Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…

Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:


Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!


Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.


Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.


Minua vapisuttaa. Kun  elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.

Pane minua, pane. Satuta vähän.


Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?


Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.


Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”

Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.

Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.


Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.

Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?


Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.

Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Tämä on kolmas kerta, kun sen teidän tieten teen. Te tiedätte ne kaksi muuta. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat suuret kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi.

Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Laura/Lukuisa  Susa, Lumiomena, Jaana, Satun luetut, Anki, Sanna ja Norkku 

KUINKA ÄKÄPUSSI KESYTETÄÄN

Voi, miten nautinkaan, kun osuin heti aamusta lukemaan Pihlajattaren blogista http://happamiasanoikettu.blogspot.com/2010/01/anni-polvan-akapussit.html  Anni Polvan äkäpussit postausta. Pihlajatar oli hauskasti löytänyt polvalaisen maailman ytimen, jossa tyttö/nainen pistää todella pojalle/miehelle kampoihin ja täysipainoisesti ottelee myös miehen 'asein' eli on vähintäin uimamaisteri eikä missään vaiheessa näytä urokselle heikkouttaan. Entisenä poikatyttönä muistan polvalaisen tartunnan: piti kiivetä puuhun ylimmäksi, hypätä suksilla poikien kanssa hyppyristä, sukeltaa syvimmälle, uida pisimmälle, olla vakoojaleikin pomo, uskaltaa juosta läpi härkälaitumen...menin jopa niin pitkälle, että löin ponin selässä ylväästi istuen erästä ihailevaa kosijaa ratsupiiskalla kasvoihin. Nyt kaduttaa, miten tuhma olin! Onneksi tuli sitten Waltari ja muutti minut egyptiläiseksi viettelijättäreksi...

Olen aivan unohtanut kertoa, että Richard Burtonin charmi puree meikäläiseen kauheasti. Myös Elizabeth Taylor on tehnyt loistavia rooleja. Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi heidän yhteistyönsä helmiä, mutta on niitä muitakin...Yritin löytää tähän pariskunnasta äkäpussimaisen kuvan, mutta kun näin tämän hellän ja harmonisen, en voinut pidättäytyä.
http://video.aol.co.uk/video-detail/elizabeth-taylor-the-woman-like-a-wildcat/2832176944

FRAUEN, DIE LESEN SIND GEFÄHRLICH...

ssssssssssssssssssssshhhhhhhhhhhhhhh...ich lese jetzt für euch...

TYYTYMÄTTÖMYYDELLÄÄN HÄN HALLITSI MINUA, VAIKKA...

Tyytymättömyydellään hän hallitsi minua, vaikka en sitä ymmärtänyt. Hän oli älynnyt jo lapsena tuon katkeran lain, jota useimmat naisista eivät tajua koskaan, sillä ketään miestä ei milloinkaan ole hallittu tyydytyksellä. Vain tydyttämättömyys paisuttaa luullakseni intohimon kohtalokkaaksi.

Tutustuimme toisiimme ja pohja putosi hänen altaan. Hän oli hyvin kylmäverinen, hyvin koskematon. Hän oli kuin suolainen lähde, joka koskaan tyydyttämättä tekee juojansa janon vain tulisemmaksi. Join pettävän maljan tietämättä mitä tein. Milloin oikeastaan tiedämme mitä todellisuudessa teemme.

Kuuma tuli läikähti taas sydämeeni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruusuja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Oli kuin tulinen sulka olisi hivellyt ruumistani hänen kätensä hipoessa käsivarttani. Mutta tuskani oli suloinen.

Sitten hän oli sylissäni. Suutelimme ja hyväilimme toisiamme kuin janoon nääntyneet. Suutelimme niin, että minusta tuntui kuin lieskat olisivat puhkaiseet taloni katon ja leimunneet taivaaseen asti.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

Värisen jälleen hänen kätensä kosketusta niin kuin joskus äärettömän kauan sitten. Tyydyttämätön, nälkäinen värähdys saavuttamattoman edessä, - en ikävöi häntä, ikävöin entistä itseäni.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Henri Toulouse-Lautrec, Sukkia pukeva nainen (Impressionistit, Horst Keller, Kirjayhtymä 1979)

LEENA LUMI KIRJAELÄMYKSIÄ 2009

Löydät haluamasi kirjan arvostelun kirjoittamalla hakukoneeseen kirjan nimen.


SAMARKAND
PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
IN THE FRAME HELEN MIRREN
VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS
TAHTO TAHTOJEN
VEDEN LUMO
UNEN KELLUVA SILTA
PORTOBELLON NOITA
EUROOPPALAINEN
VAARALLISTA KOKEA
MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME RAKKAUDESTA
VEREN SOKERI
CAMILLE CLAUDEL
MUISTOJEN HUONEET
EDITH
LAULUT JOITA LAULOIMME
IHMISEN TAHRA
KUNNES VIHASI ASETTUU
MRS. DALLOWAY
AXEL
VIIDES LAPSI
TOSCANAN AURINGON ALLA
HOPEAHÄÄT
TIIMALASI
ENNEN SARASTUSTA
MAAN LAULU
VIIMEINEN TSAARI
ANNA VIRUBOVA – KEISARINNAN HOVINEITI
PIHASTA METSÄÄN
BERLIININ POPPELIT
AKVAVIITTI
NANCY
SATTUMUKSIA BROOKLYNISSÄ
PIMPIT
KERRON SINULLE YSTÄVYYDESTÄ
IHANAT KÄRHÖT
REVOLUTIONARY ROAD
KAIKKI MITÄ RAKASTIN
PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA
SOPRANOS KEITTIÖSSÄ
ERAKKORAVUT
HARRIET KROHNIN MURHA
KRYPTA
KADONNUT ON VAIN UNTA
MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA
ONNI
VALOA JA VARJOA
HYLYNRYÖSTÄJÄ
MALJA SINULLE
PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ
EROOTTISET RUNOT
UNELMIEN HUVIMAJAT
LOL. V. STEININ ELÄMÄ
TUSKA
KIRJOITAN
KAUNEIMMAT KLASSIKOT
VINTAGEA
KISSA JOKA EI KUOLLUT
JUOKSIJA
MAAILMAN IHANIN TYTTÖ
SUDEN HETKI
RUUSUJA ÄIDILLE
KAPTEENIN LAULUT
HUHTIKUUN NOITA
LUMOUS: AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ
MARILYN MONROEN MONTA ELÄMÄÄ
K18
UNELMIEN KESÄKOTI
VIHREÄT NIITYT
IRLANTILAINEN AAMIAINEN
IURIMA ULTIMA
HÄPEÄNAAMIO
MALJA SINULLE
VARJOMADONNA
KUVANVEISTÄJÄ
INGRID: INGRID BERGMANIN ELÄMÄ
NELJÄS TEKIJÄ
LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA
WINTERIN VIIMEINEN TALVI
RANNALLA
LAUANTAI
KERRON SINULLE RAKKAUDESTA
LOHDUTTAJA
YÖMYRSKY
SOVITUS
HÄMÄRÄN HETKI
LESKI VUODEN VERRAN
HURMION TYTTÄRET
SISUSTA TILDAN TAPAAN
HENKIVARTIJA
SELLO&PALLO
VIIRU KATEISSA
KARJALAINEN KEITTOKIRJA
SYDÄNFILMI
KIRJAN KANSA
KUU HUONEESSA
MEREN JA IKÄVÄN KIERTOLAISET
OMENANSIEMENTEN MAKU
SEITSEMÄN VELJESTÄ
BEULAHIN KUKKULALLA
NAARAS
BUNNY MUNRON KUOLEMA
NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT
ELÄLÖÖN PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
TRIPTYYKKI
LUMOUS
PYSÄHDY - OLET JO PERILLÄ
ENSILUMI
SATEENKAAREN TAA
PIENET SUURET SUOMALAISET
UNOHTUMATON ANSA IKONEN
TORSTAINA NÄHDÄÄN, SINTTU
HIENO HYPPY, SINTTU
112 RUUTUIKKUNAA
WILLA SUKKA
ISÄN KASVATUSOPPI
MATALA MAA
SYDÄNELÄIN
KRISTALLIYÖ
IHMINEN ON ISO FASAANI
VANHAN KARTANON PAT
NUORALLATANSSIJA
SATU KUKKAMERI JA LUMEN IHME
KAMMIO
KOIRAN UUSI KOTILÄÄKÄRI
MUISTO TYTTÄRESTÄNI
SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU
ELÄINTEN JOULU
KYLÄTONTUN JOULULINNUT
JOULUPUU ON RAKENNETTU

kuva Auguste Renoir, Lukeva nainen (Impressionisti, Horst Keller, Kirjayhtymä 1979)

HUONE

Prologi


Ruusu tihkui verenpunaa. Se oli uhkea, uhmakas ja loistossaan miltei pelottava. Ruusu seisoi kalpeassa lasimaljassa Maxin jugendpiirongin kulmalla. Se näytti yksinäiseltäkin, mutta ehdottomasti loistokkaalta, ikään kuin klassisen draaman pääkulissilta. Yhä se tihkutteli veripunaansa laskevassa iltahämyssä. Pisara toisensa jälkeen putosi vanhalle puupinnalle. Synnin pisara, sovituksen pisara, rakkauden pisara.


Verta oli kaikkialla. Lattialla, vuoteella, mustassa funkkistuolissa, valkoisissa ikkunaverhoissa. Runsaiten kuitenkin vuoteen yläpäädyssä, Maxin tyynyllä, Maxin pään kohdalla, silmissä, hiuksissa, huulilla, ohimoilla. Veri oli Maxin pää ja Maxin pää oli veri.


Levollisena lepäsi vuoteella ruumiin lisäksi työnsä suorittanut paperiveitsi. Kallisarvoinen, kerran kaiverruksin varustettuna lahjoitettu, nyt muuhun käyttöön otettunakin tehtävästään selvinnyt.


Huone


Huone oli lämpöisesti intellektuelli. Älykäs sekoitus italialaista funkkista, suomalaista talonpoikaiskalustoa, jugendia ja vielä jotain aivan vain haltijansa persoonasta. Tinkimätöntä, sinisilmäistä lämpöä, uskoa huomiseen. Sellainen oli Max ollut. Huone muisti hänet hyvin vuosien takaa, myös viime kuukausilta ja nyt tältä hetkeltä. Sänky piti hellästi viimesyleilyssään häntä, jolle tämä huhtikuun lempeästi tihkuva hämärä oli viimeinen.




Konjakki lämmitti mukavasti. Se valui kuin kuuma kosketus pitkin ruumista aina sieluun asti. Konjakki kirkasti huhtikuista maisemaa nyt ja vuosi taaksepäin. Se antoi Lenalle rohkeuden avata sielusilmät katselemaan huhtikuuta nyt ja silloin ja jotain siinä välissä.

Juna kulki mukavasti. Niin ne aina tekevät. Ovat rytmillisiä ja pakottavat mukaan omaan rauhoittavaan menoonsa. Aina menoon. Aina pois jostakin. Jonnekin. Lena katseli maisemia, tuttua Saksaa, jo täydessä keväässään ohivilistävää. Junat huusivat värisyttävää huutoaan kohdatessaan ja asemilla ja tullessaan tunneleihin. Pitkiin, mustiin tunneleihin, maan kohtuun. Niin kuin miehen sukuelin naisen sisälle, kosteaan, nälkäiseen syvyyteen. Lena muisteli Freudia ja ikuista, melankolista, mutta koskaan päättymätöntä rakkauttaan yössä huutaviin juniin, suurten kaupunkien valtimoina sykkiviin rautatieasemiin, junien rauhoittavaan rytmiin. Lena tarvitsi nyt tämän matkan, nämä kaikki taaksejäävät kiskokilometrit, pelkän menolipun ja tunteen kiskojen loputtomasta jatkuvuudesta. Lena tarvitsi myös toisen konjakin. Ei enää muistaakseen, vaan unohtaakseen.


Humalan helpotus unohtaa veri, tuska, Maxin viimeiset sanat: Lena, ikuisesti ainoani. Ei, Lena halusi myös muistaa,halusi muistaa toisen huhtikuun ja miten silloin oli Lena ja Max, Max ja Lena. Ikuisesti. Erottamattomasti. Lena sulki silmänsä ja junanpyörät kuiskivat: Lenamax, ikuisesti, Maxlena…

Misty


Huone oli tupakansavuinen, viinihuuruinen, puheista ja hämärästä humiseva, usvainen. Se oli Misty. Se kappale, jota orkesteri soitti. Pianon helähtäessä ensitahdeissa Lena laski katseensa lasissaan olevaan konjakkiin, nosti lasin huulilleen ja avasi silmänsä värähtäen nautinnosta, jonka pianon hopeiset, metalliset, pehmeän kovat helähdykset synnyttivät. Silmissä näkyi usvaa ja katse. Se katse ei ollut tyly eikä lämmin. Se ei ollut tanssiinkutsu. Se oli valinta. Lenan vihreät silmät avautuivat sielun pohjiin paljastaen: minä en ole se, jonka näet. Mutta paljastus oli turha. Miehen keltainen leijonankatse näki hänet heti toiseksi. Hetinäkeminen ja hetinähdyksitullut. Sekin oli merkki. Läpi kerrosten alastomaksi riisuva.


Jossain soi Misty. Jossain katse kohtaa katseen. Jossain nainen ja mies lähtevät sanaakaan sanomatta ulos huhtikuun iltaan. Kaduilla vielä lumen sohjoa, huhtikuun hämmästyttävän hämärän valoa. Rinnakkaisia askeleita jostakin johonkin. Heti itsetietoisia askeleita. Heti läheisiä askeleita. He olivat tunteneet toisensa aina. Jo syntymästään he olivat alkaneet etsiä tietä toisiinsa. Lena tunsi niin paljon, ettei sanaakaan lentänyt huulilta. Vain vihreissä silmissä lopullinen varmuus. Ensimmäinen huulten yhdyntä oli enemmän kuin suudelma sohjoisella kadulla. Se oli ikisuudelma, pehmeissä hermopäissään kaikkien aikojen kaikki suudelmat. Katse ei milloinkaan kadottanut katsetta, eikä huhtikuun valo ollut koskaan ollut samanlainen: usvan kulissi vain heille kahdelle.


Huone muisti paljon. Kaiken alusta alkaen. Aina ensimmäisestä yöstä saakka. Sinä huhtikuun yönä ovesta astui sisään yksi olento, Lenamax, Maxlena. He olivat kumman vaitonaisia, ei sanaakaan kuulunut huoneen hämyssä, ei salattuja kuiskauksia, ei lemmenvaloja. He riisuivat toisensa, laskeutuivat vuoteelle ja mies vain työntyi naiseen. Melkein liikkumaton rakastelupatsas vanhalla, ranskalaisella maalaisvuoteella. Huulet huulissa, katse katseessa, he toisissaan ja sitten kamppailu hukkumista vastaan. Ja tappio, käänteisyydessään naisen autuaallinen tajuttomuus. Hiljaisuus. Vähitellen miehen naista lempeästi herättelevä, eestakaisin iholla souteleva käsi. Kuin kevyt kesätuuli iholla. Nainen pudotti ensimmäiset sanat huoneen äänettömään koskemattomuuteen: ikuisesti minun. Huone oli hieman kyyninen ja ajatteli noita sanoja lausutun ennenkin ranskalaisilla vuoteilla hyvän rakastelun jälkeen, mutta jokin naisen äänenvärissä sinetöi lopullisuuden. Ja sitten kaikki alkoi uudelleen.

Max oli kova ja pehmeä. Hän nauroi valkoiset hampaat välkkyen, hän unohti koskaan olleensa väsynyt kaikkeen ja nainen hänen allaan ja päällään vastasi juuri oikeilla vastauksilla, kovasti, kylmästi, kuumasti, vakavasti, ilakoiden, kunnes ilmaa halkoi kuin tiiran huuto sen puolustaessa pesäkiveään. Se huuto oli tuskaa ja riemua, se oli alkukantaista eläintä ja hurmioitunutta naista. Sitä huutoa hunnutti pedollinen raivo, joka myrskynä laantui poukamaansa levon saaneena.

Huone muisti, miten he nukkuivat sylikkäin ja alastomina. Niin he nukkuivat monta kuukautta. He myös rakastelivat monta kuukautta. Toisinaan he vain puhuivat läpi yön aina aamuhämäriin, toisinaan kuuntelivat levyltä pehmeää jazzia.


Usein vain olivat vaiti, toisiaan katsellen, pehmeästi koskettaen. Lena luki kaikki Maxin kirjat. Hesset alleviivaten ja usein hän luki Maxille ääneen tarkentamiaan kohtia. Heillä oli yhdessä ilmeisen viihtyisää, eivät tarvinneet muuta. Vain tämän huoneen ja toisensa. Se oli kaikki. Huone piteli heitä turvahuomassaan tarjoten suojateilleen kiihkon ja rauhan sylin. Huoneen peiliin oli piirtynyt Lenan alaston vartalo, mutta myös monta kuumaa syleilyä, jotka peili päätti huomaavaisesti säilyttää omana tietonaan, kuten sitten sen kaiken muunkin…


Tammikuu


Huone muisti, miten kaikki alkoi muuttua. Se tapahtui tammikuussa. Max odotteli Lenaa. Tammikuun kalpea aurinko värjötteli horisontissa. Max oli sytyttänyt kynttilän ja kaatanut laseihin punaista viiniä. Pöydällä oli myös juustoa, hedelmiä, patonkia. Max odotti ja Lena tuli. Mutta millainen Lena? Epäluuloinen, katkera, syyttelevä. Maxista tuli petturi. Kerran hänet oli nähty elokuvissa jonkun punapään kanssa ja kerran hän oli kertonut rakastaneensa erästä lähistön rouvaa nuoruudessaan. Miksi et odottanut minua? Miksi et vihkinyt itseäsi minulle jo ennen kuin olimmekaan? Näin kyseli ja huusi Lena. Suloinen, pehmeä, rakastunut Lena vihan vääristämin kasvoin, katkeruuden juonteet suupielillään. Ja itse eniten kärsien.

Aluksi Max nauroi koko asialle ja pani kaiken jonkun kateellisen juoruilijan syyksi. Myöhempinä kertoina hän selitteli tarkoin jokaisen menemisensä, ketä oli tavannut ja milloin. Mutta kaikki jatkui ja paisui vain pahemmaksi. Lena alkoi haistaa heidän vuoteestaan muiden naisten hajuja. Tuoreita rakastelun tuoksuja. Hän löysi huulipunan jälkiä Maxin hammasharjasta. Lopulta Max tajusi. Hän yritti vakavasti keskustella, vakuutti loputtomasti rakkauttaan, pyysi Lenaa lähtemään yhdessä jonkun asiantuntijan luokse. Mikään ei auttanut ja pian entinen lemmenpesä oli täydellinen helvetti ja rakkauden sortumisen kulissi. Lena oli särkynyt jo ajat sitten. Liian suuri rakkaus oli hänelle liikaa. Maxkin mureni nopeasti. Lenan heitellessä olemattomien syytösten tikareitaan Max ei enää jaksanut väistellä, hän vain istui ja itki tai istui ja tuijotti tyhjin silmin. Huone halusi hävitä pois, viedä suojaan kaikki rakkaat, kauniit osansa, mutta sitä onnea sille ei suotu, sillä myös viimeinen näytös tarvitsi kulissit. Siis: huone pysyköön.

Ruusu oli hyvin tuore. Siinä oli kimmeltävä kastepisara terälehdellä. Max katseli ikkunasta huhtikuuta ja hengitti kevättä sisäänsä. Raikas huhtikuun humala antoi valheellisen rauhan kuvan, piilotti painajaisen yön varjoihin. Max ajatteli Lenaa ja mennyttä vuotta. Kaiken alkua ja nyt loppua. Sillä kaiken täytyi loppua. He olivat olleet toisilleen kohtalon hirveä erehdys, elämän julman leikin narreja. Max rakasti vain Lenaa, mutta tajusi, että Lena rakasti häntä jotenkin liian paljon. Hän oli Lenan keuhkot, joilla nainen hengitti. Jokainen hetki ilman Maxia oli Lenalle piina ja helvetti. Lena tarvitsi jotain tavallisempaa, jotain johon hiukan kyllästyäkin. Kerran Lena olikin aamuyön tunteina itkenyt polvillaan maassa: Jumalani, anna tämän loppua, anna minun edes kyllästyä.


Mutta mikään ei loppunut Lenalle. Max oli kaikki. Mikään muu ei ollut mitään, ei ollut olemassakaan. Mutta kun elämä ei ole sellaista. Vain romaaneissa on huone, sänky, kynttilöitä, musiikkia, kirjoja, rakastelua, keskustelua loputtomiin. Loputonta kahdenkeskisen elämisen mahdollisuutta. Vain romaaneissa ei tarvitse mennä töihin, eikä tavata muita ihmisiä, eikä maksaa laskuja. Vain saduissa prinssi saa prinsessansa. Voi pieni, oma Lenani, anna minulle anteeksi, että tulin kohdallesi. Anna anteeksi, että olen.


Askeleet kuiskaavat portaissa. Ne ovat tutut, ne ovat hänen. He odottavat. Max ja huone. Lena astuu sisään kauniina, kalpeana ja huhtikuun raikkaana. Hän heittää huivinsa huolettomasti tuolin karmille, riisuu jalkineensa ja suutelee Maxia viileän lämpöisin huulin. Sitten Max aloittaa. Koko huone pidättelee hengitystään. Ruusu maljassa on hyvin liikkumaton. Max puhuu lempeästi, mutta päättäväisesti. Hänen äänessään soi piano. Kirkkaat, kovat, pehmeät helähtelyt lopullisuutta heijastaen. Lena ei katso enää Maxia. Hän näyttää kauniilta patsaalta, jonka vihreä katse on suunnattu jonnekin ikkunasta ulos, ohitse ruusun, ohitse miehen sanojen. Mies puhuu loputtomasti, kunnes Lenan lävistää tajunta. Hän katsoo Maxia, omaa miestään, joka loppuun ajettuna istuu vuoteellaan viskoen ilman täyteen mielettömiä sanoja. Lena tietää ja tajuaa, että Max on aivan oikeassa kaikessa, paitsi on unohtanut: Lenalla ei ole elämää ilman Maxia.

Hiljaa Lena hivuttaa käteensä paperiveitsen, johon on kaiverrettu: Lenalta Maxille. Hän lähestyy miestä helposti, kauniisti, läheisesti hymyillen. Hän iskee Maxia loputtomasti, loputtomasti, hellästi, huohottaen, kuiskien: sinä olet minun - täältä ikuiseen. Hyvin pian veri ja Maxin liikkumaton ruumis sinetöivät tämän valan. Hiljainen huone katselee mykkänä, miten Lena siistii itsensä verestä ja katoaa portaisiin askeleet kuiskien epätoivon voitonriemua.


Epilogi


Lenan juna jatkoi kulkuaan yössä. Kiskot laukkoivat tuhansia kilometrejä eikä mikään asema ollut pysähdys, rauha. Suurkaupunkien tyhjiltä kaduilta nainen turhaan etsi Maxia, ainoaa kotiaan. Maailman syli oli tyhjä pimeys.


Se oli monta syliä vailla tuttuuden suomaa rauhaa rakkaudessa. Lenan loputon raskas rakkausakti oli matkustaa etsimässä jo kauan menetettyä sitä koskaan saavuttamatta, kunnes hän vuosien jälkeen sai sairauden armon lakata ymmärtämästä.


Huone muistaa paljon ja haluaa paljon unohtaa. Muuten huone on entisellään: jugendlipasto, ranskalainen maalaisvuode, italialaiset funkkistuolit, seinä täynnä kirjoja ja ruusu. Ruusu, joka ei enää ole uhkea, uhmakas eikä loistossaan pelottava. Se on kuivunut, rypistynyt ja käpristynyt piilottaen ryppyihinsä kaiken, mitä sille kerran roiskui, mitä siitä tihkui. Siinä on hyvä kuivuneen kukan tuoksu. Sellainen vanhanaikainen ja viaton, elämää ymmärtävä ja anteeksiantava. Lohdullinen. Ruusuihoa peittää armelias unohduksen pöly.

- Leena Lumi -
kuva Henri De Toulouse-Lautrec Alaston nainen peilin edessä (Impressionistit, Kirjayhtymä, 1979)

AMANDA

Juoksin lujaa. Jätin taakseni isän ja uuden matkan tuttua, kaivattua polkua. Polun tuttuus, juhannusruusujen ja kesäpäivän seisahtanut makeus sekä ikävä siivittivät pikkutytön juoksuni lennoksi. Minä kiisin tukka hulmuten, itku ja nauru sisälläni nyyhkien, kohti omaa mummoani. Kohti rakasta Amanda –mummoani, kaksi pitkää eron vuotta välissämme. Jo näkyi valkoinen talo, jo käppyräiset, vanhat omenapuut ja siilin ruokakuppi tutusti paikallaan seinän vierellä. Belargoniat ikkunoilla, verhon heilahdus ja rapuilla mummoni, keppiin nojaten, laihan laihana, tummana elämänlankana. Sylimme löysivät toisensa, tunsin, kuinka pikkutytön pehmoisuuteni ympäröityi vanhojen luiden lempeydellä. Paras paikka silloin ja vielä tänäänkin, kun jo tiedän, mitä tietää täytyy.


Isäni saapui, tervehti äitiään ja katsahti minua. Tunsin, että hän oli jälleen koko maailman omatunto. Täynnä syyllisyyden taakkaa ja soimausta siitä, että mummo asui yksin, että ainoa poika ja ainoa lapsenlapsi asuivat maan toisessa ääressä, että mummo oli selvästikin liian heikko selvitäkseen enää kauan yksin, että minä kärsin olla erossa mummostani. Hän oli voimattomuuden perikuva ja sukupolvien kuilu. Vain minä ja mummoni olimme rakentaneet sillan toisiimme, kaikki muu uiskenteli elämän inhassa virrassa. Tiesin, että isällä alkaa migreeni ja niin tapahtui. Menimme sisälle. Amanda antoi pojalleen lasin vettä ja Hota -pulverin. Intiaanipulveria, sanoin minä ja näin hellyyden mummoni silmissä. Isä laskeutui levolle, sulki silmänsä ja vaikeni.


Mummollani oli palmikko, joka oli sykkyröity nutturaksi. Vuosi vuodelta nuttura pieneni, kutistui. Nyt mummoni pudotti koko tukkansa auki, istui tuolille ja pyysi minua kampaamaan ja letittämään sen. Mustat ja harmaanvalkeat hiukset valuivat pitkin selkää aina lattialle asti. Hartaana kampasin ja silitin lapsenkädelläni sitä, jonka muistin paljon tummemmaksi, paljon runsaammaksi. Silmäni lensivät seinällä olevaan kuvaan. Mummon ja papan hääkuvaan. Morsian oli komea, hoikka, ylväs ja tumma. Sulhanen oli paljon vanhempi ja suupielissään kovat juonteet. Amanda ei koskaan puhunut kuolleesta miehestään, mutta ilmassa leijui raskaita muistoja. Pappaa ei ollut minulle, oli vain pelkästään hyvä mummoni. Koskaan en hänen läheisyydessään kokenut vaatimuksien ahdistusta tai pelkoa omasta kyvyttömyydestä asioihin. Hänelle olin hyvä ja riittävä omana itsenäni. Hänen pitkää tukkaansa letittäessäni tiesin, että tähän haluaisin jäädä, juuri tähän lapsuuden hetkeen. Tähän pysähtyneeseen kesäpäivään mummoni kammarissa, kun kimalainen pörräsi avoimen ikkunan lähellä ja huoneessa leijuivat lapsuuteni tutut tuoksut: ruusut ja kamfertti. Vakavana rullasin pitkän ja laihan palmikon, piiskan, nutturalle, sovitin nutturapiikit kohdalleen ja odotin, mitä mummo sanoisi. Kehuisiko? Ja kyllähän kehuikin. Koskaan ei ollut nuttura ollut yhtä sopiva. Hymyillen hän avasi piirongin ylimmän laatikon, minulle omistetun taikalaatikon. Hän nosti sen kokonaan lattialle ja edessäni oli tuntien jännittävä elämys katsella satoja värikkäitä kortteja, mummoni elämää jouluista jouluihin, pääsiäisistä pääsiäisiin. Jokaisen saamansa kortin hän oli säästänyt minulle. Sain myös Kettu -karkkia. Makeaa, punaista marmeladia, jota mutustellen vajosin korttien ja lapsensieluni maailmaan. Tutkin kuvia, rakentelin korttitaloja, kokonaisen korttilinnan, jota pyysin mummonkin ihmettelemään. Sitten pieni lapsen puhallus ja koko komeus vajosi kasaan taas kohta noustakseen korkeammalle, korkeammalle. Aika katosi. Myös mummoni ja isän puhe katosi. Vain hetken sävy tarttui minuun. Sen pohjaväri oli vakava, surumielinen, jotenkin hyvästijättöinen. Halusin sulkea itseni aikuisten maailmasta, jätin ulkopuolelle äidin ja pojan sanat. Vain kuin usvan lävitse minut tavoittivat kahvimyllyn tuttu rohina, kuva Amandasta pitämässä myllyä tiukasti polviensa välissä, myöhemmin kahvin tuoksu ja kuppien kilinä. Minun ja mummoni maailma ei ollut isojen ihmisten paha maailma. Vain mummoni osasi polun lapsuuteni herkälle iholle, vain hän osasi taikasanat.

Aurinko oli jo putoamaisillaan tulenpunaisena punahehkuiseen taivasmereen, kun mummo vei minut pihalle. Hänellä oli kädessään maitokannu, josta hän kaatoi siilin kuppiin. Istuimme vaitonaisina pihakeinussa, sitruunaperhosia leikki vielä ilmassa ja juhannusruusut hohtivat viattomuuden valkeina. Minua itketti. Tunsin olevani jonkun käsittämättömän rajalla. Rajalla, jota en halunnut ylittää. Tartuin mummoni ryppyiseen, laihaan käteen. Lapsen kyyneleeni tipahtelivat käsiemme yhteiselle iholle. Myös Amandan ryppyisten poskien uurteisiin noruivat surupurot. Outo luopumisen tunto. Keinu heijasi hiljaa, hiljaa. Vain kevyt ruohon rahina ja koko siiliperhe saapui luottavaisena ilta-aterialleen. Takanamme jatkoi punainen aurinko hehkuvaa putoamistaan. Jossain kukkui käki. En halunnut laskea. Ei tarvinnut. Se kukahti vain kerran. Senkin jotenkin keskenjättöisesti, nyykähtäen. Kesäpäivä oli päättynyt.

- Leena Lumi -

SINÄ OLET KUIN KUPLANEN ALLA JÄÄN

Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskivin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi,
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin.

- Eino Leino -
Yli laaksojen laulupuiden (Karisto 2002)

WALKING IN THE SNOW

SNOW ART IN THE OLD ASPEN

SNOW ART ON OUR BALCONY

PARIISISSA, SATTUMALTA

Valeri Tong Cuongin kirja Pariisissa, sattumalta (Providence, Tammi 2009, suomennos Lotta Toivanen) on kuin hurmaava aikuisten satu, jonka kaikki tulevat kirjan luettuaan haluamaan nähdä myös elokuvana. Onneksi kirjan elokuvaoikeudet on jo myyty, joten tulemme näkemään myös filmillä, miten yhden päivän aikana toisilleen vieraiden ihmisten elämä suistuu täydellisesti radaltaan vain viedäkseen uhrit lopulta uskomattomista vaikeuksistaan selviytyneinä samaan rauhan satamaan.

Valerie Tong Cuongin kirjassa oli samaa viehättävää, uskallanko sanoa ranskalaista kepeyttä kuin Muriel Barberyn Siilin eleganssissa (Gummerus 2009). Tarina veti heti imuunsa ja kirjailija oli pitänyt viisaasti huolen siitä, että koska juonessa kuljetetaan kuuden ihmisen traagista kohtaloa, lukijaa ei pudoteta ’kyydistä’, mutta finaalissa jokainen tajuaa inhimillisen tekijän yhdistävyyden mahdollisena toteutua. Valerien kieli on kaunista, osin rohkeaa kadottamatta silti yhtään eleganssiaan. Jokainen lukija löytää tästä kirjasta henkilön, johon samaistua. Erikoista on tarjota henkilöt lyhyellä esittelyllä kirjan kannen liepeessä. Teko on tyylikäs, uusi ja tarpeellinen, sillä minä myönnän heti kurkkineeni välillä, kun otsikointi ei heti suoraan ilmoittanut kenen ajatuksissa oltiin, vastausta liepeestä. Minäkin esittelen heidät, mutta hieman toisin:

Marilou, luvussa Goodbye Marylou

Olen jo aikaa sitten hyväksynyt, että alistettujen luokassa on oma hierarkiansa. Minä seison sen alimmalla puolalla. ”Mutta kuitenkin tikkailla”, korosti Farkas sen ainokaisen kerran, kun kymmenen vuoden aikana olin pyytänyt palkankorotusta. ”Mitä te kuvittelette, missä maailmassa te oikein elätte? Luuletteko te kuuluvanne vähäosaisiin? Kuulkaahan nyt, kun teillä on minimipalkka ja yksinhuoltajalisät, tienaatte kuukaudessa enemmän kuin ammattityömies! Varokaa vain, riittää kun potkaisen seinää, niin viisitoista teidän kaltaistanne putoaa katosta syliini.”


No, voi!, ehkäpä mahtava Farkas olisi ollut ihan hiljaa, jos olisi osannut lukea ennustuksia, sillä ennen iltaa kaikki on toisin. Vaan miten selviää seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias Albert, joka on juuri saanut kuulla sairastavansa syöpää ja elinaikaa vain muutama kuukausi. Voisiko olla, että hän kokee sattumalta Pariisissa vielä suuremman järistyksen kuin on saada tietää kohta kuolevansa syöpään?

Albert, luvussa Royal Albert Hall


Vedä henkeä, Albert. Et kai sinä nyt tähän kupsahda? Ei veikkonen, sinulla on taatusti parempaakin tekemistä. Kymmenen minuuttia sitten koit olevasi yksin maailmassa. Nyt tiedät olevasi yksin maailmassa. Tilanne on muuttunut.

Ja sitten Prudence, urhea Prudence, jonka kohtalo oli saanut aivan uuden ja kuolemanjanoisen suunnan hänen ollessaan vain yksitoistavuotias. Prudence, joka joutuu vielä taistelemaan asian kanssa, jonka ei pitäisi olla enää tästä päivästä.

Prudence, luvussa Dear Prudence

Oikein odottamalla odotan loukkauksia. Sinä olet musta, Prudence. Kaikki valkoihoiset ajattelevat, että kuulut orjasukuun. Vähät kauneudestasi, älykkyydestäsi, tinkimättömyydestäsi, ammattitaidostasi. Olet musta, siis alempiarvoinen. Peräisin ihmistä alemmasta rodusta, jostain eläin- ja kasvikunnan väliltä.

Toivottavasti en paljasta jutun juonta, mutta en voi olla kertomatta vähäisimmästä tulevan urheimman ennen kuin aurinko laskee. Siinä ei silloin kysytä ihonväriä vaan ihan muuta: rohkeutta.

Tarina vasta tekee alkuaan ja jäljellä on enää kahden roolin esittäjät, joista vähäisimpänä ei menestynyt elokuvatuottaja Tom, joka on huumaantunut sokeasti oikuttelevaan Libbyyn. Voi!, kerrankin tunsin suurta myötätuntoa miesparkaa kohtaan…

Tom, luvussa Ground Control to Major Tom

Haaveilin mielelläni hänestä istumassa yksin tietokoneen ääressä kädessään tupakka, vielä puoliksi alasti. Menehän nyt jo, Tom. Tiedät, että muuten kaikki päättyy huonosti. Muuten Libby kääntyy ja sinkoaa sinuun kovan, veitsenterävän sanansa. Kymmenen minuuttia myöhemmin saat tietysti kännykkääsi viestin, runon, hienovaraisen sukkeluuden joka vavisuttaa sinua. Siinä hän on erityisen hyvä: pois pyyhkimisessä. Yhdellä lauseella hän pyyhkii pois valheet, ilkeydet, ikävät muistot. Sellainen on Libby. Ensin hän tappaa uhrinsa, sitten hän herättää tämän henkiin vain pois pyyhkäistäkseen. Libby on kaikkivoipa. Jumaloin häntä.

Nyt olen tarjoillut teille Valerie Tong Cuongin kirjan hänen ’hengessään’: sattumanvarainen joukko toisilleen vieraita ihmisiä, mutta jossain lymyää yhteinen nimittäjä. Viimeistä roolihenkilöä en esittele, hän jääköön mustaksi hevoseksi, kääntämättömäksi kortiksi. Ei sikseen, että tiedän näiden lukunäytteiden vain sotkeneen teitä ja kaikki ihan tarkoituksella, sillä en koskaan halua tarjota liian helppoa. Pariisissa, sattumalta on paitsi viihdyttävä satu, myös opettavainen tarina, sillä usein unohdamme, kuinka pienestä kaikki on kiinni: inhimillisestä tekijästä, sattumasta ja joskus vain yhdestä minuutista.

Vaan miksi ylimielinen Clélia matkustaa Ruotsiin aina seitsemäntenätoista elokuuta ja hiljentyy vastentahtoisesti kukkakimppu mukanaan sellaisen ihmisen haudalle, joka ei koskaan merkinnyt hänelle mitään?

UMBRELLA BY THE BASEBALLS

Hi, girls: Let's party with BASEBALLS;-) http://www.youtube.com/watch?v=DM2177pHMT0

AURINGONLASKUN JÄLKEEN

Vuosisatojen puiden pintaan pakkas kerrostaa
ohuen kuoren lasinkirkkaan
jään kirpeä tuuli

ikkunoiden päälle ohut raikas viitta lumenkukkia
kattojen päälle loputtomasti helliä vaippoja
etenevät askeleet kaupunkikauriin

Lamppujen vyyhti taivaan yllä

- Tuure Niemi -
kuva Tuure Niemi

MUNAKOISOA FETALLA JA TOMAATILLA

2 isoa munakoisoa, suolaa, öljyä

yrttimaustetahna: 2 ruukkua basilikaa, 5 valkosipulin kynttä, öljyä


Basilika silputaan pieneksi, valkosipulin kynnet puserretaan. Ainekset sekoitetaan oliiviöljyyn.


tomaattikastike: iso tölkki säilöttyä tomaattimurskaa, 2 isoa sipulia hakkeluksena, 4-5 valkosipulin kynttä puserrettuna, 1 rkl sokeria, 1,5 dl valkoviiniä, öljyä


Kuumenna öljy ja kuullota sipulit, ripottele sokeri ja kuullota vielä hetki. Lisää tomaattimurska ja valkoviini. Anna hautua noin 0,5 tuntia.


Leikkaa munakoisot pituussuunnassa 0,5 cm:n paksuisiksi siivuiksi.


Suolaa ja anna ’itkeä’.

Kuivaa munakoisoviipaleet ’töpöttämällä’ talouspaperilla, voitele öljyllä ja grillaa noin 5 min., tai pidä 200 asteen uunissa noin 10 min.

Levitä yrttimaustetahna munakoisoviipaleille. Ripottele sitten parmesania ja ohut viipale (tai pienenä hakkeluksena) fetaa (tai mozzarellaa).

Kääri koisoviipaleet rullalle.

Ripottele pinnalle parmesania. Pane uunivuokaan ja kaada tomaattikastike päälle. Kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 30-40 min.

Ruoka on parhaimmillaan hieman jäähtyneenä ja uudelleen lämmitettynä.


Ehdottomasti punaviiniruoka!


Ja kynttilät pöytään!


Guten Appetit!

I LIKE TOMATOES

...and everything made of tomatoes.

I LIKE COOKING

...especially, if it's different from everyday cooking.

SYLVIA PLATH & TED HUGHES

Kuvassa Sylvia Plath ja miehensä Ted Hughes. Sylviasta on tehty 2003 elokuva Sylvia, jonka arvostelu löytyy täältä http://sooloilija.blogspot.com/2008/09/gwyneth-sylviana.html ja traileri myös tästä http://www.youtube.com/watch?v=GLXzDJ7JkIA
Minä aion katsoa tämän filmin♥

PÄIVÄN NAURU

Helsingin Sanomien Nyt -liitteessä oli muutama hauska tositarina, millainen hääyö voi todellisuudessa olla. Tässä pari esimerkkiä:

Nainen 38 vee:

Pidimme häämme vanhalla kyläkoululla, koska lähtökohtana oli, että vieraat voivat bailata kanssamme koko yön. Valvoimme viimeisten hereillä olijoiden kanssa aamukahdeksaan ja lähdimme viettämään hääyötämme opettajainhuoneeseen.

Kaasoni oli laittanut nätisti kynttilöitä palamaan.

Puhalsimme ne pois ja kävimme selät vastakkain nukkumaan. Nukahtamisen rajamailla mieheni sanoi: 'hyi, ajattele, jos pitäisi nyt panna'. Vastasin: 'hyi hyi' ja nukahdin.

Romanttinen hääyömme oli seitsemäntoista tunnin juhlimisen jälkeen siinä.

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Mies 34 vee:

Juhlimme häävieraiden kanssa aamukahteen ja lähdimme hotelliin, jossa oli sviitti varattuna.

Siellä olimme juuri vihityn puolisoni mukaan molemmat niin väsyneitä, ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin laskea häälahjaksi saadut rahat. Rahaa tuli yllättävän paljon, mikä väsytti puolisoani niin, että hän riisui korsettinsa ja meni nukkumaan.

Minä syvennyin iltapäivälehteen.

Hääyönämme olimme kuin samassa firmassa töissä olevat liikematkustajat, jotka hotellin ylibuukkauksen takia oli sijoitettu samaan hotellihuoneeseen.

Aamulla, kun seksiä olisi ollut tarjolla, en pystynyt päänsäryltäni mihinkään.

with passion http://www.youtube.com/watch?v=sHiMDB19Dyc

NEWS - SHORTLY

Hi, You!


I'm so delighted that You and so many others have been 60 000 times interested in my blog. I thank with all my heart♥ I hope You will continue with me. I convince, I'm not boring, but You have to remember that the books are one part of me. But I have so many, many sides...;-)


When Valentine comes my blog will have its one year birhtday! I began 14.2.2009.  So, I will make the lottery on Valentine 14.2.2010. Stand by me♥

Leena Lumi


picture Hannu Hautala (First Snow, Minerva 2009)

JOS KUU HYMYILISI, SE MUISTUTTAISI SINUA. SINÄ ANNAT..

Jos kuu hymyilisi, se muistuttaisi sinua. Sinä annat saman vaikutelman
jostakin kauniista mutta tuhoavasta.
Olette molemmat kovia lainaamaan valoa.
Sen O-suu tuskailee maailmaa; sinun on liikkumatta,

ja lahjoistasi ensimmäinen on tehdä kaikesta kiveä.
Valvon mausoleumissa; sinä olet täällä,
naputtelet sormiasi marmoripöytään, etsien savukkeita,
pahanilkinen kuin nainen, ei niin hermona,
ja palaen halusta kysyä vastaansanomatonta.

Myös kuu nöyryyttää alamaisiaan,
mutta päiväsaikaan se on naurettava.
Sinun tyytymättömyytesi kuitenkin
tulee postiluukusta rakastavan säännöllisesti,
valkeana ja tyhjänä, laajenevana kuin häkä.

Ei päivänkään turvaa ole sinun uutisiltasi,
kun kuljet ehkä Afrikassa, mutta ajattelet minua.

- Sylvia Plath -
Ariel - runoja (Kirjayhtymä)
suomennos Kirsti Simonsuuri

ÄLÄ SAA MINUA...

Älä saa minua muistamaan,
älä kävele minua vastaan sillalla,
älä katso minua silmiin,
älä juo minun itkuani,
älä nyyhkäise noin.
Älä!


- Leena Lumi -

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carveria pidetään amerikkalaisista novellisteista merkittävimpänä. Eikä syyttä, sillä tällä Clatskanien metsurikaupungissa Oregonissa 1939 syntyneellä miehellä on pelottava kyky kirjoittaa hyvin tavanomaiselta vaikuttava, hyvin arkinen repliikki, joka saa kauhun väreet kulkemaan lukijan lävitse. Carver kirjoittaa tavallisista ihmisistä, työläisistä, kotirouvista, myyntimiehistä - ja riikinkukoista. Luet arkisia kuvauksia harmaiden päivien mitättömistä tapahtumista, luet pätkiä banaaleista keskusteluista, luet kuvauksia nuhjuisista ympäristöistä, luet juttuja joita voit kuulla vahingossa kaupan kassajonossa, kampaajalla tai bussissa ja ennen kuin huomatkaan olet kuvauksen vanki. Hengityksesi pysähtyy ja melkein et uskalla lukea seuraavaa lausetta ettet vain tukehdu Carverin luomaan lataukseen!

Minä en koskaan, koskaan unohda yhtäkään novellia Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta –novellikokoelmasta (What We Talk About When We Talk About Love, Tammi 1986, suomennos Raija Mattila). Jokainen kirjan novelli on kuin kokonainen elämä ja tietysti lukijasta riippuu, miten syvästi ja mistä hän Carverissa vaikuttuu. Minuun jäivät hänen novellinsa Olisitko jo hiljaa, olisitko?, Sulat ja niminovelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olisitko jo hiljaa, olisitko kertoo, miten vaimo kuin ohimennen kertoo pyykkiä silittäessään miehelleen pettäneensä tätä. Vaimon tarkoitus ei ollut, mutta hän vain jatkaa ja mies ei halua kuulla, mutta kysyy kuitenkin, vaikka ohimennen miettiikin, että 'hän olisi sinä iltana mieluummin jossain muualla tekemässä jotakin muuta, että jossain olisi äänetöntä jollei hän olisi mennyt naimisiin’.

Sulat -novellissa pariskunta menee kylään miehen työkaverin luokse, jossa odottavat riikinkukko, pariskunta, jolla on maailman rumin vauva ja TV:n päällä pitsiliinalla kipsivalos maapallon vinoimmista ja epätasaisimmista hampaista...

Carver ei tunne mitään häpyä, hänelle ei mikään ole pyhää. Jos lapsi on ruma, se on ruma. Kaiken hän asettaa tarjolle kuin alasti, mutta kohtaamiset ovat lyhyitä ja seuraavat 'käsiteltävät' odottavat jo... 

Niminovelli alkaa: "Ystäväni Mel McGinnis puhui. Mel McGinnis on sydäntautilääkäri ja siksi hänellä joskus on oikeus." Kaksi ystäväpariskuntaa viettää kaunista iltapäivää toisen pariskunnan kotona. Gin ja tonic tekevät kauppansa ja keskustelu ajautuu ikiaikaiseen aiheeseen rakkaus. Mikään ei kuitenkaan ole jo koettua tai ikiaikaista Carverin käsittelyn jäljiltä...ei edes rakkaus.

”Kun minä lähdin, Ed joi rotanmyrkkyä”, Terri sanoi. Hän puristi tiukasti käsivarsiaan. ”Hänet vietiin Santa Fén sairaalaan. Hänen henkensä saatiin pelastettua. Mutta hänen ikenensä siitä kyllä hullaantuivat eli vetäytyivät taaksepäin, minkä jälkeen hampaat sojottivat suussa kuin mitkäkin järsimet. Voi varjele”. Terri sanoi. Hän odotti hetken, päästi käsivartensa irti ja kohotti lasiaan.

”Mitäpä ihmiset eivät tekisi!”, Laura sanoi.


”Hän on nyt tekemisensä tehnyt”, Mel sanoi. ”Hän on kuollut.”

Mel ojensi minulle limettilautasen. Otin siitä yhden lohkon, puristin sen lasiini ja hämmensin jääkuutiota sormellani.


”Aina vain pahempaa”, Terri sanoi. ”hän ampui itseään suuhun. Mutta hän toheloi siinäkin. Ed-ressu”, Terri sanoi. Hän pudisti päätään.


”Ressu – mokoma mitättömyys!” Mel sanoi. ”Ja vielä vaarallinen.”

Mikäli luet elämässäsi vain yhden novellikokoelman, valitse Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, mutta älä pelästy: Carver on vapaa pudotus, jossa snobismi, yleiset normit ja jopa vähimmäinen hienotunteisuus riisutaan myös lukijasta. 

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Unni  Hanna Mai/Kirjasähkökäyrä ja Kirja vieköön!

WATER, IS TAUGHT BY THIRST. LAND - BY THE OCEANS...

Water, is taught by thirst.
Land - by the Oceans passed.
Transport - by throe -
Peace - by its battles told -
Love, by Memorial Mold -
Birds, by the Snow.

GOLGATAN KUNINGATAR

Golgatan kuningatar (Tammi 2004) on erittäin kiinnostava pieni kirja. Emily Dickinson fanille se on suorastaan helmi, joskin suomennettuja runoja on vähän, mutta on kuitenkin ja ne on varsin hyvin valittu. Kirjan kiinnostavuus on osin muussa. Golgatan kuuningattaren on suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen. Ilman häntä tekään ette olisi saanut niitä huikeita käännöksiä, joita olen useinkin teille tarjonnut. Heti kirjan alussa on Saatteeksi, jossa Virolainen selittää miltä pohjalta hän on valinnut kirjaan kääntämänsä runot, mutta samalla hän valaisee keiden kaikkien toimesta Emilyä on suomennettu - tosin vähissä määrin. Selkeästi kuitenkin huomaa, että Dickinson on ollut todella kiinnostava mm. runoilijoiden Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto taholta. No, ilmankos!, tässähän ovat minun suomalaiset suosikkirunoilijani. Täytyy sanoa, että sama tuli roihuaa, sama hurma janottaa.

Masentava on Virolaisen seuraava toteamus: "Valitettavasti jouduin jättämään pois myös monia kirjallisesti arvokkaita runoja siitä syystä, että niitä ei ollut mahdollista kääntää suomeksi tyydyttävällä tavalla." Herää kysymys: Jäämmekö ikuisesti paitsi!

Saatteeksi jälkeen tulee Suomennoksesta ja siinä onkin sitten kuin seikkailunmakua, jos sanat, riimit, jambit, trokee ja daktyyli kiinnostaa.  On myös jännittävää lukea, miten suomentaja on ratkonut Emilyn vaikeahkon kielen saloja yrittäen silti kynsin hampain säilyttää Dickinsonin hengen. Myös Merja Virolainen hämmentyy välimerkkien villiin käyttöön sekä etenkin ajatusviivojen lukuisuuteen ja niiden outoihin sijainteihin. Ja sen jälkeen olemmekin jo itse runoissa, joita olen teille jo kuukausia annostellut. Mietin minkähän ottaisin nyt...no tänään tämä:

Go slow, my soul, to feed thyself
upon his rare approach -
Go rapid, lest Competing Death
Prevail upon the Coach -
Go timid, should his final eye
Determine thee amiss -
Go boldly - for thou paid'st his price
Redemption - for a Kiss -

Käy verkkaan, sieluni, niin virvottain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.

THE COMPLETE POEMS OF EMILY DICKINSON

Tässä kirjassa, jonka sain kanadalaiselta ystävältäni, ovat kaikki Emily Dickinsonin 1775 runoa. Löysin Emilyn vahingossa, kuten parhaat yleensä löydetään. Muistaakseni jossakin Aila Meriluodn teoksessa oli muutama käännös ja sitä myötä olin mennyttä naista. Tämä teos helpottaa tuskaani, mutta ei vie sitä pois, sillä Emily käytti osin muinaisenglantia, hän ei piitannut kielioppisäännöistä ja etenkin välimerkkien käyttö on uskomattoman boheemia. Kerran käänsin tätä kirjaa viikon. Mieheni oli työmatkalla USA:ssa. Päätin sulkea puhelimen muutamaksi päiväksi, mutta sitten se unohtui kiinni...minä vain vaelsin Emilyn maailmassa. Viikon lopulla katsoin puhelintani ja huomasin, että joku Reima oli soittanut minulle hyvin lukuisasti. Ensimmäinen ajatukseni oli: Reima who? Tämä osoittaa vain, kuinka maaginen voima Dickinsonilla on. Nykyään miehelläni on soittoajat, kun hän on reissussa. Joku hymyilee, mutta se en ole minä.

Emily Dickinsonin  runoja löytyy sieltä täältä suppeahkoina valikoimina suomeksi. Minun unelmani on, että näen yllä olevan kirjan kaikki runot käännettynä ja samassa teoksessa.  Joku toivoo lottovoittoa, minä toivon teosta Emily Dickinsonin kootut runot!

MISSÄ OLET NYT?

Minulle tuotiin dekkariaddiktin ystäväni toimesta Mary Higgins Clarkin Missä olet nyt? (Where Are You Now?, Tammi 2009, suomennos Heikki Kaskimies), sillä minäkin luen kaikki elämäni välit, mitä muilta kirjoilta ehdin, dekkareita. Olen kuitenkin vahvasti kallellaan Britannian murhakuningattariin, mutta toki lukenut joitakin Clarkeja, ettei tässä ihan sikaa säkissä…



Mary Higgins Clarkia ei ole aliarvioiminen, sillä hän on kirjoittanut kolmisenkymmentä romaania tai kertomuskokoelmaa, jotka ovat olleet kaikki menestyksiä. Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta ja ne ovat olleet bestsellereitä ympäri maailman, ja etenkin Ranskassa, missä hän on parhaiten myyviä kirjailijoita.

Clark on saanut lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia. Yhdysvaltain jännityskirjailijat valitsivat hänet 2000 Edgar-palkinnon suurmestariksi ja perustivat 2001 hänen nimeään kantavan palkinnon, joka jaetaan Mary Higgins Clarkin traditiota noudattaville jännityskirjailijoille. Ja tässä herääkin nyt kysymys, mikä on Mary Higgins Clark –traditio?

Vastaus löytyy puhtaasti myös nyt uusimmasta eli Missä olet nyt? –romaanista. Clark on murhagenren ikuisuusvakuutus! Hän ei petä koskaan. Ja linja kulkee tiettyä kaavaa, mutta ei koskaan toista itseään – kuitenkaan. Tämä on muuten paljon sanottu, jos huomasitte! Clark on ilmeisen järjestelmällinen kirjailija ja voin aivan hyvin kuvitella hänet ensin tekemässä raakareferenssin ruutuviholle rikoksesta ja istumassa sohvalla kahvikuppi käden ulottuvilla. Sitten hän nukkuu yön yli ja lisää henkilöt, suunnittelee iät, ammatit, menneisyydet, ulkonäöt…Sitten rouva lähtee aivoja kirkastavalle kävelylle ja tullessaan lisää itse rikoksen tekotavat, mutta koska hänkin lukee kilpailijoitaan, myös brittiläisiä psykologisen dekkarinkirjoittajia, hän muistaa lisätä jonkun pienen, mutta vaikuttavan sitaatin, tai runon tai laulun, joka jää lukijan mieleen ainakin siihen asti kunnes ilmestyy uusi Clarkin jännityskirja. Missä olet nyt? on kuin signeerattu Maryn kosketuksella: mitään ei puutu, yhtäkään virhettä ei löydy juonirakenteesta, mukana on perinteinen salapoliisi/etsivätyöskentely, jännitys kantaa loppuun asti ja murhaaja on aina yllätys.

Missä olet nyt? kertoo piinavasta tapahtumasta, jossa kahdesta perheestä katoaa eri aikoina nuori ihminen. Toinen on Mack ja toinen on Leesey. Mutta sitä ennen on myös tapahtunut nuorten naisten murhia, jotka eivät ole selvinneet. Kammottavaa on, että molemmat nuoret soittavat kotiinsa aina äitienpäivänä, mutta eivät halua heitä etsittävän. Tutkijat vetävät tästä tilanteesta jopa päätelmiä, että nämä nuoret aikuiset ovat itse halunneet kadota, kunnes tulee muitakin viestejä ja niiden sävy onkin jo ihan eri. Tällöin Mackin sisko Carolyn alkaa tehdä tutkimuksia omin avuin ja pääseekin jäljille, kunnes erehtyy todella, todella pahasti…

Ja nyt se kohta, jonka muistaa seuraavaan Clarkiin asti eli Leeseyn isä, täysin murheesta murtunut tohtori Andrews tekee vetoomuksen, jonka haluaa luettavaksi televisiossa sekä painettavaksi sanomalehtiin. Teksti mukailee Hoosean kirjaa:


Kun olit lapsi rakastin sinua…


Minä opetin sinut kävelemään, minä otin sinut käsivarsilleni…


Minä olin sinulle kuten ne jotka nostavat sylilapsen poskeaan vasten…Minä kumarruin ja syötin sinut…


Kuinka minä jättäisin sinut…


Näinkin tunteita riepottava Clark voi olla. Hän on omanlaisensa jännityksen täydellinen, sujuva mestari, jonka en voi kuvitella antavan teostaan kustantajalle ennen kuin se on hänenkin mielestään täydellinen. Mary Higgins Clark on kuitenkin hyvin tuottelias kirjoittaja, joten hänen tuotannostaan löytyy niin duuria kuin mollia, mutta toisaalta: sekin on vain makukysymys. Itse omistan ja olen useampaan kertaan lukenut häneltä Kodin suojassa (No Place Like Home, Tammi 2006), mutta omistan myös Yö kuuluu minulle (Nighttime Is My Time, Tammi 2005) ja sitä en lue uudelleen, mutta sen sijaan kirjan nimestä tuli elämäni eräs määrittäjä: Nighttime Is My Time For Reading!

Ajattelin, että jospa Clarkista voisi kuitenkin tulla yksi blogini mauste, sillä pidän eniten puutarhasta, jossa kaikki kukat saavat kukkia♥

KOLME KOUKUTTAJAANI

Kirjat, Robert'sin kahvi ja Geisha -suklaa: mitä muuta nainen tarvitsee!

FEAR LESS, SMILE MORE, REST TIGHTER♥

kuva Pekka Mäkinen

KAIKKI ON HYVIN - LOHDUTTAVIA TARINOITA ILON JA TOIVON LÄHTEILLÄ

Tom Lundbergin kirja Kaikki on hyvin – Lohduttavia tarinoita ilon ja toivon lähteillä (Positiivarit Oy 2009) on niin runsastarjontainen teos, että se voi saada jopa vankkumattoman pessimistin kääntämään keulan suuntaa. Luin eilen kirjaa ääneen miehelleni ja nauroimme ihan hulluina, että olimme melkein kaikkien esimerkkitarinoiden ’pahat tapaukset’. Minä ryven menneissä ja jossittelen ja mieheni suree mitä tahansa asiaa, joka voi tulevaisuudessa sattua. Hetkellisesti toki irrottelemme kiitos vilkkaan karjalaisvereni, mutta molemmissa asuu salaperäinen romantikko, joka liian usein muuttuu melankolikoksi.


Muistan, kun tein jutun Hellstenin kirjasta Pysähdy – Olet jo perillä, miten muutamat lukijat olivat sitä mieltä, että ’mihin näitä itsestäänselvyyksiä opettavia kirjoja aikuinen tarvitsee’. No, meitä on semmoisiakin junaan nousijoita kuin minä, että tarvitsen. Opin Hellsteniltä yhden ainoan lauseen, mutta se kantaa pitkälle: ”Kun perataan kampeloita, perataan kampeloita.” Se tarkoittaa, että keskittyy tekemään kulloistakin tekemistään täysillä eikä tee kerralla kymmentä asiaa, kuten minulla on ollut tapana. Nyt minua ei enää edes kukaan keskeytä, sillä olen lisännyt tuohon kampelalauseeseen ruman sanan, jota käytän tarvittaessa häirikköjä kohtaan. Nyt teen asian kerrallaan ja kummasti se rauhoittaa.

Nämä oppaat itsetuntemukseen ovat kuin sielujoogaa, sillä juuri itsestäänselvyyksiä ihminen ei huomaa, vaan toistaa itseään vuosi vuoden jälkeen ja samalla levittää tätä käytösmalliaan ympäristöönsä ja etenkin lapsiinsa. Tom Lundbergin valttina on huimaava verbaalisuus, kyky löytää esimerkki kaikkiin elämän möhläyksiin, syvä itse- ja ihmistuntemus sekä auttamaton huumorintaju. Pienten kertomusten, vertausten kautta, lukija näkee itsensä kuin peilistä ja tajuaa kuinka tavattoman hukkaan hän elää tätä ainokaista ja lyhyttä elämäänsä, jonka jokaisen päivän pitäisi olla kuin aarre.

Kirja alkaa sisällysluettelolla, joka jo kertoo, kuinka runsaassa pöydässä istumme. Pääotsikoista löytyy Sisälläsi odottaa kultakaivos, Lapsena kuolleet aikuiset, Elämälle kiitos, sain siltä kaiken, Lepopäivästä tulee pyhä vasta työviikon jälkeen ja Kyyneleet sulattavat haarniskasi. Näiden isojen otsikoiden alle mahtuu tanssia hiljaisuudessa, ahneuden monia kasvoja, etanoilta opin ottamista, hymyn taikavoimaa, sillan rakentamista kuin oman Da Vinci –koodin tunnistamista ja paljon, paljon muuta. Kuin kuorrutteena kaiken päälle tulee Lundbergin Kaikki on Hyvin –luento.

Kirja on selkeä, hyvin asemoitu, riittävä ja kiinnostava. Vain kannessa ja kuvapuolessa olisi ollut toivomisen varaa. Kannattaa muistaa, että kirjan kansi on monelle, ei kaikille, ensimmäinen kimmoke tarttua kirjaan. Mustavalkokuvat ovat ehdottomasti erinomainen ratkaisu sisäsivuilla, mutta niitä olisi saanut olla enemmän ja Tom itse toisi itsensä likemmä lukijaa luopumalla puvusta ja kravatista, joka nytkin on kirjassa pariinkin kertaan. Jos ’opettaja’ haluaa muut rennoiksi ja Carpe Diem –tajuisiksi, pitää gurun itsensäkin vaikka sukeltaa mereen ja kuvaaja ottaa kuvan, jos gurun pää ilmestyy jälleen pinnalle;-) Tom laittaa itseään likoon henkisesti, mutta kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, on vieläkin voimassa oleva klisee, joka on totta.

No, nyt kun olen antanut ruusut ja risut, niin tarjoan Tomin kirjasta Kaikki on hyvin muutaman lukunäytteen, joiden kohdalla voitte alkaa miettiä kirjan hankintaa, sillä takuulla löydätte niistä itsenne. Ja kirjastapa löytyy miten joogata mielensä uuteen asentoon!

Katso ympärillesi ja näet ahneuden alttarin ympärille kokoontuneita ihmisiä jokaisesta sosiaaliluokasta. Reilun kaupan banaaneja ostava perheenisä puhdistaa hedelmätiskillä omatuntoaan, jonka jälkeen hän lähtee katumaasturillaan kuntosalille lapsityövoimalla tehdyt muotilenkkarit jalassaan. Vihreä opiskelijatyttö erottelee jäteastialla kaukosäätimen patterit kananmunankuorista – ja polttaa seuraavalla viikolla tonneittain kerosiinia taivaalla matkalla kulttuurilomalleen.

Ja tapaus toimittajasta, joka eli Yhdysvalloissa ja Englannissa ylellistä elämää näyttävillä kulttuurin pelikentillä, mutta palasi Suomeen vaatimattoman paikallislehden toimittajaksi:

Sic Transit gloria mundi – niin katoaa mainen kunnia, totesivat jo roomalaiset." Joku voi pitää minua luuserina”, nainen sanoi. ”Kaiken sen loiston jälkeen asun nyt vaatimattomasti, teen pieniä asioita, elän tavallista elämää.” Hän on ymmärtänyt kuin Herman Hessen Siddharta, että alaspäin virtaava joki kuohuaa ja pulppuaa iloisesti, se ei pysy paikallaan ennen kuin on saavuttanut meren, ennen kuin se on osa suurempaa, näkymättömänä, mutta oman paikkansa kokonaisuudesta löytäneenä.

Jos kulisseista tulee sisältö, jotain on pahasti pielessä.

Monet ihmettelevät, kun heidän korinsa on tyhjä vielä keski-iässäkin. Elämä on jotenkin vain hulahtanut ohi. Päivistä on tullut viikkoja, viikoista kuukausia, kuukausista vuosikymmeniä. Nuoruuden haaveet eivät toteutuneet, peilistä katsovat joka aamu samat, väsyneet kasvot. Miksi menin Lassen kanssa naimisiin, Janne olisi ollut parempi? Miksi opiskelin sairaanhoitajaksi, lääkärinä saisin enemmän palkkaa? Jos en olisi keskeyttänyt opintojani, olisin näillä kyvyillä muotiliikkeen tai tehtaan johtajana. Miksi asuimme vuokralla niin pitkään, nyt ei ole kuin velkainen talo ja rapistunut avioliitto?

Niinpä. Millaisella nopeudella me kävelemme, elämme, nukumme, työskentelemme, vierailemme, rakastelemme, matkailemme? Kun ihminen täyttää viisikymmentä, edessä on todennäköisesti vähemmän vuosia kuin takana. Kuinka ihmeessä lapset jo nyt muuttivat pois kotoa? Kuka on tuo vieraaksi käynyt ihminen, jonka viereltä aamuisin herään? Miten ihmeessä aika nykyisin kuluu niin nopeasti? Kun muistelet menneitä tapahtumia, hätkähdät, kun niistä onkin muutaman vuoden sijasta kulunut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Huomaat lehtien hautajaisilmoituksissa ihmisten menehtyvän yhä nuorempina.

Murheiden ja huolten taakan raahaaminen on aina ollut ihmisen kohtalo. Kirjailija Mark Twain tunnusti ennen kuolemaansa: ”Olen käyttänyt suurimman osan elämästäni sellaisen murehtimiseen, mitä ei koskaan tapahtunutkaan.”

DOGGY SNOW FUN;-)

http://www.youtube.com/watch?v=0sUL0KCIc48
Open the video and just enjoy yourself!
Thanks Allu♥

SAIMA JA SULEVI

Saima pilkkoi sipulia niin, että vedet tirsuivat silmistä. Muhkeat rinnat hyllyivät tarmokkaan työn tahtiin. Sipulia piti olla paljon ja ihan pienenä hakkeluksena. Jauheliha ei saanut olla mitään paistista jauhettua, vaan rasvaista sikanautaa. Ja kaalikin piti olla ihan hienon hienoksi silputtua. Ja paljon siirappia ja mausteita. Niin Sulevi halusi kaalilaatikkonsa tehtävän. Oli halunnut jo kaksikymmentä vuotta. Ja se sopi Saimalle. Vaan tänään ei ruoan valmistus ollut innostunutta. Kuului syviä huokailuja ja jupinoita. Silmät kävivät usein ikkunaan, jonka lävitse näkyi kukkia pihalla haisteleva Sulevi. Romanttinen, yli 80 -vuotias Sulevi, jota Saima oli parikymmentä vuotta sitten luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Mutta enää Saima ei ollut varma mistään.


Kaikki oli viimeaikoina muuttunut ihan toiseksi, kovin oudoksi. Hienostunut ja kaikkea lihallisen rakkauden muotoa kammoava Sulevi oli alkanut puhua ruokottomuuksia. Yritti jopa puristella tissejä ja keikaili rivosti, kun Saiman paras ystävätär Ottilia, kanttorin leski, piipahti kylässä. Oli siinä kestämistä, mutta viime yö oli kyllä huippu, eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Saima hakkasi viatonta sipulimuhennosta yhä kiivaammin, poskilihat täristen. Tokaisi sitten ääneen: Ei maar, kyl nyt pitää soittaa tohtori Tuomelle, ei täst muute mittää tuu.

Sulevi maisteli kaalilaatikkoa pikkusormi pystyssä. Massutti äänekkäästi ja totesi, ettei ruoka ollut entisenlaista. Saima, jonka mielestä mikään muukaan ei ollut kuten ennen, jätti kertomatta harmispäiten ropauttaneensa joukkoon runsaasti basilikaa. Saima katsoi Sulevia kuin jotain ulkomaanelävää ja kysyi sitten, oliko niitä siellä sängyn alla viime yönä paljonkin. Mies osasi näyttää ihan ällistyneeltä ja käänsi sitten katseensa maljakossa olevaan kukkakimppuun. Oli hiljaa ja vain massutti arvostelevasti herkkuruokaansa. Saima huokasi syvään ja ilmoitti sitten kuin sivulauseessa tohtori Tuomen pistäytyvän iltapäiväkahville ohi kulkiessaan. Sulo terästyi silminnähden ja kertoi vain haroneensa yöllä pölyjä sängyn alta. Piti haroa yökaudet Saiman pitäessä huushollin niin ruokottomassa kunnossa. Johon Saima ihmetteli ettei pölyjä ennenkään ollut hellankoukulla siivottu. Sulo läksi loukkaantuneena päivälevolle ja Saima alkoi huokaillen siivota pöytää. Seinäkello löi puolen lyönnin, piirongin päällä kehyksessä Saiman ja Sulevin hääkuva, kärpänen pörräsi ikkunalla.

Tohtori Tuomi oli topakka ikäneito. Nostaessaan jo toista kakkupalaa serviisilautaselle, hän loi tiukanoloisen katseen Suleviin. Mies lörpötteli ummet lammet säistä ja kukkasista ja pikkusormi törrötti pystyssä, kun hän nosti kupin huulilleen. Mutta Tuomipa ei ollut hämättävissä. Äkkirynnäköllä hän kysyi, oliko Sulevi taas pitkin yötä jahdannut pikku-ukkoja sänkyjen alta ja valvottanut melttoomisellaan Saimaa. Ei myöntänyt Sulevi nähneensä yhtäkään pikkuolentoa eikä muitakaan harhoja. Tuomipa piti pienen paussin ja kysyi sitten, miksi viime yönä oli ollut niin poikkeuksellisen kova meno? Ja Sulevi-parka astui suoraan miinaan. "No, kun niitä piruja oli niin saatanan monta, piti ottaa oikein kaksi hellakoukkua ennen kuin sai ne pakosalle", ärjäisi ahdistettu Sulevi. Huoneeseen putosi pelästynyt hiljaisuus, jonka rikkoi oven paukaus, kun Sulevi ryntäsi pihamaalle.

Tuomi katsoi myötätuntoisesti Saimaa ja kertoi kirjoittavansa paperit vanhainkoti Iltaruskoon pikimmiten. Selvä dementia. Uuvuttaa omaiset loppuun. Valvonta käy vaikeaksi. Saiman on nyt ajateltava itseään. Saima vain nyökytteli ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Miten se vihkipappi sanoikaan: "Rakastakaa toisianne niin hyvinä kuin huonoina päivinä, kunnes kuolema teidät erottaa." Tohtori Tuomi hyvästeli napakasti. Sulevi näkyi istuvan pihakeinussa paksu Pörri-kissa sylissään. Jotenkin niin hyvästijättöisen oloisena.

Ottilia suhtautui Sulevin Iltaruskoon muuttoon hyvin myötäelävästi. Tämä 85-vuotias ikäneito lupasi käydä usein tapaamassa Sulevia ja etenkin aina, kun Saima ei ehtisi. Ottilia melkein entisestään terästyi tästä uudesta velvollisuudesta. Hän se sai Sulevinkin suhtautumaan Iltaruskoon myötämielisesti. Itse asiassa jo parin viikon kuluttua Sulevi oli vanhainkodissa kuin kukkona tunkiolla. Valitteli vain huonoa ruokaa, joten Saiman piti edelleen valmistaa klimppisoppaa ja rasvaista kaalilooraa pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Ottilia piti sanansa ja visiteerasi Sulevia aina, kun Saima ei jaksanut. Kaikki siis alkoivat sopeutua. Tietenkin sattui sellaisia tapauksia, joita kukaan ei selvittänyt. Sulevilta esimerkiksi katosi lompakko, jossa oli kaksituhatta markkaa rahaa. Saima pisti Sulevin koville ja jankutti, kunnes mies tiuskaisi: "Luuleks sää, et tääl ilmatteks saa?" Ensijärkytyksestä selvittyään Saima nauroi kuollakseen. Kertoi jutun myöskin parhaalle ystävälleen. Ottilia kuitenkin näytti ihan kummalliselta, ryysti vain kahviaan äänekkäästi.

Vuodet kuluivat ja niin kuolema erotti Saiman ja Sulevin. Saima oli nyt kohtalaisen hyväkuntoinen leski. Häneltä jäi aikaa viimeinkin myös omille harrastuksilleen. Ottilian hän tapasi miltei päivittäin. Kerran he olivat yhdessä Peräkylän kinkereillä, Tuuloksen tilalla. Kun rippilapset oli kuulusteltu ja virsiä veisattu, oli kahvitauko ennen papin puhetta. Lintumaisen pieni Ottilia istui vähän syrjässä juoden kahvia punaiset kiihtymyksen täplät poskilla. Saima mietti omiaan, kun Ottilia äkkiä yllätti. Varsin kuuluvalla äänellä hän ihmetteli, miten Saima kehtasi levittää hänestä ja Sulevista niin rumaa juorua. Hänkö muka olisi mennyt sänkyyn Sulevin kanssa Iltaruskossa saadakseen kaksituhatta markkaa? Saimalta oli pulla mennä henkitorveen pelkästä ällistyksestä. Oliko Ottiliallakin dementia? Kaikki kuulivat, kyllä näistä kinkereistä nyt kylillä puhetta piisaisi! Hän vakuutti Ottilialle, ettei ollut moista koskaan edes miettinyt. Mutta kun Ottilia vaan jankutti ja jankutti ja elämänikäinen ystävyys oli vaakalaudalla, Saima täräytti oikein kuuluvasti: "Kuules ny Ottilia, Sulevilla ei seisonut koskaan, rakas Ottilia, Sulevi oli kyvytön lihallisessa mielessä." Ottilia pahoitteli nyt ottiliamaisin sanakääntein, pappi oli saanut valtavan yskänpuuskan ja ystävättäret alkoivat hyvässä yhteisymmärryksessä arvostella Tuuloksen emännän verhoja, kahvin makua ja muuta sellaista tärkeää. Kun Saima sinä iltana sängyssä, omassa pirtissä risti kätensä ja makasi hiljaa Pörri-kissa kupeessaan, hän kuiskasi: Ja kaikki se kestää.

kuva Anthony Neste/ Sopranos keittiössä (Otava 2003)

WILD SATURDAYS♥

Taisinkin jo mainita, että saimme paljon upeita elokuvia joululahjaksi. Sen lisäksi sain minä Välikaton Feetulta Brothers&Sistersin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden, joka tekee yhteensä 33,5 tuntia! Onneksi mieheni jaksaa jakaa innostukseni tähän sarjaan. YRITÄN vahvasti pitää lauantait meidän päivinämme. Koska asumme saarellamme kaukana kaikesta, enkä aja talvella autoa erään kolarin jälkeen, nukumme lauantaisin pitkään, mutta sen jälkeen lähdemme tekemään viikon ostokset YHDESSÄ. Sieltä selvittyä on jo kassien purkaminen oma lukunsa ja moni muu asia myös. Mutta se on yksityisyyttä, joten meillä menevät koneet ja puhelimet ja muut kiinni lauantaisin, jotka vietämme talvisin tiukasti takkahuoneessamme, joka on kuin suloinen pesä. Siellä luemme, nautimme juustoja, viinejä (hyvä viinikellari takkahuoneen vieressä) rypäleitä, salaatteja..siellä myös katsomme, emme televisiota, vaan omistamiamme elokuvia. Nyt on leffat katsottu ja vuorossa on maraton Brothers&Sisters. Tavoitan kaikki teidän viestinne viimeistään sunnuntaina puolen päivän jälkeen tai kun olen juonut pari isoa mukillista Robert'sin suklaakahvia ja lukenut Hesarin...sitten! Yksi vuorokausi viikosta vain meille♥ Lauantaimme ovat hurjia, mutta ihania: Wild Saturdays!

HAVE A BEAUTIFUL, ROMANTIC WEEKEND

Ajan patinaa (Ellen Dyrop, Hanna Kristinsdóttir, Tammi 2009)
picture Helge Eek