KIRJAN KANSA

Omistan tämän kirjaelämyksen Jaelille Tel Aviviin
toivossa päästä kerran Jerusalem- kierrokselle hänen kanssaan kuin
myös toivossa saada nauttia hänen keittiönsä hunajan ja appelsiinin tuoksusta.



Prologi

Hanna, Sarajevo, 1996

Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.


”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”
Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…

Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen, upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.

Myönnän, jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!

No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen eheyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää.

Epilogi

Valkoinen karva, Sevilla 1480


Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.

PURE, MINÄ PYYSIN, PURE MINUN...

Pure, minä pyysin, pure minun kaulaani sinun sielusi kuva,/ näytä minulle kuka sinä olet,/ piirrä minun verelläni

Ja sen sinä teit,/ painoit kuin loputtoman janoinen eläin/ suusi minun kaulalleni/ ja piirsit hampaillasi siihen oman kuvasi, Sinut

- Tommy Tabermann -

OTA HEINÄNKORSI JA PUJOTA SIIHEN...

Ota heinänkorsi ja pujota siihen maa, ilma, tuli ja vesi, tuoreen leivän tuoksu ja lapsen aamuinen hymy joka saa sokean näkemään.

Pujota siihen sydämen kohdasta läpi mies ja nainen, halu tehdä yhdessä ihmeitä.

Ota yksi ainoa ohut ja sitkeä heinänkorsi: Pujota siihen, äläkä ikinä pudota.

- Tommy Tabermann -

JOS SINÄ OLET OMENAPUU, TAHDON MINÄ...

Jos sinä olet omenapuu/ tahdon minä olla omena./ Jos sinä sytyt tuleen/ tahdon minä olla vesi tai herkästi syttyvä aine./ Jos sinä hukut/ tahdon minä olla pohja tai virta. / Jos sinä katsot kauas/ tahdon minä olla etäinen piste./ Jos sinä suljet luomesi/ tahdon minä olla äkillinen pimeys.

- Tommy Tabermann -

MY MOTHER'S BLACK-EYED SUSAN

25 ASIAA MINUSTA/ 25 ANSWERS ABOUT ME

1) Luen monet yöt./ I read many nights.

2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen./ In some nights I dive into the lake.

3) Pidän meristä järviä enemmän./ I prefer the seas to the lakes.

4) Tyttäreni on Meri./ My daughter is Meri (Meri is meaning the sea.)

5) Olen eläinten oikeuksien puolesta./ I’m against all animal cruelty.

6) Elämä ilman koiraa olisi outoa./ It should be odd to live without the dog.

7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni./ Island horses have stolen my heart.

8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa./ I’ll spend one Xmas in Salzburg.

9) Olen tunteellinen ja romantikko./ I’m sentimental and the romanticist.

10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 7 vee./ Some day I want to travel to Ghana with my best friend, cos we have there the goddaughter Mary, 7 years old.

11) Pidän ilosta, en inttäjistä!/ I like the joy, not the insisting types.

12) Minusta tulee osa-aikairlantilainen ja vähän brittikin./ I’ll may become the part-time Irish and a little also the part-time British.

13) Rakastan intohimolla./ I love with passion.

14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä./ I’ll never fed up with Billy Idol´s Sweet Sixteen

15) Paheeni on Geisha -suklaa./ My sin is Geisha-chocolate.

16) Tarjoan blogissani lukijoilleni KIRJAELÄMYKSIÄ, en kirjakidutuksia./ In my blog I offer the book experiences, no the book tortures.

17) Minulla on kuuluisa puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha (vaikka on myös televisiossa ensi vuonna alkusuvesta, ilmoitan lähetysajan blogissani)/ I have the famous garden, but it’s still The Secret Garden (in TV next Spring, I’ll tell the time in my blog)

18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista, rockista/ I like fado, guitar music, old jazz, rock

19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä."/ I like the sentence: ”We all are standing in a gutter, but some of us are watchint the stars of heaven.”

20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija./I celebrate the party of all senses.

21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun./My husband is my best partner to the adventure.

22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja./ Pablo Neruda offers me many memories.

23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys./ Nobody stop me except the losing of my health.

24) Kirjoitan paljon./ I write a lot.

25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."/ My moto is: ” The only realty is the dream. The only duty is the beauty. The only power is the love.”

THE SURVIVOR

Hoitotahtoni/ My last will

Leena Lumi, synt. 5.5.XX os. Vähä-Mattila, hoitotahto

Mikäli älylliset toimintoni ovat niin paljon heikentyneet, että joudun toisten holhottavaksi, tahdon että elämästäni tehdään niin mukava kuin suinkin. Ruoka saa olla hyvää, mausteista ja maukasta, se voi sisältää kolestrolia ja rasvaa (esim. suklaata ja kermaa). Toivon saavani halutessani hyvää viiniä. Pidän aivan erityisesti korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta. Ja Geisha-patukat ovat suurinta herkkuani. Myös sinihomejuustot ovat herkkuani – kera hyvän viinin. Valkoviineistä pidän erityisesti Chablis Vaudeveystä.

Haluan saada ulkoilla paljon, sillä olen ns. happi-ihminen. En halua jakaa huonetta kenenkään vieraan kanssa. Mieluiten haluan kuolla kotona rakkaitteni ympäröimänä.

Elämääni ei saa missään tilanteessa ylläpitää keinotekoisesti antamalla ravintoa nenämahaletkun, suonitiputuksen tai PEG-napin kautta.

En halua joutua respiraattorihoitoon esim. ALS-taudin, halvauksen tai parantumattoman keuhkosairauden takia.

Toivon, että elämäni loppuvaiheessa helpotetaan oireitani käyttämällä pihistelemättä opiaatteja ja rauhoittavia lääkkeitä kivun, tukehtumisen pelon ja hengitysvaikeuksien lievittämiseksi pelkäämättä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Itse asiassa en kestä kipua ollenkaan, joten aloitetaan morfiini tai vastaava, kun särkylääkkeet eivät riitä.

Kuoleman lähestyessä tärkein asia minulle EI ole elämäni pidentäminen keinolla millä hyvänsä vaan ihmisolennolle kuuluva arvokkuus, jonka toivon säilyvän mahdollisimman pitkään. Kun elämääni ei enää voi kutsua elämäksi haluan keinolla millä hyvänsä täältä pois. Keuhkokuume olisi tervetullut pelastaja. Toivon, että eutanasia on Suomessa jo minun tehdessä lähtöä. Olen koko ikäni ollut eutanasian kannattaja ja puolestapuhuja. Haluan ehdottomasti kuolinapua, mikäli halvaannun tai sokeudun!

Kuolisin mielelläni meren rannalla kuunnellen aaltojen ja lokkien ääniä. Hautaustavastani riippumatta haluan kukkia jouluruusua

Jyväskylässä kesäkuun 30. pnä 2009

täysissä ruumiin ja sielun voimissa

Leena Lumi

todistajat: ________________ ___________________

LUKIJOILLENI/ TO MY READERS

Kesä jatkuu, mutta ilmassa on jo enteitä syksystä. Minua se ei sureta, sillä olen sielultani syksyn ihminen. Syntynyt toukokuussa, mutta sisälläni asuvat syysaamujen rapsakkuus ja ruskan värit. Kohta suven puutarhakuvat vaihtuvat syksyn kuviin ja kirjatkin alkavat osaltaan tuoda mukanaan lunta ja sitä ainoaa vuotuisjuhlaa, johon olen ihan hulluna eli joulua. Sitä ennen kuitenkin muutama asia:
1) Tapanani on laittaa uusintoja toisista kirjoista, etenkin niistä, jotka minä subjektiivisesti olen katsonut uusintojen arvoisiksi.

2) Jos tuntuu, että kirjoja tulee liian hitaasti, kun ei tule yksi per vuorokausi se tarkoittaa yleensä sitä, että a) olen lukemassa teille kirjaa, joka on niin kiinnostava, että itsekin haluan nauttiaa siitä HITAASTI. HIDAS NAUTINTO ON NAUTISKELIJAN JUTTU! b) saatan myös olla kiinni jossain muussa, joka vie minua (iso puutarha, kaukana asuva äitini, vanha koirani, aviomieheni, joku mu asia... c) olen sairas tai kuollut, jota ensin mainittua en teille aio kertoa, koska ei kuulu tyyliini ja toista taas en pääse teille millään ilmoittamaan...

3) Nyt aion uusia teille pari juttua eli Hoitotahtoni, joka tuli mieleeni, kun luin Mannisen Sydänfilmiä. Uusia lukijoita on tullut niin paljon, että saatte lukea uudestaan myös 25 asiaa minusta.

4) Tiedän, että ruokaohjeita on ollut vähänlaisesti, mutta me syötiin melkein koko suvi vain samoja, mutta toki homamade salaatteja sekä grillattua merilohta ja kanaa. Kantarellimuhennosta on myös syöty, mutta senhän jokainen kai osaa tehdä? Kohta on suppilovahveroaika ja sitten kalan kylkeen ilmestyy suppiksia. Nyt tuntuu, että kuningatarkiisseliä on koko ajan ja sen kanssa oikeaa, haudutettua riisipuuroa. Kuulostaa tylsältä, mutta kiinnostukseni focus ei ole ihan juuri nyt keittiössä.

5) Luen koko ajan! Teille!

Ja muistakaa: Kesä jatkuu vielä. Kesä.

Love
Leena Lumi

SYDÄNFILMIN KANSI PIKAUUSINTANA

Tässä tämä Satu Mannisen kirjan kansi vähän isompana - kiitos ystävän avun.

SATU MANNINEN

Satu Manninen rakastaa Buster Keatonia, metafyysisiä keskusteluja sekä villiintyneitä puutarhoja. Hän on valmistunut maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta ja lumoutuu persoonallisista kasvoista sekä Louise Bourgeosin veistoksista. Manniselle myönnettiin Kaarlen palkinto vuonna 2008 esikoisteoksestaan Sateeseen unohdettu saari. Sydänfilmi on hänen toinen runokokoelmansa.

SYDÄNFILMI

Mitä salaisuuksia välähtääkään valokuva-automaatissa, jäljet voidaan korjata kirurgisesti, voidaan korjata italiattaret, kypsät tomaatit, Mallinukella on vaikeutensa mutta miten helposti hän vaihtaakaan peruukkia, suukottaa vammaista lasta. On oltava kuvien kaltainen, hymyiltävä uima-altaassa, vaikka käsi painaa päätä pinnan alle.

Satu Mannisen runokokoelma Sydänfilmi (Gummerus, 2009) teki minusta hyvin hauraan ja haavoittuvaisen. Yhtäkkiä oli viime kevättalvi ja minä olin käpertynyt sairaalan sängylle ihan pieneksi. Painoin vain neljäkymmentä kiloa ja syöpä pahoinpiteli minua. Tyttäret kävivät vuoroin sängyn vierellä itkettynein silmin, yrittivät kätkeä hätäänsä. Hoitajat vaihtuivat ja vaelsivat valkeina lokkeina ja puhuivat ylitseni kuin minua ei olisi enää. Varmasti en täältä kotiin pääse ja saan kuolla tuoksunani kuolema ja desinfiointiaineen haju.

Mannisen kirja heitti minut vuoden takaiseen ja teki minusta sairastuneen äitini. Kirjan tunnelma on niin koetun oloinen, että tuskin tämä on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta. Tuli hirveän outo olo. Ja minusta tuli hyvin yksinäinen.

Olen sanonut, että miten ihmeessä kukaan voi arvostella runoa, sillä runo on mielen tila. Se joko kolahtaa tai sitten ei. Voi myös käydä niin, että runo, joka ei eilen sinua tavoittanut, tekeekin sen tänään. Rakkauden tuskista kärsinyt haluaa lukea oodeja menetykselle. Ja jos on juuri ja juuri saanut äitinsä kuoleman osastolta ulos, kokee sairaalasta kertovat runot, puhtaina kirurgin veitsen viiltoina ihollaan. Tai itse asiassa minulle tehtiin lobotomia. Siis Mannisen kirja sen teki!

Kirurgi halkaisee kallon ja katsoo aivoja, vaikeakulkuista maastoa. Lähetän maisemakortin täältä Grand Canyonilta: terveisiä ja hyvästi, sammuttakaa valot näköalapaikalta, sammuttakaa tuulen kohina.

Satu Mannisen toinen runoteos pohtii olemassaoloa sairaalamaailman kautta murtaen samalla median luomaa illuusiota täydellisestä kehosta. Lukija aivan tuntee muuttuvansa hapertuneeksi paperiksi, jolta kukaan ei kysy oikeasti mitään. Mannisen sairaalassa potilas on kuin ulkoavaruuden outo olio, joka on välttämätön paha puhtaiden lakanoiden ja desinfioinnin ja valkeiden lokkien maailmassa. Sillä eittämättä sairaala on maailma maailmassa, joka toimii omien lakiensa ja normiensa mukaan. Missään ihminen ei ole niin pieni hiukkanen kuin sairaalasängyssä, jossa yksityisyys on tuhottu viimeiseen hengenvetoon.

Se, että Manninen pitää unikirjaa, johon kirjoittaa muistiin unensa, selittää paljon, sillä vain unesta kirjoitettu voi heittää lukijan tilaan, jossa olet mukana, mutta kukaan ei sinua huomaa. Yrität saada kontaktia, mutta lokit vain jatkavat vaelteluaan, suusta valuu jotain valkealle lakanalle, letkusta valuu suoneen toivoa, mutta kukaan ei riemuitse…Tämä runokirja on unikuva, sillä tämän ’näkee’ eli vahva visuaalisuus on läsnä. Kaikki näkyy paitsi sinä itse et, sillä olet vain sydänfilmi ja siinähän sitä on jo tarpeeksi!

UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI...

Laitan teille tähän nyt lauseen, jonka Anonyymi oli poissa ollessani laittanut yhteen kommenttiin. Sitaatti on Kari Hotakaisen uutuudesta, jonka yritän hankkia ensi tilassa ja lukea teille:

UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI, KULJE MAAILMASSA JA HÄIKÄISTY.

KOKO KAUPUNKI VAIN HÄNTÄ VARTEN

Yhdentoista kuukauden ajan asukkaat rakastivat kaupunkia ja voi sitä joka sen haukkui: pilvenpiirtäjät, savukeautomaatit, elokuvateatterien laajakankaat olivat kaikkien jakamattomassa suosiossa. Ainoa asukas, jolla tätä tunnetta ei ollut, oli varmasti Marcovaldo; mutta mitä hän ajatteli – ensinnäkin – oli vaikea tietää ja – toiseksi – sillä oli niin vähän merkitystä että se oli samantekevää.

Tiettynä hetkenä vuodesta alkoi elokuu. Ja silloin sai nähdä tunteiden muuttumisen. Kukaan ei enää pitänyt kaupungista: samat pilvenpiirtäjät, jalankulkutunnelit, pysäköintipaikat joita vielä eilen niin rakastettiin, olivat muuttuneet vastenmielisiksi ja ärsyttäviksi. Väki ei muuta halunnut kuin lähteä pois mahdollisimman nopeasti: se täytti junat ja tukki moottoritiet ja elokuun 15. kaikki olivat lähteneet pois. Paitsi yksi. Marcovaldo oli ainoa asukas joka ei lähtenyt kaupungista.

Aamulla hän lähti kävelylle keskustaan. Kadut avautuivat hänen edessään leveinä ja loputtomina, autioina ja autottomina; harmaista alaslasketuista metalliverhojen aidasta loputtomiin sälekaihtimien säleisiin kaikki oli suljettu kuin suojamuurilla. Koko vuoden Marcovaldo oli uneksinut voivansa käyttää katuja katuina eli kävellä keskellä: nyt hän saattoi tehdä sen ja hän saattoi myös kävellä päin punaista valoa ja ylittää vinosti ja pysähtyä aukioiden keskelle. Mutta hän käsitti että ilo ei ollut niinkään näissä epätavallisissa teoissa kuin siinä että näki kaiken toisella tavalla: kadut laaksojen pohjina tai kuivuneiden jokien uomina, talot jyrkkinä vuorina tai rantakallioina.

Tietenkin jonkin puuttuminen pisti silmään: mutta ei se että pysäköityjen autojen rivi tai ruuhka kadun kulmassa tai väentungos tavaratalon edessä tai raitiovaunua odottavien ihmisten ryhmät puuttuivat; se mikä puuttui täyttämästä tyhjiä tiloja ja pyöristämästä nelikulmaisia alueita oli ehkä särkyneen vesijohtoputken aiheuttama tulva tai puistokadun puunjuurien hyökkäys kiveyksen lävitse. Marcovaldon katse kierteli ympäriinsä ja yritti löytää tästä erilaisesta kaupungista kuoren, suomujen, kokkareiden ja suonistojen kaupunkia, maalin, asfaltin ja lasin ja rappauksen kaupungin alta. Ja nyt talo, jonka hän ohitti joka päivä, paljastuikin huokoisen, harmaan hiekkakiven louhokseksi; rakennustyömaan aita oli pino vielä tuoreita mäntylautoja oksankyhmyineen jotka näyttivät nupuilta; suuren kangaskaupan kyltillä nukkui parvi koiperhosia.

Oli kuin kaupunki heti ihmisten lähdettyä olisi joutunut vielä eilen piilossa olleiden asukkaiden armoille ja nyt he ottivat sen haltuunsa: Marcovaldon kävelyreitti seurasi jonkin matkaa muurahaispolkua, sitten se poikkesi siitä kovakuoriaisen lentoreitin takia. Sitten hän lähti seuraamaan kastemadon kiemurtelevaa matelua. Eivätkä ainoastaan eläimet olleet vallanneet aluetta: Marcovaldo huomasi että lehtikioskien pohjoisseinälle muodostui ohut homekerros, että ravintoloiden edustoilla ruukuissa olevat pensaat pinnistelivät työntääkseen lehtensä jalkakäytävän varjosta. Mutta oliko kaupunki vielä olemassa? Tuo keinotekoisten materiaalien kasauma joka kahlitsi Marcovaldon päiviä osoittautui nyt erillisten kivien mosaiikiksi, sekä silmä että käsi erottivat jokaisen kiven toisista kovuutensa, lämpönsä ja koostumuksensa puolesta.

Ja Marcovaldo unohti jalkakäytävien ja valkoisten raitojen tehtävän ja kulki kiemurrellen katuja kuin perhonen, kun urheiluauto ajoi sataa tunnissa hänen ohitseen niin että jäähdyttäjä meni millimetrin päässä hänen nilkastaan. Puolittain pelon, puolittain ilmavirran takia Marcovaldo hypähti ja kaatui pökertyneenä.

Auto jarrutti vingahtaen kovaa ja kääntyi melkein ympäri. Siitä hyppäsi ryhmä nuoria miehiä paitahihasillaan. Nyt ne lyövät minua, Marcovaldo ajatteli, koska minä kuljin keskellä katua!

Nuorukaiset olivat aseistautuneet kummallisin asein. ”Lopultakin me löysimme hänet! Lopultakin!” he sanoivat piirittäen Marcovaldon. ”No niin”, yksi heistä sanoi kohottaen hopeanvärisen kepin suunsa eteen, ”ainoa asukas joka on jäänyt kaupunkiin elokuun puolivälin lomien aikaan. Anteeksi, herra, voisitteko kertoa vaikutelmistanne televisionkatsojille?” ja mies työnsi hopeanvärisen kepin Marcovaldon nenän alle.

Sokaiseva valo oli syttynyt, oli kuuma kuin uunissa ja Marcovaldo oli pyörtymäisillään. Häneen oli suunnattu valonheittimiä, televisiokameroita, mikrofoneja. Hän änkytti jotain ja joka kolmannen tavun jälkeen nuori mies keskeytti kääntäen mikrofonin itseensä päin: ”Te siis tarkoitatte…” ja hän ryhtyi puhumaan kymmeneksi minuutiksi.

Toisin sanoen he haastattelivat häntä.

”Voinko minä nyt mennä?”

”Totta kai, kiitoksia paljon…Tai jos teillä ei ole muuta tekemistä…ja haluaisitte tienata pikkuisen…voisitteko jäädä auttamaan meitä hiukan?”

Koko aukio oli mullinmallin: kuorma-autoja, äänitysautoja, kameroita ajokiskoineen, akkuja, lamppuja, miehiä haalareissa kulkemassa aivan hikisinä paikasta toiseen.

”Hän on tullut! Hän on tullut!” Hienosta avoautosta nousi elokuvatähtönen.

”No niin pojat me voisimme aloittaa suihkulähdekohtauksen!”

Ohjaaja, joka ohjasi televisio-ohjelmaa Elokuun revyy, alkoi antaa ohjeita kuuluisan diivan sukellukselle kaupungin suurimpaan suihkulähteeseen.

Sekatyömies Marcovaldo oli saanut tehtäväkseen siirrellä valonheitinsarjaa jossa oli painava jalusta. Suurella aukiolla surisivat nyt laitteistot ja lamput sihisivät, vasaraniskut kaikuivat tilapäisissä metallikehikoissa ja käskyt kaikuivat…Sokaistuneen ja typertyneen Marcovaldon silmissä entinen jokapäiväinen kaupunki oli tullut sen tilalle jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta, tai ehkä vain unessa.

- Italo Calvino -
Marcovaldo eli vuodenajat kapungissa

TO TUURE: 'HIC SUNT LEONES';-)

...and regards from Luvia. The picture by Pekka Mäkinen.

YYTERIN TUSSUT

Regards from Satakunta.

IN OFFICE

...you have been quite a lively here...;-)

FROM ME TO YOU WITH LOVE

The forget-me-not forest.

OUT OF OFFICE

I'm out of office only short time: forget me not! Glömmer mig ej! Vergissmeinnicht!

NEC TECUM POSSUM VIVERE NEC SINE TE

"En pysty elämään sinun kanssasi enkä ilman sinua."

STILL LOVING YOU BY SCORPIONS

http://www.youtube.com/watch?v=GA5thAJCiEE&feature=related

THE SLEEPING BEAR

Oh!, he is so cute!

MY SISTER MERJA, THE BEAR AND AN APPLE

IMAGINE

http://www.youtube.com/watch?v=okd3hLlvvLw

TOISET MURHAAVAT KARHUJA, TOISET RAKASTAVAT NIITÄ/ SOME ARE MURDERING BEARS, SOME ARE LOVING THEM

Tämä kuva EI ole karhujahtimainos, vaan kertoo siitä, miten ihminen voi suhtautua kaikkeen elolliseen. Kuvassa sisareni Merja ja pikkukarhu, johon murhaajat eivät onneksi pääse käsiksi koskaan!

In the picture my sister Merja and the baby-bear, whom the murders will never get! This photo is by my sister's husband Pekka Mäkinen like also the tiny seagull above.

Tämän päivän Keskisuomalaisessa oli edellisen jutun alla lyhyempi, jossa kerrotttiin karhujahdin alkavan Keuruun, Multian ja entisen Pylkönmäen kunnan alueella aikaisintaan lauantaina.

Olen aina ihmetellyt, miksi niin monet maalla eli ns. luonnonhelmassa asuvat ihmiset ovat niin eläinvihamielisiä. Isänikin oli maalta, mutta hän ei olisi tappanut hiirtäkään, mutta hän oli sotiemme invalidi ja valmis kuolemaan isänmaamme puolesta ja puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoonsa. Nyt tyttäret kantavat isänsä perintöä: Isänmaata on puolustettava, mutta eläimille on annettava oikeus elämään! Isäni piti aina eläimistä, mutta ehkä hyvin nuorena koetut kovat sotavuodet opettivat häntä arvostamaan elämää kaikkineen, mikä kyky tuntuu osalta ihmisiä olevan täysin hukassa.

MENKÄÄ METSÄÄN JA LUONTOON KAMERAN, ÄLKÄÄ MURHA-ASEEN KANSSA!

GO TO THE FOREST AND NATURE WITH THE CAMERA, DON'T WITH THE GUN!

SORSIEN MURHAAMISEN UUDET TUULET

Tavan takaa käy niin, että menetän osan elämänvoimaani oman aamuaviisini eli Keskisuomalaisen takia. Milloin on iso lehtikuva murhatusta, verisestä karhusta, milloin tapettua kettuparkaa roikotetaan rehvakkaan näköisenä junttimainen röyhkeä ja tyhmä ilme kasvoilla tai milloin törmää asiaan, joka on ollut minun tiedossani kiellettyä jo ammoisista ajoista:SYÖTTILÄSSORSIA EI AMMUTA, SILLÄ NE OVAT KESYJÄ!

Suoraa lainausta tämän päivän Keskisuomalaisesta:

Sorsanmetsästyksen aloituspäivänä Harri Kemppainen oli jahdissa, mutta töiden takia vasta iltakahdeksan aikoihin. Ensipaukkujen jälkeen saaliin saanti olisi enemmänkin arpapeliä, ELLEI KEMPPAINEN OLISI SYÖTTÄNYT KOTIRANNAN SORSIA KAURALLA JO KUUKAUDEN.

Parin päivän taukojen ja useamman sadan kilon kaura-annosten turvin Kemppainen odottaa tältä syksyltä kohtuullisen hyvää saalista syksyn mittaan. Kaiken kaikkian syksyn aikana menee useampi sata kiloa kauraa ja ohraa. (No, sillä hinnalla sinä Kemppainen olisit saanut lihaa jo kaupasta! huomautus Leena Lumi)

KANNONKOSKEN KOULUN luonto- ja erätaidot -kurssin opettaja KALLE LEHTINEN oli kello 12 töissä muiden opettajien tapaan. Viikon päästä torstaina riistamestari HEIKKI TASKINEN vie SEITSEMÄN KURSSILAISTA (SIIS KOULULAISTA! huomautus Leena Lumi), kaikki poikia, metsäretkelle RUOKITTUJEN SORSIEN ÄÄREEN muokatun kosteikon luo.

Rehtori NIINA LEPPÄNEN laski aloituspäivänä kolmen pojan olleen luvan ja isän kanssa sorsajahdissa. Määrä on tavanomainen aiempiin vuosiin verrattuna.


TEORIASTA TOIMINTAAN

LEHTISEN TOIVE ON, ETTÄ YHDEKSÄNNELLÄ LUOKALLA OLEVISTA OPPILAISTA AINAKIN OSA SUORITTAISI METSÄSTÄJÄTUTKINNON.

Kursssilta halutaan taitoja luonnossa olemiseen ja rentoutumiseen sekä MIELEKÄSTÄ TEKEMISTÄ VAPAA-AJALLE.(ONKO MURHAAMINEN MIELEKÄSTÄ TEKEMISTÄ VAPAA-AJALLE! huomautus Leena Lumi)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Juttu on tässä pääkohdin, mitään oleellista ei ole pois ja se löytyy kokonaisuudessaan tämän päivän eli 21.8.2009 Keskisuomalaisesta.

TÄMÄN JUTUN VALOSSA ON NYT USKOTTAVA, ETTÄ MEIDÄN PERUSKOULUISSA, JOTKA KUSTANNETAAN VEROVAROIN JA JOTKA KUULUVAT OPPIVELVOLLLISUUDEN PIIRIIN, ANNETAAN TAPPAMISOPETUSTA SITÄ HALUAVILLE! VEROT ON KORVAMERKITTÄVÄ, SILLÄ MEITÄ ON PALJON, JOTKA EMME HALUA KUSTANTAA RAHOILLAMME ELÄINTEN MURHAAMISEN OPETUSTA.

KUN SUURIN OSA SUOMEN KANSASTA HALUAA KITKEÄ VÄKIVALLAN JA TAPPAMISEN JA ASEET POIS KOKONAAN, VÄHEMMISTÖJUNTIT PÄÄSEVÄT MELSKAAMAAN JOPA KOULUISSAMME OPETTAMASSA ELÄINTEN MURHAAMISTA!

ERITYISEN VASTENMIELISTÄ ON, ETTÄ OMAT VANHEMMAT SALLIVAT/OPETTAVAT LAPSIAAN TAPPAMISEEN. TOINEN ILJETTÄVYYS ON NAINEN 'HARRASTAMASSA' ELÄINTEN MURHAAMISTA. NAINEN ON AINA OLLUT ELÄMÄÄ KANTAVA VOIMA, MIES TAPPAJA, NYT EI OLE EDES SITÄ VÄHÄÄ ELÄMÄN ARVOSTUSTA JÄLJELLÄ NIISSÄ NAiSISSA, JOTKA OPETTAVAT OMAT LAPSENSA ELÄINTEN TAPPAMISEEN JA/TAI SITÄ ITSE HARRASTAVAT.

Tämä juttu jatkaa omaa elämäänsä, sillä tämä lähtee nyt Satakuntaan sisarelleni, joka harrastaa kaikkien eläinten mutta etenkin karhujen suojelua. Ei siis mikään turha juttu!

Helähtää vilun celesta.


Syysilta, saunavastankostea, sakenee
vihreä hämärä...istun
madonsyömällä laiturilla, yksin, ja sorsapoikue
ui keltaisen ruovikon suojaan,
sen vanavesi ohenee, katoaa, ja järven pinta
on tyyni taas. Kuin platinaa.

Kajahtaa, kaksi laukausta.

Niin kuin airot läjähtävät veteen,
tältä tutulta rannalta
on silmänräpäyksen matka Tuntemattomalle,
veden kalvossa kelluu sininen sulka,
poikue räpiköi pakoon
henkensä hädässä. Äiditön.

Helähtää, vilun celesta.

Istun madon syömällä laiturilla, yksin,
kuuntelen laukauksia kaukaa, haistelen
ruudin ja saunan savuja.

Surun heleys tummuvaa taivasta vasten,
tuuli, liikkumaton. Kuin vaate iholla.

- Arto Meller -
kuva Seijastiina

ITALO CALVINO 1923 - 1985

Italo Calvino oli sodanjälkeisen Italian merkittävimpiä kirjailijoita. Hän syntyi Kuubassa, mutta asui lapsuudestaan lähtien Italiassa. Hän opiskeli kirjallisuutta Torinossa ja toimi siellä kustannusvirkailijana ja kriitikkona. Sittemmin hän asui Roomassa ja oli Italian keskeisiä kulttuurivaikuttajia. 1947 ilmestynyt uusrealistinen esikoisromaani perustui omiin kokemuksiin partisaanina. Maailmanmaineensa Calvino loi sadunomaisilla allegoriaromaaneilla Paroni puussa, Halkaistu varakreivi ja Ritari jota ei ollut olemassa. Muita aikaisemmin suomennettuja teoksia ovat romaanit Näkymättömät kaupungit ja Jos talviyönä matkamies sekä novellikokoelmat Kosmokomiikka ja Tämä vaikea elämä.

SIENIÄ KAUPUNGISSA

Kaukaa tullessaan tuuli antaa kaupungille epätavallisia lahjoja joita huomaavat vain harvat herkät sielut niin kuin heinänuhaiset jotka aivastavat muiden seutujen kukkien siitepölystä.

Eräänä päivänä osui kaupungin valtakadun kapealle kukkaistutuskaistalle ryöppy itiöitä ja niistä iti sieniä. Niitä ei huomannut kukaan muu kuin työmies Marcovaldo joka nousi juuri sieltä joka aamu raitiovaunuun.

Tällä Marcovaldolla ei juuri ollut silmää kaupunkielämälle: kilvet, liikennevalot, näyteikkunat, valomainokset, julisteet niin tarkkaan kuin ne olivatkin suunnitellut kiinnittämään huomiota, eivät koskaan vanginneet hänen katsettaan, joka tuntui liikkuvan autiomaan hiekoilla. Sen sijaan oksassa kellastuva lehti, kattotiileen tarttunut sulka, eivät jääneet häneltä koskaan huomaamatta; ei ollut paarmaa hevosen selässä, madonreikää pöydässä, jalkakäytävälle murskaantunutta viikunankuorta, jota Marcovaldo ei olisi huomannut ja jäänyt miettimään. Kaikki ne paljastivat vuodenaikojen muuttumisen, hänen kaipauksensa ja olemassaolonsa kurjuuden.

Niinpä Marcovaldo eräänä aamuna odottaessaan raitiovaunua joka vei hänet Sbavin yhtiöön, missä hän oli sekatyömiehenä, huomasi jotain epätavallista pysäkin lähellä laihassa ja kovettuneessa maakaistassa joka reunusti valtakadun puurivistöä: eräissä kohdissa puiden juurella näytti työntyvän kuhmuja jotka siellä täällä avautuivat ja antoivat pyöreähköjen maanalaisten kasvien tulla esiin.

Hän kumartui solmimaan kengännauhojaan ja katsoi tarkemmin: ne olivat sieniä, oikeita sieniä nousemassa aivan kaupungin keskustassa! Marcovaldosta tuntui että harmaa ja kurja maailma, joka ympäröi häntä, muuttui äkkiä anteliaaksi kätkettyine rikkauksineen, että elämältä saattoi vielä odottaa jotain, jotakin sopimuksenmukaisen tuntipalkan, elinkustannusindeksin, lapsilisien ja avustusten lisäksi.

Työssä Marcovaldo oli tavallista enemmän omissa mietteissään; hän ajatteli että hänen purkaessaan paketteja ja laatikoita maan pimeydessä hiljaiset, hitaat sienet jotka vain hän tunsi kypsyttivät huokoisen ihonsa, sulattivat maanalaisia mehuja, mursivat mullan pinnan. ”Vain yksi sadeyö riittäisi”, hän ajatteli, ”ja niitä voisi jo poimia”. Ja hän oli kärsimätön kertomaan löydöstään vaimolleen ja kuudelle lapselleen.

”Kuulkaa nyt! hän ilmoitti laihan päivällisen aikana. ”Viikon kuluttua me syömme sieniä. Hienon muhennoksen! Minä lupaan!”

Ja pienimmille lapsille, jotka eivät tienneet mitä sienet olivat, hän selitti innostuneena kuinka kauniita niiden monet lajit olivat, kuinka herkullisia ne olivat, kuinka ne piti keittää; ja tällä tavalla hän veti keskusteluun myös vaimonsa Domitillan joka tähän asti oli pysytellyt epäluuloisena ja välinpitämättömänä.

”Ja missä ne sienet ovat?” lapset kysyivät. ”sano missä ne kasvavat!”

Tämä kysymys kylvi Marcovaldoon epäluuloisen ajatuksen joka hillitsi hänen innostustaan: Jos minä kerron heille paikan, he menevät poimimaan ne sen tavanomaisen lapsilauman kanssa, huhu kiertää korttelissa ja sienet joutuvat muiden kattiloihin! Näin löytö, joka oli aluksi täyttänyt hänen sydämensä maailmaa syleilevällä rakkaudella, sai hänet omistushimon valtaan, ympäröi hänet mustasukkaisuudella ja epäluuloisella pelolla.

”Sienien paikan tiedän minä ja vain minä”, hän sanoi lapsilleen, ”ja varokaa jos hiiskahdatte siitä sanaakaan.”

Seuraavana aamuna Marcovaldo oli hyvin peloissaan lähestyessään raitiovaunupysäkkiä. Hän kumartui maakaistan ylle ja helpotuksekseen hän näki sienien kasvaneen, mutta ei paljon, ne olivat vielä melkein kokonaan maan peitossa.

Ja kun hän oli siinä kumartuneena, hän huomasi jonkun selkänsä takana. Hän nousi heti ja yritti olla välinpitämättömän näköinen. Siinä oli kadunlakaisija joka katsoi häntä luutaansa nojaten.

Tämä kadunlakaisija, jonka piirissä sienet olivat, oli nuori, silmälasipäinen hongankolistaja. Hänen nimensä oli Amadigi ja Marcovaldo oli jo pitemmän aikaa tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä, ehkäpä noiden silmälasien takia, joilla hän tutki katujen asfalttia etsien jokaista luonnon merkkiä jonka voisi hävittää luudanheilautuksella.

Oli lauantai; ja Marcovaldo vietti vapaan iltapäivänsä kierrellen hajamielisen näköisenä maakaistan lähettyvillä ja piti silmällä kauempana olevaa kadunlakaisijaa ja sieniä ja koetti arvioida paljonko aikaa ne tarvitsisivat kasvaakseen.

Yöllä satoi: kuin maalaiset jotka kuukausia kestäneen kuivuuden jälkeen heräävät ja hyppivät ilosta ensimmäisten pisaroiden äänet kuullessaan, Marcovaldo, ainoana koko kaupungissa, nousi istumaan sängyllään ja huusi perheelleen: ”Sataa, sataa!” ja hän hengitti ulkoa tulevan kastuneen pölyn ja tuoreen homeen tuoksua.

Varhain aamulla – oli sunnuntai – hän riensi lapsineen maakaistalle mukanaan kori jonka oli lainannut. Sienet seisoivat siellä kohottaen lakkinsa korkealle vielä likomärästä maasta. ”Eläköön!” ja he syöksyivät poimimaan niitä.

”Isä katso kuinka paljon tuo setä on poiminut!” Michelino sanoi, ja nostaessaan katseensa Marcovaldo näki heidän vieressään seisovan Amadigin, hänelläkin sieniä täynnä oleva kori kainalossaan.

”Ai tekin poimitte niitä”, sanoi kadunlakaisija. ”No ovatko ne sitten syötäviä? Minä poimin niitä vähän mutta en tiennyt voinko luottaa…Tuolla kauempana kadulla on vielä suurempia…Hyvä nyt kun minä tiedän, kerron sukulaisilleni jotka ovat siellä väittelemässä voiko niitä poimia vai täytyykö ne jättää…” ja hän lähti kiireisin askelin.

Marcovaldo jäi sanattomaksi: Vielä suurempia sieniä eikä hän ollut huomannut niitä, uskomaton saalis joka vietiin pois noin vain hänen nenänsä edestä. Hän oli hetken melkein jähmettynyt vihasta, raivosta, sitten – niin kuin joskus sattuu – henkilökohtaisten himojen romahdus muuttui anteliaisuuden purkaukseksi. Tuolla hetkellä paljon ihmisiä oli pysäkillä odottamassa sateenvarjo käsivarrellaan, koska sää oli edelleen kostea ja epävakainen.

”Hei te siellä, haluatteko syödä sienimuhennosta tänä iltana?” Marcovaldo huusi pysäkin ympärillä tungeksiville ihmisille. ”Täällä kadulla kasvaa sieniä! Tulkaa minun mukaani! Niitä riittää kaikille”, ja hän lähti Amadigin kintereille ihmisjoukon seuraamana.

He löysivät sieniä kaikille ja korien puuttuessa he panivat ne avoimiin sateenvarjoihin. Joku sanoi: ”Olisi hauska syödä yhteisateria!” Mutta he näkivät pian toisensa, jopa samana iltana, samalla sairaalan osastolla vatsahuuhtelun jälkeen: se ei ollut vakava koska sienien määrä sittenkin oli melko pieni.

Marcovaldon ja Amadigin sängyt olivat vierekkäin ja he katsoivat toisiaan karsaasti.

NOW AND THEN I'LL WANT TO BE THE STORYTELLER...

Now and then I want to tell you the short story. The book which I chose is Italo Calvino's novel 'Marcovaldo ovvero Le stagioni in città'. I'm sorry that we cannot do this together in the front of the open fireplace... ,but we can do it here, in my blog! And I'll write you more Marcovaldo stories later on.

Silloin tällöin haluan kertoa teille lyhyen tarinan. Kirja, jonka valitsin on Italo Calvinon Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa (Tammi, 1986). Olen pahoillani ettemme voi tehdä tätä yhdessä takkavalkean ääressä... ,mutta me voimme tehdä sen blogissani! Ja minä kirjoitan teille lisää Marcovaldon tarinoita myöhemmin.

SÄ OLET VIINI, JOSTA HUMALLUN...

http://www.youtube.com/watch?v=V-MgAKBM3d0

Ja nyt ei katsota mitään videota, vaan annetaan tunnelman viedä. Loistava biisi: Lisa Nilssonin ja Aki Sirkesalon Mysteriet. Sulje silmäsi ja sukella!

AMIN MAALOUF 1949 -

THE MASTER OF "POSITIVE MYTHS"

Amin Maalouf on libanonilais-ranskalainen kirjailija, jonka perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta ..Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Maalouf opiskeli myöhemmin sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä hän muutti Pariisiin, jossa asuu edelleen.

Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.

Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).

SAMARKAND

"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."

Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus, 2009). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.

Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.

Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta häviää Sinuhelle vain hunnun hipaisun.

Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.

Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."

Kirjan rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."

HERMAN HESSE 1877-1962

Minun täytyi joko kirjoittaa kirja tai vaipua epätoivoon, se oli ainoa mahdollisuuteni pelastua tyhjyydestä, sekasorrosta, itsemurhasta. Kirja syntyi tämän paineen alaisena.

(Lukas Herman Hessen kirjassa Matka aamun maahan)

GIVING IS LIVING

Plankummius antaa enemmän kuin ottaa!
http://www.plan.fi/

MANNERHEIM SYNAGOGASSA

Suuri tapaus juutalaisille rintamamiehille ja kaikille Suomen juutalaisille oli kaatuneiden muistoksi Helsingin synagogassa vietetty juhla itsenäisyyspäivänä 1944. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös Suomen silloinen presidentti marsalkka Mannerheim.

TELTTASYNAGOGA

Koko toisen maailmansodan eriskummallisimpia piirteitä oli Suomen juutalaisten sotilaiden taistelu jatkosodassa saksalaisten aseveljinä. Uudenmaan prikaatin juutalaiset soturit pystyttivät Syvärille kenttäsynagogan, joka oli heidän käytössään vuosina 1942-44.

A PRAYER TENT IN A SNOWY FOREST

Koska minulla on kirjallisuuden lisäksi monia muitakin kiinnostuksen kohteita, saatte niistä silloin tällöin kuulla. Tämä on maakuntalehteni Keskisuomalaisen tämän aamun lehdestä STT:ltä tulleesta uutisesta ja julkaisen tämän paitsi oman kiinostukseni takia ja infoa tarjotakseni, myös siksi,että blogiani luetaan myös Tel Avivissa, mikä on todella innostava asia minulle:

SUOMEN JUUTALAISISTA KERTOVA NÄYTTELY ISRAELISSA

Suomen juutalaisten ainutlaatuinen historia esittäytyy Tel Avivissa Israelissa syyskuussa avattavassa näyttelyssä. Näyttely kantaa nimeä Rukousteltta lumisessa metsässä (A Prayer Tent in a Snowy Forest).

Juutalaisen yhdyskunnan juuret Suomessa ulottuvat 1830-luvulle, jolloin maahamme saapui Venäjän armeijan miehistössä palvelevia juutalaisia sotilaita. Kaiken kaikkiaan Suomen juutalaisten elämää valotetaan aina 1970-luvulle asti.

Näyttelyn ainutlaatuisin osio lienee maailmansotaa kuvaava jakso. Juutalaissotilaat taistelivat Suomen armeijassa natsi-Saksan joukkojen rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka Suomesta karkotettiin tänne Keski-Euroopasta pyrkineitä juutalaispakolaisia ja luovutettiin saksalaisille neuvostoliittolaisia juutalaisia sotavankeja, Suomen omaan juutalaisyhteisöön ei kajottu sodan aikana. (Tästä kiitos lankeaa sotamarsalkka Mannerheimille, joka asettui rohkeasti vastustamaan natsi-Saksan ja Hitlerin vaatimusta luovuttamisesta. Huomautus Leena Lumi, joka lukenut asiasta paljon ja kertoo myös teille, kunhan ehtii.)

Suomesta näyttelyä ovat olleet järjestämässä muun muassa Kansallisarkisto sekä Helsingin ja Turun juutalaiset seurakuntakeskukset. (Vaikka olen likeltä Poria kotoisin, tiesin jo pikkutyttönä, että Turussa oli vilkas juutalaisyhteisö. huom Leena Lumi)

A Prayer Tent in a Snowy Forest -näyttely avautuu Beth Hatefusoth -museossa Tel Avivissa 9. syyskuuta.

(Minä vain ihmettelen, että emmekö me suomalaiset pääse näkemään tätä näyttelyä omassa maassamme? Kiinnostus olisi kova!)

KARJALAINEN KEITTOKIRJA

”Ei oo läheskää nii nälkä, ko välil syöp.” (Jääski)
”Täyve maha vieree on hyvä köllähtää.” (Ruokolahti)

Pirkko Sallinen-Gimpl on tehnyt todellisen kulttuuriteon Karjalaisessa keittokirjassa (Tammi, 2009) kootessaan yhteen koko laajan Karjalan alueen eri ruokaperinteet, valmistusohjeet, ruokaperinteeseen liittyvät tavat ja vielä vertailun muun Suomen väestön ravintokulttuuriin. Karjalaisen äidin tyttärenä osaan tätä syvästi arvostaa ja muistiin tuli myös monet kesät Keuruulla, jolloin vietin mammani luona viikkoja saaden täysillä nauttia karjalaisen keittiön herkullisuutta.

Minulle on aina ollut ihan selvää tattaripuurot, karjalanpiirakat, piirakkapulikat, rotinat, lihapotti, uunihaudukkaat, kakkarat, keitin- eli sulhaspiiraat ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Myös murre alkaa juosta siitä paikasta kun tapaan karjalaa puhuvan ihmisen, mikä on sikäli outoa, että oma äitini oli 14 vuotias lähtiessään viimeisen kerran Valkjärveltä. Mutta hän ja mammani toivat perinteet mukanaan, minä niitä vielä osittain kannan satakuntalaisittain höystettynä, mutta kolmas sukupolvi tarvitsee jo tietokirjaa kuten tämä täydellinen teos, josta syvä varttikarjalaisen niiaus Pirkolle ja kaikille, jotka olette kirjan tekoon osallistuneet.

Soitin äidilleni ja kysyin, mikä on ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen lapsuuden ruokamuistona. Hän sanoi heti: lauantai ja piirakat. Lauantaina oli aina piirakoita. Niitä oli monella sortilla, sillä piirakoita tehtiin sekä marjoista että kasviksista. Näin oli tavallista, että piirakoita oli lantusta, rahkasta, marjoista, mustikoista…Ja sanottiinhan Jääskessä: ”Mistäs laps lauantain tietäis, jos ei paistettais piirakkoi!”

Muistan mammalan lauantaipäivistä hyvin sen, kuinka joka lauantai valmistui suussasulavia perunapiirakoita, joskus myös riisipiirakoita, jotka sitten syötiin lämpiminä voin suloisesti sulaessa päälle. Ja senkin muistan, kuinka mamma teki piirakat aina uunissa, helteestä viis’ ja piirakoitten jälkeen uuniin lykättiin hautumaan usein lihapotti, useimmiten karjalanpaisti tai vaihtoehtoisesti riisi- tai tattaripuuro. Mutta mammani ja äitini olivatkin likeltä Viipuria ja Viipurissa sanottiin: ”Karjalaiset ovat syömäköyhii, syövät liian hyvin.” Ja miun piti sannoo usei mammal, et: ”Suu sulone söis, mut vatsa vaivane ei ota vastaa.” Voi tokkii, mikkää ei vie miult mammala lauantaimuistoi ja tuoksui tuvast!

Karjalainen ruokatalous on saanut vaikutteita sekä idästä että lännestä, mutta monet piirteet yhdistävät sen itäeurooppalaiseen uuniruokatalouteen, joka poikkeaa länsieurooppalaisesta keittoruokataloudesta. Leivinuuni oli karjalaisen kodin keskus, jonka mukaan emäntä rytmitti ja hoiteli muut päivittäiset toimensa, sillä aikaa, kun ruuat kypsyivät uunissa. Siirtokarjalaiset kaipasivat uunia länsisuomalaisissa majoituspaikoissaan ja olivat onnellisia, jos pääsivät Satakunnassa pakaritupaan, jossa oli leivinuuni käytettävissä.

Sienten käyttö tuli siirtokarjalaisten mukana muualle Suomeen. Esimerkiksi Pohjanmaalla sieniä ei käytetty, vaan nimitettiin ’mavonlakeiksi’ ja tatteja ’lehmäntateiksi’, eikä niitä poimittu ihmisravinnoksi. Karjalaiset säilöivät sieniä suolan kera tiiviisiin puuastioihin, jotka säilytettiin aitassa. Suolasienet liotettiin ennen käyttöä, ja tavallista oli tehdä niistä salaattia kermamaidon kanssa ja syödä perunoiden ja jonkin liharuoan höysteenä. Tuoreeltaan paistettiin tatteja, rouskuja ja hyviä haperoitakin voin ja sipulin kanssa kastikkeeksi ja syötiin uusien perunoiden kanssa.

Karjalassa sanottiin liedellä tai aikaisemmin haahlassa keitettyä puuroa hutuksi. Puuro (putro) tarkoitti yleensä paikallismurteissa uunissa kypsytettyä puuroa.

”Hupa huttu, viepä velli, mämmipä kaikkei katalin. Puuro, huttu naisten ruoka, liharokka miesten ruoka. Ruumis se ruokoo tarvihtoo, sielu ellää velliläkkii.” (Pälkjärvi)

Karjalaiset rotinat ovat synnyttäneelle viedyt ruokatuomiset. Rotinat-sana tulee venäjästä (rodiny=synnytys, lapsivuode), ja sana oli käytössä Karjalan kannakselta Pohjois-Karjalaan ulottuvalla alueella, mutta sotien jälkeen se on levinnyt yleiskieleen. Rotinoihin kuului 1930-luvulla iso juhlarinkilä, sen keskelle ässiä tai muita pikkuleipiä, pehmeä kahvikakku ja kannaksen keskiosissa rotinapiirakka vehnästaikinasta ja ohrapiirakoita.

”Nyt suu töröllee ja männää rotinoil” (Räisälä)

Voimuru (mikä suloinen nimi ruokaohjeelle!) oli synnyttäneen ruoka kannaksella. Sairaillekin sitä tarjottiin, sillä sen uskottiin vahvistavan vuodepotilasta.

200 g ruisleivänmuruja, 150 g voita, 1 dl maitoa tai kermaa

Voi sulatetaan pannussa ja leipämurut lisätään joukkoon. Ruisleivän palat saavat olla kuiviakin, mutta mieluimmin kuorettomia. Leipämurut pehmenevät voissa, ja lopuksi lisätään luraus kermaa tai maitoa. Voimuru saa hieman aikaa muhia ja on kohta herkullista syötäväksi.

Meidän perheessä on aina ’kummitellut’ sana tirri. Nykyään tyttäremme kääpiövillakoiran lempinimi on Tirri, sitä ennen muistan yhtä pikkuserkkuamme äitimme eli karjalaisen sukumme puolelta kutsutun Tirriksi. En tiedä, onko yhtenevyyttä, mutta Karjalaisesta keittokirjasta löytyi Puolukkatirri. Minulle ei voi olla tulematta tirristä mieleen pieni…

Puolukkatirriin menee 1 litra kokonaisia puolukoita, sokeria maun mukaan ja noin 250 g ruisleipätaikinaa. Huuhdotut kokonaiset puolukat kaadetaan uuniruukkuun ja sekoitetaan kevyesti sokerin kanssa (1-2 dl) tai sokeria ripotellaan pinnalle, mutta sokerin voi jättää poiskin. Peitetään tiiviisti taikinakannella. Annetaan hautua uunissa ensin noin 200 asteessa ja puolen tunnin kuluttua noin 150 asteessa yleensä pari tuntia. Taikinakansi nostetaan pois ja tirri tarjotaan lämpimänä jälkiruokana. Sopii vaniljajäätelön kanssa. Ohje diabeetikoille: hieman jäähtyneenä voi sekoittaa makeutusaineen kanssa. Puolukkatirri-nimitys on paikoin tarkoittanut myös marjamämmiä.

Karjalainen keittokirja on hyvin selkeäkielinen ja perusteellinen tietoteos, joka sisältää paitsi karjalaisen ruokakulttuurin piirteet, myös niiden sulautumisen muiden heimojen ruokaperinteisiin ja puolestaan, miten muut omaksuivat karjalaisilta parhaat palat, sillä monessakaan paikassa ei enää kuvitella pitoja ilman karjalanpiirakoita. Kirjassa on runsaasti ruokaohjeita ja selkeä, runsas kuvitus. Jo sisällys lupaa paljon alkaen ruokaperinteestä, piipahtaen juures-ja kasvisruokapuolella (,jossa mm. uunissa kokonaisina kypsennettyjä nauris- ja lanttuhaudikkaita), sitten sienet, kalat, liha, juomat, rotinat ja vuotuispidot. Kirja on tärkeä osa kansamme historiaa ja tekee kunniaa niille, jotka lähtivät kodeistaan melkein vain mukanaan mitä kantaa voivat käsissään, mutta muistissaan he toivat meille rikkaan ja runsaan ruoka- ja tapaperinteensä.


Erikoinen epilogi

Minun suurta herkkuani sattuvat olemaan karjalanpiirakat ja kun mammasta aika jätti, luulin jo, etten ikinä enää saa niin hyviä perunapiirakoita kuin mammani teki, mutta toisin kävi. Nyt kun matkustan lapsuuteni kotipitäjään Luvialle, länsirannikolle, tapahtuu usein sellainen ihme, että äidin naapurit, Eeva ja Sylvi, ovat leiponeet oikeita perunapiirakoita. Ne eivät ole mitään tavallisia piirakoita, vaan taivaallisia piirakoita (toivottavasti tämä ei ole Jumalan pilkkaa…), sillä minä EN VOI VASTUSTAA NIIDEN KUTSUA! Yleensä perhe on koolla, kun piirakat saapuvat, mutta kerran kävi niin, että äiti ja Reima olivat jossain ja minä vain yksin vastaanottamassa lämpimäisiä…Ja jatkoa ette saa kuulla!

Toivon, että Tammi vie sydämelliset kiitokset ja terveiset Pirkko Sallinen-Gimplille erinomaisesta kirjasta ja paljastan samalla, että eräs kuuluisa henkilö Suomen politiikasta käy syömässä myös Eevan ja Sylvin piirakoita, joten tässä valossa minun heikkouteni saa ymmärryksen sädekehän päälleen!

MONDAY, MONDAY BY MAMAS&PAPAS

http://www.dailymotion.com/video/x1p2vq_the-mamas-and-the-papas-monday-mon_music

SVEN NORDQVIST

Sven Nordqvist on ruotsalainen kirjailija ja kuvittaja, joka valmistui alunperin arkkitehdiksi. Tunnetuin hänen teoksistaan on Viiru ja Pesonen -lastenkirjasarja, joka on saavuttanut valtavan suosion ympäri maailmaa. Nordqvist sai Astrid Lindgren -palkinnon vuonna 2003.

Ensimmäinen Viiru ja Pesonen -kirja, Viirun syntymäpäivät (Pannkaksstråtan) ilmestyi 1984.

VIIRU KATEISSA

Sain huhtikuussa viedä kummipoikani Karrin, 4,5 vee, ensimmäisen kerran teatteriin. Olimme Jyväskylän pienellä näyttämöllä katsomassa Viirua ja Pesosta. Se oli tarina, jossa Viiru oli vielä ihan pieni ja katosi. Kummipoikani eläytyminen esitykseen oli täydellistä. Hän eli jokaisen pikku-Viirun naukaisun ja Pesosen hölmöilyt ja etenkin kanala oli kiinnostava, kun sitä ei näytetty ollenkaan: kuului vain ääniä ja höyhenet pöllysivät!

Sven Nordqvistin ukko Pesosesta ja kissastaan Viirusta kertovat kirjat ovat täydellisen hauskoja ja rakastettuja. Luin niitä aikanaan omalle tyttärelleni ja nyt kummipojalle. Boheemin Pesosen touhuissa on mukavaa ympäristöstä piittaamattomuutta ja suurta sydämellisyyttä heikompia kohtaan. Viime mainittu tulee hyvin esiin kirjassa Viiru ja Pesonen kettujahdissa, jossa sympatiat kääntyvät täysin jahdatun ketun puolelle ja metsästävää Kososta vastaan.

Tammella löytyy tämä Viiru kateissa(När Findus var liten och försvann), jonka pohjalle oli tehty Jyväskylän teatterin lastenesityskin. Viiru on pieni ja katoaa, piiloutuu laatikkoon ja kuulee turkkihirviön olevan laatikon ulkopuolella. Laatikossa asuu kaksi pikku eläintä, jotka lohduttavat Viirua ja pitävät seuraa. Aikuisen ei ole vaikea arvata, että Pesonen löytää pikkukisunsa ja saa samalla selvitetyksi, että turkkihirviö oli vain kiltti mäyrä. Tarina päättyy onnellisesti, kuten kunnon tarinoiden tuleekin päättyä.

Katsoin Tammen katalogia sillä silmällä ja huomasin, että ainakin minun suosikkini Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita löytyy heiltä. Samoin näkyi olevan Viiru ja Pesonen telttaretkellä laita kuin myös Viirun syntymäpäivät on saatavana. Näitä kirjoja ei syö aika, joten uskon kustantajan ottavan koko ajan uusia painoksia. Uudet sukupolvet haluavat nauttia Ukko Pesosen ja viirukkaan kissansa touhuista!

Kirjat on suomentanut Eppu Nuotio ja teksti ja kuvat ovat Sven Nordqvistin. Kuvien pikkutarkkuus hemmottelee niin lapsen kuin aikuisen mielikuvitusta. Kaikkialta löytyy pikkuötököitä ja jopa puuklapilla on jalat ja silmät!

Sarjassa on ilmestynyt nyt jo useita kirjoja ja muun muassa Viirun puuhakirja ja Viirun ja Pesosen keittokirja ja unohtaa ei sovi Kaija Pakkasen suomentamaa ja myös Tammen kustantamaa Viirun ja Pesosen joulupuuhat kirjaa, joka onkin hieman paksumpi teos. (Eihän kukaan vain vielä huomannut, että kuuluun suureen jouluhullujen heimoon…;-)

Lapset, aikuiset, mummot, vaarit, hypätkää Sven Nordqvistin maailmaan, jossa ei tunneta sanaa stressi, vaan kaikki on vain jotenkin sinne päin ja jokainen päivä päättyy suloiseen ja kodikkaaseen ilmapiiriin, usein ainakin Viirulla Pesosen syliin.

SELLO&PALLO

Lauri Törhösen Sello&Pallo Vaaleansininen rakkauskertomus (Tammi, 2009) on kuin vaaleansininen hattarapilvi, kaunis, suloinen, satuttamaton. Kahden nuoren rakkaustarina tämän päivän Helsingistä.

Kaikki katsovat ensin kirjan kantta (kunpa kustantajat tietäisivät, miten kirjoja myydään kansilla!), niinpä pidin kovasti Eevaleena Rusasen työstä kirjan kannessa ja ulkoasussa. Kansi herättää outoa viattomuutta, sillä sello on suuri ja tyttö on pieni hempeänsinisessä leningissään. Tytön jalan vieressä jalkapallo. Sain vaikutelman varhaisteineille suunnatusta kirjasta.

Tarina alkaa Mikaelin isän hautajaisista. Mikaelin isä, Viking Enberg oli yllättäen kuollut työmaaonnettomuudessa ja Mikael on elämänsä kolmansissa hautajaisissa. Pikkusisko Lotta ja itkevä äiti istuvat vieressä. Mikaelin olo on epätodellinen. Epätodellisissa hetkissä voi tapahtua vielä epätodellisempaa, sillä kun hautajaismenot kirkossa ovat ohi ja musiikki loppunut, yläkerran urkuparvelta laskeutuu kapeita kierreportaita ruskeasilmäinen tyttö kantaen vaaleansinistä sellokoteloa. Tytöllä on pitkä takki ja yhtäkkiä hän kompastuu takkinsa helmaan ja kaatuu portaissa. Kaikki muut väistävät alta pois paitsi Mikael, joka ottaa kiinni sellokotelosta. Kaatuva neitokainen tulee alas kuitenkin semmoisella voimalla, että Mikael kaatuu kivilattialle ja päästä kuluu ikävä kopsahdus. Kun Mikael saa vihdoin tapahtuneesta selkoa, helähtää päässä hopeatiuku, joka tästä lähin seuraa häntä kuin muistona tapahtumasta.

Mikael ei unohda tytön ruskeita silmiä ja hän alkaa etsiä tyttöä kaikkialta. Näiden pojan epätoivon päivien aikana saamme tietää paljon jalkapallosta, jonkin verran Mikaelin isän suomenruotsalaisuudesta ja paljon siitä, miten vaikeaa on jalkapalloa harrastavan pojan löytää selloa soittava tyttö Helsingistä, vaikka kuinka hopeatiukuset soivat päässä.

Lauri Törhönen, kirjan kirjoittaja, on kokenut elokuvaohjaaja- ja käsikirjoittaja, joten ei ihme, että tästä kertomuksesta on tekeillä elokuva. Se, mikä minua jäi askarruttamaan kirjassa on kohderyhmä, sillä kirjan lukijalle käy täysin selväksi kirjan molempien päähenkilöiden olevan täysikäisiä, sillä baareissa käydään ja oluttakin juodaan. Tarina on kuitenkin ylen viaton ollakseen täysikäisten ensirakkaus. Minun oli pakko tarkistaa herra Törhösen syntymäaika ja aloin tehdä omia päätelmiäni: Lauri Törhönen on syntynyt 1947. Hän lienee ollut mukana elämässä hurjia, villejä vuosia, jolloin tunnussanat olivat ’teiniliitto, Vietnamin sota, vanhan valtaus, solidaarisuus, vapaa rakkaus, make love, not war…’ Kirjailija on HALUNNUT tehdä viattoman ja romanttisen kirjan, niin viattoman, että…Hän on ehkä ja varmasti tietoisesti halunnut tarjota toisenlaista ja hyvin romanttista ensirakkauskokemusta. Toisaalta eihän kirjan ikäkohderyhmän tarvitse olla sama kuin on tarinan ensirakkaudessa elävien numerollinen ikä! Tämä kirja vie väistämättä takaisin ihaniin Anna –kirjojen vuosiin…

Kirjan viehättävin ja ehdottomasti elokuvallisin kohtaus tapahtui hautausmaalla, jossa Aino eli ruskeasilmäinen tyttö istui penkillä soittamassa pikkuhuiluaan:

Hän alkoi soittaa hiljaa, ensin lurituksia, sitten pikku kappaleita, mitä mieleen juolahti, romanttista musiikkia. Hetken Aino sai soittaa yksin. Sitten mustarastas vastasi yhteen hänen luritukseensa nuotilleen oikein.

Aino alkoi leikkiä linnun kanssa. Hän soitti ylös ja alas. Lintu tuntui kuuntelevan. Se oli kauan hiljaa, lauloi sitten pätkän omaa lauluaan. Aino kuunteli tarkkaan. Hän tarttui mustarastaan lauluun ja kertasi ulkomuistista sitä, pitkän pätkän. Aino ja mustarastas houkuttelivat toisistaan yhä parempia kuljetuksia. Valitettavasti kukaan ei kuullut näitä jameja!

Romantikko Törhösen vaaleansininen rakkaustarina on suloinen antaa ensirakkauttaan elävälle tytölle tai pojalle – hellyydellä!

IHMISET OVAT SUVAITSEVAISIA JOS...

Ihmiset ovat suvaisevaisia, jos heidän on hyvä olla. Toisten asioita tonkivilla ei ole kotona mitään miellyttävää tongittavaa.

- Aksel Sandemose -

KUMPI?

Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on.
Sullako onni vai lieneekö mulla: toinen meistä on onneton.

Haudassa toinen ja maanpäällä toinen. Kumpi on ehtinyt päähän tien?
Ah, minä tiedän: haudassa sinä - kuitenkin minä se kuollut lien.

- Uuno Kailas -

VERTIGO

Ulkona sataa. Ainakin meillä Muuratsalon saarella sataa, joten tiedotan, että Hitchcockin ikimuistoisin elokuva Vertigo - punainen kyynel (1958) tulee MTV3:lta alkaen klo 14.55. Ikävää on se, että mainokset pääsevät pilkkomaan tätä unenomaisen elokuvan taikaa. Filmin päätähtinä Kim Novak ja James Stewart, jotka ovat kuin luodut toisilleen niin elämässä kuin kuolemassa.

AKSEL SANDEMOSE 1899 - 1965

Aksel Sandemose (19.3.1899-6.8.1965) oli tanskalais-norjalainen kirjailija, joka kirjoitti aluksi tanskaksi ja myöhemmin norjaksi.

Sandemose syntyi Tanskassa, mutta asui Norjassa vuodesta 1929. Hän työskenteli muun muassa opettajana, toimittajana, merimiehenä ja metsurina. Hän toimi toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeessä ja joutui pakenemaan Ruotsiin 1941, josta palasi Norjaan sodan loputtua.

Moniin teoksiinsa Sandemose ammensi aiheita lapsuudestaan Tanskan Nykøping Morsissa. Romaanista pakolainen ylittää jälkensä on peräisin Janten lakina tunnettu säännöstö, joka kuvaa pikkukaupungin lannistavaa ilmapiiriä.

Sandemoselta suomennettuja muita teoksia ovat Ihmissusi (1960), Kadonnut on vain unta (1961), Felician häät (1962), Me koristamme itsemme sarvilla (1963), Jerikon muurit (1966) ja Alice Atkinson ja hänen rakastajansa (1972).

Sandemoselta on sitaatti: "Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohden veresi kiehuu." Minä sanon: "Sandemose on kirjallinen kohtaaminen, jonka jälkeen tiedät enemmän älystä, intohimosta ja mystiikasta, kuolemasta nyt puhumattakaan."

KADONNUT ON VAIN UNTA

Lintu on helpoin saalistaa soitimelta, niin myös ihminen.

”Merkillistä, miten harvat metsästäjät uskaltavat myöntää, että metsästys tietenkin on murhan korvike. Ehkä useimmat eivät uskalla nähdä sitä. Koskaan et tule niin hurmiollisen lähelle salamurhaa kuin soidinmetsästyksellä. Se suo sitä paitsi ylimääräisen lisän, koska surmaat miehen juuri kun hän lähestyy naistaan.”

Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus, 1961)


Prologi

San Francisco, toukokuu 1944

Toissa päivänä etsin radiosta norjalaisen aseman ja kuulin, että Susanne Gundersen on kuollut saksalaisten vankeudessa.

Hänen sanottiin olleen runoilija Gunder Gundersenin vaimo.

Gunder sanoi minulle kerran: En saa rauhaa ennen kuin Susanne on kuollut.

Nyt Gunder on saanut rahan.

Oli tarkoituksetonta, että minä elin edelleen kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ja kun Susanne oli kuollut.

Levitän lakanan ylitsesi, Susanne.

Nyt sinä olet ollut pyövelin käsissä. Kukaan niistä, jotka rakastivat sinua, ei voi pyhiin vaeltaa haudallesi. Juuri nyt putosi tähti.


Aksel Sandemosen kirja Kadonnut on vain unta, on jälleen kerran käsissäni ja näyttää kerta kerralta hyvästijättöisemmältä. Kirja ei ole oma. Se kaivetaan minulle esille aika ajoin erään kaupungin erään kirjaston varastosta. Olen etsinyt antikvariaateista. Olen pyytänyt kustantajalta uutta painosta…ehkä joku jossain elämässä löytää tämän kirjan minulle omaksi…

Kerron tästä kirjasta nyt, kun sivut vielä ovat luettavissa. Huomenna ehkä uskon kirjan olleen vain kadonnutta unta.

Oslo 1940

Minä tulen kirjoittamaan vielä paljon Susannesta, siitä mikä sai minut rakastumaan häneen ja aiheutti sen, etten minä koskaan voi häntä unohtaa.

Tämä on kertomus myös Agneksesta. Se on ollut musta pohjavirta kaikessa mikä minulle myöhemmin tapahtui. Ilman tätä nuoruudenrakkautta minun veljeäni ei olisi tuomittu taposta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Tämä on myös selonteko matkasta San Franciscosta Norjaan. Ja tämä on selonteko valurautapäistä, jotka riehuivat Norjassa ja saivat Saksan nimen löyhkäämään inhottavasti. Selonteko huhtikuun yhdeksännestä päivästä.

Aksel Sandemose on minulle kaikkein kiinnostavin kirjailija kaikilla tasoilla. Hänen naiskuvauksensa räjäyttävät tajunnan, hänen kykynsä nähdä tuska ja analysoida se, mutta myös pettää ja aiheuttaa itse tuskaa, hipoo ylimaallista. Hänen vihansa polttaa minut palohaavoille, joista ei selvitä. Hänen älynsä kiihottaa ja intohimonsa saa vereni kiehumaan.

Hänen kielensä on niin rikasta ettei yksikään sana ole turha. Mutta hän osaa myös vaikeuttaa tarinan kuljetusta pudottaakseen ehkä ansiottomat kyydistä. Hän pudottaa sinne tänne veret seisauttavia pommeja, viisauksia, joille en ole kirjallisuudessa löytänyt haastajaa.

Minä en lopeta hänen sanojensa juomista sateenkaaren tuollakaan puolen! Otan sinut Rakas Lukija mukaani, jos haluat kokea sandemolaisen vapaan pudotuksen. Lue ensin Felicia Venhaugista, jonka annoin sinulle vain hetki sitten. Lue hänestä, joka rakasti kahta ja jonka ihmissusi lopulta vei, niin sitten lähdemme kadonneen unen jäljille…

Aksel Sandemose palaa Kadonnut on vain unta –kirjassaan saksalaisten miehittämään entiseen kotimaahansa Norjaan. Kertojaääni on John Torsonin. Johnin viha, monen viha, on valtava, sillä liian monet norjalaiset pettivät oman maansa hyötyäkseen tilanteesta joko taloudellisesti ja/tai sosiaalisesti.

John lähtee tapaamaan nuoruuden rakkauttaan Agnesta ja löytääkin Susannen, joka on runoilija Gunder Gundrsenin puoliso. Vaikka Gunder onkin ehkä ainoa, jota John voi kutsua ystäväkseen, hän ottaa Susannen voimatta itselleen mitään. Hän tuhoaa samalla Gunderin, jolle Susanne oli elämän ainoa todellinen merkitys.



Gunderilla oli melkein aina mukanaan kehitysvammainen, aikuinen veljensä Tryggve. Ja luonnollisesti mukana oli Susanne ja toisinaan myös heidän yhteinen lapsensa Gullan.

Nämä voivat tuntua tavanomaisilta asioilta, mutta eivät sitä ole Sandemosen maailmassa, sillä kyky nähdä kulissit ja niiden taakse, kyky tajuta tragedia, siellä missä se on ja kyky haistaa tuho, mutta pystymättä pakoon siltä, se on Sandemosea.

Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.

”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”

Kuitenkin sitoutumisen pelko vaivasi kovasti nuorta Torsonia ja siksi hän oli lopulta aivan yksin ja kirjoittaa tarinaansa ’perinnöksi’ ainoalle pojalleen, jonka äiti ei ollut Susanne. John eli rakkauden, mutta karttoi avioliittoa.

”Minä olen kuullut onnellisista avioliitoista, mutta useimmissa tapauksissa vain toinen osapuolista on korostanut, että he olivat onnellisia.

Mahtaa olla monia, jotka haluaisivat erota, kun on ollut välttämätöntä suojata avioliitto niin ankarilla laeilla ja säädöksillä. Se, joka haluaa irrottautua, saa koko yhteiskunnan vastaansa. Meidän on pitänyt pyhittää avioliitto puuttuvan onnen takia. Lapsia varten tarkoitettuna laitoksena se on välttämätön. Avioliitto on välttämätön kuten niin monet muutkin asiat, sillä erotuksella vain, ettemme kirjoita runoja tullilaeista tai liikevaihtoveroista.”

”Ihmiset, jotka elävät varmasti välttämättömissä avioliitoissa, eivät ole koskaan onnellisia. Ensimmäisinä vuosina, kun heillä vielä on veressään se luonnon myrkytys, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka ajaa meidät sielullisiin katakombeihin – onko se onnea? Onni on käsittääkseni samaa kuin rauha. Näen miten aviopuolisot vain ponnistuksin saattavat olla jotakuinkin kohteliaita toisilleen ja miten kumpikin heistä pitää kiinni oikeudestaan. Olen harvoin katsonut avioliittoa läheltä tuntematta raadon hajua.”

Mutta rakkautta, rakkautta ei kiellä Sandemosekaan:

”Älä koskaan sekoita itseäsi toisten suhteeseen! Jos tunnet jotakin sellaista olevan tapahtumassa, niin muista, että tahto voi aina tukahduttaa rakastumisen ennen kuin se juurtuu. Ja muista, että naista, joka kokonaan on kuulunut toiselle, häntä sinä et koskaan saa muuta kuin puoliksi. Menet naimisiin myös miehen kanssa ja tulet näkemään hänen varjonsa pöytäsi ääressä ja aviovuoteesi reunalla.”

”Kaikki johtuu elämästä, jonka kehä alkaa kiertyä umpeen: Ennen kuin on liian myöhäistä me haluamme saada nuoruutemme Agneksen, naisen, joka kärvensi meidät eliniäksemme mutta jota emme koskaan saaneet.

Minä en tiennyt, että matkustin Norjaan saattaakseni päätökseen vanhan rakkaustarinan, mutta niin tapahtui, minä koin sen uudelleen ja minä päätin sen.

Murha ja rakkaus ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa.

Varmasti. Huonosta rakastajasta tulee hyvä sotilas, ja välillä oleva on runoilija.”

Ja alhaalla kadulla saksalaiset marssivat ohi ja lauloivat: Wir fahren gegen Engelland.

Kiinnostunut Lukijani, sillä sitä sinä olet, jos olet vielä matkassani. Niin paljon sitaatteja. Niinpä. Minä pidän sitaateista, mutta en yleensä näin kovasti. Nyt ylirakastin sitaatteja, sillä miten minun sanani olisivat voineet soida osuvammin kuin Aksel Sandemosen! Uskon kuitenkin, että olen onnistunut hänen sanoillaan tavoittamaan sinut. Olen auttanut sinua löytämään kirjailija Aksel Sandemosen. Jostain syystä häntä on vaikea löytää. Minäkin ’tapasin’ hänet mutkan kautta eli luin Aila Meriluodosta ja hän mainitsi juuri tämän vaikuttavan kirjailijan. Kiitos Aila niin Sandemosesta kuin Rilkestä!

Sandemose ei ole pelkkiä elämääkin suurempia viisauksia, vaan jokaisessa kirjassa on suuri elämän tragedia ja juoni kulkee mukana ja matkan kolhut vain avartavat näkemystä. Henkilökuvaukset ovat myös ainutlaatuisia, mutta ’ovat voineet olla’. Eli niin veren, erotiikan, toden kuin unenmaku, on se pitkä jälkimaku, josta janoinen jää riippuvaiseksi kerran antauduttuaan Sandemoselle.

Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonakin aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.