Vuoden paras kirja? maailman paras kirja? voiko sellaiseen edes vastata? on päiviä kuin tämä, jolloin joku voi!

Tänään on mielen päällä outoja juttuja. Ensinnäkin minun lukuvuoteni paras kirja ei ole salaisuus: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen! Miten lahjakkaasti, lyyrisesti, mutta mitään kaihtamatta Venho onkaan antanut äänen Sylvi Kekkoselle♥

Toinen outo sattumus on se, että olen koko elämäni hyvästä syystä vastannut kyselyyn maailman parhaasta tai itselle merkittävimmästä kirjasta, että se on Mika Waltarin Sinuhe tai Turms, sitä nyt ei polta tulikaan, että niiden hengessä vartuin, niistä imin ydinmehuni. Tänään sama kysymys saavutti minut taas ja pyysin Lumimiestä kuuntelemaan kun luin arvioni Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme teoksesta. Annoin todella palaa eli muutin ääntäni ja otin esiin kaikki ne lahjat, jotka eivät päässeet teatterikouluun. Vastasin toisin eli on aika antaa tillaa myös oman aikamme suurteoksille. Nainen korallinpunaisessa leningissään kantaa aina vain samaa kirjaa ja kirjan tähtitomua on varissut hänen leningilleen...

Olin arbuusimehua, olin... "tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…"

Ja sitten Marina: "Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:"

Mutta Alja: "Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta."

Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämäkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

Leena Lumi