KUMMITÄTI

Oven vieressä, pinnatuolilla, istuu vielä yksi, johon kukaan heistä ei vilkaise. Jokainen pelkää, että se silmäys paljastaisi jotakin heistä, että tuo yksi katsoisi takaisin ja näkisi pohjaan asti. Heidän silmistään näkyisi, mitä he ajattelevat, vaikka eivät sitä ikinä lausuisi ääneen.

Siinä istuu tummanharmaaseen pukeutuneena nainen, syrjässä kuin hajamielisyyksissä kädestä laskettu tavara, kumolleen jäänyt astia, tarpeeton kapine, kasa tuhkaa, uunin arinalta kaavittu.

Kukaan ei katso Ansaan.


Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti (Otava 2011) on todenmakuinen kuvaus suomalaisen perheen vaikenemisesta, salatusta tapahtumasta, joka erottaa yhden perheenjäsenen, tässä tapauksessa Ansan, kolmeksikymmeneksiviideksi vuodeksi eroon sukulaisistaan. Vasta Ansan isän peruskirjoitustilaisuus saattaa perheen yhteen väkinäiseen tilaisuuteen, jossa sanoja on vaikea löytää ja katse kaihtaa katsetta. Tarkkailija on vainajan tytär Elina, joka havainnoi sekä lapsuudenkotiaan että muita läsnä olevia, etenkin tätiään Ansaa, johon vuodet eivät näytä jättäneen merkkejään. Lukija ei pääse heti perille, kuka on rikkonut ja ketä vastaan, mutta oudon helposti myötätuntoa riittää kirjan molemmille päähenkilöille, huimaa uraa tekevälle Elinalle, sekä Ansalle, joka näyttää jääneen elämässään huonommille korteille. Kummassakin on tunteita liikuttavia piirteitä ja Paavilainen kirjoittaa heistä hyvin todenmakuisella kielellä ja objektiivisuuteen pyrkien. Tämä voisi olla kenen tahansa tarina, mutta kirjailijan ääni on niin osuvaa, että hetkeäkään tarina ei maistu liian laimealta, vaan enemmänkin hyvinkin paljastavalta, mutta ilman suurieleisyyttä. Ansasta, ompelijasta saamme vaikenevan ihmisen tietoa ja hyvin pian arvaamme, että syrjästäkatsojan vuosissa elää kiinnostava ja traaginenkin henkilö, josta löytyy monia puolia:


Ansa tietää, ettei kukaan hänen eläkettään halua maksaa, eikä sillä summalla sitä paitsi eläisikään: kuolike olisi oikeampi nimitys. Siksi hän ompelee sormenpäät hellinä ja neulanpistoista kovettuneina, niin että jos joku niitä pitelisi, ei erottaisi, koskettaako nimetöntä vai kantapäätä.


Hän oli Ursula, suopursun tuoksu, tunnekuohu, äkillisesti nouseva verenpaine, sydämen jytke niin että se tuntui irtoavan rinnasta, kohoavan taivaalle, liikuttavan siipiään, liitelevän kuin leija; sateenkaaresta irronnut värikäs nauha.


Kummitäti kertoo uskottavasti kahden naisen toisiaan leikkaavasta kohtalosta, jossa kuva loppua kohden kirkastuu niin, että mikään ei ole sama kuin alun seepianvärisessä lapsuudenkodin tunnelmassa. Elinasta kovatahtisen uran pyörteissä Paavilainen tekee niin uskottavan, että mieleeni tuli väistämättä Helsingin Sanomien Mielipide (7.1.2012) Väsynyt uraohjus ei ole kunniaksi työnantajalleen, jossa nimimerkin takana kerrotaan, mitä upean uran kulisseissa piilottelee. Elinakin joutuu maksamaan menestyksestään kovan hinnan, sillä eräs hänen lähellään ei kestä. Tuskaa ei helpota edes Itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja presidentin kättely, vaan on päästävä äkkiä kotiin, jonnekin pois.

Kummitäti on ensimmäinen lukemani kirja Ulla-Maija Paavilaiselta, mutta ei viimeinen, sillä luin vetävää ja viihdyttävää tekstiä, josta mieleeni tulivat mm. Annamari Marttinen (Mistä kevät alkaa, Kuu huoneessa, Ero…), Pirjo Rissanen (Äitienpäivä) ja Marja Björk (Puuma). Kaikki kotimaisia kirjailijoita, joiden kirjat ovat minulle kuin ’talon viiniä’ eli sitä takuuvarmaa, joka ei takuulla petä, jos ei ihan tajununvievästi yllätäkkään. Mitään heikkoutta en Kummitädistä osaa mainita ja onhan Paavilainen kokenut tekstin suoltaja: toimittaja sekä tehnyt aikaisemmin kirjat Sinulle luotu, Sokerisiskot, Äkkilähtö ja Kylmä kamari. Kyllä tähänkin kirjaan rosoa löytyy, sillä Ansa on persoonana niin omaa luokkaansa, lukija saa pitkään ihmetellä kuka on kirjan Kummitäti ja eräs iltapuku:

on päiväkirja, muistelmateos, värssy, rehellisin mahdollinen tarina, täynnä revittyjä ja umpeutuneita haavoja, yhtä aikaa ristiäismekko ja kuolinpaita. Se on valmis, se on raadeltu, ja se on arvista koottu.