tiistai 2. elokuuta 2011

INTIAANIT - POHJOIS-AMERIKAN ALKUPERÄISKANSOJEN HISTORIA

Kukapa olisi uskonut, että kirjapoluillani vaellankin Prinssi Edwardin saarelle, en nyt Montgomeryn, vaan intiaanien matkassa. Kävin myös Labradorissa, Nova Scotiassa, Newfoundlandissa, Kalliovuorilla, Kanadan preerioilla ja Kaliforniassa sekä kaikkialla siellä, missä Amerikan alkuperäiskansat ovat asuneet jo esihistoriallisista ajoista asti sekä osin asuvat edelleenkin, mutta miten ja minkä hinnan siitä maksaneena, selvinnee meille kun lähdemme tutkijoiden Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Henrikssonin kirjan Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, matkassa kulkemaan intiaanien kyynelten tietä(Gaudeamus 2010). Tämä mahtava tietoteos tarjoaa upeasti ja runsaasti tietoa intiaanihistorian poliittisista sekä kulttuurisista tapahtumista ja ilmiöistä. Saamme tietää keitä intiaanit olivat, pääsemme tutustumaan varhaisintiaaneihin, kohtaamme intiaanisodat, vaellamme suurilla tasangoilla ja liitymme henkitanssiliikkeeseen, kohtaamme valkoisen miehen ylemmyyden tunnon, joka ei pidä intiaania edes ihmisenä, mutta saamme lohtua kyyneliimme, sillä kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa Punainen Pilvi ratsastaa kohti auringonnousua, Istuva Härkä näkee näyn intiaanien uudesta tulemisesta ja Geronimo kirjoittaa kirjan!

Anderssonin ja Henrikssonin kirja on kuten tutkijoiden kirjat ovat: runsas ja täydellinen, kiinnostava ja viimeiseenkin kysymykseen vastaava. Tällaisen teoksen kohdalla sydän vuotaa verta, kun pitää yrittää valita, mistä kertoisi, mikä antaisi parhaan kuvan kirjan monipuolisuudesta. Päädyin omannäköiseeni tyyliin eli mennään tunteella ja tietoiskuilla, jotka otan kirjasta, asutaan wigwameissa, puhutaan 2000 eri intiaanikieltä, kestetään kylmät talvet preeriatuulten nostaessa pakkasen –50 asteeseen, kerätään villiyrttejä, tutustutaan intiaanien taiteisiin, käsitöihin ja kirjallisuuteen, sillä uskokaa tai älkää, löytyy intiaanien kirjoittamaa kirjallisuutta. Kuitenkin koko ajan mielessä on intiaanisodat ja valkoisen miehen ahneus, joten vereltäkään emme välty, mutta emme aio siihen hukkua, vaan selviämme nykypäivään. Lupaan sen.

Mistä sitten tulee sana 'intiaani' ryhmälle, joka on niin moninainen, ettei heitä ole koskaan voitu luokittaa etnisesti yhdeksi kansakunnaksi, ryhmälle, joka jakautuu moneen kansaan, heimoon, alaryhmään ja leirikuntaan, ryhmään joissa ei näy useinkaan yhtenevyyttä edes kielessä, kulttuurissa kuin kasvonpiirteissäkään:

Yleisen näkemyksen mukaan sana ’intiaani’ on Kristoffer Kolumbuksen erehdystä. Hän luuli tulleensa Intiaan ja nimitti sen takia tapaamiaan alkuasukkaita intialaisiksi (los indios), josta meidänkin ’intiaanimme’ tulee. Toisen tulkinnan mukaan Kolumbus ei erehtynyt. Hän ylisti kirjeissään intiaaneja ’Jumalan lapsiksi’ (niños de Dios), josta sitten muotoutui ’in Dios’. Joku kirjuri kirjoitti sanat kuitenkin yhteen kuvitellen Kolumbuksen tarkoittavan intialaisia, ja niin syntyi termi ’indios’.

Minusta ’Jumalan lapsi’ kuulostaa siltä, mitä joku löytöretkeilijä voisi sanoa Amerikan alkuasukkaista, jotka ottivat tulijan kuin tulijan vastaan ystävällisesti, kunnes tulijat palasivat asein ja perässään uudisasukkaiden valtavat karavaanit, joiden tarkoitus oli vallata intiaaneilta maita valkoisten siirtokuntia varten tuhoamalla maan alkuperäiskansa. Kun tarkastellaan siirtokuntahistoriaa, nousee esiin kiinnostava nyanssi, jossa huomataan suomalaisten ja ruotsalaisten pärjänneen intiaanien kanssa rauhaisassa rinnakkaiselossa muita kansoja paremmin. Tähän löytynee kaksi selitystä, jotka molemmat tuntuvat hyvin järkeenkäyviltä. Suomessa ja Ruotsissa on aina ollut oma ’pohjoisen kansansa’. Suomessa ja Ruotsissa on ollut maan suhteen ikiaikainen perinne ns. jokamiehen oikeudesta käyttää hyväksi metsien ja vesien antimia. Monista muista maista tulleet valloittajat kielsivät asein intiaaneilta metsästyksen,, marjastuksen ja kalastuksen alueillaan, jotka katsoivat saaneensa omistukseensa. He pakottivat intiaanit vähitellen siirtymään karummille seuduille ja katsoivat piittaamattomasti miten kokonaiset heimot kuolivat nälkään ja tauteihin. Oivallinen keino tuhota alkuperäiskansoja oli jo pelkästään saapuminen, sillä intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä valkoisen miehen taudeille, vaan kokonaisia yhteisöjä kuoli kaikkeen mahdolliseen isorokosta influenssaan. Intiaaneilla oli oma rohtoihin perustuva lääkintätaitonsa, jossa villiyrtit näyttelivät tärkeää osaa, mutta valkoisen miehen tauteihin niistä ei ollut. Kuitenkin nykyinen euroamerikkalainen lääketiede tuntee yli 500 alun perin intiaanien käyttämää rohtokasvia.

Useimpien mielikuva intiaanien asunnoista on se, että he asuivat vain wigwameissa, mikä on murto-osa faktasta. Intiaanien jäljiltä on löytynyt kivitaloja sekä kokonaisia kaupunkeja. Osa intiaaneista asui klaanitaloissa, jotka olivat todella suuria ja niissä asui jopa kymmeniä perheitä, joilla oli kaikilla omat erilliset asuintilansa. Kuvassa yllä Ketchikanin Totem Bightin historialliseen valtionpuistoon rakennettu klaanitalon pääty (Potlatch House) olisi 1800 –luvulla toiminut asuntona noin 30-50 tlingitille.

Minua on aina jaksanut ihmetyttää miten preeriaintiaanit selvisivät Kanadan kovista talvista, joissa on äärimmäisen rankat sääolot: kesät olivat ja ovat, kuumat ja kuivat ja talvet erittäin ankarat. Tällä alueella nykyisin asuva ystäväni kokee +40 asteen kuivat kesät sekä pakkaset, joissa preeriatuuli nostattaa kylmyyden –50 asteeseen. Luettuani Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, järkytyin juuri tästä samasta asiasta, eikä se jää vieläkään mieltäni vaivaamasta. Osa intiaaneista asui vain kalliokoloissa…

Intiaanit kirjassa on pitkä ja perusteellinen selvitys lännen tiestä ja intiaanisodista, mutta lainaan tähän nyt vain kaksi erillistä, lyhyttä pätkää, joista toinen koskee Kyynelten tietä ja toinen Wounded Kneen verilöylyä:

Yhdysvaltain armeija pakotti suurimman osan choctaweista muuttamaan kävelyttämällä heidät noin 550 mailia (n. 885 km) Mississipistä Oklahomaan vuonna 1831. Muutto oli huonosti järjestetty, ja lähes neljännes noin 14 000 choctawsta kuoli matkalla nälkään tai talvipakkasten aiheuttamaan kylmyyteen. Matka tunnetaan yhä ’kyynelten tienä’ (Trail of Tears).


Wounded Kneen verilöylyn iltapäivänä alkoi lumimyrsky, ja sotilaat palasivat paikalle vasta neljä päivää myöhemmin. Tällöin he löysivät Iso Jalan ja monen muun intiaanin ruumiit irvokkaisiin asentoihin jäätyneinä. Armeija palkkasi yksityisen miesjoukon hautaamaan ruumiit ja valvoi itse joukkohaudan reunalla mahdollisten levottomuuksien varalta.

Joukkohautaan peitettiin 153 intiaanin ruumiit. Myöhemmin intiaanit pystyttivät sen reunalle muistokiven, joka muistuttaa meitä kaikkia siitä, että sotilaat ampuivat myös intiaanileirin naisia ja lapsia…250 lakotaa sai tällöin surmansa.

Intiaanit teos tarjoaa paitsi intiaanihistoriaa myös tietoa tämän päivän intiaanien elämästä, taiteesta, kirjallisuudesta ja koulutuksesta, jonka piiriin yhä useampi intiaanilapsikin kuuluu. Pitkä ja kattava luku Intiaanit valkoisten kulttuurissa kertoo miten intiaanit ovat päässeet korkeille paikoille myös politiikassa, urheilussa, taiteissa ja kirjallisuudessa:

Modernin intiaanikirjallisuuden ’isänä’ pidetään kiowa Navarre Scott Momadayta, joka toistaiseksi ainoana intiaanina on voittanut kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. Tämän hän sai vuonna 1969 teoksestaan House Made of Dawn (’Aamunkoitossa tehty talo’). Kirja kertoo toisesta maailmansodasta palaavasta jemez-pueblosta, Abelista, joka ajautuu identiteettikriisiin kahden maailman välissä. Momadayn kertomuksessa muuan navajo ja kiowa auttavat Abelia tunnustamaan intiaaniperinteen ja kulttuurien tärkeyden. Kirjassaan Momaday hakee näin pan-intiaanisia ulottuvuuksia.

Kerrottakoon, että Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Anderssonin kirjan lopussa on mahtavat lähdeluettelot. Ensin on Intiaanihistorian kronologia ja sitten Sanasto. Kuka tietää mikä on ’adobe’? Se on auringossa kuivattu tiili. Tai mikä on ’orenda’? Se on monien intiaanien, varsinkin irokeesien ’jumaluus’, suuri henki, kaikkialla läsnä oleva mahti tai voima. Sitten seuraa Kirjallisuus, jossa ensin on lueteltu Suomenkielinen kirjallisuus ja sitten Vieraskielinen kirjallisuus ja lopuksi Internet- sekä kuvalähteet. Koska olen huomannut etenkin monien herrojen olevan hyvin kiinnostuneita kartoista, niin niitäkin tästä tietokirjasta löytyy peräti kolmetoista.

Monia lukijoita saattaa kiinnostaa, että kirjassa kerrotaan kuvan kera intiaaniprinsessa Pocahontasin tarina, joka onkin aika uskomaton, sillä tämä kuuluisa pohjoisamerikkalainen intiaaninainen liikkui mm. kuningas Jaakko I:n hovin naamiaisissa, avioitui englantilaisen miehen kanssa, sai pojan joka palasi Amerikkaan ja… Alakuvassa ei ole kuitenkaan monia taidemaalareita innoittanut Pocahontas, vaan Frank A. Rinehartin valokuva maricopa Yellow Featherista (Keltainen Höyhen).

Intiaanien historiasta voidaan tuskin kuitenkaan puhua mainitsematta apachejohtaja Geronominoa, joka kaiken kokemansa jälkeen saa koottua tarinansa kirjaksi armeijan suuresta vastustuksesta huolimatta. Lupa kirjan julkaisemiseen saatiin kuitenkin itse presidentti Theodore Rooseveltilta. Niinpä Geronimo omisti kirjansa hänelle ja sai kutsun Rooseveltin virkaanastujaisparaatiin vuonna 1905!

Haluan kuitenkin viimeisenä kuvana julkaista ogalala-lakotojen päällikön Punaisen Pilven kuvan, jossa valkoinen mies ei ole päässyt manipuloimana kuvan ottoa kuten teki kuuluisassa kuvassa Geronimosta. Jos kuulette intiaanien kutsun, kuten minä kuulin jo viisivuotiaana, osaatte nähdä tätä kuvaa katsoessa kauas sinne, missä vaeltavat biisonilaumat ja niiden perässä pienillä, nopeilla hevosillaan laukkaavat intiaanit.

Olipa kerran pieni tyttö, joka sairastui vakavasti ja oli sairaalassa viikkoja. Toipumisvaihe vei kauan ja tyttö ei voinut seisoa, sillä häntä huimasi. Kerran hän kuuli unensa lävitse, kuinka isä sanoi vieraalle miehelle: Nyt minä ostan likalle television! Se taisi olla kylän ensimmäinen televisio ja sieltä tuli sellainen sarja kuin Rin Tin Tin…

Intiaanituli syttyi heti, mutta ei suinkaan intiaaneja vastaan, kuten puolueellisessa sarjassa, vaan heidän puolestaan. Erityisesti intiaanien kiinnostava ulkoasu teki vaikutuksen. Sitten kerran kun rakas isä nukkui päivänokosia, tytär otti sakset ja alkoi leikata isälle ’intiaanikampausta’, jossa pään keskelle jäi vain pieni tupsu….Sinä päivänä Säkylässä ihmeteltiin, kun kylän kauppias ilmestyi myymälään aivan kaljuna. Tytär ei tiennyt, että malli oli pawnee-intiaaneilta, jotka ainoina ajoivat miesten hiukset pois pientä tupsua (scalp lock) lukuunottamatta. Onneksi isä ja tytär saivat monta monituista kertaa nauraa tälle jutulle myöhempinä vuosina – yhdessä. Paljon vähemmän nauratti se kun tytär löysi punamultasäkit ja sekoitti jauheen veteen. Sitten tytär kehotti tulevia ’punanahkoja’ riisuumaan vaatteensa ja maalasi heidät ja itsensä punamullalla… sitten mentiin pitkin pihoja sulkapäähineet päässä ja hurjia intiaanitansseja tanssiessa. Oli siinä kyläläisillä taas kerran jutun juurta…intiaaneista!

Halusin lopettaa näin, vaikka sydämeni itkee vääryyksistä, joita intiaanit ovat kokeneet. Luettuani Anderssonin ja Henrikssonin upean kirjan Amerikan alkuperäiskansoista, sain kuitenkin myös lohtua, sillä intiaanien tulevaisuus on Tomorrow Made of Dawn.

23 kommenttia:

  1. Oi!!! <3 Tämä kirja minun TÄYTYY hankkia omaan hyllyyni!!

    Olen aina ollut tosi kiinnostunut Amerikan alkuperäiskansoista, ja vähän kaipaillutkin jotain tämänkaltaista teosta. Olen joitakin teoksia lukenut ja selaillutkin, mutta tämä vaikuttaa kuvailusi perusteella kattavimmalta ja myös visuaalisesti hienoimmalta. Tämä on yksi niistä neljästä aiheesta joista voisin lukea loputtomiin (intiaanien kohtalot, orjuus, holokausti ja noitavainot, kaikki ne kamaluudet jotka pitävät sisällään ihmiskunnan historian suurimpia vääryksiä yksilön elämään, sekä suurimpia ihmisoikeudellisia rikkomuksia)!

    Olin viime vuonna seota sukkiini kun pääsin New Yorkissa luonnonhistoriallisen museon intiaaniosastolle. Olisin voinut viettää siellä koko päivän! :)

    Kiitos taas kerran kattavasta ja upeasta, tunteella kirjoitetusta esittelystä! <3

    VastaaPoista
  2. Sara, miten ihanaa löytää sukulaissielu! Minua kiinostavat aivan samat kuin sinuakin painotettuna nykyään intiaanit ja holokausti. Orjuuskirjoista alan ahdistua - nykyään: luin niitä lapsena, liian lapsena liikaa ja sitten noitavainot ovat vähän liian kova juttu...tyttäreni teki niistä yliopistossa tänä keväänä loistavan työn täysillä pisteillä. Silti kaikki ihmisoikeusrikkomukset ovat minulle, kuten sinullekin, hyvin, hyvin tärkeitä.

    Sinä olet päässyt intiaaniosastolle ja minä yritän kerätä rohkeutta Atlantin ylilentoon...Siellä ystävä asuu Kanadassa intiaanipreerialla. Olen huono lnetämään yli 3 tunnin lentoja, max on 4 miel.

    Mietippä myymälää, jossa olisi näitä intiaanien käsitöitä, joita muten kirjassa esitellään. Huikeita!

    Tätä kirjaa suosittelen!

    VastaaPoista
  3. Minullakin on tämä kiehtova kirja, sillä sain sen käytyäni tapaamisessa kustantamossa. En tiedä, milloin ehdin, mutta tähän haluan syventyä jonakin kauniina päivänä kunnolla. Aihe kiinnostaa kovasti minuakin!

    VastaaPoista
  4. Karoliina, aihe on todellakin kiehtova ja laaja. Nyt sinulta puuttuu enää aikaa. Tämä vei sitä jonkin verran minultakin ja suvesta, mutta anti oli sen väärti.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaapa kiehtovalta ja monipuoliselta teokselta, pitää tulla lukemaan tämä arvio vielä uudestaan paremmalla ajalla. Amerikan alkuperäiskansojen kohtalo on todella surullinen, nykyään intiaanit elävät reservaateissaan ja juovat lapsesta asti coca-colaa ja masentuvat kadotettuaan yhteyden maahan ja perinteisiinsä :/.

    Laitoin sinulle s-postia :)

    VastaaPoista
  6. Maria, tämä on sillä onhan tässä yhden kansan elämästä KAIKKI.

    Olen kuullut ihan siellä asuvalta näistä ongelmista, mutta toki nyt jo tarjotaan lapsille koulutusta ja osa aina on selviytyjiä. Kunpa jotian vanhasta jäisi jäljelle ilman sivilisaation haittoja, mutta sen hyödyillä.

    Kiitos sain ja kirje lähtee sulle juuri...

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä! Kirja ollut "pitäisi hankkia" -listalla, mutta ei ole vielä päätynyt hyllyyni. Tampereella Vapriikissa oli pari vuotta sitten hieno näyttely intiaaneista, Sitting Bull oli sen niim. Se kertoi erityisesti tasankointiaanien elämästä Istuvan Härän elämäntarinan avulla.

    VastaaPoista
  8. Helena, ole hyvä. Toivottavasti minä nyt vauhditin sinua;-)

    Minä muistan sen näyttelyn puffit, enkä ollut silloin tilaisudessa lähteä sinne.

    Tässä kirjassa on paljon tasankointiaaneista ja Istuvasta Härästä.

    Mukavaa elokuuta sinulle!

    VastaaPoista
  9. Tämä on niin mielenkiintoinen aihe! Tuo kirja on minunkin pakko joskus lukea! Mielenkiintoista,että suomalaiset ovat menneet tuota tutkimaan.
    Intiaanit tulivat minulle osittain tutuiksi Etelä-Amerikassa,jossa näin,miten huonompi heidän asemansa oli verrattuna valkoiseen eliittiin.Mutta nythän Etelä-Amerikassa on parissa maassa intiaaniperäinen presidentti,kuten Venezuelan hullu Chavez,Bolivian Evo Morales,ja Perussakin oli aiemmin intiaaniperäinen presidentti ja nytkin uusi presidentti Ollanta Humala (mikä nimi;D) intiaaniperäinen.

    VastaaPoista
  10. Jael, eikö vain ja missä kiinnostavaa, siellä suomalainen;-)

    Andersson on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti, jonka erityisala on intiaanien kulttuuri ja yhteiskunnat.

    Henriksson on Helsingin Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnel-Douglas-professori, joka on tutkinut erityisesti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanipolitiikkaa ja -lainsäädäntöä.

    Onneksi he eivät voi olla kaikki hulluja tai nimeltään Humala...

    VastaaPoista
  11. Tämä kirja kiinnostaisi hurjasti minuakin. Olen aina ollut kiinnostunut etenkin Pohjois-Amerikan intiaanien elämästä. Enemmän heidän kuin Latinalaisen Amerikan, koska niin kiehtovaa kuin mayojen ja inkojen kulttuuri onkin, on siitä kerrottu meille niin paljon enemmän. Yhdysvalloissa alkuperäisväestö elää nykyisinkin melko vaiettuna, vain elokuvien ja Villin Pohjolan tuomien mielikuvien nostaessa heitä esiin.

    En ole itse koskaan käynyt Yhdysvalloissa, mutta pieniä kosketuksia heidän kulttuuriinsa olen saanut siellä asuvien/asuneiden ystävieni välityksellä. Yksi tuttuni on naimisissa Seattlessa ja hänen miehensä veljen vaimo on intiaani. Pohjoisen tasankointiaanien kulttuurista taas minulle on kertonut paras ystäväni, joka opiskeluaikana vietti vuoden Pohjois-Dakotassa. Hän esitteli meille tasankointiaanien kuvakalenterin ja hänen tuomansa unensieppaaja on nyt tyttäreni huoneen ikkunassa nappaamassa pahat unet kiinni.

    Uskomusten ja historian rinnalla minua kiinnostaa intiaanien nykyarki, juoka ei aina ole kovin hyvää. Tästä arjesta on muuten kirjoittanut erinomaisia romaaneja Louise Erdich (mm. Anna meille siivet).

    Kiitos tästä. Oli ihana yllätys nähdä tämä kiinnostava kirja blogissa.

    Katja / Lumiomena nyt anonyymina :)

    VastaaPoista
  12. Katja, sinulla olisi monta hyvää syytä lukea tämä kirja.

    Minullakin on intiaanien valmistama Dream Catcher;-) Sen antoi minulle Kanadan preeria-alueella asuva ystäväni.

    Nykyarki on tosiaankin initiaaneilla hyvin vaihtelevaa, eikä kaikki minkä olen sieltä kuullut ole ollut myönteistä. Myös valtaväestön suhtaumisessa on toivomisen varaa...

    Ole hyvä vain!

    VastaaPoista
  13. Tämä kirja on kyllä pakko saada käsiinsä ja nautiskella huolella. Minäkin olin lapsena ja nuorena (ja yhä edelleenkin toki) suuresti kiinnostunut intiaaneista. Ahmin Hopeanuoli-sarjakuvia ja Karl Mayn Winnetou-kirjoja. Ja Tanssii susien kanssa-elokuva teki suuren vaikutuksen kun sen oikein Helsingissä asti kävin katsomassa!

    VastaaPoista
  14. Lumikko, toivo joululahjaksi! Joulun pyhiin ja välipäiviin ja sitä seuraavin hitaisiin pakkaspäiviin mahtuvat kirjat, jotka haluaa lukea ajalla.

    Minäkin luin sarjakuvia, mutta Aku Ankkaa ja Tew Willeriä;-)

    Olisin halunnut nähdä Tanssii susien kanssa, mutta siinä oli jotakin...olisiko se ohittanut taas kerran harjukaupungin tai meillä ollut menoa. Ostan filmejä innokkaati, joten ehkä löydän vielä tämänkin.

    VastaaPoista
  15. Hei kaikki,

    Kiitos Leenalle mukavasta kirja-arviosta. On todella kiva kuulla, että kirjamme on löytänyt lukijansa. Samalla kehotan kiinnostuneita lukemaan myös toisen teokseni "Lakotat - Kotkan ja Biisonin kansa", joka keskittyy lakotojen ja mm. Isuvan Härän ja Hullun Hevosen ja Punaisen Pilven vaiheisiin. Hyvä suomenkielinen lukupaketti on myös Vapriikki museolle kokoamamme teos "Istuva Härkä ja hänen maailmansa".
    Samalla mainostan loka-marraskuussa Helsingissä pidettävää Studia Generalia luentosarjaa, jossa pidetään useita luentoja Pohjois-Amerikan intiaaneista. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tulee mainoksia myöhemmin.
    Kiitos vielä ja hauskoja lukuhetkiä.
    Rani Andersson

    VastaaPoista
  16. Hei Rani,

    kiitos! Laitan tämän kommentin postaukseen, että kaikki varmasti näkevät. Olethan huomannut, että meitä intiaaneista kiinnostuneita on yllättävän paljon - ja myös tai etenkin naisissa.

    Mukavaa elokuuta ja hurmaavia kuutamoveneilyjä sinulle!

    toivoo
    Leena

    VastaaPoista
  17. Tämä myös hyvä vinkkaus. Pieni poikani kertoi lapsena tarinaa inkkareista. Virsikirja oli väärinpäin kädessä ja vakavana hän luki: Oli kerran inkkarit ja länkkärit ja ne inkkarit meni niitten länkkäreitten sekaan. Tuo kirja varaukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on huikea teos.

      Muistan itse, miten jo lapsena intiaanit kiehtoivat mieltäni...

      Poista
  18. Kiitos Leena, että laitoit mulle linkin tänne! Mä toivon ja oletan, että tämä löytyy kirjastosta (ja nuo kirjailijan kirjoittamat muut teokset).

    Mulla on yksi ylimääräinen Dee Brownin Haudatakaa sydämeni Wounded Kneehen, mutta, sori, säästän sen kummitytölleni. (Sisältö on sen verran rankkaa, että parempi odottaa vuosi, pari ennen kuin sen annan.) "Kasvatuksellisesti" se lienee hänelle merkittävämpi.;)

    En tiedä mikä sun suhde on Tori Amokseen, vain onko mitään suhdetta. (Mä en viitsi kertoa mun suuresta rakkaudesta suureen pettymykseen fanituksessani, siitä tulisi aivan liian pitkä stoori;))
    Nämä "intiaanibiisit" on Torin suurelta America albumilta (eli Scarlet's Walk). Siis intiaanibiisit mun tulkinnan mukaan.;) Tuossa ensimmäisessä, Virginiassa, on musta erityisesti mahtava loppu. Siinä olisi kyllä hyvä olla sanat.. tai kaikissa olisi. Kts. jos kiinnostaa.:)
    https://www.youtube.com/watch?v=a47OYnzA_-o

    https://www.youtube.com/watch?v=akYBfPcmmiM

    https://www.youtube.com/watch?v=aEdmOqMaAt4

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kyllä tämän täytyy löytyä, sillä tämä on suomalaisten tutkijoiden työ/teos.

      Toki säästät sen kummitytöllesi. Miten sinulla saattaa olla sitä ylimääräinen...Minulle kävi tämän kirjan kanssa huonosti: tarvitisn nopeasti lahjan eräälle, jota intiaanit kiinnostavat ja siinä sekin sitten meni. Nyt olen oppinut vähemmän höveliksi, joten muista sinäkin vain kummityttöäsi. Olen varma, että Dee Brownin kirja tulee vielä jossain vastaan, olenhan antikvariaattimaanikko. Siis sitäkin;)

      Hatara suhde. Löysin kerran hänen ja Kate Bushin yhdessä laulaman biisin ja soitin sitä kai pari kertaa. Kate Bush on enempi minua. Nyt tietty sitten jotain mahtavaa ja innostunkin Torista;)

      Kiitos, kuuntelen <3

      Poista
    2. Virginia paras! Paljon samaa kuin Kate Bushissa...myös jotain irlantilaista. Minähän pidän irlantilaisesta musiikista - ainakin Irlannissa;)



      Poista
    3. Tori Amoshan on amerikkalainen jä äitinsä puolelta osin cherokee. Mutta hän asuu Englannissa Cornwallissa ja hänellä on myös asunto Irlannissa.;)
      Mun "asiantuntija"mielipide on, että Bush on jollain tapaa laadukkaampi. (??) Mutta Amos iski mulla henkilökohtaisiin pisteiisiin lujaa, joskus nuorempana.

      Antikvariaattimaanikko, minkäs sille ihminen voi, jos on taipumusta maanisuuteen ja kiinnostustenkohteiden laajuuteen!;) T: Kohtalaotoveri

      Poista
    4. Sanna, olikohan Brandokin cherokee, Marlon, hottisten hottis...

      Minä menen musiikissa(kin) tunteella, mutta eivät nämä kumpikaan minulta tajua vie, Adele sen sijaan on vähän eri juttu jo ja Sting ja Ville Valo...ja Scropparit.

      Maanikko sanan voi tieytisti korvata sanalla 'intohimo'. Jos ei mitään pysty tekemään kuin intohimolla, niin ei sille sitten mitään voi;) T. mie toinen poloinen tiäl

      Poista