ROSA PARKS, PIONEER OF CIVIL RIGHTS

"The only thing that bothered me was that we waited so long to make this protest."

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Vuoden 2009 paras kirja♥

Prologi

Hanna, Sarajevo, 1996

Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.

”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”


Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…


Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009, suomennos Arto Schroderus, kansi Jussi Kaakinen) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.

Myönnän: Jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!

No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen ehjyyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää – intohimolla.


Epilogi


Valkoinen karva, Sevilla 1480


Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Jenni/kirjakirppu  Annika  Satu  Booksy  Katja/Lumiomena  Anni M.  ja Kaisa Reetta

JUOKSIJA

Suhteeni suomalaisiin mieskirjailijoihin on ongelmallinen: Waltarin jälkeen on vain muutama poikkeus, joka heistä on päässyt suosiooni. Tiedostan itse ongelman, sillä siitä on minulle todellista haittaa, mikäli hakeudun toteuttamaan unelmaani kirjallisuuden opinnoista. Nyt elämääni tuli mies nimeltä Jussi Siirilä, jonka kirja Juoksija (Gummerus, 2009) on saanut minut nauramaan vedet silmistä tirsuen. Tiedättehän sanonnan: Mies, joka saa sinut nauramaan on se oikea! Luen öisin. Mieheni nukkuu vieressäni. Kun luin Juoksijaa yritin pidätellä nauruani ja purin poskiani, mutta minulta pääsi kuulemma pieniä ulvahduksia, jotka pelästyttivät mieheni. Onneksi hän heräsi, että sain nauraa ääneen.

Juoksija on yhtä hulvaton kuin Irvingin Garpin maailma, mutta sillä erolla, että minä pystyn heti näyttämään teille muutaman ’markkina-analyytikko’ Matti Järven, joka on päättänyt rakentaa imagonsa uusiksi ja joka putoaa omaan kaikkivoipaisuuteensa.

Matti Järvi on oikeasti Oula Näkkäläjärvi Kittilästä. Hän asuu nyt luonnollisesti Helsingissä ja hallitsee elämäänsä mielestään saumattomasti. Hän asuu kerrostalossa, joka hänen markkinatutkimuskäsityksellään on arvossa nouseva ja etenkin ’Ahmed-vapaa’. Matti harrastaa juoksua ja kaikkein vaikeimpia jättipalapelejä. Hän tiedostaa, miten monta kertaa päivässä voi virtsata, mitä pitää syödä ja ennen kaikkea, miten luokitella ihmiset sosioekonomisesti. Luokkien yläpäästä löytyvät Kultahampaat, Rivitalohienosto, Paritaloeliitti ja Erkkeriväki. Puolivälissä ovat Virastohiiret, Palkkakuoppahoitsut ja Corolla-miehet. Perää pitävät Tenuveivarit, Karaokekuninkaat, Avohoitosakki, Mokkakorvat ja Tangorainerit. Nimitykset on tarkoitettu yrityksen sisäiseen käyttöön ja luottoasiakkaille, mutta luonnollisesti uralleen täysin antautunut mies on työnsä käyntikortti sieluaan myöten.

Matti Järven elämässä on kuitenkin pieni, sitkeä, rakastava harmi: Hänen kittiläläinen äitinsä. Itsevarmasti äiti istuu tasaisin välein junaan ja matkustaa eläkeläiskortillaan tapaamaan ainoaa poikaansa pääkaupunkiin. Hän haluaa nähdä kaikki nähtävyydet, voivottelee kun Oula ei löydä naista ja luonnollisesti haluaa aina tutustua Oulan työpaikkoihin. Matti järvi katsoo parhaimmaksi viedä äidin nykyiseen työpaikkaansa lounastunnilla, jolloin kaikki ovat lähiravintolassa nauttimassa curryherkkuja:

Kävelemme peräkkäin kohti hissejä, kun tiellemme osuu toimitusjohtaja Thomas Örn, joka on näköjään jälleen jättänyt lounaan väliin. Hänen silmissään palaa kuumeinen, korkeasta motivaatiotasosta kertova tuli. Välillämme on aina ollut tietynlainen sielunyhteys, mutta tällä kertaa en ilahdu hänen näkemisestään.

Thomas katsoo äitiä kiinnostuneen näköisenä, ja äiti mulkoilee takaisin riidanhaluisesti. Olen tuskallisen tietoinen hänen marjastussaappaistaan ja niiden varsiin katoavista sukkahousuista. ”Tämäkö on lähettipoika?” hän kysyy minulta Thomasiin päin nyökäten.

Kauhukseni huomaan hänen laskevan kätensä Thomasin hihalle ja madaltavan äänensä luottamukselliseksi. Thomas näyttää kiusaantuneelta, mutta äiti roikkuu kiinni kuin naava. Kun hän kertoo imettäneensä minua viisivuotiaaksi asti, teen kuten olen tämänkaltaisissa tilanteissa aina tehnyt. Kuvittelen irtautuvani kehostani ja liitäväni ulos lähimmästä ikkunasta.


Äiti pyytää päästä pesuhuoneeseen, jota hän nimittää kotoisasti riu’uksi. Odotamme Thomasin kanssa wc:n ulkopuolella. Keskustelu ei kulje. Äiti toimittaa asioitaan äänekkäästi oven takana. Epäilen hänen tekevän sen tahallaan.

Matti Järven yksityiselämä on varsin epäsosiaalista. Vain juoksu, palapelit ja päiväkirjanomainen blogi, johon ainoa kommentoija on sitkeä äiti Kittilästä. Sinne äiti kirjaa aivan kaiken peräpukamistaan alkaen. Mutta sitten Matin Täydellinen Elämä saa aivan uuden ja odottamattoman suunnan. Hänen alapuolelleen muuttaa somaliperhe. Matin luokitukset sekoavat ja samoin sekoaa hänen järkensä ja aivan tyynenä hän tekee uskomattoman siirron, jota mielikuvituksellisten, mutta mahdollisten tapahtumien jälkeen itsekin hämmästelee ja jopa katuu.

Matti Järvi päättää häätää Ahmedit hinnalla millä hyvänsä ja sen seurauksena alkaa ajo läpi Euroopan kohti Afrikkaa. Matin vierellä istuu somalipoika Osman ja Kia kuljettaa paria sveitsiläisen kurdiperheen luota Egyptin aavikoille ja takaisin sitä vauhtia, että Matti Järvi on Suomeen palattua ihan toinen Matti. Jopa Oula saa tulla hänestä esiin ja orastava rauhan tunne saavuttaa hänet samaa vauhtia kuin kyky empatiaan ja halaamiseen kehittyy. Pohjakosketus Napolissa on niin väkivaltainen, että sieltä ei voi tulla ylös kuin uutena Mattioulana, jolle maailma näyttää ihan toisen väriseltä kuin pelkälle Matille. Osana pelastusta ovat suolihuuhtelu, juoksuharrastus ja mieletön kyky tehdä nopeita siirtoja. Ja mokkapintainen Osman ei toki ollut vähäisin syy kyynisen markkina-analyytikon muutokseen.

Suurkiitos Gummerukselle, että sain tutustua herraan Jussi Siirilä ja Jussille terveisiä, että ainakin yhden naisvakilukijan hän sai nyt valtaansa! Jussin ote ei herpoa tarinan kuljetuksessa ja parasta on heittäytymisen uskallus: flow-tilasta pitää joskus uskaltaa hypätä pimeään, että saavuttaisi valon. Haluan kuitenkin osoittaa kunnioitusta Matin juoksuharrastukselle (,joka muuten esti napolilaisen kuoleman) ja lopetan Matin juoksua kuvaavaan otteeseen:

Kehoni toimii ongelmitta ja vatsakin on kunnossa. Rullaan eteenpäin kevyesti, jalat ja kädet löytävät rytmin itsestään. Oloni on eheä ja perhosmaisen ilmava, mikä on ollut viime aikoina harvinaista.


Olen kohottanut frekvenssin syksyn aikana pysyvästi sataan yhdeksäänkymmeneen askeleeseen minuutissa. Pystyn nyt juoksemaan vakioreittini läpi viisi minuuttia nopeammin kuin kesällä, ilman syketason nostoa.


Viime aikoina olen pohtinut, kuinka korkealle askeltiheyden voi nostaa. Mikäli esteitä ei olisi, riittävän tiheän frekvenssin saavuttanut juoksija kohoaisi lopulta lentoon.

SAG MIR WO DIE BLUMEN SIND

Marlene Dietrich 

TIUKUKÄRHÖ 'HENDRYETTA'

Ilmoitus: Sarin puutarhablogissa on arvonta! Klikkaa Sari 
kuva Ihanat kärhöt (Minerva 2009)

LOPUSSA ON SEN ALKU

Olen saanut juuri kuulla usealta taholta, että eräiden päivärutiini töissä menee niin, että ensin kahvi tippumaan ja sitten kone auki ja ENNEN työmeilejä yms. napataan auki Leena Lumi. Ja kuulemma järkytys on hirveä, jos siellä ei ole mitään uutta! Voi te innokkaat ja ihanat: Kirjaa ehdin lukea muutaman yön tunnin ja esim. semmoiset vaikuttavat teokset kuin Saturnuksen renkaat tai Kirjan kansa, vievät muutaman päivän, joskus jopa viikon, riippuen siitä, mitä muuta tapahtuu elämässäni, jossa aina tapahtuu.


Nytkin luen yhtä elämänkertaa ja sitten teen taas ihan erilaista, mutta mieleeni tuli, että koska tiedän, miten laiskoja kaikki ovat käyttämään hakukonetta ellen siitä erikseen mainitse, muistelen nyt pari päivää muutamaa viime vuoden kirjaa, jolloin uudetkin lukijat pääsevät vähän jyvälle. Tarjoan uudestaan ne kaksi kotimaista kirjaa, joiden olisi ehdottomasti pitänyt olla Finlandia -ehdokkaina: Satu Koskimehen Hurmion tyttäret ja Jussi Siirilän Juoksija.  Sen lisäksi tuon vielä esille viime vuoden parhaan kirjan eli Graldine Brooksin Kirjan kansa, jonka nerous on jo sen kannessa. Kun luette kirjan, näette tuon kannenkin ihan toisin. Se on muuten ainoa kansi, jonka olen vienyt hiljaisuuden blogiini Lumikarpaloon, joka ei ole työblogi, vaan retriitti.


Ehkä aloitamme kirjalla, joka sai Leena Lumi Finlandian 2009...


PS. Kannattaa huomata, että otantani oli viime vuonna 140 kirjaa, joten ei niin pikkusijoituksia Sadulle, Siirilälle ja Geraldinelle.

PELASTUNEET

Tänään aion katsoa MTV3:lta klo 20 dokumenttielokuvan Pelastuneet, jossa kerrotaan nuoresta saksalaisnaisesta Dorritista ja hänen perheestään. Perhe vietti 1022 päivää piilosssa natseilta Gestapon päämajan vieressä Pieter van de Zanderstraatilla Haagissa.

Katsokaa tekin ja viekää viestiä eteenpäin, ettemme näe sitä päivää, jolloin joku unohtaa!

ISOPURPPURAMEDESTÄJÄN KOLMOSET JA MITÄ TAPAHTUI TÄNÄÄN...

Tältä näytti isopurppuramedestäjän pesässä pääsiäisenä eli kolmoset tuli! Nämä pienokaiset kasvavat vauhdilla, sillä kuulemma lähtevät pesästä jo kaksiviikkoisina. Menkää katsomaan lisää S:n blogista. Ja muistattehan, että pesä on terassilla roikkuvassa lehtikaktuksessa! Hienoja kuvia, joissa kukkakin näkyy...

Ja katsokaa mitä on tapahtunut tänään ja lukekaa S.:n hauska kertomus ja katsokaa koko kuvasarja;-) Katso kuva alla...eräällä hiukan hölmistynyt ilme. Miksiköhän? Lue ja ihastu: Luonto on ikuinen, ihana seikkailukertomus♥

AJAN PATINAA

Rakas patinaan ja rappioromantiikkaan hullaantunut lukijani, Ajan patinaa/ Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet (Sjarmerende gjenbruk, Tammi 2009, suomennos Päivi Kivelä) on kirja juuri sinulle. Ellen Dyrop ja Hanna Kristinsdóttir, valokuvaajana Helge Eek ja kannesta vastaavana Sari Tallqvist, ovat tehneet niin houkuttelevan kirjan, että luot kodistasi ilman suuria käsityötaitoja aivan lumoavan ympäristön, jos olet ymmärtänyt säilyttää kaikki elämäsi vanhat kupit, kakkuvuoat, tapettien loput, vanhat pitsiliinat, kankaanpalaset, peltirasiat, tyynyt, napit, lasipurkit etc. Minä ainakin päätin juuri, ette ellen löydä vanhaa kakkukupuani, käytän uuden erääseen kirjan vinkkiin ja uuden pateevuokani myös, sillä eihän minun patée edes onnistunut!

Minä tiesin tämän: älä koskaan heitä pois tapettiesi loppuja, sillä kun ne laittaa lasin alle saa aikaan ihmeitä. Yksi on tällainen. Jos omistat lasipintaisen tarjottimen, avaat lasin ja liimaat tarjottimen pohjalle unelmatapettiasi, esim. jotain kukallista (Laura Ashley!) ja tunnelman lisäämiseksi vielä sen päälle vanha, pieni pitsiliina ja sitten lasi takaisin päälle. Tulos on aivan uskomaton!


Ethän vain ole heittänyt pois mitään vanhoja, kirkkaita lasipulloja! Niistä saa uskomattoman hienon kukkaryhmäkattauksen juhlapöytään. Homman nimi on tietty se, että jokaiseen pulloon tulee yksi kukka ja pullot ovat sen parempia, mitä erimuotoisempia.


Äläkä koskaan heitä pois mitään yksittäisiä viinilaseja, joissa saattaa olla jopa pieni lohkeama. Tarpeettomiksi käyneistä laseista voi rakentaa kauniin pienoiskasvihuoneen tai ne voi käyttää kynttilänjaloiksi. Minulla on ainakin tänä keväänä muscareita vanhoissa laseissa ikkunalaudat tulvillaan…

Tiedättehän vanhat hienot kerrosvadit, ne tyyriit ja tyylikkäät. Kirjasta löydät ohjeen, miten sellaisen voi hyvin helposti tehdä itse, eikä maksa mitään. Onneksi olen säästänyt kaikki vanhat lautaset ja ne kymmenet munakupit, joita keräsin pitkin maailmaa…Ja turkoosiin huoneeseen saakin nyt tulla yksi huonekalu lisää: ruusukuvioinen lipasto, johon käy mikä vanha tahansa ja sen osaa itse sitten kirjan ohjeella taikoa uniikiksi.


Kirjan lopussa ovat tarkat teko-ohjeet, joten jopa minä selviän kotini ilmeen patinoinnista. Mutta palataanpa hiukan ihan alkuun ja luetaan, mitä Ellen ja Hanna kertovat:


Ihailemme kumpikin intohimoisesti kauniita kirjontatöitä, vanhoja hopeisia ruokailuvälineitä, vanhanaikaisia posliiniastioita ja käytössä kuluneita kankaita. Näemme vanhoissa aarteissa uusia mahdollisuuksia ja haluamme käyttää esineitä niiden alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeavalla tavalla. Etsimme niin sanottua rojua kaikkialta missä liikumme, ja yhdistämme tavaroita yllättävillä tavoilla, jotka heijastavat ikiomaa persoonallista tyyliämme.


Meille rikkaiden maiden asukkaille kierrättäminen on nykyään välttämätöntä – elämme yltäkylläisyydessä ja heitämme aivan liian paljon tavaroita roskiin. Moni esine suorastaan pyytää päästä kotiimme, uuteen käyttöön. Me kierrätyksen kannattajat valitsemme tavarat tunteella, hoidamme niitä huolella ja annamme niiden painaa ajattoman leimansa elämäämme.

Katsele omia varastojasi uusin silmin tai tee retki kirpputorille, huutokauppaan tai kierrätyskeskukseen – ja päästä luovuutesi valloilleen.


Niinpä! Onneksi minulla on kaikki säästettynä autotallissa, jonne auto ei ole mahtunut viiteentoista vuoteen sekä myös kellari, jonka yksi seinä on täynnä hyllyjä, joissa muhkuraisia kakkuvuokia, kotoa perittyjä lautasia, parittomia kuppeja, vanhoja viinilaseja, joita on vain kolme etc. Tiedän, että teitä kiinnostaa kovasti nyt, mihin käytän kakkuvuoat. Yhden pisteen vihje: tarvitsen siihen kipsiä;-)


Ainoa heikotus kohtasi minut kohdassa decoupage-koristelu. Se on vanha koristelutekniikka, joka avaa huikeita mahdollisuuksia. Kuulemma tarvitsen vain liimaa tai lakkaa sekä kaunista paperia, esimerkiksi lautasliinoja…,mutta että saisin fajanssikannun, joka juuri oikealla tavalla kukkii alareunasta villejä muscareita…ei voi olla totta…Mutta minä saan tuon kannun…


Olen niin kiihtynyt, että unohdin elämän ensimmäisen kerran tehdä tiedosto- tallennusta, joten intohimolla oli melkein hintansa…;-)

Nyt saattaa olla niin, että minulla on kohta Laura Ashley lattia ja ihan ilmaiseksi!


”Elämän onni ei ole siinä kuinka paljon omistamme vaan kuinka paljon nautimme."

Ihana kirja♥

ÄLÄ SAA MINUA...

Älä saa minua muistamaan
älä kävele minua vastaan sillalla
älä katso minua silmiin
älä juo minun itkuani
älä nyyhkäise noin
Älä!

- Leena Lumi -

GONE WITH THE WIND♥

Minulla on suuri addikti elokuvaan Gone with the Wind (1939). Tiedän, tiedän...yltiöromanttista, vanhahtavaa jne., mutta voiko ikinä romantiikka olla vanhahtavaa tai riittävän tuittu Nainen kuten on Scarlett O'Hara (Vivien Leigh) vailla haastetta Miehellle, joka on kuten Rhett Butler (Clark Gable)Rhett saattaa olla macho, mutta hän onkin ainoa mies maailmassa, jolle sen sallin. Toisaalta: Eihän hänkään lopulta saanut Tuittuaan kesytettyä ja molemmat olivat aivan liian ylpeitä onnelliseen loppuun.

Miksikö jälleen vellon tässä aiheessa? No, vaikka en ole tilannut Eeva-lehteä, minulla on nyt kaksi huhtikuun Eevaa ja siinä oli paitsi kiinnostava haastattelu pastori Antti Kylliäisestä, myös Riikka Forsströmin juttu Clark Gable - Vaatimaton kuningas. Ja minä niin vihaan kaikkia karvoja miesten kasvoissa, mutta ah!, Rhettin viikset...

Tämä on varmaan joku salajuoni minua vastaan, että tilaisin Eevan;-) Ainakin tämä harmaa tiistai aivan huutaa nyt romantiikkaa!!!

Ja tässä vähän eli suudelma

Romantiikka 4-ever♥

ROTANPYYTÄJÄ

Inger Frimanssonin Rotanpyytäjä (Råttfångerskan, LIKE 2010, suomennos Anu Koivunen) on uusi tähti lisää psykologisen dekkarin pohjoismaiden kuningattaren upeaan viittaan. Muistaisin tehneeni teille häneltä vain Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE 2009, suomennos Anu Koivunen), mutta asia johtuu vain blogini nuoruudesta. Uutuudet vievät niin paljon aikaani, etten ole ehtinyt tarjoamaan teille Frimanssonin teosta Pimeyden jäljet (Mörkerspår, LIKE 2006, suomennos Anu Tukala), jossa ensimmäistä kertaa tajusin Frimanssonin erityiskyvyn tuoda esille ihan tavallisia naisia, jotka kuitenkin liikkuvat jossain hulluuden ja lievän tervejärkisyyden hiekkaan piirretyllä viivalla. Hallandsposten sanoo saman asian näin: ”Frimansson kuvaa hyvin keski-ikäisiä naisia, joissa on jotain sairasta, jotain mikä näkyy vasta paineen alla, tietyn rajan ylityttyä.”

Rotanpyytäjän päähenkilö on 56-vuotias Rose, joka on vetäytynyt asumaan korpeen, josta käsin hän tekee oikolukua kustantajalle. Muuttaessaan hänellä oli vielä koira, mutta nyt ruokakupit lattialla odottavat ihan uusia puuronnassuttajia…Rosen stressinsietokyky alkaa olla lopuillaan, sillä Oscar Svendsen haluaa korjaukset takaisin jo keskiviikkona eikä Rose tunne kykenevänsä suoriutumaan asiasta. Enää Rose ei ajattele sitä asiaa, joka ajoi hänet korpeen asumaan. Enää hän ei halua muistaa Titusta, eikä etenkään Ingridiä, joka vei häneltä hänen elämänsä suuren rakkauden. Nyt on vain tämä eristyneisyyden rauha, työ, pitkät kävelyt ja erikoiset lemmikit, jotka tosin lisääntyvät hieman liian hurjaa vauhtia. Jos hän muistaa pullean Ingridin, hän lohduttaa itseään:

Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka vievät toisten miehet.

Kuten kirjassa Kissa joka ei kuollut, nytkin käy ilmi, että kenelle vain voi tapahtua ihan mitä vain. Rose ei ehkä olisi menettänyt täydellisesti elämänhallintaansa ellei Titus olisi sairastunut kuolemanvakavasti ja halunnut tavata hänet viimeisen kerran. Rose on aivan varma, että kaikki olisi mennyt ihan hyvin ellei:

Kaikki oli sen naisen syytä. Kaikki oli ollut kunnossa maanantaihin asti, jolloin Tituksen vaimo Ingrid oli astunut Rosen kotiin.

Sen jälkeen alkoivat juorut levitä:

Rose Bruhn on rappiolla. Hänellä ei enää ole otetta elämästä.

Mutta missä on Ingrid? Ja mistä kumpuaa Tituksen aikuisten tyttöjen murhaava viha kadonnutta Ingridiä kohtaan  ja kiintymys Roseen, sillä eihän Rose ollut heidän äitinsä? Ja mitä tapahtuu Rosen päässä?

Frimanssonin kirjat ovat todella pelottavia, sillä niitä lukiessa tajuaa kuinka hiuskarvan varassa saattaa olla meidän monen mielenterveys jos paineet kasvavat liian suuriksi. Alamme tehdä tekoja, joita emme edes tiedosta sairaiksi tai laittomiksi, vaan pidämme niitä oikeutuksina, jotka itse elämä on meille suonut. Kuka tahansa nainen löytää Rotanpyytäjästä itsensä – jos uskaltaa! Toiset ovat Ingrid, toiset ovat Rose ja joku mies löytää itsensä Tituksessa, joka on vain rakastanut kahta naista paljon, mutta ei muistanut, mitä sanotaan petetyn naisen kostosta. Ja tässäkin kirjassa Frimansson näyttää, miten yksi ainoa väärä päätös suistaa monen ihmisen elämän tuhoon lumivyörynomaisena pahan kertaumana. Sillä ellei Rosen olisi tarvinnut enää ikinä nähdä Ingridin herttaisen pulleita, sieviä kasvoja, niin Tituksen ei olisi tarvinnut sairaalavuoteellaan kuulla tyttärensä Julian lukevan hänet tuhoavaa kirjettä, vaan hän olisi voinut rauhassa nukahtaa  Julian lukemaan Horatiukseen:

”Minne karkasi rakkauden riemu, voi, minne hehkuva iho, sulavat liikkeet? Mitä on sinussa jäljellä hänestä? Hänestä, joka huokui himoa, joka suisti minut raiteiltani.”

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut

Inger Frimanssonin dekkarit eivät ole koskaan ennalta-arvattavia. Kuka on lukenut Pimeyden jäljet (Mörkerspår, LIKE 2006, suomennos Anu Tukala) tai Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, LIKE 2007, suomennos Anu Tukala) ei ole vieläkään toipunut, sillä Hilja Agnevik tai Justine Dalvik eivät todellakaan ole mitään tyypillisiä rikoskirjallisuuden päätähtiä. Frimanssonin erityistaito on luoda henkilöhahmoja, jotka vähäisyydessään ja vaurioituneisuudessaan kohoavat kuin elämää suuremmiksi: hän antaa tyypilliselle objektille subjektin roolin. Huomaamattomasta ja tavallisesta tulee tragedian tekijä, ei sen kohde.

Inger Frimannsonin  Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE 2009, suomennos Anu Koivunen), ei petä lukijaansa. Olen todellakin kranttu dekkarien suhteen, sillä luen ne kaikki, joten tiedän siis mihin verrata ja mistä puhun. Pohjolan psykologisen dekkarin kuningatar Frimansson veti minut uutukaisellaan tajunnan pohjaimuun – heti! Huomasin pidättäväni hengitystä, hyperventilaatio uhkasi…, sillä kun olet alusta asti murhaajan pään sisällä tietämättä olevasi siellä, samaistut tulevaan ja kun huomaat alkavasi tehdä vääriä asioita, et pysty enää lopettamaan…


Yöpaita pois, karheat kädet, ja nyt Bethin pitäisi alkaa kiemurrella ja huokailla, houkutella halu horroksesta. Nyt Ulf levitti hänen reitensä, avasi ne erilleen, työnsi sitten ja etsi, mutta Beth oli ikään kuin kiinni ja suljettu.

Torjunta sai Ulfin häkeltymään.


”Rakas, minä haluan”, Beth yritti, mutta hänen äänensä oli väsynyt, ja vaikka hänen kätensä lypsi ja puristi, Ulf kääntyi kyljelleen ja nukahti.


Beth sulki silmänsä ja itki silmäluomiensa alla, mutta ei Ulfin vuoksi vaan siksi, että alkoholi oli saanut hänet hauraaksi ja masentuneeksi, niin kuin aina, aina.


Niinpä. Ihan tavallinen Beth. Opettaja, jonka kaksostytöt kuolivat heti synnyttyä. Beth, joka joutuu tapaamaan dementoitunutta, hankalaa äitiään, on syvästi kiintynyt kumppaniinsa Ulfiin. Beth, joka on krapulassa heidän kesäpaikassaan. Beth, jonka katse alati etsii metsän varjoista kissaa, korppia, outoa varjoa. Mutta sitä ennen Mies:

Hitaasti Mies astui kohti Kaarinaa. Jos hän saisi tämän hihittämään. Se pehmittäisi Kaarinan ja paljastaisi ihon.


Kaarina pieni, hymytyttö…tule metsään leikkimään.


Naisen painava rinta – Mies piteli sitä, punnitsi sitä kädellään. Kaarina navetan lämmintä seinää vasten. Ja pehmeä mekkokangas, jota hän työnsi syrjään, etsi ja kiskoi, naisen pienet nyyhkäyksen kaltaiset sanat ja huokaukset…Kun Mies ajatteli Holgeria, kun hän ajatteli sitä, hän kovettui, tunnusteli, työntyi sisään.

Naisen hehkuvaan, polttavan kuumaan piilopaikkaan.

Ja koko ajan mukana Frimanssonin tiheä kerronta, joka ei irrota. Ja kuitenkin mukana luonto, ihan likellä, kiinni: metsän varjot, vasova hirvi, kissa, joka tulee ja menee halujensa mukaan, uros ja naaraskorppi, elinikäinen pari, vanhojen hedelmäpuiden runkojen sammal ja jäkälä ja Bethin Raivo:

Välillä Bethin valtasi Raivo, joka nousi ja vyöryi ulos rinnasta. Todellinen alkuvoima ja vahvuus. Niin kävi nyt. Hänen kurkustaan kohosi korina, joka vahvistui hänen kävellessään. Raivo kasvoi, väkevä järistys, jonka ansiosta hänen jalkojaan ei kirvellyt, vaikka hänen jalkansa tallasivat nokkosia – hän tuuppasi hataran oven lantiollaan auki. Sisään. Kyllä. Sisään.


Bethillä on pissahätä. Hänen jalkansa olivat juuttuneet kivilattiaan. Hän sulki silmänsä ja antoi virtsan valua kuumana ja puhtaana pikkuhousujen läpi.

Kissa joka ei kuollut –teoksen henkilöhahmot ovat niin taidokkaasti kuvattuja pikkuerikoisuuksineen, että lukija aavistaa tällä nyanssien nautinnollisella lukemisella olevan hintansa kuitenkaan aavistamatta, mistä isku tulee. Ja kun se vihdoin tulee, sisälläsi kuuluu outo huuto, äänetön kauhun kysymys: Voiko kenestä tahansa tulla tappaja kunhan vain outojen yhteensattumien summa on riittävä?

Frimansson tarjoaa jälleen kerran ja ehkä nyt jo psykologisen dekkarin ylintä pienaa tavoitellen täydellisen piinan, joka kuivattaa kitalakea ja jonka muistijälki on pitkä. Myönnän: Kissa joka ei kuollut on voimakas punaviini, suuta kuivattava ja veren värinen.


Itsehän tulit tänne, tämä on sinun syytäsi!


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjavalas  ja Lukutuulia

HUHTIKUUN NOITA

Majgull Axelsonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, WSOY 2000, suomennos Kaarina Sonck) on aiheeltaan ja tarinankuljetukseltaan traaginen, maaginen ja hämmentävä kirja. Tarina antaa pääosan ja suurimman vallan sille, jolta on viety kyky liikkua ja puhua. Hänelle, jolta elämän viime metreillä viedään jopa kyky niellä. Hänen nimensä on Desirée, joka tarkoittaa kaivattua. Hän syntyy vaikeasti vammaisena 50 –luvun Ruotsiin, kansankotiin, jossa tuolloin jopa kampurajalkaiset hävitettiin laitoksiin, pois silmistä, pois mielestä, pois pilaamasta maisemaa.

Se, miksi Ellenille syntyy vammainen lapsi, on köyhyyden syytä. Mutta Ellen selviää köyhyydestä pystypäin, saa kunnon miehen ja haluaa elää ’säällisen’ elämän saaden siistin kodin ja ihania lapsia. Ellen ei tiedä, mitä tuhoja ’nälkämato' on hänessä tehnyt ja niin syntyy Desirée, joka piilotetaan ja unohdetaan Hubertssonin johtamaan sairaskotiin.


Kohtalo on kuitenkin päättänyt tasoittaa ja antaa Desiréelle yliluonnollisia kykyjä. Hän pystyy näkemään ajan läpi, leijumaan ja ottamaan ihmisen haltuunsa. Hän voi asettua lokin tai variksen silmään ja kulkea näin paikasta toiseen Hän voi levätä sadepisarana puunoksalla samanaikaisesti, kun hänen fyysinen olomuotonsa vääntelehtii epileptisten kohtausten kynsissä.

Huhtikuun noita on toisenlainen. Hän tietää mikä on. Ja opittuaan tuntemaan kykynsä hän pystyy näkemään ajan läpi ja leijumaan tilassa, hän pystyy piiloutumaan vesipisaroihin ja hyönteisiin yhtä helposti kuin ottamaan haltuunsa ihmisiä. Mutta omaa elämää hänellä ei ole. Hänen ruumiinsa on aina ohut, epätäydellinen ja liikkumaton.


Desirée saa tietää, että Ellen on ryhtynyt kasvattiäidiksi kolmelle eri kodeista ja eri olosuhteista tulleille tytöille: Christinalle, Margaretalle ja Birgitalle. He kaikki ovat jo aikuisia ja nyt Desirée haluaa kirjeellä tehdä kaikille tiettäväksi, kuka oli Ellenin oikea lapsi, sillä eiväthän tytöt tienneet. Ellen istui visusti synkän salaisuutensa päällä ja täytti kunnialla roolinsa kolmen huostaan otetun tytön äitinä.

Christina vetää keittiölampun lähemmäs, pitelee sitä oikeassa kulmassa roosanvärisen paperin yllä ja lukee:


Minä olen se jota on kaivattu
Minä olen se joka ei koskaan tullut
Minä olen unohdettu sisar


Ja pari senttiä alempana kiemuraisella miniatyyritöherryksellä:

Minäkin istuin Ellen-tädin kirsikkapuussa.
Vaikkette te sitä huomanneet!
Ellen-täti, tant Ellen, tantellen, tarantella!
Hämähäkki vai tanssi?
Hämähäkki!


Niin, kolme tyttöä kirsikkapuussa. Kerran tytöt kiipesivät kaikki sinne, vaikka Christinaa pelotti ja hän jäikin alimmalle oksalle ja korkeimmalle kiipesi tietenkin Birgitta ja Margareta jäi puoliväliin. Ellen oli tuomassa tytöille tarjottimella mehua ulos, kun näki ’tyttönsä’ puussa. Hän juoksi hakemaan kameran ja sai ihastuttavan kuvan, joka sen ajan mukaisesti väritettiin valokuvausliikkeessä. Birgitta sai haluamansa roosan värisen mekon, Margareta keltaisen ja Christina joutui tyytymään vihreään, vaikka rakasti roosaa.

Tuo kuva seisoi vuosikausia Ellen tädin piirongin päällä tarjoten Ellenille hauskan, tytöille ristiriitaisen muiston. Surullisin kuva oli Desiréelle, jolle se oli kuin huutomerkki hänen osattomaksi jäämisestään.


Majgull Axelsonin tarina on kiehtova, mutta se olisi ollut liian yksipuolinen ja rankkakin ellei hän olisi ottanut Desiréen rinnalle mukaan Ellenin kasvattityttöjä, jotka huomattavassa erilaisuudessaan tuovat arjen liikettä sairaskodin ahdistavaan, aikataulutettuun laitoselämään ja Desiréen maagisiin suorituksiin.


Lukija alkaa väistämättä kiinnostua lääkäri Christinasta, fyysikko Margaretasta ja alkoholisti Birgitasta jääden pohtimaan, voivatko geenit aiheuttaa näin kovat erot kasvattisiskojen välille, sillä kotihan oli kuitenkin Ellenin hellyydellä ja huolella vaalima. Jokainen tytöistä kantaa kuitenkin omaa raskasta tunnevammalastiaan varhaislapsuuden kauhuista ja näin heidän tiensä kulkevat toisistaan pois ja kohtaamista tuskin olisi tapahtunut ilman Desiréen asioihin puuttumista.

Kirjassa on myös mielipuolista räväkkyyttä, sillä Birgitta on todellakin kaikkea sitä, minkä hän kirjan loppupuolella viinakahjuissaan tuo esille: ”Äpärä. Lehtolapsi. Räkänokka. Saatanan penska. Sottapytty. Viemärirotta. Paskiainen. Ällö. Kauhukakara. Ongelmalapsi. Kännärikersa. Letukka. Lutka. Huora. Kinkku. Panopuu. Rassi. Narkkaripimu. Doupparihoratsu. Diilerihuora. Yhteishyvä. Kurahaara. Noita-akka. Kyykäärme. Eukkorähjä. Alkis. Dokuämmä. Bluffari. Fuskupelaaja. Sosiaalitapaus. Kerjääjä. Homssu. Petturi. Varas. Tappaja. Murhaaja. Valehtelija.”

Minä pidin kirjassa eniten Desiréen asettumisesta kauniiseen naiseen ravintolassa, sillä silloin hän sai viettää yön rakastamansa tohtori Hubertssonin kanssa. Sai maistaa, mikä on Hubertssonin iho ja sai kokea mikä on rakkauden ilo. Se oli yhtä kaunista kuin lepääminen vesipisarana puun oksalla.

Kaunista olisi lopettaa vesipisaraan, mutta en saata olla tarjoamatta teille kirjan viimeisessä luvussa olevaa Stig Dagermanin runoa, sillä se soi tummasti:

Niin pian jo valkenee poski.
Vesihuuliltas suutelon saan.
Katso liidulla piirtää lokki
runon yöhön mustimpaan.

AGNETHA FÄLTSKOG 60 VEE TÄNÄÄN!

Voi hyvänen aika sentään, minne kaikki vuodet ovat menneet. Vasta eilen olin villi teini ja kuuntelin Abbaa ja nyt Abban ihanainen Agnetha Fältskog täyttää jo 60 vuotta! Onnea sinulle Agnetha ja nyt saatkin esittää tämän. Mitä olisimmekaan olleet ilman Abbaa...

MAA JOTA EI OLE

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
kuva Iines

SITÄ SUN TÄTÄ 2

Julkaisin syksyllä muutamaan kertaan tämän Ilonan nummikanervan ja tästä ovat olleet kiinnostuneet muutkin kuin minä. Tässä nyt kertaus, miltä näyttää, jos lähdette kauppapuutarhasta kyselemään, mistä tätä saisi.

Ah!, kaunista, kaunista on kovin♥

Sari kertoi, että jos haluaa tätä nummikanervaa tilata omalta kauppapuutarhaltaan, kannattaa muistaa lajin latinankielinen nimi, joka on Daboecia cantabrica. Hoito-ohjeita löydät lisää Sarilta.

Muistattehan 'My English Cottage Dreamin'?

Mieheni löysi Luvialta tällaisen sisääntulon ja hän on luvannut minulle samanlaisen jos vain luovun siitä brittiläisestä unelmastani;-)

Oi voi noita miehiä!

SITÄ SUN TÄTÄ 1

Tämä Töröttäjä tässä on tyttäreni Merin koira Dina, kuten tiedätte. Kirkkoherra Voitto Virolla oli myös villakoira, josta hän aikanaan kirjoitti suurta kohua herättäneen kirjan Toni, veljeni.

Minä mainitsin tänään ko. kirjan blogissani, mutta siitä kirjoittaa enemmän Elämänkulkija (klikkaa nimeä!) joten menkääpä lukemaan Koirasta sielunkumppanina!

Toinen asiani liittyy kotipitäjääni Luviaan, jonne lähdimme jo keskiviikkona ja palasimme eilen. Halusin niin kovasti päästä meren rantaan, joten sen teimme. Kamera oli tietty mukana. Nyt linssiin ei kuitenkaan osunut joutsenia, vaan puusta tehtyjä patsaita. Älkää vaan kysykö minulta mitä ovat vasemalla olevat hahmot, sillä emme saaneet vastausta edes soittokierroksella. Sen sijaan oikealla olevat hahmot teidän pitäisi tunnistaa! Siinähän on pitäjän oma tyttö Susanna Ruusunen ja meidän pääministerimme Matti Vanhanen. Patsas oli ensin kylän keskustassa, mutta sittemmin se siirrettiin meren rantaan tuulettumaan...Varmasti erotatte, kumpi puupökkelö on arvoisa pääministerimme;-)

KENET KELPUUTAT OMAAN TAIVAASEESI?

Olen lukenut Alice Seboldin Oma taivas -kirjan monasti, mutta en tuo sitä kantta enempää blogiini. Sen sijaan tuon siitä aiheen, jonka kirja väistämättä nostaa pintaan: Keitä on sinun taivaassasi? Kenet kelpuutat mukaan tuonpuoleiseen, jos saisit sen itse päättää. Kirjassahan Susie löytää taivaasta paitsi suuresti rakastamansa isoisän, myös rakkaan lemmikkikoiransa.

Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti aikanaan suurta kohua herättäneen kirjan Toni, veljeni (1980), jossa hän pohtii pienen villakoiransa innoittamana ajatusta, että eläimellä on sielu ja eläin pääsisi näin ollen myös taivaaseen.

Eino Leinolla oli rakas koira, josta hän teki kirjan Musti (1957).Teoksessa suuri runoilijamme käy unessa keskusteluja lapsuutensa ystävän Mustin kanssa.

Thomas Mann, Raija Oranen, Mirja Pyykkö ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet kirjan omasta parhaasta ystävästään, koirasta.

Huhtikuun Eeva -lehdessä Liisa Mantereen jutussa kerrotaan Helsingin Pakilan seurakuntapastorista Antti Kylliäisestä, joka syksysllä 1997 aiheutti suuren kohun kirjallaan Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäistä alettiin välittömästi kammeta ulos kirkosta.  Viime syksynä häneltä ilmestyi kirja Armoa työhön. Kirkossa taistellaan nyt siitä, kuka tulkitsee Raamattua oikein. Kylliäinen toteaa:

"Että meidän arvoisat piispamme kehtaavat tehdä sellaisia päätöksiä kuin samaa sukupuolta olevien siunaamatta jättäminen...Toisaalta jos ajattelen Imatraa - siellä seurakunnasta erotaan, koska kirkkoherra on vaihtaut sukupuolta - on pakko todeta, että sellainen kirkko kuin kansa. Mikä se sellainen kristitty on, joka suhtautuu toiseen näin tuomitsevasti?"

Näin kirjoitin Imatran papin kohtalosta aiemmin:

Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa, kun empatia, myötäelämisen kyky tuntuu täysin kadonneen?

Onko nyt koittanut suden hetki, jolloin peto päästetään irti?
Joku julkisesti kauhistelee, kuinka suurta hämmennystä seurakuntalaisissa aiheuttaa transseksuaalipappi, jos hän saa jatkaa tehtävässään!
Missä on empatia pappia kohtaan? Missä on myötätunto siihen, mitä hän kokee ollessaan jo nyt sairaslomalla ennen kuin rankat leikkaukset ja hormonihoidot alkavat?
Missä on kiitollisuus siitä, että hän on niin ilossa kuin surussa elänyt seurakuntalaistensa rinnalla näiden elämän suurissa murroksissa?


Kuvitteleeko joku, että transseksuaalisuus tai homous tai lesbous on valinta? Missä on suhteellisuudentaju ymmärtää, kumman kärsimys on suurempi: Ilmiselvästi kärsivän papin, jolla on rankka, vuoden sairasloman vaativa hoito edessään vai seurakuntalaisen hämmennys, kun Jumalan palvelija palaa työhönsä muuttuneena ulkoisesti, mutta sielultaan ihan yhtä nöyränä jakaakseen apua ja lohtua sitä tarvitseville?


Mikä meitä vaivaa, kun näemme kärsivän ihmisen tai eläimen ja käännymme pois? Mitä maksaa antaa vähän lohtua ja tukea ja silitystä?
Muutama hetki hellyyttä ei tyhjennä kukkaroa ja kohdattu katse voi jollekin olla se ainoa viikkoon. Muutama sana ilmiselvästi yksinäisen vanhuksen kanssa, voi olla se ainoa sana, jonka hän kuulee viikon aikana. Avattu ovi ja hymy päälle ei vie rahoja tililtäsi.


Meiltä puuttuu kärsimys! Vain kärsimyksen tie synnyttää kyvyn empatiaan, myötäelämiseen. Sunnuntailapset eivät koe kärsimystä, mutta heiltä ei myöskään irtoa aitoa empatiaa. He ovat kyvyttömiä, vajavaisia. Pitää kulkea polvet verillä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.


Tommy Tabermannilla on loistava runo Road Map, joka kertoo perille löytäjistä. Toivon, että tämä runo lohduttaa nyt niitä, jotka tuntevat olevansa hukassa, myös tällä hetkellä sairaslomalla olevaa kirkon palvelijaa:


Jotka tulevat suorinta tietä,/ saapuvat tyhjin taskuin./ Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella,/ outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on,/ että eksymättä/ et löydä perille./

Eikö taivas olekin paikka, jossa kohtaat juuri ne, joita olet eniten elämässäsi rakastanut!

PS. Yllä olevasta kuvasta sen verran, että luulin kuvan olevan viimeinen Olgasta, mutta ihme tapahtui...Päivä oli kuuma ja huolimatta tulehduskipulääkkeestä, jota Vanha Neiti saa nivelrikkoonsa, oli kävely muuttunut vaikeaksi. Makasin vatsallani suuren syyshortensia alla, ampiaiset pörräsivät ja minä kyynelehdin runsaasti kuvaa ottaessani: Siitä tämä Olgan katse! Odotime vain Olgan omaa lääkäriä kotiin Italiasta, mutta sainkin samana päivänä soiton Ihanalta Kustannusherralta ja asia koski kirjoja, joita teen. Taisin taas alkaa kyynelehtiä, sillä hän kysyi, mikä minun on...Minä annoin tulla kaikki! Ja silloin tapahtui ihme: Ihana Kustannusherra kertoi vanhasta colliestaan, jolla on nivelrikko ja jolle oli suositeltu Fortiflex -nimistä valmistetta tulehduskipulääkkeen lisäksi. Sen käytön aloittaminen teki vanhasta colliesta jälleen liikkuvan. Soitin apteekkiin ja tilasin sinne ko. tuotetta. Pääsimme hyvin nopeasti aloittamaan Fortiflexin ja muutamassa päivässä koiruutemme liikkuminen parani selvästi ja viikon kulutta hän juoksi! Olen aina sanonut, että ihmeitä tapahtuu ja taas sain sen todeksi tuta. Kiitos Jorma♥

Laittakaa sana kiertämään koiraihmisten keskuuteen tästä valmisteesta!

PÄÄSIÄISENÄ OIKEIN KILTIT VOIVAT SAADA OMAN PUPUN!

Se on nyt todistettu: Olen ollut hyvin kiltti, sillä kun olin poissa kotoa, niin sinä aikana oli hyllylleni ilmestynyt oma Voimapupu, Lohtupupu, Pääsiäispupu....M.O.T.
Mutta äsken Auli Kanadasta huomasi minun olevan koneella: Hän kovasti ihmetteli in English, että mitä minä teen koneella, kun olen out of office, joten joudun nyt sulkemaan.

Kuvasin teille kotipitäjässäni jotain hieman hassua, jota en tohdi laittaa näin juhlapyhinä, vai voisko jo maanantaina;-)

Palataan♥

RAUHAISAA PÄÄSIÄISEN AIKAA TEILLE KAIKILLE♥

out  of office but with Appassionata 
kuva Anu

PÄÄSIÄINEN LÄHESTYY JA...

Pääsiäinen lähestyy ja sitä myötä olen jäämässä pienelle lomalle. Sitä ennen kuitenkin vielä muutama postaus.

Lapsiperheille suosittelen pääsiäislukemiseksi Beatrix Potterin kirjaa Petteri Kaniinin Satumaailma (Otava  1998), joka sisältää Potterin koko tuotannon. Kirjassa on 23 alkuperäistä Petteri Kaniini -kirjaa sekä neljä aikaisemmin julkaisematonta teosta.

Vakuutan, että kirja on niin hurmaava, että luette sitä myös omaksi iloksenne. Pastellisävyiset kuvat ovat miltei syötävän ihastuttavia ja tarinat herttaisen sopivia kaikille ikään katsomatta.

Tarinoiden suomentajia ovat olleet Riitta Brörklund, Eeva-Liisa Manner, Raija Mattila, Hannu Tarkka ja Johanna Venho.

Suosittelen lämmöllä!

PS. Päivän hyvä uutinen oli se, että Mia on saanut blogini arvonassa voittamansa kirjapaketin vihdoinkin perille Chileen! Ja kun olette klikanneet nimeä, katsokaa kuvaa, jossa Peikkokukkulan Valtiatar relaa riippumatossa, kirja kädessä ja koiruus rintansa päällä...kuvan nimen täytyy olla Naisen Paratiisi.

MARLENE DIETRICH - SININEN ENKELI

Wilhelmine Elisabeth Josephine Felsingille ja komisario Louis Otto Erich Dietrichille syntyy toinen tytär 27.12.1901 yhdeksän jälkeen illalla. Lapsi saa nimen Marie Magdalene. Parikymppisenä nuori Marie Magdalene yhdistää etunimensä ensimmäisen ja viimeisen tavun ja siitä lähtien olemme tunteneet hänet nimellä Marlene Dietrich.

Taitavan elämänkertakirjurin Donald Spoton Marlen Dietrich – Sininen enkeli (Blue Angel – The Life of Marlene Dietrich, Ajatus Kirjat 2010, suomennos Ruth Jakobson) vie meidät Unter den Lindenin tyylikkäälle ostoskadulle Berliiniin, joka oli Marlene Dietrichin lapsuuden kasvualustaa. Saamme seurata myös hänen nuoruusvuosiaan ’20-luvun Berliinissä, ’ihmeellisessä paikassa, joka pursuaa mitä mauttomimpia asioita, mutta on silti mahtava elämys’, kuten näytelmäkirjailija Bertol Brecht neljän miljoonan asukkaan Suur-Berliiniä kuvailee. Lukija joutuu aivan mielettömän innoituksen valtaan lukiessaan tuon ajan Berliinin taide- ja kulttuurielämästä. ’Berliner Luft’ tarttuu myös nuoreen Marleneen ja hänestä tulee suurkaupungin rohkea eläjä, joka ei anna enää kodin spartalaisen kasvatuksen rajoittaa kokemuselämäänsä.

Kuka on lukenut Donald Spoton kirjoja, saa jälleen kokea, kuinka hän suhtautuu ’tähteensä’ empatialla ja syvällä tarkkuudella, joka ei anna sijaa filmimaailman ’väärille todisteluille’, joskaan hän ei myöskään yritä mitään salata eli asiat asioina. Hänellä on tutkijan luonne ja pääsemme Marlene Dietrichin elämänkerrassa tutustumaan paitsi valovoimaiseen näyttelijään ja laulajaan, myös aikakauden poliittiseen ja yhteiskunnalliseen perustaan, joka oli kasvualustana Marielle, meidän Siniselle enkelillemme.

Marlenen Berliinin vuodet olivat hänen ’vauhtiin päästyään’ varsin hurjat ja myös työntäyteiset. Aamupäivät menivät filmistudiolla, iltapäivät teatterikoululla ja useina iltoina oli vielä näytelmäesityksiä. Marlenen roolit olivat vaatimattomia, paljon kabareetyyppistä ja hän myös lauloi. Samaten hän viihtyi erinomaisesti Berliinin yöelämässä ja etenkin lesbopiireissä ja –baareissa. Tästä huolimatta hän avioitui 21-vuotiaana Rudolf Sieberin kanssa. Tämä avioliitto kesti ja pari sai yhdessä myöhemmin tyttären Marian, mutta kyseessä ei ollut avioliitto sanan perimmäisessä merkityksessä, sillä kumpikin eli vahvasti omaa muuta yksityiselämäänsä ja Marlene oli selvästi ja sitä mitenkään piilottelematta biseksuaali. Kautta kirjan saamme lukea orvokkikimpuista, joita Marlene aika ajoin hyvinkin innokkaasti toimitti naisille joihin oli ihastunut. Suosittu saksalaisrunoilija Stefan Georg ja hänen opetuslapsensa ,’georgistit’, pitivät laventelinsinistä väriä homorakkauden tunnusmerkkinä ja orvokkeja sen eroottisuuden ilmentymän symbolina.

Marlene oli oman tiensä kulkija liihottaen vaikuttavana Berliinin ravintoloissa ja kahviloissa ilman rintaliivejä ja pikkupöksyjä, mikä oli siihen aikaan erittäin uskaliasta ja modernia. M. suhtautui kuitenkin tiukan pidättyvästi huumeisiin ja liialliseen alkoholinkäyttöön. Käthe Haack muisteli Tribune-teatterin johtajan hienossa talossa pidettyjä hienoja tanssiaisia näin:

Joukosta erottui vain yksi nainen, Dietrich. Hän astui esiin ja tarttui kädestä toista suurta kaunotarta, Carola Neheriä. Sitten he tanssivat yhdessä tangoa. Näky oli unohtumaton, ja kaikki muut tekivät ällistyneinä tilaa ja seisahtuivat katselemaan.

Se muu, mitä tiedämme Marlenesta ennen erästä tärkeää iltaa:

Marlene piti salaperäisen kiehtovaa ruotsalaisnäyttelijää Greta Garboa esikuvanaan.

Marlene oli niin tietoinen kasvoistaan, ettei halunnut tulla kuvatuksi sivusta, sillä hänellä oli hieman pysty nenä. (Eräs Marlenen mielitietyistä paljastaa tähden kesällä 1929 viimein päättäneen kestää plastiikkakirurgian riesat ja antaneen tällöin muotoilla nenänsä uudelleen.)

Ja sitten istummekin jo Kaksi kravattia revyyn katsomossa ja siellä istuu myös mies, joka koluaa Berliinin teattereita etsien laulavaa näyttelijää elokuvaansa. Kun hän kuuli D:n lausuvan ainoan repliikkinsä ja nähtyään, kuinka tämä nojaili kulisseihin ”huokuen jäätävää ylenkatsetta koko ilveilyä kohtaan”, mies poistui salista. Mies oli ohjaaja Josef von Sternberg ja Marlene Dietrichiä ei sen koommin enää teatterinäytelmissä nähty.

Aistiessaan Dietrichin luontaisen eroottisuuden ja lumoavan ylenkatseen von Sternberg näki mielessään naisen, joka oli täysin kykeneväinen syöksemään (tahattomasti) miehen täydelliseen turmioon. Hän ei kelpuuttaisi Lolan rooliin ketään muuta. Sinisen enkelin tähti oli syttynyt!

Dietrich ja Stenberg ovat kuin luodut yhteistyöhön, ystävyyteen ja myös sänkykamariin. Melkein suoraan Sinisen enkelin ensi-illasta Marlene nousee Bremen-alukseen ja lähtee kohti New Yorkia. Myös laivalla on orvokkiromantiikkaa, johon tosin avioliitossa oleva toinen osapuoli ei vastaa. Tähän Marlene valistaa:

Euroopassa ei ole niin väliä sillä, onko sitä mies vai nainen. Rakastelemme kenen kanssa hyvänsä, joka tuntuu houkuttelevalta.

New Yorkissa Marlene joutuu heti ankaralle dieetille, sillä yhdeksän kilon ylipaino on uuden mantereen filmistudioille liikaa. Vuonna 1930 M. pääsee Hollywoodin Paramount –studion tähtikaartiin. Marlene tekee ensimmäisen Hollywood elokuvansa löytäjänsä, ystävänsä ja rakastajansa ohjaaja Stenbergin kanssa. Elokuva on Marokko ja von Stenberg määrää pilkuntarkasti kaikesta, myös siitä millainen tähtikultti Marlenesta on määrä tulla.

Von Stenberg sai Dietrichin näyttämään Paramount-yhtiön ja koko maailman silmissä suurenmoiselta mutta tunnistettavan inhimilliseltä olennolta – uudelta Garbolta, mutta sydämellisemmältä ja jotenkin monisärmäisemmältä. Mutta läheinen suhde paljastaa von Stenbergille, että Marlenessa ei välttämättä ole mitään, joka kuuluisi vain yhdelle mieluiselle ihmiselle tai edes tusinalle. Stenberg peilaa Dietrichiä hänen kanssaan tekemiensä filmien kautta:

Dietrich oli itsetuhoisen miehen viileän etäinen viettelijätär, karkea nainen, jolla oli leikittely verissään (kuten Sinisessä enkelissä). Tahriutunut viihdeartisti saattaa silti olla myös uskollinen perässäkulkija (elokuvassa Marokko); prostituoitu, jolla yllättäen onkin korkeat moraalikäsitykset (Eri lippujen alla); pitkästynyt matkaaja, joka pärjää elämässä sanavalmiutensa ja viehätysvoimansa ansiosta (Shanghain pikajuna); ja lapselleen omistautunut äiti (Vaalea Venus).

Dietrich ja Stenberg tekivät kaiken kaikkiaan yhdessä seitsemän elokuvaa, jotka eivät olleet kriitikko- mutta kylläkin suuria yleisömenestyksiä. Kukaan ei koskaan osannut tuoda Stenbergin jälkeen elokuvassa Marlenesta esiin sitä, minkä toi Stenberg. Stenbergin Marlene, kuvattu valojen ja varjojen leikkinä, on se Marlene Dietrich, jonka me muistamme.

Marie Magdalene Dietrichistä oli tullut Josef von Stenbergin avulla La Dietrich. Emme voi kuitenkaan unohtaa, että Marlenella oli aina ollut kyky hätkähdyttää. Sinisen enkelin ensi-illassa Saksassa hän oli sitonut kimpun orvokkeja haaraväliinsä ja kautta kirjan huomaamme, että kun La Dietrich saapui paikalle, kukaan ei voinut olla häntä huomaamatta.

Spoton kirja kertoo niin paljon myös Hollywoodin sisäisistä suhteista ja muista sen ajan kuuluisuuksista, että tuntee itsensä miltei tirkistelijäksi, mutta – luvalla. Oma suuri tragediansa on Maria tytär, jolle äidin kaunis varjo on niin suuri, että hänen pitää syödä itsensä jo nuorena sairaalloisen ylipainoiseksi…

Marlenen nais-ja miesuhteista on pelkästään kiinnostavaa lukea, sillä kaikki oudolla tavalla myötäilevät Marlenen riippumattomuutta ja oikeutta ottaa ja jättää. Silti aina jää ystävyys.

Kun toinen maailmansota alkaa, Marlene on jo tehnyt tilit selväksi entiseen kotimaahansa Saksaan. Hänen inholleen natsien tekoja kohtaan ei löydy rajaa. Kolmasti saksalaiset yrittävät pyytää Marlenea palaamaan, mutta hän vannookin uskollisuuden valan Yhdysvalloille, saa kansalaisuuden ja päättää lähteä sotilaiden viihdytysjoukkoihin. Siellä hän laulaa liittoutuneiden pojille kotimaansa lauluja, mutta ei saksaksi.  Hän etenee taistelevien joukkojen mukana, syö tölkkiruokaa, kärsii samasta saippuapulasta kuin sotilaatkin, mutta aina kun esitys koittaa, oli pakkasta tai ei, lavalle nousee sädehtivään iltapukuun pukeutunut Marlene, joka saa joukot hetkeksi unohtamaan sodan kauhut ja muistamaan, mitä muuta elämällä on tarjottavana: kauneutta, hauskaa, romantiikkaa…Kun Dietrich illalla aloitti näytöksensä ja lauloi panssariajoneuvojen suojarenkaiden ympäröimänä kappaleen ”I Can’t Give You Anything but Love Baby”, sadat sotamiehet valaisivat häntä taskulampuillaan.


Kenraali Gavinista, joka komentaa divisioonaa hyökkäykseen Berliiniin, tulee Marlenen rakastaja. Vaikka Gavin ei mainitse Dietrichiä kirjassaan On to Berlin (Kohti Berliiniä), niin hän kertoo, että vangitessaan saksalaissotilaita miehet soittivat käsiharmonikalla ”Lili Marlene”, joka oli yhtä tuttu niin liitotutuneille kuin vihollisellekin ja josta oli Gavinin vaatimuksesta tullut 82. laskuvarjodivisioonan tunnussävelmä.


Epilogi

On purevan kylmä helmikuun aamu 1978. Vanha nainen astelee hitaasti ja epävakaasti pariisilaisstudiolle. Hän näyttää vanhalta ja kuihtuneelta rouvalta, joka on eksynyt väärään paikkaan.

Pari tuntia myöhemmin sama rouva saapuu pukuhuoneesta huolellisesti maskeerattuna ja päässään peittävällä harsolla somistettu musta lierihattu. Ohjaaja David Hemmings, tuottaja Sinclair ja pieni kuvausryhmä ovat valmiina ja niin saadaan taltioitua Suuri gigolo elokuvan kohtaus, jossa esiintyy paronitar von Semering.

Seuraavana aamuna on toinen ja viimeinen kohtaus paronittarelta. Hän laulaa erään vanhan saksalaisen laulun. Laulun loputtua putoaa kunnioittava hiljaisuus. Suosionosoituksia. Kyyneleitä. 77-vuotias Marlene Dietrich on astunut 18 vuoden erakoitumisen jälkeen parrasvaloihin vain hyvästelläkseen meidät, sillä jo hetkeä myöhemmin hän on pariisilaiskotinsa suojassa. Meiltä poissa, mutta ei unohdettuna, sillä hänen hurmaavat silmänsä katsovat meitä suoraan kohti hatun harson varjosta.

Lili Marlene 

LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ

Rakastin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastaa enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan.

Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.


Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!

Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Englannin kielestä tulikin Audreylle tärkeä kieli, mutta kaikki muuttui ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.

Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”

Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.


Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.


Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.


Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!

En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!

Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.

Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.

58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.

Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”