sunnuntai 19. huhtikuuta 2020
Kirja-arvonnan voittajat!
Tämän kolmiaiheisen kirja-arvonnan voittajat ovat seuraavat Lumimiehen suoritettua arvonnan:
mimon mami
Eeviregina
Hanna Perälä
Anja Pessala
Mai Laakso
Onnea kaikille voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥
Nyt toimimme niin, että ensimmäiseksi tullut ilmoittaa haluamansa kirjan ja kakkosvaihtoehdon sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja samalla saan postitusosoitteen. Kiitos!
Jotta tämä sujuisi juohevasti toivon ilmoituksia klo 18 mennessä, kuten oli arvontaohjeissakin...Näin kenenkään ei tarvitse jäädä odottamaan. Kun kirjavalinta on tehty, kirjoitan punaisella kirjan viereen 'varattu'.
Palkintokirjavalikoima löytyy siis täältä
Lumoavaa sunnuntaita kaikille♥
♥:lla Leena Lumi
PS. Ensi viikolla voi olla vähän hiljaista, sillä pakkaan ja postitan kirjoja, on tärkeä menopäivä ja muun ajan olen täydellisesti uponnut 1800 -luvun Britanniaan...Haravointi on intohimoni, mutta vähän liikaakin eli minua on nyt rankasti rajoitettu ja R. saa anopiltaan etätukea. Olen niin monena keväänä saanut flunssan, kun viisi tuntia haravointia menee kuin huomaamatta...
PPS. Aamun hauska: Jälleen kaksi sorsaa saapui lehtoomme, koska siellä on kosteikko, jossa voi vähän räpistellä ja jos nyt sataisi, kokisimme viime vuoden riemun eli pariskunta pärski purossamme koko lehdon pituudelta useita päiviä!
Näin hauskalta se näytti, vaikka tämä kuva onkin siitä ainoasta hotellipaikasta Saksassa, jota en ole julkaissut. Kyseessä ihan kotihotellimme, jossa kävimme jo lasten ollessa pieniä...Lehtomme puro ei ole näin leveä, mutta lumien sulaessa ja kovilla sateilla sen vesi pärskyy niin ylös, että näkyy maantielle ja sisälle ja mikä luonnon musiikki...
perjantai 17. huhtikuuta 2020
Paula Ritanen-Närhi: Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta
Minulle ihmisen kuva on hänen kirjahyllynsä sekä puutarhansa! Toiselle kaunein näky on säntillinen puutarha
ja vihreä nurmikko eli järjestystä olla pitää, toinen kaipaa cottage gardenia,
jossa kukat saavat olla kaikki vähän kuin sormustinkukkia ja valita paikkansa
ja niitä on niin tiheästi, että rikkaruohoa ei mahdu väleihin. Ja sitten on
vielä luontopiha, jossa osa on omistettu villieläimille ja sellaisella pihalla
kasvaa jossain haapaa, joka on eliöstölle tärkein puu. Haapa sotkee, joten
tarvitsee jonkun nurkan tai isohkon pihan, mutta haavikon musiikki ja unelma
siellä asuvista liito-oravista saa näkemään puutarhaunelmia. Saman tekevät
köynnökset, jotka tuovat puutarhaan viehkeää romanttisuutta. Yli kolmekymmentä
vuotta puutarhaa ja lehtoa Päijänteen saarella on ollut niin kiehtova polku
omiin salaisen puutarhan sokkeloihin, kuin kasvava kiinnostus muiden
puutarhoihin. Yksi on varma: Puutarha ei ole ikinä valmis ja siinä sen viehätys
piileekin. Vain taivas on kattona kun rakennamme unelmaamme. Jokaisen unelma on
hänen omansa ja se kaunein maailmassa!
Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta Suunnittele ja
toteuta (Docendo 2020) vie meidät vierailulle monenlaisiin erilaisiin
puutarhoihin. Kaikkiin emme tässä ehdi joten menemme sillä,
että haluan näyttää jotain uutta ja erilaista. Paulan kirjaan mahtuu niin
perinnettä kuin geometriaa, suurta ja pientä, rosoa ja siloa, ideoita ja
varmaksi koettuja. Haluan ihan aluksi antaa puheenvuoron Paulalle, sillä hänkin
on kokeilija, puutarhatoimittaja ja hortonomi, joka on 25 vuotta asunut
paritalossa, mutta hänen puutarhaunelmansa alkoi näin:
Ensimmäinen puutarhamme oli kerrostalon parveke, toinen
pikkuinen rivitalopiha ja kolmas nykyinen muutaman sadan neliömetrin paratiisi
takapihalla.
Olemme rakentaneet pihastamme unelmiemme puutarhan. Pieneen
tilaan olemme saaneet mahtumaan huvimajan, pergolan, paviljongin, lasiterassin
ja kaksikin kasvihuonetta. Ruohoa ei pihallamme kasva enää korttakaan, vaan
pintaa peittävät kasvit, puinen patio ja kiveykset.
Kysyinpä Paulalta hänen kolme suosikkikasviaan ja
ne ovat pelargoniat, hortensiat ja kärhöt! Kuvassa Paulan
Pelargonihuone. Aika suloista, eikö vain!
Paula sanoo jo kauan unelmoineensa tästä kirjasta ja nyt hän
tarjoaa meille niitä puutarhoja, joissa on päässyt käymään samalla kiittäen
näiden omistajia. Sanon heti, mikä kirjassa veti minua: Ensinnäkin kannessa on
kärhö! Toisekseen kuvat ovat todella hyviä ja on paljon isoja kuvia, ei vain
kollaaseja, joissa kukat joskus kuin syövät toisensa. Ja kolmanneksi, Paula on
ymmärtänyt tuoda esiin sekä mahtavia, jopa puutarhasuunnittelijoiden puutarhoja
kuin parvekepuutarhoja sekä yllätti minutkin sillä, mitä rivitalon pihasta voi
saada aikaan eli hyvin erilaisia puutarhoja:
Jokainen puutarha on omistajiensa näköinen ja hänelle rakas.
Kokosin tähän kirjaan valtavirrasta poikkeaviakin puutarhoja, jotta ihmiset
näkisivät puutarhan monet mahdollisuudet.
Pieni rivitalopiha rinteessä oli Nina Mesiäisen haaste ja
loistavalta näyttää:
Kuusi jykevää kiviporrasta johtaa rivitalon takapihalla
rinettä ylös. Portaikon puoliväliä kehystää kaariportti. Kaaren vasemman puolen
täyttää viinikärhö ’Waldenburg’ ja oikealla loistokärhö ’Valge Daam’ kaverinaan
valkokukkainen alppikärhö.
Pieneen pihaan kekseliäs kotipuutarhuri on saanut mahtumaan
satoja kasvilajeja ja – lajikkeita. Jokaista sorttia kasvaakin vain yksi tai
korkeintaan muutama yksilö. Kasveja on paljon, koska Nina on kasvien keräilijä.
Lehtipuita ja –pensaita on kaksikymmentä lajia, havuja
kymmenen. Yli kaksisataa erilaista perennaa versoo penkeissä. Nina puhuu
kasveistaan kuin hyvistä ystävistään ja luettelee niiden nimet tarkkaan.
Nyt tulee se arvostamani luontopuutarha ja siksi
puhuin haavikoistakin. Vantaalla Leena ja Heikki Luodolla on luonnonystävien
puutarha ja aika hauskaakin, koska Leena on kasvitieteilijä ja Heikki on
eläintieteilijä. Siitä on syntynyt uskomaton metsän keskellä sijaitseva 1,5
hehtaarin tontti, jossa hoidettua puutarhaa on muutama tuhat neliötä.
Kuusikossa kiipeilevät kesyt oravat ja pihapuissa pesivät
linnut. Pihalla on bongattu yli 1 000 ötökkälajia. Pariskuntaa kiinnostaa
luonnon monimuotoisuus, jossa kotipiha on osa villimpää tonttia. On
puna-ailakkia, kuunliljaa, päivänkakkaraa, sormustinkukkaa, lehtosinilatvaa,
ritarinkannuksia...
Tavoitteena ovat monipuoliset kasvustot, jotka tuovat
silmäniloa ja houkuttelevat paikalle runsaasti eläimiä. Kun jokaista lajia on
monessa paikassa, lopputulos on värikäs ja kodikas kuin tilkkutäkki.
Luodot ruokkivat oravia myöhään, että ne jättäisivät linnunpoikaset
rauhaan. Mustarastaat hävittävät kotilot ja etanat ja niiden munat. Tämä on niin
mahtavaa, että en sanotuksi saa. Mekin syötämme oravia samalla syyllä ja
kuusiaidassamme lehdon puolella on mustarastasyhdyskunta, jolle annamme biologin
ohjeiden mukaan talvella lämpimän aamiaisen ja iltapäivällä kovalla pakkasella
toisen, koska niiden nokka ei pysty jäiseen. Mitä niiltä jää syömättä, vievät
talvella ketut, supit ja metsäkauriit, joita voimme seurata ikkunoistamme tai
viipyä pihalla katsomassa hipihiljaa. Lumikkokin on nähty! Myös yökköset ovat
Luotojen erityisseurannan kohteina.
Kuten lupasin, visiteeraamme aivan erilaisissa kohteissa ja
nyt onkin vuorossa, jotain sellaista, mistä eräs perheemme jäsen saattaisi syttyä. Kyseessä
on jokipuutarha, jonka asukkaat innostuivat aikanaan upeasta talosta veden
äärellä, Iijoen rannalla. Pihan suunnnitteli Villa Gardenin Heidi Hannus. Ja
suunnittelulta toivottiin monernia ja uniikkia, talon skandinaviseen tyyliin
sopivaa. Kukaan ei puhunut mitään helppohoitoisuudesta, vaan näyttävyydestä ja
laadusta.
Joenpuoleisella takapihalla on kasvihuone. Talon
arkkitehtuuriin upean lasihuoneen kytkee puusta rakennettu pergola, jonka
ympärille on keskitetty erilaisia elementtejä vesialtaasta aina muotoiltuihin
kasveihin.
Pihalle haluttin kasvihuone, joka on sekä kasvatuspaikka
että kodikas oleskelutila.
Iltaan valoa tuovat valkoiset hortensiat ja suloista pinkkiäkin löytyy
kuin myös kuvanveistoestetiikkaa.
Kun Kaarina Mellin tarttui lapioon, Marja-tytär innostui
avuksi. Kahden naisen voimin syntyi satumainen maisemapuutarha Lohjalle.
Paula saapuu Mellinin perheen puutarhaan syksyllä, joistakin
meistä kauneimpana vuodenaikana. Kuvittelen miten hän katselee vanhojen puiden
ehdoilla rakennettua puutarhaa. Puolen hehtaarin unelmaa Lohjalla lammen
rannalla. Katsuran, japanin- ja mongolianvaahteroiden värit sekä villiviini,
joka tuntuu verhoavan kaikka verstaan seinistä pergolaan, ”Hyttylään”, jossa
kukaan ei ole vielä ehtinyt istua.
Yhteisestä haaveesta lähti äidin ja tyttären projekti
rakentaa kahden naisen voimin maisemapuutarha. Nykyisin Marja hoitaa puutarhaa
yksin, sillä äiti kuoli kuusi vuotta sitten. Äiti ehti kuitenkin siirtää
tyttärelleeen arvokkaan perinnön: rakkauden luontoon ja puutarhaan.
Mellinin puutarha on täynnä näkymiä, joita voi katsella
penkeiltä tai pöydän ääressä istuen. Havujen ja syysvärityksen saaneiden
lehtipuiden ja pensaiden yhdistelmä on huikea.
Uskomaton puutarha antautuu kuvaajan kameralle, kuin odottaneena. Tämä on kuin jostain Italiasta syksyllä...Katsura tuoksuu,
pensaissa rapistelevat tontille tervetulleet peurat ja siilit, hämärä putoo ja lepakot suih, suih...
*****
Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta on mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su 19.4. klo 12
*****
Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta on mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su 19.4. klo 12
*****
torstai 16. huhtikuuta 2020
Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää
Auri oli pettynyt Teklaan, joka ei tehnyt tutkimustyötä ja
työskenteli terveyskeskuksessa eikä yliopistosairaalassa. Auri oli päästä
varpaisiin akateeminen ihminen ja piti korvatulehdusten, masennuksen ja
selkäkipujen hoitamista banaalina hommana, johon kykenisi melkein kuka tahansa.
Tuntui siltä, että Tekla kyttäsi jatkuvasti merkkejä siitä,
ettei Auri pärjäisi enää yksin kotona. Kulki asunnossa kuin virallinen valvoja
ja tarkasti dosetin, jääkaapin, kylpyhuoneen ja sängynaluset. Kurkisti välillä
vaatekaappiinkin.
Ei tajunnut katsoa pattereiden taakse, jonne Auri piilotti
pissavaatteet. Haisteli ja pyöri ympyrää olohuoneessa.
Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020) on juuri oikea
kirja tähän aikaan nimestään huolimatta. Tarinassa ei pilkata
kahdeksankymppistä Auria, jonka kynsilakka on aina täydellinen ja sävy Monte
Carlo. Vaikka pissa vähän joskus aina lirahtikin mistään hinnasta hänen
tyttärensä Tekla ei saanut häntä vaippoihin, se oli varma! Auri ei ollutkaan
kuka tahansa, sillä hän oli hammaslääketieteen professori emerita ja omistanut
koko aikuiselämänsä opetukseen, luennointiin sekä hammaskarieksen tutkimukseen.
Siinä olivat aviomies Ilmari ja tämän välttämättä haluama lapsi, Tekla, jääneet
sivuseikoiksi. Auri Aarto oli kysytty luennoitsija ulkomailla ja saattoi viipyä
poissa pitkäänkin Teklan jäädessä isänsä ja kotiapulaisen hoiviin. Nyt kaikki
oli toisin ja kaunis koti oli tylsä ja hiljainen. Hyvin terävästi Auri alkoi
listata erilaisia mahdollisuuksia päästä jo lähtemään pois. Suomessa ei ole
eutanasiaakaan, vaikka suuri osa kansasta sitä vaati, mutta olihan vaikka
Sveitsi ja...Tunnit aamukahvista iltaan olivat pitkät.
Nuorena aika oli kevyttä ja helposti haihtuvaa. Nyt päivät
kuluivat hitaasti, mutta jostain syystä vuodet laukkasivat kuitenkin
pikavauhtia ohitse. Viini teki ajasta pehmeämpää, ei niin kevyttä ja ilmavaa
kuin joskus, mutta siedettävää. Lasillinen lounaalla ja toinen illalla oli
sopiva annos, suurempi määrä teki yöstä vain raskaamman.
Auri oli kuitenkin tapojensa orja ja tilasi silloin tällöin
tutun taxin viemään hänet Stockalle, josta hänet myös noudettiin sovittuna
aikana. Kerran tällaisena päivänä Auri kohtasi nuoren naisen, Natalian, joka
lupasi viedä hänet kotiin. Yllättäen kaksi täysin erilaista maailmaa
kohtasivat. Aurista ja Nataliasta tuli melkein ystävät. Auri piti Natalian kiinnostuksesta
hänen uraansa kohtaan. Natalia myös alkoi tuoda pyydettyjä juomia kaupasta sekä
siivosi jäljet lähtiessään huolellisesti. Nyt Aurilla oli
jotain odotettavaa. Ainoa ongelma oli pitää Tekla, kyttä, pois hänen
asioistaan. Juuri kun Auri oli keksinyt kauniin ajatuksen, että ’ihminen on
tähtipölyä’, Tekla alkoi kyylätä hänen tiliään. Ja tuli omilla avaimillaan
sisälle kuin hollitupaan. Auri katseli tytärtään kuin jotain outoa vierasta,
joka ei osannut edes pukeutua tyylikkäästi ja aina vain valitti väsymystään.
Hän itse ei ollut ikinä väsynyt työssäolovuosinaan, vaan veti pitkiä päiviä
kiihkeänä ja innostuneena. Vaikea kuvitella, että tuo nainen oli hänen
tyttärensä.
Olen vuosia lukenut Heidi Mäkisen varsin hulvatonta blogia
Ei saa mennä ulos saunaiholla ja saanut hersyviä fiiliksiä. Samoin koin nyt! Ei
saa elvyttää on pienen tilan näytös, sillä lukija pysyy hauraan Aurin seurassa
pääasiassa tämän huoneistossa. Pidin Mäkisen tavasta kuvata henkilöitä, joita
oli juuri sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian paljon. Pienissä piikeissäkin
lymyili kuitenkin jos ei nyt ihan hellyys, niin ainakin tuttu läheisyys, jossa
vanhuskin uskalsi olla ihan oma itsensä. Heikommin saattoi olla Teklan
kohdalla...Lukutestasin kirjaa puhelimitse omalle äidilleni ja hän kiinnostui
heti! Siskoni puolestaan nauroi hulluna, joten osui ja upposi!
*****
Ei saa elvyttää on myös mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su klo 12!
*****
Ei saa elvyttää on myös mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su klo 12!
tiistai 14. huhtikuuta 2020
David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta
Kuka on mies yhden maailman kuulusimman roolin takana?
Kaikkihan tietävät Hercule Poirotin, mutta kuka tietää oikeasti millainen mies on
roolin täydellisesti omaksunut David Suchet? Onko hän ylimielinen? Onko hän kovin eri kuin kirjassa Herculet Poirot ja minä? Onko hän pikkutarkka kuten Poirot? Mitä hän
harrastaa? Onko hän uskonnollinen? Mikä häntä kiinnostaa eniten? Millainen oli
hänen lapsuutensa? Mistä hänen sukunsa tulee? Loputtomiin kysymyksiä, joihin on
vaikeampi vastata kuin kysymyksiin Poirot –rooleista! Tein syväsukelluksen
Suchetiin ja yllätyin monesta, monesta - positiivisesti!
David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta (David Suchet:
Behind the Lens. My life, Minerva 2020, suomennos Sirpa Saari) on kuin
kuuntelisi Davidia, sillä hän pysyttelee liki lukijaansa. Aina liki, mutta
korrektisti, kuten hänelle sopiikin. Mitä opin David Suchetin luonteesta? Hän
on syvästi rakastunut vaimoonsa Sheilaan, jolle kirjakin on omistettu. Hän
kavahtaa ylemmyydentunnetta. Hän syväsukeltaa rooleihinsa jo paljon
ennen esitystä. Hän on ennen muuta teatterinäyttelijä. Hän on syntynyt
Kentissä, mutta hänen juurensa ovat Euroopassa. Hän yritti aina tehdä
vaikutusta isäänsä, joka ei oikein ymmärtänyt koko näyttämötouhua. Hänen suuri
idolinsa lapsuudessa oli äidin isä Jimmy, jonka tehtävä oli avustaa poliisia
ruumiskuvauksissa. Jimmy ja tämän vaimo Elsie olivat hänen elämänsä läheisimmät
sukulaiset lapsuudessa:
Jimmyltä David peri kyvyn tulla toimeen kaikkien
yhteiskuntaluokkien kanssa, mikä ei ole Britanniassa ihan tavallista. Jimmyltä
hän oppi tavan pitää ihmisistä. David halusi olla kuin Jimmy, yhtä lämmin ja
tyköottava. David jopa sanoo:
Voin rehellisesti sanoa, että kaikista ihmisistä juuri
isoisälläni on ollut suurin vaikutus elämääni; ei pelkästään varhaislapsuuteeni
vaan myös myöhempiin vaiheisiini, aina tähän päivään asti.
Jimmyltä David peri myös intohimon valokuvaukseen, ja
omaelämäkerta tulviikin Davidin ottamia kuvia. Yksi herkimmistä on Sheila ja lapsi:
Oma isä jäi mitä ilmeisemmin Davidille etäisemmäksi, mutta
sitäkin lämpimämpi oli suhde omaan äitiin. Kun David hyväksyttiin suoriltaan
LAMDAan, London Academy of Music and Dramatic
Art –oppilaitokseen, koe-esiintymisen jälkeen eikä tarvinnut odotella
mitään hyväksymiskirjeitä, äiti oli hengessä mukana ja siihen liittyy kirjan
hauskin tapaus:
Muistan ikuisesti valmistujaisesitykseni LAMDAssa. Äitini
istui katsomon eturivissä, ja minun oli määrä lausua toisen näytöksen
aloitusrepliikit näyttämön ulkopuolella. Kun valot himmenivät ja koko
auditorio oli täysin pimeänä, aloitin: ”Äiti? Äiti?” Ja äitini vastasi minulle
aivan vaistomaisesti, asiaa lainkaan harkitsematta: ”Niin, kultaseni?” Koko
yleisö räjähti nauruun, ja meidän täytyi aloittaa toinen näytös uudelleen.
Äitini on ainut henkilö, jonka vuoksi Royal Shakespeare
Companyn johtaja suostui viivyttämään näytelmän lehdistöesityksen alkamista.
Muistan elävästi, miten Terry Hands kerran piipahti pukuhuoneessani – esitimme silloin
Richard II:sta – ja sanoi: ”Olisi jo aika aloittaa, mutta pidän esirippua vielä
alhaalla, sillä äitisi ei ole vielä saapunut.”
David on henkeen ja vereen perheihminen. Sheila on hänen
ikirakkautensa jo neljänkymmenenseitsemän vuoden takaa ja he jakavat monia
asioita keskenään, kuten vaikkapa kanavaveneilyn. David painottaakin, että Birminghamissa
on neliömailia kohden enemmän kanavia kuin koko Venetsiassa!
Löydettyään juutalaiset juurensa, David on kokenut, että
vaikka hän on syntynyt Kentissä ja vaikka hänessä on viisikymmentä prosenttia
ulkomaalaista, hän on niin brittiläinen kuin vain voi olla. Toisaalta hän myöntää tuntevansa
ulkopuolisuutta omassa kotimaassaan ja jopa ammatissaan. Hän ei pidä
julkisuudesta ja viihtyy hyvin omissa oloissaan. Hän ei pidä mistään
suureellisesta. Hän tekee päätöksiä mieluummin tunteen kuin järjen varassa,
joka lienee perua Davidin juutalaisvenäläisistä juurista. Hän kutsuu itseään
Russian Sandwichich’ksi, venäläinen kerrosvoileipä. Tämä viittaa siihen, että Davidin
äidin suvun puoleinen isoisän isoisä George Jezzard, asui Kentin Sandwichissä.
Sen verran Suchet arvostelee kotimaataan, että sanoo
brittien helposti unohtavan elämää olevan heidän pikku saarekkeensa
ulkopuolellakin:
Kun olin vähän aikaa sitten veneilymatkalla Ranskassa,
huomioni kiinnittyi kyltteihihn, jotka osoittivat kohti Antwerpeniä, Brysseliä
tai muita eurooppalaisia kaupunkeja. Meille briteille se on aivan vierasta.
Meillä ei näe missään tienvarsikylttejä, jotka osoittaisivat Britannian
ulkopuolella sijaitseviin kohteisiin. Joskus kylteissä saattaa lukea”Pohjoinen”
tai ”Etelä”, toisinaan ”Wales” tai ”Skotlanti”, mutta siihen se sitten jääkin.
Sukujuureni sijoittuvat itäiseen Eurooppaan, minkä vuoksi
tunnen viihtyväni Manner-Euroopassa. Aina kun astun mantereelle, osa minusta
tuntee saapuneensa kotiin.
Suchetin elämäkerrassa on mieletön määrä tunnetta, huumoria
ja tietenkin häneen vaikuttaneita ohjaajia sekä käsikirjoittajia sekä
vastanäyttelijöitä. Itselleni oli tärkeää lukea kaikki siitä, mikä vaikutti
Davidiin juuri näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia?, olen itse nimittäin sen
elokuvaversion ikifani! Siitä kerrotaan pitkästi, missä hän näki siitä
ensimmäisen näyttämöversion, miten hän sai Georgen roolin kaksikymmentä vuotta
myöhemmin ja teki siitä aivan omanlaisensa. Tarinassa Suchet myös toimii vähän
kuin Poirot eli hän huomaa Georgen roolissa, jotain mitä ainakaan minä en
nähnyt Liz Taylorin ja Richard Burtonin suorituksessa...Jälleen Suchet
noudattaa tunteitaan ja luottaa näkemäänsä tekämällä erilaisen Georgen.
Varmaan yksi rooleista, joista hänet muistetaan näyttämöllä
on Gregory Solomonin rooli Hinta –näytelmässä. Käsikirjoitus on Suchetin
suosikin Arthur Millerin käsialaa ja roolissa Suchet näyttelee juutalaista
antiikkikauppiasta. Rooli on yksi hänen omista suosikeistaan aivan selvästi!
Yhtä selvästi kuin David Suchet oli luotu Poirotin rooliin filmeissä, hän oli
näyttämöllä täydellisesti Gregory Solomon.
Tosi hauskaa hänellä lienee ollut heittäytyessään Lady
Bracknellin rooliin Oscar Wilden näytelmässä The Importance of Being Earnest.
Jopa kriitikot julistivat: ”David Suchet’lla on todella hauskaa.” David: ”Ja
niin minulla totta vieköön olikin.”
Kirja on ihana, paljon antava ja vaikka putosin tähän kuin nähden ja tuntien koko ajan jotain syvempää, on kuva, jota en
voi olla julkaisematta, koska tämä nainen veti hyvin jännittävää roolia The
Affairissa ja kuva Ruth Wilsonista on oivaltava.
David vähän valittelee kun hän on kaikkialla niin kuuluisa
Poirotistaan ja sitten hän istuu kerran selkä muihin päin kahvilassa Kanadan
Newfounlandissa, jossa pelkkä takaraivo riitti Ruthille tunnistamiseen. Juuri
kun David tuijotti seinää ja mietti miten kiva olla kerrankin rauhassa, hän
kuulee naisäänen kiljahtavan: ”Herra Poirot? Tunnistaisin tuon takaraivon missä
tahansa!” hän huusi. Samassa hetkessä nainen oli jo rynnännyt taakseni ja
moiskauttanut mojovan suukon poskelleni, vaikka vaimoni istui vieressäni!
Neljäkymmentäkolme vuotta avioliittoa rakkaan Sheilan
kanssa. Yli puolen vuosisataa uraa. Urastaan hän kiittää vaimoaan, joka luopui
omastaan huolehtiakseen perheen lapsista. David sanoo uransa olevan kokonaan
Sheilan ansiota!
*****
maanantai 13. huhtikuuta 2020
Jouko Heikura: Lahja äidilleni
Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini
pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa
ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi.
Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia,
eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun
lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen takaa kantautunut soitto oli
syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.
Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani
syntymää.
Jouko Heikuran teos Lahja äidilleni (Gummerus 2020) on
erittäin yllättävä tarina äidistä, Marysta, joka on aikanaan lähtenyt
vanhempiensa ja veljensä kanssa asumaan Englantiin Somersetiin. Tämä siitäkin
huolimatta, että Maryn äiti ei ollut muutosta yhtään innostunut. Insinööri-isä
oli kuitenkin löytänyt sisäisen anglofiilinsa sekä hänellä oli myös
tarjottavana jotain uutta Britannian yritysmaailmaan. Perheen asetuttua uuteen
kotimaahansa, alkoi äitikin ajan myötä oppia kielen ja viihtyä kotirouvana. Sitten
tapahtuu kaksi niin kauheaa tragediaa, että Maryn on salattava ne
pojaltaan Timothylta, ’Timiltä’, jota kutsuu lempinimellä Feather, aina
vakavaan sairastumiseensa asti.
Sumuverhojen ja suojaverkkojen aika oli ohi, olin alusta
alkaen kertonut rehellisesti Featherille sairauteni kaikista käänteistä.
Perhettäni kohdanneesta tragediasta syöttämäni
valhe oli kuitenkin loukannut häntä ja kesti kauan ennen kuin sain
anteeksi. Valheet olivat äidinvaiston sanelemaa suojelua vaikka tiesin, että
eräänä päivänä minun olisi kerrottava totuus.
Kustantaja on todella viisaasti kertonut kirjasta vain hyvin
lyhesti takakansitekstissä, mikä oikein onkin eli kaiken avain on Timothyn
äidin papereista löytämä kirje, jossa lukee ”Avataan MS:n kuoltua.” Feather oli
äitiään suuresti rakastava poika, joka oli elänyt kaksin äitinsä kanssa. Hän on
musta ja isä oli jamaikalainen, joka katosi takaisin omalle saarelleen. Nyt Tim
päätti kerrankin olla tottelematon avaten kirjeen ennen äitinsä kuolemaa. Koittaakin
sellainen yllätys, että asianajajapojan sydän sykertyy kauhusta, että tämä
tieto olisi tullut hänelle vasta äidin kuoltua. Timothy päättää muuttaa.
Lähtö hypensä lumoon langenneesta Notting Hillistä oli
helpotus, en tulisi kaipaamaan sen pöyhkeäksi harjattua kylätunnelmaa,
puunattuja pubeja, sylikoirakahviloita ja Portobello Roadille tungeskelevia turisteja. Notting Hillin jokakesäiseen karveeliinkin olin kyllästynyt kauan sitten.
Muutto muutaman mailin päähän itään, vaikkakin tehtäväni sanelemana ja vain
väliaikaisesti, tarkoitti irtiottoa ja uuden elämän alkua.
Timothy teki muuttoa, tapasi tylyhkön vuokraisäntänsä Edward
Locken ja kävi kaikissa väleissä äitinsä luona sairaalassa. Äidin sairaus keinui
kuin paatti haverissa, antoi toivoa ja vei toivoa. Nyt kuitenkin oli
lähestymässä äitienpäivä ja Maryn rakas Feather oli järjestämässä äidilleen
kotiinsa kaikkien aikojen äitienpäiväyllätystä kera kakun ja Bollingerin. Kun
päivä koitti, äidille ei kakku maistunut, mutta ennen suurta yllätystä meni
samppanjaa ja morfiinipillerikin. Yllätysten jälkeen lisää Bollingeria ja
morfiinia, sillä...Eipä tiennyt äidinpoika Feather, minkä järkytyksen hän itse
saisi vielä kokea!
Jouko Heikuran kirja on ’vain’ 253 sivua, joka jälleen
kerran todistaa miten oikeassa Lauri Viita olikaan mainitessaan kaiken sanottavaksi
tarkoitetun mahtuvan alle 300 sivuun! Kirjoitin sitaatin tarkkaan ylös jossain
kyläpaikassa, mutta se katosi ennen kuin ehdin viedä sitaattikokoelmaani, joten
maininta on muistin varalta. Lahja äidilleni on tiheä, mutta ei nopeatempoinen.
Se on jännittävä, mutta ei dekkari. Se on liikuttava, mutta ei liian
surullinen. Heikura kirjoittaa surun ja menetyksen todeksi, mutta ei
ahdistukseen asti. Kaiken kukkuraksi teos on todella yllättävä!
Näin ’ohut’ tarina kasvaa sivujensa määrää vaikuttavammaksi.
Luen melkein aina noin viidensadan sivun teoksia, joten erilaista oli! Mikä
siinä onkin, että heti taas tuli mieleeni Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi.
Alle kaksisataasivuinen kirja oli muuten ilmestymisvuonnaan 2012 lukuvuoteni toiseksi paras kaikista lukemistani. Kirjoissa on vähän muutakin samaa kuin
vähäinen sivumäärä, jossa Barnes voittaa alle kahdellasadalla sivullaan! Tietty
kaunis melankolia, väärin muistettu menneisyys Barnesilla, Heikuralla salattu
menneisyys, molemmissa unohdusten kukat paljastavat salaisuutensa...
Death is
the sound
of distant
thunder
at the picnic.
- - W.H.Auden -
sunnuntai 12. huhtikuuta 2020
Loitsu
Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
seuraten,
kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.
-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo
torstai 9. huhtikuuta 2020
Hyvää, kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa poikkeusoloissa!
Mistä nyt voi löytää iloa? Olen lukenut ystävieni viestejä ja sama on kaiku pääsiäisohjelman eli pääsiäistä vietetään annettujen ohjeiden mukaan. Perheiden kokoontumiset yhteisille aterioille sekä muut kyläilyt ja tapaamiset eivät nyt kuulu ohjelmaan. Tämä siltikin vaikka juuri pääsiäinen on niitä pitkiä pyhiä, jolloin perheemme ovat kokoontuneet yhteen. Nuoriamme ja vanhuksiamme on tavattu viimeksi jouluna, mutta nyt ei ole itsekkyyden aika. Puhallamme kaikki toivoa yhteiseen nuotioon pelastaaksemme ihmishenkiä koronalta. 'Tolkun ihmisistä' saa iloa ja toivoa! Kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille ystävilleni, jotka kantavat sydämissään yhteistä tulta
Poikkeusoloissa facebookin tervehdyskin tavallista lyhyempi ja vähän surullinen.Tällaista pääsiästä emme muistakaan, sillä aina on meille tultu tai me olemme menneet Luvialle tai nyt peräti viikoksi oltaisi menty Lohjalle. Nuoret olisivat tarvinneet apuamme. Äidille, 93 vee, soitan päivittäin. Olen henkeen ja vereen perheihminen eli perhe on parasta!
En laita suuren pöydän ateriaa, vaan tänään valmistin tomaatti-mozzarellapastan uunissa ja koska se on neljälle, siitä riittää huomisellekin. Lauantaina valmistamme lohilaatikon, sen maailman parhaan ja siitäkin syömme parina päivänä. Illoille on herkkuja ja sarjoja. Suklaalakkokin kaatui koronaan.Homejuustoja, rypäleitä, jopa mämmiä kuohukermalla...,mutta ei ole sama kuin laittaa isolle porukalle. Suuri talo on koti, kun se on täynnä koiria, keskustelua, naurua, yhdessä valmistettua ruokaa, mutta nyt ei livetä eli ajatellaan meitä kaikkia eikä vain itseä.
Tämä Minttulin pääsiäiskakku on aina yhtä ihana!
Tämä Marjaana Rinne-Loikalan pupukuva tuokoon hyvää mieltä pääsiäiseemme!
pääsiäistoivotuksin
Leena Lumi
PS. Muistakaa tämä: https://leenalumi.blogspot.com/2020/03/kirja-arvonta-sille-etta-voitamme.html
keskiviikko 8. huhtikuuta 2020
Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Mitä sinä tiedät 1800 –luvun lopun tai 1900 –luvun alkupuolen
tehtaantyöntekijöiden lasten elämästä? Olisiko se ollut nisupullaa ja maitoa,
paljon kavereita, joiden kanssa leikkiä tuon ajan leikkejä kaupunkien kaduilla
ja kujilla? Vai olisiko se ollut jotain aivan muuta? Olisiko se ollut raskasta,
pitkää työpäivää tai jopa yövuoroja tehtaissa auringon pilkahdusta näkemättä?
Olisiko se ollut riisitautia, huonoja hampaita ja varhaisia kuolemia
puuttellisen ja yksipuolisen ravinnon takia? Moni voi tietää enemmän tuon
aikaisten lasten elämästä maalla, jossa toki lapset aloittivat myös varhain
osallistumisen talon töihin, mutta he saivat varsin hyvin ruokaa maataloissa ja
moni työ liittyi ulkona olemiseen. Olen kuullut paljon äitini lapsuudesta kauniissa
Karjalassa, kodissa järven rannalla. Tietenkin aika kultaa muistot, mutta olen
nähnyt äitini lapsuuskodin ja uinut siinä ihanassa hiekkarannassa, jossa jo
isoäitini pikkutyttönä... Oli paljon aurinkoa, ystäviä ja leikkimistä ja
kesäkuumalla mentiin aina uimaan. Tietenkin olivat heinätyöt, marjojen
poimiminen ja lehmipaimenissa olo, kasvimaan perkuu, mutta mitään erityisen
ikävää ei tunnu olleen. Tällaisesta tehdaskaupunkien lapset eivät paljoakaan
tienneet, mutta toiset heistä pääsivät kesäisin muutamiksi viikoiksi maalle
sukulaisiin tai kesäsiirtoloihin, sillä vanhemmilla ei ollut lomia. Ja olihan
tehdastyöläisten lapsillakin omat leikkinsä, ystävänsä ja pienet ilonsa. Nyt
saamme kurkistaa tuohon maailmaan...
Karoliina Suoniemen kirja Tehdaskaupungin lapset (Avain
2020) maistuu tosipohjaiselta eli se on tietokirja tehdastyöäisten lasten
elämästä mm. sellaisissa kaupungeissa kuin Tampere, Pori, Forssa ja Helsinki.
Lisäksi oli ruukki- ja tehdasyhteisöjä esim. Nokialla, Kemissä, Juankoskella,
Mäntässä, Turussa, Verlassa, Valkeakoskella, Imatralla, Kouvolassa ja
Fiskarsissa. Kirjan kuvitus on vaikuttava eli minusta Emmi Kyytsönen on
tavoittanut tuonaikaisten työläislasten elämän riepumaton niin kirkkaat kuin tummat
värit. Vähän värisytti ja mietin miten tärkeää olisi tämä kirja tarjota
luettavaksi jokaiselle nykajan lapselle. Tietenkin nytkin lapsilla on ongelmia,
myönnän sen, ja myös kovasti vaikeitakin eli lastensuojelu ei pysy perässä,
mutta on niin vaikea ajatella jotain 8 –vuotiasta nassikkaa tehdastyössä kahdentoista
tunnin vuoroja, jotka alkoivat vaikka kello 4.30 aamulla tai yövuoroissa.
Lasten työpanos katsottiin tarpeelliseksi perheen toimeentulon kannalta. Jopa
runoilija J.L.Runeberg puolusteli lasten työssäkäyntiä sillä, että näin lapset
pysyivät pois pahanteosta eivätkä kasvaneet paheisiin ja jatkoi:
Tämä varhainen tottumus työhän vaikuttaa sitä paitsi mitä
suotuisimmin heidän koko elämäänsä.
Tavallaan tämä kylmä toteamus oli totta, sillä toinen
vaihtoehto olisi ollut kerjuulle joutuminen.
Mietinpä vain, että mitä mieltä
Suomen kansan sydänten runoilija Eino Leino olisi asiasta ollut...
Ajan myötä näkemys muuttui ja lasten kurjiin työoloihin
alettiin kiinnittää huomiota. Etenkin rankat yövuorot, jotka alkoivat tehtaalla
iltakahdeksalta ja päättyivät kello neljä aamuyöllä alkoivat mietityttää
aikuisia ja syystä. Vihdoinkin vuonna 1879 laissa säädettiin, että alle
12-vuotiaiden oli saatava työntekoon vanhempien lupa ja he saivat tehdä enää
vain kuusi tuntia päivässä. Vasta 1900 –luvun alussa lasten työssäkäynti loppui
Suomessa ja 1920-luvulla säädettiin oppivelvollisuus, jota pidän yhtenä
tärkeimmistä laeista mitä Suomessa on määrätty. Se tarkoitti opiskelua tietyn
rajatun määrän eli edelleen oli tuskainen työ tehdä luokkahyppy parempaan
koulutuksen kautta varattoman tai koulutusta väheksyvän perheen lapsella. Lahjakkuus
lyö kuitenkin läpi kovimmankin kiven, josta kirjassakin on omat
henkilötarinansa muutamista. Heitä ovat Paavo Nurmi, Miina Sillanpää, Martta
Salmela, Minna Canth, Tapio Rautavaara ja Lauri Viita. Itse haluan lisätä
listaan vielä Aleksis Kiven.
Tuon ajan työläiset asuivat useimmiten tehtaan
rakennuttamissa asunnoissa, joita olivat yhteiskeittiöasunnot, joita
Finlaysonin tehdas perusti Tampereella. Muissa kaupungeissa asuttiin yleisimmin
hellahuoneissa eli perheelle oli yksi huone, jossa lämmön antoi kakluuni. Miten
niihin sitten mahduttiin, sen ratkaisivat päästä- tai sivustavedettävät sängyt.
Niitä kutsuttiin koottaviksi pukkisängyiksi, jolloin ne saatiin päiväksi pois
viemästä lattiatilaa. Sattumalta olen ennen jugendmaniaani kerännyt
huutokaupoista myös talonpoikaiskalustoja, joten meillä on edelleen takkahuoneessa
lapsen varavuoteena tai muuten vain lukusoppena sininen sivustavedettävä ja
tallessa on myöskin päästävedettävä, jossa esikoinen nukkui lapsuutensa. Siinä
oli kivasti reunaa ja muuten paljon tilaa.
Tehdas oli monilla paikkakunnilla koko maailma. Se saattoi
tarjota päiväkodin pienille lapsille, myöhemmin koulun, asunnon
tietysti...Tampereen Finlayson oli tästä oiva esimerkki:
Tehdas tarjosi pienten lasten koulun, vanhojen naisten
vanhainkodin, seurakunnan, kirkon, kirjaston ja lukusalin, juhlasalin,
osuuskaupan, palokunnan, poliisin, omia asuntoja, säästöpankin sekä
sairaskassan.
Koska minua kiinnostaa ja varmaan teitäkin koulutus, luku
Opintiellä antaa hyvää osviittaa, miten aina tulee vastaan sana ’osa’. Ihan
sama oliko koulua vai ei tehtaan puolesta, osa lapsista jäi sen ulkopuolelle.
Kysymyksessä sekä vanhempien asenteet että raha. Eräs tärkeä asia muutti
paljon:
Vuodesta 1866 alettiin kaupunkeihin perustaa kansakouluja.
Kansakoulu kesti kuusi vuotta. Kansakouluja perustettiin kaikkiin
tehdaskaupunkeihinkin ja lapset alkoivat nyt käydä koulua ja menivät töihin
vasta sen loputtua. Lapset saivat myös koulussa oikean oppikirjan, usein
nimeltään Kodin ja koulun ensimmäinen kirja tai ikioman Aapisen. Luokat olivat
isoja, samalla luokalla saattoi olla melkein 40 lasta.
Asumiseen liittyi tietysti puhtaus. Siihen aikaan oli täitä,
kuten on nytkin, mutta sellainen puhtausmahdollisuus kuin nykyään oli
tuntematonta:
Pesulla käytiin kerran viikossa yleisessä saunassa. Joka
tehtaalla oli oma saunansa. Saunailta oli usein lauantaina, kun kaikkien
työviikko oli päättynyt...Saunat olivat suuria ja täynnä väkeä. Monissa niistä
ei ollut erikseen miesten ja naisten puolia, vaan kaikki kylpivät yhdessä.
Saunan jälkeen oli mukava pukea puhtaat vaatteet ja nauttia juomia.
Jos vastaava kirja ilmestyisi maalaislapsista, piikojen ja
renkien lapsista, heistä kerrottaisiin myös, että saunat olivat isoja. Sinne
meni ensin vallasväki eli ylempi väki, sitten taloudenhoitajatar ja mahdollinen
lastenhoitaja, viimeisenä saunoivat piiat ja rengit. Ne saunat olivat tosi hyvn
tehtyjä ja niiden löyly oli kuin linnunmaitoa, niin kuin joskus sanottiin.
Kuten huomaatte, pidän kirjaa tärkeänä ja kiinnostavana.
Minusta tämän voisi ottaa ala-asteelle lukuun! Siinä missä haluan kaikkien
90-luvun laman unohtaneiden nuorten aikuisten lukevan Suvi Vaarlan Westendin, haluaisin tämän
nyt jokaisen ala-asteikäisen käteen. Se miten arvottaa ihmisiä ja heidän
eloaan, ei synny itsestään. Pitää tuntea historiaa ja etenkin tärkeää on tuntea
omien vanhemiensa ja isovanhemiensa historia!
Suoniemen kirja on täydellisen antava eli vielä jäi paljon
käsittelemättä, joten lukekaa ihmeessä tämä kirja lasten kanssa! Tarjolla on
vielä sen aikaisia leikkejä, ruokia, juhla-aikaa...Ja kirjassa on myös kivoja
tehtäväsivuja, joissa voi näyttää tietämystään vaikka siinä, mitä listan
ruokalajeista maistaisit mieluiten tai mitä vanhanajan leikkiä haluaisit
mieluiten kokeilla leikkiä. Kirjat ja tarinat kerto, miten ennenaikaan kirjoja
ei ollut kuin varakkaimmissa perheissä. Luojalle kiitos kirjastolaitoksemme!
Omassa kodissani ostettiin kirjoja, mutta ei niitä ikinä olisi ollut niin
paljon kuin halusin lukea. Kävelin puolikilometriä kirjastoon melkein
viikottain kantaen sylissäni kirjoja ikään kuin kasseja ei olisi
keksitty...sainkin kylän mopopojilta nimen Allison, joka viittaa yhteen
tv-sarjaan. Muistan miten luin mamman kirjastosta hyvin surullisen tarinan
Genoveeva, mutta kesä jolloin istuimme ystäväni kanssa suuren vaahteran
ylemmillä oksilla, piilossa, ja luimme Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia
ei unohdu! Tämäkään kirja ei unohdu, kiitos Karoliina Suoniemen tarinan ja Emmi
Kyytsösen kuvituksen!
tiistai 7. huhtikuuta 2020
Erin Kelly: Kiviäidit
Samalla hetkellä kun Samin yllätyshankinnaksi ostaman
kakkoskodin Park Royal Manorin ulko-ovet avautuivat keskusaulana toimivaan atriumiin, alkoi Marianne kutoa valheiden verkkoa miehelleen. Samille ei
voinut kertoa mitään tästä talosta, entisestä Nazarethin sairaalasta, ei siitä
mitä siellä tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten. Marianne oli nyt
neljäkymmentäseitsemänvuotias, tasokas lontoolainen uranainen, joka ei ikinä,
ikinä olisi halunnut palata Nussteadiin, ei paikkaan joka kätki hänen ja kahden
muun elämän rankimman salaisuuden. Marianne oli kerran päättänyt kuten Scarlet
O’Hara, ettei hän halua ikinä elää olla köyhä eikä nälkäinen ja hän oli
toteuttanut päätöksensä. Se oli kuin kaunis ilta-auringossa hohtava ruukku,
harvinaisuus, joka menettää hohtonsa kun tässä talossa, entisessä
mielisairaalassa tapahtuneen rikoksen varjo himmensi sen työllä aikaansaadun
hohteen. Marianne tiesi, että Nussteadissa odotti vieläkin Jesse, pienissä kaljoissa
kaiken ulos pälpättävä teinirakas. Jesse, joka oli aina rakastanut häntä, vain
häntä, aina vaan. Kun Jesse huomaisi hänen uuden tasonsa, uuden yläluokkaisen
aksenttinsa, hänelle takuulla kehittyisi katkeruus ja kaikki vanha palaisi kuin
vuosikymmeniä ei välissä olisi ollutkaan. Kaikki tapahtui juuri tässä paikassa,
jota Sam halusi hänen pitävän heidän vapaa-ajan kotinaan. Hänen pitäisi ilahtua
yllätyksestä, asunnosta paikassa, joka oli entinen mielisairaala, paikassa,
jollaisia viktoriaanisella ajalla hyvästä syystä kutsuttiin kiviäideiksi.
Erin Kellyn trilleri Kiviäidit
(Stone Mothers, Gummerus 2020, suomennos Päivi Pouttu-Delière) on
jännitysromaani siinä missä dekkarikin, mutta sen laaja-alaisuus, aiheen
historiallinen pohja ja vahva psykologinen ihmissuhdekuvaus tekevät siitä
jotain enemmän. Rivien välitkin huutavat vääryyttä ja lukija kulkee
järkyttyneenä aikamatkan nykypäivästä Nazarethin mielisairaalan pitkillä
käytävillä 1950-luvulle kuullen huudot,
itkut, avunpyynnöt, nähden miten nuoret naiset vaipuivat apatiaan erehdyttyään
tekemään jotain ei naiselle niin sopivaa ja siitä syystä saavat nyt ’hoitoa’
vaikka päiviensä loppuun. Ja lääkärien omahyväinen ylimielisyys,
kaikkitietävyys etenkin oikeasta, terveestä naiseudesta. Eipä paljon tarvittu
noina vuosina, kun ovet lukittuivat naisen selän takana ja...Kolmikossa mukava oleva
parlamentin ylähuoneen jäsen Helen Greenlaw, entinen Helen Morris, tuntee kuvion
yhtenä harvoista poisselvinneistä. Hän ei halunnut muiston varjoakaan
menneisyydestä, mutta salaisuuksilla on virtansa...Marianne pelkäsi eniten Jessen heikkoutta:
Huonoina päivinä pelkään, ette
Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään.
Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen
tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus,
sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen
hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun
ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat
kuin letto.
Jesse oli hämmentävän paljon entisensä
vaikka olikin avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Hän palasi nopeasti samaksi
teiniksi, jolle Marianne oli 'muru'. Hänelle oli aikanaan ollut selvää, että se,
mitä heille kolmelle oli kerran tapahtunut, sitoisi Mariannen ja hänet
ikiajoiksi yhteen. Marianne tekikin katoamistempun ja palasi takaisin ihan
toisena. Äkkiä Jesse kuitenkin pyyhki vuodet välistä pois vain huomatakseen,
että se ei onnistuisi. Silloin Jesse veti Mariannen mukaan johonkin sellaiseen,
josta tämä ei voinut kieltäytyä asian esiin tulemisen pelossa. Kauhujen yö teki
paluun myös Helenin elämään, samalla palasi muutakin menneisyyttä, josta kukaan
ei saisi koskaan tietää. Tietysti hänen aviomiehensä Robin Greenlaw tiesi
toisen varjoista, mutta kauhujen yöstä hänet oli pidettävä kaukana hinnalla
millä hyvänsä. Helen oli ollut täydellinen aviovaimo ja Damianin äiti, kun hän
vuonna 1965 halusi kertoa miehelleen, että halusi uran. Tämän takia Damian olisi lähetettävä sisäoppilaitokseen. Helen leikki tulella, sillä vieläkin
valta oli Robinilla:
”Minua varoitettiin siitä, että
saattaisit saada uuden kohtauksen, mutta seitsemän vuoden jälkeen kuvittelin
vaaran olevan ohi.”
”Ei tämä ole mikään kohtaus. Robin,
en ole koskaan ollutkaan sairas. Minun vieminen siihen sairaalaan oli virhe.
Sinä tunnet minut. Sinun on pakko ymmärtää se nyt.”
”Mutta Helen, niinhän sinun
kuuluukin sanoa. Tämä on merkki siitä, että olet sairas.”
Brittiläinen Erin Kelly on loistava
venyttämään psykologisen piinan köyttä. Lukijaa kauhistuttaa, sillä eihän siitä
ole kovinkaan kauaa kun...Kellyn Älä jää pimeään oli hyvä, mutta tämä ohittaa
sen. Nyt kaikki on rakennettu vieläkin huolellisemmin. Finaali vain paranee
sivu sivulta. Kukaan ei voi etukäteen aavistaa, miten kolmikon jäsenille käy.
Kukin kokee kohtalonsa viis asemasta tai varallisuudesta. Nazarethin ote pitää
yli välimatkan ja ajan yhtä varmasti kuin mustat ankeriaat luikertavat letossa.
*****
maanantai 6. huhtikuuta 2020
Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa
Tiedän, että monille puutarhailijoille ja nurmikkojen
palvojille sammal on mitä epätoivotuin vieras. Meillä on päinvastoin: Emme ole
hulluina nurmikkoihin, vaan villeihin kukkaniittyihin tai sammalpihaan. Kauneinta
mitä voi olla, lienee ikimetsä sammalpeitteellä. Makuja on monia ja kaikki
mahtuvat toteuttamaan omiaan. Meille tuli ensin osa nurmikosta sammalelle
etenkin keskipiha ja etupiha villikukkaniityksi. Alapihan eli kolmannen puutarhakerroksen jätimme osin nurmikolle erilaisia pelejä varten ja kentäksi, jossa
heitämme koirille palloa yms. Siellä ovat myös marjapensaat ja luumu- ja kirsikkapuut. Ainoa harmi, minkä olen keskipihan sammalesta
keksinyt, on vähäinen, eli se yrittää kivirajauksen ylikin talon alkuperäiseen
vanhaan kukkapenkkiin. Sieltä sen siivoan pois siinä missä rikkaruohotkin.
Meillä on nyt erityisesti sammaltarvetta, sillä jouduimme lahovian tähden
kaadattamaan kaksi isoa puuta pois ja jätimme kannot jäljelle ihan kuin
odottamaan jotakin...
Ulrica Nordströmin kirja Samettinen sammal puutarhassa ja
ruukussa (Mossa. Från skog till trädgård och kruka, Minerva 2020, suomentanut
Maija Ylönen) on mitä ihastuttavin ylistys sammaleille, joita on tosi, toisi monta eri lajia kuin myös tuhti tietoteos sammaleista. Kirjan kuvat ovat Henrik
Bonnevierin. Teos sisältää edellä mainitun sammalen ylistyksen, sammalet
luonnossa, kasvimaailman pienoismallit, sammalet maailmalla, sammalprojekteja
ulkona, sammalprojekteja sisällä sekä lukuvinkit, sanaston ja hakemiston.
Kirjan upea kuvitus vie meitä joihinkin maailman upeimmista
sammalpuutarhoista. Etenkin japanilaisissa puutarhoissa sammal on tärkeässä
roolissa. Ulrica Nordström on ruotslainen journalisti sekä käsityöläinen, joka
opastaa kirjassa myös japanilaistyylisten koristeiden ja asetelmien tekoon.
Ulrica Nordström sammaleista:
Jo vuosisatoja Pohjoismaissa on hyödynnetty sammalia eri
tarkoituksiin, esimerkiksi haavasiteiksi, käsityömateriaaliksi ja hirsitalojen
tilkkeiksi. Puutarhoissamme sammalia ei ole kuitenkaan käytetty esteettisenä
elementtinä. Sitä vastoin suhtaudumme sammaliin yleensä häiritsevinä kasvustoina,
jotka täytyy hävittää pihoilta ruohomattojen tieltä. Se tuntuu omituiselta.
Ovathan sammalet ainoita kasveja, jotka pysytvät kylminä ja pimeinä talvina
säilyttämään sen, mitä niin monet meistä kaipaavat talvikuukausina: hehkuvan
vihreyden kaikissa sävyissään. Sammalten kauneudesta voi nauttia ympäri vuoden.
Ennen kuin hyppäämme maailmalle, saamme todeta erilaisia
sammalia olevan Ruotsissa 1 000 ja uusia lajeja löydetään jatkuvasti.
Suomessa lajeja on tunnistettu 900. Nappasin listalta muutamia tavallisimpia
lajeja ja huomasin, miten hauskoja niiden nimet ovat: havumetsissä korallisammaleet,
sulkasammal, kivilaakasammal, metsäkerrossammal...Lehtimetsissä:
kalliopalmikkosammal, oravissammal, metsälehväsammal, pystylehväsammal...Lehtipuiden
rungoilla ja oksilla: sirokorallisammal, uurresammal, norkkusammal,
partasammal...Keidassoilla: rahkasammal, rahkaviiksisammal....Nevoilla:
sararahkasammmal, suonihuopasammal...Rämeillä ja korvissa:
korpikarhunsammal...Letoilla: otaluhtasammal, lehväsammal...Osa sammalista on
uhanalaisia ja jokamiehen oikeudet eivät koske niitä. Kirjassa kerrotaan mitä
sammalia saa poimia ja miten ja mitä ei saa missään nimessä poimia!
Jos muistelee, missä on nähnyt upeimmat sammalmetsiköt, ne
ovat ikivanhat kuusimetsät, joissa ilmankosteus pysyy tasaisena ja sammalen on
helppo löytää lahoavia kantoja ja oksia. Meidän likellä on sellainen ja se on
todellakin kuin satumetsä: Vain ikikuusikko ja sen alla silmänkatamattomiin
vihreää sammalta.
Sammalta löytyy myös paikoista, joissa on puroja ja vesilammikoita.
Huomaamme sen omasta lehdostamme, jossa sammal kasvaa puron likellä lehtipuiden,
suurten lehmusten likellä.
Kirjan kirjoittaja ja valokuvaaja reissasivat maailman
kuuluisimmissa sammalpuutarhoissa. Houkuttavimmat löytyvät Japanista ja kuten
tiedämme japanilaiset ovat kuuluisia kauneudentajustaan.
Ja missä he muualla löysivät upeita sammalpuutarhoja, ne
olivat mm. Yhdysvalloissa Portlandissa ja Seattlessa, tunsivat he olevansa
Japanissa. Portland Japanise Garden veti vertoja Japanin sammalpuutarhoille,
etenkin kun puut olivat juuri saaneet upeat syysvärinsä. Puutarhan historia ja
siihen vaikuttaneet henkilöt ovat olleet kiinnostavia ja aiheelleen
omistautuneita.
Nyt sitten vain miettimään, että sammal vai ei? Ennen kuin
päätät, kurkista tätä runsasta tietoteosta, joka ilahduttavasti on niin
erilainen, mihin olemme tottuneet. Kuvia ja tietoa on kiitettävästi. Minulle
tämä oli kovasti odotettu, mutta jollekin teos voi olla suorastaan odotusten
täyttymys!
lauantai 4. huhtikuuta 2020
Emme juo samasta lasista, emme...
Emme juo samasta lasista,
emme vettä, emme makeaa viiniä,
emme suutele toisiamme varhain aamulla
ja illalla emme samasta ikkunasta katsahda.
Sinä hengität auringossa, minä kuutamolla,
mutta sama rakkaus pitää meidät elossa.
Luotettava, hellä ystävä on siinä aina kanssani,
sinun kanssasi iloinen ystävättäresi.
Minä tunnen pelon harmaissa silmissäsi
ja sinä olet syyllinen minun tautiini.
Tapaamme lyhyesti, mutta usein emme,
niin rauhamme säilytämme.
Sinun äänesi soi runoissani,
sinun runoissasi minä hengitän.
On olemassa nuotio, mitä ei rohkene koskettaa,
ei unohdus, ei pelkokaan...
jos tietäisit, kuinka ovat rakkaat,
kuivat, vaaleanpunaiset huulesi.
- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Pekka Mäkinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)