KARTANPIIRTÄJÄ

Unessa näen joskus räikeän, säkenöivän ja nauravan Karachin, ja silloin tahtoisin vain nukkua heräämättä ollenkaan.

Kamila Shamsie kastaa kynänsä Pakistanin sisällissodan ja etnisten uhrien vereen, hän kastaa sen Karachin katupölyyn ja jätekasoihin, hän kastaa sen mustekalan musteeseen ja rakastamansa miehen hikeen, hän kastaa sen Karimin kuuhymyyn ja vanhempiensa salaisuuksien verkkoon, alkaakseen kirjoittaa Kartanpiirtäjää (Kartography, Gummerus 2011, suomennos Kristiina Drews), ylistyslaulua synnyinkaupungilleen Karachille sekä suurelle rakkaudelle, joka ei väisty etnisiä esteitä, ei maiden rajoja, ei synkkiä salaisuuksia, eikä etenkään käsittämättömiä keskinäisiä väärinymmärryksiä.

Kartanpiirtäjän nuoret rakastavaiset ovat Meehan ja Karim, jotka ovat tunteneet toisensa syntymästään asti. Heidän vanhempansa ovat toistensa parhaat ystävät ja perheet elävät eliitin elämää, joka antaa joltisenkin suojan pahimmilta etnisiltä ja muilta iskuilta, mutta halkeama voi lähteä myös ruukun sisältä Se voi lähteä vain yhdestä väärästä lauseesta, joka synnyttyään ei voi enää kadota, vaan alkaa rapauttaa monen toisiaan rakastavan ihmisen elämää traagisella tavalla. Kaikkea värittää kuitenkin etninen tausta. Kuka sinä olet? Muhajir? Pataani? Maheenin on pakko avata silmänsä ja nähdä läpi suojatun elämänsä kohdatakseen sen todellisuuden, joka on hänen kaupunkiaan ja Karimia:

Minä olin muhajir, jossa oli hitunen pataaniverta, Karim taas oli bengalilainen ja…punjabilainen? Sindhiläinen? Vai mikä? Minä mietin. Varmaan punjabilainen, ajattelin. Hänellä oli sukulaisia Lahoressa. Näinä aikoina, kun sisällissotaan suhtauduttiin vain kaukaisena muistona jolla ei ollut mitään tekemistä meidän nykyisen elämämme kanssa, Karimin punjabilaisuus nostattaisi kansakunnan etnisellä taistelukentällä varmaan enemmän intohimoja kuin hänen bengalilaisuutensa. Mutta oliko tällä kaikella oikeastaan mitään tekemistä Karimin ja minun kanssa? Tarkoittiko erilainen etninen tausta tosiaan sitä, että meissä oli syvällä sisimmässämme jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta.

Shamsien kynän kertoessa tarinaa, Maheenin on aika nähdä Karachin syvin olemus sen väkivaltaisesta ytimestä maailman upeimpiin auringonlaskuihin samalla kun hän kasvaa aikuiseksi, joka tahtoo katsoa suoraan pahimpaan ja pimeimpään löytääkseen vastauksen ja valon.

Kamila Shamsie on vienyt minua ennenkin idän taikaan. Hänen kirjansa Poltetut varjot sisältää maailman kirjallisuuden upeimman alun jonka taika kestää Japanista Intiaan, mutta jää sitten jonnekin Pakistanin sotaisille vuorille ja kadottaa näkyvistä Hirokon, jonka kanssa halusin olla käsi kädessä koko matkan. Shamsien kieli on niin lumoavaa, että epäilen siihen kätkeytyvän jonkun mystisen ikiaikaisen itämaisten kertojien noituuden. Kartanpiirtäjä on Poltettuja varjoja parempi ja syynä on tekstin kokonaisvaltainen täysipainoisuus, jolloin tarina pysyy ehjänä heijastaen kauneutta, lahjakkuutta, koskettavuutta, mystiikkaa, romantiikkaa, historiaa sekä ihmisen syvintä pahaa että syvintä hyvää peilin pysyessä ehjänä. Kartanpiirtäjässä ei ole yhtään turhaa sanaa. Ei mitään rakennevikaa. Se on kaunis sinällään, kun sadepisarat jäävät tarinan iholle ja heijastuvat niistä kirkkaina timantteina valaisten Karachin katujen karttaa, jotka kertovat omaa tarinaansa hänelle, joka haluaa kuunnella. Ja ymmärtää.

Zian isän kaksikymmentäneljä vuotta vanhat jäätyneet kyyneleet putoilevat sulamatta, hukuttavat hänet, minut, jokaisen…

ja minä voin vain hämärästi ymmärtää säpsähtäneen rauhan, kun poika sulkee miehen mitään näkemättömät, kyynelten reunustamat silmät ja maapallo huuhtelee kaikki merensä meitä päin, aalto aallon jälkeen…aalto aallon jälkeen.

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa Mari A Norkku Sanna Zephyr Carmelita Anni M.