Annille ja muille Suuria Kertomuksia arvostaville äideille!
Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…
Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:
Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!
Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.
Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.
Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.
Pane minua, pane. Satuta vähän.
Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?
Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.
Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”
Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.
Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.
Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.
Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?
Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.
Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.
Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…
Appassionata
Tässä Yoda toimii Otson pirtelöpusakan mannekiinina. Menkää Mian blogiin tänne, josta voitte tilata näitä hurmaavia asusteita lemmikeillenne. Ei ole ihme, että Mia on ihan hulluna näihin pikkuisiin koiruuksiin, sillä ne vaan ovat niin...Yoda myös alla♥
Ihan kaikenikäiset äidit haluavat aina palata Prinssi Edwardin saarelle!
Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.
Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjassa Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.
Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.
Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…
Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.
Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!
Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minäkin muistan, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!
Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.
Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: "Carrot! Carrot!"
Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…
Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.
Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.
Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!
Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa. Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemisto löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart Macdonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday.
Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Sara ja Katja/Lumiomena.
Vaan ehkä äiti pitääkin Suomen Turusta ja jännityksestä...
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza:
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan nahkoihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: Saimme hetken viivähtää murhaajan mielessä, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Kolme silvottua uhria, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäisen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
Ehkäpä tämä olisi kiinnostava kirja äidillesi ensi sunnuntaina!
Puhtoinen pulmunen, Hyvä tyttö, Kartanon tytär, Niskojaan nakkeleva oikkupussi, Kunnon nainen, Suomen kansan filmilemmikki…näinhän menisi lista Ansa Ikosesta, jos kansalta kysyttäisiin. Ja lisäyksenä tulisi vielä, että: Menihän Ansa avioliittoon Jalmari Rinteen kanssa, mutta varmasti oli kipinää ja kaipuuta Tauno Paloon…Näin se olisi, sillä Suomen kansa ei melkein kestänyt ajatusta etteikö heidän filmikankaalla ihailemansa romanttisten filmien tähtipari olisikaan totta! Tämä tunne ja lukuisat Ansa Ikosen sekä Tauno Palon että muutamien muiden kanssa tekemät filmit olivat sotavuosina ja myöhemmin hävityn sodan rankkoina jälleenrakennusvuosina kuin balsamia kansan iholle. Sotakorvausjuna tosiensa jälkeen valmistui ja lähti itään, mutta kansa vain jaksoi, sillä rakastivathan vaalea Ansa ja komea , tumma Tauno toisiaan…
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä Patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista teki runsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja hän kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino- keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän oli hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
Ansan olisi pitänyt saada hyödyntää enemmän musikaalista lahjakkuuttaan. Hänhän olisi ollut valmis operettidiiva! Mutta Kansallisteatterissa ei sellaiseen ollut mahdollisuuksia. Unelma ja musiikki, silloin hän syttyi elämään!
Tämä ponkkaripää saapuu näillä tunneilla yli viikoksi. En tiedä, miten selviän nyt kaikesta, sillä olen puutarhassa kuusikin tuntia vuorokaudessa kevään töissä, enkä ehdi häntä vahtia. Tonttimme ei ole aidattu, mikä on suuri vahinko. Jos hankkii ison leikkikehän, Dina huutaa kuin teurastettava ja pitkään liekaan hänestä ei ole, sillä sotkee itsensä sen seitsämään solmuun. Tämä olisi helppoa, jos Alfauros olisi kotona, vaan kun ei. Olen harkinnut jopa semmoista kengurureppua, joissa pidetään vauvoja. Dina on täydellisen rauhallinen sylissä eli nimenä mukaisesti SYLIkoira. Nyt olen tämän puutarhatyän ohessa aivan pakotettu heittämään pitkää lenkkiä, että saan nuoresta neidistä virtaa pois.
Olga on daami ja pysyy omassa valtakunnassaan ja vahtii kaukaa minun jokaista liikettäni kuten oravienkin, joille ei tee yhtikäs mitään, jos kurre tulee liian liki. Nuuhkivat vain. Mutta jos orava juoksee pakoon, Olga antaa vähän vauhtia puuhun kiipeämiseen. On aivan suloista, kun Olga on vielä mukana ja pitää mamista huolta.
Rakkaat lukijani, kiitos teille kaikille monimuotoisista muistamisista. Elän todellakin sekä virtuaali- että todellisuusmaailmaa, mutta yhä useammin ne kohtaavat toisensa. Niin monen kanssa olen jo sähköposti- ja kirjeystävä sekä facebook-kaveri. Viime mainitusta tuli mieleeni, että sinne en ole aikoihin ehtinyt ja tänään kun yritin, mikään salasana (kokeilin varmuudeksi kaikki!) ei avannut minulle sivuani. Joten tässä syy, jos joku on tavoitellut minua siellä ja tiedän, että on. Katsoin aamulla ilmoitusta, jossa oli kuvani ja luki: Wrong Leena N. Eikä ollut 'wrong', vaan minä itte!
Tämäkin päivää laskee iltaan tämän Merin ottaman kuvan myötä. Ja miten minulle tulikin mieleen, että pieni yömusiikki olisi paikallaan kaikille, jotka vain sitä haluavat. Kuvan sininen muistutti, mutta se ratkaisi, että pidän tästä kappaleesta paljon: Chris Rean Blue Cafe
Kiittäen♥
Leena Lumi
PS. Lukekaa kommenteista Bessun hieno ajatus puun istuttamisesta. Ja sitten, mikäli joku ei lue, niin kerron, mitä hän sanoo ikääntymisestä: "Naiset, älkää murehtiko ikääntymistänne: Ne ovat munat, jotka pilaantuvat, eivät kanat."
PPS. Tässä kuva elokuvasta The Door on The Floor, joka perustu John Irvingin romaanin A Widow for One Year (Leski vuoden verran). Elokuva olisi ollut hyvä ellei siitä olisi puuttunut kokonaan Ruth Colen kehityskaari. Ruth oli kirjan kantava hahmo, vaikka Marionin ja Eddien tapaamiseen vuosikymmenten jälkeen, tarina kauniina kaartuukin. Olen aina sanonut, että pitää elää Ruth Colen elämä tullakseen kirjailijaksi. Ruth on toinen kirjallinen alter egoni, Felicia Venhaug toinen. Menkää katsomaan , millä Lumiomena sai minut kyynelehtimään suloisesti tämän päivän päätteeksi.
Eikö juuri eilen
metsän vaalea tytär viettänyt häitään,
ja kaikki iloinneet?
Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,
hän oli salainen polku ja naurava pensas,
hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.
Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,
sillä hän oli metsän vaalea tytär;
hän oli lainannut käeltä soittimen
ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:
metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,
hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,
hän on kalpea ja herättää kaikki himot.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä
ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä
ja katajat niin iloisina päivärinteellä,
ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.
Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,
kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,
ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.
Tämän kauniin runon sain tänään korttiin kirjoitettuna muuttokiireiden ja uuden asunnon sisustuksen keskellä puuhastelevalta Soolikselta. Edith Södergrania tietysti! Kiitos Soolis♥
Allu lauloi heti aamulla aarian ja lähetti tällaisen onnittelukortin. Hän ei liene aamuihimisiä, kuten en minäkään, sillä ensimmäisessä kortissa luki: ...LeenaLLA kilokaupalla onnea. Minä en olisi huomannut mitään, mutta rouva itse havaitsi. Vähän jäi nakertamaan, kun tuntee Allun kiusoittelun halun, että olisiko kirjoitusvirhe voinut olla tahallinen...No, eihän toki! Ja kaikkihan tietävät minun askelmittariin tulevan 16 000 askelta päivässä. Silti en ikinä luovu juustoista. Enkä viinistä. Enkä rypäleistä. Jotain rotia sentään pitää olla...
Kiitos Allu♥
Tulin juuri runsaalta lounaalta ja sain Bessulta syntymäpäivälahjaksi Tuurenpihlajan, jonka aion vielä tänään istuttaa Alfauroksen avustamana. Mutta juhlat jatkuvat ja minä palaan vielä teihin ja tähän päivään. Olettehan huomanneet, että otan teidät mukaan kaikkeen, jopa mieheni pyöreille synttäreille. TE saitte kuulla juhlapuheen ennen kuin meidän vieraat! Elän kahta elämää, eikä toinen ole toista huonompi. Ikävää, että en ole saanut vuorokauteen tunteja tuplasti...
Palataan!
The fifth of May is sun or rain,
never pain.
It's presents are joy and beauty,
never duty.
I love this day of May:
It makes me feel
like to be the fay!
She
picture by Riku Cajander and Olavi Niemi (Luontopiha, Minerva 2010)
Mysteriet
present song!
Ensimmäisen kerran taidan nyt blogissani tarjota ennakkoa tulevasta kirjasta. En voi olla tätä tekemättä, sillä tämä kirja kuuluu teidän kaikkien tietää nyt kun äitienpäivä on ensi sunnuntaina. Sain Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla (Tammi 2010) vasta tänään. En millään ehdi tekemään sunnuntaiksi, sillä olen varsin perusteellinen ja nyt on jo toinen kirja luvussa, joka myöskin sopii äidille lahjaksi. Olen kuitenkin niin heikkona myös kuvataiteeseen, että tämä on nyt minun sisäinen tarpeeni. Minun taidehuutoni!
Selailin kirjaa hieman ja hyvä, ettei henki pysähtynyt. Niin kaunista, niin kaunista ja niin paljon historiaa, että tätä teen hartaudella. Kannessa kuva Päättynyt aamiainen (Teepöydän ääressä)/ Elin Danielson-Gambogi, 1890, jonka olen useasti ostanut korttina. Hieno ja ennakkoluuloton veto Tammelta ottaa tämä kuva kanteen.
Koko teos pohjautuu professori emerita Riitta Konttisen numeroituun koruteokseen Naistaiteilijat Suomessa, jonka Konttinen julkaisi 2008. Kirja on kunnianosoitus Suomessa toimineille naistaiteilijoille ja uskon, että lukijoissani on monia, joita kyseinen kirja kiinnostaa.
Tähän palaamme ihan parin viikon sisällä - nauttien ja hartaudella♥
Hannelen blogissa on nyt menossa aihe paavista ja vatikaanista. Minulla on tähän paljonkin sanomista, maailmaan maailmassa, siihen mitä tehdään uskonnon suojissa ja laista piittaamatta, mutta aihe sattui nyt minulle todella huonoon aikaan. Menkää jatkamaan keskustelua Hannelen kanssa, sillä minä en nyt ehdi. Ja miettikää samalla sitä, olisivatko asiat toisin, jos uskonnot olisivat matriarkaalisia? Koskettaisiinko silloin lapsiin, kivitettäisiinkö ihmisiä elävältä, tapettaisiinko uskonnon nimissä?
Hävettää, että tämä kaikki tapahtuu meidän aikana ja meidän tieten.
kuva Tuure/ Vatikaanin museot
Äitienpäivälahjaksi runoista ja elämän tummasta kudelmasta kiinnostuneelle äidille!
Hannu Mäkelän L. Onerva Liekkisydän (Tammi 2010)
esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.
Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L. Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.
L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…
Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!
Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”
Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.
En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….
Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kutoi runojen seitiksi, joihin minä olen nyt tarttunut kiinni kuin hyönteinen.... Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Oi!, kuka, kuka, tämän surun ja intohimon soiton säveltää paremmin! L.Onerva kirjoitti sieluuni tulisella hiilellä...Olen tatuoitu yön tummalla.
Rakastinko sinua?
Tiedä en tuota.
Värisin, kun lähdit
sieluni luota.
Tiedän: kun lähdit,
et lähtenyt syyttä.
Kieltää on mahdoton
välttämättömyyttä.
Väistyi sieluni
sisimmäisin verho.
Nähdä et kestänyt,
pakenit, perho,
säikähdit synkkää
arvoitusta:
eteesi aukeni
yö sysimusta,
pimeän kuilun
näit, penikulmaa
syvemmän - pakenit
näkyä julmaa.
Rakastinko sinua?
tiedä en tuota -
värisin, kun lähdit
sieluni luota.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
Karin Fossumin Varoitus (Varsleren, Johnny Kniga 2010, suomennos Tarja Teva) teki sen taas: Yllätti varoituksetta ja lunasti kaikki odotukseni. Ei sillä, että minä olisin epäillytkään hänen kykyjään, mutta luin jokin aika sitten aivan typertyneenä lehdestä erään mieskriitikon artikkelin, jossa hän väitti kaikkien pohjoismaisten naisdekkaristien olevan yhtä ja samaa, toisistaan erottumatonta massaa. Hui!, tuollaiset yleistykset kauhistuttavat ja olen ’saletti’, ettei ko. kriitikko ole lukenut kaikkien pohjoismaisten naisdekkaristien kaikkia kirjoja, kuten minä. Minä takuulla pystyn vertaamaan ja arvostelemaan: Karin Fossum kirjoittaa psykologisia romaaneja sekä jännityskirjoja, joiden lukijakenttä on vaativa ja odottaa aina vain enemmän. Ja myös saa sen!
Varoituksessa tapaamme jälleen sympaattisen, tutun komisario Sejerin jo kymmenennessä rikostapauksessa apunaan Jacob Skarre. Ja nyt on helvetti kirjaimellisesti irti, sillä paikkakunnalla alkaa tapahtua outoja, ilkeitä asioita. Ne vaikuttavat ensin vain pojankoltiaisten koiruuksilta, mutta niillä on myrkylliset lonkerot, jotka heittävät uhrit lujaa päin itseään. Jokainen ’varoituksen’ saanut joutuu kohtaamaan paitsi omat pelkonsa uuden mahdollisesti kovemman iskun varalta, myös menneisyytensä, omat elämänratkaisunsa ja mikä pahinta oman syvimmän sisimpänsä:
Hän mietti valintojaan ja motiiveitaan.
Miksi minä rakastuin Lilyyn, hän pohti, miksi me menimme naimisiin? Olin heikkona häneen koska hänellä oli ranskalaiset sukujuuret ja koska kaikki tämä ranskalaisuus kiehtoi minua.
Ranskalainen liljani.
Minä rakastuin, hän ajatteli, koska Lily oli pieni ja kaunis, koska hän liikkui kaikkialla yhtä tyylikkäästi kuin kultakala akvaariossa. Miksi me saimme Margareten? Miten minä pääsen tästä kaikesta kuiville?
Pojan nimi oli Johnny Beskow ja hän oli hintelä, mutta pistäväsilmäinen. Hänellä ei ollut vielä ajokorttia, mutta hän ajeli ympäriinsä Suzukillaan. Hän näytti aliravitulta ja piinatulta, semmoiselta, jonka sisällä voi kasvaa niin iso piina, että vatsa täyttyy pelkästä halveksunnasta kaikkia kohtaan. Ainoan poikkeuksen teki vaari Henry Beskow, josta Johnny huolehti täydellisen pyyteettömästi ja hellästi. Vaarikin rakasti Johnnya:
"Jos kaikki olisivat sellaisia kuin sinä, Johnny", Henry sanoi tyytyväisenä, "- niin maailma olisi parempi paikka elää."
Paikkakunnalla kuitenkin putoaa myrkyllinen ’varoitus’ toisensa jälkeen ja myös komisario Sejer saa kortin, jossa on ahman kuva ja takana teksti: Tästä alkaa helvetti. Ja se todella alkaa. Ensin se alkaa ihmisten mielissä, sitten heidän ihmissuhteissaan ja lopulta ollaan pimeimmässä kuilussa, josta ei ole poispääsyä, jonne ei edes kuu suo kalpeaa valoaan.
Karin Fossum on todellakin vauhdissa ja nyt näin tämän Varoituksen filminä. Saman koin Harriet Krohnin murhassa: Tästä on tehtävä elokuva. Kirjan hahmot ovat norjalaisen persoonallisia ja voimakkaita. Lukija joutuu tuskatilaan, jossa kirjailija jälleen kerran houkuttelee puolustamaan väärintekijää ihan kuin näyttääkseen, että mikä vain on mahdollista – jokaiselle. Fossum kuljettaa tarinaa kohtalaisen viattomasta alusta kohti kauhun kliimaksia, jossa ei auta enää mikään. Edes oikeuden armoa ei suoda lukijalle, sillä…ja lopulta sitä pitää kiinni pienestä punatukkaisesta tytöstä, joka saattaisi…ellei…, mutta hänellähän on punainen, sydämenmuotoinen tyyny, johon on kirjailtu tarkasti sanat: I love Johnny. Mutta Johnny ei nähnyt sitä tyynyä koskaan, hän näki vain äitinsä, jota katseli pistävällä katsellaan samalla juoden halveksuntaansa ja piinaansa, kunnes…
Karin Fossumin ystävät eivät pety ja hän joka vei minulta Fossumin Hullujenhuoneen tulee valvomaan Varoituksen kanssa toukokuun 14. päivän vastaisen yön! Ja tämä on varoitus!
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Omppu
Karin Fossum on dekkaristina raapimattoman kutinan kuningatar! Hänen kirjansa Harriet Krohnin murha (Draper på Harriet Krohn, Johnny Kniga 2006, suomennos Tarja Teva) vie lukijan heti ensi sivuilta murhaajan ’nahkoihin’ ja kaiken huipuksi vielä hänen puolelleen.
Miten voi vastustaa miestä, Charles Olav Torpia, jolla on ollut peliriippuvuus, jolta vaimo on kuollut syöpään ja jonka, isän silmäterä, tytär Julie, on hylännyt töppäilyjen takia. Kirja alkaakin: ”Julie. Rakkaani. Mahdatko sinä lukea kirjeitäni? Toivon niin, mutta en vaadi mitään, pysyttelen mieluummin taka-alalla….”
Charlo kuitenkin tappaa kuin vahingossa hauraan vanhuksen saadakseen rahaa pelivelkojen maksuun ja houkutellakseen tyttärensä takaisin. Vahinkotaposta ei voi kuitenkaan olla kyse, sillä Harriet Krohnin päätä on hakattu lujaa ja toistuvasti ja verta, kaikkialla on verta.
Fossumin komisario Konrad Sejerille on vähällä tulla juttu, joka ei selviä. Ja lukija toivoo, ettei selviäisikään…, sillä Charlo on ostanut verirahoilla tyttärelleen punarautiaan Call me Crazyn ja he ovat kuin silloin ennen, kun Julie oli 5 -vuotias ja aloitti ratsastuksen ponilla ja isästä tuli hänen väsymätön valmentajansa ja innoittajansa. Charlon vakava sairastuminen melkein vie lukijan epätoivoon.
Fossum paljastaa miten moraali on vain veteen piirretty viiva. Hän pakottaa lukijan murhaajan puolelle, sillä vaakakuppiin tule koko ajan enemmän ja enemmän Charloa puoltavaa kuin tuomitsevaa materiaalia. Sillä voiko kukaan sellainen olla täysin paha, joka ajattelee vain tytärtään, suree kuollutta vaimoaan ja puhaltelee isoa ratsua hellästi sieraimiin opettaakseen eläimen omaan hajuunsa…Miten me saatammekaan seisoa Harriet Asta Krohnin haudalla ja unohtaa miten hän kuoli?
”Julie. Tyttöseni. Isä täällä taas, anteeksi kun ahdistelen, mutta tiedäthän sinä, että meillä on paljon puhuttavaa ja minä kirjoitan kunnes sinä vastaat minulle…En ole paha ihminen! Hyvä Jumala, Julie, sinun täytyy uskoa minua!”
Kovinkaan moni nainen ei ole ollut minuun rakastunut, jos nyt ylipäätään kukaan. Mutta olin aivan varma että Lillian oli. Tosin hän ei koskaan katsonut minua kunnolla. Hän ei koskaan tuijottanut minua syvälle silmiin niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Hän tuijotti lattiaan hymyillen veitikkamaisesti, tai hän katsoi poispäin tai kerta kaikkiaan vain sulki silmänsä. Sängyssäkin hän sulki silmänsä. Silkkaa kainoutta, arvelin. Tuli kuitenkin aikakausia jolloin epäilin kaikkein pahinta. Ettei hän ollut lainkaan erityisen rakastunut.
Joku voisi ajatella yllä olevasta pienestä tekstinäytteestä, että eihän tuossa mitään erikoista ole, mutta hän erehtyisi pahasti. Mikäli hän tietäisi tekstin olevan norjalaisen Karin Fossumin kynästä, hän saattaisi korjata pikaisesti käsitystään, sillä Fossumilla on kyky asettaa saatana asumaan ihan tavallisen, hieman mitättömänkin oloisen henkilön päähän ja järkyttävillä seuraamuksilla. Hänellä on myös toinen erityiskyky ja se on saada lukija tuntemaan sympatiaa pahantekijää kohtaan. Hän ei tee sitä aina ja minä en kerro, mikä kerta nyt on.
Karin Fossumin Jonas Eckel (Jonas Eckel, Johnny Kniga 2004, suomennos Katriina Savolainen) kertoo hyvin tavallisesta miehestä, jonka nimi sattuu olemaan Eckel (ekkel = inhottava, ällöttävä), mutta eihän Jonas nyt sellainen…Nomen est omen. Vai?
Jonas kuvittelee, että häntä valaisee oma erityinen valo, jota muut eivät huomaa. Paitsi Lillian, jonka hän tapaa varastossa, jossa työskentelee varastomiehenä. Jonas viihtyy hyvin työssään ja kuvailee sitä pikkutarkasti ja arvostaen. Ja kun tumma, pyylevä Lillian Ask saapuu eräänä päivänä varastolle noutamaan kynttilöitä, Jonas tuntee, että se on kohtalo. Ja niin alkaa tarina avioliitosta, jonka kertoja on vain sen toinen osapuoli eli harkitsevainen, järkevä Jonas Eckel.
Kannattaa aina varoa avioliittotarinoita, joissa vain toinen osapuoli kertoo jotain. Jo Aksel Sandemose huomasi, että jos avioliittoa kovasti ylistetään, yleensä vain toinen osapuoli on kertojana ja jossain tuntuu raadon hajua. Nyt kertoo hän, jolle ihanasta Lillianista alkaa paljastua harmittavia piirteitä aina juopottelusta tuhlailuun, mutta miksi minä nyt tunnen raadon hajua? Olenko minä hakoteillä?
Sinä olet pelkkä varastomiehen vätys! Näpertelet tonttujesi ja lautasliinojesi keskellä. Luulet että se on tärkeää.
Ja sitten sinä haritat aina sormiasi, hän jatkoi. Sillä tavalla tyttömäisesti. Sitä paitsi sinä kävelet niin teennäisesti. Kukaan muu ei kävele sillä tavalla.
Hirvittävän hitaasti, mutta taidokkaan varmasti Fossum kuljettaa meitä avioliiton kuilun reunalle ja jokainen voi olla varma, että jälki on rumempaa kuin Lillianin kirpputorilta ostaman valkoisen kaniturkin irtirevityt karvat. Jonas kertoo tarinaansa siitä, mikä uhrautuja ja kärsijä hän on avioliitossa ja kaikki lukevat, miten hän keksii pelastukseksi lomamatkan, sillä hän on lukenut, että niin menetellään suhteen ollessa kriisissä. Ja kriisiähän riittää yhtä paljon kuin onnettoman kaniturkin karvoja, sillä Lillian on todella alkanut muuttua:
Rakkautta täytyy haluta, ajattelin. Olin kerran muotoillut tällaisen lauseen mielessäni kun käyskentelimme Oslon kaduilla. Kukaan ei enää kantanut polttopuita nuotioon. Miten meidän kävisi?
Minulle heräsi tästä kirjasta hyvin inhottava, oikein ekkel –olo. Tajusin värisyttävästi, miten helposti tämä tarina voisi olla ollut minun, sinun tai ystävämme tarina. Me ohitamme päivittäin kaduilla jopa hipaisten ihmisiä kuin Jonas tai Lillian. Me itse saatamme olla he!
Huomasin taitellun setelin ja silitin sen auki. Tuijotin sitä ihmeissäni. Se oli täynnä Lillianin kirjoitusta.
Jonas Eckel ei ole ihan niin kuin olla pitäisi.
Karin Fossum (s. 1954) on norjalainen kirjailija. Hänet tunnetaan kansainvälisesti varsinkin Konrad Sejer- rikosromaanisarjastaan. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 1995 ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1997 nimellä Even katse (Evas öye). Kirja esitteli lukijoille sympaattisen rikoskomisario Konrad Sejerin. Konrad Sejer –romaaneillaan Fossum on kerännyt lähes kaikki mahdolliset norjalaiset kirjallisuuspalkinnot, saanut Lasiavaimen parhaasta pohjoismaisesta dekkarista, Ruotsin dekkariakatemian palkinnon parhaasta käännösdekkarista, Suomen dekkariseuran ulkomaisen kirjallisuuden kunniakirjan, Los Angeles Times- lehden palkinnon vuoden parhaasta Yhdysvalloissa julkaistusta rikosromaanista ja ollut Golden Dagger ehdokkaana.
Konrad Sejer –sarja:
Evan katse (Evas öye, 1995)
Älä katso taaksesi! (Se deg ikke tilbake, 1996)
Ken sutta pelkää (Den som frykter ulven, 1997)
Piru valoa kantaa (Djevelen holder lyset, 1998)
Rakas Poona (Elskede Poona, 2000)
Mustat sekunnit (Svarte sekunder, 2002)
Harriet Krohnin murha (Draper på Harriet Krohn, 2005/ Johnny Kniga, 2006)
Toisenlainen rakkaus (Den som elsker noe annet, 2007, Johnny Kniga 2008)
Paha tahto
Varoitus (Varsleren, 2009/ Johnny Kniga, 2010)
Muut suomennetut teokset:
Hullujenhuone (De gales hus, 1999)
Jonas Eckel (Jonas Eckel, 2002/ Johnny Kniga, 2004)
Marraskuun neljännen vastainen yö (Natt til fjerde november, 2003)
Murtuma (Brudd, 2006)
Esittelen teille nyt Jonas Eckelin, Harriet Krohnin murhan sekä Fossumin uusimman Varoituksen. Suosittelen kuitenkin myös Konrad Sejer –romaania Toisenlainen rakkaus, jonka olen lukenut, mutta että pystyisin sen teille tarjoamaan, pitäisi nyt lukea uudelleen, enkä ehdi. Aikaisemmin olen lukenut myös Hullujenhuoneen, Marraskuun neljännen vastaisen yön sekä Murtuman. Kaikkia en muista, sillä jos lukee liian paljon niin käy väistämättä, mutta Harriet Krohnin murhan olen lukenut jo kolmasti!, sillä siinä jokin ei jätä rauhaan. Evan katsetta en muista lukeneeni, mutta taidan ottaa sen suvilukemiseksi. Hullujenhuone on dekkarihullun ystäväni mielestä Fossumin unohtumattomin kirja: Hän vei sen minulta;-) Minä muistan siitä järkyttävän upean kannen...
Fossum on kirjoittaja, jolla on taito piirtää hiekkaan viiva hyvän ja pahan välille. Sitten hän sallii aallon tulla ja pyyhkiä viivaa, kunnes katoaa taju kenen puolella lukijan pitäisi olla, rikollisen vai uhrin. Tunne muistuttaa meitä totuuksien epävarmuuksista ja siitä, miten huojuva rakennelma on meidän kuviteltu tajumme oikeuden toteutumisesta.
Ihan niin kauan kuin muistan, pyydän, että katsokaas hiukan alempana kohtaa Kirjallista ihmettelyä. Luin nimittäin vasta eilen illalla tämän viikon Anna-lehden ja siinä Siilin eleganssi oli arvioitu parhailla pisteillä ja määritelmä, kenelle kirja 'sopii' kuuluu: Heille, joita kiinnostavat herkkyys ja viisaus, plus teehetket!
Ensi viikko onkin sitten jo, yllätys!, yllätys!. äitienpäiväviikko. Jos saan yhden uuden kirjan kansikuvan huomiseksi, esittelen teille alkuviikosta erään pohjoismaisen naisjännityskirjailijan, hänen uutuusteoksensa ja pari muutakin kirjaa häneltä. Sen jälkeen syntyy tesktillinen hiljaisuus, sillä yritän tehdä teille äitienpäiväksi viehkeän ja kiinnostavan kirjan, jota en ole vielä edes aloittanut. Saattaa olla, että laitan pari kuvaa keskellä viikkoa ja siinä se sitten onkin eli palaan kehiin toivottavasti upean kirjan kanssa perjantaina tai jopa vasta lauantaina. Se olisi kyllä kiva äitienpäivälahjakirja, jota monet voisivat toivoa itselleenkin lahjaksi, mutta voin laittaa muitakin ehdotuksia.
Torstaina saapuu ylivilkas kääpiövillakoira Dina viemään aikaani ja tallomaan krookuksiani, mitä Olga ei ole koskaan tehtnyt. Meri lähtee matkoille ja Dina tulee 'mamilaan' hoitoon. Ensi viikolla myös nuorrun ja sen tiimoilta olen Bessun kanssa lounastamassa tiettynä päivänä ja aion hemmotella itseäni myös Viherlandian tarjoomuksilla. Totesin, etten ehdi edes kampaajalle, joten äitenpäivää seuraavan viikon molempien vierailujeni emännät: Kuvia ei oteta! Ukkometsokin huitelee ties missä ja minä yksin kahden eritarpeisen koiruuden kanssa ja puutarha haluaa minua juuri nyt. Ja minä sitä. Ja voi!, kunpa talossamme olisi itsepeseytyvät ikkunat!
Mennään nyt vaikka tämä seuraava viikko ensin, sillä minua jo hengästyttää. Hauaisin myös alkaa ehtiä kuvata puutarhaani...
♥:lla Leena Lumi
kuva Frauen, die lesen, sind gefährilich/ Edouard Vuillard
Vastaan Lumiomenan haasteeseen, mutta päätään hyvään lukuun 69!
1) Luen monet yöt
2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen.
3) Pidän meristä järviä enemmän.
4) Tyttäreni on Meri.
5) Olen eläinten oikeuksien puolesta.
6) Elämä ilman koiraa olisi outoa.
7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni.
8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa.
9) Olen tunteellinen ja romantikko.
10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 8 vee.
11) Pidän ilosta, en inttäjistä!
12) Unelmissani minusta tulee osa-aikabritti tai –irkku.
13) Rakastan intohimolla.
14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä.
15) Paheeni on Geisha -suklaa.
16) Tarjoan blogissani lukijoilleni kirjaelämyksia, en kirjakidutuksia.
17) Minulla on kuuluisa puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha.
18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista, rockista…
19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä."
20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija.
21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun.
22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja.
23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys.
24) Kirjoitan paljon…luen vielä enemmän.
25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."
26) John Irving on suosikkikirjailijani.
27) Asun valkotiilisessä kivitalossa suuren puutarhan ympäröimänä.
28) Rakastan kiveä, rappioromantiikkaa, patinaa, villiintyneitä puutarhoja…
29) Olen horoskoopiltani härkä.
30) Lapsuuteni toiveammatit olivat eläinlääkäri ja kirjailija.
31) Eläinlääkäriä minusta ei tullut, koska olen matemaattisesti toivoton tapaus. Kirjoittanut olen monipuolisesti: ollut toimittajana, voittanut kirjoituskilpailuja, pitänyt lehdessä omaa pakinapalstaa…Nyt pidän kirjallista blogia ja kirjoitan niin paljon, etten jaksa/ehdi enää oikolukea sähköpostejani.
32) Suurimmat ruokaherkkuni ovat graavi merisiika ja uudet perunat tai korvasieni/suppilovahverokeitto.
33) Olen sairastanut melanooman.
34) Minulla ei ole rytmitajua, mutta joskus, joskus…löydän itseni tanssimasta rumbaa mieheni kanssa.
35) Olen varttikarjalainen.
36) Olen sekä sosiaalinen että erakko.
37) Vaikka härälle ’kotini on linnani’, saatan nähdä itseni asumassa ihan muualla
38) Olen ajanut uuden automme lunastuskuntoon ja ihme että selvisimme. Se oli perjantai ja 13. päivä, jonka takia olen edelleen taikauskoinen, enkä aja enää talvella autoa, sillä onnettomuuden syy oli rankka lumisohjo.
39) Mielestäni ainoan elämäni suurta turhuutta on pölyjen pyyhkiminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi.
40) Olen luova ja boheemi.
41) Poltan kynttilöitä kesät talvet.
42) En tunne sanaa kärsivällisyys, mutta olen matkalla sitä kohden…
43) Suosikkilaulajani on Concha Buika.
44) Pidän myös oopperasta.
45) En hyväksy rasismia.
46) Suvisade ja meri ovat lempituoksuni.
47) Olen projektityyppiä ja siinä tehokas.
48) Olen entinen perfektionisti.
49) Pidän rennoista tyypeistä.
50) En pidä snobeista.
51) Kadun, että myin pois turkoosin Caprio Top –autoni.
52) Olen kohta televisiossa.
53) Olen kilpailuhenkinen.
54) Rakastan joulua.
55) Aloitan joka vuosi kolme uutta asiaa.
56) Olen veneessä kuin kotonani: En tule merisairaaksi, en pelkää, nukun paremmin kuin maissa.
57) Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet.
58) Olen perhe-, en sukukeskeinen.
59) Rakastan lunta.
60) Nimeni voi vaihtua Leena Lumiksi.
61) Minun elämässäni on ollut outoja tapahtumia…
62) Minua odottavat seikkailuvuodet Euroopan kiertolaisena.
63) Taiteilijoista pidän eniten Henri de Toulouse-Lautrecista, Helene Schjerfbeckistä ja Gustav Klimtistä.
64) Olen aina ollut isän tyttö.
65) Olisin halunnut saada edes yhden veljen.
66) Minulla on addikti tv-sarjaan Brothers&Sisters
67) Huumorintajuni on brittiläinen.
68) Tärkeintä ei ole raha, vaan rakkaus.
69) Kuusikymmentäyhdeksän on hyvä luku lopettaa ja haastaa muut!
kuva Hanne
Meillä on paikallinen ns. posti auki sunnuntaina, joten Lumimies kävi noutamassa yllätyspaketin Chilestä. Paketista kuorituivat Peikkokukkulan suloisuudet Yoda ja Olivia jouluasuissaan. He ovat niin lutuisia, että pääsevät nyt albumiini, jonne harva joulukortti kelpuutetaan. Joulun tuntua vain lisäsi kaunis liemilusikka, josta kuva alla. Mistä Mia tietääkään, että olen täydellisen jouluhullu! Ja Lumies sanoi heti, että lusikka on ihan mun näköinen/oloinen/tyylinen. Kiitos Mia♥ Ja jos haluatte tutustua lisää Peikkokukkulan ihmeisiin, menkää tänne.
