JANTEN LAKI

1.  Älä luule, että sinä olet jotain.

2.  Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.

3.  Älä luule, että olet viisaampi kuin me.

4.  Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.

5.  Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

6.  Älä luule, että olet enemmän kuin me.

7.  Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.

8.  Älä naura meille.

9.  Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

- Aksel Sandemose -
Pakolainen ylittää jälkensä (Gummerus 1997)
kuva Iines

KADONNUT ON VAIN UNTA

Lintu on helpoin saalistaa soitimelta, niin myös ihminen.


”Merkillistä, miten harvat metsästäjät uskaltavat myöntää, että metsästys tietenkin on murhan korvike. Ehkä useimmat eivät uskalla nähdä sitä. Koskaan et tule niin hurmiollisen lähelle salamurhaa kuin soidinmetsästyksellä. Se suo sitä paitsi ylimääräisen lisän, koska surmaat miehen juuri kun hän lähestyy naistaan.”

Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus, 1961)

Prologi


San Francisco, toukokuu 1944

Toissa päivänä etsin radiosta norjalaisen aseman ja kuulin, että Susanne Gundersen on kuollut saksalaisten vankeudessa.


Hänen sanottiin olleen runoilija Gunder Gundersenin vaimo.


Gunder sanoi minulle kerran: En saa rauhaa ennen kuin Susanne on kuollut.


Nyt Gunder on saanut rauhan.


Oli tarkoituksetonta, että minä elin edelleen kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ja kun Susanne oli kuollut.


Levitän lakanan ylitsesi, Susanne.


Nyt sinä olet ollut pyövelin käsissä. Kukaan niistä, jotka rakastivat sinua, ei voi pyhiin vaeltaa haudallesi. Juuri nyt putosi tähti.

Aksel Sandemosen kirja Kadonnut on vain unta, on jälleen kerran käsissäni ja näyttää kerta kerralta hyvästijättöisemmältä. Kirja ei ole oma. Se kaivetaan minulle esille aika ajoin erään kaupungin erään kirjaston varastosta. Olen etsinyt antikvariaateista. Olen pyytänyt kustantajalta uutta painosta…ehkä joku jossain elämässä löytää tämän kirjan minulle omaksi…


Kerron tästä kirjasta nyt, kun sivut vielä ovat luettavissa. Huomenna ehkä uskon kirjan olleen vain kadonnutta unta.


Oslo 1940


Minä tulen kirjoittamaan vielä paljon Susannesta, siitä mikä sai minut rakastumaan häneen ja aiheutti sen, etten minä koskaan voi häntä unohtaa.

Tämä on kertomus myös Agneksesta. Se on ollut musta pohjavirta kaikessa mikä minulle myöhemmin tapahtui. Ilman tätä nuoruudenrakkautta minun veljeäni ei olisi tuomittu taposta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Tämä on myös selonteko matkasta San Franciscosta Norjaan. Ja tämä on selonteko valurautapäistä, jotka riehuivat Norjassa ja saivat Saksan nimen löyhkäämään inhottavasti. Selonteko huhtikuun yhdeksännestä päivästä.


Aksel Sandemose on minulle kaikkein kiinnostavin kirjailija kaikilla tasoilla. Hänen naiskuvauksensa räjäyttävät tajunnan, hänen kykynsä nähdä tuska ja analysoida se, mutta myös pettää ja aiheuttaa itse tuskaa, hipoo ylimaallista. Hänen vihansa polttaa minut palohaavoille, joista ei selvitä. Hänen älynsä kiihottaa ja intohimonsa saa vereni kiehumaan.


Hänen kielensä on niin rikasta ettei yksikään sana ole turha. Mutta hän osaa myös vaikeuttaa tarinan kuljetusta pudottaakseen ehkä ansiottomat kyydistä. Hän pudottaa sinne tänne veret seisauttavia pommeja, viisauksia, joille en ole kirjallisuudessa löytänyt haastajaa.

Minä en lopeta hänen sanojensa juomista sateenkaaren tuollakaan puolen! Otan sinut Rakas Lukija mukaani, jos haluat kokea sandemolaisen vapaan pudotuksen. Lue ensin Felicia Venhaugista, jonka annoin sinulle vain hetki sitten. Lue hänestä, joka rakasti kahta ja jonka ihmissusi lopulta vei, niin sitten lähdemme kadonneen unen jäljille…

Aksel Sandemose palaa kirjassaan saksalaisten miehittämään entiseen kotimaahansa Norjaan. Kertojaääni on John Torsonin. Johnin viha, monen viha, on valtava, sillä liian monet norjalaiset pettivät oman maansa hyötyäkseen tilanteesta joko taloudellisesti ja/tai sosiaalisesti.


John lähtee tapaamaan nuoruuden rakkauttaan Agnesta ja löytääkin Susannen, joka on runoilija Gunder Gundrsenin puoliso. Vaikka Gunder onkin ehkä ainoa, jota John voi kutsua ystäväkseen, hän ottaa Susannen voimatta itselleen mitään. Hän tuhoaa samalla Gunderin, jolle Susanne oli elämän ainoa todellinen merkitys.

Gunderilla oli melkein aina mukanaan kehitysvammainen, aikuinen veljensä Tryggve. Ja luonnollisesti mukana oli Susanne ja toisinaan myös heidän yhteinen lapsensa Gullan.


Nämä voivat tuntua tavanomaisilta asioilta, mutta eivät sitä ole Sandemosen maailmassa, sillä kyky nähdä kulissit ja niiden taakse, kyky tajuta tragedia, siellä missä se on ja kyky haistaa tuho, mutta pystymättä pakoon siltä, se on Sandemosea.

Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.

”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”


Kuitenkin sitoutumisen pelko vaivasi kovasti nuorta Torsonia ja siksi hän oli lopulta aivan yksin ja kirjoittaa tarinaansa ’perinnöksi’ ainoalle pojalleen, jonka äiti ei ollut Susanne. John eli rakkauden, mutta karttoi avioliittoa.

”Minä olen kuullut onnellisista avioliitoista, mutta useimmissa tapauksissa vain toinen osapuolista on korostanut, että he olivat onnellisia.


Mahtaa olla monia, jotka haluaisivat erota, kun on ollut välttämätöntä suojata avioliitto niin ankarilla laeilla ja säädöksillä. Se, joka haluaa irrottautua, saa koko yhteiskunnan vastaansa. Meidän on pitänyt pyhittää avioliitto puuttuvan onnen takia. Lapsia varten tarkoitettuna laitoksena se on välttämätön. Avioliitto on välttämätön kuten niin monet muutkin asiat, sillä erotuksella vain, ettemme kirjoita runoja tullilaeista tai liikevaihtoveroista.”


”Ihmiset, jotka elävät varmasti välttämättömissä avioliitoissa, eivät ole koskaan onnellisia. Ensimmäisinä vuosina, kun heillä vielä on veressään se luonnon myrkytys, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka ajaa meidät sielullisiin katakombeihin – onko se onnea? Onni on käsittääkseni samaa kuin rauha. Näen miten aviopuolisot vain ponnistuksin saattavat olla jotakuinkin kohteliaita toisilleen ja miten kumpikin heistä pitää kiinni oikeudestaan. Olen harvoin katsonut avioliittoa läheltä tuntematta raadon hajua.”

Mutta rakkautta, rakkautta ei kiellä Sandemosekaan:


”Älä koskaan sekoita itseäsi toisten suhteeseen! Jos tunnet jotakin sellaista olevan tapahtumassa, niin muista, että tahto voi aina tukahduttaa rakastumisen ennen kuin se juurtuu. Ja muista, että naista, joka kokonaan on kuulunut toiselle, häntä sinä et koskaan saa muuta kuin puoliksi. Menet naimisiin myös miehen kanssa ja tulet näkemään hänen varjonsa pöytäsi ääressä ja aviovuoteesi reunalla.”


”Kaikki johtuu elämästä, jonka kehä alkaa kiertyä umpeen: Ennen kuin on liian myöhäistä me haluamme saada nuoruutemme Agneksen, naisen, joka kärvensi meidät eliniäksemme mutta jota emme koskaan saaneet.


Minä en tiennyt, että matkustin Norjaan saattaakseni päätökseen vanhan rakkaustarinan, mutta niin tapahtui, minä koin sen uudelleen ja minä päätin sen.


Murha ja rakkaus ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa.

Varmasti. Huonosta rakastajasta tulee hyvä sotilas, ja välillä oleva on runoilija.”

Ja alhaalla kadulla saksalaiset marssivat ohi ja lauloivat: Wir fahren gegen Engelland.

Kiinnostunut Lukijani, sillä sitä sinä olet, jos olet vielä matkassani. Niin paljon sitaatteja. Niinpä. Minä pidän sitaateista, mutta en yleensä näin kovasti. Nyt ylirakastin sitaatteja, sillä miten minun sanani olisivat voineet soida osuvammin kuin Aksel Sandemosen! Uskon kuitenkin, että olen onnistunut hänen sanoillaan tavoittamaan sinut. Olen auttanut sinua löytämään kirjailija Aksel Sandemosen. Jostain syystä häntä on vaikea löytää. Minäkin ’tapasin’ hänet mutkan kautta eli luin Aila Meriluodosta ja hän mainitsi juuri tämän vaikuttavan kirjailijan. Kiitos Aila niin Sandemosesta kuin Rilkestä!

Sandemose ei ole pelkkiä elämääkin suurempia viisauksia, vaan jokaisessa kirjassa on suuri elämän tragedia ja juoni kulkee mukana ja matkan kolhut vain avartavat näkemystä. Henkilökuvaukset ovat myös ainutlaatuisia, mutta ’ovat voineet olla’. Eli niin veren, erotiikan, toden kuin unenmaku, on se pitkä jälkimaku, josta janoinen jää riippuvaiseksi kerran antauduttuaan Sandemoselle.

Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonakin aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.

kuva Henri de Toulouse-Lautrec

FELICIA VENHAUG ON 'ALTER EGONI'

Susa kysyy blogissaan Järjellä ja tunteella, mikä kirja olisit? Minä olen siihen jo vastannut, mutta sekin vastaus tuli tietty toisen alter egoni kautta eli olisin Aksel Sandemosen kirjan Ihmissusi (Varulven, Gummerus 1960) Felicia Venhaug. Toinen alter egoni on John Irvingin kirjan Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998) Ruth Cole. Mutta tässä vähän Felicia Venhaugista:
Haluaisin olla Aksel Sandemosen teoksen Ihmissusi Felicia Venhaug! Hänen elämänsä oli täysi ja loppunsa mystinen. Hänessä yhdistyivät arkipäivä, salaperäisyys, ääneen lausumaton uhma, eroottisuus, kirjat, linnut, puutarha….Ja hän oli kahden miehen syvästi rakastama ja myös sai pitää molemmat rakkautensa, nuoruuden rakkautensa Erlingin ja aviomiehensä Janin, mutta maahinen vakoili mustasukkaisena ja vain odotti aikaansa…


”Hän laskeutui puutarhaan eikä ollut huomaavinaan miestä. Se näytti täysin luonnolliselta, jos ei suorastaan tiennyt, että hän oli nähnyt puutarhurin. Tultuaan kasvihuoneelle ja avatessaan sen oven hän katsahti puutarhaan. Tor Anderssenia ei näkynyt. Felicia hymähti. Maahinen ei hyödy mitään lorvailustaan.


Felicia alkoi kastella. Kulkiessaan edestakaisin ruiskuineen hän hätisti silloin tällöin tukaltaan peipposen. Hän teki sen hajamielisesti. Hän hymyili hiukan lakkaamatta ja hänen katseensa oli etäinen.


Silloin vuonna 1950, yli seitsemän vuotta sitten, maahinen ei ollut vielä tunkeutunut hänen elämäänsä - mutta tänäänhän Felician ei tarvinnut käydä vuoressa! Felicia oli tuntenut siihen halua aikaisin tänä aamuna, mutta sitten Erling olikin soittanut. Ritari Erling oli pelastanut hänet maahisen pauloista.


Kun hän oli tavannut Erlingin, se oli hänestä ollut heidän ensimmäinen suuri kohtaamisensa rakastavaisina. Heidän kohtauksestaan oli tullut ihmisten unelmia muistuttava, loistava elämys, jota kaikille ei koskaan suoda. Aikaisemmin oli ollut niin paljon häiritseviä tekijöitä, varsinkin sota oli koetellut häntä ankarasti - ja sitten ne ristiriidat, joita syntyy kun naisen on vaikea valita kahden rakastamansa miehen väliltä.


Felicia tahtoi harvinaisen kiihkeästi olla oma herransa. Hän ei halunnut elämäänsä leimaavan ja rouhivan päivittäisen raitiovaunumatkan, hän halusi omistaa oman rajoitetun alueensa yhdessä paikassa.


Hän oli aikoinaan iloinnut lukiessaan pisarasta, josta koko maailma kuvastuu, ja itse hän oli aina melkein vaistomaisesti rajoittanut elämänpiiriään - mutta hänestä tuntui, että hän oli saanut koko maailman kaupanpäällisiksi. Vieläkin hän otti joskus käsityön yläkertaan huoneeseensa ja viihtyi mainiosti istuessaan vuoteen laidalle käsityö sylissään ja kirja pöydän kulmalla.


Kerran Felicia oli sanonut, että hän olisi halunnut tavata kuusitoistavuotiaan Erlingin. Felicia ei koskaan jaksanut unohtaa, että rakkauden ensimmäistä aikaa hän ei ollut saanut kokea Erlingin kanssa, eikä koskaan saisikaan kokea sitä. Toinen oli saanut sen.


Hän ei kyennyt hillitsemään itsepintaista ylpeyttään eikä levottomuuttaan siitä, mitä Erling jättäisi sanomatta.


Hän ei liioin yrittänyt saada apua Janilta. Tapahtumaketju olisi voinut muuttua, mutta niin ei tapahtunut. Sillä ei tarvita paljoa muuttamaan sumussa kulkevan suuntaa. Mitään ei tapahtunut, ja Felicia kaatui.”


Huolimatta siitä tai ehkä sen tähden, että Ihmissusi vei Felicia Venhaugin, hän on minun alter egoni.

kuva Iines

PS. Tarkka lukijani Sanna Ahonen löysi tämän tekstini, luki Ihmissuden ja innostui maalaamaan kuvan Felicia Venhaugista. Sannan luvalla:

Kiitos Sanna ♥

JA MITÄ MUUTA KULLEROIDEN VIIKOLLA...

Tänään ajattelin fyysisiä suoritteita;-) (lue: huushollia ja puutarhaa). Ja aikaisin nukkumaan sillä Alfauros nostaa minut huomenna ylös jo klo 6.30 nauttimaan molemmat aviisini ja Robertsin suklaakahvin, sillä aion katsoa Huomenta Suomi -ohjelman, jossa esiintyy kirjailija Max Manner. Se ohjelmahan alkaa jo yöllä eli jotain klo 5 tms., mutta Maxin osuus alkaa saamieni tietojen mukaan about klo 7. No, aamut eivät ole minun juttuni, mutta tämän kerran...

Vähän myöhemmin lähdenkin jo reippaasti Bessun kanssa Kodin Ykköseen, jossa taas kaikkea turhaa ja tarpeellista. Lounas siellä. Ja päivä päättyy suloisesti addiktisarjaani Brothers & Sisters.

Aloitan uutta romaania, joka ei ole nyt ihan uutuus, mutta yksi niistä, joita minulle on suositeltu about parikymmentä. Tällä viikolla tulee kuitenkin aivan uutuuskirjakin, joka on houkutteleva ja herkullinen. Sen lisäksi löysin kirjayllystäni Lena Andersonin herttaisen Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1987, suomennos Hannele Huovi), josta tarjoan muutaman kasvin kera Lenan runon. Eli näin mennee alkanut viikko, mutta nyt
Monday, Monday
Mukavaa, vahvaa viikkoa teille kaikille!

VIIKKO ALKAA NYT TÄLLÄ...

Rintasyövän tiedotuskampanjaa varten tehty "pinkki hanska" -tanssi (sairaalan henkilökunta esittää). Hanskojen tekijäfirma lahjoittaa tähän kampanjaan rahaa kun filmi on katsottu miljoona kertaa. Tavoitteesta puuttuu enää 10 000, joten laittakaa tämä kiertämään. Me tehdään tämä♥

JOS OLISIT KIRJA...

Susan kirjallisessa blogissa Järjellä ja tunteella, kysytäään: Jos olisit kirja, mikä kirja olisit...Mene ja kerro se täällä

kuva Susan blogista

HERRA J.P.PULKKINEN!

En tarvinnut edes pitkää psykologiaani, kun tajusin, mistä sinulla kiikastaa Neferneferneferisi kanssa! Katsot kuuluvasi puhdassydämisiin idealisteihin, joiden pitäisi saada suojelureservaatti minulta, joka lojun lootuksen kukkien keskellä lammessa samalla kun sinä riudut altaani reunalla. Sinä katsot kuuluvasi hyväuskoisiin huijattuihin, joihin kauneuteni ja lupaukseni eivät olisi saaneet vaikuttaa. Mutta sinähän olet ERITTÄIN vaikuttunut! Sinä kirjoitit minusta kokonaisen kolumnin ja jokaikisen rivin välistä vuoti syvä kaipaus kohdata oma Nefernefernefer.

Et ole kuitenkaan seikkailija. Et lähde vuodeksi Saharaan vain loihtiaksesi Neferneferneferin edes kangastukseksi aavikolle. Ei, sinä kätkeydyt ylemmyydentuntoisen paheksunnan taakse verratessasi minua mustan elokuvan Barbara Stanwyckiin. Mihin sinä unohdit elokuvan Postimies soittaa aina kahdesti? Elokuvan, joka pitää sisällään elokuvahistorian ehkä parhaimmaksi arvostetun rakastelukohtauksen. Siinä saavat limput kyytiä, kun Nicholsson teutaroi kiihkoissaan loistavan Jessica Langen kanssa. Siis Jessican, yhden aikamme Neferneferneferin.

J.P., sinä tihkut pyhää katkeruutta. Sinä menetit oman Neferneferneferisi toiselle, etkä toivu koskaan. Ennen helvetti jäätyy kuin sinä toivut minusta, sillä minä olen kaikkialla. Katsos, J.P., sinä et ollut riittävän kiinnostava. Sinuun sopii loistavasti Mika Waltarin sitaatti hänen laajasta ja loistavasta tuotannostaan: "Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

Minä olen kaikkialla J.P. Minä olen Pablo Nerudan Turkoosi, Tove Janssonin Tuittu, Postimiehen Jessica ja sinun ikuisesti ikävöimä Nefernfernefer. Minä olen voittoisa ja sinä olet minusta pääsemättömissä. Minulla on varaa olla armollinen ja siksi vastasin sinulle kätkeytymättä huntuni suojiin. Sinä sen sijaan pidät esivaatteestasi kiinni kuin peläten, että repäisen sen pois!

Sinuhe kirjoitti juuri minulle kirjeen: "Dear Nefernefernefer, kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuun paisteessa, tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin." Mitä ilmeisimmin hän haluaa tavata minut...


Nefernefernefer


Jade-lehti 9/2008

NEFERNEFERNEFER

Hyvä neiti, en tule toimeen kanssasi. Olet vuoroin äkäinen, vuoroin hunajainen, vaadit huomiota mutta suhtaudut siihen välinpitämättömästi. Maallista hyvää, mitä tahansa kiiltävää ja arvokasta imet ympärillesi. Lupaat paljon, mutta mitä vakuuttavampi on lupauksesi, sitä varmempaa on petoksesi. Sinua sietämättömämpää ihmistä ei ole kuin se mies, joka konttaa perässäsi anelemassa.

Nimesi on Nefernefernefer, tästä lähtien pelkkä N. Sinulla on toisiakin nimiä, tunnen virkasiskosi Arsinoen, Giulian ja Finen. Yhteistä teille syöjättärille on se, että löydytte Mika Waltarin tuotannosta, jota olen tämän juhlavuoden aikana lukenut. Epätoivon ja autuuden hetkeni ovat vaihdelleet kuin Sinuhella ja Turmsilla.


Elämä on elämää ja kirjat kirjoja. Oikeat ihmiset ovat lihaa, verta ja hermosoluja ja jos elossapysyminen ei ole heille ongelma, he säntäilevät keksimiensä päämäärien perässä. Kirjojen hahmot ovat ihmisen tekoa, niinpä heillä, toisin kuin oikeilla ihmisillä, on olemassaololleen jokin tarkoitus, niin kuin moottorin osalla. Se on luettavissa kirjasta. Jos ei ole, niin kirjailija on epäonnistunut. Mika Waltari oli sen luokan ammattilainen, että hän ei turhia hahmoja kirjoittanut. Hän oli, niin kuin eräs kirjailijakollega totesi, "tilauksiin vastaava kone".


HYVÄ N., OLEN MIETTINYT mihin tarpeeseen Waltari sinut ja hirviösiskosi loi. Mitä tarkoitusta te palvelette? Pitääkö teitä ylipäätään ajatella naisina, jos teidän toimenkuvanne on vain saada kirjan moottori toimimaan tietyllä teholla? Tarvitsiko Waltari vain sopivan houkutteen vetääkseen maton idealistisankareittensa jalkojen alta. Tiedän kyllä, että naisten käyttäminen tähän on kannattanut aina, siitä todistaa jo Raamattu.


En minä ahneutta ja ilkeyttä vastusta - tarinoissa. Kaltaisianne pirullisuuden ja ahneuden kuvajaisia löytyy erityisen paljon sellaisesta elokuvan tyylilajista kuin musta elokuva. Tämä jenkeistä toisen maailmansodan jälkeen maailmalle levinnyt rikoselokuvan suunta suosi kohtalokkaita naisia, joista tyypillisin esimerkki voisi olla Barbara Stanwyck elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, kehotan sinua tutustumaan häneen. Leffan suomenkielinen nimi osuu asian ytimeen. Stanwyckin esittämä Phyllis Dietrichson tapattaa rikkaan ja ikävän aviomiehensä vakuutusmyyjällä teeskentelemällä intohimoa. Mutta tiedä se, neiti N., että kaikille käy kehnosti.


TÄLLAISTEN NAISTEN touhuja seuraan mielelläni ja kevyin mielin. Femme fatalet yhdistävät seksin ja älyn ja jallittavat miehiä ja systeemiä kunnolla. Miksikö tulen toimeen heidän kanssaan, mutta en sinun kanssasi? Siksi että heidän uhrinsa eivät ole puhdassydämisiä idealisteja kuten sinun ja kollegoittesi uhrit Waltarin romaaneissa. He ovat ikäväluonteisia ja ahneita hekin. Saavat mitä ansaitsevat.


Se sama sota, joka tuotti mustan elokuvan, oli myös se joka muutti Waltarin ja synnytti sinut. Sinuhe valmistui sodan loppumetreillä, Waltarin myöhemmät romaanijärkäleet toistavat sen kuviota. USA:ssa naiset tulivat sodan aikana työelämään, he muuttuivat täysivaltaisiksi, epäilyttäviksi, pelottaviksi. Waltarille sota oli viattomuuden ja ihanteellisuuden tuhoa. Kun hyvä ihminen lyödään maahan, se tuntuu kipeältä. Se jää vaivaamaan. Kuin sukulaiselle tai hyvälle tutulle olisi käynyt huonosti. Mitä se meidän Sinuhe nyt tuolla lailla? Tiedä siis, neiti N., että sinulla on syytä olla mahtavat sponsorit, sillä minun, lukijan myötätuntoa et saa.


Mitä kohteliaimmin
J.P. Pulkkinen
(helsinkiläinen tuottaja ja kirjailija)
Jade-lehti/2008

72H

Max Mannerin uutuudessa 72h (Minerva 2010) kirjailija parantaa vauhtia kuin sika juoksua. Samaa vertausta olen käyttänyt tätä ennen vain Tommy Tabermannin runokirjoihin, joten nyt teen Mannerille kunniaa. 72h on Annika Malm –trilogian toinen osa ja ehdottomasti tiukempi, kovempi ja tappavampi tunnelmaltaan kuin K18. Nyt ei ole hajuakaan Turun pitsihuviloista, joissa saattoi hetken levähtää, vaan menossa on kuoleman ja kiiman tango ja tahti on pelkästään furioso. Se ei kuitenkaan ollenkaan estää Annika Malmia toimimasta kovien miesten kovassa pelissä, jossa hän yrittää ostaa itsellensä vapauden ryhtymällä palkkamurhaajaksi. Paikantimella sirutettuna tämä miniraivotar painelee Venäjälle, mutta jo ensimmäinen surma osoittaa Annikalle sen, mitä hän ei halua jatkossa tehdä. Hän purkaa sopimuksen kuoleman kanssa vain huomatakseen olevansa liian syvällä voidakseen edes paeta, sillä ’hai ui edelleen samassa sameassa vedessä. Se vaani ja nuuhki häntä jatkuvasti, tökki luunkovalla kuonollaan.’ Mutta nyt se onkin Annika, joka antaa lähtömerkin toimintaan:

Vihreät valot, Jacobsson.
Kaikki alkaa.
Nyt.

Manner tekee täydellistä työtä. Hän ei erehdy kertaakaan. Ja se, mistä minä pidin, oli Annika toimijana, subjektina, ei passiivisena objektina. Manner osoittaa 2000-luvun tajua antaessaan Annika Malmin olla toiminnan primus motor ja laittamalla mahtavan Jacobssonin könyämään humalassa kommodorin univormussaan neljä kultaista nauhaansa hävityn taistelun häpeästä ja yliläikkyneestä viinasta liattuina ja pelin hävinneenä.

Kiintoisa oli vanhan Tukholman jengin yhteen palaaminen ja missä olosuhteissa! Lopulta kaikki koolla, melkein, sillä Rami on palannut Suomeen, mutta Kary, Nika eli Annika, Rai ja Julle…Minä niin haluaisin, että trilogian kolmannessa uusien kauhujen jälkeen kiima voittaisi kuoleman ja Karry ja Annika…

Max Mannerin kirjan tapahtumat liikkuvat Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjälläkin, mutta se ei haitannut tahtia, sillä huomio kiinnittyy väistämättä henkilöihin. Ja nyt en voi olla vertaamatta entistä poliisia Annika Malmia Patricia Cornwellin Kay Scarpettaan, joka on minulle ilma jota hengitän. Se missä Kay on älyllisempi, Annika on raivoisampi ja molemmat hivelevät naislukijaa. Tämä kirja on kovuudestaan huolimatta myös kirja kaikille Scarpetta-faneille. Annika on suomalainen vastine Kaylle. Minä nautin joka hetkestä, vaikka välillä lakkasinkin hengittämästä. Pidin myös ihan tavallisesta poliisista Ismo Valamosta, joka olisi voinut saada isommankin roolin, sillä nyt porhot olivat lavalla ja sekä Porin että Turun poliisi taustalla. Ehkä vaatimaton Valamo saa vielä vuoronsa…

No, miksi Annika selvisi taas? Mikä tekee tästä pienestä naisesta niin tiukan vastuksen? Tämä:

Helvetin kusipää, Annika kirosi mielessään. Hän ei antaisi koskaan periksi.

72h on tiheä, täydellinen ja kova. Siitä ei löydy puutetta, se on täynnä imua. Manner tekee jopa klassisen aasinsillan, jota minä kutsun kultaiseksi sillaksi, sillä alussa on sen loppu ja toisinpäin. Mutta ihan lopussa Manner paljastuukin mieheksi, jolta voimme odottaa kirjaa vaikkapa hullusta rakkaudesta, sillä hän yltää suorastaan kissamaiseen lyyrisyyteen. Näin päättyvät parhaat dekkarit!

Elämäni elokuvat

Päätimme tehdä Lumiomenan kanssa tällaisen elokuvalistan eli kympin leffakärki elämässämme. Ne nyanssit, jotka minulta uupuvat, johtuvat siitä, että eräs Kirjailija on nyt täysin vienyt huomioni...

Suklaata iholla (Como agua para chocolate , 1992)

Elämäni järisyttävin elokuvaelämys, josta olen laittanut lukuisia etsintäkuulutuksia. Etsin edelleen. Elokuva perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen. Elokuvan ohjasi Esquivelin aviopuoliso Alfonso Arau. Elokuva on Latinalaisen Amerikan maagista realismia. Filmissä katsojaa viedään äärestä ääreen, ahdistuksesta ja groteskiudesta intohimoiseen rakkaustarinaan, jossa sekoittuvat ruoanlaitto ja kiima kutkuttavalla tavalla. Ken on tämän nähnyt, odottaa iäti revanssia! Katso!


Pääosissa Lumi Cavazos, Marco Leonardi, Mario Ivan Martinez sekä Regina Torne.


Ensirakkaus (Beautiful Thing, 1996)


Hettie MacDonaldin ohjaama brittiläinen ja rankka tarina kahdesta nuoresta pojasta, jotka rakastuvat toisiinsa ja jatko onkin rankkaa, sillä työväenluokkainen lähiö ei katso hyvällä nuorten suhdetta. Filmissä tekee upean ja rempseän roolityön toisen pojan äitinä näyttelijä Linda Henry. Taustalla Mama Cashin sykähdyttävä laulu.


Loisto (Shine)

Jos minulta kysyttäisiin ikimuistoisinta pääosasuoritusta, se olisi Geoffrey Rushin upea roolityö kovan onnen pianistin David Helfgottin elämästä kertovassa elokuvassa Loisto. Elämänkertafilminä hieno australialaisdraama kuuluu lajinsa huipulle. Geoffrey Rush sai Oscarin suorituksestaan Helfgottina. Katso!


Tunnit (Hours)

Elokuva, josta pitävät he, joille sanoo jotakin Virginia Woolf ja/tai, joiden suosikkeihin kuuluvat Meryl Streep, Julianne Moore ja Nicole Kidman. Perustuu Michael Cunninghamin kirjaan Tunnit, joka puolestaan kertoo tarinaa Woolfin luomasta Mrs. Dallowaysta. Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana.


Vertigo


Alfred Hitchcock kuuluu suosikkiohjaani, joten tähän kohtaan unenomainen Vertigo. Kim Novak on filmissä melkein epätodellinen ja James Stewart tekee toisen vahvan pääroolin. Olisin voinut melkein yhtä hyvin laittaa tähän Takaikkunan (1953), jossa Grace Kelly on paitsi kaunein, tekee myös parhaimman roolityönsä. Vastaparina jälleen James Stewart.

Atonement


Hieno elokuva, joka ylistää Ian McEwanin kirjaa Sovitus (Atonement). Pääparina hurmaavat Keira Knightley ja James McEvoy.

Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice)


Listan pitäisi elää, mutta tämä vain täällä pysyy. En voi vastustaa Jessica Langea enkä Jack Nicholssonia. Ohjaaja Matti Kassila on sanonut elokuvan leivontapöydän rakastelukohtausta parhaimmaksi, mitä hän on nähnyt.


Brokeback Mountain


Annie Proulxin novelliin perustuva elokuva, joka kertoo rodeoratsastaja Jack Twististä (Jake Gyllenhaal) sekä maatila-apulaisesta nimeltä Ennis Del Mar (Heath Ledger). Miehet tutustuvat kesällä 1963 karjanajossa Wyomingin Brokeback-vuorella. Elokuva kuvastaa rankasti sitä ennakkoluuloisuutta, jota kyseisellä alueella tunnetaan vieläkin homoja kohtaan. Ennen kuin sain tämän elokuvan luin Suomen Kuvalehdestä pitkän ja ansiokkaan haastattelun Proulxista ja hänen asumisestaan Wyomingissa sekä tietysti alueen ahdasmielisyydestä tietämättä mitenkään, että juuri aiheena oleva novelli tulee olemaan myöhemmin yksi elämäni elokuvista. Tässä filmissä ihastuin kuin pikkutyttö rodeoratsastaja Jake Gyllenhaaliin, mutta aikuinen nainen minussa oli vihainen sille, että tuota käsittämätöntä rakkauden vihaamista vieläkin tapahtuu ja se sallitaan.


Filmi oli neljän Golden Globen voittaja ja vei kolme Oscaria. Oscarit tulivat parhaasta ohjauksesta, josta vastasi Ang Lee, sekä parhaasta musiikista sekä parhaasta käsikirjoitussovituksesta.

Sylvia


Elokuva runoilija Sylvia Plathin elämästä. Pääosissa Gwyneth Paltrow Sylvia Plathina sekä Daniel Craig Ted Hughesina. Tästä olen kirjoittanut enemmän mm. Daniel Craigin kirjan arvostelussa sekä Sylvia Plathin runojen kohdalla.

Eräs joulutarina (Un conte de Noël)

Loistava Catherine Deneuven päätähdittämä joulun aikaan sijoittuva filmi, 'elegantti ja ajateltu perhekuvaus', toteaa Pertti Avola/HS/NYT. Tämän me katsomme joka vuosi hitaina, raukeina, lumisina joulunajan viikkoina...

Frances


Kertoo Frances Farmerin elämäntarinan. Pääosassa Jessica Lange. En ole toipunut vieläkään.

Tämän sain leffaystävältäni omaksi: Kiitos♥

Eilen illalla 30.7.2018 katsoimme Håkan Nesserin samannimisen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan eli Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä (Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998). Ohjaus Martin Asphaug. Aivan loistava!

ELÄMÄNI AAKKOSET

Siis olen niiiiiin yllytys- ja listahullu, että piti tehdä sama, minkä teki Lumiomena eli Elämäni aakkoset.

A on Amsterdam, mutta myös laajemmassa merkityksessä, sillä toinen alter egoni on Ruth Cole, joka löysi Amsterdamista sekä kuoleman että rakkauden. Kodissamme on myös huone nimeltä Amsterdam…

B on kirjailija Bo Carpelan, jonka Axel on hämmästyttävä teos. Axelin kautta löysin paitsi suruvaipat myös Sibeliuksen musiikin.


C on Concha Buika, espanjalainen laulaja, jota en kyllästy kuuntelemaan.


D on Dina, tyttäreni Merin hyvin vilkas kääpiövillakoira.


E on Edith Södergran eli suosikkirunoilijani.

F on faaraot, joihin kiinnostukseni sytytti Mika Waltari.


G on Galway, kaupunki Irlannissa, jonne palaan ja jonne on sijoitettu todella myyttinen kirja hyljenaisista, Regina McBriden Ennen sarastusta.


H on hellyys, himo ja hyväily.


I on intohimo, jota ilman elämä on pelkkää tyhjää.


J on suosikkikirjailijani John Irving, jonka haluaisin ehdottomasti tavata.

K on kummipoikani Karri, mutta myös kummityttöni Ghanasta.

L on lumi, joka on rakkainta puuterilumena ja ehkä myös tuleva sukunimeni – virallisesti. Nyt kirjoittajanimi.


M on tyttäreni Meri, joka nimessään tietysti kantaa myös rakkauttani suuriin, suolaisiin meriin.


N on kirjailija Nadeem Aslam, joka kirjallaan Elävältä haudatut muutti jotain minussa – pysyvästi.


O on ooppera, jonka loistavin nautintapaikka on Olavinlinna. Suven ehdoton huippukohta!


P on puutarha, josta olen onnistunut luomaan omannäköiseni.


Q on Queen eli Kuningatar Olga, novascotiannoutajamme, jonka hoviväkeä saamme armosta olla.

R on rakkaus ja mieheni Reima, jonka tapasin 3.3. eräässä ratsastusnäytöksessä ja rakastuimme ylitse väen. Tänä vuonna on hopeahääpäivä♥


S on saari. Olen saari-ihminen ja asun saarella nyt ja toivottavasti aina.


T on tuuli, joka ’laukkaa varjotammallaan’. Rakastan tuulta ja jos Meri olisi saanut pikkusiskon hän olisi ollut Tuuli.

U on unelmat. Ilman unelmia ei ole mitään. Unelmat kantavat silloinkin, kun ei jaksaisi. ”Tarvitsemme täyttymättömiä toiveita, ehkä enemmänkin kuin todeksi tulleita, sillä ilman niitä meistä tulee sietämättömän pöyhkeitä, ahneita ja armottomia. Ilman niitä eivät pettymykset saa tilaisuutta opettaa meille ihmisyyttä. Ilman niitä emme oivalla olennaista.” Näin toteaa Sinikka Svärd kirjassa Kerron sinulle Unelmista (Minerva 2009).


V on varjot. Pidän varjoista ja siimeksistä. Pidän niiden salaperäisyydestä ja suojasta.

W on Mika Waltari. Ilman häntä minä en olisi minä. Hän on vaikuttanut minuun vahvimmin niinä vuosina kun omin sielu muotoutuu, etsii omia uriaan, aukoo uusia, mutta kaipaa vaikutteita ja johdatusta.


X on Xyzal, allergialääke, jota otan yhden päivässä toukokuusta elokuun lopulle, paitsi sadepäivinä tai poissa Suomen koivun siitepölystä tai heinien heilimöinnistä. Viime mainittua ei enää tapahdu, sillä minua ei saa Suomesta suvella pois kukaan eikä mikään!

Y on yökköset, jotka edustavat minulle sitä aikaa suvesta, jolloin en malta mennä nukkumaan, en edes lukemaan, sillä rakastan loppusuven pimeitä, lämpimiä yökkösöitä.


Å on kirjailija Åsa Larsson, jonka arktisiin jännityskirjoihin olen koukussa.


Ä on tietysti äitiys. En ole mikään ’kaikki lapset ovat niin ihania’ –tyyppi, mutta ilman äitiyden elämystä olisin tuntenut jääneeni jostain syvästi paitsi. Minulle asia ei ollut itsestäänselvyys, joten äitiydestä tuli sitäkin merkityksellisempi elämän osa.

Ö on Lena Andersonin runo: ”Öinen peili, lammen silmä, tuuli puussa nukkuu. Käki yön hämärässä onnen vuosia kukkuu. Öiset kirkkaat metsäntuoksut lammen yllä virtailee, talvikki yölampullaan sammalpolkua valaisee. Satu ja tosi yhteen sulaa – öisen hetken taika. Luonto vetää henkeä, on seisahtunut aika.”

AISTIEN ALAMAINEN

Minä olen sinun silmäsi

verkkokalvosi ripsesi
Minä olen sinun kielenpääsi
ja vesi sillä, minä nuuhkin sinussa
kätkettyjä niittyjä
Minä virtaan sinussa
näkymättömänä jokena


Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Kun etsit omia kasvojasi, etsit
minua, kun etsit nimetöntä kadonnutta
etsit minua
Minä olen aistit
ja sinä olet niiden alamainen
Yhdessä olemme
täydellinen
Me olemme sileäkarvainen eläin
joka silittää itsensä näännyksiin,
me olemme peto,
meitä ei kesytä kukaan
Minä olen aistit ja sinä olet alamainen,
sinun on nuoltava
minut kiihkoon
jalkoja kielenpäätä
sielun pimeää puolta
kätkettyä niittyä
sinun on nuoltava,
oltava minun ehdoitta


Minä olen sinun kätesi,
kosketusten merkitys
ja yhdessä meidän on kavuttava
korkeille vuorille
nelinkontin, ihanat haavat sormissamme,
nuoltava ihanat veripisarat
nuuhkittava ihoa
ohutta kuin ilma


Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa


Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta


Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen

- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
kuva Gustav Klimt Danae

Volver, volver by Concha Buika

JÄRJELLÄ JA TUNTEELLA!

Uusi kirjallinen blogi on syntynyt! Viime yönä meitä oli pieni ryhmä unettomia naisia pähkäilemässä, että Susan pitäisi perustaa kirjallinen blogi, sillä hän on Hyvin Kirjallinen Persoona. Pelkäsin, että aamun tullen unelma on unohtunut, mutta mitä vielä: Hän on täällä tänään eli Järjellä ja tunteella! 

Suosittelen!!!

Onnea ja menestystä Susa♥

toivottaa
Leena Lumi

AURINKOISTA VIIKONLOPPUA♥ JA VÄHÄN MUUTAKIN

Olemme käymässä kohden viikonloppua ja minä ajattelin pitää nyt nk. pitkän viikonlopun. Dina noudettiin juuri ja eräs ystävä saapuu huomenna. Nautimme yhdessä lounaan ja sitten tiikerikakkua runsaalla Robertsin kahvilla. Suunnittelemme juhannusviikkoa, jolloin aiomme viettää muutamia päivä 'sinkkuelämää', sillä Alfauros on muilla mailla vierahilla. Vapise Jyväskylä!

Ihan oikeasti olen aika väsynyt. Tein viime vuonna 140 kirjaa, joka on aivan liikaa. Yritän hiljentää nyt suveksi tahtia, vaikka ensimmäiset uutudet jo saapuivatkin. Kärsivällisyyttä lukijani, kärsivällisyyttä kustantajani! En pidä valittelusta, mutta kerroin kuitenkin tämän nyt...

Minulla on teille kuitenkin nyt ennen viikonlopun auvoa ihan uutta asiaa. Olen tehnyt niin kovasti töitä, että kiinnitin vasta nyt huomiotani yhteen asiaan ja se on nettikäyttäytyminen. Minusta on älyttömän outoa, että netissä voi kirjoittaa vaikka toisesta bloggaajasta omaan blogiinsa mitä tahansa omaan pääkkyyn saattuu pälähtämään. Tämä henkilö, josta on kirjoitettu, ei sitä ehkä koskaan saa tietää, mutta kirjoittajan väitteet jäävät kuin viimeiseksi sanaksi. On ihmisiä, jotka haluavat sanoa viimeisen sanan, ihmisiä, jotka haluavat olla aina oikeassa, ihmisiä, jotka inttävät kaikkialla, ihmisiä, jotka pilaavat ihan mukavatunnelmaisten blogien hienoja postauksia alentavilla ja täysin aiheesta pois olevilla kommenteilla. En ymmärrä motiivia tällaiseen! Onko se pakonomainen tarve olla aina oikeassa? Onko se kateutta? Onko se alemmuudentunnetta, joka ei suo toiselle, mitä itse ei saavuta? Kannattaa muistaa, että uhri on se, kehen kohdistuu selän takana kirjoittelu, vääristelyt etc. Onneksi yli vuoden aikana olen joutunut kohtaamaan tällaista vain paristi, mutta sekin on jo liikaa. Ellei ole mitään hyvää/kivaa sanottavaa, onko mahdotonta silloin vaieta.

Tänään huomasin, että kun Susanne oli saanut palkintokirjansa, hän oli kuvannut ne blogiinsa ja vielä linkittänyt minun blogini. Voitte vain kuvitella, miten se ilahdutti! Myös Unelma teki vähän aikaa sitten aivan saman. Minä olen innokas linkittämään muita ja tietysti itse ilahdun, jos joku toinen näin tekee. Myös Anni oli kirja-arvostelussaan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville linkittänyt blogini ja viitannut minun vastaavasta kirjasta tekemääni arvosteluun. Se on 'fair play'! Voisimme kukin sisällämme miettiä, olemmeko hyviä blogiystäviä. Semmoisia ystävällisiä, vilpittömiä ja ehdottomasti vailla kateutta. Minä linkitän, mutta sen lisäksi jaan arvostelukappalekirjoistani suurimman osan niin blogi- kuin muille ystävilleni. Osalla teistä on kokemusta saada minulta kirja muuten vain, osa on saanut arvontojen kautta.

Minä koreilen tässä postauksessa Lumiomenan auringonkukilla ja haluankin sanoa, että hän on hyvä esimerkki bloginpitäjästä, joka osaa käyttäytyä. Minä tässä ikäänkuin ojennan näkymätöntä tunnusta...Ja Lumiomenan lisäksi on monta, monta muuta ihanaa blogiystävää, mutta päätin tänään mainita vain kolme, jotka tunnen jo pidemmältä ajalta ja he ovat Susanne, Lumiomena ja Soolis, jotka ovat joka hetki tienneet, mitä kommenteissa voi sanoa ja mitä ei ja etenkin sen, että jos kirjoitetaan omaan blogiimme toisesta bloggaajasta, kirjoitamme totta ja kohteliasta ja mieluusti voimme silloin linkittääkin. Sehän on kuin halaus!

Pidetään huolta toisistamme♥

Leena Lumi

PS. Joskus kun olen ehtiväisempi/jaksavaisempi, voin kertoa useammista blogiystävistä. Kerron kuka saa minut nauramaan harva se päivä, kuka saa minut lukemaan kirjoja, joita en muuten lukisi, kuka jakaa kanssani kaikki puutarhan harmit (niitäkin on) ja kuka on hän, joka on pakko tavata aamulla ensiksi.

PS2. Jos haluatte tietää kenen seurassa (lue: kenen kirjan seurassa) vietän viikonlopun, katso Huomenta Suomi 15.6. klo 7.17. Minä olen siihen aikaan ihan vihannes, mutta Alfauros lupasi kaataa minuun kahvia ja taluttaa punaiselle sohvalle, sillä M. ei jää minulta näkemättä!

VANILJARAPARPERIPIIRAKKA

Tämä ohje on tänään ilmestyneestä Anna-lehdestä Katri Schröderin jutusta Rakastu raparperiin:

Vaniljaraparperipiirakka
10-12 annosta

Pohja

150 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita

Täyte

1 pss vaniljakastiketta
1,5 dl maitoa
1 prk (250 g) mascarponejuustoa
1 kananmuna
noin 250 g raparperia

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmuna huolella vatkaten. Lisää joukkoon kuivat aineet ja pyöräytä nopeasti taikinaksi.
Painele taikina voidellun ja korppujauhotetun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Sekoita vaniljakastikejauhe kulhossa maitoon ja anna seistä muutama minuutti.
Sekoita joukkoon mascarponejuusto ja kananmuna.
Valuta vaniljaseos piirakkapohjan päälle ja levitä tasaisesti.
Paloittele raparperit ja asettele piirakan pinnalle.
Paista piirakkaa 200-asteisessa uunin keskitasossa 25-30 minuuttia.

kuva Kristiina Kurronen

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?

Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn, johon elokuva Tunnit perustuu.

Mrs. Dallowayn (SEVEN 2003, suomennos Kyllikki Hämäläinen) olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä Virginia ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsin koskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway. Itse asiassa Mrs. Dalloway loi Woolfin maineen perustan.


Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...

"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin ylin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovet saranoiltaan. Ja sitä paitsi, Clarissa Dalloway ajatteli, mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."

Irma Rantavaara kertoo Mrs. Dallowayn johdannossa:

Hän oli yliherkkä, mutta samalla kova, kuningatarmainen, käskevä aristokraatti, joka piti yllä välimatkaa toisiin ihmisiin. Hänessä oli jatkuva itse-erittelyn tarve ja sisäinen levottomuus, josta hän yritti paeta jonkinlaisen mystiikan avulla:


Kaikki täyttää omaa tarkoitustaan ja saa sillä tavoin salaperäistä symbolista merkittävyyttä. Varsinkin Mrs. Dalloway-romaanissa tämä ajatus on keskeinen.


Tiedämme, että kirjailijattaren hermot olivat jo Mrs. Dallowayn kirjoittamiseen mennessä pettäneet kolme kertaa johtaen itsemurhayrityksiin. Neljäs ja viimeinen hermoluhistumisen pelko ajoi hänet lopulta hukuttautumaan v. 1941.

Vaan yhä Virginia Woolfin kieli luomoaa yhä uusia ja taas uusia lukijoita...ja he ihmettelevät: Mitä tämä on? Musiikkia? Mystiikkaa? Salaisuutta? Jotain uutta?

Virginia Woolf ei kuole koskaan!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Maisku/Täysien sivujen nautinto  Aletheia ja Laura/Lukuisa

LUONTOPIHA

Ykköstulianen kesäkylään, ykköshemmottelu itselle!

 Vaikka olinkin äskettäin puutarhaohjelmassa, silti julistan hieman perinteisistä puutarhakäsityksistä eriäviä oppeja. Olen aina sanonut, että puutarhani on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen, sillä niin paljon tunteja saan pihatöissä kulumaan, että laiskuudesta tai hoitamattomuudesta ei ole kyse. Rakastan myös lausetta: Hallittua hoitamattomuutta puutarhassa. Ja kaiken huipuksi sain pienen taulun, jossa digitaliksen kukkia ja teksti: Villin Naisen Villi Puutarha. Olen aina halunnut että perhoset ja yökiitäjät löytävät pihani, olen lumoutunut lumikosta, joka asuu kalliomme kolossa, saan iloita oravien leikeistä lehmuksissamme ja pöntöissämme pesii nyt puutarhani terveyspoliiseja eli pikkulintuja, jotka ovat tehokkaita hävittämään tuhohyönteisiä.


Tunnen itse suorastaan syyntakeettomaksi, kun melkein jo julistan vuoden 2010 puutarhakirjaa, sillä saatuani lukuun Riku Cajanderin teoksen Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010) tunsin tulleeni kotiin! Nyt ei puhuta ollenkaan siitä, kuinka hienoja ja upeita kasveja voimme pihallemme istuttaa ja miten saada ne säilymään hengissä, vaan käsittelyssä on, miten saisimme niin monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan, että siellä viihtyisivät myös linnut, oravat, päivä- ja yöperhoset, erilaiset liskot ja jopa ketut.


Kukaan ei voi tajuta, mikä hurmio on istua hämärissä pihalla ja odottaa lepakkoja. Ja sitten ne tulevat: Suih! Suih!Suih! Meillä on mieheni kanssa oikein Lepakkojen Öitä. Ne alkavat heinäkuun hämärinä iltoina. Ja ketun jäljet pihalla. Kärsivällinen sielu näkisi itse ketun, sillä kettu ei kaihda edes pihavaloja. Ja entäs sitten yökiitäjät!

Riku Cajanderin kirjassa kerrotaan mitä kasveja pitää pihalle istuttaa ja millaisiin ryhmiin, että saamme myös eläimet viihtymään pihallamme. Mitä kasveja pitää olla, että perhoset viihtyvät. On laskettu, että yksi harsokorennon toukka voi syödä kasvukauden aikana ainakin 5000 lehtikirvaa. Ja kun puutarhaan on saatu hyönteisiä, niitä seuraavat linnut, puutarhan parhaat terveyspoliisit. Olen huomannut, että kirjosieppo on yksi ahkerimmista tuholaishyönteisten syöjistä. Pensaita esimerkiksi ei kannata istuttaa sinne tänne, vaan ryhmiin, jolloin eläimillä on parempi suoja.

Cajanderin Luontopiha on tietokirja. Kiinnostava sellainen! Ja hyvin ajankohtainen, sillä vuosi 2010 on nimetty luonnon moninaisuuden eli biodiversiteetin vuodeksi sekä maailmalla että Suomessa. Minä aion tästä hetkestä istuttaa hitaasti mutta varmasti kasveja, puita ja pensaita tämän kirjan mukaan. Osin olen jo vaistomaisesti osunut oikeaan paitsi en ole tiennyt mitään perhosten houkuttelijakukista. Epäilen kuitenkin että lehtooni istuttama ja siellä hyvin leviävä lehtosinilatva on tässä asiassa yksi parhaimmasta päästä. Se on kasvi, jota kansan suussa nimitetään hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun takia.

Luontopihan runsas ja houkutteleva kuvitus on Riku Cajanderin, Olavi Niemen, Antti Kolin, Pentti Alangon sekä Benjamin Pönttisen ansiota. Valokuvista oppii paljon sekä kasveista että hyönteisistä. Ja pidän siitä että kuvia on paljon ja teksti kuin tiedettä, mutta lähestyen aihetta lämmöllä ja suojellen ja todeten, että puutarhat, joita Suomessakin on arviolta ainakin puoli miljoonaa, jo sinänsä rikastuttavat luontoamme. Kirja tuo kuitenkin tehokkaasti esiin, miten kasvivalinnoilla voimme entisestään parantaa luontopihaamme niin että kauniit koristekasvit, pensaat ja hoidetut puut elävät sovussa hallitun hoitamattomuuden kanssa samalla turvaten eläinten kuin kasvienkin edut.

Hyvältä luontopihalta pitää löytyä neljä asiaa: ruokaa, lisääntymis- ja suojapaikkoja, vettä ja lajitovereita. Tässä kohtaa aivan kehräsin, sillä suuri kalliomme toimii koloineen hyvänä vedenkeruupaikkana ja kalliomme kolot tarjoavat suojaa jo ties mille eläimille. Pihalla on hyvä olla myös hieman hoitamatonta osaa, joka toimii etenkin siilien suojapaikkana.

Riku Cajanderin Luontopiha luettelee kiinnostavasti, ei luetteloiden, vaan lukuina, ne kasvit, jotka pitäisi luontolähtöiseltä pihalta löytyä. Ja tässä kirjassa ei villikaneja laiteta pataan, vaan todetaan, että niin metsäjänisten kuin kanienkin kanssa voi tulla toimeen. Ja minä todistan tämän, sillä lehdossamme pesi muutaman suven iso rusakko, jota kovasti toivon takaisin! Cajanderkin mainitsee luontopihan olevan lapselle erinomainen elämys:

Oman lisämausteensa eläinten tarkkailuun antavat pimeänä vuorokaudenaikana tehdyt havainnot. Yökkösten saapuminen yöllä perhosvalon lakanalle, kerääntyminen joukoittain perhosbaariin tai surisevien kiitäjäperhosten vierailut illakon kukilla ovat elämyksellisiä, jopa hieman jännittäviä tapahtumia.

Tähän minä lisään, että luontopiha päihittää mennen tullen kaiken maailman puuhamaat. Meidän Meri sai kasvaa luontopihalla ja sen seurauksena hän tiesi tarkkaan jo hyvin pienenä selittää, miten muurahaiset lypsävät kirvoja, liian pienenä söi kastemadon ja kehui lihaa hyväksi (sic!) ja paras ystävänsä Tuuli kuvattiin kerran pikkusammakko nenän päällä. Likat myös kiipeilivät puissa ja rakensivat majoja ja syöttivät siilejä sekä oravia.

Ja kiitos Cajanderin luontopihan minä vihdoinkin istutan tänä vuonna varjoliljaa, joka on kummitellut mielessäni jo kauan ja ihan vain sen tähden, että puutarhassamme on runsaasti siimeksiä. Nyt tiedän enemmän!: Varjolilja on yöperhosten unelmaa!

Suosittelen Luontopiha –kirjaa vuoden ykköstuliaiseksi niin koteihin kuin mökeille kaiken maailman lasiastioiden sijasta. Hyödyllinen kirja myös lapselle ja nuorelle, mutta kiintoisa kaiken ikäisille. Julistetaan suviyötkin seikkailuiksi ja kuhkitaan puutarhassa nauttimassa yökiitäjien tarjoamia nektareita!

NYT KUN...

Nyt kun linnut syöttävät poikasiaan, voikukka kasvaa hulluna ja akileija vasta suunnittelee aukeamistaan, on niin villi kiire, että aion lisätä pökköä pesään ja pestä matot, leipoa kakun, ottaa vieraan vastaan, tarjota lounaan, siivota työpöytäni, sillä en näe kunnolla enää näyttöä kirja- ja muistiinpanokasoilta, viihdyttää koiruuksia puutarhassa sekä tilata kirjastosta ensimmäiset kirjat, jotka aion suvella lukea suosituksesta. Ja sitten, uskokaa tai älkää, syksy on jo alkanut;-), sillä ensimmäiset syksyn uutuudet ovat saapuneet, mutta en aloita ihan vielä...

Kenelle tulee Hesari, niin katsokaa sivulta A5, se lyhyt gallup, missä Keskustan puheenjohtajaehdokkaat vastaavat muutamaan kysymykseen. Katsokaa, miten Mari Kiviniemi erottuu äijistä, kun kysytään 'Pitäisikö Suomen susikantaa harventaa?' tai kun kysytään 'Pitäisikö homopareille antaa samanlaiset adoptio-oikeudet kuin muillakin on?' Minä EN ole Keskustan äänestäjä, mutta tulipa vain mieleen, että ellei Kiviniemeä valita, Suomestakin katoaa vihdoin läsimaalaisittain oudon suuri agraaripuolue ja se saavuttaa ajan henkeen paremmin sopivan pienuutensa. Vain Mari Kiviniemen valinta auttaa Keskustan pois fossiilikaudesta.

Nyt kun kullerot kukkivat ja kuunliljojen lehdet jo ovat suuret, minä aloitan torstain toivoa täynnä ja toivotan teille samaa!

kuva linnuista Pekka Mäkinen