Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat
luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut
käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.
Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta
kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan.
Pasi Ilmari Jääskeläisen teos Väärän kissan päivä (Atena
2017) leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, mutta etenkin
kissaa. Juuri kun olet tavoittamassa kirjan päähenkilön, Kaarnan, Marrasvirran
kaupunkisuunnittelun toimiston pääinnovaattorin, hän lipeää otteestasi ja
muuttuu pikkupojaksi, jonka näet hyvin kilttinä, kunnes tulee varjo ja hän
katoaa sumuun palatakseen ilkimyksenä, jonka kaltaisesta et halua tietää
mitään. Tarinan alussa hän on keski-ikäinen herra istumassa taksissa ruuhkaisilla kaduilla matkalla äitinsä hoivakotiin, josta on ilmoitettu
muistisairaan äidin olevan kuolemaisillaan. Kaarna ei ole kovastikaan pitänyt
yhteyttä 71 –vuotiaaseen äitiinsä, jonka takana on huikea ura psykologian
tohtorina. Äidin nimi on Alice aivan kuten Lisa Genovan kirjassa Edelleen Alice
(Still Alice): kummallakin samasuuntainen ura ja muistisairaus. Pidin kovasti siitä,
että äidin nimi on Alice: Se antoi hänelle kuvitteellista vahvuutta, jota varmaan, jos
Kaarnalta olisi kysytty, äidissä oli ollut liikaakin. Näin ollen äidin
poissaolo jokapäiväisestä elämästä oli kuin vahvistanut sekä Kaarnaa että hänen
avioliittoaan Minervan kanssa hetkellisen jääkauden väistyttyä. Kaarna on täynnä
huimia suunnitelmia Marrasvirran kaupungin suhteen, mutta ajoittain hänet
saavuttaa sumu, joka kuiskuttelee äidin äänellä maagisesti synnyttäen
kaipauksen olla taas äidin kanssa. Olla siten kuin oltiin ennen kuin hän
sairastui lapsena vakavasti ja oli vuoteenomana kokonaisen vuoden. Kaupungin Syysfestivaali hidastaa
entisestään kulkua ja Kaarna ehtii muistaa myös toisenlaisen äidin. Äidin, joka
oli pitkä tyylikäs nainen, äidin joka piti vain pitkistä ihmisistä, äidin jonka
nauru raikui pitkien herrojen seurassa. Äidin, joka sanoi omalle pojalleen:
Ei sinun töppöjaloillasi minnekään ehdi, vaikka miten
pinkoisit ja kipittäisit. Ellet opi toimimaan ajoissa, myöhästyt ikuisesti
kaikkialta.
ja:
Lyhyeksi jääneet ihmiset ovat ihmisinä merkityksettömämpiä
kuin pitkäksi kasvaneet. Eivät varsinaisesti lyhyytensä vuoksi, sehän olisi
naurettavaa, ja epäreiluahan se on totta kai, mutta lyhyet ovat tutkitusti
vähäisempiä sekä muiden ihmisten mielessä että omassaan, ja se on ratkaiseva
juttu.
silti kuiskaten:
varpunen, pikku prinssini
Väärän kissan päivä on ehdottomasti minulle kirja äidin ja pojan
suhteesta. Sellainen värisyttävän kiinnostava, kuten oli vaikka Paul
Austerin uusin 4 3 2 1, jossa poika kasvaa mieheksi uudelleen ja uudelleen,
Colm Tóibínin Äitejä ja poikia –novellikokoelma ja etenkin Per Petterssonin Kirottu ajan katoava virta, jossa Arvid ei ollut koskaan tuntenut
riittävänsä äidilleen ja äiti näyttää hyvännäköiseltä kuin filmitähti
kulkiessaan aina kirja käsilakussaan, ollen kaikessa niin ylivertainen.
Kaarna oli saanut äidiltään paljon poissaoloa tämän uran
takia ja isäkin oli kaikonnut kauas. Sumuinen ulkopuolisuuden tunne syleili Kaarnaa niinä hetkinä, kun hän muisti. Menneisyys painoi kuin raskain varjo ja
nyt pitää sitten mennä istumaan äidin hoitohuoneeseen, mennä kohtaamaan hänen
lähtönsä, alkaa järjestellä hautajaisia...Aika ja ikä alkavat saavuttaa Kaarnankin päivänä, jonka jatkon hän luuli tietävänsä:
Keski-ikään tultuani olin oivaltanut, että nuorelle
ihmiselle vanhuus oli kaukainen maa, johon aikanaan purjehtisi joku toinen,
täysin hypoteettinen versio itsestä.
Nuoruutta sen sijaan oli vanhuksenkin helppo kuljettaa
mukanaan kuin olkapäälle heitettyä takkia. Siksi ikäerot...Oli lohdullista
samaistua itseään nuorempiin, kun taas vanhuutta kukaan ei halunnut syleillä
ennen kuin oli pakko. Elysia oli tästä ainoa tietämäni poikkeus.
Elysia...
Väärän kissan päivä on maagisen jälkimaun jättävä tarina,
joka mielestäni on Jääskeläisen vahvin teos. Kaikki on kohdillaan sivumäärästä kirjan intensiteettiin. Henkilögalleria on hyvin hallittavissa ja kiehtova. Tarina tapahtuu pienessä
tilassa, Marrasvirran maiseman yhdessä päivässä, tilan laajetessa muistoihin, oikeisiin tai vääriin, sen päätelköön lukija. Kaarnan lopulta
saavuttua äidin hoitokotiin ja lukittua itsensä pakokauhussaan vessaan, alkaa
maaginen jännitystarina, jossa varjot ovat isossa roolissa. Iäkäs
lääketehtailija Lang kokee olevansa vain vaivainen varjo, Schatten. DDR:n
Stasikin väijyy varjoissa. Arkkitehtuuri
vie taloon, jossa varjot estävät valon. Muistojen varjot, jotka vääristävät
menneet. Eletyn elämän varjot, ne jotka estävät näkemästä oikein vieläkään. Vaan
heijastavatko peilit valoa? Oliko viisaus Elysiassa, Herrain Vaatehtimon
toisinajattelijassa, jolle aika oli suuri kuvanveistäjä ja tulos arvaamaton?
Kuka oli keski-ikäinen mies peilissä? Pitäisikö hänen sulkea mielestään
menneisyys voidakseen olla täydemmin oma itsensä? Vai tuliko valoa jostain niin paljon, että
Kaarnan oli vielä mahdollista ylittää suuri autiomaa omaan itseensä lapsena ja
samalla äitiinsä?
Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä
rannalla.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata Kirja vieköön! Susa/Järjellä ja tunteella Tuomas/Tekstiluola Annika/Rakkaudesta kirjoihin Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja/Lumiomena
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata Kirja vieköön! Susa/Järjellä ja tunteella Tuomas/Tekstiluola Annika/Rakkaudesta kirjoihin Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja/Lumiomena