Suomen Kuvalehdessä (5.3.) toimittaja Kalle Kinnunen esittelee eilen ensi-iltaan tulleen elokuvan A Single Man niin kiinnostavasti, että aiomme yrittää ehtiä sen katsomaan oikein elokuvateatteriin.
Elokuva tapahtuu 1962. Filmissä pääosaa esittää Colin Firth, jonka rooli on kirjallisuuden professori George Falconer, homoseksuaali, joka suree pitkäaikaisen kumppaninsa kuolemaa. Falconer pohtii itsemurhan mahdollisuutta. Luottoystävänä ja murheiden kuuntelijana toimii Julianne Moore, joka yrittää puolestaan hukuttaa oman elämänsä pettymykset viiniin. Filmi on surumielinen, mutta saa valoa loppua kohden, kun parikymppinen opiselija (Nicholas Hoult) kiinnostuu vilpittömästi Falconerista.
Elokuva kertoo uupuneen Falconerin päivästä, aamusta iltaan. Yö saattaa olla hänen viimeisensä:
"Ja tämä päivä on mitä erikoisin. Auringonlasku on voimakkaampi kuin koskaan. Kaikki on liioiteltua ja väkevää. Mitä George haistaakaan - naisten hajuvedet tai naapurin koiran - hänen aistinsa ovat avoimempia kuin koskaan", Firth kuvailee.
Filmin kiinnostavuutta lisää se, että ohjaaja on suunnittelijana tunnettu Tom Ford, joka nosti muotitalo Cuccin '90-luvulla miljardien arvoiseksi brändiksi.
Elokuvasta voitte lukea lisää uudesta Suomen Kuvalehdestä ja luulenpa, että kohta myös Sooliksen blogista. Colin Firth on nyt ensimmäistä kertaa Oscar-ehdokkaana. Oscarit jaetaan 7. maaliskuuta.
Sinä mullan maljoista ihmeellisin,
joka maata olet ja maaksi tulet,
johon kauneus, rakkaus vuodatetaan,
pyhä viini taivaan astiasta,
jossa viini vaihtuu etikkaan,
josta juoneiden huulien jano ei sammu.
Mitä kosketat sen ruoste syö,
mihin varjosi heität sen kuolema korjaa.
Sinun eteesi sielu polvistuu:
olet taivaan ovi ja ovella salpa.
Sinä syleiltävä!
Sinä murskattava!
Sinun siteilläs minut sidotaan.
Sinun ristilläs minut lunastetaan.
Sinun haudanpimeytesi
vain kuoleman valo murtaa voi.
- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Country Living/ Dianna Jazwinski
Sain tämän yllätystunustuksen Lumiomenalta. Kiitos! Hän ei maininnut syytä, mutta arvelen, että tämä liittyy jotenkin Prinssi Edwardin saareen, Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai Suloisuuden valkeaan tiehen (The White Ways of Delight) ja ehkä myös kylpemiseen kuun viilessä tulessa...Tunnen saaneeni arvonimen Anne of Green Gables♥
Annan tämän edelleen Iinekselle ja Hannelle, joiden huumaavat kuvat tuovat väriä elämään sekä Soolikselle, joka pitää täydellistä elokuvablogia, minkä ansiosta itsekin on tullut raivattua aikaa kirjoilta ja katsottua useampi filmi kuin vuosiin.
Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.
Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjasta Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.
Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.
Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…
Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi, tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.
Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!
Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minä tiedän, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!
Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.
Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: Carrot! Carrot!
Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…
Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.
Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.
Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!
Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa. Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemistosta löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart Macdonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday.
Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.
Olen hengissä, mutta lumityöt, kirjat, puusavotta ja Alfauros vievät kaiken aikani. Palataan!
Kuunnelkaa vaikka tätä http://www.youtube.com/watch?v=P3c4lxu8Efo&NR=1 Siinä mies, joka saa preeriatuulet puhaltamaan...
Party time, don't ask why;-)
Play this http://www.youtube.com/watch?v=vzxxBpMH1-Y&feature=related and visit Allu ,
where you can see and read our future;-) Kiitos Allu! Ja Anulle kiitos, että löysin laulun Jos sä tahdot niin...
Kun sinut ensi kerran näin,
minä heti tuijottamaan jäin.
Kävi lävitseni aavistus outo, kumma,
tiesin heti: sinä olet kohtaloni summa.
Silloin satoi vitilunta,
mietin: totta vaikko haaveunta.
Hevosilla tarhoissa alkava kevätkiima,
pelloilta puhalsi maaliskuun viima.
Katsoit syvästi, syvästi silmiini minun
ja kohta, kohta tiesin olevani omasi sinun.
♥:lla Leenasi
”Ei ole toista. Minun on ainoa.” Tämä omistuskirjoitus löytyy Ian McEvanin kirjasta Lauantai (Saturday, Otava 2005, suomennos Juhani Lindholm). Sen on kirjoittanut tekstaten nainen, jonka käsiala on kuuluisaa ns. lääkärikäsialaa, josta ’itse pirukaan ei ota selvää’. Kirjan on saanut jouluna 2005 mies, jolle tämän arvostelun omistan. Hän on ollut Elämäni Seikkailu ensi katseesta 3.3.1984 lähtien. Hän on hulluna minuun ja koripalloon, joten viistopalloihin olen saanut tottua. Hän onnistuu myös kirjan päähenkilön lailla löytämään vaatekaapistaan aina ’mukavimmat’ vaatteet ylleen ellei hallitus ole valppaana Nyt vietämme Alfaurokseni kanssa tapaamisemme 26.-vuotispäivää ja lupaan rakas: Paras on vasta edessä ja mitään rauhaa tai Reino –tossuja ei ole odotettavissa!
Ian McEvanin Lauantai on selvästikin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkimaininkeja. Eräänä ihan tavallisena lauantaina neurokirurgi Henry Berowne herää tuntia ennen auringonnousua. Hän katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen syöksyvän kohden Heathrowin lentokenttää. Asia on hänelle kauhea järkytys ja mieleen tulee väistämättä terrorismi. Hän ei kuitenkaan herätä vaimoaan, vaan ihmettelee asiaa yksinään ja alkaa odottaa keittiössä ensimmäisiä aamu-uutisia. Seurana on blues-muusikon uraa aloitteleva poika Theo, joka rauhoittelee selvästi järkyttynyttä isäänsä kuin lasta ja saa tämän samalla miettimään:
Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa, ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.
Ian McEvan käyttää tyylinään sekä ironiaa että mustaa huumoria, mutta myös alastonta keski-ikäisen miehen kokemusfaktaa osoittaessaan, kuinka helposti upeassa talossa asuvan Henryn vakaa, turvattu elämä voi nyrjähtää sijoiltaan ihan tavallisena lauantaina. Hän osoittaa, että ihan kenelle tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja tavallinen lauantai voi saada mittasuhteet, jona tapahtuu enemmän kuin jollekin koko ihmisikänä.
Henryllä on ihana vaimo Rosalind, jota hän todella rakastaa saaden vastarakkautta. Outoon aamun mahtuu heidänkin nopea, mutta lämmin kohtaamisensa ennen kuin Henry lähtee kotoaan kaikkein rähjäisimmissä eli mukavimmissa vaatteissa mitä ikinä löytää, sillä tarkoituksena on pelata squashia kollegan, nukutuslääkäri Jayn kanssa. Matkalla Henry kuitenkin ajaa kolarin ja on saada pahasti selkäänsä autosta nousevilta kolmelta kovanaamalta. Tarkka kirurginsilmä paljastaa Henrylle kuitenkin salamana, että porukan johtajalla Baxterilla ei ole kaikki kunnossa ja hän lausuu pysäyttävät sanat: ”Sinun isälläsi oli se. Nyt se on myös sinulla.” Berowne tekee nopean diagnoosin parantumattomasta Huntingtonin taudista ja pääsee tällä äkkiyllätyksellään ällistyneen joukkion käsistä.
Henry on intohimoinen pallonlyöjä, joten edes hänen ainoan ylellisyytensä, upean urheilumersun vaurio, ei estä häntä saapumasta pelipaikalle.
Pitkässä pallorallissa ihminen voi muuttua käytännöllisesti katsoen tiedostamattomaksi olennoksi, joka elää aivan kapeassa nykyhetken kaistaleessa, reagoi vain, ottaa pallon kerrallaan, on olemassa vain pysyäkseen pelissä.
Pelin jälkeen lauantai jatkuu kohti appiukon vierailua. Henry alkaa valmistaa kuuluisaa kalamuhennostaan ja miettii, miten selviää tällä kertaa Grammaticuksesta, alkoholisoituneesta runoilijasta, vaimonsa isästä, joka on kuitenkin ollut loistava isoisä ja inspiroinut hänen poikansa musiikkiin ja tyttären Daisyn runoilijaksi. Myös Daisy on saapumassa kotiin mukanaan tuore ensipainos omasta runokirjastaan.
Mikään kello ei soi Henryn päässä, vaan tyytyväisenä hän keskittyy ruoanvalmistukseen, josta pitää erityisesti siksi, että se on kuin taidetta ja irrottelua hänen pikkutarkan työnsä vastapainoksi. McEvan onnistuu tosin täysin yllättämään paitsi Henryn myös lukijat, sillä tragedia on jo osumassa täydellisesti onnistuneen perheen täydelliseen elämään. Tragedia, jota kukaan ei arvaa tulevaksi, kukaan ei halua omaan kotiinsa! Aamun ja päivän hankaluudet ovat olleet vasta preludi tulevalle. Mille, sitä en tosiaankaan paljasta, vaan lopetan mukavaan lauseeseen, jonka joku on alleviivannut kirjassa Lauantai:
Heillä on toisinaan tapana viettää talvisina lauantai-iltapäivinä tunti tai kaksi sängyssä. Kello neljän hämärässä on jotakin aika seksikästä.
Tulet käymään
ja tuot pullaa tullessasi.
Keitän meille
vahvaa kahvia,
sitten istumme alas
ja annamme palaa.
Haukumme työkaverit,
seinänaapurit
ja sen hullun ämmän
Stokkan meikkiosastolta.
Kehumme lähikaupan lihamyyjän,
uuden komean postiljoonin
ja naapuritalon pulumummon.
Minä lavertelen
lasteni lemmenasiat,
sinä marmatat
miehesi mököttämisestä.
Minä itken
kun kerrot isäsi sairastumisesta,
sinä naurat
kun yhä hehkun yön huumaa.
Tarvitsen sinua, ystäväni,
sillä ilman jakamista
ilot tuntuvat
paljon pienemmiltä
ja surut
suunnattoman suurilta.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
Tein jokin aika sitten ’löydön’ omasta kirjahyllystäni. Löysin vihreän, nahkakantisen kirjan nimeltään Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956). En tiennyt, minkä helmen olin löytänyt, minkä intohimon runoilijan kohdannut! Kirjan alkusanoissa Rafael Koskimies kertoo:
Yrjö Kaijärvi on rakkauden runoilija, milteipä aina, kaikissa kokoelmissaan, alusta loppuun. Hän on nähnyt Eroksen ”kahdet kasvot”, ja niistä on kysymys sekä tämännimisessä kokoelmassa vuodelta 1940 ja myöhemmin lukuisissa runoissa, sikermissä, kirjoissa. Hänen rakkauslyriikkansa tavoittelee kuitenkin laajempia aloja kuin tuota suhteellisen selväpiirteistä kaksien kasvojen aihetta. Toisinaan, eikä harvoin, rakkauden tunne laajenee universaaliseksi, toisinaan mystiseksi kokemukseksi. Sillä on idealistinen ja aistillinen piirteensä. Se ilmenee sekä välittömänä purkauksena että pitkälle ajateltuna runollisena kuvakudoksena. Kaikessa tässä on tunnuksia, jotka muistuttavat Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian hehkuvaa Eroksen-runoutta.
Tätä kohtaa lukiessa tajusin, miksi koen Kaijärven niin voimakkaasti: Kaarlo Sarkia kuuluu suosikkirunoilijoideni kärkikaartiin ja Kailaalta olen löytänyt tajunnan räjäyttävän, kohtalokkaan runon Kumpi?
Ennen kuin sallin Koskimiehen lausua tärkeimmän Kaijärvestä, kerron ihmisestä runoilijan takana, sillä vain harva tuntuu tietävän Yrjö Kaijärvestä paljoakaan:
Yrjö Kaijärvi (1896-1971) oli runoilija, kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Hän valmistui ylioppilaaksi 1915, kävi Lepaan puutarhaopiston (runoilija ja puutarhuri!) ja valmistui kansakoulunopettajaksi 1924. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1933.
Oman, runsaan kaunokirjallisen tuotannon ohella Kaijärveltä ilmestyi tietokirjallisuutta, suomennoksia, sanoituksia ja radiotekstejä, minkä lisäksi hän kirjoitti myös lehtiartikkeleita ja esiintyi erilaisissa antologioissa. Kaijärvi käänsi mm. Charles Baudelairea ja T.S.Eliotia. Yrjö Kaijärvi sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1937 ja hänet palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1967.
Tuotanto:
Multa laulaa (runoja nimellä Yrjö Teppo, Otava 1934), Maan viini (runoja, Otava 1937), Kahdet kasvot Runoja kärsivälle rakkaudelle Otava 1940), Ovi avautuu (runoja, Otava 1942), Sydänpäivä (runoja, Otava 1944), Heinäkuun hämärässä (romaani, Otava 1946), Heinäkuun hämärässä (kuunnelma, 1948), Olet enemmän (runoja, Otava 1948), Kotikylä (valikoima aikaisempaa ja uutta, Otava 1953), Lähtöjä (runoja, Otava 1953), Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1953), Valikoima (runoja, Otava 1956), Kaikki on toisin (runoja, Otava 1959), Tässä hetkessä (runoja, Otava 1962), Vuoret ovat (matkakertomus, Otava 1963) ja Anna minun vaeltaa (runoja, Otava 1966).
Ja nyt Rafael Koskimies kertoo ehkä juuri sen, miksi Yrjö Kaijärvi on kokemisen arvoinen runoilijaelämys:
Yrjö Kaijärven kaksikymmenvuotinen runoilijataival tarjoaa alusta alkaen itsenäisen ja omalaatuisen runoteknillisen taidon runsaita näytteitä. Hänen rytminkäsittelynsä poikkeaa selvästi muista. Hän on siinä kohden usein ollut rohkea, suorastaan uudistaja, eikä ole polkenut paikallaan. Taitajanakin hän on tuonut huomattavia lisiä viime kymmenlukujen suomalaiseen lyriikkaan. Hänen sanontansa noudattaa usein oikullista rataa ja poikkeaa ankarimmasta sidonnaisuudesta – onnekseen myös aina sovinnaisesta säkeen ja säkeistön rakentelusta.
Tähän minä lisään, että Yrjö Kaijärvi ei vain poikkea sovinnaisuuden poluilta, vaan hän ylittää ne tuhatkertaisesti ja vielä lisää. Häntä lukiessa henkeä salpaa, sydän hakkaa ja tunnet tuoksua ruusun ja intohimon!
Ja vaikka sinun suusi minut kolmasti kieltäisi,
niin sinun veresi kolme kertaa kolmasti tietäisi,
ja sinun sydämesi sinussa kuin haavoitettu lintu vapisemaan jäisi,
sillä sinun veresi on vanhempi ja viisaampi kuin sinun järkesi,
ja sinun sydämesi on kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva.
Älä sentähden koskaan veresi totuutta kiellä,
kun sydämesi hellyys sen sinussa tunnustaa,
että meille elämä jäisi.
♥♥♥
Tämän yön minä uppoan tuskaan ja rakkauteesi
kuin kivi uppoaa ulapan syvyyteen.
Tämän yön minun huuleni painavat huuliasi
kuin pilvinen pimeys kalvoa lähteen veen.
Tämän yön minä kaikin aistimin suljen sinut
kuin yö kukan hunajanraskaan ja hedelmöityneen.
Tämän yön.
♥♥♥
Nyt tahtoisin olla viileä virta,
väsyneiden jalkojes vilvoittaja,
vain tuskasta uneen johtava silta,
yli helteisen pellon painuva hämärä ilta,
yön käsi joka kuusikon tummuudesta otsalles laskeutuu,
sadevihma sun luomilles päivässä palaneille,
syvä rauha painuva sielusi mainingeille,
sinun kauneimman unesi hiljainen runoilija.
Enää lausu en turhaan: minä rakastan sua.
♥♥♥
Ruusu,
verenpunainen ruusu,
vie salaisuus merelle,
vie suudeltuna
hehkuvaan terälehteen.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.
Ruusu,
verenpunainen ruusu,
joka puhkesit,
näit meren ja taivaan,
vie salaisuus
uskollisessa kukanveressäsi,
vie kauas merelle.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.
Ruusu aallokossa,
vie salaisuus,
jolle ei ole maata,
ei rantaa,
vie salaisuus
meren hautaan.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
Isä kääntyi häneen päin. Rhoda ei enää muistanut, mitä isä sanoi. Ehkä hän ei sanonut mitään tai sitten Rhoda ei vain kuullut. Hän tajusi vain pullon särkymisestä lähtevän räsähdyksen, kuin pistoolinlaukauksen, viskin lemun, äkillisen viiltävän kivun ja sitten verivanan poskellaan mistä se norui alas tuolin istuimelle, äidin ahdistuneen huudahduksen: ”Hyvä luoja, katso Rhoda mitä olet tehnyt. Tuoli on ihan veressä!” Nyt sitä ei kyllä oteta takaisin. Eikä suostuta vaihtamaan.”
P.D.Jamesin Yksityispotilas (The Private Patient, Otava 2010, suomennos Kristiina Savikurki) on perinteisen brittiläisen dekkariperinteen ystävän himoittu teos. Tunnen suunnatonta nautintoa koska omistan Lady Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires) kirjailijan omistuskirjoituksella! Minun vaellukseni Britannian dekkarigenreen alkoi nimenomaan P.D.Jamesista, joka on varmaan viitoittanut monenkin niin lukijan kuin dekkaristin kulkua. Kirjailija James on luonut poikkeuksellisen hienostuneen rikosetsivän, Adam Dalglieshin, joka harrastaa runoutta ja arkkitehtuuria. Niinpä Yksityispotilaskin kulkee tutun varmasti Cheverell Manorin kartanomiljöössä, jonne menestyvä journalisti Rhoda Gradwyn hakeutuu tohtori Chandler-Powellin yksityisklinikalle privaattiin operaatioon. Mistäpä Rhoda olisi voinut tietää, että…
Kartanon mailla sijaitsee 3000 vuotta vanha kahdentoista kiven muodostama kiviympyrä. Keskuskivi kantaa rankkaa historiaa, sillä siihen oli 1654 sidottu nainen, joka poltettiin elävältä noituudesta epäiltynä. Kaikkia helpottaa ajatus, että moista ei enää tapahdu, mutta kartanossa elää yksi, jolle ajatus asiasta ei suo rauhaa. Hänen etunimensä on ollut joskus Shirley, mutta nyt Sharon. Ja kartanossa väistämättä tutustuvat lapsena pahoinpidelty Rhoda ja lapsimurhaaja Sharon, joka oli julmasti kaksitoistavuotiaana surmannut vain yhdeksänvuotiaan kuvankauniin ja herttaisen sisarensa Lucyn, koska sisar ’oli liian kaunis’. Ja vanha lehtileike on paljastanut asian tutkivalle journalistille, Rhodalle:
Shirley Beale, kaksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, tunnusti tänään kruunun tuomioistuimessa syyllisyytensä yhdeksänvuotiaan sisarensa. Lucyn, murhaan. Shirley kuristi Lucyn koulusolmiollaan ja hakkasi sitten vihaamiaan kasvoja, kunnes ne muuttuivat tunnistamattomiksi. Pidätyksensä jälkeen…
P.D.James, kuten Agatha Christie, uskaltavat tuoda julki, että maailmassa on myös lapsimurhaajia ja useimpia kuitenkin kiinnostanee, mitä heistä on tullut aikuisiällä, joten millainen on nyt nimeä Sharon Bateman käyttävä nuori nainen ja miksi hän lähettää rakkauskirjeitä rehtori Collinsbylle ja haluaa saada tämän kanssa lapsia? Ja mikä olikaan todellinen syy sisaren murhaamiseen?
Kun poliisin erikoisryhmä saapuu kartanoon tutkimaan murhaa, mukana seuraa etsiväkomisario Kate Miskin, joka kantaa sisällään voimakasta pätemisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Hän on kotoisin kunnan vuokrakasarmeista, taloista, joiden seiniin on imeytynyt pysyvästi köyhyyden lemu: virtsa, rasvaiset ruoat, alistuminen, väkivalta. Jo lapsena hän päätti paeta ja hän teki sen, mutta pieni epävarmuus nakertaa kuin hiiri uskoa omaan onnistumiseen.
P.D.James kuljettaa tyylikkäästi rikoskartanodraamaa yläluokan aksentilla muotopuutarhoissa, runsaan palvelusväen ja vielä runsaampien huoneiden keskuudessa. Hiivimme yön varjoissa kartanon mailla, näemme kivipiirin heijastuvan vasten hämärää ja kurkimme sisään niin Stone Cottageen kuin Rose Cottageen, jotka eivät suinkaan ole mitään rauhan tyyssijoja. Koemme yllätyksiä, joilla kirjailija pitää huolen, ettemme missään vaiheessa saata arvata kuka on murhaaja ja mitkä voisivat olla hänen motiivinsa. Ihastumme tyylikkääseen Adam Dalglieshiin ja sekaannumme testamenttisotkuun. Yöllä raotamme makuuhuoneemme ikkunan verhoa ja näemme jonkun kulkevan kiviympyrässä suden hetkellä.
Samassa hän kuuli kyläläisten saapuvan. Väki tungeksi eteenpäin kaventuneella lehmuskujalla, heidän etäältä kantautuvat äänensä kohosivat korviasärkeväksi huudoksi. Polttakaa se noita! Polttakaa se noita! Hän tappoi kylän karjan. Hän tappoi kylän vauvat. Hän murhasi Lucy Bealen. polttakaa se! Polttakaa se!
Onneksi Lady James kuitenkin tajuaa lukijan nälkää ja janoa kauniiseen ja romanttiseen, niinpä murhien ja lieskojen jälkeen saamme kokea valkoista silkkiä, pitsiä, ripauksen Austenia, Vivaldia, Bachia ja häät. Sekä lukea toivoa antavan ja rakkautta ylistävän lopun:
Maailma on kaunis ja kauhistuttava paikka. Hirvittäviä tekoja tapahtuu joka hetki, ja lopulta ne joita rakastamme kuolevat. Jos maailman kaikkien olentojen huudot yhtyisivät yhdeksi tuskanhuudoksi, varmasti tähdetkin suistuisivat radaltaan. Mutta meillä on rakkaus. Se voi tuntua hauraalta kilveltä maailman kauhuja vastaan, mutta siitä on pidettävä lujasti kiinni, sillä se on kaikki mitä meillä on.
Phyllis Dorothy James (s. 1920 Oxfordissa) on todellinen brittiläisen dekkarigenren Grand Old Lady, sillä hän on ehtinyt paljon huolimatta siitä, että aloitti kirjailijauransa vasta 40-vuotiaana. P.D.James on työskennellyt terveydenhuollon hallintotehtävissä sekä sisäministeriössä rikosasiain osastolla. Vuodesta 1991 P.D.James on ollut Lady James, ja hänellä on paikka Ison-Britannian parlamentin ylähuoneessa.
Jo hänen ensimmäinen dekkarinsa esitteli rikostarkastaja Adam Dalglieshin, joka tunnetaan myös runoilijana. Jamesin rikosromaaneille ovat ominaisia vivahteikkaat henkilöt, tyylikäs kielen käyttö, tarkat ympäristökuvakset sekä monitahoiset moraaliset pohdinnat. Kirjalija on perehtynyt kulttuurihistoriaan, arkkitehtuuriin ja kirjallisuuteen ja näitä omia kiinnostuksen kohteitaan hän on siirtänyt Adam Dalglieshiin, joten lukijakin pääsee näistä harrastuksista jaolle vaikkapa tutustumaan Britannian vanhoihin kirkkoihin.
P.D.Jamesin kirjoista on tehty lukuisia televisiosarjoja ja elokuvia.
Komisario Dalglieshin tutkimuksia saamme seurata näissä kirjoissa:
Sally-ruka kultatukka (WSOY)
Rkoskirjailijan kuolema (WSOY)
Dalgliesh ja kuolema (WSOY)
Kuoleman maku (Otava)
Totuus ja toiveet (Otava)
Pahuuden palkka (Otava)
Oikeus on sokea (Otava)
Usko ja epäilys (Otava)
Murhahuone (Otava)
Majakka (Otava)
Yksityispotilas (Otava)
Minulle vaikuttavin on ollut P.D.Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires, Otava 1989), eikä se johdu Lady Jamesin signeerauksesta, vaan viheltävästä kuolemasta Norfolkin rannikolla!
Count your garden by the flowers
never by the leaves that fall
Count your days by golden hours
don't remember clouds at all
Count your nights by stars, not shadows
Count your life with smiles, not tears
And with joy on every birthday
Count your age by friends, not years
- unknown -
picture by Hanne
Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)
”Avasin eräänä päivänä Paul Claudelin kirjoittaman Kuuntelevan silmän. Luin aivan uudenlaisia arviointeja Rembrandtista. Paul Claudel oli myös löytänyt aivan uuden näkökulman espanjalaiseen maalaustaiteeseen. Artikkelin nimi oli ’Henkistynyt liha’. Olin lumoutunut. Hillitön aistillisuus sekaantui tuliseen mystiikkaan.
Ja sitten aivan kirjan lopussa oli artikkeli, jonka hienovarainen otsikko kuului: ’Camille Claudel’. Kuka tahansa, te tai minä, olisi voinut avata kirjan sinä päivänä juuri siltä sivulta.
Kuka hän oli? Tämä rakastettu, liikaakin rakastettu sisar? ’Jalo otsa, ihmeelliset tummansiniset silmät, ylpeä ja aistillinen suu, tuuheat paksut kastanjanväriset hiukset, jotka valuivat pitkälle selkään.’
Kuka oli tämä nuori nainen, joka äkkiä kutsui minua veljensä kautta? Hän oli rakastanut Auguste Rodinia hulluuteen asti. Heinäkuu vuonna 1913! ’Ulkona odotti ambulanssi. Ja sitten hän tulisi olemaan sairaalassa kolmekymmentä vuotta!’ Hän on siellä, hän odottaa, enää ei saa hukata hetkeäkään, hänen kasvonsa, puolittain peitossa kutsuvat.” Näin kirjoitti nainen Angersissa 1982, yöllä.
Anne Delbéen kirja Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, Sulamit Hirvas) on traaginen kertomus naiskuvanveistäjän elämästä 1880-luvun Pariisissa. Se on tarina lahjakkaasta naisesta, joka väistämättä jää opettajansa ja rakastajansa, maailmankuulun kuvanveistäjän Auguste Rodinin varjoon. Se paljastaa julmasti, mitä tapahtuu naiselle, joka asettuu uhmaamaan miehistä valtakulttuuria aikana, jolloin se ei ollut mahdollista. Mutta ihan hyvin se olisi voinut tapahtua nytkin, sillä eikö sama tapahdu naisille edelleenkin!
Kirja on myös suuri kertomus naiskuvanveistäjän työstä ja sen tuloksista. Upeat mustavalkokuvat Camillen töistä kertovat omaa kieltään: Pieni seireeni, Luuta jyrsivä koira, Rodinin rintakuva, Klotho…Kaikesta lahjakkuudestaan ja suorastaan uskomattomasta uutteruudestaan huolimatta Camille lopettaa elämänsä mielisairaalaan suljettuna, vaikka voimmekin lukea Indren departementin päivälehdestä: ”Camille Claudel, Rodinin oppilas, on tullut melkein yhtä vahvaksi kuin mestari.” Ja tämän: ”En hämmästyisi vaikka Madamoiselle Claudel ottaisi äkkiä paikkansa vuosisatamme suurten kuvanveistäjien joukossa.”
Kirja tarjoaakin loistavia valokuvia Camille Claudelin kuvanveistosta todistaen näin, että Camillella oli kykyä nousta opettajansa ja rakastajansa tasolle, vaan koskaan emme saa tietää, miten pitkälle hän olisi yltänyt, ellei…
Yksinkertaistettuna teos on kuvaus naisesta miehen varjossa ja hänen pyrkimyksestään elää omaa elämäänsä vapaana taiteilijana ja vapaana ihmisenä. Mutta tämä kirja herättää levottomuutta ja tuo mieleen enemmän kysymyksiä, kuin se tarjoaa vastauksia. Emme tokikaan jää ihmettelemään, että nainen voitiin sulkea syyttä mielisairaalaan, sillä niinhän naisille on tehty kautta aikain, heidän ollessaan lahjakkaampia kuin miehet tai muuten uhatessa miesten itsevaltaisuutta. Saatamme hämmästyä kykyä ja rohkeutta millä Anne Delbée uskaltaa julkituoda naista alistavat seksuaaliset tapahtumat kuvanveistosalissa ja huoneiden hämärissä, mutta todellisuudessa hämmästelemme vain sitä että hämmästelemme. Camillen silmät katsovat sinua kertoen tarinaa, jota et haluaisi tietää, mutta jota ilman et voi jatkaa. Camille haluaa sinun tietävän!
”24. kesäkuuta 1895. Rodin oli odottanut niin kauan hänen paluutaan. He ottivat toisiaan kädestä. Yksinkertaisesti. Sinä yönä he eivät rakastelleet. Kyteiran iltahämärät.”
Toivon jokaisen naisen lukevan tämän kirjan ja katsovan Camillea syvälle silmiin läpi vuosisatojen. Voit lukea kirjaa ensin romanttisena rakkaustarinana, mutta ennen kuin huomaatkaan sinä olet se, joka vuodat verta niin sielusta kuin käsistäsi. Sinä olet se, joka sidotaan pakkopaitaan ja lähetät vuosikymmeniä mielisairaalasta kirjeitä maailmalle, joka ei kuuntele, ei vastaa.
Paikkani ei ole kaiken tämän keskellä, minun täytyy päästä pois tästä ympäristöstä; neljäntoista vuoden jälkeen täällä vaadin vapauttani suureen ääneen…
Minua syytetään siitä (mikä kauhistuttava rikos) että olen elänyt ihan yksistäni…
Haluaisin lähteä pois tästä paikasta mahdollisimman pian…En tiedä aiotko sinä antaa minun jäädä tänne, mutta se on kyllä julmaa minulle! Ajatella että Pariisissa kaikki on niin hienosti ja että siitä täytyy joidenkin teidän päähänpistojenne takia…älä jätä minua tänne ihan yksin…
Mutta kukaan ei kuule…ja lopulta ei löydy hautaakaan…
*****
Hämmästellen luin tänään 22.12.2015 Vesa Sirénin Helsingin sanomiin kirjoittamaa ala-arvoista artikkelia Kuka kurtisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Eikö mikään kertonut Sirénille, että sinne tullaan siksi, että Camille oli lahjakas kuvanveistäjä aikana, jolloin taiteilijuus oli naiselle miltei mahdottomus? Jo tuo hulluksi nimittely kertoo toimittajan syvästä ja vinoutuneesta kulttuurivajeesta. Sairas ja uupunut Camille saattoi olla, mutta niinpä otsikko olisikin voinut olla Kuka kuuluisa kuvanveistäjä koitui Camille Claudelin tuhoksi?
Rodin käytti Camillea hyväkseen sekä yksityiselämässä että työssä. Uuvutti kaikin tavoin. Kun Camille Claudel ei enää kestänyt ja tajusi oman lahjakkuutensa, hän päätti yrittää omillaan. Siihen aikaan se oli miltei mahdotonta, kuten kirja Camillesta kertoo. Jos siinä menossa, mitä hänelle tapahtui, ei sairastunut, olisi se ollut suuri ihme. Ei vaadi suurta neroutta ajatella, ketkä juonivat Camillen mielisairaalaan ja vielä helpompi on ymmärtää, ketkä hänet siellä halusivat pitää sen jälkeen kun hoitohenkilökuntakin olisi halunnut hänet vapauttaa. Camillen veli runoilija Paul Claudel seurasi likeltä, mutta ei voinut yksin tehdä mitään. Jos Rodin yrittikin Claudelia anonyymisti avustaa, sehän oli vain myöhäsyntyistä syyllisyydentuntoa!
Sulkihan Suomessa Madetojakin vaimonsa runoilija L Onervan mielisairaalaan, vaikka oli itse juoppo. Mutta ei uskaltanut koskea Onervaan ennen Eino Leinon kuolemaa. Miten sattuikaan, että heti Madetojan kuoltua Onerva koki ihmeparantumisen.
Vesa Sirénin artikkeli on loukkaava ja jokainen joka on lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä, tajuaa sen. Erittäin rumaa on Camillen nimittely hulluksi muusaksi toimittajalta, jonka pitäisi pystyä tekstissään objektiivisuuteen. Ja onko asiallista ja korrektia nimitellä ylirasittuneita hulluiksi vielä tänä päivänäkin ja nimitelläänkö muusaksi naista, joka on luonut mm. sellaiset teokset kuin vaikka Šatakuntalã, Klotho ja Valssi! Sirénin artikkkeli on niin naistaiteilijoita aliarvostava, että ihmettelen tämän tekstin voineen olla lehdessäni tänään A.D. 2015!!!
"Hän oli taas päässyt työn kimppuun, siinä kaikki. Hän teki Kypsää ikää polvillaan; mikään ei selittänyt mitään.
Hän oli kuvitellut, ettei pystyisi veistämään enää mitään välirikon jälkeen. Mutta niin ei ollut. Hän veistäisi kuolemaansa asti. Hän oli saavuttanut suuren kärsivällisyyden.
Hän osallistui näyttelyihin melkein joka vuosi, vaikkei uusia veistoksia ollutkaan paljoa. Mutta hän veisti ne itse marmoriin tai valoi pronssiin ja myi sitten sattumanvaraisilla hinnoilla.
Ystävät kyselivät suuresta veistoksesta, jota hän teki joka päivä. Oliko se Perseus, jonka hän oli pannut ensimmäistä kertaa näytteille Salonkiin? Mutta Camille painoi vain sormen huulilleen ja peitti veistoksen ennen kuin ystävät saapuivat."
Camille Claudel/ Anne Delbée (WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas)
Camille Claudel and Frédéric Chopin http://www.youtube.com/watch?v=aUtVTcuIjtg&feature=related
As a young woman, Camille Claudel was recognized for both her artistic talent and her physical beauty; nevertheless, she spent most of her adult life as a recluse. Much attention has been focused on Claudel's relationship with her teacher, mentor, and lover, Auguste Rodin. Her complex personal drama has brought her prominence through scholarly and popular accounts. Yet it was first and foremost her unrivaled ability to convey narrative through marble and bronze that attracted patrons and critical accolades.
Born in Fère-en-Tardenois, Aisne, Claudel moved with her family to Paris around 1881. She studied sculpture at the Académie Colarossi, one of the few art academies in France open to female students. Along with other sculptors, she also shared an independent studio where Alfred Boucher taught. In 1883 Boucher won a Prix de Rome and departed for Italy; he asked Rodin to serve as adviser to Claudel and her colleagues in his stead.
Two years later, Rodin asked Claudel to become a studio assistant. By working as Rodin's apprentice, Claudel had the chance to study the nude figure, an unusual opportunity for a woman in the 19th century, but one that gave the artist a profound understanding of anatomical nuances. Claudel modeled hands and feet for Rodin's Burghers of Calais and posed for figures in his Gates of Hell.
In 1893, because Rodin's work and stature occupied front stage in French culture, Claudel secluded herself in her studio to disassociate herself from him and to try to establish her own reputation. Her love for portraying the human form resulted in certain sculptures that the state and an infuriated press censored as overly sensual and inappropriate for public display. These circumstances may have contributed to the decline of her career and her mental state. In 1913 Claudel was committed to a mental asylum, where she remained until her death 30 years later.
Isabelle Adjani as Camille Claudel http://www.youtube.com/watch?v=_yT-oSkrrh0&feature=related
Pariskunta Taylor-Burtonissa on aina ollut sitä jotakin...taikaa. Kävin Sooliksen blogissa ja sain tietää, että Elizabeth Taylor täyttää tänään 78 vuotta! Sen kunniaksi käykää katsomassa, mitä elokuvablogissa Lizistä kerrotaan ja klikkailkaa vaikka linkkejä filmiin Who's Afraid of Virginia Woolf? Filmi on oma suosikkini tältä vahvalta näyttelijältä, joka teki Marthan roolin vertaisensa miehen, Richard Burtonin kanssa.
http://www.youtube.com/watch?v=Lz1MpQ0n_ag&feature=related
Tämä kuva muistuttaa minua aina päivästä, jolloin olin täydellisen onnellinen. Oikeastaan olin 'high' ja se näkyy. Olga on vielä korkeasta iästään ja nivelrikostaan huolimatta mukana, kiitos ystäväni, joka vinkkasi minulle luontaistuotteen nimeltään Fortiflex. Nyt vanha neiti on jopa juossut! Mukana on myös tyttäreni kääpiövillakoira Dina, jolla yllään Katrin kutoma upea nuttu. Ja lumi on juuri sopivaa, eikä ollenkaan kylmää ja on joku ihanista, laiskoista joulupäivistä...oh!, those lazy days...
No, olen nyt matkalla kohti lazy days, sillä mieheni jää hiihtolomalle, lunta on upeasti ja Dina tulee muutamaksi päiväksi vouhottamaan meille, kun nuorille tuli menoa. Olemme kotona, mutten ole paljonkaan koneella, sillä omistaudun muulle.
Ja tänään jännitämme sitten jääkiekkoa! Olen kotoisin Porista, joten veressääni soutavat jäkis ja jazz. Tässä viime mainittua: loistava Black Coffee by Sarah Vaughn
http://www.youtube.com/watch?v=jR8fsEDEvdc
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin...
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Nyt aika on saalin-ajon.
Lyö silmien hiilet vastakkain
polun hiekalle heittäen kajon.
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Tuli silmien veitsenä viiltyy
läpi seinän, kammioon hulmahtaa,
ja valkeat linnat hiiltyy.
- L.Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Edward Munch
Hannu Mäkelän L Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten tähänastisista kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.
Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L. Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.
L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…
Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!
Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”
Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.
En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….
Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kirjoitti runoihinsa. Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Eläminen on maailman harvinaisin asia. Useimmat ihmiset ovat olemassa, ei muuta. Oikeata elämää on se kun toteuttaa täydellisyytensä ja tekee jokaisesta unelmastaan totta.
- Oscar Wilde -
Tässä minun lukusuositukseni hiihtolomalaisille!
Lukiessani Muriel Barberyn Siilin eleganssia (L´Élégance du hérison, Gummerus 2009, suomennos Anna-Maija Viitanen) koin niin kiintoisia ja riemukkaita hetkiä ovenvartija Renée Michelin seurassa, että ajauduin ihmettelemään, miksi ranskalainen kirjallisuus niin harvoin saa sijaa suomalaisten lukukokemuksena. Se aihe on kuitenkin niin kaukana siitä hulvattomasta olotilasta, jonne Barbery onnistui minut lennättämään, että annan sen nyt jäädä ja kerron teille 54 vuotiaasta Renée Michelistä, joka on hienon, hyvin hienon pariisilaisen talon ovenvartijarouva ja ollut sitä jo 27 vuotta.
Niin näkymätön kuin ikuisuus onkin, me katselemme sitä.
Hieno pariisilainen kerrostalo on maailma maailmassa, luokkayhteiskunta luokkayhteiskunnassa. Ensin on ovenvartijapariskunta, jota rikkaat talon asukkaat eivät edes huomaa. Sitten on ovenvartijaleski, jota kukaan ei huomaa. Leski asuu lihavan kissansa Leon kanssa, kulkee lättänissä tohveleissa, eikä mitenkään yritä edes mielistellä ylempiensä suosioon. Hän on hieman ylipainoinen, vastaa kun kysytään, ei puhu muuten kuin portugalilaisen siivoja Manuelan kanssa, joka onkin kissan ohella Renéen ainoa ystävä.
Talossa huoneistot ovat magnumkokoluokkaa kuten asukkaiden tittelitkin. Neljän sadan neliön huoneistossa asuu kaksitoistavuotias Paloma Josse, joka on päättänyt tehdä itsemurhan ennen kolmattatoista syntymäpäiväänsä, koska ei halua joutua samaan kultakalamaljaan perheensä ja koko perheen edustaman yhteiskuntaluokan kanssa. Paloman suuri ongelma on, että hän ihailee niin kovasti japanilaisuutta, kiitos ahkeran mangojen lukemisen, että haluaisi tehdä japanilaisen itsemurhan, mutta ei kivun peloltaan siihen pysty. Ratkaisun tarjoaa kirjallisuuden maisteri äiti, jonka yöpöydällä on kulhollinen mieliala- ja masennuslääkkeitä. Paloma verottaa kulhoa määräajoin, lopettaakseen itsensä lääkkeillä, mutta ennen kuolemaansa hän on päättänyt sytyttää talon tuleen.
Minä humahdan masennuksen alhoon ääntä nopeammin.
Pariisilaisen kerrostalon koppavassa pienoismaailmassa kukaan ei katso Renéetä silmiin, joten miksi he voisivatkaan huomata, että ovenvartija on aivan muuta kuin prototyyppi. He eivät näe, että Renéellä on taito verhota silmänsä tyhmiksi, he eivät huomaa, että ovenvartijakopin etuhuoneessa rahvaan ohjelmia pauhaavaa televisiota ei katso kukaan, he eivät näe, mitä Renée kantaa läpinäkyvässä ruokakassissaan itselleen, sillä rahvaan ruoan alle on piilotettu hienointa pateeta ja muu on vain hämäystä. Renéen kakkostelevisio on takimmaisessa huoneessa ja siellä tämä leski putoaa oopperan hurmioon tai katselee ohjelmia, jotka on kohdennettu vain älymystölle.
Koko fenomenologia perustuu sille vakaumukselle, että meidän reflektiivinen tietoisuutemme, ontologisen arvokkuutemme todiste, on meissä ainoa tutkimisen arvoinen osa, koska se pelastaa meidät biologian määräävyydeltä.
Kuin sattumalta myös Renée on suuri japanilaisuuden ihailija, joten väistämätöntä lienee, että talon kaksi japanilaishenkistä eksentrikkoa kohtaavat toisensa ylitse vallitsevien normien ja yhteiskuntaluokkia toisistaan erottavan syvän kuilun. Renéessä älykäs, mutta vihainen Paloma löytää vertaisensa kuulijan ja lopulta Palomassa Renée kohtaa kamelian, joka pelastaa hänet elinikäiseltä syväjäädytykseltä.
Niinpä kesäsade joskus tekee sijansa meihin, niin kuin uusi sydän, joka lyö samassa tahdissa entisen kanssa.
Sitten talossa tapahtuu kuolema ja mikään ei mene kuten ennen, joten kukaan sukulainen ei asetu asumaan vainajalta jääneeseen jättihuoneistoon, vaan sinne muuttaa mullistavan remontin jälkeen hienotunteinen ja älykäs japanilainen Kakuro Ozu ja sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Kakuro näkee kaiken kuin läpivalaistuna ja jo hänen katseensa saa aikaan väristyksiä talon kahdessa sielun peittelijässä. Paloma toki jatkaa syvällisten haikujensa ja tankojensa kirjoittamista, sillä hän on päättänyt näiden japanilaisten runomittojen avulla tuoda esille Syvälliset Ajatuksensa ennen kuolemaansa, mutta yllättäen runot alkavat saada uutta tunnetta ja sitä myöten myös elämä tarjoaa toivoa: Ehkä elämää löytyy kultakalamaljan ulkopuoleltakin.
Taide on tunnetta, jota halu ei hillitse.
Siilin eleganssi on sekä älykäs että hauska kirja. Se ei ole kyyninen kuin alun ripaukset, vaan enempi se on mustaa huumoria ja loistavaa älyn valon vilauttelua. Tätä lukee vaativakin lukija, mutta tästä ilahtuvat kaikki. Tämä antaa syrjityille itsetuntoa ja ylpeitä se kolauttaa. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, että älä katso kuorta, vaan sukella sisälle: Mikään ei koskaan ole aivan sitä, miltä se näyttää. Pidin jopa siitä, että luvut, joissa ollaan Renéen ajatuksissa tai Paloman pohdinnoissa oli eroteltu käyttäen myös eri fonttia, jolloin ei ollut vaaraa sekaantua alussakaan, kumpi persoonatyyppi nyt miettii elämänsä kiemuroita. Sanoisin, että tässä on erittäin nautinnollinen kirjallinen elämys, jonka soisin osuvan mahdollisimman monen lukijan iloksi.
Minä katson häntä.
Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus Annika Irene Katri Elma Ilona ja Katja/Lumiomena Mitä luimme kerran Krista/Lukutoukan kultturiblogi
Nyt kun sielu on ylitäysi, minun on pakko sitä tyhjentää, että voin jatkaa. Pitäisi kirjoittaa nyt ministeri Anttilasta ja hänen tavastaan suorastaan puolustaa eläinten kaltoinkohtelua ja siitä, mikä peto ihminen on eläimelle, mutta jouduin sivuraiteelle. Nyt mietin muuta...
Taidan olla vähän romanttinen, sinisilmäinen, hyväuskoinen ja liian vähän nettimaailmassa liikkunut, mutta nyt olen vuorokauden potenut sairautta nimeltä pettymys ihmiseen. Ja valitettavasti mieheen. Sattuneesta syystä seikkailin eilen netin ihmeellisillä poluilla ja tajusin, että puhutaan hiilijalanjäljestä, mutta kukaan ei puhu nettijalanjäljestä, joka meistä jää, kun kommentoimme hyvin moninaisia asioita esim. toisten blogeissa tai erilaisissa keskustelufoorumeissa. Jos linkitän itseni, sieltä löytyy sitä sun tätä, mutta enimmäkseen toivottavasti kannustavaa, hauskaa, joskus vähän väittelyä ja huvia, mutta toivottavasti ei sitä, mikä nyt hämmästyttää, kauhistuttaa pientä kulkijaa.
Huomasin eilen, ettei ole mitään rajaa sillä, mitä ihminen voi nettiin kirjoittaa. Mukasivistyneet miehet heittävät niin ala-arvoista lausuntoa naisista ja siitä, miten heitä voi parhaiten hyväksikäyttää, kertovat ikäviä yksityiskohtia, jotka mielestäni kuuluisivat poliisille, puolustavat pedofiliaa, puolustavat 9-vuotiaiden tyttöjen hyväksikäyttöä ja pakkonaittamista vanhoille ukoille kulttuurisin syin, tarjoavat hyväuskoisille naisille rahaa matkaseurasta, jolla 'herrasmiesmäisyys taattu', nimittelevät naisten sukuelimiä iljettävästi, kehuvat itseään naisten blogeissa sivistyneiksi, varakkaiksi, hyvän näköisiksi ja hauskoiksi, kun samaan aikaan kommentoivat toisaalla äijäblogeissa, miten 'on tuota vatsaa tullut, mutta ilman läpeä ei ole tarvinnut olla' ja sitten kuvaillaan, miten naista voi oikein naruttaa. Pyhä jysäys, mikä naisviha vallitseekaan kuusikymppisten puutteenalaisten herrojen keskustelufoorumeilla. He tuntevat koko naissukukunnan olevan vain alkueläintä alempaa limaa, koska heidän vaimonsa ovat heidät jättäneet. Onkohan näille läskisille, viagratoimiville, suomalaisille sikaäijille tullut mieleenkään, että pitää mennä peilin eteen ja miettiä, miten on oman houkuttelevuuden laita. Jos sivistys on niin ohut, että naisen kynnen pieni raapaisu tai pari ylimääräistä paukkua, sen kokonaan saa lävistettyä ja tilalle alkaa valua semmoista sontaa, että heikompaa pyörryttää, niin ajatelkaa nyt edes sitä, että omat aikuiset lapsenne pyörivät netissä ja ajatelkaa millaista käytösesimerkkiä tarjoatte nuorille miehille!
Miesten keskustelufoorumeissa ei ole mitään tasapuolisuutta, vaan naista lyödään kuin vierasta sikaa, mutta minä haluan painottaa, että sukupuoleen katsomatta KAIKKI olisivat varovaisia netissä. Arvaan miesten huutavan tasapuolisuutta, vaikka he eivät itse sitä ole valmiita naisille tarjoamaan!
Se on sitten kumma juttu, miten sitaatit niin usein osuvat kohdalleen, vaikka nyt tämä, minkä olen ennenkin julkaissut ja joka tulee William McFeeltä:
"Nainen alkaa yleensä kukoistaa sen jälkeen, kun hänet hylätään, hylkäävän miehen elämä taas päättyy usein onnettomasti."
Naiset, kun saatte miehistä nettiseuraa, tehkää yksinkertainen juttu: Laittakaa hakuun miehen käyttämä nettinimi ja lukekaa KAIKKI, mitä hän on missäkin kertoillut ja harkitaa sitten huolella ennen kuin jatkatte. Ah!, nyt aivan kuulen, kuinka nimimerkit vaihtuvat, mutta eipä huolta: perässä pysytään. Paitsi minä en enää vieraile siellä, missä egovammaiset, epätoivoiset kuusikymppiset äijät keskenään sikailevat ja lietsovat pyhää sotaa naisia vastaan. Kyllä se niin on, että Kaikkien Aistien Juhlat ovat nuorten miesten ja voimme jättää kuusikymppiset ukot sikailemaan keskenään, sillä naisen palvontaa he eivät ansaitse muusta nyt puhumattakaan.
kuva Edward Munch
Olen vain pieni tyttösinun kuumien silmiesi edessä,joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.Vain surullinen sydämeni on minulla annettavana,mutta varjoni liukuu huumaantuneenasinun jalkojesi yli.Hiljaisena rakkaudestakatselen kasvojasi,oi minun musta jumalani,ja punaisen lippaan laillakätkee sydämeni helmiketjua,päivä ja öitä,jotka olet minulle antanut.Mutta jos sinä minuun väsyneenäsuljet silmäsi,olen katoava hiljaisemminkuin aamutaivaalta tähdet.- Katri Vala -Kootut runot (WSOY 1958)kuva Hanne
En ole poissa kuin hetken. Luen, luen ja luen...
kuva Ramón Casas y Carbo Après le bal (Frauen, die lesen, sind gefährlich)
