MELANKOLIAN HUONEET - ALAKULO, AHDISTUS JA APATIA SISÄLLÄMME

Nyt hyvää yötä. Selkäytimessä kuohuva kloraali unettaa niin, etten pysty kirjoittamaan pidempään mutta en myöskään lopettamaan – olen kuin ilolintu loistavanpunaisine silmineni ja pehmeine untuvatakkeineni – ilolintu syöksymässä ihanaan pensaaseen – ajattele jos se olisi totta – ah – mutta se on säädytöntä.

Näin kirjoitti vuonna 1928 Virginia Woolf kirjeessään Vita Sackville-Westille, jonka kanssa hänellä oli rakkaussuhde. Woolf nukkui bromin, veronaalin ja kloraalin avulla, mutta unettavan vaikutuksen sijasta kloraali saattoi suurina annoksina aiheuttaa euforiaa, jota kirjailija on saattanut jopa hakea löytääkseen tien hämmästyttävälle kirjoitustyylilleen, missä lineaarinen kerronta rikotaan assosiatiivisella ajatusketjulla unenomaiseksi kieleksi. Woolf onnistui tässä täydellisesti, sillä niin moni on hänen kielensä onnellinen vanki!

Luovuus lunastetaan melankolialla! Tämä on oma tiivistykseni yhdessä lauseessa, luettuani Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet – Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012, suomennos Ulla Lempinen). Olen vaeltanut lävitse jokaisen melankolian huoneen ja samalla viivähtänyt melankolian rikkaassa historiassa. Olen tavannut Rouva Bovaryn, Rainer Maria Rilken, Thomas Mannin, Sigmund Freudin, Søren Kierkegaardin, Sylvia Plathin, Charles Darwinin, Goethen Wertherin, Jean-Paul Sartren, Oscar Wilden, Marcel Proustin, Friedrich Nietzschen ja Kafkan, jonka päiväkirjassa lukee näinkin: ”Tuntuu siltä kuin olisin kiveä, olen kuin oma hautakiveni.” Olen tavannut vieläkin enemmän heitä, joista me kaikki olemme kuulleet, sillä kuinka ollakaan, vaikka kuinka tuntisi olevansa oma hautakivensä, melankolikot ovat olleet suunnattoman luovia ja kuuluisia henkilöitä ja heistä kaikki eivät suinkaan päätyneet itsemurhaan. Kirja tuokin hyvin ja monin esimerkein esille, mikä ero on masennuksella ja melankolialla ja miten eri aikakausina melankoliaan on suhtauduttu. Yhteenvetona voisi karkeasti todeta, että kautta aikain melankolia on ollut yläluokan etuoikeus, johon alemmilla luokilla ei katsottu olevan tarvittavaa herkkyyttä. Romantiikan melankolia myös herätti henkiin uudenlaisen taiteilijaidentiteetin, jonka innoittamana Kierkegaard toteaa: ”Meidän aikakaudellamme melankolikko edustaa ylevyyttä, jota jokainen halajaa.” Nietzsche puolestaan totesi, että ’kaikki saksalainen johti melankoliaan.’ Niin tai näin, Melankolian huoneet on elämysmatka lievästä alakulosta lentäviin yliherkkyyden tunnetiloihin ja jossain välissä antavat menetyksen, apatian, ruokaongelmien, ulkopuolisuuden ja unettomuuden majakat omia hätämerkkejään, mutta kaiken yllä, aivan kaiken yllä leijuu suuri herkkyys sekä salatuista huoneista kumpuava voimallinen luovuus.

Olisi niin onnellista nyt kertoa, että melankolia on aina ollut sukupuoleen katsomatta samoin arvotettua, mutta näinhän se ei tietenkään ole ollut, vaan naisen melankolia on vuosisadasta toiseen kokenut hieman eri kohtelua kuin miesten. Teoksessaan Naisellisuuden harhat Betty Friedan nimesi naisten melankolian ’ongelmaksi vailla nimeä’. Nykyisin myös naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet. Kuten arvata saattaa kaiken takana ovat ne odotukset, joiden mukaan naisen on kautta aikain odotettu käyttäytyvän. Eihän siitä ole kauaakaan aikaa, kun mustasukkainen aviomies sai vielä vaimonsa suljettua mielisairaalaan, vain ilmoittamalla vaimonsa hulluksi! Näin rankaisi myös säveltäjä Madetoja runoilijavaimoaan Onervaa tämän rakastetun, Eino Leinon kuoltua.

Naisen viha ja kaikkinainen ahmiminen on myös aina ollut kauhisteltua. Sylvia Plathia vaivasi epämääräinen vihan tunne. Ympäristö piti häntä itsekeskeisenä. Hän itse kirjoitti: ”Hotkin miehiä kuin ilmaa.” Kaikki tunnetut naismelankolikot ovat ylittäneet naisille määritellyt naisen rajansa ja ovat saaneet osaksensa paheksuntaa. Heille jäi kuitenkin kaikille kultainen kortti kuolemaan itsemurhan kautta, mutta melankolia ei kuitenkaan ole sairaus, jonka viimeinen ovi olisi kuolema. Toiset sukupuoleen katsomatta ovat näin valinneet, mutta yhtä monet eivät.

On helppo nähdä melankolia tunneperäisenä herkkyystilana, hyperestesiana, yliherkkyytenä, joka saa henkilön näkemään kaiken lävitse. Lävitse näkeminen voi saada kaiken näyttämään absurdilta, toisten puheet kuolettavan tylsiltä ja elämän vain harmaana jonona tylsiä päiviä, joista ainoa pelastus on uni ja luominen.

Melankolian huoneet kirjassa vaellamme huoneesta huoneeseen vaikuttuen siitä, millä perinpohjaisella kiinnostavuudella lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Johannisson meitä kuljettaa. Hän juoksuttaa eteemme kuuluisuuden toisensa jälkeen ja myös heidän saavutuksiaan samalla kun melankolia tulee varmasti saamaan oman määreensä, jossa ylittyvät luonnontieteen ja humanismin rajat ennen kokemattomalla vahvuudella. Lukiessani kirjaa, nautin niin suuresti, että on helppo yhtyä Dagens Nyheterin lausumaan tästä kirjasta: ”Parasta lääkettä masennukseen.” Tämän jälkeen ymmärrän paremmin muita, mutta ennen kaikkea itseäni. Nyt vihdoinkin tajuan olevani suorastaan elitistinen, kun en jaksa lähteä kaiken maailman kissanristiäisiin! Melankolikot ovat aina olleet neroja välttämään liian vilkasta sosiaalista elämää, jonka he ovat kokeneet rasittavana ja tylsänä.

Koska huoneiden nimet ovat niin kauniit, en voi olla kertomatta, että tässä kirjassa sinä käyt melankoliassa, joka on menetys, saavut acediaan, oppiaksesi välinpitämättömyydestä, minä odotan sinua sensibiliteetissä näyttääkseni herkkyyteni, mutta joudun paljastamaan myös taipumukseni ikävystymiseen, jolloin astumme huoneeseen, jonka kaunis nimi on ennui. Ennui tulee ranskan verbistä s`ennuyer, pitkästyä. Ennui on erityisesti nuorten, eliitin ja miesten tunne. Täällä tapaamme kuuluisat dandyt, jotka ’rakentavat ulkopuolisuutensa eliitin himotuimpien tunnusmerkkien pohjalle ja luovuttavat samalla niille statusta ja makua, ja siksi heitä jumaloidaan salongeissa.’ Tämä on huone, jossa luetaan Oscar Wilden Dorian Grayta. Muistaen unettomuutemme jatkamme matkaa Insomniaan, jossa kohtaamme kauhun. Sudenhetki vaivaa täällä niin meitä kuin Woolfia. Nyt törmäämme myös ’tainnutuksiin’ eli lääkkeisiin. Bromi vaihtuu opiaatteihin ja lopulta barbituraatteihin. Hauska nyanssi on saada kuulla, että kun saksalaiset keksivät barbituraatit, koko lääkeryhmä nimettiin erään kemistin tyttöystävän, Barbaran, mukaan. Ovi uuteen on raollaan kuin kutsuen meitä fuugaan, pakenemiseen, jossa koemme ’sairaalloista vieraiden maiden tarkastelun kaipuuta’. Nykypäivä nimeää sairautemme dissosiatiiviseksi pakkovaellukseksi. Se on normaaliuden rajat ylittävää päämärätöntä matkustelua tai äkillistä kotoapakenemiskohtausta. Tässä sairaudessa on se lykky mukana, että muut eivät tätä helposti huomaa, vaan toiminta näyttää normaalilta. Äärimmillään tämä käsite on esitetty Thomas Mannin novellissa Kuolema Venetsiassa, jossa päähenkilö jahtaa kauneutta itse elämän korvikkeeksi.

Innoissamme suunnitelmistamme ryhtyä päämäärättömiksi vaeltajiksi, jätämme avaamatta oven neurositeettiin, jossa olisimme kohdanneet ahdistuksen. Se ei nyt kuulu matkaohjelmaamme. Sen sijaan olemme väistämättä astumassa fatigueen ja olemaan kasvokkain väsymyksen kanssa. Tinkimätön kauneuden ja vaihtelun jahtaaminen on uuvuttanut meidät ja matkaseuramme, Gustav von Aschenbachin, Kuolema Venetsiassa, päähenkilön. Itse asiassa juuri Gustav avaa oven anomiaan, jossa eksyneisyyden tunne valtaa meidät. Tunnemme olevamme väsyneitä olemaan oma itsemme, fatigue d`être soi, jolloin olemme tyypillisiä markkinatalousyhteiskunnan uhreja, alati tyytymättömiä uuden menestyksen, näkymisen ja kuluttamisen käynnissä pitäjiä.

Kaikki huoneet käytyäni tunnen yllättäen virkistyneeni. Kirjan kansi ei kovin hyvin kuvaa teoksen taiteellista yläviivastoa, ei sen melkein neljää sataa viitettä kuin ei myöskään niitä teoksia, joita kirjassa on lainattu Mannin Taikavuoresta Sartren Inhoon. Melankolian huoneet on haaste mielenterveyshoidolle, joka niin mielellään diagnosoi ihmisiä, lääkitsee heitä, sen sijaan, että sallisi melankolikon vapaasti vaeltaa omissa huoneissaan löytämässä niitä aarteita, joita hänen luova mielensä suorastaan ylitulvii. Suosittelen tätä herättävää kirjaa kaikille heille, jotka nyt luulevat olevansa kyllästyneitä elämään ja itseensä. Ja etenkin kaikille heille, jotka unissaan vaeltavat sumuisilla nummilla etsien nummikanervien tuoksussa jotain kaipaamaansa.

…ja hiljaisina rauhallisina tunteina ennen aamunnousua, silloin minä menin hänen luokseen ja syöksyin kuin liekki hänen raajojensa läpi, pakotin…


…pakotin hänet kaipaamaan. Sen minä ainakin osaan, pakottaa hänet kaipaamaan. Mutta minä en osaa selittää hänelle, mitä hän kaipaa, sillä sitä en tiedä itsekään.

*****

Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.

VALKOISTEN KUKKIEN VIIKONLOPPUA!

Tämä ei ole nyt mikä tahansa tulppaani vaan ensimmäinen, jonka olen saanut 27 vuoden aikana tällä isolla tontilla kasvatettua, sillä pienet, suloiset myyrät ovat päättäneet, että kahta en saa: lumikelloja ja tulppaaneja. Edes minulle ylikorea keisarinpikarililja ei ole tässä auttanut. Luettuani Else & Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumon, sain vinkin, miten voin estää myyrien tihutyöt. Temppu ei kylläkään sovi kovin laaja-alaiseen viljelyyn, sillä maahan on ensin upotettava muovisia, reiällisiä istutusruukkuja, joita ennen heitettiin roskiin, vaan ei enää. Sitten niihin ruukkuihin multaa ja niihin istutetaan tulppaanit. Sitten multaa ja hela hoidon päälle pienisilmäistä jänisverkkoa. Olin aivan varma, että kukat eivät mahdu niin ahtaista raoista tulemaan, mutta kyllä vain siihen pystyivät. Onneksi olin valinnut kokeeseen pienen tulppaanin, White Touch, joka onkin hurmaavan kaunis. Vakuutan, että minun sisuni rajat ovat nyt tässä! Tänään tosin olen tehnyt epätoivoisia tekoja, joista aina muita varoitan eli olen siirtänyt akileijoja. Ne eivät siirroista yhtään pidä ja nyt saankin sitten seuraavat viikot seurata, miten mahtava omasta lehdosta näköalapaikkaan siirretty akileija selviää. Akileijoista eli keijukukista enemmän täällä

Koska en ole kovin innokas leipuri, onneksi muut leipovat. Tässä Hannen hurmaava raparperitorttu, jonka ohjeen löydät täältä

Ihanaista valkoisten kukkien viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi 

TASSULAN ILOINEN KEITTOKIRJA

Tiesitkö, että sipulin kuorimisen aiheuttamaa kyynelehtimistä voi helpottaa muutamalla vinkillä, joita ovat vaikkapa pitää sipulia kylmässä vedessä ennen kuorimista, käyttää uimalaseja, leikata sipuli tietyllä tavalla ja pitää tilkka vettä suussa samalla kun leikkaa sipulia. Näitä ohjeita löydät Mauri Kunnaksen Tassulan iloisesta keittokirjasta (Otava 2012), jossa herra Hakkarainen ystävineen valmistaa aamiaisia, välipaloja ja retkieväitä.

Kirja alkaa hauskasti Merkkien selityksillä, jossa kokkihatut kuvaavat ruoan valmistamisen vaikeusastetta. Yksi hattu on tosi helppo, kaksi melko helppo, kolme vähän mutkikkaampi ja neljä hattua on vaikea ja vaatii jo mestarikokin. Viimeisessä hatussa on selitys, että mestarikokkiohjeita ei tästä kirjasta löydy. Mukana on myös mittataulukko ja ohjeet ovat neljälle hengelle ellei toisin ole mainittu.

Tassulan iloisessa keittokirjassa on vauhdikas kuvitus ja ohjeet ovat hyvin selkeät sekä niiden nimet hauskat.  Valmistamme Kaviolan seriffin tortillatäytettä, Merirosvojen maakrapukeittoa, Bella bulla makaruunia eli pastakastikkeita herra Hakkaraisen tapaan, Signorinan sitruunapastaa, Kuutamoillan hiukopalaa ja Herra Gekkosen helppoa punajuurisosekeittoa. Leivomme Pullan poikineen sekä myös Mukavien muistojen mestarimuffineita. Köyhät ritarit ovat mukana ja tietysti Pappilan hätävara. Hirveän herkulliselta vaikutti Ålandin Åken uuniåmenat ja Pesukarhun pumpulikakku maistuu varmaan kaikille. Me aloitamme kuitekin sillä mikä tiellä pitää eli puurolla. Vuorossa on Haamuäidin suklaa-aamupuuro:

5 dl maitoa
3/4dl mannasuurimoita
1,5 rkl tummaa kaakaojauhetta
ripaus merisuolaa
1-2 rkl sokeria
(1,5 tl vaniljasokeria)

1. Kuumenna maito kattilassa kiehuvaksi.
2. Vatkaa kaakao ja mannasurimot maidon sekaan ja keitä.
3. Mausta suolalla, sokerilla (ja vaniljasokerilla), tarjoa kylmän maidon kanssa.

Halutessasi oikein hienoa, jälkiruuaksikin sopivaa suklaapuuroa, voit lisätä keittovaiheessa puuron sekaan hieman suklaalastuja ja vaikkapa pikku lorauksen kermaa.

Koska haamuperheet kummittelevat öisin ja nukkuvat päivisin, he syövät aamupuuronsa illalla!

Puurot ovat tärkeässä osassa Tassulan iloisessa keittokirjassa, sillä valmistamme myös Martan omenaista marjapuuroa, Mansikkamannapuuroa sekä Ohrauunipuuroa, jota Suomessa on syöty terveydeksi sukupolvesta toiseen. Ja mikäpä puuron kanssa paremmin sopisikaan kuin Marjastajan soppa ja ellei puuro maistu voi syödä vaikka Kapteenin kesäkiisseliä, jossa käytetään raparperinpaloja sekä omenamehua. Nythän raparperit ovat juuri parhaimmillaan!

Nuorta kokkia saattaa kuitenkin kiinnostaa Ohjaustehostinomeletti, joka siis tarkoittaa munakasta:

(yhdelle nälkäiselle kartanlukijalle)
3 munaa
3 rkl vettä, maitoa tai kermaa
pieni ripaus valkopippuria
1,5 tl suolaa
paistamiseen 1 rkl rasvaa

1. Riko kananmunat kulhoon. Lisää neste ja mausteet ja sekoita vispilällä tasaiseksi.
2. Kuumenna paistinpannulla tilkka rasvaa. Kaada munaseos pannulle ja sekoita muutamia kertoja lastalla tai puuhaarukalla niin, että teet munakasmassaan kahdeksikon muotoista kuviota.
3. Kun munakas on alkanut kiinteytä, laita paistinpannuun kansi päälle ja kytke levy pois päältä. Munakas hautuu hetkessä kypsäksi jälkilämmöllä. Valmiin munakkaan pinta on vielä mehevän kostea.

Hakkarainen ystävineen valmistaa myös Voimajuomia, kuten Hedelmäherkkua, Ruista ranteeseen, Pirtelöä, Mansikkapiimää, Marakattimaitoa, Tropiikin aurinkoa ja Mustikkamaitoa, jota viime mainittua meistä lienee jokainen nauttinut mustikka-aikaan heinätöiden jälkeen tai meren rannan kallioilla tai...

Tässä pientä kokkia keittiöön houkutteleva kirja! Ja kannattaa päästää myös pojat ruuan valmistuksen ääreen, vaikka he eivät aina jälkiään niin muistaisikaan siivota. Minä tein paljon poikani kanssa yhdessä ja nyt hän on minua paljon etevämpi kokki! Tyttärelle olen puolestani valmistanut kirjan kaikista omista resepteistäni ja kun hän avaa Herkkuja äidin keittiöstä, hän muistaa meidän ikimuistoiset tuntimme ison pöydän ääressä keskustellen, kynttilöiden liekkien tanssin, sen että olimme ihan läsnä ja vain toisillemme. Kerran viikossa aika katosi ja muu maailma jäi jonnekin...  Hyvä ruoka kokoaa perheen, antaa lapselle ja nuorelle tunteen aidosta kuuntelemisesta, kantaa rakkaita muistoja sekä kokemustunnetta siitä mitkä asiat ovat tärkeitä: perhe, rakkaus ja hyvä ruoka!

*****

Muut lukemani ruokakirjat löydät täältä

Pilvikirsikka - kevään ja syksyn puukaunotar

Pilvikirsikka, 'Prunus pensylvanica', on yksi ehdottomista puusuosikeistani. Näin ko. puun ensimmäistä kertaa eräänä syksynä tullessani ulos saksan kertauskurssilta Jyväskylässä. Ihmettelin miehelleni, että missä puussa voi olla noin upea ruskaväri. Seuraavana vuonna kävelin harjukaupungin kävelykatua valkoisten kukkien vaahdossa ja kun palasin kotiin soitin kaupungin puutarhurille ja kysyin, että mitä ihmeen kaunista puuta kaupunki on istuttanut sinne sun tänne. No, sehän on tämä pilvikirsikka, kevään varhainen kaunotar, katseenvangitsija, joka vaatii huomionsa myös syksyllä, sillä pilvikirsikan ruskaväri on uskomaton:

Se, miten aikainen tämä puu on kukkimaan eli kukkii nyt samaan aikaan muutaman lehtomme rajalla olevan tuomen kanssa, näkyy alla olevasta kuvasta, jossa mukana kallion reunalla vielä valkovuokkoja sekä takana olevassa penkissä narsisseja:

Vasemmalla näkyvät omenapuut (keltakanelilajike), jotka ovat vasta aloittamassa kukintaansa. Tämä keskipihan pilvikirsikka on istutettu keväällä 2008. Samaan aikaan istutimme pilvikirsikan etupihalle. Tässä etupihan puu nyt:

Tässä näkyy kärsimätön luonteeni, sillä tämä puu ei ole vielä aivan auki, mutta en voinut pidättyä, koska takana ovat tulossa jo lemmikit sekä jos aiot istuttaa tämän kaunottaren, tee se nyt. Tämän etupihan puun aion kuvata teille tähän postaukseen vielä ruskaväreissä ja ehkä täydessä kukassa. Ruskaväreissä siksi, että kun kävelin normaalia lenkkireittiäni näin tämän:

Pilvikirsikan voi siis kasvattaa myös tällaisena pehkona ja meille on tulossa alapihallemme nyt vastaava eli annamme yhden neljästä pilvikirsikastamme kasvaa pehkona. Olen kuullut, että nämä joko tekevät sivuversoja tai eivät. Ystäväni osti mökille pilvikirsikan, jonka toivoi versovan pehkona: Siitä tuli kaunis puu. Toisen hän osti kaupungissa olevan etupihansa sisääntulonaa ja toivoi siitä kaunista pikkupuuta: Siitä on tullut näyttävä pehko;-) Kauppapuutarhan kasvimääritelmässä tästä puuusta sanotaan, että pilvikirsikan kasvupaikkavaatimukset ovat tuore, ravinteikas puutarhamaa. Kasvikuvaus on: " Hillittykasvuinen pienehkö puu. Runko vaaleanruskea, kiiltävä, tuohimainen. Valkoiset kukinnot pitkin oksia. Kukkii runsaasti kesäkuussa. Pienet punaiset marjat. Lehdet pitkät ja kapeat, syysväri kaunis vaaleankeltainen. Kestävä tuholaisia vastaan." Meillä tämä on mennyt hiukan toisin. Puut kasvavat nopeammin kuin luulimmekaan, mutta onneksi on tilaa. Kukinta on todellakin tiheä, mikä siis totta, mutta kukkivat meillä jo toukokuun lopulla, vaikka olemme tällä saarellamme vyöhykettä III. Pilvikirsikan kestävyysvyöhykkeiksi on ilmoitettu I-VI. Ruskaväri sen sijaan on paljon luvattua parempi kuin vaaleankeltainen, sillä olemme löytäneet kaikkia sävyjä oranssista punaiseen. Ja tämän pikkupuun ruska on hidas nautinto: Kestää kauan! Tässä keskipihan puumme kuvattuna viime syksynä parvekkeeltamme:

Tässä alla sama puu vuotta vanhempana viime viikonloppuna samasta paikasta kuvattuna:

Pakko kertoa, että kuva oli niin nurin ja kun kääntelin sitä sain sen toiselle puolelle kalliotamme eli siis tuo harmaa kallio on oikeasti vasemmalla puolella;-) En ehdi enää tämän kanssa pelata, sillä puutarha odottaa jo minua.

Tässä sama puu kuvattuna tunti sitten ja nyt on kalliokin siellä, missä pitää...Onneksi sain taas tänään R.:n nauramaan. Hän päivittelee nyt, että osasin ollenkaan kääntää kuvaa, mutta tuo kalliojuttu...;-)

Alla minä Merin kuvaamana sinä toukokuisena pilvikirsikkapäivänä, jolloin soitin harjukaupungin hortonomille. Koko kävelukatu oli täynnä valkoisten kukkien vaahtopilveä:

Ja alla vielä keskipihan pilvikirsikkamme ilmeisesti ensimmäisenä syksynään ennen täyttä ruskaa:

Tämän kuvan tilalle tai lisäksi, saatte syksyllä samasta kulmasta otetun, jossa mukana kartiovalkokuusen takana oleva pilvikirsikka:

Oikealla näkyvät mongolian vaahteran oksat. Niitä meillä on kolme etupihalla. Yksi saa oranssin, toinen punaisen ja kolmas keltaisen ruskavärin. Oikealla näkyy myös nuori kuutamohortensia ja vasemmalla vanhat syyshortensiamme

Liitän tämän nyt Leena Lumi's Flower Power -postaukseen, jossa voit lukea lisää kasveista, joita meidän puutarhassamme kasvaa.

*****

Tässä keskipihan pilvikirsikkamme viidentenä vuotenaan. Viime loppusuvesta olimme pakotetut leikkaamaan tästä puusta valtavat alaoksat, jotka suorastaan estivät kulun hedelmäpuutarhaamme. Onneksi tiesimme, että jos pilvikirsikkaa leikkaa, siihen pätee sama kuin kirsikka- ja luumupuihin eli leikataan syyskesästä tai syksyllä ei ikinä keväällä kuten omenapuita. Nyt toivomme, että emme enää joudu leikkaamaan ja pihavalokin mahtuu nyt olemaan tuossa toisin kuin oli viime suvena, jolloin iso oksa painoi valaisinta. Ihana, ihana puu, mutta ei mikään hillittykasvuinen. Nyt siis menossa suvi 2013.

 Tässä sama puu parvekkeen pohjoispäädyn kera. Sungrade-grillikatos on juuri asennettu ruokakatokseksi, sillä valokate ei ollut meidän juttu. Grilli on talon mittaisen parvekkeen toisessa päädyssä ja siellä grillataan kaikilla keleillä jättimäisen auringonvarjon suojissa tai ilman.

Ja sama puu, mutta nyt kallioltamme kuvattuna.

Tässä syyslokakuulla sateella. Villiviini kiertää jo ruokakatosta ja pilvikirsikka on katoksen tukipylvään takana.

pilvikirsikkaterveisin
Leena Lumi

PS. Ja näistä lähikuvista näette, miksi pilvikirsikka on kaukaa katsottuna niin taiteellinen kukkiessaan

Kukat ovat täydellisen tiheässä ja lehdet ovat vasta tulollaan. Meillä eivät edes kirsikka- ja luumupuut kykene vastaavaan kukkatiheyteen omenapuista nyt puhumattakaan.

Nyt on kesäkuu 2014 ja surukseni kerron, että näissä kuvissa eniten esitelty pilvikirsikka eli tuo ensimmäinen, upein ja keskipihalta ruokaterassillemme kurkotteleva, menehtyi lumettomaan talveen! Oli kauheaa kaataa se ja sitten mietimme, että mitä tilalle. Emme osanneet ajatella siihen mitään muuta kuin pilvikirsikkaa eli aloitamme alusta:

Pienokainen on tuo pieni törö kartiovalkokuusen ja valaisimen takana. Kuvaan pikkupuuta lisää syksyn ruskassa eli aivan kuin ympyrä sulkeutuisi tai joku kiertäisi kehää, sillä tämä eniten seurattu pilvikirsikka on kuvattu teille tähän juttuun ensimmäisenä syksynään ja otan tänä syksynä samasta suuunnasta ruskakuvan. Se kuva on kymmenes ylhäältä laskettuna eli olin niin innoissani että kuvasin jo ennen kunnon ruskaa;)

Heinäkuun 17. pvä 2015 ja kuvakulma sama kuin jutun kuvassa 10. Sen jälkeen on paljon vettä virrannut ja etenkin kasveja. Meillä on tähän kevääseen asti ollut koko ajan neljä pilvikirisikkaa ja kaikkein komein on ollut tuo lampun vieressä ollut, joka jo oli about 7 vuotta. Jos minulta olisi kysytty, mistä pilvikirsikasta vähiten luopuisin, niin ikinä en juuri tuosta! Luulimme että edellistalven lumettomuus vei sen ja ostimme tilalle uuden. Tänä keväänä se kuivui ihan silmissä, vaikka maa oli kosteaa ja kaikki piti olla hyvin. Olin aika epätoivoinen, mutta sitten sain kuulla luottopuutarhuriltani, että joskus kirsikkasukuiset puut tai jopa omenapuut voivat alkaa erittää omasta juuristostaan jotain bakteeria tms. joka lopulta tappaa puun. Siihen samaan paikkaan ei saa sitten istuttaa samansukuista puuta, jos mielii sen isoksi saada. Tuolta jostain varjoliljojen välistä pilkottaa nyt päärynäpuu Pepi, joka lupaa aikaisia ja mehukkaita hedelmiä, mutta vasta muutaman vuoden päästä. Jos siihen tulee luvattu ruskaväri kuvaan sitä ja tieytysti alan muutenkin seurata. Meillä eivät pilvikirsikoiden tarinat tähän välttämättä lopu, sillä etupihalla on yksi, naapurin rajalla toinen ja kolmas on alapihalla kaarisillan kohdalla. Tämä keskipihan vain oli kaunein...ja sen kukat näkyivät jo minulle makkariin. Niin monta juttua ja tämäkin kertovat, miten paljon pidin tuosta puusta juuri tuossa...

Heinäkuun 6. pvä ja kuvakulma edellisen pilvikirsikan vierestä eli katso oikea reuna. Kuvattu siis pergolan sisältä alapuutarhaan päin. PäärynpuuKAAN ei selvinnyt tuossa lampun vieressä, joten kohta emme tajua mitään, mutta nyt siinä on rautatieomenapuu. Tosin tammikuu oli poikkeuksellinen: Meillä oli 3 viikkoa -30 astetta ja aivan lumetonta. Viimeksi koimme saman täällä tammikuun alussa 1987. Emme saa koskaan tietää, että talviko vei nuoren päärynäpuun, mutta halusimme nyt sitten kokeilla jotain sellaista, mitä emme olleet ikinä edes aikoneet. Meillä on suuri tontti ja paljon suuria metsälehmuksia ja muutenkin suuria puita, mutta ajatukseni on muuttunut niin, että haluan enemmän kerroksellisuutta eikä se tarkoita vain isoja ja pieniä pensaita vaan myös pieniä puita. Etupihallakin on kaksi helmiorapihlajaa...

Lisää pilvikirsikasta...

HENKEÄSALPAAVA

”Sinä olet siis Kate”, Greg sanoi viettelevästi.

”Ilmeisesti.” Megan oli iloinen, kun ääni oli kuulostanut niinkin vakaalta.


”No, ”ilmeisesti”, Greg toisti ja kuulosti ihan CSI Miamin David Carusolta, ”minut on lähetetty kesyttämään sinut.”


Megan tunsi poskiensa lehahtavan punaisiksi. Sen sijaan, että olisi painanut katseensa ja alkanut plärätä roolivihkoa, hän kallisti päätään keimailevasti ja katsoi suoraan Gregin tummiin silmiin. ”Niinkö?” hän kuuli sanovansa. ”Onko sinusta siihen?”


Seurasi hetken hiljaisuus. Ruskeat silmät sädehtivät. ”Voi, aivan varmasti.”


Suloinen teinikohtaus on Torrancen abiturienttiluokan näytelmäharjoitusten tunnelmista. Koulun oppilas Liana Martin on murhattu ja ilmaisutaidon opettaja Lipsmanin mielestä Kiss me Kate –näytelmän harjoitukset päihittävät mennen tullen kaiken maailman terapiat. Pääosiin valitut opettaja Sandy Crosbien tytär Megan ja komea Greg vain ottavat roolinsa enemmän kuin tosissaan…


Joy Fieldingin trilleri Henkeäsalpaava (Heartstopper, WSOY 2012, suomennos Kristiina Savikurki) on kaikkea muuta kuin suloinen, sillä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Vahvan trillerin tyyliin teoksessa vuorottelevat perhe- ja etenkin koulumaailmajaksot Tappajan päiväkirjan kanssa. Pääsemme siis heti sarjamurhaajan pään sisälle, mutta emme saa tietää kuka hän on ja ehdokkaita on monia hyvinkin sopivia, mutta minäkin, kokenut dekkarien lukija, sain tietää ratkaisun vasta viime hetkillä, mikä on tietysti yksi laatudekkarin ominaisuus.


Joy Fielding ei ole mikään uusi kirjailija vaan hän on dekkarikuningatarsarjaa kirjoitettuaan jo kahdeksantoista menestystrilleriä, joista jokainen on vuorollaan ollut USA:n listojen huipulla. Fieldingin tavaramerkki on se vahvin: Hän osoittaa, miten kenelle tahansa meistä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Arkipäivä vuorottelee todella puistattavan kauhun kanssa. Henkeäsalpaavassakin voi kuvitella alkuun lukevansa vain yhtä avioerotarinaa, jossa tohtori Ian Crosbie tekee vaimolleen Sandylle ilkeän häntäheikkitempun. Ensin hän houkuttelee kunnon talvista ja lumesta pitävän vaimonsa muuttamaan New Yorkin osavaltion pohjoisosasta Floridan Torranceen ja sitten jättää Sandyn yksin vastaamaan kahdesta murrosikäisestä lapsesta ryhtyäkseen itse nautiskelemaan silikonihinkkien autuudesta. Sitä voi tuudittautua tällaiseen ellei Tappajan päiväkirja tulisi tätäkin ennen ja aina väliin ja ellei Sandy valppaana opettajana huomaisi pohjavirtoja tai ainakin hän luulee ne huomaavansa, kunnes…

Tutkijana häärii seriffi John Weber, jolla on itsellään kotiongelmia sekä tyttärensä Amberin että vaimonsa Paulinen kanssa, sillä kunnon seriffimme tuntee samat silikonit kuin Sandyn mies Ian, josta Sandy ei ole vieläkään saanut otettua virallista eroa. Mitä ihmettä tämä nainen oikein odottaa! Ja kaiken aikaa kulisseissa häärii tappaja, joka merkitsee kaiken päiväkirjaansa jopa kehdaten ihmetellä muiden mukana tapahtumien kulkua:

Oliko vain ajan kysymys, ennen kuin nuorten naisten mätäneviä ruumiita alkaisi nousta kuin outoa orasta ympäri Alligator Alleyn? Riehuiko Floridan eteläosassa mielipuoli? Ja siinä tapauksessa, oliko tuo mielipuoli joku vieras vai tuttu?

Henkeäsalpaava ei ole brittiläisen tyylikästä murhadraamaa, vaan sitä kuorruttavat sen maan otteet, jossa rikollisuus on huippukorkeaa, naiset eivät uskalla kulkea yksin iltaisin kaduilla ja Ted Bundy on kaikkien tiedossa. Fieldingille eduksi ja vahvuudeksi on monta seikkaa, joista yksi on se, että hän osaa pitää henkilömäärän kohtuullisena, tempon sopivana, tuo mukaan arkiarkea ja päästää lukijan heti murhaajan pään sisälle. Fielding on myös taitava kirjoittaja, joten yhtäkään sivua en antaisi pois. Ja onneksi poliisitutkinta on ’poloisen’ seriffimme kontolla, joka tuo asiaan oman mausteensa. Olen varmaankin joskus jossain lukenut Fieldingin trillereitä, mutta siitä on aikaa. Mikä tuuri kohdata juuri tämä Henkeäsalpaava, joka on kirkkaasti sukua eräälle brittidekkarille, joka minulla kuuluu elämäni kymmenen parhaimman dekkarin listalle! Tietenkään en voi sanoa mille, sillä paljon jännityskirjoja lukevat arvaisivat jo siitä tiedosta tämän kirjan murhaajan, joten vaikenen tässä kuulaassa yöilmassa, sillä jossain laulaa nuori tyttö äänellä, joka solisee kuin vuoripuro:

Voitko pelastaa minut aamulla?


Täytyy taas istahtaa ja jano sammuttaa. Ennen kuin rajan ylitän, voitko sen asettaa?

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku Rachelle

HELEÄÄ HELLUNTAITA JA VIELÄ KERRAN KYSYMYKSIÄ...

Olen jo vastannut täällä 11 kysymykseen, mutta sitten sain vielä kolme haastetta, joihin yritän vastata tässä, mikäli pystyn. Kiitos haastajille! Yllättäen puutarhakysymykset kävivät minulle vaikeimmiksi;-) Puutarhakysymyksiin haastoi Arkiporinaa, joka tosin heti totesi, että vastata voi vaikka yhteenkin vain. En nyt jatka näitä kenellekään, mutta jos joku haluaa ottaa, niin olkaa hyvät.

Arkiporinaa kysyy mm.:

Monet puutarhaihmiset tykkäävät kirjoittaa. Mikä yhdistää kirjoittamisen ja puutarhan?

No tietysti luovuus!

Mikä on puutarhaunelmasi yhteen lauseeseen tai sanaan tiivistettyänä?

Villin naisen villi puutarha.

Mikä oli ensimmäinen kasvi, jonka istuttamisen muistat ja miten sen kasvin kävi?

Tuoksuherne ja kasvoi hyvin.

Mikä on suhteesi tunkioosi, kompostiisi, kompostoriisi?

Intohimoinen! Se on niin intohimoinen, että olen ollut kompostoinnista jopa maakuntalehden haastattelussa. Meillä kaikki muuttuu mullaksi. Ja sitä tulee paljon.

Mikä on mielestäsi pahin rikkaruoho?

Se, jonka nimeä en tiedä. Sain sen toisesta puutarhasta lahjana tuodun kukan mukana. Kukan antaja itse kertoi myöhemmin, että hänellä on sitä rikkaruohoa kaikkialla, vaikka mitä tekisi. Sen lehti näyttää kuin porkkanan lehdeltä ja juuri kasvaa tiukasti suoraan alaspäin. Tämän jälkeen kukaan ei ano minulta enää pesuvatikaupalla lemmikkejä;-)

Valkoinen leinikki kysyy mm.:

Elätkö unelmaasi vai unelmoitko elämääsi?  Teen molempia!

Mikä eläin on lähinnä sydäntäsi?  Koira.

Mikä oli lapsuutesi haaveammatti? Eläinlääkäri.

Mitä pelkäät? Unelmien katoamista.

Musta vai valkoinen?  Riippuu asiasta.

Mikä on horoskooppimerkkisi ja kuvaako se sinua? Olen härkä ja täysin kuvausten mukainen. Olen itsepäinen aina härkäpäisyyteen asti, toisaalta olen myös hirveän sisukas, haluan olla koko ajan kädet mullassa tai luoda jollakin tavoin kauneutta. Ystävänä olen luotettava, mutta myös omistuhaluinen. Takarivin tytön roolissa olen huono, sillä otan helposti johdon ja olen hyvä innostamaan muita parempiin suorituksiin. Olen tunteellinen ja herkkä ja nouseva merkkini rapu aiheuttaa minulle joskus jopa melankoliaa. Mikä dilemma, että mieheni, joka on rapu, on nousevalta merkiltään härkä ja hän on taas saanut härän itsepäisyyden...

Oletko urbaani city-ihminen vai nautitko maaseudun rauhasta? Haluan olla liki luontoa ja luonnon rauhaa.

Minkä taidon haluaisit opetella? Purjehtimisen.

Kenet haluaisit tavata? Monia...

Minkä asian muuttaisit maailmassa? Kaiken naisiin kohdistuvan sortamisen sekä eläinten kaltoin kohtelun.

Elämä rakastettuni kysyy 11 kertaa: Mistä olet elämässäsi kiitollinen?

1)  Löysin sielukumppanin.
2)  Meri on niin...Meri;-)
3)  Olga jaksaa vielä...
4)  Äiti selvisi syövästä.
5)  Saan asua saarella.
6)  Olen saanut matkustaa Eurooppaa pitkin ja poikin.
7)  Sain oman Salaisen Puutarhani.
8)  Jaksan aina ilahtua suvisateesta...
9)  Minulla on Bessu, jonka kanssa saan olla vaikka mitä.
10) Minulla ei ole ikinä tylsää.
11) Unelmista, sillä ilman niitä...

Heleää helluntaita kaikille!

Love
Leena Lumi

Voi itku! Menkää katsomaan koko kuvasarja Sarpun oravavauvoista tänne ja lukekaa juttu. Tämä pieni on leikistä uupunut ja ottaa iltapäiväunet, mutta kun tästä herätään niin...

Sanna Pelliccioni&Loviisa Kangas: Punajuuri - Ruokaohjeita ja ideoita

Omistan intohimoisen suhteen punajuureen! Niinpä ollessani kerran serkkuni pöydässä ja saadessani alkukeitoksi punajuurikeittoa, pyysin lisää ja mielessäni ajattelin, että ’kunpa voisin syödä vain tätä ja jättää pääruoan väliin.’ Kellarissani on aina purkki etikkapunajuuria, niitä pieniä, pyöreitä, makeita. Kun elämä kolhii, menen kellariin haarukka mukanani ja syön suoraan purkista punajuuria, elämän eliksiiriä! Kaupasta ostan lisukkeeksi valmista punajuurisalaattia, jossa on piparjuurta ja eihän joulupöytää voi olla ilman rosollia…

Sanna Pelliccioni ja Loviisa Kangas ovat tehneet hurmaavan kirjan Punajuuri – Ruokaohjeita ja ideoita (Gummerus 2012), jossa he monin tavoin tuovat esiin tämän herkullisen ja terveellisen juureksen monipuolista käyttöä. Kirjan alussa Sanna toteaa punajuuren taipuvan pastaan, piirakkaan, keittoon ja kuskusiin ja saapa siitä tumman suklaan kera jopa suussa sulavaa kakkua. Sitten ääneen pääsee Sannan äiti, Anneli Niemelä, joka hauskasti kertoo lapsuudenkokemuksistaan punajuurenviljelyssä maatalouskerholaisena:

Ja sitten jännittävää odotusta. Vihdoin alkoivat sirkkalehdet ponnistautua ylös mullasta, sitten ensimmäiset kasvulehdet, ja kun taimet olivat muutaman senttimetrin mittaiset, päästiin harvennusvaiheeseen…


Viikkojen kuluessa työ alkoi palkita tekijäänsä. Taimet kasvattivat punaisen ruodin, vahvat tummanvihreät lehdet ja mehevän juurimukulan. Kuivina kausina…

Punajuuri kaikissa muodoissaan maistuu minulle. On maistunut pienestä pitäen jopa siinä määrin, että valkoisen posliinipotan…

Tämä Annelin kertomus Pohjois-Pohjanmaalta on niin hauska, sillä olen itse vuonna kirves ja kivi hoitanut 4H-palstaa Satakunnassa ja muistan hyvin saviheinän kitkemisen, kastelut ja sitten sadon odotuksen. Meidän piti pitää sadosta myös tarkkaa kirjanpitoa…Siis punajuuri on myös nostalgiaa, mutta tuokaamme se tähän päivään ja innostakaamme myös muita tähän terveyspommiin, joka sisältää kaliumia, kalsiumia, magnesiumia, natriumia, kuparia, rautaa ja sinkkiä. Siinä on myös paljon vitamiineja, kuten B-vitamiinia, joten ei mikään ihme, että punajuuren syönti kellarissa rentouttaa niin ihanasti. Punajuurta on käytetty myös lääkkeenä mm. hammas- ja päänsärkyyn sekä maksa ja munuaisvaivoihin. Onpa siitä ollut apua myös ihottumissa, flunssassa ja hermostohäiriöissä.


Sannalla ja Loviisalla on selvästi ollut hauskaa kirjaa tehdessään ja se hauska leviää myös lukijalle. Sanna kirjoittaa innoittavasti ja Loviisan kuvat täydentävät herkullisesti. Punajuurella värjätyt langat ovat niin upeita, että…Saamme 10 punaista faktaa ja sen jälkeen alkavat alkuruoat ja lisukkeet, joista minä valitsisin Kreikkalaisen punajuurisalaatin. Voisin tarjota teillekin, mutta kun söin jo kaiken. Suolaan upotetut punajuuret vuohenjuuston kera ovat myös maistuvat. Katso kannen kuva! Muumimammasäilöjä minussa heräsi kun pääsin Punajuurihilloon, jonka reseptin on kehittänyt Šašlikin taitava kokki:

400 g punajuurta
1 dl valkoista balsamietikkaa
40 g tuoretta piparjuuriraastetta
2 dl hillosokeria
ripaus suolaa
3 rkl rypsiöljyä kuullottamiseen


Kuori ja kuutioi punajuuret pieniksi kuutioiksi. Pane öljyä teräskattilaan lämpenemään hellalle. Kuullota punajuuria öljyssä muutama minuutti.


Lisää balsamietikka ja keitä 5 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää piparjuuri ja hillosokeri ja jatka keittämistä noin 15 minuuttia, kunnes punajuuret ovat kypsiä. Lisää hieman suolaa.

Purkita pestyihin, uunissa kuumennettuihin lasipurkkeihin. Punajuurihillon voi tarjota esimerkiksi savustetun kalan kanssa, kaalikääryleiden tai lihapadan lisukkeena.


Vakuutan, että on herkkua, sillä punajuuren ja piparjuuren liitto on kirjoitettu tähtiin!

Alkupalojen ohella kirja tarjoaa siis hillot ja säilykkeet, mutta myös keitot, juomat (mm. Beetroot Margarita), laatikot, leivät ja levitteet, lisukkeet, makeat leivonnaiset, naattiruuat, pastat, risotot ja kuskusit, pihvit ja pyörykät, piiraat, pikkusuolaiset, punajuurta á la, salaatit ja vegaaniset ohjeet. Kirjan taitto ja graafinen asu on hurmaavan raikas ja siitä vastaa Sanna, jonka oman suosikkireseptin mukaan valmistamme viikonlopuksi Risotto Rosaa:

1 sipuli
2 keskikokoista punajuurta
2 valkosipulinkynttä
2 rkl oliiviöljyä
450 g risottoriisiä (esim. Arbusi)
0,5 dl kuivaa valkoviiniä
1 l kuumaa kasvislientä
1 dl parmesaaniraastetta


Kuori ja silppua sipuli. Kuori ja raasta punajuuret karkeaksi raasteeksi.


Kuumenna öljy kattilassa tai tilavassa paistokasarissa. Kuullota silputtu sipuli ja kokonaiset kuoritut valkosipulinkynnet öljyssä. Lisää riisi ja kuullota miedolla lämmöllä, kunnes se on läpikuultavaa. Kaada joukkoon valkoviini ja anna kiehahtaa, kunnes viini on imeytynyt riisiin.


Lisää punajuuriraaste ja sekoittele. Lisäile kuumaa kasvislientä pari desilitraa kerrallaan ja sekoittele välillä.

Risotto on valmis noin 25 minuutissa, kun kaikki neste on imeytynyt riisiin. Poista lopuksi valkosipulinkynnet ja sekoita kevyesti joukkoon parmesaaniraaste.

Sanna on omistanut kirjansa näin:


Mummulleni Hilja Björnille, jolla oli aina purkki punajuuriviipaleita kylmässä.

Me omistamme nyt tämän innostavan ruokakirjan itsellemme, ystävillemme, tyttärillemme…ja pidämme visusti vaarin, että meillä on tarjolla pöydässämme vaikka punajuuri-vuohenjuustolasagnea, mutta kylmässä aina myös se maaginen purkki punajuuria, sillä koskaan ei voi tietää, milloin sille tulee kova tarve.

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

KULLEROITA ODOTELLESSA MINÄ...

Kulleroita odotellessa päiväni kiitävät kuin huumassa. Olen iltaisin niin poikki, että eilen en jaksanut lukea sivuakaan. Fyysinen työ puutarhassa takaa armottoman nopean nukahtamisen ja vieläkään ei ole vuorokauteeni tullut lisää tunteja. Nyt odotan oman puutarhani ihmeitä sekä niiden puutarhojen, joihin ehkä pääsen kurkistamaan. Yhdessä käyn tosin jo joka toinen päivä, joten liikettä on. Eilen tajusin yllättäen, mitkä kukat sopivat suuren kalliomme koloihin. Meillä nimittäin kävi Puutarhaneuvos, joka kehoitti minua istuttamaan koloihin jotakin. Samalla reissulla hän toi tämän:

Muistatte ehkä kuivannäköisen tikun, jonka istutin viime syksynä etupihalle hyvin epäileväisenä ja suojasin annettujen ohjeiden mukaan syksyn lehdillä. Nyt vihdoinkin tikku on alkanut elää ja kuvaan sitä myöhemmin teille. Tästä pitäisi tulla ruusu. Joku etelän kranttu kaunotar...Tätä on Suomessa kaksi kokeilussa ja minulla on tällä saarella toinen koeasema;-)

Siis jäin siihen, että keksin eilen istuttaa kalliomme koloihin, en suinkaan värikästä sammalleimua, vaan lehto-orvokkeja, joita sitten eilen siirsin kottikärryllisen omasta lehdostamme ja tein istutukset. Ehdin jo äsken vilkaista, että ovat terhakkaasti pystyssä. Kamera ei anna ulos orvokkien viehkoa väriä, mutta ehkä kuitenkin aivan täydelliset sydämenmuotoiset lehdet. Tämä kukka on kaunis kukkimattakin, mutta kukkii silti melkein koko kesän.

Te tiedättekin jouluruusuni kuukahtamisen heti istuksen jälkeen. Sain sen hengissä ruukussa joulukuulta puutarhaan, mutta ehkä muutama toukokuun kylmä yö oli sille liikaa. Sitten sain Pepiltä kuulla, että tätä kaunotarta myydään keväisin ja ajoinkin heti Viherlandiaan ja nyt minulla on yksi valkoinen ja kaksi tummanviininpunaista. Piti olla kaksi valkoista ja yksi punainen, mutta valkoiset olivat jo vähissä. Ensi vuonna jatkan, jos nämä talvehtivat hyvin. Kuka haluaa tietää jouluruusun historian, löytää sen kirjasta Satu Kukkameri ja lumen ihme. Liitin muuten kirjan puutarhakirjoihini. Kirjassa Helle kertoo tarinan kukasta Helleborus niger ja loppu on kaunista legendaa:

"Olipa kerran pieni tyttö, joka oli niin köyhä, ettei voinut hankkia lahjaa Jeesus-lapselle Beetlehemiin. Tyttö seisoi talviyönä kylmässä hangessa itkemässä. Siihen, mihin tytön kyyneleet putosivat, kasvoi myöhemmin ihana kukka nimeltä jouluruusu, Helleborus niger."

Tässä suosikkikukkani lehdykkä kantaa kauniisti kastehelmeä, yön timanttia. Kyseessä akileija, keijukukka, johon kastehelmet ovat yhtä tykästyneet kuin poimulehteen. Hetki vielä, niin pääsemme ihmettelemään, mitä värejä tänä vuonna saamme ihmetellä...

Jotenkin mennyt talvi on ollut ihanteellinen kaikille kasveille. Vuosia sitten alpeilta tuomani esikot ovat röyhähtäneet hurjaan kasvuun ja leviämiseen. Vaikka en ole kovastikaan keltaisen ystävä, niin esikonkeltainen menettelee hyvin etenkin kun kaikkialla on hurjasti levinnyttä sinistä scillaa.

Ja tässä Tuijalle valkolehdokki, sydänsuven kuningatar, yön tuoksuva valtiatar. Tuija kysyi minulta, millainen on valkolehdokki ja kaikki määrittelyt taisivat nyt tullakin paitsi, että tämä kasvi on rauhoitettu ja kuuluu kämmekkäkasveihin. Onneksi lehdossamme kukkii tämä viettelijätär. Meillä on tämä, mutta Tuijalla on pinkki jouluruusu. Toivottavasti suvikeiju tuo myös Tuijalle valkolehdokin...

Nyt siis vain kuljemme kohti suvea nauttien näistä hellänsopivista lämpötiloista, jotka pitävät minut tiiviisti ulkona. Yritän tänään jaksaa lukea hirrrrrveän jännittävää kirjaani, mutta viikonlopuksi saatte hieman yllättävän ruokakirjan. Ja nautitaan kaikki välillä tätä kevään herkkua:

Vielä tuli mieleeni tässä hypähtelevässä tekstissä, että jos joku nyt miettii kivikkokasveja, niin tässä on minusta yksi kaunis ja jotenkin luonnonmukainen valinta, ei niin silmille hyppäävä. Kyseessä on patjarikko:

Love
Leena Lumi

PS. Täältä löydät lisää puutarhaani.

PPS. Tätä on nyt rinteissä sekä lehdossa runsaasti. Nimi on joko Texas, Dallas tai Tahiti. Ei voi muistaa, kun on näitä yli 25 vuotta kaikkia istuttanut:

Oma suosikkini on kuitenkin hienostuneen tuoksuinen runoilijan narsissi eli Poeticus Actae:

Ja tässä Sir Winston Churchill: