ja muuten luonnonvalkoista, ehkä white off tai Edelweiss...Jännittäviä valoratkaisuja ja huoneet ovat yhden hengen huoneita kaikki. Enää kukaan ei voi huudattaa televisiota, jos joku haluaa lukea tai nukkua. Siitä saa päättää itse. Tiedän kohta enemmän sillä serkkuni on menossa sinne piakkoin operoitavaksi. No, kun kotiin päästiin olivat voimat ihan loppu. Seuraavina päivinä sain luettua kirjan tai kaksi ja reipas sauvakävelykin tehtiin. Siihen se sitten loppuikin, sillä kolmantena aamuna heräsin oikea silmä melkein umpeen muurautuneena. Oltiinkin jo perjantaissa ja kun koitti la luin toisella silmällä puhelimestani ET-lehden jutun Oodi silmilleni ja nauroin kyynelten läpi. Varasin ajan silmälääkärille heti maanantaiksi, sillä onko olemassa mitään silmälääkäripäivystystä...minä en ainakaan löytänyt.
tiistai 9. helmikuuta 2021
Täällä sitä ollaan, mutta kaikenlaista muutakin kuin ihanaa lunta: Novaa, Ikeaa, Ratsulan jakku, ryppyvoidetta, lounas, silmälääkäri....
perjantai 5. helmikuuta 2021
Vanessa Springora: Suostumus
G. ei ollut tavallinen mies. Hän oli ottanut asiakseen
ryhtyä seksisuhteisiin vain koskemattomien tyttöjen ja alle murrosikäisten
poikien kanssa ja kertoa niistä kirjoissaan. Sitä hän teki, kun käytti minun
nuoruuttani seksuaalisiin ja kirjallisiin tarkoituksiin. Hän tyydytti laissa
kielletyn intohimonsa minun avullani joka päivä ja rehvastelisi taas voitonriemuisesti
saavutuksellaan uudessa romaanissaan.
Niin järkyttävältä ja pöyristyttävältä kuin tämä ehkä
kuulostaa, äiti saattoi tiedostamattaan pitää G:tä ihanteellisena isänkorvikkeena
minulle, isänä jota ei ollut kyennyt minulle tarjoamaan.
Se jopa jollain lailla lisää äidin arvostusta. Niissä
boheemeissa taiteilija- ja älykköpiireissä, joissa me liikumme, suhtaudutaan
moraalisiin poikkeamiin suvaitsevasti, jopa tietyllä tavalla ihailevasti. G. on
sentään kuuluisa kirjailija, se on itse asiassa aika imartelevaa.
Hänen ( äidin) mantrakseen on jäänyt ”On kiellettyä kieltää”.
Ei ajan henkeä niin vain voi välttää.
Vanessa Springoran omaelämäkerta Suostumus (Le Consentement,
WSOY 2021, suom. Lotta Toivanen) ravisutti ilmestyessään Ranskaa, koko kirjallista
maailmaa ja kaikkia, jotka kirjan lukivat. Olen lukenut samasta aiheesta vähän
aikaa sitten erinomaisen Kate Elisabeth Russelin teoksen Vanessa, jonka tyyli
ei ollut yhtä henkilökohtainen. Kirja ylsi lukuvuoteni 2020 kuumaan ryhmään. Mieheni
Reima haluaisi Russelin teoksen oppikirjaksi kaikille, jotka ovat nuorten
kanssa tekemisissä eli ’miten saada nuoret ymmärtämään, että aikuisen esittämä
palvova rakkaus ei ole sitä vaan aivan muuta.’ Ranskalaiset tekevät kaiken toisin
haluten korostaa vapautta kiellettyynkin, mutta onneksi tämä ei ole koko
Ranska. Ranskalaisen Delphine de Viganin
elämäkerta äidistään Yötä ei voi vastustaa, liikkuu osin samoilla laittomilla
kentillä, kuin Springoran teos, jossa ’suostumus’ on vain oletus. Yötä ei voi
vastustaa ei jätä minua ikinä. Sen paikkakin on muualla kuin kirjastossa. Kun
Vanessa Springoran äiti ajan henkeen viitaten antoi suostumuksen, annetaan
ymmärtää, että sen tekee myös lapsi, kolmetoistavuotias lapsi. En ole kiveä,
vaikka olenkin kovia kirjoja pedofiliasta lukenut. Jokin ranskalaisten tavassa
kertoa vain lävistää minut kuin tikari. Olen tarinan värisevä uhri nuoren viehättävän
naisen äitinä, sillä muistan millaista oli olla nuori ja kuulla yössä huutavien junien kutsut...En voi ohittaa tätä kirjaa läpihuutojuttuna. Tämä on tosi ja satuttavakin tarina.
Luin eilen uutta Anna -lehteä, jossa Kira Poutasen jutussa Oman
elämänsä päähenkilö, G:stä aikoja sitten selvinnyt Vanessa Springora kertoo miten hän
joutui yli vuoden kestäneeseen
seksisuhteeseen 50-vuotiaan kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Gabriel
Matzneffin kanssa. Hän kuvailee hengästyttävän tarkasti, miten isän ikävä, äidin
ihailu G:tä kohtaan, ajan henki, hänen oma kiinnostuksensa kirjallisuuteen ja tietysti
kokemattomuutensa saivat hänet ansaan. Tajuttuaan lopulta mikä G. oli miehiään
eli Vanessa ei ollut ainoa: uhreina olivat aina uudet koskemattomat tytöt ja Manilan
esipuberteettiset pojat. Vanessa halusi hukata itsensä. Siitä on kirjassa vahva
kuvaus, jossa Vanessa kulkee Pariisin kaduilla oltuaan syömättömänä kauan ja alkaen
kadottaa itseään psykoosiin, jonne G. oli hänet ajanut. Psykoosi parani ja ehkä
sitä hetkeä kuvannee lause:
”Onko kaikki tämä siis totta? Enkö minä olekaan…fiktiivinen?
…mutta hänen sieluaan korjataan kauan. Hänen pitää löytää
omat sanansa takaisin, oppia luottamaan ja rakastamaan terveellä tavalla ja
haastaa elämänsä unelma eli ryhtyä kirjoittamaan.
Anna -lehden Kira Poutasen haastattelussa Vanessa kertoo:
”Yritin tavallaan piiloutua fiktion taakse ja silti kertoa oman
tarinani. Sitten tajusin, että minun on kirjoitettava tapahtuneesta
minä-muodossa, suoraan. En vielä tiennyt, mitä tekstillä tekisin, ajattelin
vain, että se oli kirjoitettava.”
Vanessa Springora kirjoitti pieniä tekstinpätkiä lähinnä
öisin, kun ei saanut unta, ja kun jokin tapahtuma nousi hänen mieleensä.
Fragmentaarinen muoto näkyy myös lopullisessa kirjassa, joka on helppolukuinen
ja tehokas.
”Kustantaja tarttui tekstiin heti.”
Vuonna 2021 Vanessa Springora on menestyskirjailija sekä
Julliard-kustantamon – juuri sen saman, joka vuosia aiemmin julkaisi Matzneffin
pedofiliakirjan – kustannusjohtaja. (KP, Anna no 5)
Ranska on omanlaisensa maa ja on huomattava Springoran teon julkaista
kaikki tapahtunut todesti, ei G:n värittämänä, olleen todella rohkea teko. G:llä
on ihailijajoukkonsa, jonka mielestä vaikeneminen on suostumus. Eräs ihailemani
ranskalainen näyttelijä oli jyrkästi vastaan me too-liikettä…
Rangaistuksia annetaan, mutta normi tuntuu olevan, että papit
ja taiteilijat ovat lain ulottumattomissa. Voiko uskonnon ja taiteilijuuden varjolla
saada kaiken anteeksi? Ei voi ja uhrien äänet ovat vihdoin alkaneet kuulua.
Suuri kiitos siitä Vanessa Springoralle, joka uskalsi
laittaa itsensä alttiiksi
kertoa kaiken kuten se meni
pedofilia ei ole rakkautta
kirjoittaa kirjan rikoksesta ja osoittaa syyllistä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja hyllyssä Tuijata Kirja vieköön!
keskiviikko 3. helmikuuta 2021
Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit
Mitä voi tehdä, jos huomaa, että omassa lapsessa on jotain
vialla, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi?
Sulkea silmänsä. Toivoa, että se on sittenkin pelkkää
kuvitelmaa, ohimenevä vaihe, jotain mikä katoaa ajan kanssa. Uskotella ja vakuuttaa
itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia, ettei ole olemassa
mitään muottia, johon kaikkien pitäisi sopia.
Missä vaiheessa aloin ymmärtää? Paljon aiemmin kuin olen
halunnut myöntää itselleni. Tiesin jo ennen kuin ostin talon. Silloin kun muutimme
Köpingeen.
Fabian hymyili harvoin. Hän istui tietokoneella tai kirja
sylissään ja vastasi kysymyksiini korkeintaan parilla sanalla.
Vasta kun Micke ja Bianca muuttivat naapuritaloon, tapahtui
vihdoin selvä käänne parempaan.
Mattias Edvardssonin Hyvät naapurit (Goda grannar, Like
kustannus 2021, suomennos Outi Menna) tarjoaa meille jälleen hyytävää
psykologista pohjaimua perhe- ja ihmissuhteisiin, tavalla, jolla paremmaksi ei voi ehkä
enää mennä. Olen lukenut Mattiakselta tätä ennen Melkein tosi tarina ja Aivan
tavallinen perhe. Viime mainittu herätti minut todella tajuamaan, missä
kirjailija Edvardssonin kanssa mennään ja teos on ollut myös huikea lukijasuosikki.
Hän kirjoittaa puhtaasti varsin koskettavia ja rankkojakin kertomuksia meistä
ihmisistä. Millaisia me oikein olemme? Mihin kykenemme? Miten paljon voimme
erehtyä luullessamme olevamme oikeassa ja oikeutettuja? Miten vähän näemme
toisistamme, koska haluamme nähdä sen, mikä olisi meidän totuutemme.
Tarina sijoittuu Skåneen idylliselle pientaloalueelle joka
on Köpingenin Astrid Lindgren -alue. Taloista näkee toisten pihoille ja osa
tilasta on yhteispihaa. Vähän kuin turvapesä, jonne muuttaa Jacqueline
viisivuotiaan poikansa Fabianin kanssa. Heidän elämänsä on jäänyt
Yhdysvaltoihin, jossa Jacqueline toimi mallina, kunnes kolmenkymmenen vuoden
ikä alkoi olla alalle liian korkea. Suhde lapsen isään ei ollut toiminut ja
Jacqueline päätti palata kaikkien vuosien jälkeen Ruotsiin. Hän on yksi tarinan kertojista nähden asiat
omalta kannaltaan ja aina lastaan puolustaen. Fabianilla ei ole mitään
diagnoosia, koska hänen äitinsä ei suostunut sitä edes kokeilemaan, vaan
raivostui jo pelkästä ehdotuksesta. Lukija voi sitten pohtia mitä on kyseessä,
sillä tyhmä Fabian ei ole. Hän voisi muiden mielestä kirjan tapahtumien
perusteella saada joitakin kirjainyhdistelmiä, mutta yhtä hyvin hän on äitinsä
huonojen miesvalintojen uhri ja vihamielisen ympäristön uhri.
Jostain syystä Jacqueline ajattelee, että on vain hyväksi
kun Micke ja Bianca lapsineen muuttavat naapureiksi. Seuraa Fabianille ja
enemmän hänellekin, sillä pihapiirin perinteitä vaaliva vanhempi pariskunta ei
kovasti ilahduta Jacquelinea eikä hän heitä. Alueella asuu myös muutamia hänet
huomanneita miehiä, jotka yllättäen ovat ihan ammateissa, toinen pankissa ja
toinen poliisina, mutta lopulta heistä aiheutuu vain harmia. Jacqueline seuraa
uusia naapureita, mutta perheen äiti Bianca, joka on kiinteistövälittäjä, on
valistanut jumppamaikka miestään Mickeä, että näin pienellä alueella on
naapureihin osattava pitää juuri oikea välimatka olematta silti epäkohtelias. Mitä
Bianca sille mahtaa, että lapset jatkuvasti törmäävät toisiinsa koulussa ja
leikkikentällä ja pihalla. Mitä hän sille voi, että ei ole malliluokkaa ja on
täynnä outojakin pelkoja. Hän ei aavista ollenkaan, miten häntä aluksi
ihaillaan:
Toiset vain syntyvät sellaisina. He kulkevat läpi tulen
saamatta palovammoja ja läpi veden kastumatta. Minä olen koko elämäni ajan
tottunut jäämään sellaisten naisten jalkoihin. Toisinaan he pysähtyvät
mulkaisemaan kateellisesti sääriäni tai rintojani kiiruhtaakseen sitten taas
eteenpäin tietoisina siitä, että he ovat vetäneet pidemmän korren elämän
arpapelissä. Olin aivan eri lähtöviivalla sellaisten ihmisten kanssa kuin
Bianca Andersson.
Se mikä se Jacquelinen korsi sitten olisi ollut käy kirjan tapahtumavyöryn
kautta hyvinkin selväksi. Edvardsson on kiehtova kirjoittaja: hän osaa
kirjoittaa lapsista, naisista ja miehistä kaikenikäisinä luontevasti sokaistumatta
kenenkään tissivaoista. Pidän siitä, että naista ei kuvata vain objektina
ulkonäkönsä perusteella. Pidän siitä miten Mattias nostattaa kauhunväreitä. Pidän
kaikessa hänen tyylistään. Minusta hän on värisyttävin kuvaillessaan Fabianin
ajatuksia. Ne tulevat esiin Fabianin kertojavuoroilla. Vuorottelevat kertojat
ellei heitä ole liikaa, on aina erinomainen ratkaisu. Siinä Mattias Edvardsson
on mestari. Kirjoitin edelliseen Mattias -kirjaan erään lauseen, josta olen aina
pitänyt. Minulle se on tämänkin Hyvät naapurit kirjan tunnari, sillä tämä
unelma-alue koostuu onnettomista tai onnellisista perheistä. Tämän kerran vielä
Mattiakselle Tolstoin kuuluisa aloitus Anna Kareninaan: ”Kaikki onnelliset perheet
ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tarinan
iso tragedia vie paljon mennessään. Ainajaikuisesti. Tämä koskettaa heitäkin.
Elämä hajoaa, ihmiset katoavat. Mikään ei ole ennallaan, eikä
kukaan tiedä miksi.
Minä jatkan putoamista.
Ainajaikuisesti.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuulia/Lukutuulia
*****
perjantai 29. tammikuuta 2021
Lumen taikaa ja viikonloppuun!
Nautitaan nyt puhtaasta puuterilumesta intohimolla! Teimme eilen metsälenkin lumen valossa. Oli autuaallisen hiljaista ja lumi puhdasta. Se oli täydellistä satua♥ Kulku sujui hyvin lumen valossa.
Luen, mutta haluan aikaa myös lumesta nauttimiseen. Tulipa nyt kirja, joka taitaa viedä, ei enää pikkutunneille, mutta sinne jonnekin yli puolen yön. Tätä oli odotettu!
Talvikollaasissa mukana myös suuriruhtinatar Olga: Those were the days♥
Yuyu -tunikamekkoa meni juttuni jälkeen niin, että ehdin just ja just ostaa ystävälleni Saksaan. Oikealla alhaalla oleva kuva on ollut Ilona Pietiläisen kirjassa Talven taikaa ja vasen alhaalta on joululta 2017, jolloin kaikki oli just kohdillaan. Olen kokenut rannikolla liian monta joulua ilman lunta, joten arvostan valkeaa joulua.
torstai 28. tammikuuta 2021
Annamari Marttinen: Häiriömerkintä
Sain aina kuulla minkä jo tiesinkin. Viimeisimmän laskun eräpäivä
oli ollut kolme viikkoa sitten, siihen oli lisätty edellinen, maksamaton erä
sekä kaksi viiden euron muistutusmaksua.
Muistutusmaksut nopeassa sikiämisessään ja monistumisessaan
ovat velka-ahdinkoisen ihmisen kuolinsyy. Samoin kuin korko, käsittelymaksut,
palvelumaksut, tilin- ja luotonhoitomaksut.
Otin ensimmäisen pikavipin.
Ahdistus alkoi töniä rintakehässäni kuin olisin aiemmin
ottanut rauhoittavan, jonka vaikutus oli alkanut heiketä.
Annamari Marttisen Häiriömerkintä (Tammi 2021) menee todellisuustunteisuudessaan
ja koskettavuudessaan ihan jokaisen iholle, joka on joutunut tavalla tai toisella
rahavaikeuksiin ilman mitään suojaverkkoa. Tämä voi tapahtua kenelle vain
tuloista riippumatta. Se on kuin syöpä, jolle ei löydy muuta selitystä kuin ’sattumakortti’.
Kaikki kauhea vain alkoi tapahtua ja nyt se tapahtui autoliikkeen sihteerille
Karoliinalle. Hän oli eronnut ja hänellä oli tytär Lumi, jonka isän kanssa oli
ollut sopuero ja Lumin tapaamiset isänsä kanssa järjestyivät kiistoitta.
Karoliina ei halunnut kuuta taivaalta, ainoastaan isomman asunnon, jossa
hänelläkin olisi oma makuuhuone. Kun kiinteistövälittäjä Jyrki Jämsen vielä ennusti
Karoliinan asunnon menevän noin kolmessa kuukaudessa, tapahtumat alkoivat vyöryä.
Karoliina ja Lumi löysivät uuden unelmakotinsa, jonka keittiökin oli remontoitu
vasta seitsemän vuotta sitten…Karoliina haki lainaa ja sai sen tutussa pankissa
helposti. Silloin tapahtui kuin blackout, sellainen joka voi tapahtua kenelle
tahansa meistä. Karoliinan mielestä etenkin keittiö oli järkyttävä eli se heti
purkuun ja sitten kohta kylpyhuone ja…Tutut automyyjät ehdottivat kahta
remonttimiestä, jotka tekisivät keittiön täyspurun ja vielä muutakin tarvittavaa
maksettuna pimeästi kolmenkymmenen euron tuntihintaan per mies. Se tuntui ihan
kohtuulliselta. Jämsen otatti Karoliinan asunnosta myyntikuvat ja ensimmäisen
näytön lähetessä Karoliina ja Lumi asuivat jo uudessa kodissaan. Karoliina alkoi
suunnitella tupareita…
Kohtalo. Julma kohtalo vei Karoliinalta työpaikan juuri nyt.
Kaksi kuukautta muuton jälkeen. Hänen entisen asuntonsa sunnuntainäyttöön ei
tullut ketään. Eikä tullut seuraavallakaan kerralla. Erittäin vakuuttavasti
Marttinen kuvasi velkasuman kertymistä. Aloin kuulla korvissani
Huuliharppukostajan tunnarin. Laskut kasaantuivat ja niihin oli lisätty vaikka
mitä maksamattomuuden takia ja aina tietysti korko. Pankki antoi kaksi kertaa
lyhennysvapaata, mutta vain kolme kuukautta kerrallaan eikä se riittänyt edes
kunnon tekohengitykseen. Karoliina alkoi vältellä ystäviään. Hän piti huolen Lumin
huolettomuudesta. Hän seisoi jyrkänteen reunalla miettien, kumpi olisi
vaihtoehto: kuolema vai maksuhäiriömerkintä. Tuosta kauheasta sanasta tuli koko
elämän määrittäjä. Lopulta, tietäen mihin ryhtyi, mutta olosuhteiden pakottamana, Karoliina ajautui
pikavippifirmojen sivuille, jotka tarjosivat vakuudetonta luottoa 2 000 eurosta
aina 70 000 euroon asti. Vaikka hän otti aluksi vain 2 000 euroa, oli hänen kerrottava kaikki. Karoliina kertoo kaiken muun paitsi työttömyytensä.
Nyt oli jo pakkotilanne, sillä molempien asuntojen yhtiövastikkeet olivat
rästissä useammilta kuukausilta samoin uuden asuntolainan lyhennys.
Marttinen tekee loistavaa työtä. Hänellä on myös
omakohtaista kokemusta rahattomuudesta lyhyeltä ajalta, mutta pointti on hänen
tapansa tarttua asioihin, joissa on kohtalokasta kasvojen menettämisen pelkoa
tai muuta menetystä. Kun aloitin blogini kauan sitten (2009) havahduin
lukijoihini, kun olin kertonut Marttisen kirjasta Mistä kevät alkaa (2010).
Luin myös Kuu huoneessa, Ero ja Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Etenkin naiset
tuntuivat löytävän tarttumapintaa Marttisen aiheisiin. Naiset voivat kokea
samaistumista hänen aiheisiinsa tai sitten he tajuavat ’sen kaiken voivan
tapahtua ihan kenelle vain.’ Minulle tämä on Marttisen teoksista paras, vaikka
en ole lukenut kuin yllä mainitsemani. Häiriömerkintä on Marttisen yhdestoista
teos.
Joulu on tulossa. Miten järjestää joulun rahaton. Tietysti pikavipillä.
Lapsen tähden. Lumin tähden.
Jokaisella on oikeus jouluun. Pahantekijöillä,
murhamiehillä, alkoholisteilla, kodittomilla, metsän eläimillä, lintulaudan
linnuilla…
Pikavippien ottajilla…Koska häpeävät niin paljon.
Häpeävä pakottamalla pakottaa joulun tunnelman ja mielen ja
hän pystyy olemaan sen yhden päivän, tärkeimmän, jouluaaton, pelkäämättä koko
ajan.
Hän muistaa joulurauhan. Joulurauha on edelleen olemassa ja
edelleen se julistetaan Suomen Turussa ja kaupunkien toreilla.
So this is Christmas and what have you done?
tiistai 26. tammikuuta 2021
Vaaleanpunaisen, vanhan puutalon tarinat ennen kuin....
Vuosi sitten ajoimme tapaninpäivänä katsomaan, mitä tyttäremme Meri ja hänen armaansa Sami olivat juuri ostaneet Lohjalta. Majoituimme Merin pitkäaikaiseen opiskeluasuntoon Aurinkolahdessa. Ikkunoista näkyy meri samoin kuin parvekkeella, johon mahtui ruokapöytäkin. Tämä tapahtui juuri kun olin ehtinyt ihastua Aurinkolahteen, minä maalaislikka merenrannalta! No, Lohja vei vuoden ankeanakin aikana voiton ja valloitti sydämet. Merillä on aikomus avata instaan ja ehkä myös blogiin remontti&sisustusblogi, mutta sitä odotellessa sain luvan laittaa koosteen tekemistäni jutuista. Talo remontoidaan pieteetillä, mutta en mitä ilmeisemmin saa kertoa, mitä on tulossa...
Minä ihastuin paitsi tonttiin, sen malli ja miten talo siinä asettuu, myös talon väriin ja kahta seinää kiertävään terassiin. Vasemman päädyn terassiosa on suosikkini, sillä siellä on helteilläkin viileää. Piha on aidattu koiruuksille ja aitaus tulee laajenemaan koskien tuota saunaosaston ovea, joka edessä näkyy. Pääsisäänkäynti on talon toisella puolella ja kerroksia on kolme. Olen ihastunut Lohjanjärveen, kyyhkyjen huhuiluun. runsaisiin puutarhoihin ja kastanjapuihin. Tännekin sellaisen sitten sain, mutta saas nähdä, jos saari armahtaisi vyöhykkeen kolmoseen. Nyt laitan linkit ja sieltä löytyy yksi kiva ruokapaikkakin, jonne palaamme aina uudestaan. Linkkien takaa kuvia löytyy ja tarinaa, tähän vain muutamia kuvia.
Tapaninpäivän ajelulla jännittävin fiiliksin ja rakastuneita pöllöjä
Hyvänen aika sentään! Siinä hän seisoo näyttävänä, vanha kaunotar, odottamassa kotiin saapujia. Hän on valmistunut 1929, on vaaleanpunainen ja kahta seinää kiertää terassi. Huoneet ovat kolmessa kerroksessa ja piha on kivasti aidattu koiruuksille. Rantaan on matkaa noin kilometri. Ihana rinnetontti, josta keväällä varmaan putkahtelee vaikka mitä kukkia.
Satavuotiaan vaaleanpunaisen talokaunottaren tarinoita eli Merin ja Samin kodista
Muistatte ehkä meidän visiitin nuorillemme tapaninpäivänä, jolloin kävimme myös kurkistamassa heidän tulevaan kotiinsa Lohjalla. Nyt olimme melkein viikon ja jos hyvin käy palaamme piakkoin: Reima remppaan ja minä kuvaamaan sekä hoitamaan puutarhaa. Jotenkin aavistan, että seuraava Puutarhavierailuja tulee nuorten puutarhasta...Huomatkaa jo tässä kuvassa rinteen alun pengerrykset. Siihen on nousemassa Merin toimesta valkoista gladiolusta ja valkoisia liljoja, me veimme nuppuisia kieloja lehdostamme ja ristinummiruusun. Mitä löytöjä teinkään kun vähän tongin eli minulle tuo paikka on kuin etsisin talon rakentanutta perhettä, sillä joku omistajista on ollut puutarhasta innostunut ja veikkaan heitä!Kiinnostavaa mitä vanhoja lajikkeita sadan vuoden takaa olisi voinut säilyä muuta kuin omenapuut, syreenit ja tietyt perennat.
Kirjailija L.M.Montgomeryn mukaan akileijat tuovat keijut puutarhaan, joten niitä täällä täytyy iltahämärissä tanssia auringon viime kilossa ja suviyön hämärillä...keijuja.
Akileijarapuista on tullut mitä mainioin paikka ottaa kuvia tähän aikaan vuodesta. Huomatkaa jälleen kuunliljapenkki kivetyksen yläpuolella. Nyt molemmat koiruudet kuvissa mukana.
Nuoret terassinsa grillipäädyssä. Huomatkaa avonainen portti puutarhaan, jonne koirat voivat mennä turvallisesti.
Merin, teologian maisteri 2019, valmistumisen juhlista Lohjalla tuli yllättävä ja suloinen viikonloppu!
Lähdimme perjantaina Lohjalle juhlimaan ihan perheen kesken tyttäremme Merin valmistumista teologian maisteriksi. Minulle joka olen aikamoinen perfektionisti, kuten muuten on Merikin, viikonlopusta tuli väkisinkin erittäin relaksoiva, sillä kohtalo ratkaisi tahdin. Saavuimme pe illasta ja mukana oli mm. äitini Merille ruukkuihin istuttamia lyhtykoisoja, jotka olimme viikkoja sitten noutaneet Luvialta. Syötyämme nuorten terdellä ja majoituttuamme, istutimme mummon kukat Merin ja Samin puutarharinteeseen. Niissä on jo lyhdyt valmiina, joten vain oransseja värejä odottamaan ja tietysti leviämistä, koska tulossa on japanilainen puutarha.
'Pojat' lupasivat syödä ellen selviä punaisesta lihasta, mutta asiaa helpotti Joonas kertomalla minulle puhelimessa etukäteen lihan olevan lähitilalta ja naudat saavat laiduntaa vapaana ulkona. Annoksessa oli kolme röstiä, lihaa, maustevoita, punasipulia ja salaatti, jonka olin laatinut etukäteen puhelimessa Joonaksen kanssa,sillä halusin varmistaa, että saan riittävästi salaattia ja ehdottomasti vinegretti -kastiketta. Kaikki oli vimpan päälle ja vielä otimme jälkkäriäkin, jota en tosin huomannut kuvata eli vanhanajan vaniljajäätelöä mansikkaviipaleilla. Gasthausiin sopisi hyvin jälkiruokalistalle Apfelstrudel mit Vanille Eis oder/und mit Sahne etenkin nyt omenasadon aikaan.Gasthaus Lohja, nyt tiedämme, että ei tarvitse laittaa ruokaa kun tulemme Lohjalle, sillä tulemme teille! Sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä paikka on suljettu, mutta muuten, menkää ihmeessä kokeilemaan. Tarkemmat aukiolot löytyvät, kun klikkaat nimeä tai googlaat paikan nimellä.
Niin...se yksi sitaatti, jonka myös poimin listaltani on tämä ja ihan Merille sopiva:"Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut."
- Sadie Jones -
suomennos Marianna Kurtto
rakkaudella Merille
mama&papa
Tätä joulua en unohda! Meidät oli kutsuttu Merin ja Samin jouluun Lohjalle, jonne olisimme lähteneet vasta tapanina. Sitten alkoi tapahtua. Aattona vielä skoolasimme virtuaalisesti yhdessä, mutta seuraavana päivänä sairastui yksi (ei koronaa!), sitten toinen (ei koronaa!) ja kaiken huipuksi sydämenvaltaajamme eli Dina, joka vietiin hätänä päivystykseen ja on nyt leikattu jo ja vähän liiankin pirteä. En mene yksityiskohtiin, mutta kyllä tuli melankolinen olo. Nyt kun minäkin olisin voinut ja miten kauniiksi Meri oli heidän joulukotinsa laittanut. Äsken sovimme, että jos seuraavat kaksi viikkoa eivät kaada mitään ikävää niskaamme,
Siis jos elämä nyt soisi...Heillä ei enää silloin kuusta, mutta me pidämme viikon nuutin yli. Roikun aina joulussa viimeisillä voimillani, en voi päästää irti, en. Mikä vuodenaikajuhla on kuin joulu, suorastaan viides vuodenaika, se rakkain
Satavuotias talokaunotar Lohjalla, ehkä vielä tulemme...
Tässä siis alkupaloja nuortemme kauniista Lohjan kodista. Katsotaan kuka seuraavaksi kirjoittaa tarinaa.
PS. Vaaleanpunaisessa talossa, kolmannessa kerroksessa nukahdin ja heräsin laulurastaaseen kesäkuussa. Elokuussa nukahdin ja heräsin sepelkyyhkyjen kujerrukseen...
Jos me muuttaisimme Lohjalle, ensimmäinen istutus olisi magnolia Black Tulip...Kuvakaappaus Mustilan sivulta.
Korvasimme menetetyn perhejoulumme viettämällä ystävänpäiväviikonlopun vaaleanpunaisessa puutalossa jouluna! Helmijoulu♥ Kuvassa äiti ja tytär takalla eli aika ihanaa♥ Nuoret olivat säästäneet joulusta kaiken muun paitsi kuusen, joten tontuissa riitti. Tässä Vinttitonttu valaisee mieliämme:
Aika hauska♥
Perjantai oli nyt joulun lapsemme syntymäpäivä, joten osasimme antaa sisustajalle toivotuinta (pst...se on Ikean lahjakortti). Vitriinin päällä lumiukko hymisi tyytyväisenä. Tapetin eksoottiset linnutkin olin kuulevinani...En ikinä kyllästy noihin perhosiin, joiden aprikoosin tai persikanväriset siivet värähtelevät keijuihin uskoville.
Taika jo katselee, että eikö lahjoja avata ollenkaan. No avattiin toki ja nuoret saivat mm. Muumien vieraskirjan ja Ilona Pietiläisen Talven henki Anna joulun tulla, Meri sai vaatteita ja kosmetiikkaa ja Sami uudet Reinot. Yhteisesti nuorille jatkoimme Taika-sarjan kartuttamista. Me saimme jotain, jonka kerran jätimme ostamatta Ikeasta, koiruudet saivat nameja, koska olivat jo joulukuun jouluna saaneet leluja. Ja tietysti suklaata! Oih, joulun taikaa! Ja ulkona maa valkoisena.
Olohuoneen puolella Dina, 13,5 vee. Monesta tänä vuonna selvinnyt ja nyt kuin nuortunut, vaikka tässä onkin menossa torkkutunnelmat. Hän on alkanut bilettää öisin...Ovea terassille vartioi kotitonttu Harmaanuttu. Oven takaa löytyy jännittävä luminen maailma, jossa koiruuksille lanatut polut.
Meri yllätti meidät avocado-broileripastalla eli napakymppi. Ruokaisampi avocado-versio, jonka epämääräinen kuvani ei tee kunnia ruoan maulle! Kuulumisia, remonttisuunnitelmia, aaton odottelua, mutta ennen kaikkea: Onnea Meri♥
Lauantaina eli helmikuun jouluaattonamme me tytöt menemme vanhaan tyyliin varhain saunaan. Viivymme kauan pehmeissä löylyissä ja välillä vilvoittelemme alakerran punaisella sohvalla suunnitellen millainen alakerran muutos onkaan tulossa. Sillä aikaa miehet kokoavat keskikerroksen suihkukaapin, jota valitsimme virtuaalisesti Merin kanssa nautiskellen. Siinä se nyt on enää ovia vailla, mutta nekin tulivat ennen jouluateriaa ja lahjoja. Aattoon kuuluva sarjakin katsottiin. Musiikkina alakerrasta kuului soittoharjoituksia rummuilla. Kuvat ovat kummankin rumpalin työskentelystä, mutta pitäähän jotakin jättää jemmaankin.
Merin jännittäviä puutarhalöytöjä, joista yksi on auringontähti, josta en ollut kuullutkaan!
Luontoportin sivulta kaapattua tietoa:
Meillä auringontähteä on istutettu lähinnä vanhoihin kartanonpuistoihin, huomiota herättäväksi yksittäisperennaksi tai pieniin ryhmiin. Ensi kerran lajia tuotiin maahamme viime vuosisadan alkupuolella ja siitä lähtien se on monin paikoin säilynyt viljelyjäänteenä, joskus levinnyt ympäristöönkin. Parhaiten auringontähti menestyy varjoisella tai puolivarjoisella paikalla kosteassa maassa. Tätä perinteistä koristekasvia voisi isoilla pihoilla alkaa suosia uudelleen. Perhosista haaveilevalle puutarhurille auringontähti on hyvä valinta: suuret mykeröt tarjoavat laskeutumisalustan isoimmillekin päivä- ja vaeltajaperhosille, myös kovakuoriaiset kokoontuvat kukintoihin syömään siitepölyä.
Kuvat auringontähdistä ovat Merin ottamat ja nämä siirtyvät Vanhan Vaaleaanpunaisen Talon Tarinoihin. Kukka on tyttärelle mieluinen, sillä hän haluaa istuttaa perhosia ja muitakin ötököitä houkuttavia kasveja. Tämän on istuttanut joku entinen asukas sadan vuoden aikana...
Yksi sorttimentti pioneita vaaleanpunaisessa talossa Merin kuvaamana.