Lemmikit

Asuimme vuosia saarellamme ja tein innokkaasti puutarhaa, kunnes yhtenä vuonna, alkusuvesta, kaikki oli lemmikkien merenä. Mitä oli tapahtunut?

Aloin miettiä edellistä suvea ja muistin miten kiireistä oli ollut. En ollut ehtinyt yhtä hanakasti kuin normaalisti siivomaan kukintansa lopettaneita niittykukkia pois, vaan ne olivat saaneet rauhassa kuivua, siementää ja kuolla niille sijoilleen. Yllä oleva kuva oli Even suosikkikuva ja annoinkin hänelle siihen käyttöikeuden. Kuvassa onkin jotain runollista...

Niinpä tajusin, että jos haluan tällaisia forget-me-not -polkuja, jätän kasvit pystyyn vielä kauaksi aikaa kukinnasta eli en siivoa niitä pois.

Niitä puskee sitten aivan kaikkialta ja ne näyttävät varsin viehättäviltä sekä valkoisten narsissien (Poeticus Actae) kanssa kuin myös tummemman sinisten kukkien eli tässä muscarien kera.

Tässä muscarien kanssa.

Tässä forget-me-not -raput ylös ja sieltä kasvaa näköjään kultatyräkkiä, joka yhdessä lemmikkien kanssa muodostaa hyvin yhteensopivan sinikeltaisen värityksen...entisen kotimaakuntani Satakunnan värit.

Ja tässä lehtomme alaosaa lemmikkien aikaan.

Ja vielä forget-me-not -lehtoa kera toisen lemmikin...Hänen Majesteettinsa Applehill's Thora, perheen kesken Olga Unforgettable.

Vergissmeinnicht!

Tässä näytönsäästäjäkuvani eli siinäkin lemmikkejä. Kukapa ei pitäisi kukasta, joka kantaa niin hurmaavaa sinistä, ei vaadi mitään hoitoa, vaan pyytää pientä välinpitämättömyyttä ja vaatimattomuudessaankin kantaa unohtumattomuutta.

Tämän kuvasarjan olen lisännyt juhannusviikolla 2012. Kuvat ovat mieheni aamuvarhain ottamia. Nuo kiemurtavat oksat kuuluvat kolmelle vanhalla mongolianvaahteralla. Niiden alla lemmikit viihtyvät, mutta paljon muuallakin. Tätä metsikköä tyttäremme piti pienenä viidakkona tai sadematsänä, sillä puut kaartuvat upeasti. Nyt niitä kiertävät jo siniset alppikärhöt, jotka tulevat kukkaan ennen kuin tämä suuri pensas on edes kunnolla lehdessä. Kärhöistä voit lukea enemmän täällä

Ja tässä sama kuva leikattuna, niin että vanha korituoli ei näy. Mietin usein, onko mitään sellaista sinistä kuin on lemmikkien sini.

Yritän lopettaa tätä tarinaa, mutta se vain jatkuu ja jatkuu eikä salli unohduksen lumen sataa ylleen...sellaisia kukkia ovat lemmikit, pyytävät olemaan unohtamatta monilla kielilllä: forget-me-not, vergiss-mein-nich, förgätmigej, no me olvides, ne-m'oubliez-pas, njezabudka (nje zabu menja)...

Love 
Leena Lumi

PS. Jos jatketaan nyt vaikka kuvilla, joissa lemmikki muiden kukkien kanssa:

Tämä kuva on keväältä 2013 ja nyt kun on menossa toukokuu 2014, ei penkissä näy näitä punaisia, eikä edes suurin odotuksin istutettuja oransseja, mutta onneksi kerrotut oranssit onnistuivat muualla, mutta kun niiden kanssa ei nyt ole lemmikkejä....Täytyy ehkä tehdä joku juttu oransseista tulppaaneista tai yleensä vain tulppaaneista...

Tässä lemmikit yhdessä särkyneen sydämen ja valkoisen tulppaanin kanssa.

Leena Lumin puutarhassa

Tässä lemmikeistä kuva kuin maalaus! Kuvaaja on Pekka Tarmio. Kiitos Pekka♥

Toukokuu 2016 ja lemmikit kukkivat

ja lemmikit peittävät etupihamme tylsän nurmikon sijasta: Ihanaa!

Hoitolemmikin kanssa lemmikeissä 2015

Magnolia kukkii 2017 taustanaan lemmikkien meri.

Ja orava samana vuonna samalla taustalla.

2018 pieni Ikea-setti lemmikeissä, edessä kukintaansa aloitteleva atsalea. Vuosi oli kuivin ja kuumiin toukokuulta alkaen ja se näkyi kaikessa paitsi ei varjoliljoissa ja sormustinkukissa. +30 asteisia päiviä oli noin kuutisenkymmentä eikä veden pisaraakaan.

ATONEMENT, SATURDAY, ON CHESIL BEACH ETC./ SOVITUS, LAUANTAI, RANNALLA ETC.

Sovitus

Lauantai

Rannalla

Ikuinen rakkaus

Sementtipuutarha

Amsterdam

Vieraan turva

Polte

Makeannälkä

Ajan lapsi

NYT TUULET KÄÄNTÄVÄT SUUNTAA, KUN...

Hei!

Nyt tuulet kääntävät suuntaa, kun Lumimies lähtee huomenna taas töihin eli lomat ovat ohitse. Minä aivan pakahdun ideoihin, mutta toisaalta myös haahuilen. Nyt en edes tiedä, mihin kirjaan seuraavaksi tartun, mutta yritän sopivin välein tarjota teille jotain somaa ja loppusuveen sekä alkusyksyyn sopivaa.

Minä en saa rauhaa ennen kuin olen listannut Ian McEwanit palkkiini sekä aloittanut sen omien puutarhakuvieni 'pankin', jossa kevyen höpinän myötä kerron 26 vuoden kokemuksella yhdestä kasvista kerrallaan.  Älkää siis ihmetelkö, että kohta tulee kuvia lemmikeistä ja kärhöistä! Kerrytän sitä vähitellen ja tarkoitus olisi ehkä pitää sitä palkissa jopa talvella. Kuulostaako tämä oudolta? Voisin sitten pitää palkissa myös samassa ryhmässä edelleen Sarin puutarhat sekä kolmena vuonna tekemäni puutarhakirjat. Ne luonnollisesti pudotan talvella alemmas. Näyttävätkö puutarhakuvat palkissa omituisilta vaikka joulukuussa? 

Minusta tuntuu, että

- ensi viikolla alan rakennella noita palkkijuttuja
- tänä iltana otan muutaman aivan erilaisen kirjan käteeni ja katson mikä 'kolahtaa' juuri nyt
- pitää alkaa taas järjestellä kirjaston kaaosta
- kitkeä kaikki kukkapenkit
- aloittaa aamulenkit
- muistaa syödä nyt sesongin herkkuja
- olla lukematta aamukolmeen, kuten tapahtui jälleen viime yönä
- ensi viikolla on tärkeä päivä, sillä saatamme Lumimiehen kanssa yhdessä kummipoikamme torstaina 'epulle'
- saatan kohta jälleen sukeltaa harjukaupungin yöhön;-)
- kirjoitan kummitytölle Ghanaan
- kohta on Leena Lumissa arvonta, johon liittyy helppo, mutta tunteellinen haaste
- upeat loppusuven illat ovat ne huumaavimmat
- rakastan teitä kaikkia!

♥:lla Leena Lumi

KIVUN JÄLJET

Will kieräytti Angien vatsalleen ja painoi hänet puulattiaa vasten. Hän tarttui Angieta käsivarsista ja lukitsi ne toisella kädellä, niin ettei Angie pystynyt enää taistelemaan vastaan. Sitten hän tempaisi Angielta vaistomaisesti alushousut jalasta, Angie upotti kyntensä Willin kämmenselkään, kun Will työnsi sormensa hänen sisälleen.

”Paskiainen”, Angie sähisi, mutta hänen alapäänsä oli niin kostea, että Willin sormet liukuivat sisään kuin huomaamatta. Hänen löytäessään oikean kohdan Angie kirosi jälleen ja painoi kasvonsa lattiaan. Hän ei koskaan lauennut yhtä aikaa Willin kanssa. Sellainen kuului hänen valtapeleihinsä. Hän puristi Willistä viimeisetkin mehut, muttei koskaan antanut Willin tehdä hänelle samoin.

Karin Slaughterin uutuus Kivun jäljet (Undone, Tammi 2011, suomennos Annukka Kolehmainen) paljastaa kaikkia muita Slaughterin kirjoja vahvemmin, miten taitava kirjailija on koukuttamaan lukijansa. Tämä nero nainen Atlantasta tietää, että mikään ei ole niin kiinnostavaa kuin kiima, kuolema ja erikoiset luonnekuvaukset! Kivun jäljet ei kuitenkaan keskity seksiin, mutta kun se sen tekee, on jälki huimaa ja vakuutan, että alun sitaatti jatkuu tulikuumana…, mutta nyt kaikki on toisin kuin aikaisemmissa Will Trent –dekkareissa, sillä kirjan tarina on oikeastaan niin kauhistuttava, montaa nuorta, menestyvää naista koskeva rikos, että meidän kiltistä, lastenkodissa varttuneesta Willistämme on kehittymässä poliisi, jollaiseksi hän ei koskaan halunnut tulla. Hyvä Will kohtaa niin ison Pahan, että hänen sietokykynsä katkeaa ja tapahtuu jotain, mitä kukaan ei olisi uskonut.

Itse rikoksista en kerro muuta kuin, että joku sieppaa nuoria, hyvin hoikkia, menestyneitä naisia ja vie heidät johonkin. Toisilla naisista on lapsi, mutta jokaista heistä yhdistää kolme asiaa: anorexia tai bulimia, menestys ja hyvin hankala luonne. Rikoksia alkaa tutkia tuttu ja hyvin kiinnostava rikosetsiväpari Faith Mitchell ja Will Trent. Heidän keskinäisiä välejään saa jopa nauraa, sillä Will sietää välillä aivan sietämättömäksi äityvää Faithia omalla jännittävällä tavallaan ja yllättäen Faith tuntee saavansa Williltä sitä jotakin, mitä tarvitsee kestääksensä omaa itseään sekä oman elämänsä sekasortoisuutta. Pakan ylitehokkaana sekoittajana sekä ryhtiin laittajana toimii Amanda Wagner, 60+, Georgian etsivätoimiston Atlantan paikallistoimiston apulaisjohtaja, joka saapuu murhapaikallekin korot kipinöitä iskien sekä toteaa yllä mainituista alaisistaan:

Vähä-älyinen, raivohullu dyslektikko ja hallitsemattomasti sikiävä paksu diabeetikko, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä yhtään mitään.

Nyt tekee mieli sanoa, että onnellinen se dekkarinlukija, joka on lukenut Slaughterilta sekä Grant County että Atlanta –sarjan, sillä tämä kirja aloittaa Georgia –sarjan ja perustuu paljon siihen, mitä on tapahtunut aikaisemmin. Etenkin henkilöiden tekojen ymmärtämiselle päähenkilöiden menneisyys on avain heidän nykyisyyteensä, mutta toki tämän voi lukea omanaankin, sillä hiukan kerrataan. Slaughter on kuitenkin niin osaava ja oivaltava kirjoittaja, että hän ei jää junnaamaan kertaamiseen, vaan tarina etenee juuri täydellisellä tempolla. Tässä yksi syy, miksi luen Karin Slaughteria innolla: Täydellinen tempo! Ikävystyn kuollakseni jos tarinan kuljetus on liian hidas, mutta ärsyynnyn, jos se on liian nopea.

Kivun jäljet on siitä erityinen, että nyt yhteen tulevat yllättäen Grant County –sarjan Sara Linton ja Atlanta –sarjan Will Trent. Ja sanon tämän tässä ja nyt: Roikun nyt koukussa, joka on yhtä pitävä kuin Patricia Cornwellin Kay Scarpetta –romaanit. Ihan hirveää, että odotan nyt jo kuumana Slaughterin seuraavaa kirjaa!

Miten hauska nyanssi, että Willillä on Betty niminen chihuahua…, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan, sillä yllättäen hänen Atlantan lastenkodissa viettämänsä vuodet saavuttavat hänet jälleen Angie Polaskin palatessa reissuiltaan kuin kulkukissa juuri kun Will oli alkanut ajatella Sarasta, että…Angie on haistanut veren ja päättänyt tulla muistuttamaan miten sitkeä on heidän yhteisen kammottavan lastenkotilapsuutensa naru, miten heidän verensä on sama kuin kipujen muistot, mutta kerrankin Will näyttää Polaskille, miten äkäpussi kesytetään!

 Will tietää ja tuntee kuitenkin hyvin vahvasti, että Angie Polaski, hänen jokaisen arpensa tuntija, hänen pimeytensä jakaja, on suurin virhe hänen elämässään…

***

Tämän kirjan on lukenut lisäkseni ainakin Kuutar ja Susa.

KARIN SLAUGHTER

Seitsemäntoista miljoonaa kirjaa myyneen Karin Slaughterin (s. 1971) teos Kivun jäljet (Undone, Tammi 2011, suomennos Annukka Kolehmainen) on hänen ensimmäinen teoksensa Georgia –sarjassa, jossa kohtaavat Grant County –sarjan Sara Linton ja Atlanta –sarjan Will Trent.

Kirjailija itse asuu Atlantassa, joka on tällä hetkellä Yhdysvaltojen kymmenen väkivaltaisimman kaupungin joukossa. Slaughterin kirjoja on käännetty kolmellekymmenelle kielelle, ja ne ovat nousseet myyntilistojen kärkeen Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Karin Slaughterin aiemmassa Grant County-sarjassa ovat ilmestyneet teokset Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty.

Atlanta –sarjassa ovat ilmestyneet teokset Triptyykki ja Pelon huone.

Karin Slaughteria ei ole ohittaminen, sillä hän tekee vahvaa jälkeä ja pystyy myös uusiutumaan. Ihailemani Jukka Petäjä Helsingin Sanomista on todennut Triptyykistä näin:

Parasta lähes 600-sivuisessa Triptyykissä on panostus ihmiskuvaukseen. Slaughter haluaa avata henkilöhahmot myös syvyyssuunnassa heikkouksineen ja pelkoineen.

Jännityskirjailija Liza Marklund puolestaan on todennut:

Slaughterin Will Trent on ehkä koko dekkarikirjallisuuden viehättävin rikostutkija.

Ja Leena Lumi toteaa Kivun jäljet luettuaan: Olen koukussa!

MILLOIN NAUROIT VIIMEKSI?

Siis...(naurua) tämä on ihan oikea pipomainos (naurua) ja kai ajankohtaan sopivakin (naurua), koska ennen kuin huomaammekaan, puhaltavat kylmät tuulet. Nyt sitten kaikki pipoja väkertämään ja ellet osaa, tilaa Mialta! Piti kertoa ensi viikosta, mutta (naurua) en pysty nyt (naurua)...

Jos olet marraskuun masentuja: Säilytä tämä kuva!

Rolling In The Deep

LUUMUPUU KUKKII, SE MUISTELEE SINUA

Heidi Liehun uutuus Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) on takuulla hänen runotyylinsä ystäville odotettu kirja. Runot ovat helliä, lempeitä, hipaisevia ja ne sinällään riittävät ilman kuvia, kuten kirja onkin tehty. Jos etsisin samantyylistä runoutta löytäisin sitä Heli Vilmin kauniista kirjasta Hiljaisia tuulia.

Tuskin koskaan arvostelen runoa, sillä runo on tunnetila, sen pitää vain antaa soida ja viedä mukanaan. Päästän Liehun ääneen, mutta en millään voi olla nimirunoon lisäämättä yhtä omaa valokuvaani:

En näe sinua
Olen
tällä puolen
   keskellä vaaleanpunaisten ruusujen
                              konvehtien
                   lähettämättömien korttien
                       Toivotuksia,
                                  valoa -

Hitaasti
pimeän terälehdet
sulkeutuvat

***

Jätit minulle tehtävän
Minun on
rakastettava elämää
Keskipäivän kalliita hetkiä
hitaasti kaartavia lokkeja
  Seinäkellon
               kaiverruksia
           Ja
               itseäni
     Askeleitani
                 saaren ympäri

   Miten hitaasti
aurinko etsii paikkaansa
   Miten
        hitaasti
               lokit sitä kiertävät

Tiedän, miten rakastit minua -
Ja sinä tiesit,
    miten minä -

Kaikki oli
valmista
         tälle kivulle
Se polttaa pois
kaiken turhan

Väsymättä lintu laulaa
    elämän laulua

Luumupuu
     kukkii, se muistelee sinua -

***

Tästä kauniista runokirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Liisa Anki ja Jenni // Maria on kirjoittanut Liehun kokoelmasta Surusta vesilintu nousee siivilleen.

OLEN AINA NIIN INNOISSANI KUN...

Olen aina niin innoissani kun kirjailijat kommentoivat minulle. Se on parasta mitä tiedän! Tämän aamun yllätys oli kun Intiaanit -kirjan toinen tekijä Rani Andersson kommentoi arvosteluuni. Hänellä on asiaa maille kaikille:

Hei kaikki,

Kiitos Leenalle mukavasta kirja-arviosta. On todella kiva kuulla, että kirjamme on löytänyt lukijansa. Samalla kehotan kiinnostuneita lukemaan myös toisen teokseni "Lakotat - Kotkan ja Biisonin kansa", joka keskittyy lakotojen ja mm. Isuvan Härän ja Hullun Hevosen ja Punaisen Pilven vaiheisiin. Hyvä suomenkielinen lukupaketti on myös Vapriikki museolle kokoamamme teos "Istuva Härkä ja hänen maailmansa".


Samalla mainostan loka-marraskuussa Helsingissä pidettävää Studia Generalia luentosarjaa, jossa pidetään useita luentoja Pohjois-Amerikan intiaaneista. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tulee mainoksia myöhemmin.


Kiitos vielä ja hauskoja lukuhetkiä.


Rani Andersson

♥♥♥

Kiitos Rani!

METSÄN MAKUJA

Nyt kun olen tänä vuonna myynyt sieluni, ruumiini ja kaiken uskoni hyvään, suomalaisille marjoille sekä sienille, on taivaallista lukea samanhenkisten ihmisten kirjoja samoista intohimon kohteista. Oikeastaan kaikki alkoi jo viime vuonna kun luin Suomalaiset marjat teoksen. Viimeisin innoittava uutuus on juuri tähän kiihkeään elokuuhun täydellisesti sopiva Metsän makuja (Otava 2011), jonka tekijät ovat ruokatoimittaja Kati Nappa sekä Arktiset Aromit ry:n toiminnanjohtaja Simo Moisio.

Jo kirjan kansi alkaa heruttaa sylkirauhaseritteitä, sieni- ja marjahimot nousevat ja silmä panee tyytyväisenä merkille kirjan erittäin kauniin kannen sekä teoksen kaikki mattapintaiset kuvat, joista ansio lankeaa ruoka-annosten kohdalla Pekka Harasteelle sekä muissa kuvissa Arktiset Aromit ry:lle.

Tämä herkullinen kirja tarjoaa ensin sisällysluettelon, josta näemme saavamme ensin vinkkejä ja nopeita reseptejä, joissa löytyy mm. Aamun kuningatarkeitto, Kylmät karpalot kinuskikuorrutuksella, Puolukka-kasvisraaste sekä Suomalainen bruchetta.

Luvussa Hyvinvointia metsän marjoista kerrotaan miten perimätietona kulkeneet uskomukset marjojen terveysvaikutuksista ovat osoittautuneet luultuakin terveellisimmiksi. Ne ovat todellisia antioksidanttipommeja, jotka sisältävät flavoinodeja, C- ja E-vitamiineja sekä A-vitamiinin esiastetta. Nämä fenoliset yhdisteet ehkäisevät syöpää, estävät ja hillitsevät virusten ja bakteerien kasvua ja ehkäisevät tulehduksia sekä allergisia reaktioita. Tähän kohtaan en voi olla jälleen kertomatta, että tyttäremme vaikeiden allergiavuosien aikana mustikkaa käytettiin meillä joka päivä muodossa tai toisessa. Se oli kaiken selviytymisen perusta lapsella, jolla oli myös vaikeita ruoka-aineallergioita, mutta mikä parasta: mustikasta sai niin herkullista kiisseliä, että se teki kauppansa ihan silleen tai sitten niin, että lopsautin valmistusvaiheen lopussa mukaan jäiset vadelmat ja nautimme majesteetillista kuningatarkiisseliä. Ateriasta tuli kunnon ruoka kun se nautittiin vaikka riisipuuron kanssa. Minä takuulla osaan arvostaa marjoja ja kiitän mustikkaa paljosta!

Metsän makuja tarjoaa paljon tietoa mm. puolukasta, mustikasta, vadelmasta, karpalosta, lakasta…sekä myös sienistä, kuten herkkutatista, suppilovahverosta, kantarellista, korvasienestä…sekä luonnonyrteistä. Ja kaikista näistä ja vielä monesta muusta löytyy ruokaohjeita sekä hakemisto ruokalajeittain. Mukana ovat keitot, salaatit, lämpimät kala- ja liharuuat, lämpimät kasvisruuat, suolaiset ja makeat leivonnaiset, kastikkeet, lisäkkeet, säilykkeet…

Ohjeista sen verran, että nyt löysin sitten ruis-puolukkapuuron ohjeen! Moni voi hymähdellä, vaan minä en. Herkullista! Sitten on Pullapohjainen mustikkapiirakka, Lämmintä vuohenjuustoa ja marjoja, Maksapihvejä ja lämpimiä karpaloita, Lapin aurinkoja mustikkameressä, Tyrnigraavattu kala (tätä me kokeilemme!), Marjacorstinit…

On hienosti oivallettu, että kirjan tekijät ovat ottaneet sienet mukaan kirjaan. Sienethän ovat kevyttä herkkua, jota painoaan tarkkailevakin voi huoleti nauttia saaden samalla mm. luustolle tärkeää D-vitamiinia. Ja mikä syntyy helpommin kuin tuoresalaatti pienistä kiinteistä herkkutateista, jotka on leikattu ohuiksi viipaleiksi, joukkoon valkosipulia, persiljaa, oliivi- tai rypsiöljyä, tilkka sitruunamehua ja vähän suolaa ja pippuria ja eikun nauttimaan!

Erilaiset sienten säilömismenetelmät käydään läpi ja sen jälkeen seuraakin ohjeita, kuten Tattipasta, Sienipesto, Tumma tattijulienne, Sienimuffinit (ne herkut kannessa!), Sienikaalilaatikko ja monta, monta muuta.


Kirjan lopussa on taulukoita, joista saa tietoa marjojen ravintosisällöstä. E-vitamiinissa marjojen kärkikaarti on tyrni, lakka ja mustaherukka ja mustikka on neljäntenä, mutta kun puhutaan kokonaisantioksidanttipitoisuudesta on johtokolmikko variksenmarja, mustikka ja mustaherukka. Koska A-vitamiini on silmille ja myös limakalvoille tärkeä vitamiini, ja kuka siitä välittää, hän syö etenkin lakkaa, mustaherukka ja karviaisia. Tässäkin mustikka tulee heti neljäntenä.


Metsän makuja on herkullinen tietopaketti ja täyttä ylistystä Loppusuven Aistien Juhlien Vaalijalle. Esillepano on selkeä ja napakka, mutta ei nautinnon kustannuksella! Tässä kirja näihin huumaaviin päiviin, jolloin ei tiedä, minne päin lähtisi sadonkorjuuseen. Päiviin jolloin mieleen nousee leipoa Kantarelli-kukkakaalipiirakka jonkun hurmaavan sudenkorentoäivän juhlistamiseksi:

Valmiit pakastetaikinat helpottavat leipojan työtä. Ruistaikinat ovat tavallisia vehnätaikinoita maukkaampia ja terveellisempiä. Kaalit sopivat hyvin sienten makuun myös piirakoissa.


Pohja:
1 pak (400 g) ruisperunataikinaa
Täyte:
1 l tuoreita kantarelleja tai 2-4 dl esikäsiteltyjä paloiteltuja sieniä
1-2 sipulia (varsineen)
pieni kukkakaali tai 300 g pakastettua kukkakaalia
3 munaa
2 dl maitoa
1 prk (200 g) kevyttuorejuustoa
1-1,5 tl suolaa
mustapippuria myllystä
2 rkl tuoreita tai 2 tl kuivattuja yrttejä, esim. basilikaa, persiljaa tai oreganoa
noin 1 dl kevytjuustoraastetta


1. Anna taikinan sulaa ja kaaviloi se leivinpaperin päällä pyöreäksi sopivan kokoiseksi levyksi vuoan pohjalle ja reunoille (metallinen irtopohjavuoka halkaisijaltaan 25 cm tai keraaminen vuoka halkaisijaltaan 27 cm). Voit painella taikinan keraamiseen vuokaan myös käsin. Nosta taikina odottamaan jääkaappiin.


2. Paloittele ja paista sienet ja hienonnetut sipulit kevyesti. Anna jäähtyä hetki. Kypsennä kukkakaali vesikattilassa puolikypsäksi. Jäähdytä se kylmässä vedessä ja valuta. Tai sulata pakastekukkakaali.


3. Ota vuoka kylmästä ja levitä kukkakaalinnuput ja sienet vuoan pohjalle.


4. Vatkaa munat, maito, tuorejuusto, mausteet ja yrtit sekaisin, ja kaada seos vuokaan.


5. Ripottele pinnalle juustoraaste ja kypsennä 200-225 asteessa 30-40 minuuttia uunin alimmalla tasolla. Keraaminen vuoka vaatii pidemmän kypsymisajan. Voit myös kypsentää piirakkapohjaa 10-15 minuuttia ennen täyttämistä. Tarjoa piirakan kanssa raikasta salaattia.


Guten Appetit!

MEILLÄ SYÖDÄÄN NYT SESONKIHERKKUJA

Tänä iltana en tee kantarellimuhennosta, vaan paistamme kantarellit kevyesti sipulihakkeluksen kanssa voissa ja nautimme ruisleivän kera. Suureksi iloksemme lehdossamme kasvaa tätä metsän kultaa, mutta toki joudumme myös ostamaan. Maantai-iltana nautimme Ranskalaisissa koroissa kantarellikeittoa alkuruokana, pääruokana poroa, joka on muuten tässä ravintolassa maailman parasta sekä jälkiruokana Romanovin mansikat.

Mansikoita söimme myös tänään lounaaksi. Vadelmiakin on tullut sekä syötyä että pakastettua

Viikonloppuna ajattelin valmistaa merikuhaa kantarellimuhennoksella. Eilen illalla nautimme partsillamme Lumimiehen paistamia lettuja runsaalla, omatekoisella kuningatarhillolla, johon olin käyttänyt vadelmia ja mustikoita tasan yhtä paljon. Aivan liian hyvää!

Yritän ehtiä tarjota teille ennen viikonloppua ajankohtaan erinomaisesti sopivan keittokirjan...

INTIAANIT - POHJOIS-AMERIKAN ALKUPERÄISKANSOJEN HISTORIA

Kukapa olisi uskonut, että kirjapoluillani vaellankin Prinssi Edwardin saarelle, en nyt Montgomeryn, vaan intiaanien matkassa. Kävin myös Labradorissa, Nova Scotiassa, Newfoundlandissa, Kalliovuorilla, Kanadan preerioilla ja Kaliforniassa sekä kaikkialla siellä, missä Amerikan alkuperäiskansat ovat asuneet jo esihistoriallisista ajoista asti sekä osin asuvat edelleenkin, mutta miten ja minkä hinnan siitä maksaneena, selvinnee meille kun lähdemme tutkijoiden Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Henrikssonin kirjan Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, matkassa kulkemaan intiaanien kyynelten tietä(Gaudeamus 2010). Tämä mahtava tietoteos tarjoaa upeasti ja runsaasti tietoa intiaanihistorian poliittisista sekä kulttuurisista tapahtumista ja ilmiöistä. Saamme tietää keitä intiaanit olivat, pääsemme tutustumaan varhaisintiaaneihin, kohtaamme intiaanisodat, vaellamme suurilla tasangoilla ja liitymme henkitanssiliikkeeseen, kohtaamme valkoisen miehen ylemmyyden tunnon, joka ei pidä intiaania edes ihmisenä, mutta saamme lohtua kyyneliimme, sillä kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa Punainen Pilvi ratsastaa kohti auringonnousua, Istuva Härkä näkee näyn intiaanien uudesta tulemisesta ja Geronimo kirjoittaa kirjan!

Anderssonin ja Henrikssonin kirja on kuten tutkijoiden kirjat ovat: runsas ja täydellinen, kiinnostava ja viimeiseenkin kysymykseen vastaava. Tällaisen teoksen kohdalla sydän vuotaa verta, kun pitää yrittää valita, mistä kertoisi, mikä antaisi parhaan kuvan kirjan monipuolisuudesta. Päädyin omannäköiseeni tyyliin eli mennään tunteella ja tietoiskuilla, jotka otan kirjasta, asutaan wigwameissa, puhutaan 2000 eri intiaanikieltä, kestetään kylmät talvet preeriatuulten nostaessa pakkasen –50 asteeseen, kerätään villiyrttejä, tutustutaan intiaanien taiteisiin, käsitöihin ja kirjallisuuteen, sillä uskokaa tai älkää, löytyy intiaanien kirjoittamaa kirjallisuutta. Kuitenkin koko ajan mielessä on intiaanisodat ja valkoisen miehen ahneus, joten vereltäkään emme välty, mutta emme aio siihen hukkua, vaan selviämme nykypäivään. Lupaan sen.

Mistä sitten tulee sana 'intiaani' ryhmälle, joka on niin moninainen, ettei heitä ole koskaan voitu luokittaa etnisesti yhdeksi kansakunnaksi, ryhmälle, joka jakautuu moneen kansaan, heimoon, alaryhmään ja leirikuntaan, ryhmään joissa ei näy useinkaan yhtenevyyttä edes kielessä, kulttuurissa kuin kasvonpiirteissäkään:

Yleisen näkemyksen mukaan sana ’intiaani’ on Kristoffer Kolumbuksen erehdystä. Hän luuli tulleensa Intiaan ja nimitti sen takia tapaamiaan alkuasukkaita intialaisiksi (los indios), josta meidänkin ’intiaanimme’ tulee. Toisen tulkinnan mukaan Kolumbus ei erehtynyt. Hän ylisti kirjeissään intiaaneja ’Jumalan lapsiksi’ (niños de Dios), josta sitten muotoutui ’in Dios’. Joku kirjuri kirjoitti sanat kuitenkin yhteen kuvitellen Kolumbuksen tarkoittavan intialaisia, ja niin syntyi termi ’indios’.

Minusta ’Jumalan lapsi’ kuulostaa siltä, mitä joku löytöretkeilijä voisi sanoa Amerikan alkuasukkaista, jotka ottivat tulijan kuin tulijan vastaan ystävällisesti, kunnes tulijat palasivat asein ja perässään uudisasukkaiden valtavat karavaanit, joiden tarkoitus oli vallata intiaaneilta maita valkoisten siirtokuntia varten tuhoamalla maan alkuperäiskansa. Kun tarkastellaan siirtokuntahistoriaa, nousee esiin kiinnostava nyanssi, jossa huomataan suomalaisten ja ruotsalaisten pärjänneen intiaanien kanssa rauhaisassa rinnakkaiselossa muita kansoja paremmin. Tähän löytynee kaksi selitystä, jotka molemmat tuntuvat hyvin järkeenkäyviltä. Suomessa ja Ruotsissa on aina ollut oma ’pohjoisen kansansa’. Suomessa ja Ruotsissa on ollut maan suhteen ikiaikainen perinne ns. jokamiehen oikeudesta käyttää hyväksi metsien ja vesien antimia. Monista muista maista tulleet valloittajat kielsivät asein intiaaneilta metsästyksen,, marjastuksen ja kalastuksen alueillaan, jotka katsoivat saaneensa omistukseensa. He pakottivat intiaanit vähitellen siirtymään karummille seuduille ja katsoivat piittaamattomasti miten kokonaiset heimot kuolivat nälkään ja tauteihin. Oivallinen keino tuhota alkuperäiskansoja oli jo pelkästään saapuminen, sillä intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä valkoisen miehen taudeille, vaan kokonaisia yhteisöjä kuoli kaikkeen mahdolliseen isorokosta influenssaan. Intiaaneilla oli oma rohtoihin perustuva lääkintätaitonsa, jossa villiyrtit näyttelivät tärkeää osaa, mutta valkoisen miehen tauteihin niistä ei ollut. Kuitenkin nykyinen euroamerikkalainen lääketiede tuntee yli 500 alun perin intiaanien käyttämää rohtokasvia.

Useimpien mielikuva intiaanien asunnoista on se, että he asuivat vain wigwameissa, mikä on murto-osa faktasta. Intiaanien jäljiltä on löytynyt kivitaloja sekä kokonaisia kaupunkeja. Osa intiaaneista asui klaanitaloissa, jotka olivat todella suuria ja niissä asui jopa kymmeniä perheitä, joilla oli kaikilla omat erilliset asuintilansa. Kuvassa yllä Ketchikanin Totem Bightin historialliseen valtionpuistoon rakennettu klaanitalon pääty (Potlatch House) olisi 1800 –luvulla toiminut asuntona noin 30-50 tlingitille.

Minua on aina jaksanut ihmetyttää miten preeriaintiaanit selvisivät Kanadan kovista talvista, joissa on äärimmäisen rankat sääolot: kesät olivat ja ovat, kuumat ja kuivat ja talvet erittäin ankarat. Tällä alueella nykyisin asuva ystäväni kokee +40 asteen kuivat kesät sekä pakkaset, joissa preeriatuuli nostattaa kylmyyden –50 asteeseen. Luettuani Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, järkytyin juuri tästä samasta asiasta, eikä se jää vieläkään mieltäni vaivaamasta. Osa intiaaneista asui vain kalliokoloissa…

Intiaanit kirjassa on pitkä ja perusteellinen selvitys lännen tiestä ja intiaanisodista, mutta lainaan tähän nyt vain kaksi erillistä, lyhyttä pätkää, joista toinen koskee Kyynelten tietä ja toinen Wounded Kneen verilöylyä:

Yhdysvaltain armeija pakotti suurimman osan choctaweista muuttamaan kävelyttämällä heidät noin 550 mailia (n. 885 km) Mississipistä Oklahomaan vuonna 1831. Muutto oli huonosti järjestetty, ja lähes neljännes noin 14 000 choctawsta kuoli matkalla nälkään tai talvipakkasten aiheuttamaan kylmyyteen. Matka tunnetaan yhä ’kyynelten tienä’ (Trail of Tears).


Wounded Kneen verilöylyn iltapäivänä alkoi lumimyrsky, ja sotilaat palasivat paikalle vasta neljä päivää myöhemmin. Tällöin he löysivät Iso Jalan ja monen muun intiaanin ruumiit irvokkaisiin asentoihin jäätyneinä. Armeija palkkasi yksityisen miesjoukon hautaamaan ruumiit ja valvoi itse joukkohaudan reunalla mahdollisten levottomuuksien varalta.

Joukkohautaan peitettiin 153 intiaanin ruumiit. Myöhemmin intiaanit pystyttivät sen reunalle muistokiven, joka muistuttaa meitä kaikkia siitä, että sotilaat ampuivat myös intiaanileirin naisia ja lapsia…250 lakotaa sai tällöin surmansa.

Intiaanit teos tarjoaa paitsi intiaanihistoriaa myös tietoa tämän päivän intiaanien elämästä, taiteesta, kirjallisuudesta ja koulutuksesta, jonka piiriin yhä useampi intiaanilapsikin kuuluu. Pitkä ja kattava luku Intiaanit valkoisten kulttuurissa kertoo miten intiaanit ovat päässeet korkeille paikoille myös politiikassa, urheilussa, taiteissa ja kirjallisuudessa:

Modernin intiaanikirjallisuuden ’isänä’ pidetään kiowa Navarre Scott Momadayta, joka toistaiseksi ainoana intiaanina on voittanut kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. Tämän hän sai vuonna 1969 teoksestaan House Made of Dawn (’Aamunkoitossa tehty talo’). Kirja kertoo toisesta maailmansodasta palaavasta jemez-pueblosta, Abelista, joka ajautuu identiteettikriisiin kahden maailman välissä. Momadayn kertomuksessa muuan navajo ja kiowa auttavat Abelia tunnustamaan intiaaniperinteen ja kulttuurien tärkeyden. Kirjassaan Momaday hakee näin pan-intiaanisia ulottuvuuksia.

Kerrottakoon, että Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Anderssonin kirjan lopussa on mahtavat lähdeluettelot. Ensin on Intiaanihistorian kronologia ja sitten Sanasto. Kuka tietää mikä on ’adobe’? Se on auringossa kuivattu tiili. Tai mikä on ’orenda’? Se on monien intiaanien, varsinkin irokeesien ’jumaluus’, suuri henki, kaikkialla läsnä oleva mahti tai voima. Sitten seuraa Kirjallisuus, jossa ensin on lueteltu Suomenkielinen kirjallisuus ja sitten Vieraskielinen kirjallisuus ja lopuksi Internet- sekä kuvalähteet. Koska olen huomannut etenkin monien herrojen olevan hyvin kiinnostuneita kartoista, niin niitäkin tästä tietokirjasta löytyy peräti kolmetoista.

Monia lukijoita saattaa kiinnostaa, että kirjassa kerrotaan kuvan kera intiaaniprinsessa Pocahontasin tarina, joka onkin aika uskomaton, sillä tämä kuuluisa pohjoisamerikkalainen intiaaninainen liikkui mm. kuningas Jaakko I:n hovin naamiaisissa, avioitui englantilaisen miehen kanssa, sai pojan joka palasi Amerikkaan ja… Alakuvassa ei ole kuitenkaan monia taidemaalareita innoittanut Pocahontas, vaan Frank A. Rinehartin valokuva maricopa Yellow Featherista (Keltainen Höyhen).

Intiaanien historiasta voidaan tuskin kuitenkaan puhua mainitsematta apachejohtaja Geronominoa, joka kaiken kokemansa jälkeen saa koottua tarinansa kirjaksi armeijan suuresta vastustuksesta huolimatta. Lupa kirjan julkaisemiseen saatiin kuitenkin itse presidentti Theodore Rooseveltilta. Niinpä Geronimo omisti kirjansa hänelle ja sai kutsun Rooseveltin virkaanastujaisparaatiin vuonna 1905!

Haluan kuitenkin viimeisenä kuvana julkaista ogalala-lakotojen päällikön Punaisen Pilven kuvan, jossa valkoinen mies ei ole päässyt manipuloimana kuvan ottoa kuten teki kuuluisassa kuvassa Geronimosta. Jos kuulette intiaanien kutsun, kuten minä kuulin jo viisivuotiaana, osaatte nähdä tätä kuvaa katsoessa kauas sinne, missä vaeltavat biisonilaumat ja niiden perässä pienillä, nopeilla hevosillaan laukkaavat intiaanit.

Olipa kerran pieni tyttö, joka sairastui vakavasti ja oli sairaalassa viikkoja. Toipumisvaihe vei kauan ja tyttö ei voinut seisoa, sillä häntä huimasi. Kerran hän kuuli unensa lävitse, kuinka isä sanoi vieraalle miehelle: Nyt minä ostan likalle television! Se taisi olla kylän ensimmäinen televisio ja sieltä tuli sellainen sarja kuin Rin Tin Tin…

Intiaanituli syttyi heti, mutta ei suinkaan intiaaneja vastaan, kuten puolueellisessa sarjassa, vaan heidän puolestaan. Erityisesti intiaanien kiinnostava ulkoasu teki vaikutuksen. Sitten kerran kun rakas isä nukkui päivänokosia, tytär otti sakset ja alkoi leikata isälle ’intiaanikampausta’, jossa pään keskelle jäi vain pieni tupsu….Sinä päivänä Säkylässä ihmeteltiin, kun kylän kauppias ilmestyi myymälään aivan kaljuna. Tytär ei tiennyt, että malli oli pawnee-intiaaneilta, jotka ainoina ajoivat miesten hiukset pois pientä tupsua (scalp lock) lukuunottamatta. Onneksi isä ja tytär saivat monta monituista kertaa nauraa tälle jutulle myöhempinä vuosina – yhdessä. Paljon vähemmän nauratti se kun tytär löysi punamultasäkit ja sekoitti jauheen veteen. Sitten tytär kehotti tulevia ’punanahkoja’ riisuumaan vaatteensa ja maalasi heidät ja itsensä punamullalla… sitten mentiin pitkin pihoja sulkapäähineet päässä ja hurjia intiaanitansseja tanssiessa. Oli siinä kyläläisillä taas kerran jutun juurta…intiaaneista!

Halusin lopettaa näin, vaikka sydämeni itkee vääryyksistä, joita intiaanit ovat kokeneet. Luettuani Anderssonin ja Henrikssonin upean kirjan Amerikan alkuperäiskansoista, sain kuitenkin myös lohtua, sillä intiaanien tulevaisuus on Tomorrow Made of Dawn.

Ian McEwan: Amsterdam

Kaikki alkaa Molly Lanen hautajaista kylmänä helmikuun päivänä. Hautajaisissa tapaavat toisensa Mollyn rakastajat säveltäjä Clive Linley ja päätoimittaja Vernon Halliday. Tapaaminen ei ole harvinainen, sillä he ovat pitäneet jo kauan yhtä monessa ja nyt myös inhossaan ja kaunassaan Mollyn aviomiestä Geroge Lanea, vaikutusvaltaista kustantajaa kohtaan, joka lopulta oli miltei eristänyt heidät Mollyn seurasta. Hautajaistunnelmat eivät ole kovin pyhät, sillä Mollyn muisteleminen vie väistämättä tämän vilkkaan ja rajoja kaihtamattoman naisen rohkeisiin puoliin, eikä kaunakerrosta ollenkaan vähennä se, että paikalle ilmestyy myös Mollyn vaikutusvaltainen kolmas rakastaja ulkoministeri Garmony…

Ian McEwanin Amsterdam (Amsterdam, Otava 2000, suomennos Juhani Lindholm) rakentuu upeasti kuin kolmeen näytökseen, joista kutoutuu toki tyylipuhdas McEwan tragedia mustalla huumorilla ja ihmisen alimmilla vaistoilla kirjottuna, mutta tuskin uskon itsekään mitä nyt kirjoitan: Amsterdam, vaikkakin Booker palkittu kirja, on palvomani kirjailijan välityö. Tässä näpsäkkäjuonisessa romaanissa on ainakin minulle liian paljon häiritsevää ennalta-arvattavuutta, mutta toki suon Maestrolle kunnian etenkin Cliven ja Vernonin luonteiden pimeiden puolien upeana kuvaajana. Eräs huipentuma lienee Cliven viikonloppumatka Järviseudulle patikoimaan ja lepäämään tarkoituksena löytää seuraavan viikon lopulla Amsterdamissa esitettävään Vuosituhannen Sinfoniaan kaiken yhteen kokoava ikimuistoinen loppu. Yllättäen hän näkee ylhäällä seistessään lammen rannalla naisen yrittävän vapautua miehen otteesta. Nainen huutaa kuin haavoittunut lintu ja Clive aivan tuntee miten naisen uikuttava ääni avaa hänen neroutensa virrat!  Nopeasti hän kaivaa esiin pienen muistivihkonsa ja kynän, joita aina kantaa mukanaan alkaen merkitä ylös kuolemattomia nuottejaan vähät välittäen, mitä rannalla oikeasti tapahtuu:

Hänen ja tuon pariskunnan kohtalo kulkivat aivan eri teitä. Asia ei kuulunut hänelle. Hänen asiansa oli tämä tässä eikä se ollut mikään helppo asia eikä hän ollut pyytänyt keneltäkään siihen apua.


Ensinnäkin olivat ne kolme linnunlaulun nuottia, sitten käänteismelodia piccololle, tässä kohdassa taas alkoivat ne taittuvat portaat…

Se mitä tässä paljastuu Clivestä ei ole sen vähempää tai enempää kuin mitä käy ilmi päätoimittajaystävä Vernonista, kun hän saa käsiinsä mitä ilmeisemmin Mollyn ottamat kuvat ulkoministeri Garmonysta pukeutuneena naisten hepeniin ja mitä ilmeisemmin varsin kiihottuneena omista seksifantasioistaan. Vernon kaipaa verta ja kostoa, hänen on koko ajan paha olla ja jonkun pitää nyt kärsiä:

Valokuva oli kahdeksan palstan eli koko sivun levyinen ja ulottui nimiöstä neljännessivun verran alaspäin. Hiljennyt huoneellinen keskittyi tuijottamaan yksinkertaista naisten leninkiä, muotinäytösunelmaa, sirpakkaa poseerausta joka leikkisän viettelevästi oli torjuvinaan kameran lähentelyt, pikkuisia rintoja ja taidokkaasti paljastettua liivinolkainta, hentoa meikin rusotusta poskilla, hyväilevää huulipunaa joka muovasi suun nyrpistelevää kaarta, intiimiä ja halun kyllästämää ilmettä ehostetuilla mutta helposti tunnistettavilla julkisuuden henkilön kasvoilla. Kuvan alla oli keskitetty otsikko kolmenkymmenenkahden pisteen lihavoiduilla pienaakkosilla, yhdellä ainoalla rivillä: ”Julian Garmony, ulkoministeri.” Mitään muuta sivulla ei sitten ollutkaan.

Koska kirjan ehdottomasti kiintoisin anti on Cliven ja Vernonin ystävyys sekä sen järkyttävät karikot, nämä molemmat tapaukset ovat ne koordinaatit, joiden jälkeen arvasin, mitä seuraa. Kumpikin mokaa todella pahasti ja kun lukija vielä muutenkin päästetään herrojen pään sisäisen kaikkivoipaisuuden harhan pimeyteen, on selviö, että kummaltakaan ei tuhon jano sammu ja sen tiivistää jo kirjan ensilehdellä oivasti W.H.Auden:

Ystävät jotka täällä kohtasivat ja syleilivät ovat menneet, kukin omien virheittensä pariin.

Amsterdamia lukiessa mietin, olenkohan jo liikaa Ian McEwanin pään sisällä. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä hän järisytti minut täydellisesti varhemmalla Vieraan turva teoksellaan, jonka puolihuolimattomasti nappasin mukaan jostain kirjamessujen alehyllystä. Amsterdam saattaa olla jollekin toiselle juuri se paras McEwan, mutta minulle ainakin sitä ennen tulevat Sovitus, Lauantai, Rannalla ja Ikuinen rakkaus. Pidin jopa Sementtipuutarhasta Amsterdamia enemmän. Sementtipuutarha jäi iholleni, ei sieluuni, mutta päästä iholle, on jo kosketus. Ian McEwanin esikoinen oli Sementtipuutarha, jolla hän tuli koko maailman tietoisuuteen. En kuitenkaan suosittele esikoista hänelle, joka aloittaa lukemaan McEwania, sillä muutamille lukijoilleni se kirja on ollut 'liikaa'. Tähän kohtaan, ensikosketusrakoseen voisin suositella Amsterdamia, sillä tässä tulevat esille kuitenkin McEwanille tyypilliset asiat: kenelle vain voi tapahtua mitä vain, musta huumori älyllisin brittimaustein, oivallinen juonirakenne ja yllättävä loppuratkaisu.

McEwanin Polte on aivan oma lukunsa, sillä kirjan nerouden tajuamisen esteenä oli liika fysiikka. Tapahtui aivan sama kuin koulun fysiikan tunneilla: Menin lukkoon. Aivot sulkeutuivat! Myönnän kuitenkin kirjan upeuden vaikka listasinkin Paul Austerin täydellisen Näkymättömän ohitse jumaloidun McEwaninini.

Olen kieltänyt Ian McEwaniin kohdistuvan kritiikin omassa blogissani, mutta nyt sana on vapaa - kohtuudella.

Ja sitten Amsterdam, miksi juuri Amsterdam. No tietysti sen Cliven sinfonian takia…Senkin, mutta loppuratkaisun kannalta mikään muu paikka ei voinut tulla kyseeseen kuin kaupunki, jota halkovat lohdulliset kanavat, joita voi ylittää hyödyntäen pieniä Van Gogh –tyylisiä siltoja, kaupunki, jossa kauppiaatkin näyttävät professoreilta ja kadunlakaisijat jazz-muusikoilta. Neroksi itsensä tunteva Clive tietää, missä tulee tapahtua vuosituhannen sinfoniaa enemmän. Hän kiihdyttää finaalia crescendo ja fortissimo mitenkään aavistamatta, että eräs kolmen, harkitun lauseen kortti on sinetöinyt hänelle aivan ylittämättömän tempon.

*****

Ian McEwan Leena Lumissa