1) Elif Shafak: Kirottu Istanbul (Gummerus 2011)
2) Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (Atena 2011)
3) Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)
4) Judith Lennox: Yöntummat vuodet (WSOY 2011)
5) Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Otava 2011)
6) L.M.Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny (Minerva 2012)
7) Atlanta Barttell & Dave Coote : Hillittyä kauneutta - Huurteen ja puuterin sävyjä sisustukseen (WSOY 2011)
8) Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi 2012)
9) Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti (Otava 2011)
10) Cecilia Samartin: Kaunis sydän (Bazar 2012)
11) Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Avain 2011)
12) Mireille Guilliano: Ranskattaret eivät liho Keittokirja (Otava 2012)
13) Satu Grönroos: Lumen syli (Atena 2012)
14) Johanna Sinisalo: Enkelten verta (Teos 2011)
15) Sanna Vatanen: Neulo.Virkkaa.Kirjo.Eko-langasta! (WSOY 2012)
16) Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä (Vakka & Kansi 2012)
17) Regina McBride: Ennen sarastusta (Avain 2004)
18) Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus 2012)
19) Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta (Minerva 2012)
20) Valentina Sforza: 500 Välimeren maiden ruokaa (Karisto 2012)
21) Virginia Woolf: Menomatka (Savukeidas 2012)
22) Karin Bruuk Holmqvist: Pieni potenssipuoti (Bazar 2012)
23) Barbara Taylor: Eläinten pesät (Karisto 2012)
24) Esa-Pekka Tiitinen, Tuula Tiitinen: Villi tie (Kustannuskiila 1988)
25) Emily Brontë: Humiseva harju (Karisto 2012)
26) David Khayat: Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista (Gummerus 2012)
27) Ulrika Grönlund, Peter Carlsson, Gunnar Nydrén, Helena Åkesson: Olohuone puutarhassa (Minerva 2012)
28) Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006)
29) Tuulia Aho, Minna Kurjenluoma: Puutarhan aika (WSOY 2012)
30) Heidi Köngäs: Vieras mies (Otava 2002)
31) Puutarhamaailma 2012 (Karisto, toimittanut Satu Laatikainen)
32) Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)
33) Heidi Köngäs: Luvattu (Otava 2000)
34) Pirkko Arstila: Naisen silmin (Minerva 2012)
35) Esa-Pekka Tiitinen, Tuula Tiitinen: Onnen omat (Kustannuskiila 1989)
36) Peter James: Kuolema peittää jäljet (Minerva Crime 2012)
37) Sikke Sumari: Sikke - Ruokaa rakkaudella (Paasilinna 2012)
38) Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava 2012)
39) Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri (Minerva 2012)
40) Lea Bergström, Sue Cedercreutz: Helene Schjerfbeck - Malleja (WSOY 2012)
41) Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos (Otava 2008)
42) Leena ja Heikki Luoto: Lomailijan puutarha (Tammi 2012)
43) Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat (Bazar 2012)
44) Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Älä pelkää, Sinttu! (Tammi 2012)
45) Herbjørg Wassmo: Seitsemäs kohtaaminen (Otava 2003)
46) Wislawa Szymborska: Täällä (Savukeidas)
47) Lisa Lemke: Grillatun kera (WSOY 2012)
48) Inger Palmstierna: Kesäkukat - Väriloistoa puutarhaan (Minerva 2012)
49) Titta Kuisma-Laila Nevakivi: Lapsen oma lintukirja (Minerva 2012)
50) Nicola Gouldsmith ja Jacqueline Mann: Löydä perinteiset kädentaidot - Luo, tuunaa, kierrätä (Minerva 2012)
51) Ann Rosman: Noitavasara (Bazar 2012)
52) Christer Lindgren: Stadin klassikot - Maukkainta retroruokaa (Teos 2012)
53) Denise Mina: Ampiaiskesä (Like 2012)
54) Eva Robild - Görgen Persson: Perennat kotipuutarhassa (Otava 2012)
55) Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina (WSOY 2012)
56) Sanna Pelliccioni - Loviisa Kangas: Punajuuri - Ruokaohjeita ja ideoita (Gummerus)
57) Joy Fielding: Henkeäsalpaava (WSOY 2012)
58) Mauri Kunnas: Tassulan iloinen keittokirja (Otava 2012)
59) Karin Johannisson: Melankolian huoneet - Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012)
60) Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus (Tammi 2012)
61) Mauri Korhonen ja Tatu Lehtovaara: Sienet ja sieniherkut (Otava 2012)
62) Alex Capus: Léon ja Louise (Atena 2012)
63) Kai Nieminen: Istun tässä, ihmettelen (Tammi 2012)
64) Mauri Leivo: Kuikka alkulintu (Docendo 2012)
65) Carol Shields: Kivipäiväkirjat (Otava 2000)
66) Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (WSOY 2012)
67) Hélène Grémillon: Uskottuni (Otava 2012)
68) Tatu Lehtovaara: Kesän grilliherkut (Otava 2012)
69) Åsa Larsson: Uhrilahja (Otava 2012)
70) Michael Lohmann: Pieni siilikirja (Minerva 2012)
71) Carol Shields: Ellei (Otava 2003)
72) Camilla Läckberg: Majakanvartija (Gummerus 2012)
73) Herman Koch: Illallinen (Siltala 2012)
74) Roberto Bolaño: Jääkenttä (Sammakko 2012)
75) Pirkko-Liisa Surojegin ja Nora Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012) Vuoden 2012 paras lastenkirja Leena Lumissa!
76) Charles Baudelaire: Pahan kukat (Sammakko 2012)
77) Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Yli esteiden, Sinttu (Tammi 2012)
78) Paul Torday: Ventovieras (Atena 2012)
79) Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (Moreeni 2012)
80) Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012)
81) Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY 2012)
82) Patricia Cornwell: Punainen usva (Otava 2012)
83) Hjorth & Rosenfeldt: Oppipoika (Bazar 2012)
84) Marko Hautala: Unikoira (Tammi 2012)
85) Karoliina Timomen: Aika mennyt palaa (Tammi 2012)
86) Raili Mikkanen: Mennään sirkukseen (Minerva 2012)
87) SusuPetal: Keskiäkäisiä hajatelmia (Books on Demand 2009)
88) Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (Otava 2012)
89) Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (WSOY 2012)
90) Riitta Konttinen: Fanny Churberg (Otava 2012)
91) L.M.Montgomery: Perinnönjakajat (Minerva 2012)
92) Tess Gerritsen: Eloonjäänyt (Otava 2012)
93) Katja Rinkinen: Sormustin ja sorkkarauta - 40 käsityö- ja ekohenkistä projektia Parolan asemalta (WSOY 2012)
94) Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit (Minerva 2012)
95) Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (Otava 2012) Vuoden 2012 paras kirja Leena Lumissa!
96) Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
97) Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta (Docendo 2012)
98) Catherine Marshall: Musta kahle (WSOY 1964)
99) Muru (Teos 2012)
100) Peter James: Kuolema ei käy kauppaa (Minerva Crime 2012)
101) Vuoden luontokuvat 2012 - Suomen luonnon vuodenkierto (Suomen Luonnonkuvaajat Ry/WSOY)
102) Majgull Axelsson: Kuparienkeli (WSOY 2012)
103) Paul Auster: Talvipäiväkirja (Tammi 2012)
104) Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (Into 2012)
105) Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic (2012)
106) Suvi Vehmanen, Laila Nevakivi: Lapsen oma talvikirja (Minerva 2012)
107) Linn Ullmann: Aartemme kallis (WSOY 2012)
108) Tapani Heinonen: Reunalla (Minerva 2012)
109) Clare Nolan: Sydämellä sisustettu (Tammi 2012)
Koska en tee kuukausilistoja lukemistani kirjoista, aloin nyt rakentaa 'muistikirjaa' siitä, mitä on tullut luettua. Lisään tähän ajan myötä tulevat teokset ja vuoden lopussa vain liitän tämän Leena Lumin Kirjastoon. Tai ehkä jätän tälleen...Alla myös kirjastoni 2009-2011, vuoden 2012 kuuma ryhmä sekä koostekirjastot, joista voi vain yhtä riviä klikkaamalla löytää haluamansa runokirjan tai mitä ikinä keksiikään haluta. Koosteet löytyvät myös oikeasta palkistani, josta tiedot aukeavat kuvaa klikkaamalla.
Leena Lumin luetut 2009-2011
Vuoden 2012 parhaat kirjat Leena Lumissa
Sisustuskirjat Leena Lumissa
Dekkarit Leena Lumissa
Keittokirjat Leena Lumissa
Runokirjat Leena Lumissa
Romanov -kirjat Leena Lumissa
Sinttu -kirjat Leena Lumissa
Puutarhakirjat Leena Lumissa
Lastenkirjat Leena Lumissa
Tyttökirjat Leena Lumissa
Elämäkerrat Leena Lumissa
Riisuuduttuaan kirjaimellisesti sanottuna alastomaksi naisen silmien edessä hän osti palan tämän sielua. Maalaus soisi hänelle pääsyn naisen luo joka ainoa päivä, paljon laajemmalle kuin mitä kuva ilmaisi. Koska taide muotoutuu ja syntyy ajatuksesta, lähimmäksi taiteilijan sielua pääsee maalauksen kautta. Olipa naisen ruumis missä tahansa ja kuuluipa se kenelle tahansa, nainen oli hänen luonaan salaisessa todellisuudessa, jota kukaan ei voinut tuhota. Tietoisuus siitä että nainen oli olemassa teki hänestä miehelle elävän.
Yllä olevan tekstin kirjoittaa keltaiseen muistikirjaansa Gorm Grande, jolla on miespäärooli Herbjørg Wassmon teoksessa Seitsemäs kohtaaminen (Det sjuende møte, Otava 2003, suomennos Katriina Savolainen). Mies kirjoittaa naisesta, jonka on tavannut yhdeksänvuotiaana oudossa tilanteessa. Kumpikaan ei voi unohtaa, vaikka heistä tuleekin toisiaan hipaisevia polkuja, satunnaisia ohikulkuja, Wislawa Szymborskan runon Rakkautta ensisilmäyksellä, täydelliset päätähdet.
Poika asuu Mantereella varakkaassa perheessä äidin tukahduttavan takertumisen ahdistuksessa ja tyttö, Rut asuu Saaressa maallikkosaarnaajan tyttärenä perheessä, jonka kulisseissa korostuvat elämän karuus, ankara lahkolaisuus, ruumiillinen kuritus, kova työ, lasten alituinen mitätöinti sekä äidin piittaamaton uupumus. Rutin väsymykset päivisin ovat kuin jo olisi ollut ilta ja eniten kaikista hän ihailee kärppää, joka on menossa salaisiin paikkoihin, livahtamassa pois. Rut päättää tulla kärpäksi ja tehdä asioita, joita muut eivät ymmärtäisi, mutta ensin hänen pitää päästä pois saaresta…
Wassmon rankan kirjan Lasi maitoa, kiitos jälkeen tämä tarina on kuin heinäkuinen yösukellus jo lämmenneeseen mereen. Saada sukeltaa alasti on Gormin se tapaaminen Rutin kanssa, jolloin hän näyttää itsensä tälle alastomana. Nouset pintaan ja kellut tiiran huudon kannattamana, kunnes luet yötähdistä, miten elämä jälleen tekee tepposet ja et tavoita häntä, josta ajattelet:
Minä luulen, että olen sinua varten, Rut. Ei niin että haluaisin omistaa sinut, vaan että ajatukseni kantaisivat sinut kaiken läpi. Myös surun. Sallitko sen minulle?
Rut toki sallisi, mutta elämä ei. Rutista tulee kuuluisa taiteilija, joka menee avioliittoon opiskelutoverinsa kanssa, saa pojan, Torin, kehitysvammaisen veljensä Jørgenin ehjän version, eroaa ja tekee naisena ison irtioton alkaen todellakin elää omilla ehdoillaan, ei muiden, ja kaikkein vähiten Saarnaajan, isänsä säännöillä.
Samaan aikaan Gorm tekee vanhempiaan järkyttävän ratkaisun uuvuttuaan olemaan äitinsä tuhoavan, alituisen tyytymättömyyden ja huolen varjossa. Ehkä kaikki lähti siitä, kun Gorm pääsi opiskelemaan muualle ja äiti matkusti hänen vastustelustaan huolimatta opiskelija-asuntoa sisustamaan ja sitten se ravintolakohtaus, jossa Gorm näki kaiken ulkopuolisen silmin tajuten uppoavansa yhä syvemmälle, syvemmälle ellei…
Herbjørg Wassmo kuljettaa tarinaa ihmisparin ohisoitoista, ohikävelyistä ja kaipuusta kuin loitsien, sillä kenen tahansa muun kirjoittamana tämä kirja olisi ollut vain yksi romanttinen rakkaustarina muiden meressä, mutta Wassmo piirtää kertomusta hyvin hienosyisillä viivoilla, jotka näkyvät vain pimeän valossa. Henkilöhahmot ovat niin onnistuneita, että heihin jää kiinni. Kummankin perheen iso tragedia tuo psykologista syvyyttä, joka paljastaa niin piiloon kätketyt luurangot kuin suljetun Saaren ennakkoluuloisen tuhovoiman. Tietenkin oli lumoavinta nauttia Wassmon vahvasta tyylistä, mutta jouduinkin täysin Gormin valtaan. Tapahtui sama kuin aikaisemmin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin kirjassa Billin kohdalla: Hän vei kaiken huomioni. Gormin sisäsyntyinen rauhallinen itsetietoisuus, joka ei alleviivaamista kaivannut, päättäväisyys ja uskallus seurata omaa tähteään veivät minulta jalat alta. En kuitenkaan voinut olla vaikuttumatta Rutin hurjista unista, jotka muuttuivat maailman seisauttavaksi taiteeksi, monin tavoin kalliisti lunastetuksi.
Mikään ei tulehduta sielua niin kuin toukokuinen yöaurinko. (Gorm)
Puutarhailu nostaa päätään ja yllä olevan kuvan alle menevät oikeaan palkkiin vähitellen kaikki tekemäni puutarhakirjat. Sieltä ne sitten löytyvät puutarhaharrastajille helposti ilman, että tarvitsee kollata koko kirjastoani läpi. Sarin puutarhat ja muuta puutarhaa koskevaa nousee siis joksikin aikaa suven keskiöön. Minä jatkan Leena Lumi's Flower Poweria ja taidan aloittaa pilvikirsikalla...
Lumiset kirjat ovat jo siirtyneet palkissani alimmas, mutta ne pysyvät siellä myös suvella, joten lunta ikävöivä voi aina käydä siellä fiilistelemässä. Siellä on mm. Ilonan tulevan kirjan Talven taikaa linkki, josta uutta kirjaa voi ennakkotilata. Lumisarja alkaa Lumikarpalolla, joka on rakas runoblogini:
Lumikarpalon kuva on kirjasta Ensilumi ja kuvan on ottanut Hannu Hautala.
Viikko on ollut niin mahdoton etten sanotuksi saa. Vieläkään ei Elisa ole toimittanut meille yhteyttä, mutta lasku tuli tänään, vaikka tavaraa ei ole saatu. Minulla piti nyt olla supernopea yhteys, talossa kaikki veelanit ja vaalanit, viihdetv (miksi sellainen ja kuka sitä katsoo), vihdoinkin monimuotoinen tallennussysteemi ja vielä talon vahtikin...
Se, miten tätä nyt kirjoitan ei aukene minullekaan, mutta kun toistan, että olen kerran kirjoittanut teille kaksi viikkoa ilman kovalevyä, kun se oli rikki, mutta Lumimies ei sitä uskonut, ymmärrätte, että sisulla voi tehdä mitä vain. Tietokonefirman pojat pitävät minua suurena teknisenä ihmeenä...
Olen kuitenkin hengissä ja teen nyt blogia entistä tahtia, paitsi äiti tulee ensi viikon torstaina ja viipyy vappuaattoon, mutta pidän ylimääräisen arvonnan toukokuussa: Olemme kaikki sen ansainneet! Mukaan tulee mm. puutarhakirjoja yms. sillä enhän minä näitä kaikkia aio pitää, vaan haluan jakaa kanssanne. Tällä hetkellä luen Wassmolta niiiiin ihanaa kirjaa. Sara totisesti tiesi, mitä tyttö tarvitsee;-) Kiitos suosituksesta!
Hyvän mielen viikonloppua teille kaikille!
♥:lla Leena Lumi
Besame mucho
Jälleen on aika palata Siltakylän ponitallille ja tavata tutut ponitytöt Elina, Maikki, Hanna ja Anni, jotka ovat jo kolmannella luokalla ja aloittamassa samalla kolmatta kauttaan Siltakylän ratsastustallilla, jossa Elinan mielestä poneista kaikkein suloisin on tietenkin Sinttu.
Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Älä pelkää, Sinttu! (Det spökar, Sigge, Tammi 2012, suomennos Marvi Jalo) on jo kahdeksas Sinttu –kirja ja ehdottomasti kaikkein paras lukemistani, joita ovat Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu, Sinttu on paras! ja Suuri seikkailu, Sinttu. Lisäksi sarjassa ovat ilmestyneet Maailman ihanin Sinttu sekä Aprillia, Sinttu.
Jaksan niin hämmästellä, miten Lin osaa eläytyä noin kymmenvuotiaiden tyttöjen maailmaan, jossa ollaan kovasti hyvää ystävää ja sitten välillä juuri parhaimman ystävän kanssa kipunoi, kuten Elinalla Maikin kanssa. Nyt tytöt kuitenkin polkevat koulun jälkeen kaikki neljä innokkaina tallille vain huomatakseen ensin kirmaavat ponit ja sitten tallin ilmoitustaululla ponien nimet, joita onkin kuusi, vaikka ratsastajia on vain neljä. Ja mikä hurjinta, viimeisenä nimenä on Sappo, joka on hurjan ponin maineessa. Nopeasti selviää, että Inkan poika Erkki on viides ratsastaja ja kuudennen Inka, tallin omistaja ja ratsastuksenopettaja, esittelee heille Roosaksi, joka on juuri muuttanut Siltakylään. Tarinan alku kiertyykin vahvasti siihen, miten Roosa sopeutuu muuhun ryhmään, mutta tässä tapauksessa etenkin poneihin ja tallin tyyliin, jossa ei raippaa käytetä eikä poneille huudeta. Roosa taitaa itsekin olla vähän hukassa sillä suitsien laittaminen tuottaa hänelle vaikeuksia samoin kavioiden puhdistus, vaikka hänellä on kokemusta yhtä paljon kuin muilla tytöillä.
Tallilla on sääntönä, että vain isommat tytöt eli jo kymmenen vuotta täyttäneet saavat tulla tallille joka päivä, koska he hoitavat poneja. Kauhukseen Elina saa kuulla, että Roosa täyttää kymmenen jo tammikuussa, kun hän vasta elokuussa, joten Sintun hoitajuus on häneltä vaarassa. Vasta kirjan loppu kertoo, miten tästä selvitään…
Lauantaina tallilla on tenavaratsastus, johon pääsee mukaan myös Elinan neljä vuotta nuorempi sisko Linnea, joka on yhtä innokas kuin on itsevarma, mikä hieman hävettää Elinaa. Vähän tämän jälkeen luvussa Hyppäämään! kerrotaan, miten tytöt pääsevät ensimmäistä kertaa ylittämään esteitä. Elinan kauhistukseksi Inka valitsee hänelle ensimmäistä hyppykertaa varten tallin vaikeimpana pidetyn ponin eli Sapon ja itsevarma ratsastaja Roosa saa Sintun. Kaiken jännittämisenkin keskellä Elina vahtii melkein omistajan tyyliin, miten Roosa kohtelee hänen maailman rakkainta poniaan, Sinttua.
Miksi juuri tämä Sinttu-kirja on minusta paras. Siksi, että tässä liikutaan niin monella tunneskaalan alueella samalla kun kuitenkin viivytään suloisten shettisten maailmassa: Nyt Elinalla on ikävaiheessaan menossa murros, jota lähestyvä ponihoitajuus kultaa, mutta toisaalta välillä pikkusisko ärsyttää, samoin kaverit ja etenkin mustasukkaisuus Sintusta. Elina on kuitenkin oikeissa asioissa kivasti myötäävä yhtään menettämättä topakkuuttaan. Myös ystävyys Erkin kanssa on mukava juonne kirjassa. Ja tässä kirjassa on Kyyneleitä tallipihalla, jonka luettuani soitin Bessulle aidosti kyynelehtien. Ei, en paljasta, miksi kyyneleet. Koko talli kyynelehtii ja lukija mukana…Sitten kuitenkin Siltakylän tallilla järjestetään jännittävät Halloween juhlat, joihin saapuu oikea kylmää ilmavirtaa muassaan kuljettava koukkunokkainen noita:
Haa, täällä te jo istuskelettekin, noita raakkuu.
Kerran vuodessa, noita kähisee. Se tapahtuu kerran vuodessa. Jotain katoaa eikä se palaa koskaan.
Haluatte varmaankin kuulla lisää, hän kähisee.
Eikä haluta, Linnea piipittää pää isän olkapäätä vasten painettuna.
Noita ei piittaa Linneasta vaan alkaa kertoa kauhistuttavaa kertomustaan pimeässä ratsastavasta henkilöstä, jonka läpi hohti outo valo…
Hänen selässään oli reikä, joka liekehti tulta. Ikuinen tuli paloi selässä, ja hän ratsasti kohti vettä, joka sammuttaisi tulen…
Noita jatkoi kauheaa kertomustaan kunnes katosi, mutta kun tytöt lähtivät kummituskierrokselle pimeään metsään he näkivät pimeyteen pakenevan hahmon, jonka selässä oli tulta hehkuva aukko!
Tässä Sinttu-kirjojen tekijät vasemmalta: Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:
En tiedä Sinttu-kirjojen kohderyhmää, enkä välitäkään tietää. Kerran ponityttö, aina ponityttö. Nämä kirjat ovat jokaiselle talleilla kasvaneelle tuokioita, jotka kantavat mukanaan ponitallin tuoksuisia muistoja, pienen hevosen lurppahuulia, hörinöitä, yhteistä hengitystä, pukittelua, ratsastuspäiviä niin sateessa kuin lumessa vaeltaen, kuulaana syyspäivänä omenatarhan tuoksun läpi ravaten ja sitten kiitolaukkaa syysniityillä liitäen…
Historiallinen murhamysteeri, joka kulkee kahdessa aikatasossa, Hollannissa 1936, sekä Lontoossa 2007, kietoutuen kaikellaan maailman arvokkaimman tulppaanin kurttuisen kukkasipulin, Semper Augustuksen ympärille ei voi olla kiehtomatta niin tulppaaneista kuin jännityksestä kiinnostunutta lukijaa. Kun tarinaan lisätään vielä tieteen ja uskonnon suuret kysymykset, Rembrandtin maalaus Tohtori Tulpin anatomian luento, vaikeasti avattava salakirjoitus sekä hyvin vanha tulppaanikirja, saadaan kokoon Daniëlle Hermansin esikoiskirja Tulppaanimurhat (Het tulpenvirus, Bazar 2012, suomennos Sanna van Leeuwen), jota voi suositella nautinnollisen, hitaamman jännityksen ystäville. Heille, joille nopeatempoisuus on myrkkyä ja harmaiden aivosolujen poirotmainen käyttö houkuttavaa rentoutusta. Itse kuulun Poirot –koulukuntaan, joten tulppaanimurhat on dekkari juuri minulle.
Tarina alkaa Hollannin Alkmaarista heinäkuun 21. päivänä 1936, jolloin majatalonpitäjä Wouter Winckel löydetään murhattuna omasta kievaristaan, Winckel, josta hänen vanhin poikansa Willem tiesi, että isälle ei raha olisi ikinä tärkeintä kaikesta, vaan vapaus, toiminnan- ja sananvapaus. Tulppaanikauppa ja upea tulppaanisipulikokoelma oli hänelle vain keino varmistaa lapsillensa turvattu tulevaisuus.
On parempi elää köyhyydessä ja olla vapaa kuin elää vaurasta elämää hengen köyhyydessä, jonka syynä ovat muiden määräämät rajoitukset.
Willem on sisarustensa kanssa läsnä Alkmaarissa tulppaanisipuleiden huutokaupassa helmikuussa 1637, jossa kuivan näköisistä myhkyröistä maksetaan enemmän kuin koskaan ennen maailmassa eli 90 000 guldenia, mikä olisi nykyrahassa 6,3 miljoonaa euroa. Tätä huutokauppaa varten oli Winckelin kokoelmasta teetetty 168 akvarellia ja tästä huutokaupasta kasvaa tragedia vailla vertaa: tulppaanien kaunotar, Semper Augustus, jonka juuret ulottuvat nykyaikaan ja jonka ainutlaatuisen kaunis liekkikuvio polttaa jokaista siihen kajoavaa enemmän tai vähemmän julmasti.
Sen jumalaista kauneutta
harva vain voi kestää
siis pysyköön se piilossaan
hopeisessa sielunmajassaan
kunnes se herätetään henkiin
Semper Augustus
Kun Alec Schoeller löytää setänsä Frankin henkitoreissaan Lontoossa 2007 ja tämä ehtii viimeisenä tekonaan antaa Alecille hyvin vanhan tulppaanikirjan, koskettaa Wouter Winckelin henki tapahtumaa, menneestä kasvaa tulppaani, joka vaatii hintansa, rahassa mittaamattoman. Sen nimi on Semper Augustus ja se liekehtii vain puutarhurille, joka tietää, mistä sen liekit syttyvät…
*****
Tähän kirjaan liittyen tuli mieleeni kaksi muuta kirjaa: Else ja Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo, koska siinä käsiteltiin myös historiallisia tulppaaneja ja minussa värähti heti. Siis jos pitää kaikesta vanhasta se näköjään kolahtaa myös kasveissa. Toinen kirja joka tuli mieleeni on Kirjan kansa. Yhtymäkohdat ovat hieman ohuet sillaksi, mutta kuitenkin: vanha maalaus, salakirjoitusta, kaksi aikakautta, uskontoa, murhia...Brooksin Kirjan kansa on yksi elämäni kirjoista, enkä tarkoita, että Tulppaanimurhat yltäisi samaan, mutta sain etiäisiä ja mietin, että tämähän on Hermansin esikoinen ja hänellä on oivalliset kiinnostuksen kohteet, joten ei tiedä, mitä vielä saamme häneltä luvan odottaa.
*****
Niin...tästä kirjasta olen nähnyt sellaisenkin tekstin, että teos olisi nopeatempoinen. Ei ole sitä, onneksi. Jos kirja on jonkun mielestä nopeatempoinen, minä olen tunturipöllö!
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin MarikaOksa Irene ja Norkku
Hei!
Olosuhteiden uhrina ilmoitan olevani poissa blogimaailmasta maantaihin tai jopa tiistaihin saakka. Meiltä meni modeemi ja vain sen takia R. on viettänyt tämän päivän Elisalla, joka on luvannut toimittaa uuden, todella nopean yhteyden meille viimeistään tiistaina. Seuratkaa nyt kaikki, miten tämä asiakaspalvelu toimii!
Näpytän tätä R.:n koneella, joka on minulle ihan outo. Tätä ei kukaan kestä sekunttia kauempaa. Ilona, ellen pääse nyt sinulle, viittaan viestiisi, niin tulen visitiille sinulle ekana, kunhan saan oman koneeni vauhtiin.
Jotenkin menin aamulla sekaisin, kun en voinut edes kommentteja avata...Sitten vaelsin kaupoissa, kun R. oli siellä Elisalla ja ostin LILAT kengät! Kotona olin taas levoton tuhkimo ja R. keksi paistaa hänen ihania pitsireunalettujaan, joita sitten söimme sen unelmaisen kaneliomppuhilloni kanssa. Nyt olen niin rauhoitettu hiilihydraateilla, että voisin vaikka tässä jatkaakin...
Siis kun tästä taas selvitään, ollaan entistä ehompia tai ainakin vahvempia. Ties vaikka innostuisin laittamaan vielä arvonnan toukokuulle....
Pidän tästä lauseesta: "Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet." Kirjasta Lasi maitoa, kiitos.
Sataa...mustarastaat saapuivat tänään ja punarinnat myös. Kun olen palannut, talvi saa siirtyä oikean palkin alakertaan, sillä alamme selvästi vihdoinkin käydä kohden kevättä. Yksi vain vielä puuttuu: Jääurut!
Love
Leena Lumi
PS. Kuunelkaa minun muistolleni Gloria Gaynorin biisi I Will Survive...Dingon Levoton Tuhkimokin kyllä käy;-)
PPS. Tänään 17.4 klo 14.46 kaikki sai uuden muodon, sillä mieheni sai Elisalta tekstiviestin, jossa lukee näin:
"Hei. Kaapelivikaa löytynyt, joka vaikuttaa kymmeniin asiakkaisiin. Korjaustoimenpiteet aloitettu tänään. Tästä johtuen teidän yhteys ei ole toiminut."
Olen siis edelleen motissa, jonka äärettömyyttä en tiedä. Istun ja ihmettelen täällä Suomen Ateenassa, että olisko tämä mahdollista Helsingissä, sillä olemme olleet ilman nettiyhteyttä lauantaista alkaen. Kärsimys on tietenkin suhteellinen käsite ja maailmassa on isompiakin murheita kuin nettiyhteyden puuttuminen, joten kestäkäämme tämäkin riesa - yhdessä.
*****
Aion tänään alkaa katsoa tv1 klo 21 alkaen sarjaa Mildred Pierce, jossa yhdessä pääosassa suosikkinäyttelijäni Kate Winslet. Sarja on vain viisi osaa, joten sitä voisi kutsua minisarjaksi, mutta tähän Kate Winslet paukauttaa: "Tässä ei ole mitään miniä!" Ja jatkaa Suomen Kuvalehden tv Maailmassa Kalle Kinnusen jutussa Mestariteos:
"Ajattelin tämän olevan televisiotuotanto noin kolmen sekunnin ajan. Sitten suhtuduin siihen kuin mihin tahansa elokuvaan. Viiden tunnin kesto vaan on ylellisyys, jota elokuvissa ei ole."
Mildred Pierce sai viisi Emmyä mutta ehdokkuuksia tuli peräti 21.
Sarja kertoo aikakaudesta, jonka olisin halunnut elää. Ehkä elinkin sen jonain toisena...Ihanaa, että Kate tuo HBO:n filmatisointiin brittiläisen säväyksen. Ehkä koemme myös musiikkia, joka vie jonnekin pois...
Kevättä. Ja talvea.
Lokit kirkuvat ja olen nähnyt ensimmäisen leskenlehden.
Juuri ennen kuin lumi peitti keltaisen kukan. Siellä se värjöttelee, lumipeitteen alla.
Aivan samoin kuin joutsenpari, joka sulassa lämpäreessä sukii itseään lämpimäksi.
Palaan. Pajunkissojen lailla.
Pehmeästi ja hitaasti.
en halua nyt kiirehtiä kevättä
sulan ja lumen rajapinnassa
- Opuscolo -
kuva Veli Huovinen
Mietittäessä kahta mukavaa asiaa eli lomaa ja puutarhaa, tulee mieleen kaksi kysymystä: ’Jos olen poissa, miten puutarha selviytyy?’ tai ’Jos lomailen kotona, mitä lomaa se on puutarhan hoidolta?’ Olen nämä molemmat käynyt äärimuodoissaan lävitse, sillä kerran olimme Keski-Euroopassa heinäkuussa muutamia viikkoja ja sinä aikana oli satanut sekä paistanut. Kun saavuimme kotiin, emme olleet tunnistaa puutarhaamme, sillä se oli kuin villi viidakko, jossa kaikki oli röyhähtänyt ylitse äyräidensä. Se tutumpi juttu minulle on olla suvella kotona paratiisisaarellamme ja hoitaa puutarhaa, mikä kyllä etenkin kuivina kesinä käy täydestä työstä.
Leena ja Heikki Luoto ovat tehneet kirjan Lomailijan puutarha (Tammi 2012), jonka avulla on tarkoitus ratkaista molemmat yllä olevat ongelmat kaikkien osapuolten suureksi tyydytykseksi. Kirja neuvoo niin rivitalopihan, kesämökin kuin omakotitalon puutarhan pidossa ja runsaista ruukkuasetelmista päätellen vinkkejä riittää myös parvekepuutarhurille. Leena on opiskellut sekä kasvitiedettä että puutarhatieteitä. Hän opettaa puutarha-alaa sekä kirjoittaa useisiin aikakauslehtiin puutarha-artikkeleita. Hän on kirjoittanut tekstin Lomailijan puutarhaan, jossa on tarkoitus huomata loma hyväksi mahdollisuudeksi nauttia puutarhasta. Heikki Luoto on ottanut kirjan loistavat kuvat kuin ammattikuvaajan taidolla. Hän opettaa biologiaa ja kuvaa luontoa suurella intohimolla. Pidin kaikista hänen kuvistaan, mutta etenkin tämä kuva Leenan tekstiin Keittiöpuutarha käden ulottuvilla, sai minut ihan suvitunnelmiin:
*****
Ja tässä Leena televisiossa mainostamassa ihanaa 'slow gardening' -tyyliä.
*****
Lisää lukemiani puutarhakirjoja Leena Lumissa löydätte täältä
Yhdessä välähdyksessä Dorten mielessä käväisi että oli olemassa miehiä joita Jumala ei ollut voinut luoda.
Vaikka takanani on yllättävän paljon norjalaista kirjallisuutta ja tiedän sen tietyn kylmän juonteen, joka kulkee Sandemosesta Heivolliin, en ollut täysin varautunut, kun aloin lukea Herbjørg Wassmon kirjaa Lasi maitoa, kiitos (Et glass melk takk, Otava 2008, suomennos Katriina Huttunen) vaan olin vähällä lopettaa kirjan kesken sen rankan aiheen takia. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä Wassmo palkitsee taitavalla kerronnallaan, jossa ei mitään turhia rönsyjä, vaan ote pysyy kirjan päähenkilössä Dortessa ja tämän selviytymistarinassa. Sanon selviytymistarinassa, sillä haluan kaikkien tietävän, että Dorte selviää, vaikka melkein loppuun asti tuntuu toiselta.
Huuto sai kaiken pyörähtämään ympäri. Dorte tunsi voiman imaisevan hänet avoimeen ikkunaan. Tähdet tulivat kovin lähelle. Hän melkein pystyi siihen. Itsensä etäännyttämiseen. Mutta jokin tavoitti hänet kesken paon.
Lasi maitoa, kiitos kertoo Dorten kokemusten kautta seksiorjuudesta mitään kaihtamatta. Dorte on viisitoistavuotias liettualaistyttö, jolla on isosisko Vera ja äiti, mutta isä on kuollut muutama vuosi sitten. Perheen elanto on tiukkaa ja Josef-setä, jonka luona he asuvat, ei tunne armoa vuokranmaksun suhteen. Paikkakuntalaiset kutsuvat Josefia litvakiksi eli juutalaiseksi ja vähitellen Dorte saakin tietää suuresti ihailemansa isänsä juurista ja siitä, miksi äidin vanhemmat olivat aikanaan niin kovasti vastustaneet tyttärensä avioliittoa. Päittäinen selviäminen on niin tiukassa, että ymmärtämättömyyttään Dorte nappaa hyväpalkkaista työtä ulkomailla tarjoavien syötin joutuen näin seksityöläiseksi Norjaan vain 15-vuotiaana.
Tästä oli vaikea lukea, sillä jo elokuva Lilja 4-ever oli minulle liikaa. Minunkin mielessäni on käynyt sama kuin Dortella eli joku erehdys on tapahtunut, kun on olemassa miehiä, jotka tekevät ihan mitä vain saadakseen seksiä. Pahoinpitelevät naisia ja lapsia ja saavat siitä tyydytystä! Tunnen suurta toivottomuutta ja iljetystä, kun ajattelen petomiehiä ja mietin: Miksi on olemassa raiskaajia! Miksi maailma ei pysäytä heitä! Jälleen kerran kohtaamme myös sen käsittämättömän pahuuden ilmentymän, josta Joyce Carol Oates kirjoitti unohtumattoman kirjansa Kosto: Rakkaustarina eli kertomuksen, jossa kaikki kiertyy julman joukkoraiskauksen ympärille ja seuraamuksiin. Jos haluat tietää aiheesta lisää, myös Ann Heberlein on käsitellyt joukkoraiskauksen tematiikkaa kirjassaan Pieni kirja pahuudesta. Kaikesta Dorte selviää, mutta ei vammoitta. Hänen tukenaan on pahimmissa tilanteissa isä, jolle hän kertoo ajatuksiaan ja jonka kuviteltuun olkapäähän nojaa uupumuksen hetkillä. Välillä hän lentää isän kanssa ollen silloin pois omasta sietämättömästä todellisuudestaan:
He lensivät, isä ja hän. Vuorien yli auringonpaisteessa. Nyt he ylittivät Itämerta. Ilma oli kovin kuulas. Vain värejä – ja väreilevä hiljaisuus. Alapuolelta hän erotti toisen maailman. Meren, kiiltävän mustan kuin äidin surupuvun silkki. Samalla kun se mikä oli lähimpänä, se mikä oli vain isän ja hänen, punainen ja keltainen – vähitellen helmiäisvalkoinen, oli silmänräpäys.
Elämä koostuu silmänräpäyksistä joita meillä ei ole voimaa nähdä, koska meillä on niin kiire hätäillä tulevaisuudesta, isä kuiskasi samalla kun kaikki heidän allaan muuttui mustaksi kuin vastakaivettu hauta.
- Siellä on valo! Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet.
Tämä on rankka kirja, mutta ei vailla valoa. Dorte on hyvä päähenkilö tarinalle, sillä vaikka hän jo kävelee epätoivoissaan jokeen, hänessä on silti jotain päättäväistä ja valoisaa, hän kuuluu elämän valonkantajiin, jotka loistavat syvimmässä pimeydessäkin itse sitä tiedostamatta. Tämän tarinan todellisuus on syntynyt Wassmon lukemista ihmiskaupparaporteista sekä lukuisista seuratuista oikeuden istunnoista. Wassmon on täytynyt nähdä jossain valo, sillä hän siirsi sen kirjansa päähenkilöön, jotta kaikki näkisivät omassa tietämättömyyden pimeydessäänkin lukea Dorten tarinan ja jaksaisivat kertoa siitä eteenpäin...
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Aletheia ja Kirjasähkökäyrä
Nälkä kuvataiteeseen tuntuu syvällä sisällä. Erityisesti värisyttää kun näkee Helene Schjerfbeckin maalauksia tai kuvia niistä. Mitä vähemmillä vedoilla taiteilija on maalannut, sen enemmän tuntuu. Ja lopultahan Helene itse riisui tyyliään, jolloin se syttyi kuin tuleen…
Lea Bergströmin ja Sue Cedercreutzin kirja Helene Schjerfbeck – Malleja (WSOY 2012) on kolmas ja uudistettu laitos vuonna 2003 ilmestyneestä teoksesta. Kirjassa pääsemme kuudenkymmenen valokuvan ja maalauksen avulla kurkistamaan, keitä olivat he, jotka innoittivat Heleneä maalamaan vaikka Tanssiaiskengät, Tytön veräjällä, Katkelman, Hiljaisuuden, Doran ja monta, monta muuta hengästyttävän upeaa kuvaa.
Kirjan alussa intendentti Nina Zilliacus sekä Gyllenberg säätiön toimitusjohtaja Jannica Fagerholm kirjoittavat tekstissään Lukijalle:
Helene Schjerfbeck maalasi kerta toisensa jälkeen samoja malleja. Hän yksinkertaisti, etsi ilmaisutapaa, kokeili uutta maalaustekniikkaa. Vain muutamalla viivalla hän pystyi vangitsemaan mallin persoonallisuuden, lapsen hymyn tai kasvojen muodon. Mallit olivat hänelle tärkeitä, ja hän mainitsee heidät usein kirjeissään taiteilijasisarilleen. Elämänsä lopussa omat kasvot toimivat viimeisenä mallina.
Saamme heti alussa myös avauksen teokseen kirjan tekijöiltä Lea Bergströmiltä sekä Sue Cedercreutz-Suhoselta:
Helene Schjerfbeck (1862-1946) maalasi pitkän uransa aikana yli tuhat teosta. Asuessaan Hyvinkäällä 1902-1925 ja Tammisaaressa 1925-1941 hän valitsi henkilökuviensa mallit hyvin läheltä. He olivat muun muassa sukulaisia, ystäviä, naapureita, vuokraisäntiä ja emäntiä, ompelijattaria, palvelijattaria, tehtaantyttöjä, lapsia ja nuoria. Myös ystävät etsivät hänelle uusia malleja. Ja tietenkin äiti Olga Schjerfbeck sekä omat kasvot olivat aina vierellä.
Niin…tämä kirjakaunotar on julkaistu kolmella kielellä, suomeksi ruotsiksi sekä englanniksi, mikä tekee tästä myös loistavan viemisen ystävälle ulkomaille. Käy varmasti myös liikelahjaksi. Ennen kaikkea tämä on kuitenkin taiteen janoiselle se lähde, josta juoda. En tiedä, kuinka monta Tanssiaiskengät -postikorttia olen elämäni aikana ostanut ja lähettänyt, mutta kerrotaan nyt, että kuvan malli oli Esther Lupander. Esther ja Helene olivat serkuksia. Aivan uusi maalaus minulle on kirjassa oleva Lehtimajajuhla, jossa mallina on Eva (Chava) Slavatitzkij. Teos oli valmistumisvuonna 1883 näytteillä Pariisin salongissa.
Eniten liikutuin aukeamasta, jossa vasemmalla kuva maalauksesta Tyttö veräjällä (1897-1902) ja oikealla kuvan mallina ollut 88-vuotias Eve Thilén (1888-1980) katsomassa teosta Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä vuonna 1976. Aikaa kahden kuvan välillä on noin 80 vuotta! Eve muisteli kuinka hän poseeratessaan ei alussa uskaltanut edes räpäyttää silmiään ja ne täyttyivät kyynelillä niin, että taitelija luuli hänen itkevän. Kun katsoo kirjan aukeamaa ja Thilénin olemusta, ei voi välttyä kyyneliltä...
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1902 Helene muutti äitinsä Olgan kanssa Hyvinkäälle. Koti oli vuokra-asunto, jota suojasivat suuret puut. Vuokraemäntä oli Karoliina Raij, jolla oli kolme tytärtä. Tyttäristä Blonda toimi Helenen mallina ja tässä Katkelma sekä maalauksen malli:
Heleneä innoitti Blondan klassinen pään muoto. Katkelmaa Schjerfbeck työsti kauan ja tuloksena on hengästyttävän herkkä, freskomainen työ.
Entäs sitten kirjan kansikuva, maalaus Hjördis. Vaikuttaa hyvin nykyaikaiselta, rohkealta…ja mieleeni tulevat paitsi Edith Södergranin, myös Pablo Nerudan runot.
Eräässä kirjeessään Einar Reuterille Schjerfbeck mainitsee, että hänellä on 19-vuotias malli nimeltään Hjördis, pitkä ja laiha – ”hän on alkanut maalata itseään, haluan maalata hänet maalattuna.” Maalaus valmistui 1934, mutta Hjördis Olander näki maalauksen ensi kerran vasta vuonna 1997 näyttelyssä Mustion linnassa.
Ja sitten maalaus Dora (1922). Doran malli Dora Estlander (1887-1968) oli Helenen serkun Johannan tytär. Taiteilija sekä malli olivat kovin kiintyneitä toisiinsa. Dora on kuvankaunis maalauksessa, mutta hän on sitä myös mustavalkoisessa valokuvassa. Dora oli mallina myös maalaukseen Elegantti nainen, mutta minulle jäi nyt uniini Dora viininpunaisessa asussaan…
Katson näitä kuvia ja sattuu ihanasti! Ellen olisi aina ollut niin kirjoittamisen ja kirjallisuuden viemä, niin mitä tekisinkään sitten? Olisinko sittenkin valmistunut historianopettajaksi ja siihen sitten kypsyneenä vaihtanut taidehistoriaan vai… Odottaako minua vielä jossain maa, jossa saan juoda tällaista kauneutta tarpeekseni?
Kirjoitin jokin aika sitten hyvin lyhyesti Suomi on paras maa niin monessa, mutta tein sen kevyellä otteella ja täysin kulttuurin pois jättäen. Mitä meillä olisikaan ilman Edith Södergrania, Katri Valaa, Jean Sibeliusta, Eino Leinoa, Mika Waltaria, Albert Edelfeltiä…ja Helene Schjerfbeckiä.
Tämä kirja pysäyttää hengityksen. Tämä on vaarallista kokea. Tämä on saatava kokea!
Jos puutarha on kolmessa tasossa ja täynnään viettäviä rinteitä, luiskia, rappuja, liikaa nurmikkoa ja hurmaavien, mutta todella isojen lehmusten takia, osittain siimeksiä ja varjoja, mitä tuleekaan mieleen kaivata? Maanpeitekasveja!
Jos piha on pieni ja siellä kasvaa perenna siellä, toinen täällä ja sitten on tehty pientä laattapolkua, mutta kaikki välit puskevat heinää, voikukkaa ja nokkosta, mitä tulee mieleen kaivata? Maanpeitekasveja!
Tyhjiöllä on taipumus täyttyä ja ellet itse valitse, millä tyhjiö täyttyy, kasvien oma valtataistelu täyttää tyhjät tilat juuri vaikka voikukalla, mutta asiaan voidaan vaikuttaa omaksumalla aivan uusi näkemys tyhjiöön eli luomme tyhjiöstä kauneuden ja käytännöllisyyden liiton, jossa rikkaruohot eivät juhli, eikä ruohonleikkuukone säksätä, jossa ei juhli tylsä nurmikko, vaan kukkivat mitä hurmaavimmat maanpeittokasvit.
Kirsi Tuominen ja Olavi Niemi ovat tehneet kirjan Maanpeitekasvit – Luo vehreä pihapiiri (Minerva 2012), jossa kerrotaan sekä kuvin että sanoin kahden vahvan ammattilaisen opein, miten toteutetaan pihapiiri, jossa varjotkin kukkivat, nurmikko vähenee, puutarhan hoito helpottuu, rumat, tyhjät kohdat saavat pärjääviä kukkijoita ja samalla muutkin kasvit alkavat voida paremmin, sillä maanpeitekasvit estävät veden haihtumista ja samalla parantavat veden imeytymistä maahan. Tässä jutussa esitellyt kuvat ovat puutarhaharrastaja, valokuvaaja Olavi Niemen ottamat, mutta kirjasta löytyy myös hortonomi Kirsi Tuomisen kuvia, joista esim. kivimuurista kasvava verikurjenpolvi on yksi viehättävimpiä.
Maanpeitekasvit –kirjan yleisilme on tehokas ja antava. Minä, muka kokenut puutarhuri, luin hämmästyksestä ymmyrkäisenä, mitä kaikkia kasveja sitä voikaan istuttaa ja mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Siis tämä on ehdottomasti tietokirja eli mieletön määrä asiaa monen, monesta kasvista runsain kuvin. On otettu huomioon kasvuolosuhteet, mahdolliset tuholaiset, maaperä, helppohoitoisuus, vyöhykkeet, pienilmasto ja monta, monta muuta asiaa.
Istuta maanpeitekasveja talon seinän viereen, puuaidan vierukselle, polkulaattojen väleihin, kallioiden koloihin, rinteisiin, masentavan nurmikon tilalle, maakellarin katolle, varjoihin ja jopa puiden ja marjapensaiden juurelle, sillä marjapensaat vain pitävät oikeista kasveista juurellaan kosteutta pidättämässä. Ja tässä yksi kasvi, jota en väsy teille ylistämästä, vaikkakin minun lukuisista köynnöshortensioistani vasta yksi on maanpeittotehtävissä:
Tämän lisäksi muistakaa kärhöt, sillä niiden ei tarvitse välttämättä kiivetä vanhoja luumupuita ja mongolianvaahteroita , kuten minulla, vaan myös clematikset toimivat tehokkaina ja kauniina maanpeittokasveina vaikka kivikkojen yllä tai matalissa pensastoissa, mutta eivät tietenkään kestä tallomista. Tässä kivikkokilkka, joka minulla kasvaa yhdellä seinän vieruksella, mutta ei niin onnistuneesti kuin eräällä naapurilla, jolla se kukkii jo aikaisin ja on yli puolimetriä korkea, tiheä matto.
Maanpeitekasveja voivat olla myös sipulikukat ja perennat, joita kirjassa mainitaan useita. Perennoista varmaan etenkin hankalissa paikoissa käytetyin on vuorenkilpi, mutta kannattaa muistaa myös kuunliljat, jotka ovat todella viehättäviä, kun vain löytää sen ’oman lajinsa’. Näiden välistä ei pääse rikkaruoho tunkemaan läpi. Sipulikukista mainitaan mm. daaliat, gladiolukset, kannat, rusko- tai tiikerinliljat, mutta varmaankin monelle varjon viehkoin kaunotar on tämä:
Puun siimeksessä kasvavien maanpeitekasvien seassa kaunis varjolilja (Lilium martagon) ihastuttaa kukinnallaan heinäkuussa. Se kasvaa reilun metrin korkuiseksi, joten puun alimmat oksat kannattaa ottaa huomioon varjoliljoja istutettaessa.
Minä näen jo unta, että lehdossamme kukkivat ensi suvena valkoiset varjoliljat…
Ja sitten peittokasveja ovat tietysti myös laukat, krookukset, narsissit ja tulppaanit, muscarit, scillat eli kaikki nämä tutut, joista jo löytyy värejä jokaiseen makuun, mm. scillaa vaaleanpunaisena.
Kirja on niin tehokas ja silti helppo aloittelijallekin, että kasvisuositukset esitellään vaikkapa näin: Kivikkoon ja paahteeseen sopiva kasveja ja sitten tulee pitkä luettelo näistä kasveista. Sitten on oma luettelo Kivikkoon sopivia kasveja tai Savimaassa viihtyviä kasveja tai Happamassa maassa viihtyviä kasveja. Viime mainitussa viihtyvät mm. sammalleimu, ruohokanukat, rönsytiarella, tuoksumatara, varjoyrtti, vuorenkilpi, kääpiömänty, vuorimänty, matalat katajat ja tuivio. Muistatte, ehkä viimekesäisen puutarhavierailuni Kirstin puutarhassa: Siellä oli hyvin vatkatun vispipuuron väristä sammalleimua, jonka jälkeen olin ihan myyty – värin takia. Nyt minulla kasvaa tuota ihanuutta vähän ja tarkoitus olisi lisätä. Tässä Olavi Niemen kuva sammalleimusta kirjasta Maanpeittokasvit:
Maanpeittokasvit on sitten todella helppo hoitaa. Pitää vain muistaa jättää sen verran askelpaikkoja, että pääsee nyppäämään vielä nuoresta istutuksesta satunnaisen rikkaruohon, tekemään istutuskastelun ja siinäpä se melkein onkin, sillä kasvien ylle syksyisin putoavat lehdet maatuvat maanpeitekasvien ravinnoksi ja laattakiviltä mahdollisesti lakaistu hiekka putoaa jo seuraavan sateen aikana maahan ja vain parantaa maaperää, sillä usein multa, jossa on hiekkaa joukossa, on monelle kasville (myös unikoille!) paras kasvualusta.
Kauheasti ei kannata lannoitteilla juhlia etenkään kivikkokasvien kanssa: Kävimme kerran Bessun kanssa ostamassa kunnon satsit kivikkokilkan taimia ja vasta myöhään illalla muistin soittaa ja kertoa, että ’ei sitten mitään kanankakkarakeita sinne kilkkarinteeseen’. Innostuspuuskassaan hän oli kuitenkin jo kovasti kanankakkaa istutusmultaan sekoittanut ja sitten kunnolla kastellut…
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joille nurmikko on pakkopullaa, varjot ja siimekset ovat rakkaita, kivet ovat osa puutarhasisustusta ja vanhat korituolit kärhöjen uusi koti. Heille, joille vain taivas on kattona sille, missä kaikkialla puutarhassa voi löytää uuden paikan lumoavalle rönsytiarellalle tai patjarikolle, pienen kulman ketoneilikalle tai puna-ailakille, heille, joille lemmikkiniitty, on todeksi tullutta unelmaa ja kevätpikkusydän saa kasvaa, missä ikinä haluaa ja levitä yhtä villinä kuin luonnonmukaisen pihan keijukukat, akileijat.
***
Lisää lukemiani puutarhakirjoja löydät täältä
