sunnuntai 21. elokuuta 2011

ERO

He olivat sabotoineet toisiltaan rakkautensa sekä myös rakkauden kehenkään toiseen. Vuosikymmeniä kestävän rakkauden ja perheen.

Nämä kaksi lausetta ovat täydellinen ja tuskallinen tiivistelmä Annamari Marttisen uusimmasta kirjasta Ero (Tammi 2011), jossa Ellen, kolmen lapsen äiti haluaa erota miehestään Kimmosta, vaikka kummallakaan ei ole kuvioissa kolmatta osapuolta, ei petosta, ei salarakasta. Kirja vetää eron kokeneen lukijan ihan vereslihalle, sielun orvaskesi alkaa pilkottaa, sillä pelottavan koetuntuntuisesti Marttinen kerii auki Ellenin ja Kimmon kahdeksantoista vuotta kestänyttä avioliittoa sekä analysoi tapahtunutta Ellenin kautta ajatuksissa, teoissa, eroseminaarissa, vieraissa vuoteissa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin hiljaisuus ja syyllisyys kilpailevat, kumpi satuttaa kovemmin.


Annamari Marttinen on niitä harvoja suomalaisia nykykirjailijoita, jotka luen aina. Hänessä on todenmakua ja uskallusta sanoa sekä kirjallinen lahjakkuus, joka on eittämätön. Edes dialogien puhekieliset tekstit eivät ärsytä, sillä Marttinen kyllä ehtii osoittaa, että äidinkieli, sana ja tunne ovat hallussa. Ihastuin jo hänen kirjaansa Kuu huoneessa, joka voisi ihan hyvin olla kenen tahansa todellisuutta, vaikka ikävien sattumusten seurauksena. Sitten tuli Mistä kevät alkaa, joka oli niin vaikuttava kertomus saman perheen eri sukupolvien naisista, että suosittelin sitä kaikille viitteellä: Älkää ikinä tulko tarinan Leilaksi! Marttisen esikoisromaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä luin kuin menneisyyteen kurkkien, mutta en nähnytkään siellä minua, vaan muita. Sitä en ollut kokenut, mutta tunsin heitä sieltä pitsien joukosta ja koin myötätuntoa ja ymmärrystä. Sen sijaan tämä Marttisen Ero on vertaistukea jokaiselle eronneelle, niin minulle kuin kelle tahansa avioeron kokeneelle. Erityisesti tämä osui ja upposi nyt, kun olen viimeisen vuoden elänyt hyvin lähellä parhaan ystäväni avioeroa. Hän ei lähde avioeroseminaariin, mutta ostan hänelle Marttisen kirjan ja luen sieltä ensilehdeltä tämän Søren Kirkegaardin viisauden:

Uskaltaminen tarkoittaa
että kadottaa hetkeksi varman pohjan.
Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa,
että kadottaa itsensä.

Kirjan Ellen ja Kimmo ovat olleet avioliitossa kahdeksantoista vuotta ja lapsia on kolme sekä idyllinen, sininen puutalo ja kaikki hyvin ulospäin. Se vain, että se kaikki on kulissia, joissa kumpikaan ei enää tunne mitään, mutta ei osata erota, vaikka ei voida olla yhdessäkään. Toinen on kuin vieras. Silti Ellen on se, joka kirkkaammin tajuaa, että ’yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.’

Mikään ei ole enempää totta, vakuutan minä, avioeron kokenut. Vaan mistä ammentaa kirjailija Marttinen: omasta avioerostaan!

Elokuun Sara-lehdessä Annamari Marttinen kertoo jättäneensä taakseen parikymmentä vuotta kestäneen avioliiton. Päivi Ängeslevän ja Pauliina Susin jutussa Näinkö se rakkaus loppuu? Annamari toteaa:

Ero vaatii suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan, ottaa riski yksin jäämisestä. Jos on lapsiakin, eropäätös on hirvittävän kipeä. Kuka haluaisi nähdä oman lapsensa kärsivän? Mutta jos paha olo kasvaa niin suureksi, että vaarana on oman itsensä menettäminen, on ero ainoa vaihtoehto. Kahdesta pahasta on valittava toinen, pakotietä ei ole.

Oman elämänsä tilittäjä Annamari Marttinen ei kuitenkaan katso olevansa, vain aiheensa hän ammentaa omakohtaisista kokemuksista, mutta kirjojen tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä. Niin tai näin, niin hyvin todelta tuntuu moni asia. Yksi kirjan riipaisevimpia hetkiä on, kun Ellen, joka jahkailee uskaltamisensa kanssa, yrittää vielä kerran tuntea jotain ja painautuu Kimmoon takaapäin halaten:

Hän yritti keskittyä, tuntea jotakin. Että jokin kadoksissa ollut tulisi takaisin, auttaisi häntä, heitä. Kimmo tuntui lähellä hyvältä, lihakset olivat napakat, iho sileä ja lämmin, vatsakumpua ei ollut. Kaikki oli niin kuin piti, paremminkin. Mutta vaikka selkä oli kuinka leveä ja lihakset tuntuivat kämmenten alla, tunne ei tullut.

Vähitellen Ellen tajuaa, että hänen on tehtävä päätös ja kerrottava lapsille, sillä kumpaakaan asiaa Kimmo ei aio tehdä. Ja kun päätös on tehty ja kauniit kulissit rikottu, mikään, mikään ei enää saa kuvaa ehjäksi. Jäljellä on vain upottava syyllisyyden suo, jossa Ellen kuuntelee yhä uudelleen Chisun laulun sanoja ’Anna mun mennä, anna mun mennä, oven avaan, en henkeä saa, mun koti ei oo täällä. Mun koti ei oo täällä.’

Kimmo on järkyttävä tapaus, sillä paitsi, että hän ei hae eroa yhdessä, eikä myöskään suostu ottamaan edes puolikasta syyllisyydestä, hän oikein käärii syyllisyyden lähtiessään kauniiseen pakettiin ja jättää sen jälkeensä entiseen kotiinsa tietäen Ellenin tarttuvan pakettiin, leväyttävän sen auki ja heittävän syyllisyyden ylleen kuin viitan, jossa lukee punaisin kirjaimin: Minä sen tein. Minä olen syyllinen.

Kimmon järkyttävyys on hänen jähmeydessään, vastaantulemattomuudessaan, vaikenemisessaan. Suoraan sanottuna henkisessä julmuudessa! Hän myös kostaa käytöksellään jälkeenpäin, mutta onneksi ei lapsia vahingoittaen.

Ellen sen sijaan jakaa asioita naisystäviensä kanssa, eroseminaarissa sekä vieraissa vuoteissa mielettömästi peläten yksin jäämistä. Paljon virtaa syyllisyyttä ja levottomuutta, sillä aika ajoin Ellen itsekin kokee olevansa yksin syypää kaikkeen:

Tuhoaako mikään naaras pesäänsä juuri kun saa sen rakennettua? Mikään muu kuin hän?

Kaikella on kuitenkin aikansa ja kun vesi virtaa riittävän rivakasti eikä jää lammikoina haisemaan, alkavat pienet ilon purosetkin juosta ja voi löytyä niitä päiviä ja hetkiä, jolloin ei enää tunnu niin pahalta, että pitää käydä välillä vessassa oksentamassa vain koska pelko ja syyllisyys ovat niin suuret. Ja tulee niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu niin hyvältä kuin yksin pärjääminen. Voi olla oma itsensä, ei kukaan muu ja aivan uusi levollisuus täynnä vihreitä toivon ituja valtaa mielen. Se levollisuus näkyy hohteena iholla ja tuikkeena silmissä, eikä siihen tarvita ketään muuta toista, vaan se tulee omasta itsestä, siitä joka kuitenkin on pärjääjä, hyvä äiti ja nainen, jolla on edessään monta upeaa, odottamatonta polkua täynnä elämää, ei pystyynkuolemista.

Annamari Marttinen on tyylikäs kirjoittaja, joka osaa tulla lukijansa iholle. Hän on aina kirjoissaan omalla sydämellään, täydesti itsenään, jota harjaantunut lukija osaa arvostaa. Häntä kiehtovat ihmisten roolit ja keskinäiset suhteet:

Minua kiinnostavat totuuden ja esitetyn suhde. Toisesta ei voi koskaan tietää aivan kaikkea. Ihmiset esittävät toista kuin ovat. Etsin totuutta kirjoittamalla.

Ja totuuden, ei yhtään sen vähempää, Marttinen tarjoaa kirjassaan Ero, jota suosittelen kaikille, sillä kukaan ei tiedä huomistaan.

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Maria  Mari Susa ja Kirsi

22 kommenttia:

  1. Hieno arvio - minua kiinnostaa kovasti lukea tämä, sillä nautin Marttisen psykologisesta osuvuudesta ja rohkeudesta Valkoista pitsiä jne. -romaanissa.

    VastaaPoista
  2. Mukava kuulla, että tämäkin Marttisen kirja raastaa sielun pintaa ;)

    Tämä odottaa jo omassa hyllyssä, tulee pian lukuun!

    VastaaPoista
  3. Maria, kiitos.

    Martisella on todellakin kumpaakin, mitä sanot: osuvuutta ja rohkeutta.

    Suosittelen tämän lisäksi elelt ole lukenut, Mistä kevät alkaa.

    ***

    Susa, joskus on niin mukavaa kun KIRJA raastaa sielun pintaa.

    Melkein arvasinkin...

    VastaaPoista
  4. Allu, niin varmaan onkin. Meri hänestä aina puhuu, joten pitäisi ehkä tutustua häneenkin vähän enempi.

    VastaaPoista
  5. Mie en ole Marttisen kirjoja lukenut aiemmin, mutta olen kauhean kiinnostunut kun sie ja Susa kirjoitatte hänen teoksistaan hyviä arvioita.
    Pidän myös siitä, että kun luet paljon kirjoja, myös aina suosittelet, lahjoitat tai ostat ystävillesi heille sopivia kirjoja. Taitavasti kirjoitettu Ero-kirja sopii, valitettavasti, hyvin monille, mutta toisaalta kirjan kautta on yksi parhain tapa käsitellä asioita.

    VastaaPoista
  6. Minä "komppaan" (minä sana!) Hannaa. En ole vielä lukenut Marttista, mutta juuri sinun ja Susan tekstien myötä olen alkanut kiinnostua. Mietin vain, että mistä kirjasta kannattaisi aloittaa sitten, kun aika on? :)

    VastaaPoista
  7. Hanna, minulle Marttinen on jotenkin luontevaa. Pidän hänen aiheistaan, kielestään, tyylistään, jopa lehtijutun perusteella hänestä itsestään.

    Vain Veljeni vartijaa en ole lukenut ja sen jätän väliin. Sekin on osin Marttisen omakokemaa. Huume aihe ja niitä minä kartan. En voi sille mitään.

    Hän kuka tämän saa, odottaa jo ihan hirveästi. Valotin vähän viikonloppuna, miten paljon samaa, mitä hän on minulle kertonut etc.

    Mutta myös yksi lukijoista voi tämän kirjan saada, jos haluaa.

    ***

    Katja, se aloituskirja voisi olla Mistä kevät alkaa. Siinä on asioita, joissa on tarttumapintaa sinuun. Tai ainakin ymmärrät niitä ja olet niistä kiinnostunut. Sitten voisikin jo olla eron vuoro. Mutta Susa taisi pitää Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä kirjasta minuakin enemmän.

    Marttisen parhaat minulla nyt:

    Ero ja Mistä kevät alkaa!

    VastaaPoista
  8. Hanna, niin kauan kuin on elämää, on toivoa;-)

    VastaaPoista
  9. Löysin tänne Tillmanin kautta.
    Menin vereslihalle jo arviointiasi lukiessa, vaikka itsekin olen aiheesta jonkin verran tekstiä suoltanut - miehen näkökulmasta tietenkin, kuinkapa muuten.

    Täytynee tutustua, vaikuttaa sangen mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  10. Äijä, toivottavasti minä en ollut syy orvasketesi näkyville tuloon...Minä vain kerron tässä kirjasta taustoittaen kokemuksella, mikä minulla on.

    Kyllä kirjassa on mukana myös objketiivisuutta eli Ellen yrittää monessa kohdin asettua myös Kimmon asemaan ja missään vaiheessa hän ei kiellä molempien osallisuutta eroon. Katkeruus tulee enneminkin siitä, että Kimmo ei reagoi. Se on jo yksi osa henkistä julmuutta. Tämän kirjan ero olisi muuten minun mielestäni vältetty, jos Kimmo olisi HENKISESTI toiminut toisin, mutta olisi myös toki voinut isosti joskus kopata naisensa syliin ja olla vähän muutakin kuin se jähmeä möhkäle.

    Jos mies haluaa/aikoo pärjätä naisten maailmassa, on ensimmäinen asia tutustua meihin, outoihin olioihin, jotka ovat yhtenä päivänä tätä ja toisena toista. Siihen pääsee mm. lukemalla naisten tekstejä.

    Nykuisen mieheni, aviossa jo 26 vuotta, kesto-ohje nuorille miehille on, että 'naista pitää miellyttää, mutta silti voi pitää oman päänsä useasti.'Tämä on tietty vähän vitsillä, mutta kuitenkin...

    VastaaPoista
  11. jännä kun minä luen paljon suomalaista niin sitten tätä marttista en ol lainkaan lukenut... täytyy korjata asia. hieno arvio!

    ja tuohon miehesi neuvoon täytyy todeta, että viisas on kuin mikä. jos vaimo on tyytyväinen niin jutut sujuu, eikä se ole edes vitsi ;)

    VastaaPoista
  12. Anni, mun oli pakko sanoa, että se vitsi, kaikki miehet eivät ymmärrä;-)

    Siis minä luen hyvin vähän uudempia suomalaisia, Meriluodosta taaksepäin miltei kaiken, mitä löytyy, nyt runoilijoita sekä sitten Marttista ja Björkkiä (Puuman kirjoittaja), Leena Lehtolaista, mutta en aina etc. Yksi uusi on tulollaan, mutta sen syksy saan näyttää.

    Jos halut kokeilla Marttista, hanki ensin vaikka se elokuun sara-lehti, sitten aloitat tällä tai kirjalla Mistä kevät alkaa.

    VastaaPoista
  13. Leena, minä jos joku tiedän, mitä on se kun toinen ei reagoi. Enkä ole ollut naimisissa miehen kanssa...

    Isoisälläni oli mainio sanonta:
    "Se on tuo miesväki ja naisväki sitä ihan parasta väkkee."

    VastaaPoista
  14. Äijä, kato!, sää uskalsit tulla lukijakseni. Ehkä kestät sitten myös Ailin runon miehestä joka tietää kaiken. Se löytyy rollaamalla ja siinä Jack Nicholssonin kuva;-) Minun mieheni on muuten besserwisser, mutta olen päättänyt olla mielummin onnellinen kuin oikeassa;-)

    Tiedän, että ihan samanlaisia naisia on kuin on kirjan Kimmo. Silloin sitä ihmettelee, miksi sen annetaan jatkua, sen,e ttä sabotoi toisen ja oman mahdollisuutensa Uuteen Onneen. Meille jokaiselle on jossain Se Oikea!

    Alleviivaan isoisäsi sanonnan täysin! Sitä itsekin odottaa rauhan satamaa, mutta valitettavasti elinikäodotteeni on 99,9 vuotta ja mieheni väittää, että lakkaan palamasta liekkinä vasta haudassa, joten toivoa ei ole.

    Nyt lähden lenkille,s illä olen aloittanut Uuden Elämän: Lenkki joka arkipäivä ja en kuku enää öisin koneella!

    Palataan! Ja osallistu arvontaan!

    VastaaPoista
  15. Kiitos taas kiinnostavasta arviosta! Ootan innolla tätä kirjaa.

    VastaaPoista
  16. Susa P., ole hyvä. Toivottavasti pidät.

    VastaaPoista
  17. Vaikuttaapa mielenkiintoiselta kirjalta. Enpä ollut aiemmin kuullut edes kyseisestä kirjailijasta ja alkoi hänen muutkin teoksensa kiinnostaa.

    Minulla on vain se hankaluus nykyään, että on vaikea saada käsiin suomalaista kirjallisuutta kohtuuhinnoin.

    Mutta laitanpa nimen silti ylös tulevaisuuden varalle.

    VastaaPoista
  18. Elegia, ja sitten sinua voivat auttaa kirjablogien arvonnat...

    VastaaPoista
  19. Hei vaan. En ole tainnut ennen täällä kommentoidakaan, vaikka aika ajoin olen kurkistellut, ja Sinun kommenttejasi Katjan ja Susan blogeissa lukenut :). Facebookin kirjablogien kautta huomasin juuri tämän postauksen ja avioeroperheen lapsena kiinnostuin.

    Itse luen, silloin kun lukupuhdin saan päälle, pääasiassa kotimaisten kirjailijoiden teoksia. Marttinen on vieras, mutta alkoi kiinnostaa kovasti! Kiitos esittelystä ja arviosta Leena!

    VastaaPoista
  20. Mie ite, mie silti muistan sinut, sillä minä sanoin aina lapsena, että 'mie ite'. Halusin tehdä kaiken 'mie ite'.

    Lue muutkin Marttisen teokset, ainakin Mistä kevät alkaa ja Kuu huoneessa.

    Ole hyvä vain ja mukavaa loppuviikkoa, Mie ite!

    VastaaPoista