MUISTOJENI JULIA

Kaksi kuukautta sitten sain avioeron. Vihdoinkin! Viisitoista vuotta naimisissa vähä-älyisen papukaijan kanssa on tasan yhtä monta vuotta liikaa. Kuluneiden kahden kuukauden aikana sekä isäni että äitini ovat kuolleet. Ystävistäni puolet kärsii työuupumuksesta ja/tai avioliittohelvetistä. Puolet elää kulissielämää, jossa voimat menevät kulisseja kannatellessa. Kuka olikaan se kirjailija, joka sanoi: ”Avioliitto on instituutio, jossa kaksi vankia vahtii toisiaan ja koti on paikka, jossa kiusataan lapsia.”

Huolimatta näistä tapauksista taikka hukkaan heitetyistä viidestätoista vuodestani en tunne itseäni surulliseksi – en lainkaan. Lienen mies vailla tunteita. Tai syväjäädytetty.


Tiedän urani olevan jyrkän käyrän ylöspäin. Säästöni kasvavat ja tuottavat korkoa korolle. Joskus erehdyn katsomaan itseäni peilistä ja ihmettelen, kuka on tuo mies, jonka päälaen oheneva hiuskasvusto on kertomus huomisen kaljuudesta. Mies, jonka silmänalusia koristavat mustat varjot. En usko tuntevani häntä. Harvoin minä hymyilen ja koskaan en naura. Elämä vailla elämää, täynnä kumajavaa tyhjyyttä, eikä sekään tunnu miltään. Se vain on – ei mitään. Hyvä niin.


On maaliskuu. Kylmä ja tuulinen maaliskuu pienessä merenrantakylässä. Hevosilla tarhoissa alkava kevätkiima.


Seison eräässä ratsastustilaisuudessa syvästi palellen aukeilta pelloilta puhaltavan viiman kourissa. Haistelin lapsuudesta tuttua, paksua ja hyvää hevosenhajua. Äkkiä tunsin pakahduttavaa ja minulle vierasta riemun tunnetta. Samalla kun tunsin miltei hymyileväni, tapasin tytön. Itse asiassa tapasin naimisissa olevan naisen. Itsellisen, tyypillisesti muodikkaan nykynaisen, vilkkaan ja kauniin. Täynnä usein paljastuvaa valkoista hymyä. Aitoa englantilaista tweediä, menestyksestä kielivää itsevarmaa käytöstä, pehmeää, ruskeaa nahkaa, ripaus Lagerfeldiä. Juuri oikea rotutamma seisomaan siellä, missä hevosten kupeet höyrysivät ja maisemaa ympäröi eräänlainen vauras laaja-alaisuus. Juuri sellainen tamma, joka ottaa haluamansa ja sitten ylen antaa jätöksen loppuun käytettynä. Juuri kun kuvittelin häntä veneen kannelle, katseemme kohtasivat. Kulissit romahtivat.


Näin hänet alastomana. Tiesin, että olin ainoa, joka oli koskaan nähnyt hänet. Hänen silmänsä olivat kovat ja pehmeät. Hänen ilonsa takana asui käsittämätön suru. Kaikki katsoivat häntä, sillä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Mutta vain minä näin, että hän on runo ja merituuli, kuuma suudelma ja levoton halu. Vain minä näin, että hänen yksinäinen sielunsa oli alati harhaillut etsien oikeaa paria sitä koskaan löytämättä. Sillä hetkellä, katseidemme koskettaessa, kun hänen harmaat silmänsä muuttuivat meren vaahtopääaalloiksi kuiskien ensimmäisestä tiedon kajastuksesta, tajusin hänen löytäneen itsensä.


Minä olin hänelle satama ja lopullinen rauha. Hän oli minulle eräs tuulinen maaliskuun päivä, kevään aavistus, silkkiturpahevoset, muodollinen esittely, harmaa katse jääsieluni pinnalla, katseessa pilkahdus meren vihreää.


Pakenin. Pelkäsin jäätikköni sulamista.


Kesä. Syreenin ja meren tuoksua. On loma. Olen lähdössä merelle. Enää en kelpuuta seuraksi kuin itseni. Lähden yksin. Edellinen kesä opetti. Oli joitakin naisia, useimmat papukaijasarjaa. Jokunen hissukka ja eräs kipeästi elättäjää kaipaava yksinhuoltaja liikakiloineen. Kaikki huonoja rakastajia, huonoja meri-ihmisiä ja mikä pahinta, tyhmiä. Tuhertelin paljon paatin koneiden kimpussa, melkein asuin konehuoneessa. Sängyssä tein teknisen tempun ja pelehdin kondomien ja toivorikkaiden naisten kanssa. Tunsin vihlovaa tyhjyyttä. Koko mereni oli pilalla. Kaipasin lokkeja, suolaisia kosketuksia, tyydytyksen huutoa suviyössä. Kaipasin aitoa. Kaipasin itseni kaltaista, enkä kertaakaan uskaltanut antaa itseni ajatella, ketä.


Kerran yöllä sukelsin mereen huuhtoakseni ihomuistiltani tympeiden panojen maut. Ja mitä kohtasinkaan! Meren syleilyssä olin hänen sylissään. Tunsin hänen naisenlantionsa, joka jo ennen aikojen alkua oli tarkoitettu vain minulle. Käsissäni olivat hänen pienet rintansa, kuin helmet turvaisasti simpukkakodeissaan. Katseeni, mieleni, miehenelämäni upposi häneen loputtomasti. Hipaisu autuutta ylitse älyn ja järjen.


Tajuamisen vallatessa minut, nousin rivakasti kannelle. Purin käteni suolaista makua samalla huutaen hurjaa, järjetöntä eläimen valitusta, kunnes kipu ylitti kivun ja minä synnyin uutena. Äkkiä näin meren loistavan yökauneuden, koko sen väreilevän, tuoksuvan, alastoman helmiäisihon. Ja tiesin, että olin puhtaudesta rikas ja tyydytetty. Tiesin myös tästä hetkestä nukkuvani yksin. Vain mereni kanssa.


Lokakuussa hän tuli luokseni. Oli määrätietoinen ja halusi minut. Ilman sanoja, ilman ainoatakaan sanaa. Rakastelimme olohuoneen lattialla. Se oli jotenkin kuin pyhä toimitus, sinetti. Jälkeenpäin tuli muita kertoja. Paljon kertoja. Hän otti avioeron ja jätti taakseen kaiken. Koko entisen elämänsä.


Hän muutti luokseni, hän muutti minuun. En enää tuntenut kuollutta itseäni. Aloin hengittää. Opin nauramaan. Opin nauttimaan.


Hän oli hyvin kaunis ja hän rakasti kauneutta. Lyhyessä ajassa hän istutti kotimme suojaksi todellisen salaisen puutarhan, jossa kukkivat kirsikka- ja luumupuut, tuoksuivat ruusut ja liljat, oravat söivät kädestä ja siilit hiipivät iltakupeilleen. Akileijoja hän istutti keijuille ja unikkoja rakkaudelle. Orvokkeja ja valkovuokkoja minulle…

Opin haluamaan häntä loputtomasti. Meillä oli hyvä keskustelu, mutta omistimme myös hyvän hiljaisuuden. Ymmärsimme toisiamme ilman sanoja, mutta toisaalta olimme ainoat toistemme ymmärtäjät.


Huhtikuussa matkustimme Pariisiin. Uusi kieli, viini, ruoat, ihmiset tekivät hänet onnelliseksi. Söimme mahtavia aterioita. Söimme toisiamme. Olimme alati nälkäisiä ja alati tyydytettyjä. Päätimme jonain päivän palata Ranskaan, meidän Ranskaamme: Mémoire chérie/ kaksi kolmen minuutin munaa/ rapiseva aamulehti/ kynttilän levoton lepatus/ -arkiaamu. Mémoire chérie/ ranskalaista maalaisjuustoa/ täyteläistä punaviiniä/ kujertavat kyyhkyset/ -Bapaume. Muistatko? Elämä oli kevyttä, kuin oikein hyvää viiniä. – Mémoire chérie, kuiskaa hän toisinaan ja rakastelee ranskaksi. Kuulumme toisillemme!


Emme käyttäneet ehkäisyä. Se ei kuulunut meille. Elokuussa hän tuli raskaaksi ja olimme riemusta hulluna. Vihdoinkin lapsi juuri oikean ihmisen kanssa. Hän uskoi lapsen saaneen alkunsa eräässä kanervikossa pikkusaarella. Hän puhuikin kanervavauvasta. Tosiasiassa sitä ei voinut tietää, sillä me rakastelimme miltei joka päivä tai kolmekin kertaa päivässä. Alati.


Kanervavauva teki hänen ihonsa pehmeäksi ja toi silmiinsä aamu-usvan. Hän sisusti lastenhuonetta, söi vitamiineja, käveli, ui ja rakasteli paljon. Täydempää ei elämä voinut olla.


Lokakuun lopulla hän sai keskenmenon. Hän itki loputtomasti sairaalassa, kotona, sylissäni ja yksin piilossa. Hän itki elämänsä kaikki kyyneleet eikä ollut koskaan myöhemmin sureva.


Erään kerran hän sanoi:” Rakkaani, eihän kuolemakaan voi meitä erottaa? Sovitaan, että tulemme ylitse tuntemattoman toistemme luokse ja pidämme toisiamme sylissä ilman surua – hellästi.”


Hän sanoi tämän eräänä yönä nukahtaen lujasti sormeani puristaen kuin pikkulapsi. Ihan kippurassa. Kuin sikiö kohdun suojassa.


Kodissamme soi usein Errol Garnerin Misty. Kappale, josta hän erityisesti piti. Jokainen pianon koskettimen helähdys vastasi hänen suruunsa. Lohdutti häntä tai vei pois. Mielessäni soi nytkin Misty. Nyt kun hänen kuolemastaan on aikoja. Hautajaiset. Vain minä läsnä. Minä ja Misty.


Mihinkö hän kuoli? Liikaan suruun? Liikaan rakkauteen? Ehkäpä niin, ajattelen minä. Ulkopuolisille hän kuoli tavalliseen, arkipäiväiseen syöpään. Tiesin, että hänellä oli ollut melanooma vuosia sitten. Arpi oli melko näyttävä, sitä olisi ollut vaikea salata. Sen sijaan en tiennyt, että hänet oli määrätty kontrolleihin vuosikausiksi. Ne hän ’unohti’. Se oli Julian valinta.


Eräässä elokuun yössä sirottelin hänen tuhkansa mereen ja tuuleen. Ensimmäisen kerran sitten lapsuuteni itkin todellista itkua. Avuttoman lapsen itkua. Lokit, haahkat ja tiirat nukkuivat kivillään, kun minä vapautin suruni yhtymään meren hiljaisuuteen. Mutta meri ei ollut hiljaa. Meri lauloi minulle:” Kippari, älä ole surullinen, sillä nyt minun on hyvä. Levoton, lepattava sielurukkani on löytänyt rauhan. Olen meren suolainen maku ihollasi, olen lokin huuto aamuvarhain, olen kuunvalo uniesi sillalla, olen suvisade ja talven pyry. Olen kaikki mitä ikinä keksit kaivata. Sinun.”


Niin lauloi ja lohdutti meri. Lohdutti ja tyynnytti minut levolliseen väsymykseen. Sai minut kajuuttaan sulkeutumaan unen lohtuun. Ennen nukahtamistani tunsin, kuinka tuttu, pieni käsi puristui sormeni ympärille: Lämmitä!

Leena Lumi
kuva Henri de Toulouse-Lautrec (Impressionistit, Kirjayhtymä 1979)

RUUSUPUU

Ruusupuu! Ja tämä kaunis säilytyslaatikko on nyt kirjasto/toimistoni hylyllä kuin muistuttamassa siitä, että remontti odottaa kirjastoa. Romanttinen säilytyslaatikko kertoo myös, että olohuoneen lemmikinsininen sohva siirtyy kirjastoon, jonka väreiksi tulevat seinän murrettu vihreä (Merin tarkka valinta aikanaan!), softi sininen (ainakin soffa), valkoinen (pitkät valkoiset verhot ja valkoinen, nahkainen lukutuoli),  ja hyvin tumma puu (ne Ikean uudet hyllyt). Huoneen luonnetta ilmentää seinällinen kirjoja ja muutama tarkoin harkittu ja kauniisti kehystetty valokuva sekä taulu sinisistä iiriksistä.

WHERE HAVE I VISITED TODAY?

I TELL YOU SOMETHING ABOUT MY OTHER BLOG...

I tell you something about my Lumikarpalo. This other blog is the music of the silence. There is only some sentences, pictures and poems, which I like very much. Lumikarpalo is flowing very slowly, 'lento'. This is how I should like to be, but I just cannot. I live too 'presto'.

Lumikarpalo doesn't wait any popularity. It's the stream with melody 'adagio'.  It's the place for some rest and for some silence.

Let me and my Lumikarpalo live/be/continue 'moderato'. Still: My doors are open if you need some place where to take some break.

Love
Leena Lumi

photo by Hannu Hautala (First Snow, Minerva 2009)
  

FEAR LESS, LOVE MORE, SLEEP TIGHTER

Viikonloppu tekee tuloaan. Ja talvi tuli takaisin. Ajattelin olla itsekäs ja viettää viikonloppua...Lähden kohta humputtelemaan kaupungille ja huomenna taas olisi jotain menoa. Luvussa myös hyvin kiinnostava kirja! No, voisiko joku edes kuvitella, että tarjoaisin teille muuta kuin kiinnostavaa luettavaa;-) Ajattelin myös nukkua tosi pitkät yöt, sillä viikolla luen pikkutunneille. Leikin olevani karhu talvipesässään, joka ei vielä tiedä keväästä mitään...

Silti olen päättänyt, että kevät alkaa ensi viikolla! Se tulee näkymään myös blogin kirjoissa väistämättä. Ja ensi viikolla on Jyväskylän Kirjamessut, jonne tietysti menemme. Joten tässä niinkuin yritän toivotella mukavaa kevättalven viikonloppua. Saatan laittaa viikonloppuna yhden vanhan romanttisen novellini tai olla laittamatta...en tiedä vielä.

Voikaa hyvin Kaikki Ihanaiset Lukijani ja  nauttikaa viikonlopusta ja läheisistänne, joihin toivottavasti laskette mukaan perheen lemmikit. Kuvassa nukkuva 'nalle' on sisareni miehen, Pekka Mäkisen kuvaama.

♥:lla Leena Lumi 

TAIVAALLINEN MUNAKOISO

Marja Lindforsin kirja Taivaallinen munakoiso (WSOY 2009) on enemmän kuin vain keittokirja: Se on kaivattu tilaustyö meille, joiden mielestä juuri munakoisosta syntyvät hurmaavimmat ateriat; meille, joille munakoiso on enemmän kuin vain eksoottinen kasvis; meille, jotka olemme kaivanneet enemmän tietoa tästä kauniista herkusta ja sen monipuolisista käyttötavoista.

Koska kerään keittiöni kirjahyllyyn keittokirjoja jopa matkoilta, ei ole yhdentekevää, miltä kirjat näyttävät. Keittokirjan pitää olla houkutteleva! Sen pitää saada kokki innostumaan! Marja Lindforsin Taivaallinen munakoiso täyttää tämänkin kriteerin täydesti. Lindforsin omat kuvat ovat niin hurmaavat, että tiedän jo kokeilevani useimmat kirjan ohjeet. Sen lisäksi kirjailija on ymmärtänyt asettaa mukaan myös täydennyskuvia, jotka ovat niistä maista, joissa munakoiso on suosittu, mutta ihan arkinen kasvis. Mieleeni tulee keittokirjoista vain loistava Sopranos keittiössä, jossa kirjasta on tehty elävä tuomalla siihen jopa ylenpalttisesti muutakin elämystä kuin ruokaohjeita.

Minun munakoisomieltymykseni alkoi siitä ainoasta ja hiukan monimutkaisestakin Munakoisoa fetalla ja tomaatillla, jonka olen teille pariin kertaan postannut. Se on järkyttävän herkullinen kasvisruoka, jota syödessä kasvaa himo löytää lisää munakoiso-ohjeita ja myös yksinkertaisia sellaisia.

Lindforsin kirja tarjoaa näitä kaikkia laidasta laitaan ja niin selkein ohjein, että tumpeloinkaan kokki ei erehdy tekemään väärin. Jo kuvista näkee mitä tuleman pitää! Ja sylkeä alkaa erittyä, kun katsoo kuvia pidempään…eli siis todella herkullinen kirja.

Kirja tarjoaa Alkuruoat & lisukkeet, Pikkulämpimät, piirakat & pizzat, Pastat ja Pääruoat. Näiden pääosioiden alle jää lukuisia aterioita niin kasvisruokailijoille, kuin heille, jotka haluavat vaikka Hirvenliharisotolla täytetyt munakoisot. Löytyy myös Etikkaan säilöttyä munakoisoa, josta saadaan loistava antipasto. Tätä muuten etikkahimoisena aion kokeilla heti! Löytyy myös Gratinoitujan tortellineja kinkun ja munakoison kera ja sitten sienihullun unelma Kasvis-kantarellipaistos!

Tiedän, että himoatte edes muutamaa ohjetta ja tulette saamaankin, mutta kaikki on parempaa, kun sitä ensin joutuu odottamaan. Odotetaan suvea ja grillikautta! Annan teille kuitenkin tämän elämyksen lopussa Melanzane all’aceto eli Etikkaan säilöttyä munakoisoa –reseptin. Sitä ennen vähän enemmän tästä violetista kasviksesta, jonka tarina yltää 4000 vuoden taakse.

Munakoison tarina lähtee Intiasta, jossa se kasvoi luonnonvaraisena jo 4000 vuotta sitten. Eurooppaan munakoiso saapui keskiajalla arabien mukana. Arabialainen lääkäri Ibn Butlàn kirjoitti 1000 –luvulla, että munakoiso tuotti melankolisia mielialoja ja houkutti säädyttömyyteen. Niinpä nuoria naisia ja neitsyitä varoitettiin munakoisojen poiminta-aikaan himokkaista miehistä, koska hedelmän kuuma ja kostea luonne sekä melankolinen sävy voisi saada aikaan poikkeamisen säädyllisyyden poluilta.

Tämän luettuani tajusin välittömästi, miksi kutsun munakoisovuokaani nimellä Meille kahdelle – yöllä! Ja nyt kun opin tästä kirjasta yksinkertaisia grillivinkkejä, meillä on edessä hyvin eroottinen, kostea ja kuuma suvi, sillä ei mitään lihoja grilliin ellei munakoisoa ole mukana! Myös munakoison väri ja muoto saavat minut oudon levottomaksi…Kyseessä on ehdottomasti eroottinen kasvis. Toinen vastaava on tomaatti, ’lemmen omena’ ja näillä kahdellahan on siunattu liitto makuhermojen paratiisissa. Myös persiljaa aion tänä vuonna kasvattaa ruukussa (kasvimaanhan olen luovuttanut hedelmäpuutarhalle) ja basilikaa minulla kasvaa aina.

Munakoisoa käytetään kaikissa Välimeren maissa lukemattomin eri tavoin. Sitä syödään höyrytettynä, paneroituna, öljyssä paistettuna, uunissa kypsennettynä ja grillattuna tai yhdessä lihan, vihannesten ja yrttien kanssa. Munakoisoa syödään kuumana ja kylmänä, ja se sopii niin alkupaloiksi, lisukkeiksi kuin pääruokiin.

Marja Lindfors söi ja kuvasi kirjaansa varten yli seitsemänkymmentä munakoisoruokaa eri paikoissa ja valitsi kirjaansa parhaat. Hän mainitsee niin ihastuttavasti, että ’rakkauteni munakoisoihin on vain kasvanut. Olisikohan keskiajan uskomus munakoison hulluutta aiheuttavasta vaikutuksesta sittenkin totta? Ainakin näihin ruokiin tulee intohimo.’

Kalorinvartijoille kerron, että sadassa grammassa munakoisoa on vain 17 kilokaloria ja jos pelkää munakoison liittolaisen oliiviöljyn kaloreita, kannattaa muistaa, että oliiviöljy on kuitenkin tarvitsemaamme hyvää öljyä ja ilman voitelua emme selviä me eivätkä munakoisot, sillä munakoison liittolainen on valkosipulin ja tomaatin, lisäksi ehdottomasti oliiviöljy.

Mieheni katseli eilen tätä kirjaa sen näköisenä, että nämä reseptit on kokeiltava kaikki. Onneksi itsetuntoni on sitä luokkaa myös kokkaajana, että löydän korvaavat ainesosat niille erikoisuuksille, joita ei kaupunkimme herkkupuoti tarjoa.

Täydellinen keittokirja, jota nauttiessa munakoisoon hullaantuu hänkin, joka ei ole tätä elämystä ennen kokenut!


Etikkaan säilöttyä munakoisoa
Melanzane all’aceto


8 pienehköä munakoisoa
suolaa
valkoviinietikkaa
6 pientä valkosipulinkynttä
iso nippu mintunlehtiä
oliiviöljyä


Kuori munakoisot ja leikkaa ne suikaleiksi. Pane suikaleet isoon kulhoon, ripottele niille suolaa ja sekoita. Anna suikaleiden vetäytyä pari tuntia ja purista käsin pinnalle noussut neste niistä pois. Pane ne kulhoon ja kaada suikaleiden päälle etikkaa niin paljon, että ne peittyvät. Jätä ne vetäytymään muutamaksi tunniksi. Purista suikaleet mahdollisimman kuiviksi ja jätä painon alle yöksi.

Painele seuraavana päivänä suikaleita oikein tiiviisti lasipurkin pohjalle. Lisää aivan ohueksi leikattua valkosipulia, pieniksi revittyjä mintunlehtiä sekä niiden päälle uusi kerros munakoisosuikaleita. Jatka kerroksia samaan tapaan, kunnes purkki on täynnä. Kaada purkkiin öljyä pintaan asti. Seuraavana päivänä kaada hieman lisää öljyä, kunnes pinta jälleen peittyy. Säilyke on valmista syötäväksi kymmenen päivän kuluttua. Sitä tarjotaan antipastona.

Italialaiseen tapaan raaka-aineiden määräksi ilmoitetaan ’quanto basta’ eli riittävästi. Ainakaan minulle tämä ei ole mikään ongelma, sillä keittiöni on yleensä muutenkin kuin armeijan entisen muonitusmestarin eli ’abbondante.

PIENET, SUURET SUOMALAISET

Minna Canthin nimikkopäivälle!

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee todellinen lahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.

Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…


Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Valse Triste

PÄÄSIÄINEN LÄHESTYY...MITÄHÄN ILONALLE...

Pääsiäinen lähestyy, käyppä kurkkaamassa, mitä kuuluu Ilonalle Sateekaaren taa!

Tiikerikakku - anopin ihanalla reseptillä

200 g voita

3 dl sokeria

3 munaa

runsas 1 dl maitoa

1,5-2 rkl kaakaojauhetta

3 tl vaniljasokeria

3 tl leivinjauhetta

5,5 dl venhnäjauhoja

Voi ja puolet sokerista vatkataan vaahdoksi, loppusokerin kanssa vatkatut munat, jauhot, joissa leivinjauhe, maito ja vaniljasokeri lisätään. Noin 1/4 taikinasta otetaan erilleen ja värjätään kaakaolla. Voidellun vuoan pohjalle pannaan vaaleata seosta, väliin kerros ruskeata ja pinnalle taas vaalea kerros.

Kakku saa paistua noin 45 minuuttia 175 asteessa uunin keskitasolla. 

Ruokareseptit Leena Lumissa

TAPAUS KALTEIS

Hänen piti päästä ulos. Hän ei pystynyt olemaan sisällä. Hän ajeli seutua pitkin ja poikin. Niin kuin aina liikkeellä ollessaan. Kuinka kauan hän oli jo polkenut? Tuntejako? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän etsi. Oli levoton.

Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis (Kalteis, Gummerus 2010, suomennos Leena Vallisaari) osoittaa hänet rikoskirjallisuuden mustaksi hevoseksi. Näin eleettömästi tehdään menestysdekkari! Saksalainen kirjailija, kotiäiti ja entinen postivirkailija näyttää, mistä on tehty ne dekkarit, joita ilman et lähde kirjakaupasta, ne dekkarit, joita ennen et sammuta lukulamppuasi, vaikka olisi jo suden hetki.

Jo Hiljainen kylä vakuutti minut Schenkelin tyylistä, mutta Tapaus Kalteis vain alleviivaa edellisen. Schenkel törmäsi sattumalta vanhaan tosirikokseen teekupposensa äärellä ja se oli siinä: todellinen sarjamurhaaja, joka kymmenen vuotta sai rauhassa ajella pyörällään pitkin ja poikin etsimässä uhreja ja joka kiinni jouduttuaan tunnusti viisi murhaa ja yhdeksänkymmentä raiskausta.

Hän hidasti vauhtia. Ei halunnut ajaa naisen ohi liian nopeasti. Halusi nauttia näystä niin pitkään kuin suinkin. Ajatteli silkkisiä alusvaatteita ja toisiaan hinkkaavia reisiä. Sitä, miten hän työntyisi niiden väliin.

Tapaus Kalteis on pelkistetyn tyylin ylistys, sillä Schenkel vie tarinaansa korostetun lyhyillä lauseilla, jotka väistämättä nostavat pintaan toden tunnun. Myös tyyli käyttää vuoroin ’suoria’ todistajalausuntoja, vuoroin murhaajan ajatuksia ja vuoroin tulevien uhrien arkipäivän elämän kuvauksia, vetää lukijan imuun, jossa tuntee olevansa osa tarinaa. On helppo samaistua nuoreen Kathieen, joka haluaa suureen maailmaan eli tässä tapauksessa Müncheniin. Asunnottomaan Kathieen, joka viettää yön siellä täällä maksaen yöpymisensä seksillä. Mitään realistista suunnitelmaa tulevaisuutensa suhteen Kathiella ei tunnut olevan, mutta kohtalo on jo tehnyt sen hänen puolestaan…


Tässäkin kirjassa tulee, kuten Hiljaisessa kylässä, esille ’ei kuulu minulle’. Lina Führerin todistajalausunto poliisille syyskuun 1. päivänä 1937 kuvastaa ympäristön mihinkään puuttumattomuuden periaatetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän katselee lauhaan yöhön ja kuulee naisen huutavan ja voihkivan ja heti kohta alkavan lausua isämeitää:

Isä meidän –rukouksesta hän oli varma. Hän oli nimittäin erottanut rukouksen alkusanat aivan selvästi. ”Isä meidän joka olet taivaissa…”


Hän oli sen jälkeen kuitenkin kuullut vain lyhyitä pätkiä. ”Pyhitetty…nimesi”, ääni oli hiljentynyt koko ajan, ”sinun tahtosi”. Valtatiellä ajavien autojen melu oli melkein hukuttanut alleen ”maan päällä…taivaassa”, kunnes mitään ei enää kuulunut.


Ja kun Lina meni nukkumaan kolme varttia myöhemmin, hän ei enää muistanut koko asiaa!

Todellinen sarjamurhaaja oli Johann Eichhorn ja kirjassa hänen hahmonsa on perheellinen mies Josef Kalteis, jota monet pitävät hyvin miellyttävänä, mukavana ja tunnollisena miehenä. Muta kun hän nousi polkupyöränsä selkään ja lähti ’metsästämään’, hänestä tuli peto.

Hän toivoi, että nainen vastustelisi. Tappelisi kaikin voimin häntä vastaan. Hän halusi haistaa naisen pelon, maistaa hänen hikensä. Kiihottua niistä entistä enemmän. Hän halusi nauttia hetkestä täysin siemauksin. Lietsoa himonsa äärimmilleen.

Ja kaiken aikaa Kathie yrittää selvitä päivä kerrallaan. Makaa liikkumatta miesten alla ja antaa näiden tehdä temppunsa. Nukkuu päivisin muutaman tunnin ystävänsä asunnossa, kunnes taas koittaa yö, jolloin on lähdettävä kaduille sininen myssy somasti päässä.

Kalteisin kuulustelupöytäkirjat tuovat kirjaan omaa kammotustaan, sillä ihan loppuun asti tuntuu kuin mies hekumoitsisi teoillaan. Schenkelin ei tarvitse pakottaa tarinaa, sillä kuolema ajaa pyörällään pitkin katuja varmana saalistaan ja Schenkelin teksti kulkee kuin hyvin rasvatut pyörän ketjut. Andrea Maria Schenkel on tullut jäädäkseen, eikä ole mikään ihme, että hän on saanut Deutscher Krimi Preisin sekä esikoisteoksestaan Hiljainen kylä kuin myös toisesta romaanistaan Tapaus Kalteis.

Tiedän jo, että Bessu on 'haistanut' sekä tiikerikakkuni että tämän dekkarin. Jos minä olen dekkarihullu, osa ’ansiosta’ lankeaa parhaalle ystävälleni, joka ei elä ilman niitä. Hän on jo matkalla lainamaan kirjaa minulta ja voitte arvata, että ikinä, ikinä en uskaltaisi paljastaa kirjan juonta tai sitä, että Schnkelillä on poikkeuksellinen kyky tuoda kirjaansa vähintään yksi…

Josef Kalteisin kuulustelupöytäkirjasta Münchenissä 28. helmikuuta 1939:

Yhä uudestaan tahdoin sen tuntea, olin hurmoksessa, en oma itseni, jälkeenpäin minua aina hävetti, mutta vähän ajan päästä se jo unohtui ja lähdin liikkeelle. Kuin villieläin, sellainen se vietti on, minä saalistan taas…yhä uudestaan.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Suketus

HILJAINEN KYLÄ

Andrea Maria Schnkelin Hiljainen kylä (Tannöd, Gummerus 2009, suomennos Leena Vallisaari) on on monitasoisesti täydellisen kauhistuttava kirja. Ensinnäkin kirja perustuu tositapahtumaan 1920 luvun Baijerissa ja juttu jäi ikuisesti selvittämättä. Kirjailija on vain siirtänyt raakalaismaisen veriteon ’50 –luvun Saksaan. Toisaalta, kirja myös tuntuu hyvin todelta, koska tyylikeinona on, että se pääosin perustuu kyläläisten todistajalausuntoihin, ja hyvin äkkiä lukija tajuaa yhden todistajista olevan murhaaja. Kirjan ainoa pahuus ei suinkaan ole joukkosurma, jossa menehtyy Tannödin tilaa pitänyt eristäytyvä Dannerin perhe, vaan ilmenee jotain melkein kestämätöntä…

Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirjailija Andrea Maria Schenkel asuu Baijerissa ja sai esikoisteoksestaan arvostetun Deutscher Krimi Preis –palkinnon 2007. Hiljaisen kylän käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva. Täytyy vain ihmetellä Andrean mielenliikkeitä, sillä tuhansia jännityskirjoja elämässäni lukeneena en ole voinut missään yhtä huonosti kuin viime yönä Einhausenin kylässä.

Ja nyt, juuri nyt, kuulen, kuinka jossain nousee valitus: Eikö tämä väkivalta riitä? Eikö riitä, että tapahtuvat Sellot ja Jokelat ja Itävallan Fritzit? No, aivan varmasti eivät riitä! Niin kauan kuin Suomessa ja Saksassa ja missä tahansa maailman maassa on yksikin Hiljainen kylä, jokainen lukekoon kirjan ja tajutkoon, mistä lopulta on kysymys. Kukaan ei voi pahoin siitä, kun joku kirjoittaa mukaansatempaavan dekkarin, jossa paha saa lopulta kuitenkin palkkansa. Välillä pelotti ja hengitys pysähtyi, mutta lopulta yhdestä tai useammasta ruumista huolimatta, paha saa kuitenkin palkkansa.

Hiljaisen kylän kauhu on Jante-kauhua. Jante on mikä tahansa kylä missä sinä juuri voit asua. Nyt olemme kuitenkin kylässä, jota Janten sijasta kutsutaan Einhauseniksi ja Tannödin maatilalla tapahtuu erittäin kylmänä maaliskuun perjantain ja lauantain vastaisena yönä raaka joukkosurma, jossa menehtyvät maanviljelijä Herman Danner, vaimonsa Theresia, tytär Barbara Spangler sekä lapset Marianne ja Josef sekä talon piika Maria Meiler. Veriteko on tehty piikkikuokalla ja lisäksi Barbara Spanglerin kaulalta löytyvät kuristusjäljet.

Todistajalausuntojen myötä Einhausen alkaa kirkastua sumusta Janteksi. Dannerin perhettä pidettiin eristäytyneenä, omalaatuisena ja perheestä tiedettiin jotain todella kammottavaa, mutta kukaan ei koskaan halunnut puuttua asiaan, koska: ”Eihän se minulle kuulu” ja ”Herman Danner oli kova tekemään työtä, vaati muilta, mutta myös itseltään.”

Jos minä nyt sanon sinulle, että eristyneissä kylissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Niissä voidaan tehdä lapsille ihan mitä tahansa, jopa sellaista, mistä et ole koskaan kuullutkaan, usko pois, sillä minä tulen Jantesta ja minä haistan Janten jo kaukaa. Einhausen haisee Jantelta!

Ei kuulu minulle!


Alois Huber: ”Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista on tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.”

No, ainoa mikä on takuulla varmaa, on fakta, että pahan tekijä on aina itse kylästä, joka vaikenee ja vierittää syytä muualle. Hiljaisissa kylissä riittää, kun on kova tekemään työtä, näyttäytyy kirkon etupenkissä pääsiäisenä ja jouluna, muuten voit tehdä kenelle tahansa ihan mitä tahansa ja kylä vaikenee: Ei kuulu minulle!

Jos Schenkel olisi käyttänyt kirjassaan pelkästään kyläläisten todistajanlausuntoja, kirja ei olisi saavuttanut tyylillisesti tasoa, johon se nyt ylsi. Todistajalausuntojen välit ovat paljastavimmat, sillä Einhausenin kylän väkeen ei ole luottaminen, koska he ovat itse osallisia tavalla tai toisella. Schenkel tulee Jantesta ja hän tiesi, mistä kirjoitti. Hänen on täytynyt lapsena nähdä, mitä tapahtui jossain toisessa hiljaisessa kylässä. Jollekin tehtiin jotain todella kamalaa ja kylä vaikeni ja salli tapahtua. Ja kun paholainen täytti 70 vuotta hänelle vietiin lahjoja ja kunniapräniköitä ja kylän silmäätekevät kumarsivat niin, että tyhjät päät kopsahtivat polviin.

Tämä kuuluu juuri sinulle!

Hiljainen kylä on kirja, joka pitäisi ottaa hiljaisten kylien koulujen oppiohjelmaan, sillä jantelaisuus kuolkoon. Ja tämä kuuluu juuri sinulle, joka asut hiljaisessa kylässä ja hurskaasti taivutat pääsi kirkon penkissä, mutta olet syntisistä suurin vaikenemalla. Sinulle on kirjoitettu Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä ja sinä luet tämän kirjan, sillä tämä kuuluu juuri sinulle!

Oi kunnian Kuningas,
oi Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman
synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille iankaikkinen rauha!

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN JA SANOMISEN USKALLUS & TAITO

Olen aina ihaillut Anna-Leena Härköstä hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan kuin myös sanomisen uskalluksesta ja taidosta. Jos ihmettelette, miksi en ole vielä tuonut hänen kirjojaan blogiini, on siihen vain se yksi ja ainoa syy: En ole ehtinyt!

Tämän päivän Keskisuomalaisessa on Annamari Nurmisen haastattelu Härkösestä ja poimin sieltä pari oivaltavaa näytettä, joita voitte pitää vaikka torstain kevennyksenä tai oivalluksena, aivan kuten haluatte:

Kirjoitat ihmissuhteista viiltävän suorasukaisesti. sanopa, mikä niissä on kaikkein vaikeinta?
- Kaikki. Ennen kaikkea se, kun luonteet törmävät toisiinsa. Lähtökohtaisesti miehet ja naiset ovat niin erilaisia, ettei meidän pitäisi olla missään tekemisissä toistemme kanssa.

Annoit aikanaan Imagessa julkiseen keskusteluun päätyneen neuvon, että naisten pitäisi nukkua aina ilman pikkuhousuja. Vieläkö neuvo pätee?
- Juu. Ilman muuta. Vanha täti sanoi kerran minulle, että tavaran pitää tuulettua. Se pätee yhä.

Rakkaudesta Jyväskylään, Muuratsaloon ja lumeen

Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä Luvialta tänne tuoma. Koulu- ja urakaupunkini oli Pori. Länsirannikolla on vieläkin ystäviä yli 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin oman Salaisen Puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme! Istuessamme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä tätä saarta. Olen sielultani saarelainen ja pikkukaupunkilainen: tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut?

Oli tapahtunut Jyväskylän kasvu keskieurooppalaistyyppiseksi kaupungiksi. Olin rakastunut yliopiston valkeisiin rakennuksiin Jyväsjärven rannalla, olin rakastunut kaupunkimme siltoihin ja uusiin valoihin kävelykadulla. En voi elää ilman Ranskalaisten korkojen korvasienikeittoa ja saman paikan pöytää numero kolme: Pöytä kahdelle, pöytä rakastavaisille! Lyseo on niin kaunis, että voisin sitä halata ja kirkkopuistossa istun jäätelöllä joka kesä. Olen salaa kosketellut kaupungin vanhoja mukulakiviä ja ajatellut: Mitä, jos olisinkin syntynyt tänne, onhan äitini suku kuitenkin Keuruulta...Olen pienten putiikkien asiakas ja mikään ei ole liian kaukana kävellä. Ajan Viherlandiaan kuin kotiin ja saan ihailla matkalla Kuokkalan kaunista kartanoa. Kerran minulla oli sovittu tapaaminen kaupungissa, mutta kun pysäytin auton, huomasin olevani Viherlandian parkkipaikalla;-)

Oli tapahtunut myös Muuratsalo-ilmiö. Talviset hiihdot ympäri kotisaaren, patikoinnit metsissä jyrkkien, suoraseinäisten kallioiden välissä, romanttiset yöuinnit, puutarhani synty, suvet kuin Tahitilla, maailman paras ja kaunein kirjasto ja tietenkin Päijänne, joka on riittävän suuri tällaiselle meri-ihmiselle.


Oli myös tapahtunut ikimuistoisia tapahtumia: veneilysuvet Lokki-veneellämme pitkin Päijänteen selkiä, jolloin todeksi koimme 'vöin hopeisin hohtelee'; ystäviemme kokoontuminen pyöreille synttäreilleni ja yllätysristeily ravintolalaivalla, jolloin kovimmatkin merikarhuystäväni vakuuttuivat järvemme ainutlaatuisuudesta; teatterikokemuksia, joista kirkkaimpina helminä Gabriel, tule takaisin ja Alvar Aallosta kertova Maestro; Johanna Rusasen joulukonsertti Taulumäen kirkossa ja hänen uskomattomat Ave Maria -tulkintansa; tyttäremme Meri painoi valkolakin päähänsä maineikkaassa Jyväskylän Lyseossa ja riemuylioppilaat ilahduttivat; ystävämme häät Pihlajaveden korpikirkossa ja monta muuta ikimuistoista tapahtumaa, joista viimeisimpänä hevosen selkään nousu Petäjävedellä 30 vuoden tauon jälkeen.

Jyväskylä rakkaani, Muuratsalo rakkaani, sylissänne olen riemulla pyryt ja tuiskut, helteet ja suvisateet. Toivon, että suhteemme on 4-ever ja edelleen elämyksiä täynnä. Ehkäpä minäkin olen antanut teille jotain kiintoisaa niin kritiikeissäni kuin kiitoksissani, sillä ainahan nyt jotain sanottavaa löytyy satakuntalaishämäläiskarjalaiselta, kynä toisessa kädessä, kirja toisessa kädessä syntyneeltä merensuolatuulissa kasvaneelta naiseläjältä. Uskon, että erilaisuus on rikkautta ja vain lisää intohimomme syvyyttä!

Ja vielä on semmoinen ilmiö kuin lumi! Lumi on semmoista valkeaa, kaunista, pehmeää, puhdasta, josta voi iloita ja joka mahdollistaa monenmoista ihanuutta: lumienkeleitä, lumilyhtyjä, lumipuutarhoja, lumiukkoja, lumilinnoja, lumivaelluksia, lumiratsastusta…Lumi ei ole itsestään selvyys, sillä länsirannikolla lumi oli aina suuri ihme. Enimmäkseen oli vain floskaa. Täällä Keski-Suomessa lumi on kuin luonnon suuri pukujuhla, jossa ankea marraskuu muuttuu Talven Ihmemaaksi. Rakastan puuterilunta ja pyryä ja kinoksia niin, että sitä ei koskaan tiedä, milloin minä muutun kokonaan lumeksi. Tai Lumiksi.

♥:lla Leena Lumi
kollaasi Soolis

PS. Jyväskylä -fanit voivat lukea  blogistani Maria Pecoraron kirjan Schaumanin linna - Tehtaanjohtajan koti Jyväskylässä.

MITEN OLISIN KESTÄNYT KAIKEN JOS SINUA EI OLISI OLLUT?

Miten olisin kestänyt kaiken
jos sinua ei olisi ollut?
Kenelle olisin kertonut
erehdykseni ja epäonnistumiseni?
Kenelle olisin itkenyt
pettymykseni ja pahan mieleni?
Kenelle olisin purkanut
surujeni sotkuisen vyyhden?
Kenen kanssa
olisin tunteut olevani niin
tuulilta turvassa,
heikkoudessani hyväksytty,
rajallisuudessani rakastettu,
vailla vaatimuksia,
ehdoitta?
Seisoit rinnallani kun oli pimeintä,
lämmitit minua kun palelin,
pidit kädestä kun pelkäsin.
Huusit kun en kuiskauksia kuullut,
kuiskasit kun en huutoja enää kestänyt.
Ja kun muut lähtivät,
sinä jäit.

- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
kuva Hanne

ANNA, EMILIA, PAT JA MARIGOLD OVAT YSTÄVIÄMME 4-EVER

Anna, Emilia, Pat ja Marigold ystäviämme vuosikymmenestä toiseen. He edustavat tyttöystävyyttä, joka kantaa ikuisen ystävyyden tehokkainta taikaliimaa: luotettavauutta, hyväksymistä, avoimuutta, lohtua, lämpöä ja myös iloa. Pat kertoi minulle tänään, että joukkoomme liittyy uusi ystävä syksyllä, mutta minä lupasin vaieta kuin kivi! Siis ehkäpä juuri omenakuussa, jolloin kaikki on ihanaisempaa kuin muulloin, saamme joukkoomme uuden, mutta kaltaisemme hurmoitujan, joka juo kuunvaloa ja tyydyttää nälkänsä ihailemalla aamu-usvaa...

ANNOJA JA RUNOTYTTÖÄ UUSIN KANSIN

Tässä Pieni runotyttö, Annan unelmavuodet ja Anna omassa kodissaan 1980-luvun kansilla.

ANNOJA JA RUNOTYTTÖÄ VUOSIEN TAKAA

Tässä Runotyttö etsii tähteään, Annan Nuoruusvuodet ja Anna omassa kodissaan kansia 1950 -luvulta.

PAT - VANHAN KARTANON VALTIATAR

Prologi

Aloitin tänään Silver Bushin jatko-osan. Alan saada vihdoinkin otteen itsestäni. Minun täytyy järjestää elämäni, vaikka se olisi katkeraakin. Koska emme voi paeta elämää, voimme ainoastaan hyväksyä sen ja tehdä siitä mahdollisimman siedettävää.(15.1.1934)

Kirjoitin tänään Pat I:n ”joululuvun” ja uppouduin muutamaksi siunatuksi tunniksi ”Silver Bushiin”. En ole kyennyt tekemään mitään Ewanin romahtamisen jälkeen.(21.5.1934)


Täytän tänään 60 vuotta! Ja mikä päivä! Ensimmäisen kerran syntymäpäivänäni ei yksikään rakkaistani ole läsnä. Nukuin melko hyvin, vointini oli parempi ja sain kirjoitetuksi Pat II:n viimeisen luvun. Olen tänä syksynä ajatellut monta kertaa, että en saa sitä ikinä valmiiksi. Yhdenkään aikaisemman kirjan kirjoittaminen ei ole ollut minulle tällaista kärsimystä. (30.11.1934)


Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan.

Lopussa on sen alku, päätin minä luettuani L.M.Montgomeryn kirjan Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, Minerva 2010, suomennos Sisko Ylimartimo). Teko on täydellisen tahallinen ja päädyin siihen, koska tutustuttuani tarkemmin kirjailija Montgomeryn elämään, hän on yhä enemmän minulle Pat ja Pat on Maud. Toisaalta Pat on tullut minulle nyt läheisemmäksi, kun hän on aikuinen ja jokainen riviväli huutaa, mitä Maud Montgomery olisi itselleen halunnut, suonut, toivonut.

Sisko Ylimartimolla on selvästi draaman tajua, sillä Pat II alkaa erillisellä luvulla Kuiskaus menneisyydestä, josta heti muistamme Patin lapsuusystävän Hilaryn, mutta huomaamme myös jonkin muuttuneen:

Pat värisi. Heräävä tuuli valitti kolkosti ikkunanpuitteissa. Hän tunsi äkkiä olevansa kummallisen yksinäinen…juuri rakkaassa Silver Bushissa hän tunsi yksinäisyyttä…koti-ikävää.

Nämä lauseet kertovat paljon. Silver Bush on Patille aina ollut enemmän kuin koti, se on ollut uskonto, johon kukaan älköön kajotko. Se on ollut koti, joka ei kaipaa muutoksen tuulia. Se on Patin rakastettu, ei kukaan muu. Ei yksikään heistä, jotka haluaisivat olla hänelle enemmän. Ei edes Hilary.

Koska itse käytän liiankin kanssa lauserakenteiden pilkkomista saadakseni virkkeeseen viipyilevyyttä, mahdollisuutta johonkin muuhun, meren hidasta aaltoilua…,tajusin heti tuosta lyhyestä kappaleesta kohtaavani nyt aikuisen Patin, jonka on taivuttava muutoksen tuuliin.

Saavumme Silver Bushiin, jossa kaikki näyttää olevan, kuten viimeksi lähtiessämme. Hilaryn ikääntyvä koira makoilee Patin jaloissa ja Judy kertoo värisyttäviä kelttiläistarinoitaan tutut kissat ympärillään. Hilary on kaukana poissa opiskelemassa arkkitehdiksi, mutta Patilla riittää kosijoita, jotka hän lähettää matkoihinsa toisen toisensa jälkeen. Syy ei voi olla Hilaryn, sillä Pat oli Hilaryn lähtiessä sanonut heidän olevan vain ystäviä. Niin hän sen halusi! Hilary oli rakas ystävä, siinä kaikki. Hilaryn kosiokirjeisiinkin Pat vastaa tavalla, joka korostaa ystävyyttä:

Pistän tähän kirjeeseen pikkuisen nurkan puutarhaa, nuoren, vihreitä kerkkiä kasvavan kuusen, Jordanista sen kuutamon valaiseman mutkan, jonka muistat…metsäluumupuun kukinnon…tuulen, joka on puhaltanut tuoksuvien saniaisten yllä…pienen kissan kehräämisen ja sen pienen koiran haukahduksen, joka kaipaa sinua…ja alati parhaimman ystävän rakkauden. Eikö siinä ole kyllin, Hilary-kulta? Tule kotiin ja nauti kaikesta tästä. Vietetään jälleen kesä, joka on täynnä entistä iloista toveruuttamme.

Viipyilevät,  Marguerite Durasin tyyliin yltävät pisteet tosin antavat aavistaa, että ehkäpä Pat ei itsekään tiedä mitä haluaa. Ystävällinen talo on saanut uudet ihastuttavat asukkaat, sisarukset Suzanne ja David Kirkin, joka viime mainittu on leskimies. Yhä enemmän Pat viihtyy heidän mukavatunnelmaisessa kodissaan, jossa keskustelua, koiria, takkatulta ja tietty vanha muisto Betsistä. Viihtymystä saattaa lisätä älykkään, kirjallisen Davidin vakava rakastuminen Patiin:

”Hän vanhenee ja minä nuorrun. Ehkäpä me kohtaamme”, David ajatteli.

”Heidän sielunsa ovat samanikäiset”, Suzanne ajatteli.

Vain Pat ei huomannut mitään, sillä hän oli niin kiinni Silver Bushin arjessa ollen nyt kartanon valtiatar, jonka piti järjestää vieraille kestitystä, säästää heikkoa äitiä epämukavilta uutisilta, torjua kosijoita ja sitten kestää vielä ensimmäinen tosiriita siskonsa Raen kanssa. Mutta onneksi aina välillä oli syyskuu, kuukausi kuin kultainen sormus, syyskuu, joka tarjosi taikamaljaansa, syyskuu, jossa omenat levittivät huumaavaa tuoksuaan Silver Bushin ylle…

Vaan jälleen Varjo alkoi lähestyä Patin rakasta kotia ja tapahtuu niin rankkoja asioita, että löydämme Patin ullakolta lukemasta Hilaryn kirjeitä ja potemasta koti-ikävää omassa rakkaassa Silver Bushissaan.

Mutta: Kaiken jälkeenkin Pat vielä kerran lähettää Hilaryn matkoihinsa, kun hän vihdoinkin saapuu.

”Löydät …jonkun kuitenkin…”

”En…sinä olet pilannut mahdollisuuteni rakastua kehenkään muuhun. Sinä olet ainoa.”


Montgomeryn kirja, jossa Pat on kartanon valtiattarena on kaikista kirjailijan ’tytöistään’ kirjoittamista kiinnostavin, liikuttavin ja aikuisin, mihin tietty lienee vaikuttimena hänen omat kokemuksensa ja ikänsä. Nyt Patin on vihdoinkin taivuttava uusiin tuuliin, mutta ne tuulet tuoksuvatkin itse elämältä. Niissä on tuoksua kuoleman ja mullan, tuoksua tuhkan ja tulen. Niissä on kuivaa preeriatuulta, joka maistuu erolta ja kyynelten suolalta, mutta myös romantiikalta ja intohimolta, jossa toinen ei tyydy vähempään kuin täydelliseen antautumiseen!

Minä rakastan, rakastan tätä kirjaa!!! Ja lopetan näin:

”Onko siellä tilaa puutarhalle?”


”Runsaasti. meillä tulee olemaan puutarha, oma rakkaani…akileijoja keijukaisille ja unikoita tanssimaan varjoissa ja kehäkukkia naurun vuoksi.”

Ja nyt minä kyynelehdin…


Epilogi


Kuiskaus menneisyydestä


Kirjeet olivat hauraita ja kellastuneita…täynnä sanoja rakkaudesta…vuosia sitten niitä kirjoittaneiden sydämet olivat nyt tomua…täynnä iloa, joka oli kerran ollut hurmaa, ja hämäriä vanhoja murheita, jotka kerran olivat olleet kärsimystä. Pat viivytteli ja meni takaisin ikkunan ääreen, josta kuu kutoi villiviinin lehdistöstä kauniita kuvioita ullakon lattialle.

***

Osallistun tällä kirjalla Sininen linnan Marian Tyttökirjahaasteseen.

VANHAN KARTANON PAT

L.M.Montgomeryn Vanhan kartanon Patissa (Pat of Silver Bush, Minerva 2009) olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jossa vaellamme tähtien valossa Hopeakoivikossa, ihailemme Usvien kukkulaa ja kylvemme kuun hopeisessa valossa Kuiskailevalla kujalla tai Hämärikössä.

Sisko Ylimartimon suomentamassa kirjassa kohtaamme Silver Bushin taikapiirin, jossa varttuu tunteellinen, asioihin ja esineisiin ja ihmisiin voimakkaasti kiintynyt Pat. Ylitse kaiken Patille ovat juuret, joiden lujimpana ilmentymänä on voimakas yhteys ja jopa läheisriippuvuus perheeseen. Silver Bush on koti vailla vertaa ja maailma maailmassa. Oma perhe on enemmän kuin mikään muu ja perheyhteys ei saa rikkoontua eli kaikkien olisi Patin mukaan siinä aina pysyttävä.


Ilman perheen vanhaa irlantilaista palvelijaa Judya, Pat tuskin olisi selvinnyt elämän tuomista muutoksista ja menetyksistä. Vaikka Judy on kuin kelttinoita kertoessaan toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ’kallehimmalleen’ eli Patille, hän on myös se, joka kovan paikan tullen näyttää Patille, että elämään kuuluvat myös ne maton tummat raidat.

Judyn murre on varsin kiehtovaa, mikä olikin Ylimartimolle kovin haaste, mistä hän kunnialla selvisi kehittäen omanlaisensa murteen, jolle ei ehkä ole vertaa käännösmaailman historiassa. Kirjan alussa Judy vielä pääasiassa kertoo kammottavia juttujaan totena niihin uskovalle Patille, mutta kirjan loppupuolella hän toimiikin jo parisuhdeneuvojana:

Ja hää oli hiuka liia herraskaine miun makuun, Patsy. Miehen pitää olla vähä nöyrä, ku hää hakkaileepi, sil jos hää ei ole sitä sillo, nii millo hää on? Mie kysyn vaan.

Sitä ennen kuitenkin Judyn jutut välillä jopa sekoittavat mielikuvitusvillin Patin päätä ja elämääkin:

Lämmin hautova yö…yö joka ehdottomasti kuului keijuille. Pat saattoi uskoa niihin jälleen hetken verran koko sydämestään. Jokin kummallinen taika valtasi hänen olemuksensa. Hän muisti Judyn tarinan lumotusta prinsessasta, jonka täytyi tanssia alastomana täyden kuun aikaan metsäisessä notkossa. Äkkiä hänkin halusi itse tanssia samalla tapaa kuutamossa. Miksipä ei? Kukaan ei näkisi. Se olisi kaunista…kaunista.


Pat riisui vaatteensa. Niitä ei ollut paljon…ja hän oli jo avojaloin. Hän heitti pois vaaleansinisen puuvillamekkonsa ja vähäiset alusvaatteensa. Hän seisoi varjojen keskellä, tuo pieni häpeämätön dryadi, joka värisi ennen kokemattomasta, kummallisesta hurmiosta, kun kuun kalpeat sormet koskettivat häntä puiden keskellä.


Sanomattakin on selviö, että Pat joutui kiinni tempustaan ja sai siitä rangaistuksensa. Ei siihen aikaan ollut tapana neitojen tanssia niityillä alasti edes hopeisessa kuutamossa.

Montgomerylle ansiokkaasti antautunut Ylimartimo löytää kirjasta ajallisen kiinnekohdan, josta tavoitamme Patin syntymävuoden. Pat oli sodan lopussa viisivuotias ja siten syntynyt vuoden 1913 tienoilla. Kirjan päättyessä eletään 30-luvun alkua, joten fiktio elää todellisuuspaostaan huolimatta aivan reaaliajassa.

Sota ei paljoakaan näy Patin kasvamisessa nuoreksi naiseksi, mutta sitäkin enemmän vaikuttavat tummat varjot, jotka vaeltavat Silver Bushin ja Ystävyyden talon ympärillä. Ystävyyden talossa asuu Patin paras ystävä Bets, joka on syntynyt samana syyskuun päivänä kuin Pat. Bets on jo lapsesta hyvin kaunis, keijun kaunis. Ja hyvin herkkä ja hyvin rakas Patille. Sielusisko, jonka kanssa kuiskitaan salaisuuksia pimeinä öinä toisen luona yökylässä. Kaiken, kaiken he jakavat, eivätkä aio koskaan erota, vaan Ystävyyden taloa kiertää jo varjoista suurin ja tummin…

Pat kuitenkin selviää ja varttuu ensimmäisiin ihastuksiinsa, joiden yhden taas päättyessä toteaa: Rakkaus on läikkyvää vettä murtuneesta ruukunsirpaleesta.

Tämä kirja on raikasta, tuttua Montgomerya, mennyttä maailmaa, johon on niin suloista sukeltaa. Minä palaan aina Prinssi Edwardin saarelle mieluusti ja samalla palaan omaan lapsuuteni, jonka vietin kasvaen suloisen saaren tuulissa. Rakastan oikeasti Gilbertiä vieläkin, mutta Anna hänet vei ja nyt taidan olla pikkuisen ihastunut Hilaryyn, joka saa valmistuttuaan suunnitella minulle talon, jossa on maailman kaunein veranda suoraan merelle päin…’ja siitä ei tule pelkästään talo, vaan siitä tulee Koti, sillä sen rakensi Rakkaus, ei Raha!’


Näetkö, Iltatähti kimaltaa taivaan hopeanhohtoisella kedolla ja Pimeä ojentautuu Hopeakoivikon keskellä. Eikö olisikin ihanaa, jos voisi lentää keinumaan puun latvaan jonnekin Iltatähden ja Pimeyden välille?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara  Jokke  Liisa ja Aili

MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA

Oi!, kuinka hurmiossani palasinkaan Prinssi Edwardin saarelle ja 20 –luvulle! Suruton Mennyt Maailma, jossa päivät olivat yhtä pitkää kesää, lapset olivat lapsia ja tekivät kepposia, nuoret olivat kunnolla nuoria: romanttisia, haaveilevia, punastuvia, pisamaisia ja kirjoittivat mielitietylleen Oikeita Kirjeitä.

Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, Minerva, 2009) tarjoaa meille, jotka olemme viettäneet lapsuutemme Anna –kirjojen maailmassa, paluun lapsuuden unenomaisiin hetkiin. Kirja on Sisko Ylimartimon käännös, mutta se on myös hänen antikvariaattilöytönsä Prinssi Edwardin saarelta. Olen itse armoton antikvariaateissa ’kollaaja’ ja vietän ulkomaillakin monet tovit pölyisten hyllyjen väleissä aarteita etsimässä. Mieheni ei tykkää ollenkaan huonoa, sillä hän juuttuu karttoihin yhtä helposti kuin kärpänen kärpäspaperiin ja karttojahan antikvariaateista löytyy. Siskon löytö todisti vahvasti antikvariaattiharrastuksen puolesta!

Sisko Ylimartimo kertoo: ”Löysin Magic for Marigoldin ensipainoksen charlottetownilaisesta antikvariaatista. Uppouduin Marigoldin maailmaan iltaisin majapaikassani Cavendishissa, kun aurinko laski ja täysikuu nousi purppuranhohteiselle taivaalle. Meren vaimea kohina kuului etäältä. Tunnelma oli aivan kuin Montgomeryn kirjoissa.”

Kirja kertoo Marigold nimisestä tytöstä, joka monen varhaisnuoren tavoin kuvittelee itsellensä leikkitoverin, koska kotikartanossaan hän on ainoa lapsi, vaikka sukua muuten riittääkin. Marigold avaa Lumotun oven, juoksee ylös saniaisrinnettä ja avaa Vihreän veräjän mennessään tapaamaan mielikuvitusystäväänsä Sylviaa.

Marigoldin lumottu maailma on oiva osoitus siitä, kuinka yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja on näin vahva ponnahduslauta myöhempään luovaan työskentelyyn ja syvälliseen pohdintaan. Siis Marigoldia ympäröivät kotona vain runsas, mutta aikuinen perhe. Toisaalta tarinan edetessä ilmaantuu useita ystäviä puhuvista kissoista oikeisiin leikkitovereihin ja ensiromanssiin asti.

Kirja on paitsi nostalginen, äärettömän hauska! Yksikin tapaus pakotti minut muistamaan, miksi olin kahdesti laittanut kieleni talvella kiinni jäiseen metalliin. Syy: ensin minua varoitettiin vanhempien toimesta ja toisella kertaa kaverit yllyttivät etten muka uskalla uusia temppuani;-) Ja tässä tulee tarinan opetus aikuisille ettei kannata kovasti kieltää, sillä lapsi saattaa tulkita kiellon kehotukseksi:

Mutta juuri kun he olivat ajamassa pois, isoäiti sanoi: Muistakaakin, että ette työnnä päätä portin tankojen väliin.

Kukaan ei tähän päivään mennessä ole tullut tietämään, miksi isoäiti sanoi niin. Marigold uskoo, että yksinkertaisesti näin oli määrätty. Kukaan ei ollut kertaakaan työntänyt päätään portin tankojen väliin ja portti oli sentään ollut paikoillaan jo kymmenen vuotta.


Mutta niin pian kuin isoäiti ja äiti olivat kadonneet tiellä näkymättömiin, Gwendolen sanoi mietteliäästi: Minä aion työntää pääni portin tankojen väliin. Ja jos haluatte tietää mitä sitten tapahtui, löydätte vastauksen Marigoldin lumotusta maailmasta sivulta 178.

Montgomeryn kirja tarjoaa myös riemastuttavia ennakkoluuloja, reipasta dialogia ja hymyilyttäviä viisauksia:

Vanha isoäiti piti ihmisistä heidän luonteensa vuoksi – sitten kun he olivat kuolleet.

Nuori isoäiti: Tietysti ranskalaisetkin pääsevät taivaaseen, jos he ovat ihmisiksi.


Marigold ei pitänyt Clo-tädistä niin kuin ei Klon-setäkään, joka valitti että ’täti oli liian ruma elämään.’


Charlie-setä Marigoldista: Mitähän tuo hametta käyttävä pikkupaholainen on nyt keksinyt?


Ystävyys on vähän kuin suudelmatkin – niitä ei jaeta summamutikassa.

Marigoldin lumottu maailma on kuin sukellus lapsuuden kirkkaaseen lähteeseen. Nostalgia keinuttaa lempeästi, pöydillä on sinilintukuvioisia pöytäliinoja, maljakot ovat täynnä ritarinkannuksia, leikeissä on tunnussanat ja salaiset merkit, kukaan ei ole oikeasti paha, kepposten ja katumusten vuorovedet vaihtelevat turvallisesti kuin vuodenajat Prinssi Edwardin saarella ja ystävä on se, jonka kanssa nautitaan kuunvaloa illalliseksi tuntematta nälkää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anki

USVIEN KUKKULOILLE, KUISKAILEVILLE KUJILLE...

L.M.Montgomerysta saitte jo faktaa, jossa varmaan rivien välistä heijastuu niin surumielistä Patia, kuin luomistuskissaan kärsivää Emiliaa ja se, mitä ette löytäneet sieltä, on varmaan temperamenttinen Anna, johon Maud lienee kirjoittanut paljon siitä, millainen hän olisi ehkä halunnut olla..., mutta faktat Anna-kirjoista saitte.

Minervan myötä olen palannut vuosikymmenien jälkeen Prinssi Edwardin saarelle ja kiitän kustantajaa tästä upeasta elämyksestä. Kutsun sinut mukaani kylpemään kuunvalossa...antamaan kanssani kosijoille 'rukkasia' ja hämmentymään niistä muutoksista, joita maailmalla aina on tarjottavana. Tule!, kuu nousee jo...

Minerva on tärkeä vaikuttaja tämän viikon Montgomery-aiheessa, mutta vähintäin yhtä tärkeä on kääntäjä, tutkija Sisko Ylimartimo, jolle nämä kirjat ovat selvästi olleet henki ja elämä. Ylimartimo myös on henkilö, joka täydellisesti, hurmaavasti ja tutkijan taidolla kutoo yhteen Montgomeryjen kirjojen lumon, faktan ja fiktion, kirjassaan Anna ja muut ystävämme - L.M.Montgomeryn elämä ja sankarittaret.

LUCY MAUD MONTGOMERY

L. M. Montgomery, koko nimi Lucy Maud Montgomery (30. marraskuuta 1874 – 24. huhtikuuta 1942), oli rakastettu kanadalainen romanttisten tyttökirjojen kirjoittaja. L. M. Montgomeryn kutsumanimi oli Maud.

L. M. Montgomery syntyi Cliftonissa, Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä Clara Woolner MacNeill Montgomery kuoli tuberkuloosiin Montgomeryn ollessa 2 vuotta vanha, ja hänen isänsä, Hugh John Montgomery, jätti hänet hänen äidinpuoleisten isovanhempiensa huostaan. Hugh Montgomery matkusti länteen ja asettui Saskatchewaniin Prince Albert -nimiseen kaupunkiin. Hugh Montgomery avioitui myöhemmin uudelleen ja Mary Anne McCraesta tuli Montgomeryn äitipuoli. Maud asui vuoden 1890 isänsä ja äitipuolensa luona, mutta palasi isovanhempiensa luo Cavendishiin.

L. M. Montgomery luki paljon nuoruudessaan ja sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi viisitoistavuotiaana. Hän hankki ensin opettajantodistuksen vuonna 1895 ja opiskeli sen jälkeen kirjallisuutta Dalhousen yliopistossa Halifaxissa. Hän toimi opettajana Prinssi Edwardin saaren kouluissa. Hän työskenteli myös halifaxilaisissa sanomalehdissä vuosina 1901 ja 1902 ennen kuin hänen isoäitinsä heikkenevä terveys pakotti hänet palaamaan Cavendishiin. Tällöin syntyi myös ensimmäinen Anna-kirja, joka julkaistiin vuonna 1908 Montgomeryn ollessa 34-vuotias.


Montgomery ehti olla kihloissa pariin otteeseen ennen kuin hän vuonna 1906 kihlautui salaa pastori Ewan McDonaldin kanssa. Pari meni naimisiin vuonna 1911, Maudin isoäidin kuoltua. Aviopari McDonald muutti pois Maudin rakastamalta Prinssi Edwardin saarelta Ontarioon, josta pastori oli saanut työpaikan. Montgomery oli avioituessaan 36-vuotias. Heille syntyi kolme poikaa, Chester Cameron (1912–1964), Hugh Alexander (syntyi ja kuoli 1914) ja Ewan Stuart (1915–1982).


Ewan McDonald osoittautui masennukseen taipuvaiseksi, mikä varjosti Montgomeryn menestystä, ja 1930-luvun lopulla Montgomery koki itsekin murtuvansa. Aviomiehen masennuksen lisäksi häntä painoivat laman aiheuttamat taloudelliset huolet ja oma heikkenevä terveys. Montgomery kuoli ennen aviomiestään 24.4.1942, ja hänet haudattiin Cavendishin hautausmaalle. Pitkään kuolinsyyksi luultiin vakavaa sydänsairautta. Syksyllä 2008 pojantytär Kate Macdonald Butler kuitenkin paljasti masentuneen Montgomeryn tehneen itsemurhan lääkkeiden yliannostuksella.


Montgomery ehti elinaikanaan kirjoittaa yli 20 romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Vuonna 1917 hän kirjoitti kirjailijanurastaan teoksen The Alpine Path. Myöhemmin on julkaistu kymmenen novellikokoelmaa, joihin kuhunkin on koottu tietyn aiheen mukaan Montgomeryn lehdissä julkaisemia novelleja. Vuonna 1985 alettiin julkaista hänen vuosina 1889–1942 kirjoittamiaan päiväkirjoja. Viimeinen Anna-sarjaan kuuluva teos The Blythes are Quoted ilmestyy Kanadassa syksyllä 2009, samoin Suomessa. Se sisältää novelleja, joita hän oli julkaissut jo aiemmin lehdissä, mutta jotka hän nyt kokosi yhdeksi kirjaksi. Teos on tummasävyinen, poikkeaa muista Montgomeryn teoksista, mutta päiväkirjoihin tutustuneelle sen tyyli ei ole yllätys


Ensimmäinen Anna-kirja, Annan nuoruusvuodet, valmistui jo vuonna 1905, mutta Montgomerylla oli vaikeuksia löytää sille kustantajaa. Lopulta hän luovutti ja pani kirjan säilöön, kunnes kolme vuotta myöhemmin The Page Company of Boston suostui julkaisemaan sen. Anna-sarjan kirjat saivat suuren suosion, vaikka Annaa kritisoitiinkin henkilönä. Kriitikot sanoivat, ettei hän kasvanut ollenkaan kirjojen saatossa. Sittemmin Anna-kirjat on käännetty kokonaan tai osittain jo noin 40 eri kielelle.


Anna on punatukkainen pisamanaamainen orpotyttö, joka joutuu vahingossa poikaa toivoneiden lapsettomien sisarusten Matthew'n ja Marillan kasvatiksi. Anna on vilkas, herkkä, puhelias ja hänellä on vilkas mielikuvitus, joten hän joutuu huimiin seikkailuihin. Ensimmäisen kirjan alkaessa Anna on 11-vuotias ja loppuessa 16-vuotias. Tyttökirjoiksi erikoista on, että Montgomery jatkoi Annan tarinaa "onnellisena elämänsä loppuun asti" – viimeisessä kirjassa Kotikunnaan Rilla Anna on 53-vuotias, ja tarina keskittyykin paljon hänen tyttäreensä Rillaan sekä Kanadan nuorten miesten lähtöön Eurooppaan maailmansotaan mukaan sotimaan.


Anna-kirjat sijoittuvat Prinssi Edwardin saarelle ja alueella on paljon niihin liittyviä turistikohteita. Montgomery on sijoittanut niihin paljon lapsuusmuistojaan.Japanissa Anna-kirjat ovat äärimmäisen suosittuja.


Toisen kirjasarjan Pieni runotyttö päähenkilö Emilia on myös orpo, joka isänsä kuoleman jälkeen joutuu äitinsä perinteitä kunnioittavien sukulaisten huomaan ja taistelee itselleen mahdollisuuden julkaista runojaan. Runotyttö-sarja on selvästi Anna-kirjoja synkempi sekä tapahtumiltaan että tunnemaailmaltaan. Emilia riutuu rakkaudessa ja luomisentuskassa kasvaessaan naiseksi.

Tarinat Vihervaaran Annasta ja Uudenkuun Emiliasta on filmattu televisiosarjoiksi. Myös Kanadassa suosittu televisiosarja Tie Avonleaan perustuu Montgomeryn kirjoihin.


Kustantajan toivomuksesta Montgomeryn etunimiä ei julkistettu kirjojen ilmestyessä ehkä siksi, että naiskirjailijaa ei otettaisi vakavasti.


Suomennettu tuotanto


· Sara Stanleyn tarinat (The Story Girl) (1911, suom. 1994)
· Sininen linna (The Blue Castle) (1926, suom. 1930)
· Jane Victoria (Jane of Lantern Hill, 1. osa) (1937, suom. 1993)
· Jane Victoria tulee kotiin (Jane of Lantern Hill, 2. osa) (1937, suom. 1993)
· Tie eiliseen (The Road to Yesterday) (julk. 1974, suom. 1976), novellikokoelma
· Tiedän salaisuuden (The Doctor's Sweetheart and Other Stories) (julk. 1979, suom. 1981), novellikokoelma
· Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold) (1929), suom. 2009
· Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933), suom. 2009
· Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935), suom. 2010

Anna-sarja

· Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables) (1908, suom. 1920)

· Anna ystävämme (Anne of Avonlea) (1909, suom. 1921)

· Annan unelmavuodet (Anne of the Island) (1915, suom. 1921)

· Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams) (1917, suom. 1922)
· Sateenkaarinotko (Rainbow Valley) (1919, suom. 1925)

· Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside) (1920, suom. 1962)

· Anna opettajana (Anne of Windy Poplars) (1936, suom. 2002)
· Annan perhe (Anne of Ingleside) (1939, suom. 2002)

· Siteeraamme Blytheja (The Blythes are Quoted, 2009, toim. Benjamin Lefevbre, suomeksi syksyllä 2009, novellikokoelma, josta osa julkaistu kokoelmassa Tie eiliseen)

Runotyttö-sarja

· Pieni runotyttö (Emily of New Moon) (1923, suom. 1928)

· Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs) (1925, suom. 1948)

· Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest) (1927, suom. 1949)

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

SITÄ SUN TÄTÄ - KIRJOJEN HÖYSTEENÄ

Huomenna palaamme kirjojen pariin. Välillä on hauskaa tehdä muutakin kuin lukea ja olenhan luvannut lukuelämysten ohessa tarjota kaikkea mahdollista koirista lintuihin, romantiikasta puutarhaan tai jotain sinne päin. Pääsääntöisesti haluan kuitenkin olla lukuelämysten tarjoaja.  Nyt ajattelin huomisesta alkaen tehdä koosteen L.M.Montgomerysta ja se tarkoittaa paluuta Prinssi Edwardin saarelle. Ja tätähän kaikki odottavat!

Pakko kerta, että Elämäni Pahin Vihollinen eli Tekniikka on jälleen ongelmana. Älkää ihmetelkö, jos kommentoinnissa on viivettä, sillä teidän kommentit ilmestyvät sähköpostilleni nopeasti, mutta viivästyvät hallintapaneelissa tunnista vuorokauteen! Toivon, että harmi on ohimenevä. Onkohan kellään muulla ollut vastaavaa harmia, vai olenko minä taas ainoa Tekniikka Paholaisen uhri?

Muuten on menossa ajat, jolloin kaikki paikat täyttyvät idätysastioista, kerran ei ole sitä 'ruukutushuonetta'. Olen myös ulkona enempi ja pääni aivan pursuaa puutarhaideoita. Teen ahkeraan muistiinpanoja sekä parhaiden ruokareseptieni kirjaan kuin myös puutarhakirjaani. Molemmat ovat siis kirjoja, joissa puhtaat sivut kunnes minä täytän ne 'kuolemattomilla' kehitelmilläni...;-) Tiedän, että kaikki suorastaan janoavat nyt sisustusta ja yritän sitäkin tyydyttää, jos en muulla niin sisustusideakuvilla.

Toivotan kaikille mukavaa ensi viikkoa ja muistutan, että tänään alkaa televisiosta uudet jaksot kotimaista sarjaa Helppo elämä, jota aion seurata. Sikäli harvinaista, että tätä ennen muistan seuranneeni kotimaisista sarjoista vain Ilman kavaluutta, jossa Niina Nurminen veti upean roolin expoikaystävänsä velkojen takaajana maksajaksi joutuneena nuorena naisena.

Tämän päivän Keskisuomalaisessa elokuva-arvostelija Marko Ahonen mainitsee sarjasta Helppo elämä näin:
"Piti ihan pysähtyä miettimään, miksi uusin jaksoin jatkuva Helppo elämä tuntuu virkistävän erilaiselta ja laadukkaalta draamasarjalta.
Ei pelkästään siksi, että kyseessä on kaikin puolin taidolla toteutettu tv-sarja. Vaan siksi, että perhe- ja ihmissuhdekuvioiden lisäksi mukana on kerrankin myös muuta sisältöä, varsinkin jännäri- ja rikoskuvioita.
Helpon elämän katsojasuosio on osoitus siitä, että maailmasta löytyy ajoittain myös oikeudenmukaisuutta."

ISOPURPPURAMEDESTÄJÄN PESÄSSÄ

S. asuu Israelissa ja havannoi blogissaan kiinnostavasti luontoa asiantuntemuksella. Nyt hän voi tehdä erästä havainnointia vuoteestaan käsin, sillä S::n makuuhuoneen ikkunan takana roikkuu terassilla lehtikaktus, johon on tehnyt pesän isopurppuramedestäjä. Viime kerralla pesintä epäonnistui, mutta nyt odotamme hengittämättä ja toivoen tämän pesinnän onnistumisen puolesta. Lähde mukaan seuraamaan, mitä tapahtuu isopurppuramedestäjän pesässä.

LUMIOMENALLA ARVONTA!

Kaikki nyt visiitille Lumiomenalle, siellä on arvonta ja kiinnostava kysymys!
kuva Arthur Rackham

MIKÄ LINTU?

Tunnistaako kukaan, mikä lintu on kuvassa?
kuva Pekka Mäkinen

VANHOJEN LASIEN LUMOA

Haikeana totesin juuri, että ei kannata ostaa koskaan muuta kuin kirkkaita viini- ja liköörilaseja. Onneksi muistin kaapeissa olevan äidin Viipurista tuomia kirkkaita kristallilaseja...Ajan patinaa (Ellen Dyrop ja Hanna Kristinsdóttir, Tammi 2009, suomennos Päivi Kivelä, valokuvat Helge Eek) kertoo, miten syntyy tällainen viehkeä kynttiläjalkarykelmä.

HAVE A NICE WEEKEND

Lempilintuni lokki ja minä toivotamme kaikille lukijoilleni aurinkoista, sinistä, mieluusti merellistä ja romanttista viikonloppua!
PS. Lähtekää iirisseikkailulle S.:n luo.