HALLANDIN MURHA

Pöly lentää vain silloin kun siivotaan ja tomutetaan. Jos sen antaa vain olla, se jää siihen missä se on.

Edward Munch Rolf E. Stenersenin mukaan

Piia Juulin Hallandin murha (Atena 2011, suomennos Katriina Huttunen) rikkoo kaikki perinteisen rikosromaanin kaavat niin tyylissä kuin rakenteessa. Tätä ei ole kirjoitettu ennen! On koettu, että poliisityöskentely murhan jälkeen siirretään kulissien pimentoihin, on koettu, että kaikkea käsitellään vasta murhan jälkeen, on koettu sitä sun tätä, mutta Juul piirtää ennenkokemattoman neitseellistä jälkeä mustarastaan huilun säestäessä taustalla.

Kaikki tapahtuu ampumisen jälkeen. Bessin avomies Halland on ammuttu kadulle kotitalonsa lähelle. Lukija katsoo kaikkea kuin filminä, mutta niin tuntuu tekevän leskikin, sillä Bessiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän ei osoita mitään surevalle leskelle sopivaa roolia vaan sekoilee omissa elämänsä jossitteluissa, joita ovat ero ainoan lapsensa Abbyn isästä, oman perheen ja suvun hyljeksintä häntä kohtaan ja se ettei hän taas halua tavata omaa äitiään. Hän on kartettu ja karttaja. Lukija saa itse päätellä mikä on syy, mikä seuraus. Bess on yhtäältä suorastaan karkean rehellinen:

Kun hoipertelin vessaan, vauhti ja viini ja ilo saivat minut vaappumaan, ja suureksi ilokseni väänsin siellä suurimman ja kauniimman muotoisen paskan jonka olin koskaan nähnyt. Tarkastelin sitä tyytyväisenä ja harmittelin etten voinut kertoa siitä paskasta kenellekään, en Hallandillekaan, ja olin juuri laskemassa sitä pöntöstä kiskoille, kun huomasin….

Bessistä voi saada myös kuvan, että hän on sairas. Tai sitten sosiopaatti vailla empatiakykyä. Toisaalta hän on kovasti kaivannut tytärtään, jota ei ole saanut tavata eronsa jälkeen, mutta siinäkin on jotain epätodellista: Aivan kuin hän tietäisi, että hänen kuuluu kaivata edes tytärtään.

Kirjan ehdoton keskiö ja myös kertoja on Bess, ei murhattu Halland. Bessin töykeys ja piittaamattomuus heittävät öljyä tuleen tilanteessa kuin tilanteessa. Kun Hallandin raskaana oleva sisarentytär Pernille ilmestyy hänen luokseen aidosti surevana, sekin vain raivostuttaa Bessiä:

”Vien sinut kohta asemalle”, sanoin ja istuuduin. ”et voi jäädä tänne. Riistät minulta surun.” Sanoin tosiaan niin.


”Et näytä kovin surulliselta”, hän sanoi.


”Enkö? Siinäpä se! Et voi jäädä tänne vetistelemään – minähän hänet olen menettänyt, et sinä.”


”Olenpas!” Miten hän pystyikään näyttämään loukkaantuneelta. Haukkasin kiukkuisesti näkkileipää, ja kun käänsin palasta suussani, tunsin että jokin oli hullusti. Sylkäisin sisällön käteeni, näkkileivänpalasia, sylkeä ja puolikkaan poskihampaan.


”Voi jumalauta!”, huusin. ”Sinun ei pidä olla täällä.”


”Käyn hakemassa tavarani yläkerrasta”, hän kuiskasi ja oli poissa.

Aivan varmaa on, että Juul tekee kirjoittamisen historiaa riisutulla tyylillään, mutta hän ei ole joukossa aivan yksin. Mitä tästä pelkistetystä, töykeästä tekstistä tuleekaan mieleen? Tekstistä, jossa välillä laulaa mustarastas? Muistiini tuli Marguerite Durasin karkea kieli, jossa kuitenkin:

Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen, joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa. (Lol V. Steinin elämä)

Sama karkeus, sama mitään kaihtamattomuus, sama tapa tarjota enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia eli lukija saa itse kuvitella sen, mitä kirjailija ei kerro. Toki erojakin löytyy, sillä Duras syttyy välillä maalailemaan kuin taidetta, kunnes seuraava karkeus jo pyyhkii kuvan pois. Juul sen sijaan on täydellisen mielistelemätön, ei hetken armoa suo vaan painaa päälle:

”Ei saa ampua!” kiljaisin ja sitten tuli pimeää. Auton ovi avattiin ja auton sisältä kajasti vähän valoa. Joku tuli minua kohti, taistelin päästäkseni pystyyn ja saadakseni samanaikaisesti alushousut jalkaani, kellahdin kumoon ja kastuin. ”Ja hammaskin minulta on lohjennut!” huusin.

Ja juuri tämän jälkeen mieleeni tuli jostain syystä Herta Müller, jonka teokset ovat niin uskomattoman täydelliset erialaisuudessaan, suoruudessaan. Ei mikään ihme, että Hallandin murha on voittanut Tanskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnnon Den Danske Banks literaturprisin...

Sen verran Juul paljastaa, että Bess kärsii jonkinasteisesta alkoholismista, joista sitten syntyy outoja tilanteita. Kirja on vain alle kaksisataa sivua, mutta sisältää enemmän kuin monet tiiliskiviromaanit. Tätä ei pysty jättämään kesken. Ja jokainen luku alkaa mitä oudoimmalla sitaatilla, joka on otettu ihan mistä tahansa ja niistä saattaa löytää yhteyttä alla olevaan lukuun tai olla sitä löytämättä. Bessiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja jossain vain viheltelee mustarastas.

Tulkaa sisään vain – täällä ei ole muita kuin minä ja iso lihakärpänen.

Raymond Chandler: Pikkusisko

Im wunderschönen Monat Mai

***

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku, Erja, MarikaOksa, Kirsi ja Susa