maanantai 16. elokuuta 2010

SATURNUKSEN RENKAAT

Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pienestä lammikosta tulee järvi, tuulenhenkäyksestä myrsky, kourallisesta pölyä autiomaa, pienestä rikkihiukkasesta veressä tulivuoren polte. Mitä on tämä teatteri, jossa me itse kukin olemme samalla kertaa niin runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari kuin myös yleisö? Tarvitaanko unen käytävillä kulkiessa enemmän vai vähemmän ymmärrystä kuin ihmisellä on nukkumaan mennessään?

Paluu W.G.Sebaldin Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, Tammi 2010, suomennos Oili Suominen) teoksen maailmasta nykyhetkeen voisi synnyttää juuri yllä olevan lainauksen kaltaisen, unenomaisen tilan, jossa unen ja valveen rajat katoavat ja ymmärrys kattaa kaiken olevaisen vailla ajan ja paikan kahleita. Olen nyt liikkunut flow –tilassa 1600 –luvulta tähän hetkeen ja jos Mika Waltaria on uskominen, niin ’olen henkisesti kasvanut lukemani kirjan mukana.’ Tulen Rembrandtin kuuluisasta anatomian luentoa kuvaavasta maalauksesta, itse asiassa auki avatun ’väärän’ käden sisemmästä jänteestä…tutustun Brownen teoriaan viistorististä, syvennyn unettomuuteen ja minua aina kiinnostaneeseen toistumisen haamuun:

Vaikka vakuutan itselleni, että tuonkaltaisia sattumia esiintyy paljon useammin kuin aavistammekaan, koska me kaikki, yksi toisensa jälkeen, kuljemme samoja syntyperämme ja toiveidemme viitoittamia polkuja, niin en voi järjellä ajatellen mitenkään puolustautua minua yhä useammin vaivaavia toistumisen haamuja vastaan. Aina kun vain olen ihmisten parissa, minusta tuntuu että olen jo jossain aiemmin ollut todistamassa, miten samat ihmiset toistelevat samoja mielipiteitä, aivan samoin sanoin, sanakääntein ja elein.

Tämän jälkeen tutustun sukeltajakuoriaisiin, joudun valitettavasti saamaan muistutuksen ruumiskasasta, jonka Belgian siirtomaaherruus Kongossa aiheutti, tutustun kirjailija FitzGeraldiin, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä hän on juuri kääntämässä persialaisen runoilijan, Omar Khaijamin, Rubáiyátia, joka ilmestyykin 1856. Käyskentelen Suffolkissa ja Norwichissa tehden monenmoisia tarkkoja ja syvällisiä havaintoja ja saan kutsun La Valleé aux Loupsiin, jonka omistaa varakreivi de Chateaubriand. Löydämme heti yhteisen intohimon: puut. C. istuttaa alituisesti puita ihastuttavalle kukkulalleen ja kirjoittaa niistä aivan lumoavasti:

Nyt ne ovat vielä niin pieniä että minä suon niille varjon, kun astun niiden ja auringon väliin. Mutta sitten myöhemmin, kun ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa, ne puolestaan luovat varjoaan minulle ja suojelevat minun vanhuuttani niin kuin minä suojelin niiden nuoruutta. Tunnen kiintyneeni niihin, kirjoitan niille sonetteja ja elegioita ja oodeja; tunnen ne kaikki nimeltä kuin lapset ja toivon vain, että saan kerran kuolla niiden alla.

C. oli minulle läheisin tai ehkä Janine…en tiedä, mutta minun oli kiiruhdettava eteenpäin sillä aioin oppia kaiken yökehrääjistä ja valkomulperipuista, joissa elää silkki- eli mulperiperhonen Bombyx mori. Riikinkukkokehrääjä sukii hiuksiani ja atlaskehrääjät leikkivät terassin himmeässä valossa…


Sebaldin Saturnuksen renkaat kirja ei antaudu arvostelulle, ei edes tarjottavaksi lukuelämyksenä paitsi hiekansiruna siellä, toisena täällä. Kirjan pienet mustavalkokuvat kantavat historian tuulia, mutta et tunne lukevasi historiaa, vaan Sebaldin matkassa elät sitä. Minä luin tätä kirjaa hurmaantuneena, sillä jokainen sivu tarjosi niin paljon tietoa. Kelluin tiedon vuolaassa virrassa myötäeläen vahvasti, sillä tapahtuma seurasi toistaan katkeamattomana silkkiäistoukan nauhana, johon yksikään saksi ei yltänyt. Sebaldin teksti hohtaa tarkan havainnoinnin ja suuren humanismin valoa, niin suuren että se ei suostu määritellyksi. Tämä kirja kulkee omia polkujaan tarjoten tietoa, historiaa, rakkautta, kyyneliä. Tämä kirja rakastaa sitaatteja niin monilla kielillä, että englanninkieliset sitaatit on suomentanut Kersti Juva ja ranskankieliset Tiina Arppe. Lienee kohtuullista lopettaa upea teos John Miltoniin:

Good and evil we know in the field of this world grow up together almost inseparably.

8 kommenttia:

  1. Vaikuttaa monikerroksiselta kirjalta. Saturnuksen renkaat löytyvät omasta hyllystämmekin. Mieheni osti sen muutama vuosi sitten, mutta sekä hänellä että minulla odottaa vielä lukemistaan.

    VastaaPoista
  2. Lumiomena, tässä on kiinnostava näkökulma menneeseen sekä myös yleensä ihmismieleen. Mieheni luki lomallaan tämän sekä Kirjan kansan ja arvotti kummatkin kirjat ihan huipputeoksiksi. Mikäli hänen lomansa olisi vielä jatkunut, seuraava krija olisi ollut Haudankaivajan tytär;-)

    VastaaPoista
  3. Hänen aiemmin suomennettu kirja Austerlitz teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin j aluin sen myös englanniksi. Nyt tiedän mitä toivon syntymäpäivälahjaksi, eli tämän Saturnuksen renkaat. Minulla on ollut niin kiireinen kesä, että unohtui ihan romaanit, kiitos muistutuksesta. (Ensimmäistä kertaa kommentoin Sinua, mutta nyt otan myös sinun blogisi iltarutiineihin; kiitos!)

    VastaaPoista
  4. Helena, jos olet täällä eka kertaa, älä pelästy eläintarhaani, sillä minulla on menossa nyt flow-tila;-) ja se vaatii muuta kuin kirjoja, mutta kohta alkaa taas...

    Sebald on kovasti tunnettu ja arvostettu. Tämä oli ensimmäinen häneltä ja pidin kovasti. Oiekastaan eenmmänkin: Valtavasti!

    VastaaPoista
  5. En säiky! Hyvin ymmmärrän, että pitää nollata välillä.

    Kun luin tuon Austerlitzin en tiennyt, minkälainen kirjailija on kyseessä, vaan sitten kun kirja todella kolahti, niin otin selvää kuka on. Luen kirjoja joskus ihan kannen, nimen ja takakannen tekstin mukaan, joskus suosituksesta ja tietysti joidenkin tuotannon "tuntee".

    VastaaPoista
  6. Helena, kirja lähtee ensin kannesta. Jos kansi on huono, sitä ei lue edes takakannesta. Tätä viestiä olen yrittänyt kustantajile viedä. Mutta sitten ovat asia erikseen omat suosikkikrijailijat, heitähän lukee kannesta viis ja luottaa, että taso on säilynyt. Pidän syvistä ja vahvoista, en pinnallisista kirjoista, mutta liika on liikaa siinäkin. Sebald ei vienyt voimiani vaan Poltetut varjot, Elävältä haudatut, Haudankaivajan tytär ja Sade lankea. Siinä 'by the way' tämän vuoden parhaat käännöskirjat;-) Jos pidät naisten selviytmistarinoista, lue Haudankaivajan tytär.

    Ja sitten on yksi hyvä kirja, jos kerran luet englanniksi: Peter Cameron/The Weekend. Löydät sen arvostelun blogistani kun kirjoitat hakukoneeseen vain kirjan nimen. Jos voisin aina päättää, mitä luen ja sitä 'matskua' riittäisi, niin lukisin vain kirjoja, jotka olisivat kuin Virginia Woolfin Mrs. dalloway ja/tai Peter Cameronin The Weekend.

    VastaaPoista
  7. Kiitos vinkeistä, pidän naisten selviytymistarinoista ja luen ihan näin meidän kesken aivan liian vähän naisten kirjoittamia romaaneja (no romaaneja muutenkin liian vähän, kun työhön liittyviä kirjoja pitää lukea). Myös tuo Weekend on hyvä vinkki, joten eiköhän sekin löydy minun yöpöydältä kohta.

    VastaaPoista
  8. Helena, tilasin sen netistä. Joku BookPlus se oli...,mutta jos astu Akateemisen likellä, sitä on varmaan sielläkin. Mahtava lukukokemus ja täydellinen osoitus kirjoittaville henkilöille, että vähemmän on enemmän eli yhteen romaaniin ei saisi tunkea kolmen matskua.

    VastaaPoista