näki toiset sanat ja sen, miten ne surkuttelivat ja voivottelivat tilannetta.


”Meidän on luovuttava Lejasta…Emme voi pitää sitä enää…tai muutenkaan eläintä, jolla on turkki…Se on äidille liian ikävää…Hän sairastuu…saa astman.


Jankuttavia kuluneita sanoja.


Inger Frimanssonin Pahaa pelkäämättä (Fruktar jag intet ont, Like 2011, suomennos Taina Rönkkö) vie lukijansa lääkäriperheen tyttären Monikan maailmaan, jossa kaikki voisi olla täydellisen hyvin paitsi ettei mikään ole. Monika on perheen ainoa lapsi ja saa paljon rakkautta ja huomiota. Hän on kuitenkin lapsi, joka pitää kovasti makeasta ja lihoo helposti. Hänellä on outo serkku Yvonne ja salatut leikit tämän kanssa. Ja sitten on Monikan paras ystävä Barbara Ann, jonka äiti on kaupan kassatäti ja josta Monikan vanhemmat kuiskivat seinän takana. Barbara Ann oli erilainen kuin kukaan muu ja hänellä oli jo 13-vuotiaana miessuhteita:


Kun Barbara Ann puhui miehistä, Monika kuunteli eikä kysellyt. Hänen mykkyytensä ravitsi Barbara Annin sanoja, ne tulvivat yksityiskohtia, ne sattuivat korvissa kuin haavat.


Musta mies oli ollut kiltti, hän oli lohduttanut jälkeenpäin ja saattanut taksille.


Barbara Annilla oli ollut vaikeuksia kävellä. Useiden päivien ajan jalat olivat melkein pettäneet alta joka kerta, kun hän oli yrittänyt nousta ylös yli kymmenen minuutin istumisen jälkeen.

Ja sitten tulee pitkä kesäloma. Barbara Ann keksii, että he uisivat kesän jokaisena päivänä olipa sää vaikka kuinka kylmä tai tuulinen tai sateinen. Se muutti kaiken. Kaiken.


Psylogisen dekkarin kuningatar Inger Frimansson kutoo jälleen verkkoa, johon takertuvat aivan tavalliset ihmiset, jotka ovat aina luulleet että kaikki on sitä miltä se näyttää. No tietenkään ei voi olla, sillä kirjailija, joka on kirjoittanut mm. Parempi elämä, Varjo vedessä, Pimeyden jäljet, Kissa joka ei kuollut ja Rotanpyytäjä, haluaa varoittaa, että pinnan alla kaikki on toisin. Kuka tahansa voi oudoissa olosuhteissa suistua mihin tahansa. Tämä voi tapahtua vaikka siksi, että paras lapsuuden ja nuoruuden ystävä kuolee. Sen jälkeen ei ole muuta kuin vaikeneminen ja loputon, uuvuttava väsymyksen taakka, joka vie kaiken aloitekyvyn, rasvoittaa ihon ja saa hiukset roikkumaan. Millään ei ole mitään väliä, itku on aina läsnä ja päätä särkee koko ajan. Lopultakaan, millään ei ole enää mitään väliä ainakaan sen jälkeen kun Leja on vietävä uuteen kotiin äidin allergian takia…


Koira oli hankittu, jotta se olisi rikkonut Monikan psykoosinomaisen tilan, johon hän oli liukunut Barbara Annin kuoleman jälkeen. Se, mitä Barbara Annille tapahtui, oli liian raskasta ja sairasta ja vaarallista, jotta sen olisi voinut vain antaa olla.

Olen lukenut kaikki Inger Frimanssonin dekkarit, vaikka useimmat ennen blogia ja mielestäni tämä on ensimmäinen, jossa hän jättää langanpäitä auki, tapahtumia tapahtumaan ilman vastauksia. Tämä on Frimanssonin dekkareista erikoisin, mutta tarkka lukija huomaa salattuja pohjavirtoja, jotka ovat kylmiä ja vaarallisia. Aivan kuin Monikalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta väistää kohtaloaan. Siinä eivät auttaneet äidin ja isän lääkäriammatit, eivät heidän kollegansa, eivät terapeutit, jotka he maksoivat, eivät vitamiinit, eivät konsertit, joihin häntä vietiin. Hän halusi vain olla rauhassa. Ja sitten hän lähti suomenlaivalle ja tapasi luotettavan, lohduttavan, aikuisen Josef Anderssonin, joka tunsi Hässellbyn hyvin, koska…ja Josefin kädet ovat niin kauniit ja hyvät. Niin hyvät, että joulupäivänä hän päättää, ettei kukaan enää pakota häntä mihinkään. Häntä, joka ei ole enää Monika vaan Nika.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjavalas