Vuoden 2019 parhaimmat/kauneimmat kirjan kannet on jälleen valittu: Ensimmäiseksi tuli Johanna Venhon Ensimmäinen nainen 11 äänellä, toiseksi Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki neljällä äänellä ja kolmannen sijan jakavat kolmella äänellä Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet sekä Sonia Paloahteen Aavistus.
Palkintoja jaetaan kolme. Onnettarena toimi jälleen Lumimies ja onni suosi A -kirjainalkuisia nimiä, sillä tässä voittajat:
Aino
Anneli A.
Anna S.
Onnea voittajille ja kiitos kaikille kisaan osallistujille♥
Ensimmäiseksi saa täältä valita Aino, sitten Anneli A. ja kolmantena Anna S. Kun oletta valintanne tehneet ilmoittakaa siitä sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja antakaa samalla postitusosoitteenne. Merkitsen 'varattu' jo valitun kirjan kohdalle. Nyt sitten voi vain ihmtellä, milloin kirjat ovat perillä, sillä ainakaan minä en ole kuullut lakon loppumisesta mitään uutta. Elän vain toivossa, että kirjat ovat perillä jouluun mennessä.
Voitte muistella täällä viime vuoden vastaavaa kisaa.
yhteydenottojanne odotellen
Leena Lumi
The Winner Takes It All
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
perjantai 22. marraskuuta 2019
Vuoden paras kirja? maailman paras kirja? voiko sellaiseen edes vastata? on päiviä kuin tämä, jolloin joku voi!
Tänään
on mielen päällä outoja juttuja. Ensinnäkin minun lukuvuoteni paras kirja ei
ole salaisuus: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen! Miten lahjakkaasti,
lyyrisesti, mutta mitään kaihtamatta Venho onkaan antanut äänen Sylvi
Kekkoselle♥
Toinen outo sattumus on se, että olen koko elämäni hyvästä
syystä vastannut kyselyyn maailman parhaasta tai itselle merkittävimmästä
kirjasta, että se on Mika Waltarin Sinuhe tai Turms, sitä nyt ei polta
tulikaan, että niiden hengessä vartuin, niistä imin ydinmehuni. Tänään sama
kysymys saavutti minut taas ja pyysin Lumimiestä kuuntelemaan kun luin arvioni
Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme teoksesta. Annoin todella palaa eli muutin
ääntäni ja otin esiin kaikki ne lahjat, jotka eivät päässeet teatterikouluun.
Vastasin toisin eli on aika antaa tillaa myös oman aikamme suurteoksille.
Nainen korallinpunaisessa leningissään kantaa aina vain samaa kirjaa ja kirjan
tähtitomua on varissut hänen leningilleen...
Olin arbuusimehua, olin... "tietysti muistan boris leonodovitšin,
muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella,
keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää
esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy
minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä
tyynnyttäisi…"
Ja sitten Marina: "Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama,
mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta,
on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä
Ilves-emoonsa:"
Mutta Alja: "Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken,
tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo
ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista
äitiä, tuollaista houkkaa.
Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen
riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani
niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta."
Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina
sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään
perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon
ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…
Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle
nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä
ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa
perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita
elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä,
Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla,
raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä,
rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien
säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.
Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin,
Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämäkertaan sekä
tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen
ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä
hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun
aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja,
luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä
huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta
unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä
kirja on tähtisumua!
Leena Lumi
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Kurkistus kevään 2020 kirjoihin
Kukapa uskoisi, että nyt kurkitaan jo kevään 2020 kirjoja. No, 'tempore fugit', aika pakenee...Tässä nyt on tietysti kirjat vain niiltä kustantamoilta, jotka ovat olleet helposti tarjolla tai jopa toimittaneet minulle listansa, sillä katalogitkin ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuttuneet postin lakon aiheuttamaan jumiin. Aina yhtä jännittävää!!!
OTAVA
Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Harriet Tyce: Veriappelsiini
Sadie Jones. Käärmeet
BAZAR
Fiona Barton: Epäilty
ATENA
Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
WSOY
Fernando Aramburu: Äidinmaa
Elena Ferrante: Tyttären varjo
Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
Lisa Jewell: Löysin sinut
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
MINERVA
Marie-Helene Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä
Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar
Charles Dickens: Toivon keväät, epätoivon talvet Omaelämäkerta
David Suchet sanoin ja kuvin Omaelämäkerta
Jack Il-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa
Ulla Salo ja Pertti Salo: Pihan perinnekasvit
Tiia Kuisma&Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja
Anna Ekberg: Kadotettu nainen
Peter James: Totuuden kirous
Tim Weaver: Kadonneet jäljet
Jorge Patterson Zepeda: Tour de Francen murhaaja
TAMMI
Jane Harper: Luonnonvoimat
Kaisa Jaakkola: Palaudu&Vahvistu
Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
GUMMERUS
Jouko Heikura: Lahja äidilleni
Tommy Tabermann: Olisipa kaipaus viiniä
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa
Erin Kelly: Kiviäidit
Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Tästä puuttuvat vielä muutamat pienkustantamot, mutta paljolta näyttää. Tässä mikään ei ole kiveen hakattua. Minulla on vielä luvun alla tämän vuoden kirjoja, joista ainakin ehkä kiintoisin ja tuhdein jää tammikuulle ja yksi dekkari myös. Sen lisäksi kaksi on juuttunut postilakon uumeniin. Tarkoitus on ollut vähentää lukemisen viemää tai oikeastaan bloggauksen viemää aikaa, mutta...Aion pitää kunnon joulubreikin, sillä pitää saada palautua. On ihan outoa olla pois koneen ääreltä, mutta pakko sitäkin on opetella.
Kevätkirjaterveisin
Leena Lumi
mustarastaskuva Pekka Mäkinen
maanantai 18. marraskuuta 2019
Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen
Yksinäisyys tuoksui makean tunkkaiselta. Se tuoksui
pesemättömiltä lattioilta ja siltä, kun tuli pitäneeksi liian kauan samaa
paitaa päällä, koska ei kukaan kuitenkaan tulisi niin lähelle, että huomaisi.
Yksinäisyys maistui vetisiltä perunoilta suolan kanssa, kun tuntui, ettei
viitsinyt itselleen muuta laittaa.
Yksinäisyys oli sitä, että peiton alla ei ollut muuta kuin
villasukkien mukana kulkeutunutta hiekkaa ja neulasia ja tuulettamattomien
kankaiden ikävä haju. Se oli sitä, ettei kukaan pitänyt tupaa lämpinä ja
sytyttänyt lamppuja odotellessaan Kaarloa kotiin, vaan aina se koti oli pimeä
ja kylmä kun sinne töiden jälkeen meni.
Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen (Otava 2019) on hänen
esikoisteoksensa. Paperijoutsen liikkuu sotavuosissa, jolloin oli kaikesta kova
pula ja todellinen pula elintarvikkeista uhkasi etenkin kaupunkilaisia. Lydian
isä kehoittaa tyttöään lähtemään heidän entiseen kotitaloonsa maalle, josta he
olivat muuttaneet pois Lydian äidin kuoltua. Lydialla on sukulaisuutta kylän
matriarkkaan, suuren tilan Gunhildiin, joten vähän turvaakin olisi.
Otin kirjan lukuun skeptisesti, sillä olen vähän uuvahtanut
lukuisiin sota-aikaisiin kotimaisiin teoksiin. Tavallaan kaiken tuon on kuin
itse kokenut, kun oma isä on ollut rintamalla ja sai sotavamman. Tosin hän ei
muistellut sotaa, ei kertoillut sieltä paljoakaan, mutta minulle, esikoiselleen
kertoi pahimman mitä koki, eikä se unohdu ikinä. Olen historian perään, joten
useimmiten fakta vetää minua näissä asioissa enemmän, mutta puolustan myös
fiktiivisiä kertomuksia jo ihan silläkin perusteella, että nuoremmat lukisivat
näistä asioista enemmän. Ainakin sota-ajasta kirjoittavat nuoret ovat joutuneet
paneutumaan faktoihin ja kutomaan tarinat niiden ympärille. Sitten taas joku
kirja, fiktio, vie lujaa, ja se oli Dora, Dora, jonka kirjoittaja Heidi Köngäs
yllätti minut täysin. Kolmas valtakunta on minulle kuin harrastus, joten ikinä
ei unohdu. Ei myöskään Vieras mies, joka
tosin paljastaa kirjoittajan toisen vahvuuden: Taito kirjoittaa eroottisesta
latauksesta on lahja sinänsä kirjailijalle! Ensimmäistä kertaa katsoin
kirjailijoiden iät ja huomasin, että Heidi on vuoden erolla ikäiseni ja
Anna-Kaisa vuoden erolla tyttäreni ikäinen! Näin ymmärrän paremmin tiettyä
kesyyttä Linna-Ahon tekstissä. Tarina ei ole huono. Minä en edes tuo huonoja
kirjoja blogiini, mutta jollakin tavalla se kantaa nuoruuden kesyä sulokkuutta.
Se sallikaamme! Ja arvatkaapa mitä, kirja vain vei, vaikka en intohimoissa
kierinytkään eli en olisi kuollut ilman tätä ja montaa muuta fiktiivistä
sotatarinaa. Muistan myös, että kyseessä on esikoinen, joten hyvä esikoinen.
Vähemmän kesyyttä ja olisin voinut verrata Suvi Vaarlan Westendiin, Noora Vallinkosken Perno Mega Cityyn, Sisko Savonlahden
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Johanna Laitilan uskomattomaan Lilium Regaleen! Johanna on syntynyt tasan samana vuonna kuin tyttäreni, mutta
Johannan Lilium Regalessa ei ole mitään kesyä. Minusta olen kohtuullinen
verratessani Anna-Kaisa Linna-Ahoa ikäisiinsä, joiden tasoon Paperijoutsen ei
yllä tänään vielä lentämään, mutta huominen on uusi lupaus.
Paperijoutsenen parhaus lepää sota-aikaisen kylän
ihmiskuvauksissa. Niissä ei ole mitään liioiteltua ja totta totisesti,
persoonat ovat niin vahvoja, että olisinko ikinä jättänyt lukematta Annasta,
joka tekisi mitä vain päästäkseen emännöimään Gunhild –rouvan upeaa tilaa. Anna
rakastuu Gunhildin suosikkipoikaan, joka kohta joutuu rintamalle. Valdea,
nuorempaa veljeä, Anna ei niinkään
huomaa – vielä. Ja miten Gunhild halveksiikaan naista, joka vie hänen
esikoistaan Ilmaria. Annan taustat ovat tiedossa ja geeneissähän nuo jutut
kulkevat, ainakin Gunlhidin kirjoissa. Eikä hän salaa mielipidettään, mutta
mitä hän voi aikuiselle esikoiselleen, talon tulevalle isännälle, jos tämä
kaunottaresta väärällä taustalla sänkynsä lämmittäjän tekee.
Haluan jatkaa sillä, mikä on Anna-Kaisa Linna-Ahon vahvuus:
Ihmiskuvaukset. Kukaan ei voi unohtaa Kaarloa, yksinäistä Kaarloa, ei kukaan.
Kaarloa, joka rakastaa salaa Lydiaa. Entäs sitten Annaa, joka on kuin
filmitähti, kaikille eläväinen ja iloinen, sudenhetken pelkonsa kätkien.
Kaikille hän iloa vain tarkoittaa ja on heikkoutta ymmärtävä. Tässä on tarinan
tärkein juonikudelma: Kyösti. Ei ja ei. Hänen nimensä on Ellen.
Valvoin samaa sudenhetkeä Annan kanssa ja mietin tätä
kirjaa. Kaunis kansi, joka jäi pois kansikisastani, enkä tiedä miksi, mutta
kaunis on kaunis ja kauniiseen palaamme. Mitä on paras verrattuna kauniiseen?
Paras on jonkun juoksukilpailun voittaja. Kaunein on joku uskomaton maalaus tai
nainen yksin peilin edessä. En voinut saada unta, sillä mieleni kentillä
vaelsivat suomalaiset naiskirjailijat. Siellä olivat Aila M. ja Helvi H.,
Marja-Leena V, ja Eeva J., Riitta J., Heidi K., Eva I., Satu K., Raili M., Marja-Liisa
V,... ja sitten kaikki muut heitä paljon nuoremmat. Vaelsin siellä ja puristin
sylissäni Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Kirjoitin unen ja valveen
rajamailla juttua naiskirjailijoistamme, mutta kun olin pudonnut unen pimeään,
en enää herättyä muistanut mikä oli fokus.
Paperijoutsen on kaunis kaikellaan ja erinomaisesti
kustannustoimitettu! Sen vain huomaa. Anna-Kaisa Linna-Aho on kasvava
kirjailija, jolla on lyyristä vahvuutta ja lisäksi luontaista kykyä erilaisiin
ihmismieliin. Kaikkein parasta Paperijoutsenessa, sitä muistiin jäävää, on
kuitenkin tarinan kaunis melankolia ja sen vastapainona uskomattomat
yllätykset. Mikä finaali!!! Nyt on kuitenkin...
Marraskuu oli hulmauttanut taivaankannen päälle mustan
kankaansa. Kylässä oli pimeää kuin mustarastaan vatsassa. Jopa kartano oli
pimeänä.
Tien mutkassa, Kaarlon ikkunalla, paloi öljylamppu. Sen
liekkitilassa oli halkeama ja kupu oli pölyn peittämä.
Nyt valokehän laidalle ilmestyi käsi kiertämään lampun
kiinni. Hetki pimeyttä, ja Kaarlon talon ulko-ovelle ilmestyi pieni tuikku. Se
lähti kulkemaan pitkin pihatietä ja kääntyi sitten vasemmalle, Lyydian talolle.
Yksi omituisuus johti toiseen. Ensin nilkutus ja sen takia
lyhty. Kukaan muu ei kulkenut lyhdyn kanssa...
*****
Tästä ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa
*****
Tästä ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa
torstai 14. marraskuuta 2019
Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu
Minun
joulutunnelmani alkavat kasvunsa siitä hetkestä kun avaan Ilona Pietiläisen
joulukirjan ja niitähän jouluja on takana jo monta. Paljon on muuttunut siitä
hetkestä kun ensi kerran tapasimme hänen liikkessään ja sitten toisella kertaa
hänen kotonaan. Olen aivan koukussa kaikkeen takorautaan, sellaiseen vanhaan ja
kun menin huoneeseen, jossa keisaritkin saavat olla yksin, jäin sinne ovi
lukossa ihastelemaan takorautajuttuja. Ystäväni jo huuteli oven takana ja
ihmetteli. No, kun teimme vierasvessarempan sinne tuli tilaustyönä
takorautainen pyyheteline sekä kumpaankin vessaan takorautaiset
paperirullatelineet. Yhdessä jatkamme, vaikka suuria murroksia, niin ilon kuin
surunkin, on kummallakin ollut. Molemmat olemme hyvästelleet omat
punaturkkimme, on ollut itkua ja naurua, sitä elämän räsymattoa, jossa kirkkaat
värit eivät erottuisi ilman tummia. Taidamme katsoa jälleen uutta tähteä, jota
seurata, mutta voisimmeko ikinä olla hullaantumatta joulusta, herkuista, joulukoirsteluista, kukista, lumesta, perheestä ja siitä maagisesta ripauksesta, jonka saavuttaa matkalla
jouluun, lumen, tähtien ja sydämen valaistessa kulkua.
Ilona Pietiläisen
Olisipa aina joulu (Docendo 2019) on kokonaisuutena sekä paljon samaa
kuin Ilonan aikaisemmat hurmaavat joulukirjat, mutta saamme myös uusia tuulia. Samaa on runsas
määrä askartelua ja kukka-asetelmia, pikkuherkkuja ja visiittejä joulukoteihin. Uutta ovat karhumatka villiin luontoon Kuusamossa eli minulla alkoi heti sydän
pamppailla, että 'tuon minäkin haluan kokea'. Uusvanhaa on vanhan myllyntuvan mökki,
jossa minusta asuu metsän tonttu tai maahinen. Mökin katto on
sammaleisuudessaan todella kaunis. Sammalkaton valmistus neuvotaan ja voi tuota
soveltaa vaikka jos joutuu kaadattamaan jonkun lahovikaisen jättipuun. Miten
somistaa sen kanto. Yksi tuttuni laittoi verenpunaista kaukasuksen maksaruohoa, mutta
voi sen tehdä sammaleestakin.
Kontion
jalanjäljillä on todella jännittävä kertomus etenkin, kun mukana on naaras
pentunsa kanssa. Ilonan verkkokalvolle tosin jäi viimeiseksi takajaloillaan kävelypolun vieressä seisovan uroskarhun katse täältä ikuisuuteen. Kohdata villi luonto sen omilla ehdoilla, siinä on se juttu. Mitä tietää villistä ellei vaella susien, karhujen ja kettujen kanssa.
Uutta on Lappi, luminen, kaunis Lappi, jossa kuukkelit syövät kädestä ja valkoinen poro
naavaa sarvissaan johdattaa seuraamaan taivaan kirkkainta tähteä.
Joulukodin
kukkaideoita on todella paljon sekä pikkuherkkuja myös. Kaunista paljon, mutta
koska en ole kova askartelija annan itseni ihastella toisten töitä. Tässä Ilona
on luonut hyllylle pienoismetsän, jonka rakentaminen selvitetään perinpohjin. Saatte kaksi metsää, sillä en pystynyt päättämään kumpi ihanampi...paitsi, että metsäkauris taitaa olla ensimmäisessä. Bambin äiti...
Ilonan tyyliin
vihannesleikkurista tulee maljakko, vanhasta tonttuovesta tuunataan
tonttukaappi, keinuhyllystä tulee mainio yöpöytä ja pyykkilauta asettuu
seinälle kaapiksi! Ja mitä näenkään seinällä: Vanhoja metallitarjottimia, joita
ostin kerran yhden tosi kauniin Ilonalta, mutta sen jälkeen on myyty ’ei oota’.
Siellä soma tarjotinkollaasi komistaa seinää ja on vielä jopa hyödyksi.
Vakuutan, että kauniimpia kynttilän alustoja saa hakea, siksi lisä ei pahaa
tekisi. Kalevantulen tai Puttipajan kynttilä siihen palamaan ja ah, se on onnea!
Uutta edustavat
kirjassa Ilonan matkat, joiden kuvia emme nyt esittele, mutta paljastan, että
paljon on Itävallasta ja sattumalta juuri siltä seudulta, johon olimme vähäksi
aikaa siirtymässä jonnekin pikkukämppään vuokralle, mutta kohtalo päätti muuta.
Huominen voi silti luvata jotain kivaa siellä, rakkaassa alppimaassani, vähän
toisella tapaa vain. Upeita kuvia ehkä maailman kauniimmasta maasta, jossa mieleni vaeltaa päivittäin. "Sydän on yksi, sen kotipaikka kahtaalla/ kohtalona...", uskallanko sanoa muistin varalta teinikalenterissa kulkeneesta runosta, että se on Chang Chiu-lingiä? Saa korjata ja kertoa suomentajan? Ehkä Pertti Nieminen...
Lähdemme
Ilonan joulukoteihin, joihin kaikkiin ei millään voida ehtiä, vaikka mieli tekisi. Ihan hirveän
likellä kotipitäjääni on raumalainen hyggekoti, jossa Pia tykkää, että tavarat
saavat olla esillä:
Kuin taulu eikö
vain ja lisäksi vielä jouluglöginen, jonka ohjeen löydät kirjasta. Raumalaiskodissa tuoksuvat kuivatut appelsiini- ja omenasiiivut.
Olohuonetta
koristaa kaunis piironki, vanha taulu ja upeat kynttiläjalat. Tämä viehättävästä kaupungista, jota suosittelen ihan vaikka jouluostoksille menoa varten. Niin me teimme Bessun kanssa yhtenä vuotena ja pakko sanoa, että sen tasoista Marimekkoa emme olleet ennen nähneet. Erikoisin valikoima, natisevat lattialaudat, muutakin kuin mekkoa tai tunikaa...Koko päivä hurahti ja sitten syömään. Siinä taivastelimme äänekkäästi, miten visa oli vinkunut, kun loossissa takaamme kuului kova naurunremakka. Käännyin katsomaan ja eikös siinä lähipankkien herrat olleet lounaalla ja kovasti kiittelivät, että korttimme olivat vinkuneet juuri Raumalla!
Tämä sali voisi
kertoa monen monta tarinaa. Marjamäki on 1900-luvun alussa rakennettu
mansardikattoinen talo, joka on hirsirunkoinen. Taloa ovat asuttaneet Sannan isovanhemmat
ja vanhemmat. Joka ajalla on tapansa ja jotkut ja joskus ei osattu arvostaa
alkuperäistä vaan peitettiin hirret näkyvistä, peitettiin komeat lankkulattiat
muovimattojen alle. Marjamäelle muuttaneet Sanna ja Aki ovat palauttaneet talon
kauniita pintoja ennalleen. Osa hirsistä on tietenkin otettu esille, talon
kaunis sisäkatto sai jäädä, se sai vain uuden sävyn. Huonekalut ovat
suurimmaksi osaksi kirpputoreilta. Arvostan! Minullakin äitini roskalavalta
sekä huutokaupoista mööbelit. Jouluna Sanna koristelee kotia valkoisin kukin ja
pikkuisen pihasaunan piipusta tupruaa savua. Takuulla sauna, jossa Nippe
Nokinokka viihtyy.
Saavumme
Humpuriin. Kuulenko joen? Ilmetynjoki siellä kuiskailee Humpurin punaisen kodin
lumisessa maisemassa.
Humpuri vei Jaanaa ja hänen miestään Mikaa, sillä siitä
piti vain tulla rentouttava kakkoskoti, mutta se veikin molempien sydämen
sataa. Tapahtuma seuraa toistaan ja nyt punaista kotia asuttaa virolainen Rekku
Rescuelta löydetty rakas Hilla -koira, Jaanalla on Patinaputiikki, jossa hän
saa myydä rakastamiaan vanhoja tavaroita.
Joulumaniassa pariskunta oikein kisaa
keskenään eikä Mika jää toiseksi, vaan valosarja toisensa perään ilmestyy
pihapiirin esineisiin Hillan hyvällä avustuksella. Jaana käärii joulupaketteja
sanomalehtipaperiin, puotipaperiin ja kankaaseen. Paketin pitää olla saajansa
oloinen, eikä se saa olla mikä tahansa sivujuttu, vaan siihen panostetaan.
Jouluna pöydässä on perinteisesti kinkkua, joulun laatikoita, mutta aina myös
joku uusi yllätys. Kuulostaa ihan minulta eli vaikka tämä. Aattoaamuna on perinteisesti
riisipuuro ja sen jälkeen hipsutellaan saunaan. Sähköttömässä saunassa ollaan
kynttilöiden valossa, jota kannatan eli meilläkin sähköt pois ja
kellukynttilöitä, joulunpunaisia. Sitten pariskunta pulahtaa vihdottuaan ja
saunottuaan Ilmetynjokeen ja koskeen. Aijai, nyt tuntuu, sillä mikä voittaa
virtaavan joen. Meilläkin nyt kohisten virtaa lehdon läpi, mutta se on vain ojanen, vaikka siihen joskus sorsat keväällä saapuvatkin. Joki on ihan oma lukunsa. Miten nyt sainkin etiäisen, että joskus vielä pulahdan Ilmetynjokeen...
Putiikinpitäjänä
Jaana Veini tietää, että vanhoissa tavaroissakin on montaa erilaista tyyliä. Ja
eri tyylejä voi myös yhdistää. Jaanan oma juttu ovat ruoste ja roso, mutta hän
tajuaa, että toisille juttu on rappioromantiikka, toisille ostaa vanha esine ja
pitää se sillään tai rohkeasti tarttua siveltimeen. Me olemme Lumimiehen kanssa
tehneet kumpaakin. Suurin osa mööbeleistä on muuta kuin uutena ostettua. Jaanan
mielestä kukin makunsa mukaan ja se on oikein, mikä itsestä tuntuu kotoisalta.
Mikä harmonia ja
väritkin just kohdilleen. Vihreä muratti sytyttää sisustuksen kuin kynttilä
tunnelman. Muratteja ja kynttilöitä ei ikinä voi olla liikaa! Ja miten ihanaa, että maailmassa on niin paljon kauniita tapetteja! Patinaputiikilla
on sivut facebookissa, Instagramissa ja netissä. Jaanan kanssa takuulla aika
hurahtaa, jos vaikka intohimoma on rappioromantiikka ja tosi vanhat esineet.
Tässä kirjan kuva,
joka pysäytti. Kaikki on kohdillaan ja paljastaa salaisen kiintymykseni
punavalkoisen liittoon, ledeihin, kynttilöihin, massiiviseen vanhaan,
ruudukkoikkunoihin ja...Ollaan Leenan ja Arin joulukodissa, jossa
rappioromantiikka on enemmän kuin vain sana, se on elämäntapa. Ikkunasta katse
karkaa pihan perällä lumen sylissä lepäävään punaiseen huvimajaan. Ikkunoissa
kuurankukkia...
Uudet tuulet Ilonan joulukirjassa kertovat hänen ammatistaan valokuvaajana eli mukana on paljon kuvia
lapsista, eläimistä, luonnosta...Onneksi myös hänen omasta kodistaan, sillä
hurmaannuin näihin verhoihin per heti.
Tässä verhot olkkarissa ja huomatkaa tuo ’Karen
Blixen –pituus’. Ja nyt Ilona iloisesti yllättyy, sillä vihdoinkin askartelu,
jota aivan rakastan:
Mitä tahansa
Wrendalen kuppeihin askarrellaan, se on huippua, mutta jos niistä keksitään
tehdä adventtikynttelikkö taidamme olla jo linnunradalla♥
Rrrrrrakastan
Ilonan kirjoja, jotka ovat matkanneet kanssani jo kohta yksitoista vuotta, joten ei muuta kuin annamme sisustuskirjakuningattaren lausua loppusanat:
On tultu
viimeiselle sivulle. Ensimmäisen kerran kirjoitin kirjaan Sateenkaaren taa
kaksitoista vuotta sitten. Silloin punaturkkini oli aivan pieni, nosti sohvalla
tassunsa syliini ja nukahti kylkeeni tyytyväisenä. Sen jälkeen Neilikka on
ollut jokaisen kirjani sivulla, mukana kirjoittamassa viimeisen sanan,
huokaamassa onnesta hiljaa. Tänään on aika kirjoittaa tähteni kanssa. Lumen
peittäessä tassunjälkesi viimeisen kerran nostan katseeni taivaalle, sillä
olethan aina kirkkain tähteni. Minun oli annettava sinun lentää – ja tänään
kirjoitan kirjan loppusanat sinulle, rakas ystäväni. Toivotan niin hyvää
matkaa.
Joskus on aika
kirjoittaa viimeinen sana päättymättömään tarinaan. Minulle jokainen kirja on
ollut äärettömän hieno matka, ja on ollut kunnia kirjoittaa 26 kirjaa. En
suostu sanomaan hyvästi, mutta tänään sanon sinulle, lukijani, näkemiin. On
aika seurata tähteä, mihin se ikinä sitten viekään.
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)