maanantai 27. heinäkuuta 2009
TYTTÖ KUUNSILLALLA
GREEN IRELAND BY STELLO
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhiKJ8ZaNaCYrj0zZaYWlWnIuOuVnDVGuRRQ02tx7qP4MUloLgKcSv67oFnSvJb5HhQtghB6jjLIciOhHXbWGdS1wYXiLiQ1IhsbDcfCsE-RVWSslcqxXnSuFczFSOKWSmv6Dj6eiDrJ2Q/s400/iRLANTI+VIHRE%C3%84+STELLO.jpg)
"Kumpuilevilla rinteillä pienet karitsat hurmaavat suloisuudellaan. Katselen niitä AATELISLINNAN uima-altaalta."
"Bréifne jää sinne keskelle kuin unohduksiin. Se tuntuu toisaalta hyvältä: täällä saa olla rauhassa, ja paikallisiin tutustuu helpommin. Tosin IRLANTILAISILLA TUNTUU AINA OLEVAN AIKAA JUTELLA, OLTIINPA MISSÄ PÄIN MAATA TAHANSA. JOS APUA PYYTÄÄ, SITÄ SAA VUOLAASTI."
"Iirin kielessä Bréifne merkitsee kumpuilevaa tai mäkistä. Sen myös uskotaan merkinneen äärettömän kaunista paikkaa. TÄLLÄ JÄRVISEUDULLA VÄITETÄÄN OLEVAN 365 JÄRVEÄ JA JOKEA. Yksi vuoden jokaiselle päivälle, paikalliset sutkauttavat."
Ja sitten on upeita kuvia ja paljon kylpylöistä ja uima-altaista, jotka jatkuvat sisältä ulos ja murattien peittämistä kivitaloista ja Shannon-joen kalastusmahdollisuuksista etc. Ja kannattaa muistaa, että LUOTEISESTA IRLANNISTA LÖYTYVÄT VUORET, joista vain Galwayssa ja Dublinissa piipahtavat jäävät paitsi. Minäkin olen ihan hämmästyneenä lukenut Stellon blogin maisemakuvauksia, kun puhutaan VUORISTA...
Eli kuka nyt etsii ERILAISTA matkakohdetta, niin suosittelen Irlantia, jossa mikään ei ole niin kuin luullaan.
http://stello.vuodatus.net
IRLANTI SYDÄMESSÄIN/ IRELAND IN MY HEART
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjbDTIYnyYsB-_5_T2r9n9uCmNOmmQx6ZiPq85Shz6prGR8NT6hJ4pmVEuWIQ1RmLHG_81WFIOrrLY5Pzfpzk0AFoP-uwA8KuAlpcXOIgDTm_nzjyZJUPyVnDJIpyR-No3dUGj54qQ_PEM/s400/IRLANTI+VANHA+KIVITALO+STELLO.jpg)
Asuimme koko ajan Galwayssa varsin tasokkaassa hotellissa. Ja siis ruoka oli hyvää. Paljon kalaa, josta juuri mieheni kanssa erityisesti pidämme. Iltapäivisin shamppanjaa ja mansikoita, siis ihan epätodellista;-) Illat kävelimme rantapromenadilla ja piipahtelimme lukuisiin pubeihin, joissa soi VANHA, MELODINEN JAZZ! Ihastuttavat vanhat herrat soittivat jazzia valkoiset paidat päällä ja millä innolla ja taidolla, olin taivaassa! Välillä kylmän meren aaltoja ihastelemaan ja lopuksi paikkaan, jossa lauloi heleä-ääninen ja hyvin viehättävä naislaulaja. Siis livemusiikkia koko ajan!
Eräänä iltana oli sateista ja pimeää ja me emme löytäneet hotelliamme! Ihan sokkoina sateessa, pimeässä Irlannin saarella...apua!, mitä nyt seuraa? Minä olin raskaana´, mutta ah!, niin voimissani ja menin reippaasti kolkuttamaan yhden omakotitalon ovelle. Pyysin anteeksi häiriötä ja selitin, mitä hotellia etsimme. Tietysti kerroin, että olemme suomalaisia etc. ja hyvänen aika mikä ylitsevuotava ystävällisyys: meidät, ventovieraat vietiin heidän toimestaan hotelliimme! Jos olisimme olleet Saksassa moista tuskin olisi tapahtunut, siellä on liikaa etäisyyttä, varovaisuutta ja korkeita kivimuureja talojen ympärillä, mutta Irlannissa kaikki on mahdollista.
Yhden päivän vietimme Dublinin antikvariaateissa, jotka ovat todellinen vanhojen kirjojen ystävän aarreaitta. Myös upeita tauluja oli niissä myynnissä.
Elämäni ihmeellisin tapahtuma sattui sitten päivänä jolloin vaelsin Connemaran nummilla. Mieheni käveli paljon jäljessä, koska hänen pitää koko ajan 'tutkia' jotain: tien vieressä töröttävää karttaa, paikkaa josta nostetaan turvetta tms. Minua vei alitajunta ja lujaa. Yhtäkkiä kohti juoksi ihastuttava lauma connemaranponeja, saavuttaessaan minut ne jakaantuivat sivuitseni ja hetken minulla oli PONISIIVET! Todellinen ponitytön unelma, eikä ketään kuvaamassa, sillä mieheni oli halvaantunut kauhusta. Hän ei tiedä hevosista mitään ja luuli ponien juoksevan päälleni;-) No, tämän jälkeen Irlanti-virus oli istutettu ja sitkeässä on...
Vain Aransaaret jäivät elämättä, sillä silloin kun me olimme sinne lähdössä oli liian kova myrsky eli jotain turistikokemusta jäi 'plakkariin'. Seuraavalla kerralla emme taatusti asu sviitissä, emmekä ole muutenkaan kovin turistimaisia, vaan nyt vapaus vaikka jäädä saarelle saa meidät reissuun ihan toisella asenteella: mistä sitä tietää vaikka meistä sukeutuisi vielä kunnon irkkuja!
Ihan blogini alkuviikoilla toin esille Regina McBriden kirjan Ennen sarastusta (The Nature of Water and Air, 2004, Avain), joten ellette ole vielä lukeneet, teillä on erikoinen kokemus edessä. Rakastan taruja ja myyttejä ja niitä vihreä saari tarjoaa yllin kyllin.
Leena Lumi
ehkä tuleva osa-aikairkku
JÄÄHYVÄISKIRJE PABLO NERUDAN TYYLIIN
Rakkaani, minä lähden taisteluun. Minä vyötän itseni kuunvalolla ja juon unohduksen maljasta. Sinä olit kauan sitten sieluni valtias, mutta pakotit minut lähtemään luotasi. Sinä vedit minua luoksesi kuin tuli yökiitäjiä ja tunsin sielusi voiman ylläni kuin raskaan taakan. Yritin lähestyä sinua halulla ja ilolla ja avasin sylini voidakseni tehdä kanssasi kaiken sen, minkä kevät tekee kirsikkapuille, mutta raskas talonpoikaisvartalosi musersi minut alleen ja liikkumattomaksi ja ruumiisi vastaus oli itsekäs ja mykkä.
Sinä tulit takaisin. Sinä valloitit minut nopeammin kuin valkoihoiset intiaanien preerian. Halusit näyttää, kuka vieläkin on sieluni valtias. Yritin vetäytyä, mutta kerran join viiniä kanssasi ja silloin sormesi hipaisi nilkkaani: Olin mennyttä. Olin tulessa. Silloin tiesin: Ei ole unohdusta sinusta! Tiesin: On pieni polku, joka vie siimekseen, jonne minulla ei ole lupa.
Rakastan sinua aina, mutta en tiedä miten. Vain sen tiedän, että uskollisesti, mutta kaukaa, sillä nyt lähden taisteluun. Kovat veripellot odottavat minua. Niiden peltojen yllä eivät lennä halun perhoset. Vain yksinäinen suruvaippa liihottaa siipipölyään varistaen ja yökiitäjät tarjoavat minulle lohtunektareitaan.
Minun taistelukentilläni on nimetkin, mutta tuskin ne sinua kiinnostavat. Kuitenkin ne tahtovat savukirjaimin piirtyä yötaivaan pimeyteen: Olet toisen oma. Olen toisen oma. Nefernefer kutsuu minua. Vanha nainen sairastaa. Vanha koirakin sairastaa ja kohta kuolee pois. Sieluni on itkenyt lokakuusta saakka. Olen vajonnut kadun pölyyn ja yritän kuitenkin nousta. Rakas, salli minun nousta ja lähteä taisteluun.
Tammikuun pimeällä, vailla auringon lohtua, kirjoitin sinulle alastomana: 'Tämänkin hämärän' on meidän tarinamme ja tiedät sen, sinä, jonka karkea talonpoikaisvartalo haluaisi levätä ylläni kuin aamukaste. Sinä voit paeta jokiini ja minä teen paollasi mitä ikinä haluan. Senkun heität surusi verkot ja lähetät punaisia hätämerkkejä, minä olen syyllinen tähän julmaan leikkiin ja kulutan kaiken, kaiken..., mutta sinä teet tästä loputtoman muistojen korun, jota kannan ylläni kunnes taivas tulena palaa. Yöllä näin, että olit kirjoittanut nimeni tähtien sekaan savukirjaimin. Luota minuun. Minussa on päiviesi harha ja loppuelämäsi usvaviitta. Syksyllä kohtaat minut vihreässä baskerissani ja silloin vihdoinkin huomaat silmieni vihreät linnut. Unessani varjoperhoset laskeutuvat yllemme kun hukumme tähtien mereen ja majakan valot vilkuttavat hätämerkkejä. Herään märkänä suudelmiesi vaatteesta ja janoisena, koska olet tyydyttänyt palavan janosi ruumiistani. Sieluni täynnä syksyn lehtiä. Valkea mehiläinen nousee lentoon valkeiden reisieni sylistä ja ihollani viipyy painosi keveänä kuin perhosen siipipöly. Nyt valkea mehiläinen surisee sielussasi.
Olit lomalla. Olen toisen oma. Hän kirjoitti minulle kirjeen:
Et antanut minun kärsiä, vain odottaa.
Juuri sellaisina
hämmentävinä hetkinä,
jotka kihisevät käärmeitä,
jolloin olin tukehtua
ja sydämeni melkein pysähtyi,
tulit alastomana, naarmuisena,
verta vuotavana vuoteeni luo,
sinä, valittuni,
ja silloin
vaelsimme koko yön
unissamme,
ja kun heräsimme,
olit entisesi mutta myös toinen,
ikään kuin unissamme tuivertava tuuli
olisi sytyttänyt hiuksiisi taas tulen,
upottanut vartalosi vehnänkeltaiseen ja hopeaan
ja saanut sen kauttaaltansa loistamaan.
Minä en kärsinyt, rakkaani,
odotin vain.
Sinun oli uudistettava katseesi
ja sydämesi
sen jälkeen kun olit käynyt
sydämeni merensyvänteessä.
Sinun oli noustava vedestä
yhtä puhtaana kuin
öisen laineen ilmaan
lennättämä pisara.
Valittuni, sinun täytyi
kuolla ja taas syntyä; minä odotin sinua.
En kärsinyt etsiessäni sinua,
sillä tiesin sinun palaavan
uutena ihmisenä,
naisena jossa on kaikeea mitä jumaloin;
joka on jättänyt taakseen sen mistä en huoli;
jolla on sinun silmäsi, kätesi ja suusi,
mutta jonka sydän on toinen;
joka heräsi rinnallani
kuin olisi alati ollut siinä
valmiina jatkamaan
rinnallani,
aina.
Luettuani kirjeen hän katsoi minua ja näin hänen silmiensä pedonkeltaiset täplät, mutta myös siniset surun lammet. Hän päätti kaiken, kaiken. Hän sanoi, että minä lähden hänen kanssaan Chileen. Hän sanoi: Ei ole toista. Minun on ainoa. Kun vaellan Chilen rannoilla, pelkään, että muistan sinut, mutta hän ei salli. Hän rakastelee minua yöllä rantahiekalla ja suutelee huuliani, kunnes ne vuotavat verta. Olen hänen!
Jonkin ajan kuluttua. Kymmenen tai sadan kuunkierron jälkeen, kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa, voit kirjoittaa minulle:
Tuskin olet minut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojeni satuttamana,
taikka täynnä rakkautta, kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.
Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla, kunnes kumpikin jäi
nuolemaan haavojaan.
Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.
Ja silloin minä vastaan sinulle syyskuussa:
Tänään, tämä päivä oli täysi malja,
tänään, tämä päivä oli suunnaton aalto,
tämä päivä oli koko maailma.
Tänään myrskyävä meri
kohotti meidät yhdellä suudelmalla
niin korkealle että salaman valo
sai meidät vapisemaan
ja me laskeuduimme, arastellen,
ja vajosimme syvyyteen toisistamme erkanematta.
Tänä päivänä ruumiimme avartuivat
ja kasvoivat maailman ääreen saakka
ja kiertyivät sulaen
yhdeksi ainoaksi vahapisaraksi
tai meteoriksi.
Sinun ja minun välille avautui uusi ovi
ja joku, vielä kasvoton,
odotti meitä sen takana.
Valkean mehiläisen päivänä A.D. xxxx
Turkoosi
Sinä tulit takaisin. Sinä valloitit minut nopeammin kuin valkoihoiset intiaanien preerian. Halusit näyttää, kuka vieläkin on sieluni valtias. Yritin vetäytyä, mutta kerran join viiniä kanssasi ja silloin sormesi hipaisi nilkkaani: Olin mennyttä. Olin tulessa. Silloin tiesin: Ei ole unohdusta sinusta! Tiesin: On pieni polku, joka vie siimekseen, jonne minulla ei ole lupa.
Rakastan sinua aina, mutta en tiedä miten. Vain sen tiedän, että uskollisesti, mutta kaukaa, sillä nyt lähden taisteluun. Kovat veripellot odottavat minua. Niiden peltojen yllä eivät lennä halun perhoset. Vain yksinäinen suruvaippa liihottaa siipipölyään varistaen ja yökiitäjät tarjoavat minulle lohtunektareitaan.
Minun taistelukentilläni on nimetkin, mutta tuskin ne sinua kiinnostavat. Kuitenkin ne tahtovat savukirjaimin piirtyä yötaivaan pimeyteen: Olet toisen oma. Olen toisen oma. Nefernefer kutsuu minua. Vanha nainen sairastaa. Vanha koirakin sairastaa ja kohta kuolee pois. Sieluni on itkenyt lokakuusta saakka. Olen vajonnut kadun pölyyn ja yritän kuitenkin nousta. Rakas, salli minun nousta ja lähteä taisteluun.
Tammikuun pimeällä, vailla auringon lohtua, kirjoitin sinulle alastomana: 'Tämänkin hämärän' on meidän tarinamme ja tiedät sen, sinä, jonka karkea talonpoikaisvartalo haluaisi levätä ylläni kuin aamukaste. Sinä voit paeta jokiini ja minä teen paollasi mitä ikinä haluan. Senkun heität surusi verkot ja lähetät punaisia hätämerkkejä, minä olen syyllinen tähän julmaan leikkiin ja kulutan kaiken, kaiken..., mutta sinä teet tästä loputtoman muistojen korun, jota kannan ylläni kunnes taivas tulena palaa. Yöllä näin, että olit kirjoittanut nimeni tähtien sekaan savukirjaimin. Luota minuun. Minussa on päiviesi harha ja loppuelämäsi usvaviitta. Syksyllä kohtaat minut vihreässä baskerissani ja silloin vihdoinkin huomaat silmieni vihreät linnut. Unessani varjoperhoset laskeutuvat yllemme kun hukumme tähtien mereen ja majakan valot vilkuttavat hätämerkkejä. Herään märkänä suudelmiesi vaatteesta ja janoisena, koska olet tyydyttänyt palavan janosi ruumiistani. Sieluni täynnä syksyn lehtiä. Valkea mehiläinen nousee lentoon valkeiden reisieni sylistä ja ihollani viipyy painosi keveänä kuin perhosen siipipöly. Nyt valkea mehiläinen surisee sielussasi.
Olit lomalla. Olen toisen oma. Hän kirjoitti minulle kirjeen:
Et antanut minun kärsiä, vain odottaa.
Juuri sellaisina
hämmentävinä hetkinä,
jotka kihisevät käärmeitä,
jolloin olin tukehtua
ja sydämeni melkein pysähtyi,
tulit alastomana, naarmuisena,
verta vuotavana vuoteeni luo,
sinä, valittuni,
ja silloin
vaelsimme koko yön
unissamme,
ja kun heräsimme,
olit entisesi mutta myös toinen,
ikään kuin unissamme tuivertava tuuli
olisi sytyttänyt hiuksiisi taas tulen,
upottanut vartalosi vehnänkeltaiseen ja hopeaan
ja saanut sen kauttaaltansa loistamaan.
Minä en kärsinyt, rakkaani,
odotin vain.
Sinun oli uudistettava katseesi
ja sydämesi
sen jälkeen kun olit käynyt
sydämeni merensyvänteessä.
Sinun oli noustava vedestä
yhtä puhtaana kuin
öisen laineen ilmaan
lennättämä pisara.
Valittuni, sinun täytyi
kuolla ja taas syntyä; minä odotin sinua.
En kärsinyt etsiessäni sinua,
sillä tiesin sinun palaavan
uutena ihmisenä,
naisena jossa on kaikeea mitä jumaloin;
joka on jättänyt taakseen sen mistä en huoli;
jolla on sinun silmäsi, kätesi ja suusi,
mutta jonka sydän on toinen;
joka heräsi rinnallani
kuin olisi alati ollut siinä
valmiina jatkamaan
rinnallani,
aina.
Luettuani kirjeen hän katsoi minua ja näin hänen silmiensä pedonkeltaiset täplät, mutta myös siniset surun lammet. Hän päätti kaiken, kaiken. Hän sanoi, että minä lähden hänen kanssaan Chileen. Hän sanoi: Ei ole toista. Minun on ainoa. Kun vaellan Chilen rannoilla, pelkään, että muistan sinut, mutta hän ei salli. Hän rakastelee minua yöllä rantahiekalla ja suutelee huuliani, kunnes ne vuotavat verta. Olen hänen!
Jonkin ajan kuluttua. Kymmenen tai sadan kuunkierron jälkeen, kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa, voit kirjoittaa minulle:
Tuskin olet minut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojeni satuttamana,
taikka täynnä rakkautta, kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.
Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla, kunnes kumpikin jäi
nuolemaan haavojaan.
Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.
Ja silloin minä vastaan sinulle syyskuussa:
Tänään, tämä päivä oli täysi malja,
tänään, tämä päivä oli suunnaton aalto,
tämä päivä oli koko maailma.
Tänään myrskyävä meri
kohotti meidät yhdellä suudelmalla
niin korkealle että salaman valo
sai meidät vapisemaan
ja me laskeuduimme, arastellen,
ja vajosimme syvyyteen toisistamme erkanematta.
Tänä päivänä ruumiimme avartuivat
ja kasvoivat maailman ääreen saakka
ja kiertyivät sulaen
yhdeksi ainoaksi vahapisaraksi
tai meteoriksi.
Sinun ja minun välille avautui uusi ovi
ja joku, vielä kasvoton,
odotti meitä sen takana.
Valkean mehiläisen päivänä A.D. xxxx
Turkoosi
JOS UNOHDAT MINUT
Tiedäthän miten siinä käy: jos katselen kuun kristallista kirkkautta, hiipivän syksyn punaista oksaa akkunani alla, jos hipaisen takkatulen ääressä tuhkan haituvaa tai karahkan karheata pintaa, se kaikki ohjaa minua luoksesi, ikäänkuin kaikki oleva, aromit, valot, metallit, olisivat pikku pursia matkalla kohti saariasi jotka odottavat minua.
Mutta kuitenkin:
jos rakkautesi minuun vähitellen hiipuu, hiipuu myös minun rakkauteni sinuun vähän kerrassaan.
Jos äkkiä unohdat minut, älä enää etsi minua, sillä minäkin olen jo sinut unohtanut.
Jos elämäni läpi puhaltava, lippuja hulmuttava tuuli on sinusta mieletön ja uuvuttava, ja päätät häätää minut sydämestäsi johon olen juurtunut, ajattele että sinä päivänä, sinä hetkenä, kohotan käteni, ja juureni tempautuvat etsimään uutta kasvumaata.
Mutta jos joka päivä, joka hetki, tunnet että kuulut ikuisesti minulle täynnä järkähtämätöntä hellyyttä: jos joka päivä huulillesi puhkeaa kukka huhuilemaan minua, silloin, rakkaani, silloin vanha tuli polttaa minua taas, mikään ei sammu eikä unohdu, rakkautesi ruokkii minun rakkauttani, ja niin kauan kuin elät, se pysyy sylissäsi eikä kaikkoa käsivarsiltani.
- Pablo Neruda -
YÖSUKELLUS
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtXXIkHeFhZl1hyphenhyphenfojdJUHaKV63HN3f5GqSLIn8BFB0egfiJEAGsWi-wuthX_1wB7r7G7Yb85yaacvTRYkEWXuBjKk_Tr7ywzBFbhPv9z_ejxNSbb5KTk-uxG7Dx_7fGe4_MEanegtEMA/s400/TIIRAT+MERIAAMIAISELLA.jpg)
Pikapano, pikalaina, pikaruoka.
Mitä millään on väliä, kun jäljellä on yösukellus.
Sukeltaa alasti meren suolaiseen syliin,
nousta pintaan henkeä haukkoen,
uida ohitse hopeaisten tyrnipensaiden,
ohittaa haahkan kevyt hyväily,
sukeltaa uudestaan syvemmälle, syvemmälle,
mustaan, märkään syliin,
nousta ylös juuri ennen hukkumista ja
sitten vain kellua tiiran huudon kannattelemana.
- Leena Lumi -
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
EPILOGI ON MUUTAKIN KUIN...
lauantai 25. heinäkuuta 2009
...BESSUN TÄYTETYT SIENET PINJAN AVUSTAMANA
Täyte painellaan sormilla sienten sisälle. Pekoniviipaleet pyöräytetään sienten ympäri aloittaen aurajuustotäytteen puolelta. Kiepautus tehdään ristiin ympäri, jolloin täyte pysyy hyvin sienten sisällä.
Sienet ovat parhaita grillattuna, mutta voi tehdä myös uunissa grillivastuksella.
Kuuma grilli, 10-15 minuuttia. Kun pekoni on rapeaa ja kauniin ruskeaa, sienet ovat valmiit.
Varokaa: tähän herkkuun jää koukkuun!
perjantai 24. heinäkuuta 2009
RIEMU
- Katri Vala -
MERI
Tuhannesti jo kirosin sinut, tuhat kertaa anteeksi annoin.
- Katri Vala -
OLEN NÄHNYT...
- olen nähnyt satakielten kuoriutuvan
- olen nähnyt alppijärvien uskomattoman vihreän
- olen nähnyt ihmisen kohtelevan koiraa huonosti
- olen nähnyt komean suden jolkottamassa ihan automme vieressä
- olen nähnyt kateutta, kilpavarustelua ja pöyhkeyttä vailla vertaa
- olen nähnyt Irlannin nummilla ison connemaraponien lauman juoksevan minua kohden, kaartuvan sitten kauniisti kohdallani ja muodostavan minulle 'ponisiivet'
- olen nähnyt uskomattomia auringonlaskuja mereen ja järveen
- olen nähnyt miehen silmissä kyyneleet raivosta, surusta ja hellyydestä
- olen nähnyt elokuvan Brokeback Mountain
- olen nähnyt miljoona sanaa, jotka nyt asuvat sisälläni musiikkina
- olen nähnyt täydellisen vilpittömän ystävyyden koirani meripihkasilmissä
- olen nähnyt peilissä naisen, josta tuli vahva, mutta ei kova
torstai 23. heinäkuuta 2009
OLGA RAKAS!
PS. TÄNÄÄN UIMISTA, YLIMÄÄRÄISTÄ RAPSUTUSTA JA HERKULLISIA YDINLUITA
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
JOTAIN KISSOJEN YSTÄVÄLLE
KIITOS NIMPPARIONNITTELUISTA!
tiistai 21. heinäkuuta 2009
ATONEMENT: Keira Knightley & James McAvoy
ATONEMENT: James McAvoy
maanantai 20. heinäkuuta 2009
IHASTUTTAVA VALKOVIINICOOLERI
SOVITUS
Omistan tämän arvostelun Jessicalle, Jackille ja Menneelle Maailmalle!
Nyt he viimein olivat vieraita toisilleen, menneisyys oli unohdettu. Vieraita he olivat myös itselleen, koska olivat unohtaneet keitä ja missä olivat. Kirjaston ovi oli paksu, eivätkä sen läpi kantautuneet mitkään tavanomaiset äänet, jotka olisivat voineet muistuttaa heitä todellisuudesta ja pidätellä heitä. He olivat nykyhetken ulottumattomissa, ajan tuolla puolen, vailla muistoja ja tulevaisuutta. Ei ollut muuta kuin kaiken tieltään hävittävä aistihuuma, kiihottava ja paisuva, ja kankaan hankaava ääni vasten ihoa ja kangasta, kun kädet ja jalat liukuivat toisiaan vasten heidän levottomassa, aistillisessa painiskelussaan. Robbiella oli kovin rajalliset kokemukset, ja hän tiesi vain muiden puheista, ettei makuulle käyminen ollut välttämätöntä.
Ian McEvanin Sovitus (Otava, Atonement, 2002), on rakkauden kauneimpia ja samalla raastavampia kuvauksia. Kaikki tapahtuu Englannissa kesän 1935 kuumimpana päivänä. Nuoret, Cecilia ja Robbie, löytävät toisensa, mutta ennen iltaa Robbie haluaa lähettää Cecilialle viestin. Hän hylkää ensimmäisen version liian rohkeana ja kirjoittaa uuden, romanttisen ja hellän. Viestinviejäksi hän onnettomuudeksi valitsee Cecilian 13 vuotiaan pikkusiskon Brionyn, joka sekoittaa päässään todella rankasti omat fantasiansa ja todellisuuden. Robbie on liian nuori tajuamaan tätä ja täysin tietämätön siitä, että Briony, pikkutyttö on rakastanut häntä jo kauan. Briony avaa kuoren ja lukee:"Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa, märkää pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät."
Robbie parka! Hän oli nuoren miehen innossaan laittanut väärän viestin kuoreen ja nyt sen oli lukenut höpsä Briony...Seuraukset olivat sanoinkuvaamattomat: Kaikkien aikojen helle läähätti kartanon yllä, toinen maailmasota oli aloittanut massiiviset varustelut, mutta Cecilian ja Robbien kujanjuoksu oli vasta alkanut...
Mitä taas tuli Ceciliaan, häneltä kokemus puuttui tyystin, jos siksi ei lasketa hänen näkemiään elokuvia ja lukemiaan romaaneja ja runoja. Näistä rajoituksista huolimatta kumpikaan ei hämmästellyt sitä, miten hyvin he tunsivat omat tarpeensa. Nyt he taas suutelivat, Cecilian kädet Robbien niskan takana. Cecilia nuoli Robbien korvaa, sitten näykki hänen korvalehteään. Puraisut yhtä aikaa kiihottivat ja raivostuttivat Robbieta, yllyttivät häntä eteenpäin. Hän vei kätensä Cecilian hameen alle, puristi lujaa pakaroista ja kääntyi vähän läimäyttääkseen niitä, mutta tila ei antanut myöten.
Ian McEvan on yksi lempikirjailijoistani, joka nyttemmin harrastaa enemmän kyynisyyttä ja jopa sarkasmia, kuin Sovituksen aikoihin. Lienee ikäkysymys...herroilla kirjailijoilla...Sovituksessa luemme suurta tunnetta, vielä suurempaa tarinaa, brittihuumoria ja pieneen tarttumista: henkäilyt, luomi, kainaloon lankeava varjo, usva, tuoksu. Kaiken yllä leijuu outo, viehättävä surumielisyyden huntu, aavistus menneen maailman tulevasta katoavuudesta. On paljon hetkessä viipymistä, jopa niin, että luulin välillä lukevani Bloomsburyn Valtiatarta, Sieluni Ryövääjää, Virginia Woolfia.
Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun Robbie on jo vapautettu vankilasta, johon hän joutui karmeiden ja Brionyn aiheuttamien syytösten takia, silloin on jo alkanut toinen maailmansota. Robbie lähetetään sinne eturintamaan tykin ruoaksi. Nyt Briony alkaa tajuta tekonsa hirvittävyyden. Hän tuntee kuitenkin olevansa anteeksiannon tavoittamattomissa. Kuin itseään rangaistakseen hän pestautuu sairaanhoitajakoulutukseen, jonka suorittaa vaikeimmin haavoittuneiden sairaalassa. Briony vieläkin muistelee mieluiten siskonsa ja Robbien erikoista suihkulähdekohtausta kuin itse tekoaan, kunnes aika on kypsä...
Samanaikaisesti Robbie pakenee haavoittuneena kohti Dunkerquen rannikkoa taskussaan Cecilian kirje, jota hän on kantanut mukanaan läpi sodan: "Minä odotan sinua. Tule takaisin."
Saatan olla nähnyt tämän filminä...tai sitten olen nähnyt vain suihkulähdekohtauksen. Yksi lysti!: Tällainen kirja ansaitsee tulla elokuvaksi ja vain parhaiden tekijöiden kautta. Sovitus on ehdottomasti Ian McEvanin paras kirja!
Cecilia katsoi häntä kiinteästi silmiin ja kurottui riisumaan kengät jalastaan. Seurasi lisää hapuilua, nappien avaamista ja käsien ja jalkojen asettelua. Cecilia oli täysin kokematon. Robbie ohjasi sanaakaan sanomatta hänen toisen jalkansa alimmalle hyllytasolle. He toimivat kömpelösti, mutta ajatukset olivat niin kaukana omasta itsestä, ettei nolostuminen käynyt mielessäkään. Kun Robbie uudestaan hinasi ylös silkinpehmeää, takertelevaa hametta, hän oli näkevinään Cecilian ilmeessä samaa epävarmuutta kuin itsekin tunsi. Mutta oli vain yksi vääjämätön lopputulos, eivätkä he voineet tehdä muuta kuin suunnata sitä kohti...
Bye Bye Blackbird!
PS. Sovituksesta on tehty loistava elokuva Sovitus (Atonement), jossa Cecilian roolissa eteerinen ja herkänkaunis Keira Knightley ja Robbiena James McAvoy. Ja minä olin nähnyt sen suihkulähdekohtauksen Sooloilijan blogissa. Kiitos hänelle lisäinfosta, huonon muistin virkistämisestä ja elokuvaan liittyvistä kuvista!
Nyt he viimein olivat vieraita toisilleen, menneisyys oli unohdettu. Vieraita he olivat myös itselleen, koska olivat unohtaneet keitä ja missä olivat. Kirjaston ovi oli paksu, eivätkä sen läpi kantautuneet mitkään tavanomaiset äänet, jotka olisivat voineet muistuttaa heitä todellisuudesta ja pidätellä heitä. He olivat nykyhetken ulottumattomissa, ajan tuolla puolen, vailla muistoja ja tulevaisuutta. Ei ollut muuta kuin kaiken tieltään hävittävä aistihuuma, kiihottava ja paisuva, ja kankaan hankaava ääni vasten ihoa ja kangasta, kun kädet ja jalat liukuivat toisiaan vasten heidän levottomassa, aistillisessa painiskelussaan. Robbiella oli kovin rajalliset kokemukset, ja hän tiesi vain muiden puheista, ettei makuulle käyminen ollut välttämätöntä.
Ian McEvanin Sovitus (Otava, Atonement, 2002), on rakkauden kauneimpia ja samalla raastavampia kuvauksia. Kaikki tapahtuu Englannissa kesän 1935 kuumimpana päivänä. Nuoret, Cecilia ja Robbie, löytävät toisensa, mutta ennen iltaa Robbie haluaa lähettää Cecilialle viestin. Hän hylkää ensimmäisen version liian rohkeana ja kirjoittaa uuden, romanttisen ja hellän. Viestinviejäksi hän onnettomuudeksi valitsee Cecilian 13 vuotiaan pikkusiskon Brionyn, joka sekoittaa päässään todella rankasti omat fantasiansa ja todellisuuden. Robbie on liian nuori tajuamaan tätä ja täysin tietämätön siitä, että Briony, pikkutyttö on rakastanut häntä jo kauan. Briony avaa kuoren ja lukee:"Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa, märkää pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät."
Robbie parka! Hän oli nuoren miehen innossaan laittanut väärän viestin kuoreen ja nyt sen oli lukenut höpsä Briony...Seuraukset olivat sanoinkuvaamattomat: Kaikkien aikojen helle läähätti kartanon yllä, toinen maailmasota oli aloittanut massiiviset varustelut, mutta Cecilian ja Robbien kujanjuoksu oli vasta alkanut...
Mitä taas tuli Ceciliaan, häneltä kokemus puuttui tyystin, jos siksi ei lasketa hänen näkemiään elokuvia ja lukemiaan romaaneja ja runoja. Näistä rajoituksista huolimatta kumpikaan ei hämmästellyt sitä, miten hyvin he tunsivat omat tarpeensa. Nyt he taas suutelivat, Cecilian kädet Robbien niskan takana. Cecilia nuoli Robbien korvaa, sitten näykki hänen korvalehteään. Puraisut yhtä aikaa kiihottivat ja raivostuttivat Robbieta, yllyttivät häntä eteenpäin. Hän vei kätensä Cecilian hameen alle, puristi lujaa pakaroista ja kääntyi vähän läimäyttääkseen niitä, mutta tila ei antanut myöten.
Ian McEvan on yksi lempikirjailijoistani, joka nyttemmin harrastaa enemmän kyynisyyttä ja jopa sarkasmia, kuin Sovituksen aikoihin. Lienee ikäkysymys...herroilla kirjailijoilla...Sovituksessa luemme suurta tunnetta, vielä suurempaa tarinaa, brittihuumoria ja pieneen tarttumista: henkäilyt, luomi, kainaloon lankeava varjo, usva, tuoksu. Kaiken yllä leijuu outo, viehättävä surumielisyyden huntu, aavistus menneen maailman tulevasta katoavuudesta. On paljon hetkessä viipymistä, jopa niin, että luulin välillä lukevani Bloomsburyn Valtiatarta, Sieluni Ryövääjää, Virginia Woolfia.
Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun Robbie on jo vapautettu vankilasta, johon hän joutui karmeiden ja Brionyn aiheuttamien syytösten takia, silloin on jo alkanut toinen maailmansota. Robbie lähetetään sinne eturintamaan tykin ruoaksi. Nyt Briony alkaa tajuta tekonsa hirvittävyyden. Hän tuntee kuitenkin olevansa anteeksiannon tavoittamattomissa. Kuin itseään rangaistakseen hän pestautuu sairaanhoitajakoulutukseen, jonka suorittaa vaikeimmin haavoittuneiden sairaalassa. Briony vieläkin muistelee mieluiten siskonsa ja Robbien erikoista suihkulähdekohtausta kuin itse tekoaan, kunnes aika on kypsä...
Samanaikaisesti Robbie pakenee haavoittuneena kohti Dunkerquen rannikkoa taskussaan Cecilian kirje, jota hän on kantanut mukanaan läpi sodan: "Minä odotan sinua. Tule takaisin."
Saatan olla nähnyt tämän filminä...tai sitten olen nähnyt vain suihkulähdekohtauksen. Yksi lysti!: Tällainen kirja ansaitsee tulla elokuvaksi ja vain parhaiden tekijöiden kautta. Sovitus on ehdottomasti Ian McEvanin paras kirja!
Cecilia katsoi häntä kiinteästi silmiin ja kurottui riisumaan kengät jalastaan. Seurasi lisää hapuilua, nappien avaamista ja käsien ja jalkojen asettelua. Cecilia oli täysin kokematon. Robbie ohjasi sanaakaan sanomatta hänen toisen jalkansa alimmalle hyllytasolle. He toimivat kömpelösti, mutta ajatukset olivat niin kaukana omasta itsestä, ettei nolostuminen käynyt mielessäkään. Kun Robbie uudestaan hinasi ylös silkinpehmeää, takertelevaa hametta, hän oli näkevinään Cecilian ilmeessä samaa epävarmuutta kuin itsekin tunsi. Mutta oli vain yksi vääjämätön lopputulos, eivätkä he voineet tehdä muuta kuin suunnata sitä kohti...
Bye Bye Blackbird!
PS. Sovituksesta on tehty loistava elokuva Sovitus (Atonement), jossa Cecilian roolissa eteerinen ja herkänkaunis Keira Knightley ja Robbiena James McAvoy. Ja minä olin nähnyt sen suihkulähdekohtauksen Sooloilijan blogissa. Kiitos hänelle lisäinfosta, huonon muistin virkistämisestä ja elokuvaan liittyvistä kuvista!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2009
RAKAS, VANHA PELTITARJOTIN
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiINEw4IIWGyzlBsXJe8dmwhDzWDogWfoIGcZdYJtXRRP1mqyE6ShffGgIydO4dWgvS-41MFDVl1BiQzYRfWYBn0OoZXogeh2GQPAaFmnXbLAy_0cASR5n429PDoCjOOEvhlO1LS75D2uU/s400/Carl+Larsson+tarjotin+1.jpg)
Jutun ja lehden kuvien innoittamana, muistin tämän vanhan, ihastuttavan peltibrikan, jossa jälleen kuvattuna Larssonien perheidylliä. Sain tarjottimen Ruotsissa asuvalta sukulaiseltani yli 30 vuotta sitten ja se on ollut runsaassa käytössä. Nyt olen sen museoinut uusitun keittiöni tarjotinseinälle hartaasti vaalituksi esineeksi, joka aina muistuttaa, mikä on kodin tärkein tehtävä: kodin pitää tuntua kodilta eli olla asukkaidensa näköinen ja oloinen.
PAATIN KANNELLA VÄLILLÄ LUVIA RAUMA
Tässä yksi muisto venematkasta Luvialta Raumalle. Kuva osoittaa hyvin, että merielämä on eri elämää: hyvin naturellia ja iki-ihanaa.
LEPAKKOJEN AIKA ALKAA...
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHC6do2LdBI6kjUglYdcBXd9KiP1TNkf7uRNuLb-vyLn_WObAtKtF_iACvJVQpPHBmmFBMTVr-2CREy-57T3uU1fERYLrTomzpX3MRgaISRbquZcsQrQLJ38c9pwx89hsaMwctf9JwLrs/s400/230saalis%5B1%5D.gif)
Meillä on mieheni kanssa kiintoisa 'harrastus', sillä nautimme
suunnattomasti istua hämärtyvällä pihallamme tai partsillamme seuraten lepakkoja. Se on oikein semmoinen heinäkuun iltojen ja joskus öidenkin traditio. Välillä nuo hämärän saalistajat suihkivat niin likeltä, että viuhahdus tuntuu!
Lepakot ovat eläinkunnan ainoat LENTÄVÄT nisäkkäät. Suomessa asustelee ainakin yhdeksän lepakkolajia. Lepakot ovat hyönteissyöjiä. Ne asustavat puiden koloissa, mutta myös rakennuksissa olevissa halkeamissa. Kaikki lepakkomme ovat suojeltuja.
Yhtenä yönä ystäväni heräsi mökillään siihen että ilma kummasti viuhui...Hän avasi silmänsä ja jäykistyi kauhusta, sillä avoimesta ikkunasta tai ovesta oli sisään lehahtanut useita lepakoita. Hän oli hiiren hiljaa ja vetäytyi syvemmälle peittonsa uumeniin;-)
Lepakkoharrastukseen voi tutustua http://www.lepakko.org/.
JOHAN THEORIN
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiMGLtL8hotX3mbz84h3vwG4L11FrSsOkfAPvSOnPZYQaiOfsXntPii5L4dIT1CVGhQya1IaQWNddLReg-M2ozzeUL660YWW_XWyuTowqjtfzSTj84ZJvFVQacExeG7ZL9lF3vYsKdEF7c/s400/JOHAN+THEORIN.jpg)
Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan.
Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon.
Theorinin suunnitelmissa on kirjoittaa vielä kaksi Öölannin saarelle sijoittuvaa kirjaa, joten Yömyrskyn tuomat paineet 'saada tätä lisää' palkitaan. Mutta sitä ennen luen teitä varten ensin esikoisteoksen Hämärän hetki (Tammi).
SÄYNÄTSALO, TOWN HALL AND CLIMBING HYDRANGEA
Thanks, Auli! Now I know that 'köynnöshortensia' is climbing hydrangea in English. What a pity, that my best English dictionary is living in Canada;-)
lauantai 18. heinäkuuta 2009
JALOPÄHKÄMÖ
perjantai 17. heinäkuuta 2009
MARTTA JA AUTO
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEqGgUGrEoZ6ZGYAHvMDTDgmUwy543WvzoRtRL1bUh04_9Pa-kFR_5i-5RR0ON6l-4HIt45BpSSxi_d6FQxlceDi1mZ_QcL_W4Lb0RLc8Kuq1HY8CGLE5H_vdismp3YSYKFlRYPcnKNuU/s320/MIN%C3%84+JA+CAPRIO+TOP.jpg)
Martalle ei koskaan viidenkymmenen ikävuotensa aikana ollut tullut mieleenkään pistää rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin auto. Martta oli säntillinen ja järkevä ihminen, joka lauloi kirkkokuorossa, luotti valtion obligaatioihin ja säästi ikuisesti 'pahan päivän varalle'. Martta oli naimaton ja opettaja. Martta kauhisteli nuorison hulvatonta menoa eikä meinannut jaksaa selvitä peruskoulu-uudistuksesta. Martan mielestä oli aivan liian raskasta opettaa valikoimatonta ainesta, jonka elämän suurin tavoite tuntui olevan estää koulutyöskentely. Tasokurssien poistaminen oli Martan maljassa viimeinen pisara, joka sitten saikin hänet vakavasti pohtimaan ennenaikaista eläkettä. Samoihin aikoihin hänen paras ystävänsä Saimi, totesi paitsi Martan tiukan nutturan ajoittaista höltymistä, myös muitakin Martalle täysin sopimattomia piirteitä.
Auto
Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.
Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen ja päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.
Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.
Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.
Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.
Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.
Autokoulu
Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika haisi ihan selvästi joltain oudolta. Mitä se oli? Joku outo muisto?
Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.
Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.
Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.
Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.
Täältä tullaan elämä
Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.
Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.
Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.
Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.
Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.
Auto
Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.
Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen ja päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.
Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.
Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.
Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.
Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.
Autokoulu
Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika haisi ihan selvästi joltain oudolta. Mitä se oli? Joku outo muisto?
Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.
Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.
Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.
Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.
Täältä tullaan elämä
Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.
Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.
Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.
Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.
Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.
torstai 16. heinäkuuta 2009
WE WANT TO HAVE THE OLDFASHIONED WELL...
ONKO MIEHILLÄ AIVOJA?and news from Hyrynsalmi
Olen about 10 -vuotiaasta ihmetelly, onko miehillä aivoja? Elämäni aikana kuulemani typerimmät ja julmimmat jutut ovat olleet miesten tekosia. Miehet myös sotivat ja harrastavat murhaurheilua, jota nimittävät metsästykseksi, paljon naisia runsaammin. Toki eniten ihmettelen naista, joka ryhtyy sotimaan tai murhaurheilun harrastajaksi, mutta he ovat ehdoton vähemmistö ja sellaiset eivät kuulu minun lähipiiriini. Tänään oli taas todellista 'urheilumeininkiä' uutisissa, kun Keskisuomalaisessa oli juttu, jossa kerrotiin, kuinka hirvi oli kauniisti uiden ylittämässä järveä Hyrynsalmella ja miesseurue uuvutti kahdella veneellä ajaen tämän luonnon kruunupään niin, että yksi pääsi hyppäämään hirven selkään 'muka sillä ratsastaakseen'. Hirvi oli huutanut kauhusta ja syvästi hädissään tämän rääkkäyksen, pelottelun ja vainon alaisena. Ja tietysti nämä aivottomat urokset kuvasivat kaiken videolle kunnon rääkkäystyyliin ja julkaisivat sen! Ja filmillä kuuluu myös hirven syvä kauhun huuto!
Tästä teosta arvelin miehille rapsahtavan ehdollisen vankeustuomion (minä olisin antanut ehdotonta vankilamielisairaalassa!), mutta yllätys!yllätys!: Kainuun poliisi ei enää tutki tapausta, sillä tutkinnanjohtaja oli päättänyt lopettaa asian selvittämisen. Rikoskomisario oli päättänyt ettei rikoksen kynnys ylity. Nyt minä jo arvaan, että rikoskomisario oli tässä tapauksessa MIES!
Kaiken huipuksi tämä hirven karvoista kiinni roikkunut mies kehtasi esiintyä Kainuun Sanomissa kertomassa 'uroteostaan'. Kaiken aikaa hirviparka yritti vain uida pakoon...
Kiitos Kainuu, tämä oli sen sortin matkailumainosta, että sinne minä en eksy!
Tästä teosta arvelin miehille rapsahtavan ehdollisen vankeustuomion (minä olisin antanut ehdotonta vankilamielisairaalassa!), mutta yllätys!yllätys!: Kainuun poliisi ei enää tutki tapausta, sillä tutkinnanjohtaja oli päättänyt lopettaa asian selvittämisen. Rikoskomisario oli päättänyt ettei rikoksen kynnys ylity. Nyt minä jo arvaan, että rikoskomisario oli tässä tapauksessa MIES!
Kaiken huipuksi tämä hirven karvoista kiinni roikkunut mies kehtasi esiintyä Kainuun Sanomissa kertomassa 'uroteostaan'. Kaiken aikaa hirviparka yritti vain uida pakoon...
Kiitos Kainuu, tämä oli sen sortin matkailumainosta, että sinne minä en eksy!
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)