Elokuussa 1924 Isadora Duncan, vastoinkäymisiä kohdannut ja parhaat päivänsä nähnyt yhdysvaltalainen tanssija, lähti kiertueelle Venäjän maakuntiin. Kun hän tajusi joutuneensa viikon työrupeamalle Jekaterinburgiin, hän lähetti agentilleen viipymättä kiihkeän pyynnön, että tämä järjestäisi hänet mahdollisimman nopeasti pois kaupungista. ”Kukaan ei voi tietää, mitä elävä painajainen tarkoittaa, ennen kuin on nähnyt tämän kaupungin”, Duncan kirjoitti. ”Erään tietyn perheen surmaaminen täällä talon kellarissa on ehkä heittänyt Edgar Allen Poe –henkisen synkeän varjon koko paikan ylle, tai ehkä täällä on aina ollut tällaista. Kirkonkellot kajahtelevat alakuloisesti joka tunti, se on kamalaa kuultavaa.” Romanovien surmat varjostivat Jekaterinburgia vielä kuusi vuotta jälkeenpäin: ”Sen aiheuttama psykoosi tuntuu hallitsevan koko ilmapiiriä”, Duncan kirjoitti.
Helen Rappaportin kirjasta Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät (Ekaterinburg. The Last Days of the Romanovs, Helsinki-kirjat, suomennos Ruth Jakobson) tuli minulle viimeinen syväsukellus Nikolai II:n perheeseen sekä vuoden 1918 heinäkuun 17. päivän yön tapahtumiin. Sain viimeinkin koottua yhteen kaikkien tästä tragediasta kirjoittaneiden kirjojen palaset ja nyt ei puutu mitään. Olen katsonut murhaajia kasvoihin tarpeeksi monta kertaa, olen kahlannut Ipatjevin talon, dom osobogo znatšenije, erityistarkoitukseen varatun talon, murhahuoneessa jalat veressä ja aivonesteessä, olen kuullut hirveät äänet, kun pistimet ovat ruhjoneet suloista Mariaa, olen nähnyt Aleksein ilmeen, kun hän kasvot isänsä, Venäjän tsaarin verestä värjääntyneinä, katseli sisartensa viiltelyä. Olen nähnyt perheen uskollisen lääkärin Botkinin viimeisen eleen, kun hän jo kuolevana kuin suojellakseen kurottui kohden tsaaria, viimeiseen asti kaikkensa antaneena. Kohta sataa unen lumi tapahtuminen ylle ja ympyrä sulkeutuu, mutta ei ihan vielä...
Saadaksemme kuvan, miksi juuri Jekaterinburg oli niin merkittävä, meidän pitää katsella sitä ennen Ipatjevin murhayötä. Kaupunki oli Venäjän kolmanneksi merkittävin. Se tuotti jopa 90 prosenttia maailman platinasta ja sinne tuotiin eri puolilta Siperiaa kuormittain ylellisyysesineitä. Kaupunki toimi myös modernin Venäjän edelläkävijänä, sillä siellä oli katuvalaistus, puhelimia ja sähkökäyttöisiä raitiotievaunuja, ja se oli tärkeä seitsemän rautatielinjan risteysasema: portti itään. Kaupunkia pidettiin myös hyvin kauniina rapattuine kivitaloineen, kultakupolisine kirkkoineen ja lähes viisi kilometriä pitkän pääkadun, Voznesenkinkadun, kruunasi Jekaterinburgin platinakuninkaan rakennuttama Rastorgujevin-Haritonovin palatsi. vallankumous muutti kuitenkin kaiken ja Jekaterinburgista tuli yksi bolševikkien tärkeimmistä toimintakeskuksista. Näin sitten myös kävi, että Punainen Ural vaati saada tsaariperheen valvontaansa juuri Jekaterinburgiin Moskovan vastusteluista huolimatta. Nyt oli jopa Leninin taivuttava, vaikka kaikille oli selvää, mikä olisi nyt Nikolai II:n perheen kohtalo.
Miten englantilaisen historioitsijan, kirjailijan ja Venäjä-tutkijan Helen Rappaportin kirja sitten eroaa aikaisemmin lukemistani? Ehdottomasti yksityiskohtaisuudellaan, sillä nyt sain runsaasti tilkittyä niitä tyhjiä aukkoja, joita minulla oli vielä tsaariperheen kohtalon osalta olemassa. Rappaport myös osoittaa selvästi, mitä Nikolai II:n olisi pitänyt tehdä toisin ja milloin oli se viimeinen hetki, jotta perheen murhalta olisi vältytty. Tätä ovat tehneet muutkin Romanov –tutkijat, mutta aina löytyy eroja. Rappaport ilmoittaa tarkastelevansa lähinnä Romanov-perheen viimeistä kahta viikkoa historiallisten tapahtumien pyörteissä. Kiinnostavasti hän on sitonut mukaan myös monia tapaukseen liittyviä ulkopuolisia, kuten kokeneen Venäjän-kirjeenvaihtajan Herman Bernsteinin, joka yrittää murhayön jälkeen saada selvyyttä ketä on surmattu, sillä jopa bolševikit ymmärsivät, että heille on eduksi yrittää salata tsaarittaren ja lasten murhat. Kun Bernstein poistui venäjältä, hän tiesi vain, että monarkia oli päättynyt Venäjällä.
Ensimmäistä kertaa luen nyt myös sen, minkä osin jo löysin Edward Radzinskin kirjasta Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, että lopultakin koko perheen murhaajiksi yritettiin leimata juutalaiset! Tähän oli monen helppo uskoa, sillä kun Ipatjevin talon komendantiksi ja lopulta teloitusryhmän päälliköksi tuli Jakov Jurovski, syntyperältään juutalainen, kaikkeen tuli tiukkaa ryhtiä, mutta ehdotonta ja varmaa kulkua kohti kuolemaa. Lisäksi teloitusryhmässä oli ainakin kaksi muuta juutalaista. Asialle löytyy kuitenkin selitys juutalaisten kulttuurista, jossa on pantu paljon painoa oppineisuudelle ja tiedolle, jolloin oli aivan selvää, että osa venäjänjuutalaisia päätyi vallankumouksen eliittiin.
Toisaalta, minä en kulkisi Romanov-perheen tietä, ilman venäjänjuutalaista näytelmäkirjailijaa Edward Radzinskia, joka herätti minuun halun tietää perheestä kaiken. Hänen kirjansa jälkeen oli pakko löytää lisää tietoa Radzinskin parjaamasta tsaarittaren hovinaisesta Virubovasta ja yllättäen löysinkin isäni kirjastosta Irmeli Viherjuuren toimittaman kirjan Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti, jonka ehdottomasti suurin anti on kirjan lähes 200 kuvassa. Romanov-kruunumme kaunein timantti on Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan Nikolai II –Suomen suuriruhtinas, jossa tsaariperhettä tarkastellaan enemmänkin Suomen kannalta. Kirjan kuvat ovat kuin taidetta, teksti on kaunista kuin myös kansi ja tämä kirja seisookin olohuoneessani kirjatelineessä melkein aina ja nyt pienillä led-valoilla valaistuna! Teksti on tutkijoiden työtä, mutta kirjoitettu sydämellä. Kun saan itseni koottua Rappaportin aukot täyttävän teoksen jäljiltä, on aika ryhtyä lukemaan Staffan Skottin Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Se on kuin kaiken lukemani yhteen kokoava nide, jolta en odota tietoja Aleksandran ihovoiteista, en Nikolain huonoista hampaista, enkä Aleksein sairaudesta, vaan sovitusta. Jossain on oltava sovitus!
Mietin usein, miten suuren kärsimyksen taakan saattoikaan saada ylleen Jobin päivänä syntynyt Nikolai, joka oli viettänyt elämänsä kolkossa 900 huoneen Hatsinan palatsissa. Nikolai oli alusta asti isälleen Aleksanteri III:lle suuri pettymys, koska oli vain 170 senttiä pitkä ja hänellä oli lyhyet ja tanakat jalat. Tsaari pilkkasi poikansa ponnettomuutta ja naismaista naurua ja käsialaa ja kutsui häntä pilkkanimellä devtšonka, tyttönen. Viimeinen, mitä Nikolai koskaan halusi, oli tulla Venäjän tsaariksi. Löytäessään rakkaan Alixinsa, hän sai vaimon, jonka kanssa he saattoivat muodostaa täydellisen, vain toisilleen omistautuvan perheen. Samalla Nikolai sai kuitenkin myös puolison, joka omasi isoäitinsä, Englannin kuningatar Viktorian vahvimmat puolet, mutta ei ollut ottanut opikseen tärkeintä: Pidä itsesi aina kansasi sydämissä. Venäjän tsaariperheellä ei ollut oikeutta eristäytyä Tsarskoje Seloon, mutta mikään ei pidättänyt tätä toisiinsa syvästi kiintynyttä perhettä, jonka vahvuus oli läheisyys ja syvä uskonnollisuus.
Katson kauas, vuosien ylitse ja näen Ipatjevin talon toukokuun 19. pnä 1918, kun tsaari täyttää 50 vuotta. Mitään juhlallisuuksia ei ole, eikä hurskas tsaari ja tunnollinen aviomies mitään odotakaan. Hänen kauniit silmänsä katsovat hymyillen rakasta perhettä, mutta sitten luomet laskeutuvat alas kätkeäkseen sen, minkä tsaari jo tietää tulevaksi. Loppuun asti hän haluaa suojella perhettään, eikä kerro heille, että tietää kaiken päättyvän pian: Niin toteutuu Jumalan tahto – tak Gospodu ugodno budet.
*****
Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Salla.
*****
Romanov-kirjat Leena Lumissa
Kuvassa Valkoisen kirahvin sydämellinen kahvi, jota nauttiessa voitte lukaista Bloggaajan kymmenen käskyä
Minä otan nyt teetä muumimukista ja luen päivän aviisit, sillä aamusta tuli yllättäen tavallista vilkkaampi...
Toivon, että huomenna tapaamme jo kirjan merkeissä ja sitten onkin kiva miettiä, kumpaa Jekaterinburgin jälkeen, kunnon brittijännäriä vai jälleen hieman romanttisesti sotien välisiin vuosiin.
Monday, Monday
Hei!
Kotiuduin hetki sitten parin vuorokauden kiihkeältä kirjamessureissulta Helsingistä. Elämyksiä oli valtavasti ja ne olivat hurmaavia. Kaikkein ikimuoistoisin oli tapaaminen ihailemani kirjailija Marja-Leena Virtasen kanssa, jonka kirja Kirjeitä kiven alle tulee olemaan minun blogissani vuoden paras kotimainen teos. Tiesin asian heti kirjan luettuani, mutta kun nyt olen tämän sekä kirjailijalle että muutamalle bloggaajalle jo kertonut, pitää teidän kaikkien saada se tietää. Vuoden paras kotimainen saa blogissani arvon Leena Lumi Finlandia. Onneksi sain lauantaisen messutapaamisen aikana kuulla, että Marja-Leena ei ollut lukenut vielä Aila Meriluodon kirjaa Tältä kohtaa, joten ostin Siltalan osastolta viimeisen kappaleen ja minulla oli ilo ojentaa oikein konkreettinen lahja sympaattiselle Marja-Leenalle, kun nautimme illalla erään helsinkiläisen ravintolan herkuista. Mukana oli muutamia kirjabloggaajia sekä tietysti ystäväni Bessu. Kirjailija Virtanen oli illan kirkkain tähti, mutta vietimme tavallaan samalla Tuuren läksiäisiä, sillä hän lähtee tammikuussa käymään lukiota Afrikkaan! Voi ja voi, kaikenlaista hauskaa on Tuuren kanssa sattunut kirjabloggaamisemme ensimmäisenä vuonna;-) Kiitos illasta Marja-Leena ja bloggaajaystävät♥
Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, tunnelma on käsinkosketeltavan rento ja kiinnostava jo messuhallin kahviossa. Pöydässämme istui myös kirjabloggaaja, jonka olen jo kauan halunnut tavata ja hän kertoi tienneensä, että tapaamme messuilla: Hänellä oli siis vahva etiäinen minusta. N., oli suuri ilo tavata: En unohda ikinä♥ Ja yksi tyhjä tuoli odotti sinua koko illan...Tapaamisiin!
***
Nyt minun tekee mieli kovasti sanoa, että jos Kirjeitä kiven alle ei ihan aukene, niin lukekaa sen lisäksi kirja Sodan haavoittama lapsuus. Tätä kirjaa vasten on helpompi niiden, joille asia ei ole tuttua, ymmärtää Kirjeitä kiven alle henkilöiden suhtautumisia.
Sain Marja-Leenalta muistoksi kauniin kuvan hänestä ja koristeomenapuusta, jonka nimi on kirjailija! Hyvin lyhyt ja tiivistetty kirjailija-ura tähän mennessä kuuluu näin: Marja-Leena näki koristeomenapuun taimen ja sai kuulla sen olevan ihan oikeasti nimeltään kirjailija. Hänen piti se sitten saada omalle pihalleen. Tämän jälkeen häneltä ilmestyi esikoisteos Aida ja nyt tänä vuonna Kirjeitä kiven alle. Puu oli siis enne: Nomen est omen. Kuvassa kaksi kaunista kirjailijaa. Lukekaa myös Kodin Kuvalehdestä numero 20 Marja-Leenasta.
***
Bessu, kiitos♥
Love
Leena Lumi
Nyt kun en enää rakasta sinua
runoissani on vähemmän toukokuun päiviä
vähemmän syreeneitä
eivätkä kylän kadut enää haukottele
orvokin tuoksusta päihtyneinä
vähemmän on lunta, tuulta ja merta
niin kuin kaikki vuodenajat
menisivät yhdessä ohi
myös runoni muuttuu paljaaksi, harmaantuu
nyt kun en enää rakasta sinua
en rakasta edes lapsuuttani
vaikka niin hyvä olisi piiloutua siihen
juosta kesästä kesään
poppelipuulta poppelipuulle
jotta voisin näyttää sinut
kirkossa leikkivälle pikkutytölle
niin pienelle
että hän melkein hukkui
vastapuituun viljaan
nyt kun en enää rakasta sinua
kiinni puristetut leuat
sulkeutuvat lapsen nyyhkytyksen ympärille
lapsen haavoilla kahdenkymmenen vuoden kultapöly
isoäidin petuniat ovat orpoja
ja vaikka japanilaiset kanat
asettuvat yöksi hapankirsikkapuun oksalle
en piittaa edes niistä
tahmeita, haaveksivia päiviä pääksytysten
minulla ei ole enää mitään tekemistä
minua ei enää jännitä en pidä kiirettä
en enää asetu raekuuroon taputtamaan käsiä
maassa on nyt yksi noita vähemmän
yksi haltijatar vähemmän
linnut lentävät kauas minun luotani
en passita niitä enää sinun luoksesi
nyt kun en enää rakasta sinua
en halua kirjoittaa runoja
haluan keksiä uusia sanoja
uusia vuodenaikoja, uusia kukkia, uusia jokia
haluan antaa uudet nimet kaikille
sillä entiset tekevät kipeää
nyt kun en enää rakasta sinua
maanosa jossa olin elänyt sinun kanssasi
uhkaa minua alati
niin kuin tulivuori valmiina purkautumaan
maanosa jossa en ole tarvinnut muiden kesää
muiden leipää, muiden kädenlyöntejä
maanosa jossa olin askeetti otsasi valossa.
- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Laamanen ja Béla Jávorszky)
kuva Runotalo
Hei!
Painostettuna eli ystävät meilaavat ja kehoittavat tämän julkaisemaan, joten olkaa hyvä:
Medianäkyvyyden kansainvälinen asiantuntija Cision on listannut Suomen kirjallisuusaiheisten blogien kymmenen kärjen. Listan kärkisijan valtasi Antiaikalainen-blogi.
Cisionin lokakuisen blogilistauksen aihe kirjallisuus on vuotuisten Helsingin Kirjamessujen käynnistyessä erityisen ajankohtainen. Kirjallisuusblogilistauksen ykkössijalle nousi Antiaikalainen-blogi. Kärkikolmikkoon sijoittuivat myös Kirjailijan häiriöklinikka sekä Sallan lukupäiväkirja.
Antiaikalainen sisältää pitäjänsä, vantaalaisen kirjailijan ja toimittajan Tommi Melenderin mietteitä kirjallisuudesta, uusista julkaisuista ja ajankohtaisesta kirjallisuuskeskustelusta. Melender on pitänyt blogiaan helmikuusta 2007 alkaen. Toiselle sijalle listattua Kirjailijan häiriöklinikka -blogia pitää kirjailija Kirsti Ellilä, jonka päiväkirjamaiset postaukset ovat sävyltään elämänmakuisia ja humoristisia. Kolmanneksi listalla sijoittui Sallan lukupäiväkirja -blogi, jonne lukemista harrastava Salla kirjaa muistiin lukemiensa kirjojen herättämiä ajatuksia.
Top 10 -kirjallisuusblogit Suomessa lokakuussa 2011
(Lähde: Cision Plan and Connect Finland Oy)
1. Antiaikalainen
2. Kirjailijan häiriöklinikka
3. Sallan lukupäiväkirja
4. Jäljen ääni
5. Grafomania
6. Sokeripala
7. Bokbabbel
8. K-blogi – koko lailla kirjallisesti
9. Leena Lumi
10. Kirjoittajatreffit
Ja tässä perustelut:
Cisionin top-blogilistaus perustuu seuraaviin arviointikriteereihin:
– Onko kyseessä blogi? Cisionin määritelmän mukaan blogin tunnistaa kolmen ominaisuuden perusteella: sen sisältö on käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, sisältöä luovat yksilöt tai tunnistettavien yksilöiden joukko ja sisältö on käyttäjien kommentoitavissa. Jätämme toimituksellisten medioiden kuten uutissivustojen blogit listauksen ulkopuolelle, sillä valtamedian vaikutus blogiin on selkeän suosiva.
– Minkä maalainen blogi on? Cision määrittelee blogin kotimaaksi sen, missä sen kirjoittajan voidaan olettaa asuvan. Jotkut sivut käyttävät .fi-verkkotunnusta, toiset paikannetaan kielen perusteella.
– Onko kyseessä top-blogi? Blogin sijoitukseen listauksessa vaikuttavat lukijoiden määrä ja blogiin tehtyjen viittausten todennäköisyys muualla verkossa (esimerkiksi hakukoneiden hakutuloksissa tai Twitterissä).
Cisionin menetelmässä käytetään algoritmia, joka peilaa kahta keskeistä mittaria websivustojen suosiota vertailtaessa: linkityksiä ja uniikkeja kävijöitä (kk). Muuttujia painotetaan siten, että arviossa saadaan tasapaino sen hetkisen kävijäliikenteen ja blogin tulevan aseman vaikutuksen välillä. Arvioimme siis jokaisen vertailussa mukana olevan blogin nykyisen suosion ja todennäköisen suosion tulevaisuudessa. Lisäksi top 50 -blogin osalta arvioidaan muita muuttujia, joista tärkeimmät ovat päivitystiheys, päivitysten lukumäärä sekä bloggaajan ja lukijoiden välinen vuorovaikutus. Vuorovaikutuksen laajuutta arvioimme paitsi blogin kommenteista myös blogin ulkopuolella, kuten Twitterissä ja Facebookissa, käydystä keskustelusta. Kehitämme jatkuvasti sosiaalisen median tutkimusmenetelmiämme sekä arvoimme uusia mittareita ja tietolähteitä. Pyrimme mittauksissa mahdollisimman täsmälliseen lopputulokseen
***
Tästä ei ylemmäs mennä. Se mikä menee ylös, tulee myös alas. Minä en myöskään ehdi seurustella facebookissa, sillä luen. En aio lähteä twitteriin, joten sekin minulle miinusta. Elän lukeakseni ja kaikki rakkaudesta kirjoihin!
Toisaalta, takana on kohta 3 vuotta, 3000 postausta ja 300 000 kävijää, joten laittaa miettimään...huomista.
***
Kirjamessut lähestyvät ja juuri tämä omituinen viikko saattaa olla blogihistoriani oudoin, sillä ehkä ei tule yhtään kirjaa! Olen joka ilta päässyt aloittamaan lukemisen vasta klo 23, sillä kaikki on toisin kun Päämies on kotona. Mies on yllättävän työllistävä yksikkö. Ollessamme koiruuden kanssa kahdestaan, ei pyörinyt pyykkikone, ei astianpesukone, enkä laittanut edes ruokaa, vaan kävin ulkona syömässä tai söin leipää ja jogurttia sekä hedelmiä. Selvisin koko viikosta parin tunnin siivoussulkeisilla pari tuntia ennen Päämiehen kotiutumista. Olen syntynyt boheemielämään...
Olen nyt Jekaterinburgissa - taas :) En haluaisi tehdä sitä nyt hötkyillen. Luulin, että minulle ei voi tulla eteen enää mitään uutta Nikolai II:sta, mutta kyllä vain voi. Helen Rappaport kirjoittaa vetävästi ja tuo esiin paljon nyansseja, joita en ollut kuullutkaan. Jekaterinburgin (Helsinki-kirjat)jälkeen aion tehdä, vaikka en ihan heti perään, kirjan Romanovit (Schildts), joka tullee kokoamaan Romanovien historialliset säikeet yhteen tavalla, jossa minäkin ehkä pääsen tästä mielettömästä kiinnostuksestani tsaarien historiaan ja voin suunnata muualle. Tai sitten innostun muistakin kuin onnettomasta Nikolai II:sta ja hänen perheestään.
***
Sijoitukseni listalla on täysin teidän ansiotanne, te kaikki lukijani sekä bloggaajaystäväni! Näihin listauksiin ei kauheasti kannata jäädä vellomaan, mutta voi siitä hetken nauttia, jos tietää tehneensä kohta kolme vuotta yli sata kirjaa vuodessa ja sana yöuni alkaa olla ihan outo käsite. Nyt ei muuta kuin kaasu pohjaan ja eteenpäin, toteaa kirjahullu nainen lumessa.
Kiitos ja elämyksellisistä viikonloppua♥
Love
Leena Lumi
Windmills of Your Mind
PS. Serkkuni pisti tänään taas paremmaksi;-) Hän on mukavuudenhaluinen härkä kuten minäkin, mutta väittää nyt, että olisin kirjailija, jos 'viitsisin ryhtyä toimeen'! Hieman hän taas horjutti tasapainoani, vaikka minun kaikki runoni ja novellini onkin julkaistu sekä lehdissä että blogissani, niin päätin, että kun blogini täyttää seuraavana ystävänpäivänä KOLME vuotta, niin julkaisen koosteen uusimmista runoistani ja saatte valita niistä, mikä eniten osuu ja uppoaa. Novellini, myös se yksi jopa ison lehden kilpailussa voittanut, ovat blogissani, mutta niistä en tee koostetta. Nyt vain pakkaamaan ja aamuvarhain kohti kirjamessuja!
Ja tässä tarinan jatko vuoteen 2016 asti: http://leenalumi.blogspot.fi/2015/10/kyynelehdin-olen-vahan-sekaisincision.html
Nyt se taas tapahtui: Minä en enää kestä, vaan tilaan tämän villatakin, joka on kashmiria. Olen niiiiin heikkona Peter Hahnin neuleisiin, etten sanotuksi saa. Siis olen aina sanonut, että elämäni ainoa ylellisyys ovat hitaat aamut kera Robertsin suklaakahvin ja Hesarin, mutta tätä Hahn-heikkoutta olen piilotellut teiltä. Anteeksi, anteeksi, olen hulluna kauniisiin vaatteisiin ja etenkin neuleisiin! Neuleholisti tunnustaa...
Ja nyt eikun tilaamaan ja sitten lisää kahvia sille, että sain päätettyä, minkä suloisuuden otan kaikkien ihanuuksien joukosta. Tämä takki siis tulee sen lilaruutuisen puolihameen ja farkkujen kanssa. Ne liehuketakit ovat enemmän leninkien kanssa...
nimimerkki
Heikko nainen
Ihanaa keskiviikkoa kaikille♥
PS. Hyvänen aika sentään: Menkää tänne katsomaan, millä listalla muutamat kirjablogit ovat! Sain tietää tämän asian blogista Jäljen ääni, jonka olen tähän asti lukenut Järjen ääni;-) Liika lukeminen aiheuttaa lukihäiriötä ihan selvästi...Ja siis Leena Lumi on kirjablogi, ollut ihan alusta asti, mutta kauppiaan tyttärenä osaan tuoda tänne mukaan sisäänvetoja eli kevennyksiä. Isä opetti!
Ja täältä löytyy sitten listausta muistakin blogeista, kuten vaikkapa puutarhasta ja sisustuksesta. Tuttuja löytyy...
Syksy on toinen ihoni,
sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.
Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani rapisevat, murtuvat ruskalehdet
syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.
Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.
Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.
Mutta marraskuu.
- Leena Lumi -
Hei!
Tämä kauniisti siivilöityvän valon kuva on Marialta Baijerista. Hänet löydät täältä. Pidän tästä kuvasta, joka on kuin se kuuluisa tunneli, jonka päässä loistaa toivon valo, mutta tämä on kauniimpi. Metsä on sitä aina.
Ja tässä alkaa talviunille ruusu, jonka sain Puutarhaneuvokselta. Sitä on Suomessa vain kaksi: Yksi hänellä ja toinen minulla. Olen kehoituksesta peittänyt aran kaunottaren, että olisi edes toivoa. Tämä on testaus, jolla selvitetään, pärjääkö ruusu täällä harjukaupungin saarella. Toinen kasvaa mantereella. Suojasin myös ei niin kauniilla kehikolla sekä lumitöiden että jänisten varalta. Kerron vasta ensi keväänä, mistä ruusu tulee etc., jos Puutarhaneuvos sallii;-)
Käyntikortitkin sitten tulivat juuri sopivasti ennen kirjamessuja. Vaikka olenkin hulluna pinkkiin, niin näiden korttien pohja on lumenvalkoinen. Ne on kuvattu punaisella sisustslautasella, muuta selitystä en tuohon punertavaan sävyyn löydä. Parempiakin lumikuvia olisi ollut, mutta niissä oli aina koiria, joten niistä olisi voinut luulla, että pidän koirablogia...Nimeni muuttuu virallisesti Lumiksi, mutta ei vielä tänä vuonna, kuten olen luvannut. Nyt on niin paljon kaikkea muuta kiirettä.
Ja Lauralla on täällä synttäriarvonta, jonka aika umpetuu tänään keskiyöllä!
Perjantai-iltana en kuku koneella, vaan olen varhain tuutulullaa, sillä la aamuna hyvin varhain lähden Bessun kanssa kohti Helsinkiä ja kirjamessuja. Yllä oleva kuva on kooste viime vuoden messuilta. Saas nähdä, mitä tänä vuonna tapahtuu ja keitä tapaamme.
Kohta lykkään pari isoa kulhoa kaalilaatikkoa uuniin ja lähden haravoimaan. Muuten en tee paljon muuta kuin luen. Olisi tarkoitus saada vielä ainakin yksi kirja tehtyä ennen viikonloppua...
Voikaa hyvin ja mukavaa viikkoa teille kaikille!
Love
Leena
PS. Vilkaisin äsken tilastoja ja eniten luettuja ovat tietenkin nyt Vuoden 2011 Kauneimmat Kirjan kannet, Illan tullen, Onni onnettomuudessa ja Linnut lumen valossa, mutta mitä ihmettä, Marilyn Monroen monta elämää on vieläkin luetuimmissa!
Haun sanoja ovat olleet Leena lumi, Marilyn Monroe, eroottinen runo, munakoiso, pimppi, kartiovalkokuusi, eroottiset runot, Grace Kelly, jos sinä olet omenapuu tahdon minä olla omena sekä köynnöshortensia. Tästä voisi päätellä että pidän filmitähtipainotteista eroottista munakoisokeittiötä, jossa luetaan ahkerasti Tommy Tabermannin runoja! Kaikki varmaan muistavat, että pimppi kuuluu Loreto-tädille ja on yksi hauska Juan Manuel de Pradan kertomus kirjasta Pimpit.
Kauneus on vain kauhun alku.
- Rainer Maria Rilke -
Hänen sisällään leimahtaa raivo, ja se yltyy nopeasti kuin pakokauhu; raivo paksunilkkaista tytärtä ja toverillista, etäistä vaimoa kohtaan, ja Utaa ja sitä helkkarin Carole Potteria kohtaan, kaikkia ja kaikkea, Gusin töyhdöksi leikattuja hiuksia ja pieniä punaisia irlantilaisia korvia kohtaan. Raivo kohdistuu kaikkiin ja kaikkeen muuhun paitsi tuohon vieressä istuvaan eksyneeseen poikaan, ainoaan ihmiseen jolle hänen oikeastaan pitäisi olla vihainen, poikaan joka aloitti (aloittiko?) sen mahdottoman suudelman ja jatkoi epäuskottavalla imartelulla (eikös se sitä ollut?).
Michael Cunninghamin Illan tullen (By Nightfall, Gummerus 2011, suomennos Laura Jänisniemi) on yhtä monitulkintainen kuin on kirjan huumaavan kaunis kansi tai minun oman suhteeni kirjailija Cunninghamiin, joten varoitan, että aion aukaista tätä kirjaa hieman enemmän kuin kustantaja on tehnyt takakannen ingressissä tai liepeissä. Minä en voi pidättyä, mutta toki jätän loppuyllätyksen paljastamatta. Siis minulla on pakahduttava olo ja tästä ellen pääse nyt eroon, en voi jatkaa.
Entertainment Weekly, sama lehti, joka niin upeasti tiivisti Näkymättömän sillan, toteaa tästä teoksesta:
Romaanissa on lauseita, jotka ovat niin huolella merkittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat.
Tämä on täysin totta, mutta kustantajan tiivistys onkin jo vähän muuta:
Michael Cunninghamin upea romaani on tutkielma elämän tarkoitusta etsivästä miehestä. Se on ylistyslaulu öiselle New Yorkille, kauneuden etsimisille ja elämän pienille sattumuksille.
Edellä mainitusta en löydä oikeastaan mitään samaa kirjan kanssa. En tunnista siitä tätä kirjaa, mutta ymmärrän hyvin, että kustantaja haluaa madaltaa potentiaalisen ostajan kynnystä hankkia tämä kirja omaksi. Ja näin ympäripyöreällä ja öiseen New Yorkiin vetoavalla tekstillä se varmaan sujuukin, mutta aivan kuin minä en olisi lukenut juuri tuota kirjaa, vaan aivan muun.
Luin toki newyorkilaisesta taidegallerian omistajasta Peter Harrisista, joka on kauneuden palvoja ja hänen vaimostaan Rebeccasta, sekä Mizzystä eli Ethanista, Rebeccan veljestä, joka tulee heille hetkeksi asumaan ja mitä sitten sattuukaan, mutta mikään tässä kirjassa ei päästä helpolla ja eniten huutavat lauseet, jotka voivat mennä tarkkaamattomalta lukijalta ohi. Nyt minua ei ollenkaan häirinnyt, että arvasin heti missä mennään, kun kirjassa Peter toimii kertojana ja näin välittää meille itselleen tarkoitushakuista kuvaa Rebeccasta, avioliitostaan, suhteestaan aikuiseen tyttäreensä Beaan sekä Mizzyyn. Koska tiesin mitä on tulossa, koin sitä samaa lievää huonovointisuutta, jota Peter kokee pitkin tarinaa. Ehkä Peterkin voi pahoin samasta syystä kuin minä: Omasta elämänvalheestaan! Olen lukenut saman lauseilla, jotka eivät näin huolellisen lumoavia, John Wainwrightin dekkarista Umpikuja. Jaksan siinäkin aina ihmetellä ’syyllisen’ kykyä kääntää itsensä elämänuhriksi ja pitäähän sille löytyä joku syntipukki: oma puoliso.
On suorastaan absurdia, miten Peter niin itsestään selvästi tuntee olevansa pariskunnan se osapuoli, joka kaipaa vapautta, mutta jää suhteeseen kuin armosta toisen vuoksi aavistamatta ollenkaan, että toinenkin kaipaa vapautta, mutta vieläkin enemmän. Peterin onnettomana olemisen yksinomimisen autuus on mukaempatiaa, joka saa ravintonsa omahyväisestä narsismista ja muodostaa itsessään heikon ja valheessa elävän ihmisen elämän tarkoituksen.
Jo Peterin kuvailema pariskunnan intiimielämä on kuin vanhainkodista, vaikka Rebecca on alle neljäkymmentävuotias ja hän itse on muutaman vuoden vanhempi. Hän kuin hyväksyy ja alistuu, että Rebecca haluaa jättää rakastelun kutsujen jälkeen väliin samalla kun on itse pitkästi ruotinut, että eikö tässä iässä olekin jo normaalia, että harvemmin tai ei ollenkaan enää ja toki Vertigon katsominen aina uudestaan voittaa rakastelun. Hemmetti: Tuossa iässä naidaan kuin kaniinit, jos mies ei halua nähdä vaimonsa tilalla tämän veljeä Mizzyä!
Tätä Peter taiteelta haluaa. Eikö niin? Tätä sieluntuskaa; tätä tunnetta että on lähellä jotain kaunista ja katoavaista, jotain (jotakuta) jonka hehku kuultaa lihan haurauden läpi, kyllä, niin kuin Manetin huora-jumalattarella, kauneutta josta on karsittu sentimentaalisuus, sillä Mizzyhän on (eikö olekin?) omalla tavallaan huora-jumala, hän ei olisi yhtä kiehtova jos olisi hyvätapainen, huippuälykäs ja henkinen olento, jollainen hän omien sanojensa mukaan toivoo olevansa.
Ennen kuin jatkan, on pakko sanoa, että minulla ei ole mitään homoja tai lesboja vastaan. Minulla on vain vastaan valhetta. Ystäväpiirini kuuluu ihmisiä, jotka ovat parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa, mutta he ovat sitä rehellisesti. Ja senkin totean, että tämä kirja on niin hyvä, että olen kierroksilla ja jos tämä menee arvonnassa, on pakko ostaa ikioma toinen.
Erityisesti inhoan elämänvalhetta, joka vahingoittaa niin monia ja tekee valehtelijasta itsestään virheettömän uhrin. Toki Peter kipuilee kirjassa ikäänsä, luulee sairastavansa vatsasyöpää, kärsii harmaista hiuksistaan, polvet naksuvat ja vyötäröllä on jotain ylimääräistä, mutta arvostelun todellinen kärki osuu hänen vaimoonsa, tyttäreensä sekä äitiinsä:
Keski-iässä heistä tuli mystinen miten–ihmeessä-tuo-mies-on-päätynyt-yksiin-tuollaisen-naisen –kanssa-pariskunta (isä oli komistunut, mutta äidin kauneus oli alkanut jo lakastua), mutta Peter tiesi että he vain vanhenivat asetelmassa, joka oli ihan tavallinen nuorten välisessä seurustelusuhteessa: äiti oli hurmaava nuori tyttö, jolle oli vaikea olla mieliksi, ja isä komea mutta hintelä poika, joka päihitti lukuisat kilpailijansa palvomalla häntä hartaammin kuin he.
Ei heidän liittonsa huono ollut, mutta ei hyväkään. Roolijako sai liian keskeisen osan: äiti oli aina palkinto ja isä kiitollinen anoja.
Tässä kohtaa tekee mieli huvittuneena todeta, että kumpiakohan sitä on enemmän pariskunnissa, niitä joissa ihmettelee, että ’miksi tuo voi olla tuollaisen kanssa’, miehiä vai naisia. Minä jaksan aina ihmetellä miten hyvässä kuosissa naiset itsensä pitävät, kun taas heidän puolisonsa saavat rauhassa kasvattaa valtaisaa vatsaansa ja olla muutenkin turpeita.
Peterin elämänvalheen suurin kärsijä on tytär Bea. Koska kertojana toimii Peter, niin tietenkin hän kuin alistuu muutamiin erehdyksiinsä, mutta onnistuu kuitenkin sysäämään kaiken lopulta karsinaan, jossa tapahtuneelle ei voi enää mitään. Hän ei ollenkaan tajua, miksi tytär nukkuu yksin kapeassa vuoteessaan vähemmän viehättävässä asunnossaan ja käyttää ylisuuria villapuseroita, jotka kätkevät vartalon. Jokainen psykologiaa lukenut tietää, että tyttären naiseus ja naisellinen itsevarmuus syntyy ja varttuu vain isän palvonnassa. Jos isä on kyvytön aidosti rakastamaan ja ihailemaan prinsessaansa, tyttärestä ei kasva vahvaa elämänpärjääjää. Ja ihan tosi, tästä on olemassa oikein tutkimuskin! Peter on syyllisistä syyllisin, koska lähti peiteavioliittoon takuulla tietäen suuntautumisensa, mutta haluten käydä heterosta. Bean elämä on pilalla, mutta miten käy Rebeccan…
Minulla on outo suhde Cunninghamiin. Tunnit avasi minulle niin paljon uusia polkua, joilla kuljen vieläkin, sitten sain lahjaksi Säkenöivät päivät, joka on vieläkin lukematta ja nyt hän yllättäen soittaa minua turhautuneen miehen sormin vyöryttäen samalla ylleni tarinaa, jossa upeat lauseet ja niiden sisällään pitämä tarina ovat melkein liikaa…: Minussa vuorottelevat kiukku, ihailu ja jokin outo muisto tapahtumasta, jossa olin mukana ja siellä oli myös Peter. Voi Peter, Peter…
Otaksun, että kukaan ei voi jättää lukematta Michael Cunninghamin Illan tullen!
Voi meitä hupsuja ihmisiä. Paukutamme pesusoikkoa saadaksemme karhun tanssimaan, kun voisimme hellyttää tähdet.
***
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Sannabanana Sanna Helmi-Maaria Tessa Linnea Valkoinen kirahvi Zephyr Minna ja Karoliina.
Hei!
Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin valitsemme Vuoden 2011 Kauneimmat Kirjan Kannet ja vastanneiden kesken on arvonta, jossa palkintona kirjoja sekä Tommy Tabermann 2012 seinäkalenteri, täynnä hurmaavia runoja sekä kuvia.
Tällä kertaa kirjojen kannet eivät ole numeroituja, joten toivon teidän ilmoittavan sen kirjan nimen, jonka kansi on mielestänne kaunein näistä valitsemistani. Ellei nimi näy, laskekaa, monesko kansi on kyseessä. Jos olisin viitseliäämpi, tekisin teille luettelon, mutta tässä on vähän muutakin...Nyt mm. menossa eräänlaiset siivoussulkeiset ja haluan illalla nauttia lauantai-illan lumosta. Lauantai on ehdottomasti viikon paras päivä!
Ohjeet ovat entisenlaiset, mutta pienellä tarkennuslisällä. Ensimmäisen arpalipun saa osallistuja, joka on kirjautunut vakituiseksi lukijakseni ja toisen, jos linkittää arvontani blogiinsa. Anonyyminä ei voi osallistua ja pitää jättää yhteystieto, josta tarvittaessa tavoitan ellei ole blogia. Arvonta-aika on 6.11. klo 12 asti. Ja Lumimies toimii onnettarena johonkin aikaan iltapäivästä. Ellei voittajasta kuulu mitään tiistai-iltaan 8.11. mennessä, nousee toiseksi tullut voittajaksi. Kolme palkitaan. Voittaja saa ensin valita alle tulevasta kirjaluettelosta kaksi kirjaa, sitten valitsee toiseksi tullut kaksi ja viimeisenä valitsee kolmannen sijan saanut kaksi kirjaa. Tabermann -kalenteri vastaa yhtä kirjaa.
Linkityksessä voitte käyttää jompaa kumpaa tämän postauksen kollaaseista.
Ja tällaista oli vuosi sitten tähän aikaa.
Alla kirjaluettelo, joka kasvaa koko ajan eli valinnat vain lisääntyvät. Sitä mukaa kuin ehdin, yritän linkittää ko. kirjoihin arvostelujani:
Selina Lake, Sara Norrman: Romanttiset kodit varattu!
Pia Juul: Hallandin murha
Claudie Gallay: Tyrskyt
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema
Jean Kwok: Käännöksiä
Stacy Schiff: Kleopatra
Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi
W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat
Mauri Kunnas: Koiramäki (sisältää kolme Koiramäki-kuvakirjaa) varattu!
Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Ruta Sepetys: Harmaata valoa
Soili Soisalo - Eeva Voutilainen: Mustikka, ruis ja rypsi - Voimaruokaa Suomesta
Simon Beckett: Multiin kätketyt
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Ellen Dyrop - Hanna Kristinsdottir: Ajan patinaa - Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet (nid.) varattu!
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Kari Finngaard, Gurdun Ullveit, Kari Renberg: Syksyn makuja
Carol Shields: Larryn juhlat (nid.)
Andrew Weaving: Kauneimmat klassikot - Sisusta kotisi ajattomasti
Jörn Donner: Isä ja poika
Michael Cunningham: Illan tullen
Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Essi Tammimaa: Paljain käsin varattu!
Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö
Ilona Pietiläinen: Elämää valkoisessa puutalossa
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Claudie Gallay: Rakkaus on saari
Michael Cunningham: Säkenöivät päivät
Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle varattu!
Liisa Enwald ja Eila Kostamo: Kuva silmissä - Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön (nid.)
Ilona Pietiläinen: Willa Sukka
Valerie Tong Cuong: Pariisissa sattumalta
Mary Webb: Pieni suuri neulekirja - 300 modernia ja perinteistä mallineuletta (nid.) varattu!
Pekka Hämälänen: Isä ja minä - Ainutlaatuinen ihmissuhde hyvässä ja pahassa
Mitchell G. Bard: Kristalliyö - Holokaustin alku silminnäkijöiden kertomana
Marianne Cederwall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka
Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät
Ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille!
Love
Leena Lumi
The Winner Takes It All
Lupasin teille lunta lumoavassa muodossa ennen viikonloppua ja tässä sitä saatte upean kirjan myötä. Lintukuvauksen ammattilaiset Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo ovat hyödyntäneet lumen valoa kuvakirjassaan Linnut lumen valossa (Tammi 2011). Kirja etenee kuva-aukeamin, joissa toinen toistaan yllättävämpiä kuvia linnuista tavalla tai toisella lumeen liittyen. Kirjan lopussa jokaisesta isosta kuvasta löytyy minikuva selostuksineen. Kirjan alkusanat Lisävaloa lumesta on kirjoittanut luontotoimittaja Veikko Neuvonen, jonka tekstin luettuaan ymmärtää hyvin, miksi tähän aikaan vuodesta on niin kova kaipuu lumeen:
Pohjoisten alueiden talvipäivät ovat lyhyitä ja vähävaloisia, lumettomaan aikaan vielä hämärämpiä. Lumipeite kirkastaa merkittävästi talvipäiviä, sillä se heijastaa enemmän auringon lyhytaaltoista säteilyä kuin paljas maa. Vastasatanut puhdas lumi heijastaa 80-90 prosenttia valonsäteilystä, kun lumeton maa suorastaan syö valoa ja heijastaa vain 10 prosenttia siitä. Heijastuskykynsä vuoksi puhdas lumipeite lähes kaksinkertaistaa lyhyiden talvipäivien valon määrän.
Käytin kirjan kuvia sisustukseni osana ja tässä teille muutama otos olohuoneestani:
Tässä Arto Juvosen kuvassa hiiripöllö huuruisena. Ja kuvaseloste:
Mereltä puhaltanut kostea tuuli oli kuorruttanut kaiken valkeaan vaippaan. Pöllön huurteella kuorrutettu väritys maastoutui mainiosti puiden valkeuteen.
Tässä Markus Varesvuon töyhtötiainen illan punerrusta vasten. Ja kuvaseloste:
Töyhtötiainen lyöttäytyy talvella usein tiaisten sekaparviin. Kun parvi löytää hyvän ruokinnan, palataan sille monta kertaa päivässä. Ruokintaa lähestyvän parven havaitsee usein ensimmäisenä juuri töyhtötiaisen pirteästä ääntelystä.
Voisinpa melkein sanoa, että tämä arvokas taideteos on yksi toivotuimpia lahjoja niin jouluna kuin isoina merkkipäivinä. Tässä ikuista kauneuden muistoa hänelle, jolla on jo kaikkea. Toinen muistamisen arvoinen lahjakirja on Hannu Hautalan ja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumi, jonka toivon aina löytyvän kirjakaupoista. Siis molemmat kirjat kantavat ajatonta kauneutta ja sytyttävät luonto- ja lintuihmisen lumenhehkuun.
Uskallan sanoa, että Linnut lumen valossa on vuoden 2011 kaunein kirja!
***
PS. Kirjan tekijät ylläpitävät lintukuvasivustoa, jonka kautta kuvia on julkaistu tuhansittain eri puolilla maailmaa kirjoissa ja johtavissa lintulehdissä.
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anni M.
Minulle tuli ihan villi olo Maxine Clarkin keittokirjasta Risotto (Risotto, Gummerus 2011, suomennos Kirsi Tuittu), sillä olen niin hulluna riisiin, että olisin voinut olla entisessä elämässäni kiinalainen, mutta syy on paljon proosallisempi: Tyttäremme vilja-allergia piti kaiken kotimaisen viljan pois keittiöstämme kuusitoista vuotta. Siinä ajassa riisiin ei kyllästy, vaan siihen hullaantuu aina vain enemmän. Tämä Risotto on kuin tilaustyö, sillä haluan oppia aina vain uusia riisiruokia ja niitä tämä humalluttava teos tarjoaa viidenkymmenen reseptin verran. Ja kirjan alkusanatkin sopivat intohimoiselle kokille:
Risoton valmistaminen on eräs rauhoittavimmista, aistillisimmista ja tyydyttävimmistä ruuanlaittokokemuksista, joita tiedän. Eikä se vie paljon aikaa. Risotto on ruokalaji, joka sopii valmistettavaksi kiireisen päivän jälkeen samalla, kun rentoudut nauttimalla lasillisen viiniä.
Ja sitten mukaan tulee voita, viinilorautuksia ja hellyyttä eli asenne ruuanvalmistukseen on täydellinen. Suurin synti risoton valmistuksessa on keittää riisi puuroksi, sillä se on loukkaus sekä riisiä että omaa makuaistia kohtaan.
On hämmästyttävää, että eri riisilajeja on saatavilla yli viisikymmentä eri vaihtoehtoa. Risottoon sopivat parhaiten kuitenkin: arborio, carnaroli tai vialone nano. En ole mikään risottotaitaja - vielä, mutta meillä on kotona aina perusriisin ohella arboriota. Sen ainoa haitta on, että se saattaa helposti puuroutua, joten pitää olla todella tarkkana. Kirjassa annetaan täydellinen ohje perusrisoton valmistamiseen kuvilla, joissa eri työvaiheet on esitelty niin, että ei voi epäonnistua. Siitä iso plussa kirjalle kuin myös upeista kuvista sekä siitä, että ohjeissa käytetään oikeaa voita!
Koska kirja alkaa pestorisotolla, risotto al pesto, opetellaan myös peston valmistus ja sekin kuvilla. Kirja etenee niin, että ensin esitellään Helpot risotot, joissa mm. hurmaava yrttirisotto valkoviinissä, risotto alle erbe verdi e limone. Sitten tulevat Vihannekset, joista valitsemme ajankohtaan sopivan sienirisoton, risotto al funghi di bosco, viikonlopun ruokavinkiksi. Juusto ja kanamunat tarjoaa mm. vuohenjuusto-valkosipulirisottoa, risotto con caprino, aglio dorato e rosmarino, ja Siipikarja ja riista kana-sienirisottoa rakuunalla maustettuna, risotto al pollo, funghi e dragoncello. Liha, makkara ja pekoni tarjoaa punaviini-herkkusienirisottoa, risotto al chianti, funghi e pancetta, joka on valittu myös kirjan kansikuvaksi. Kaloissa ja äyriäisissä nautimme kylmäsavulohirisottoa, risotto cremoso con salmone affumicato. Opimme myös Muita tapoja käyttää risottoa, jossa heti törmäämme todelliseen lohturuokaan eli riisikroketteja tomaattikastikkeessa, joissa haukkaamme rapeita riisipallukoita täynnä sulanutta, venyvää mozzarellaa ja kaikki maailman murheet katoavat…
Ja nyt sienirisoton tekoa oppimaan:
Maxine Clark kertoo, että tätä risottoa he valmistavat aina Toscanassa lokakuussa kun tattikausi on Italiassa parhaimmillaan. Hän toteaa kuitenkin, että tattien sijasta voi käyttää myös muita metsäsieniä kuten mustaa torvisientä, kantarelleja tai suppilovahveroita.
1,5 l kuumaa kasvislientä tai kanalientä
125 g suolatonta voita
1 suuri sipuli hienoksi silputtuna
2 valkosipulinkynttä pieneksi pilkottuina
250 g sieniä hyvin puhdistettuina ja reilun kokoisiksi paloiksi pilkottuina
1 rkl tuoretta timjamia silputtuna
1 rkl tuoretta meiramia (tai kynteliä) silputtuna
1,5 dl kuivaa valkoviiniä tai valkoista vermuttia
500 g risottoriisiä
75 g parmesaania vasta raastettuna ja hieman lisää koristeluun
merisuolaa ja mustapippuria myllystä
Kaada liemi kasariin ja anna sen kiehua hiljalleen. Sulata puolet voista paksupohjaisessa kasarissa ja lisää sipuli. Kuullota sipulia miedolla lämmöllä 10 minuuttia, kunnes sipuli pehmenee. Älä ruskista. Lisää sienet ja yrtit ja lämmitä ainekset keittämällä niitä kohtuullisella lämmöllä 3 minuuttia. Lisää valkoviini ja anna kiehua, kunnes neste on lähes kokonaan haihtunut. Lisää riisi ja paista sipulin ja sienten kanssa, kunnes riisi on kuivunut ja muuttunut hieman läpikuultavaksi.
Lisää lientä suuri kauhallinen kerrallaan. Hämmennä nestettä riisiin ja anna välillä imeytyä. Jatka, kunnes risotto on pehmeän täyteläistä, mutta jyvät edelleen kiinteitä. Tämä vie noin 15-20 minuuttia riisityypistä riippuen.
Mausta suolalla ja runsaalla mustapippurilla. Sekoita mukaan parmesaani. Peitä risotto kannella ja anna vetäytyä pari minuuttia ennen tarjoilua. Ripottele pinnalle runsaasti parmesaaniraastetta.
Risotto esittelee myös liemien valmistukset, mutta jo kirjan omistuksessa todetaan että:
Tämä kirja on omistettu milanolaiselle ystävälleni Pia Scavialle, joka on sekä luova että perinteitä kunnioittava kokki, mutta joka itsekin käyttää silloin tällöin liemikuutioita.
Hurmaava Risotto vie meidät kohti viikonloppua makuaistejamme hyväillen. Kirja on risoton suhteen perusteellinen, kaunis ja houkuttava ja tästä on enää lyhyt matka siihen, että voisin paljastaa oman uskomattoman riisiherkkuni…Kokeilkaa kirjan ohjeita ja muistakaa tarjota viiniä niin risottokasariin kuin kokille!
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
Ruokareseptit Leena Lumissa
Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei sinulle.
Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.
Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.
Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka,
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.
Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.
- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)
Metsästäjä, joka parhaillaan vaanii minua, ei varmasti näe syytä pelätä. Vaikutan tavalliselta keski-ikäiseltä naiselta, hiuksissani on jo harmaata, askeliani hidastavat väsymys ja kantamusteni paino, kassien joissa on viikon ruokaostokset. Kävelen samaa reittiä kuin aina tiistai-iltaisin. Käytyäni Beach Streetin kiinalaisessa ruokakaupassa käännyn Tyler Streetille ja kävelen sitä etelään kohti Tai Tung Villagea, hiljaista naapurustoani. Pidän pääni kumarassa ja hartiani kyyryssä, jotta minut nähdessään kaikki ajattelisivat: Siinä on uhri. Nainen, joka ei pane hanttiin. Nainen, jota ei tarvitse pelätä.
Olenko ollut ikinä niin hukassa oman mukavuusalueeni kanssa kuin lukiessani suosikkidekkariristini Tess Gerritsenin Hiljaista tyttöä (The Silent Girl, Otava 2011, suomennos Ilkka Rekiaro), jossa uhreista löytyy karvoja, jotka eivät ole ihmisestä eivätkä eläimestä, vaan jopa Lumimies on epäiltyjen listoilla! Kirja vei minut kiinalaisten legendojen ja ikiaikaisten taistelulajien maailmaan, sinne missä on apinakuningas, sapelisäkeitä, demoneita, jokihirviöitä, ninjasotureita ja harmaahanumaaneja…Siis tässä vaiheessa ajattelin, että kirjailija, joka on kirjoittanut viime vuoden parhaan dekkarin Jääkylmän, ei ole sama kuin Hiljaisen tytön tekijä. Jo kirjan ensilehti olisi voinut toimia minulle varoituksena:
”Sinun on houkuteltava hirviö esiin piilostaan”, sanoi Apina, ”mutta sinun pitää olla varma, että selviät taistelusta.”
Wu Cheng´en,
Apinakuningas: matka länteen, noin 1500-1582
Siis laitoin kirjan syrjään kesken luvun ja yritin aloittaa toista, sillä näin oudot otukset ja fantasia eivät ole ollenkaan minun juttuni. Vaan kuinkas sitten sattuikaan! Ennen puoliyötä kirja oli taas kädessäni ja hammasta purren päätin, että Gerritsenin kaltainen kirjoittaja ei tuota huonoa ja niinpä annoin mennä sisulla yli niiden sivujen joissa tutut rikosetsivämme Jane Rizzoli ja Barry Frost kumppaneineen pohtivat oudon otuksen arvoitusta. Mukana ovat myös oikeuslääkäri Maura Isles ja hänet lumisessa Wyoming -kirjassa Jääkylmä pelastanut Julian "Rotta" Perkins
Kirjan keskeinen rikos on jo vanha ja tapahtumapaikka on silloin ollut ravintola Red Phoenix, jossa poliisitutkinnan mukaan kiinalainen kokki surmasi useita henkilöitä sekä sen jälkeen itsensä. Eläkkeellä ole Bostonin poliisi Ingersoll ei kuitenkaan saa rauhaa asialta, vaan alkaa tutkia asiaa omin päin ja juuri ennen kuin tapahtuu jälleen jotain kohtalokasta, käy ilmi, että hän etsii tyttöjä. Monia tyttöjä on kadonnut vuosien saatossa, mutta kukaan ei ole ikinä osannut yhdistää katoamisia Red Phoenixiin ennen Ingersollia.
Myönnän, että Tess paljasti laatunsa saaden minut kiinniliimatuksi tarinaansa ja se tapahtui irlantilaisen mafiapomon lihatukussa koukussa heiluvien ruhojen keskellä. Juuri siinä ruhosekunnissa olin liimattu rikoskertomukseen, jossa minulle ennalta-arvattavaa oli vain yksi asia ja se on todella vähän näin monipuolisessa ja runsaasti polveilevia ja etnisiä väreitä omaavassa tapauksessa. Kirjan eittämättä kiinnostavain henkilö on Iris Fang, jonka tapasimme jo aloituskappaleessa, mutta otetaanpa vielä pieni tuntuma häneen:
Milloinkaan en ole tuntenut itseäni näin turvattomaksi. Aavistan, että tämän näytelmän seuraava näytös alkaa pian. Beach Streetin ja Kneeland Streetin kirkkaat valot himmenevät takanani. Kuljen nyt varjoissa ohi pimeiden ovien ja valaisemattomien kujien. Muovikassit kahisevat kävellessäni. Väsynyt leski kulkee omissa oloissaan. Mutta huomaan kaiken ympärilläni, aina kasvoilla tuntuvasta sumusta kasseista leviävän sipulien ja korianterinlehtien tuoksuun. Minulla ei ole saattajaa, ei suojelijaa. Tänä iltana olen yksin, olen maali joka odottaa ensimmäistä nuolta.
Rouva Fang ei todellakaan ole mikään alistuja, enemmänkin paljon valtiatar, mutta surullinen sellainen. Hän on myös kirjan kiinalaiset teemahelmat kokoon keräävä keskus, jonka avulla vähemmän munkki- ja ninjasotureistakin kiinnostunut lukija pääsee tarinan sisälle. Trillerin jatkumoa ja tavallisuutta edustaa nyt piipahtaminen Jane Rizzolin kotona, jonne italialaiseen tapaan kokoonnutaan Angela-äidin ruokapöytää aina kuin vain mahdollista. Tällä kertaa Janen veljet Frankie ja Mike eivät ole paikalla, kun Angela pudottaa pomminsa, jonka alkuperäinen syyllinen on Heitukan matkaan lähtenyt Frank Rizzoli. Nyt isännän tuolissa istuu Vince Korsak ja Angela nauttii saadessaan valmistaa ruokia kuin armeijalle ja tuhti Korsak nauttii Angelan antimista, kaikista niistä. Saamme nauraa italialaisille mammanpojille, jotka sekoavat äitinsä touhuista, mutta myös ihailla heidän äitinsä temperamenttia. Henkilöhahmojen intiimi ja kronologinen tarina on yksi vahva syy sille, miksi luemme tiettyjä dekkaristeja vuodesta toiseen.
Hiljainen tyttö on takuulla yksi erikoisimmista Tess Gerritsenin kirjoista. Se on kuin Chinatown, jossa mikään ei ole suoraviivaista, mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Kaikki on kuin kiinalaisen silkkiverhon läpi: Koskaan et näe selvästi, koskaan et näe kaikkea.
***
Tämän kirjan on lukenut lisäkseni ainakin Norkku Kata.
Hei!
Nyt tahtoisin olla tämä karhu ja käpertyä jonnekin nukkumaan. Ja vielä ei ole edes marraskuu, eikä maa martona makaa. Tiedän, mistä kaikki johtuu, mutta en osaa hoitaa asiaa. On helppo sanoa 'relax tighter, sleep more, read less', mutta aivan toinen asia on toteuttaa se käytännössä. Valivalivalivalivali...Ensin oli Jonnekin pois ja sitten Näkymätön silta ja sitten tuli lukujumi. Vahvoilla kirjoilla on hintansa! Mikään ei tunnu miltään, joten päätin tehdä radikaalin päätöksen ja ottaa aikalisän. Tällä viikolla saatte ehkä vain dekkarin, joka on yhtä Chinatownhämärää, mutta loppuviikosta on luvassa ruokakirja, lunta lumoavassa muodossa sekä:
Valitse Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi & Arvonta!
Minä valitsen siis 12-14 kantta ja te saatte valita niistä kauneimman. Homman tarkoitus on hieman opetuksellinen, sillä toisinaan kansiin panostetaan aivan liian vähän. Kansi on se tärkeä ensihipaisu...
Olin valinnut kannet ja kirjoittanut ne ylös, mutta vihko katosi. Myös silmälasini katoavat monta kertaa päivässä ja puhelin oli viimeksi parvekkeen alla, sillä jostain syystä se oli jäänyt vuodevaatteisiin. Sieltä löytyi myös kuulakärkikynä, joka saattaa vielä jonain aamuna löytyä kaulavaltimostani, sillä tapanani on nukahtaa heti kun laitan kirjan pois, kynää en aina muista. Lumimies pelkää, että kynä löytyy hänen kaulavaltimostaan...;-) Siis koska vihko katosi yritän nyt muistaa kaikki vuoden ihanat kannet. Nyt on juuri oikea aika avata arvonta viikonloppuna, sillä aika on sama kuin viime vuonnakin, jolloin ei yhtään haitannut, että olin kirjamessuilla yhden viikonlopun.
Kirjamessuilla tapahtuu jotain aivan ihanaa, sillä saan tavata paitsi toisia kirjabloggaajia sekä kustantajia, myös Marja-Leena Virtasen, joka on kirjoittanut tämän vuoden parhaan kotimaisen kirjan eli Kirjeitä kiven alle. Marja-Leenasta on juttua Kodin Kuvalehdessä no 20.
Uskokaa tai älkää, kotia lähestyy parhaillaan minulle tuntematon ruusu, jonka saan hurmaavalta Puutarhaneuvokselta. Hän haluaa minun istuttavan tulokkaan puutarhaamme ja kertovan sitten myöhemmin, miten Kaunotar pärjää meidän saarellamme. Minulla on nyt siis alkamassa ruusutestaus, joka onkin paljon kiinnostavampaa kuin olla imurin testaajana, mihin Lumimies on minua vokottanut vuosikymmeniksi lahjomalla, mutta nyt olen siitä, imuroinnista, onneksi vapautettu, ja Päämies saa itse testata imurinsa;-)
On poikkeuksellisen pimeä päivä, täyspimeä klo 18.07!, joten...I will survive ja heipat!
Love
Leena Lumi
kuva Pekka Mäkinen
Prologi
Ani l`dodi ve dodi li.
Rakkaani on minun ja minä olen hänen.
Oli lokakuun puoliväli, yksi vuoden viimeisistä lämpimistä iltapäivistä. Aurinko paistoi viistona lehvistön lomasta, ja puutarha kylpi hunajaisessa valohämyssä. Kun auringonjuova alkoi ylettyä puutarhanmuuriin, Klara tarttui Andrasta kädestä ja vei hänet ulos. Hän opasti Andraksen likusteriaidan suojaamaan puutarhanurkkaukseen, köynnösten varjostamalle marmoripenkille. Andras istuutui ja veti Klaran syliinsä. Hänen kaulansa oli lämmin ja kostea, sen ruusuntuoksuun sekoittui kirpeä häivähdys hikeä. Klara kallisti päätään, ja kun Andras suuteli hänen huuliaan, ne maistuivat hääkakulta.
Julie Orringerin kirja Näkymätön silta (The Invisible Bridge, Otava 2011, suomennos Kristiina Savikurki) kuuluu jo syntymästään sarjaan Suuret Tarinat, Suuri Totuus, Ikuinen Rakkaus. Kirja on niin täynnä tummaa tähtisumua, että lukija kokee aistiharhaa jo katsoessaan teoksen kaunista kantta. Minä näen ensin vanhanaikaisen katulyhtyjen sytyttäjän, mutta kun katson tarkemmin, näenkin, en valonantajaa, vaan sen pimentäjän. Näen miehen, joka peittää mustin paperihupuin katujen valoja, etteivät ne näkyisi vihollisen koneille. Siis jälleen kerran vaellan sotien välisissä vuosissa ja tarkemmin sanottuna vuodessa 1937, jolloin nuori Andras Lévi lähtee Budapestista kohti Pariisia opiskellakseen stipendin turvin arkkitehtuuria École Spécialessa. Hän jättää jälkeensä vanhempansa sekä veljensä Mátyásin sekä Tiborin kuin myös Unkarin, jossa nationalismin kaapuun kätkeytynyt juutalaisviha saa uutta ravintoa Saksan kansallissosialismin noususta. Mikään ei ole vielä kouriintuntuvaa, mutta juutalaisten on esimerkiksi mahdotonta päästä opiskelemaan yliopistoihin, koska heille on määritelty vain kuuden prosentin kiintiöt. Sattuman, erään ihmisen sekä suuren lahjakkuutensa kautta Andras kuitenkin pääsee opiskelemaan Pariisiin, jonne kuljettaa mukanaan paitsi muistonsa myös erään salaperäisen kirjeen, joka hänen on määrä pudottaa postilaatikkoon vasta perille saavuttuaan. Tästä alkaa Suuri Kertomus, joka on tulvillaan vääryyttä, rakkautta, uskollisuutta, petosta, toivoa, kuolemaa, syntymää. Kertomus, joka kuljettaa lukijaa balettisaleissa, parfyymipullojen kellanvihreässä hohteessa, lumisadesuudelmissa, jäävalssin pyörteissä, meripihkan väristen lamppujen hohteessa, vanhojen peilien kuiskeessa…Ajamme avoautolla Nizzaan, nautimme viiniä katsellen auringon putoamista Välimereen, rakastelemme kaskaiden musiikissa, mutta mikään ei muuta tulevaisuutta tapahtumattomaksi. Mikään ei estä Andrasta ja hänen rakastettuaan kulkemasta kohti sitä suurta pimeyttä, jonka ikiaikainen rotukiihkoilu on heidän osalleen varannut.
Yleisesti ottaen on pakko myöntää, että suurin osa Näkymättömästä sillasta meni kuin rakkauskertomusta lukien sekä ajan ja tapain kuvauksista nauttien. Myös taiteiden ja suuren lahjakkuuden syleily on ylittämätön ja kohottava. Tämä on hirveää todeta, kun on ylittänyt kirjan puolivälin, mutta joskus tarinan täytyy kulkea tulen kautta löytääkseen ylittämättömyytensä. Kun Hitler käy ’kauppaa’ sudeettialueista tai kun Unkari on jo miehitetty, meidän rakastavaistemme on ollut pakko palata takaisin Budapestiin, mutta he luulevat palanneensa vain väliaikaisesti, sillä mihinkään ei ole helpompaa tarttua kuin toivoon. Pariisin muisto on veres ja kaupunki täynnä nimekkäitä ystäviä aina alkaen suuresta Le Corpusieristä, mutta kun rajat sulkeutuvat, rajat sulkeutuvat ja alkaa Lähtöjä ja saapumisia, Näkymätön silta ja lopulta Tulen kautta.
Pidän tässä kirjassa kaikesta. Myös tarinan pituudesta, sillä intensiteetti ei katkea hetkeksikään. Kertomuksen voima on henkilöiden kiinnostavuus ja vahvuus. Heidän uskomaton lojaalisuutensa kovimman hetkellä, mutta myös inhimilliset heikkoutensa. Kirjan jakaantuminen viiteen selkeään, nimettyyn osaan auttaa hallitsemaan rautakorkoisten pottapäiden kaaosta. Alaotsikot omine lukuineen tukevat selkeyttä matkalla lännestä itään ja takaisin, matkalla ilosta syvimpään epätoivoon, mutta hetkeäkään ei lukija, eivätkä kirjan henkilöt lakkaa näkemästä valonsädettä syvimmässä pimeässäkään.
Kirja on rankka ja ei ole. Näin on nyt pakko todeta, sillä vaikka ensimmäiset pitkät luvut menevät Pariisin iloissa, niin myös kurjuus saa vuoronsa, mutta siinä ei ryvetä, sillä ei huorata. Tyylissä löysin tästä kirjasta paljon samaa kuin teoksesta Harmaata valoa, joskin Näkymättömässä sillassa oli enemmän valoa, tähtiä, toivoa. Onnelle annetaan sijansa.
Näkymätön silta on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan minun elämäni aikana. Elän ensimmäistä kertaa maassa, jossa erirotuisista saa sanoa mitä vain joutumatta asiasta vastuuseen. Orringerin tarina kuvaa timantin upeasti, miten se kaikki alkaa ja miten pienesti. Isänmaallisuuden turvin kasvatetaan nationalistista uhoa, johon helpoimmin lankeavat ne kurjat, jotka katsovat muun maailman olevan heille jotain velkaa, vaikka ovat itse aiheuttaneet omat ongelmansa. Nyt on aika löytää syntipukki ja silloin syntyvät vainojen veripolut, joista ihmiskunta ei ole ikinä ottanut opikseen. Jos minä voisin päättää, niin jokainen suomalainen lukisi tämän kirjan juuri nyt. Ihminen ei muutu pohjimmiltaan koskaan, mutta kuten kirjassakin löytyy pahimman keskeltä niitä, jotka eivät myötäjuokse pahuuden kanssa, niin Näkymättömän sillan lukijoista osalle avautuu häikäisevä muutos, jossa antisemitismi tai muukaan rasismi, ei ole oikea vastaus mihinkään, koskaan. Kerrankin voin täydesti yhtyä lehden lyhyeen arvosteluun lukemastani kirjasta:
”Yhtä aikaa eeppinen ja intiimi. Häikäisevä!”
- Entertainment Weekly -
Näen heidät. Näen Klaran ja Andraksen istumassa Nefelejcs –kadulla, Lemmikkikadulla, omassa olohuoneessaan kuunnellen Sibeliusta. He istuvat takan loimuavien liekkien valojen ja varjojen heittyessä kuvan ylle. Andras kumartuu Klaraa kohden ja kuiskaa hänen korvaansa: Jos tuli asustaa salaa lumessa, kuinka voin välttyä palamasta? Klara punastuu kuin silloin kauan sitten ja meidän on aika antaa ajan sulkea heidät rauhaisaan syleilyynsä. Suljen hiljaa oven ja astun kadulle, jossa katuvalot loistavat ilman rumia, mustia paperihuppujaan, häikäisten kuin tähtisade.
Epilogi
Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit vasemmalla, koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.
Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä...
- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
***
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Peikkoneito Irene Booksy Norkku Kirjahamsterin lukuvinkit Jaana Sanna. Anni
Vaikka minulla on paljon pinkkejä pelakuita, olen niitä huono kuvaamaan. En saa esille niiden runsautta mitenkään. Nyt ajattelin kuitenkin tämän laittaa aivan kuin muistukseksi Roosa nauha -kampanjasta, joka on meidän kaikkien, niin naisten kuin miesten yhteinen asia. Ostakaa Roosa nauha -tuotteita, jotka tunnistaa niiden merkistä:
Tässä raikas ohje syksyn kirpakkaan marjaan, puolukkaan. Resepti on lokakuun Koti ja Keittiö –lehdestä Katri Schröderin jutusta Yllätä puolukalla. Reseptin vaikeusaste on melko työläs, mutta yrittänyttä ei laiteta.
noin 18 kappaletta
4 munanvalkuaista
2,5 dl sokeria
2,5 rkl puolukkahilloa
8-10 tippaa piparminttuaromia
Laita vesi kattilaan kiehumaan. Nosta valkuaiset ja sokeri teräskulhoon, joka mahtuu kattilan päälle.
Aseta teräskulho kattilan päälle niin, ettei kulho osu veteen. Vatkaa valkuaisseosta hiljalleen niin, että sokeri sulaa täysin ja seos kuumenee noin 60 asteeseen.
Testaa lämpö mittarilla tai sormella niin, että seos polttaa jo hieman sormenpäitä.
Nosta kulho syrjään ja vatkaa seos kuohkeaksi ja viileäksi vaahdoksi. Voit viilentää kulhoa altapäin esimerkiksi jääpaloilla täytetyllä astialla.
Kääntele puolukkahillo ja piparminttuaromi kevyesti marenkiseokseen.
Nostele kookkaita marenkikokkareita leivinpaperilla vuoratulle uunipellille.
Paista ensin 110 –asteisessa uunissa tunnin ajan. Laske lämpö 80 asteeseen ja jatka paistamista kaksi tuntia.
Sammuta uuni ja jätä uuninluukku raolleen. Anna kuivua vielä yön yli jälkilämmössä.
Valmistusaika noin 3,5 tuntia + jälkilämmössä kuivuminen
Tässä ohjeessa suurehkot puolukka-piparminttumarengit voidaan tarjoilla pavlovan tavoin kermavaahdon ja sokeroitujen puolukoiden kanssa.
