Karen Cleveland: Koko totuus

Matt on valittu kohteeksi.

Siihen mennessä kun olen auton luona, sormet jääpuikkoina ja hengitys höyryten pieninä valkoisina pilvinä, olen varma asiasta.

Matt ei olisi ensimmäinen. Venäläiset ovat kuluneena vuonna olleet aggressiivisempia kuin koskaan.

Voi luoja, koko tässä jutussa on viime kädessä kyse rahasta. Inhoan sitä, että kaikessa on loppujen lopuksi kyse rahasta.

Meillä saattaa nyt tehdä tiukkaa, mutta Ella on jo melkein esikoulussa. Kaksoset muuttavat kohta pois koulun vauvahuoneesta, ja taaperoiden huone on halvempi. Ensi vuonna pärjäämme paljon paremmin, tämä on vain rankka vuosi. Me tiesimme, että tästä tulisi rankkaa.

Karen Clevelandin vakoojatrilleri Koko totuus (Need to Know, Gummerus 2018, suomennos Maija Kauhanen) on paljon, paljon enemmän kuin perinteiset vakoojatarinat. Tiedättehän ne kovatempoiset agenttitarinat, joissa riittää vauhtia, upeita autoja, veneitä, kauniita naisia, valehtelua ja kaikkea sellaista, joka ei millään tavalla tunnu koskettavan tavallisen ihmisen arkea. Niistä en ole kiinnostunut, joten oli ihme, että lukaisin kirjasta pari ensimmäistäkään sivua Clevelandin dekkarista ja sitten vain luin. Aloitus vahvisti, että kirja nitoi aivan tavallisen naisen, jolla on neljä lasta, kaikellaan kiinni vastavakoiluun. Tämäkin vain siksi, että Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija. Vaikka hänen tehtävänsä on paljastaa venäläisagenttien soluja, se on kuitenkin toimistotyötä, josta hän palaa iltaisin rakkaaseen kotiinsa neljän lapsensa ja miehensä Mattin luokse. Eräänä päivänä hän löysi uuden solun ja näki viisi kuvaa ja yksi näistä oli...

Tuntuu kuin maa katoaisi altani. Kuin putoaisin, ajelehtisin, leijuisin tilassa, jossa näen itseni ja sen mitä tapahtuu mutta jossa en itse ole, koska tämä ei ole todellista. Korvissani kuuluu outo pirisevä, särisevä ääni.

Kirja on niin hyvä, että kustantajallakin on ollut varaa paljastaa mainoksissa ja takakannessa tarinasta varsin paljon jännityksen siitä kärsimättä. Tämä johtunee kirjan asettumisesta yläpuolelle tavanomaisen, kovaksikeitetyn, kiivastempoisen agenttitarinan. Teoksen kirjoittaja on nainen, joka on osannut tuoda vastavakoilutarinaan tavallisen perheen pyykit, ruoat, sotkut, lasten ongelmat, päiväkodin harmit, sekä tietenkin sen suurimman kysymyksen: Kuka hänen miehensä oikeastaan on?

Vivian ja Matt ovat tunteneet toisensa jo yli kaksikymmentä vuotta, heillä on neljä lasta ja tähän asti hyvin onnistunut avioliitto. Ainoa mitä Vivian on kovasti ihmetellyt, on Mattin sukulaisten täydellinen puuttuminen heidän elämästään. Heitä ei kuin ole.

Luemme tarinaa tarinassa eli vakoilutarina on myös avioliittokertomus. Arkea alkavat rasittaa kaiken muun päälle epäluulo, varuillaanolo, jatkuva uhka perheen ja etenkin lasten yllä. Tarinan tempo on se asia, jonka mukana hyväkin tarina joko kaatuu tai kohoaa. Karenin tempo on kaukana kiivaasta eli voimme keskittyä jännitysromaanin psykologiseen puoleen. Voimme keskittyä kannen kysymyksiin aviomiehestä eli onko Matt täydellinen aviomies, täydellinen isä vai täydellinen valehtelija? Kaiken lisäksi Vivianin työssä rasittaa se, että hän ei enää tiedä kehen hän voi luottaa ja mihin hän on valmis saadakseen pitää perheensä ja rakkautensa ellei sekin sitten ollut sumutusta...

Käännän katseeni pois, ulos ikkunasta, ja katson katulamppuja, kunnes ne ovat enää sumeita läiskiä. Matt on hiljaa,lapset ovat hiljaa, ja ainoat äänet ovat auton moottori ja tien hurina. Suljen silmäni. Tässä sitä ollaan. Tätä minä olen odottanut.Tuntuu melkein kuin olisin saanut osoituksen siitä, että olin oikeassa, mutta en tunne tyydytystä. En ollenkaan, vain tyhjyyttä. Ja taas kerran minusta tuntuu, että kaikki se mitä rakastan, kaikki se mikä on minulle tärkeintä tässä maailmassa ollaan ottamassa minulta pois.

*****

Tästä on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Syksyn kultaa ja...

Terveisiä länsirannikolta, jonne lähdimme jo torstaina! Perheen kanssa seurustelu ohitti lukemisen, joten sillä rintamalla nyt ainakin hiljaista. Oli tärkeämpää istua äidin puutarhassa kahvilla ja herkutella omenakakulla kera jäätelön. Porin torilta noudimme herkulliset, mehevät kantarellit sekä tietysti merilohta. Lohi valmistui uunissa kera babypinaattien ja sitruuna&pippurikerman. Sitä ennen päälle tietysti sitruunapippuria, suolaa ja heikkivainaan hyppysellinen sokeria.Lohi oli muhkea, joten uunissa 30 minuuttia. Vein äidille puutarhaan tuliaisiksi lyhtykoisoja, jotka somasti täydensivät muutamat tyhjät ison kukkapenkin aukkopaikat.

Kantarellit vain paistoimme pannulla kera sipulihakkeluksen ja ripauksen suolaa. Ja sitä sitten ruisleivän kanssa, oih! Ruoka jota valmistamme kantarelleista on kantarelli-pinaattifrittata, mutta tänä vuonna ainakin Keski-Suomessa on ollut niin kuivaa, että ei olla kantarelleja nähty. Yleensä voimme poimia niitä omasta lehdostamme...Porin torillakin osa myynnissä olevista oli aivan kuivia, mutta sitten löytyi myyjä, jolla riitti hyvälaatuista metsän kultaa...

Täältä löytyy kantarellipiirakan ohje.

Syksy on paras maalari, joka rohkeasti yhdistää mitä värejä haluaa. Tässäkin punaista ja vihreää...Sinikuunliljat ovat jättisuuria ja niiden alla siilien kupit, joille ne voivat saapua jo ensihämärän pudotessa. Kahisevat ja tuhisevat, syövät kipponsa tyhjiksi ja vielä jälkkäriksi napsivat muutamia kotiloita.

"...sinä laulujen tytär,
kesänruskea, virran paahtama
metsien lähde
ja puun alla levähtävä kirja.
Lähden sinun kanssasi 
ruusujen kaupungin kaduille
takanamme välkkyy sininen meri, 
ja illan hämärässä
siili kahisee
kuivien lehtien keskellä."

- Niilo Rauhala -

villiviinikaariterveisin
Leena Lumi

Olen harmissani, sillä törmäsin kirjaan, jonka fontti on sairaan pientä eikä kyseessä ole pokkari. Helpottelen harmistustani vaikka katsomalla tätä villiviinikaarikuvaa syyskuulta 2016....

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."

Otsikko tulee kirjailija L.M.Montgomerylta ja se osuu ainakin minua just kohden. Meillä syyskuu on omenoiden soseamista, omenapiirakkaa, terassilla ruokailua, syksyn värien ihailua. Illat ovat jo hämärät, mutta leppeät. Kukapa ei pitäisi omenoista, myös eläimet. Tilhi taitaa kuvassa nauttia kaneliomenaa

ja niistä mekin pidämme, sekä kelta- että punakanelista. Monet valittavat nyt, että mitä tehdä valtavan omenasadon kanssa. Meillä ei ole sitä ongelmaa, sillä

omenapiirakka syntyy tuosta vain ja maistuu herkulta vanhanajan vaniljakastikkeen kera.

Nämä omput pääsevät uuniin valmistumaan

vaniljaiseksi, kaneliseksi omenasoseeksi.

Kori korin jälkeen omenoista valmistuu jotakin ja mitä ei valmistu niitä voi antaa ystäville, viedä tallille hevosille ja myös jättää luontoon, sillä monet metsän eläimet syövät näitä herkkuja. Kun talviomenapuun hedelmät putoavat on jo myöhä syksy ja silloin saapuvat pienet metsäkauriit luontopuutarhaamme, jossa hyötykasvit on tarkasti verkotettu. On elämys seurata kaurisperheen ruokailua parin metrin päästä...

Siskoni tietää, että omenat ovat myös karhujen herkkua.

Ja näistä suloisuuksista, vaaleanpunaisista omenapuun kukannupuista kaikki alkoi...

"Uskon, että hauskimmat ja suloisimmat päivät eivät ole niitä, jolloin tapahtuu jotain erikoisen ihanaa tai jännittävää. Ne ovat niitä, jotka tuovat mukanaan yksinkertaisia, pieniä iloja seuraten toisiaan kevyesti kuin helmet helminauhassa."

- L.M.Montgomery -
Anna ystävämme

omenakuuterveisin
Leena Lumi

tilhi- ja karhukuvat Pekka Mäkinen

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

”Luuletko sinä tietäväsi mikä on mies? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä. Luuletko sinä tuntevasi tyttäresi? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kuka sinun tyttäresi on. Luuletko sinä tietäväsi mikä tämä maa on lajiaan? Sinulla ei ole aavistustakaan millainen se on. Sinulla on valheellinen käsitys kaikesta. Sinä tiedät vain sen millainen on joku vitun hanska. Tämä maa on pelottava."

”Sinä halusit Miss Amerikan? Sinä sait hänet oikein pahan kerran – ja hän on sinun tyttäresi! Sinä halusit olla todellinen pesunkestävä jenkki, todellinen jenkkisotilas, todellinen jenkkijehu kaunis jenkkityttö kainalossasi. No nyt sinä olet sitä, ukkoseni, tyttäresi suosiollisella avustuksella. Sait todellisuuden päin pärstääsi. Tyttäresi avustuksella sinä olet niin syvällä paskassa kuin mies voi ikinä vajota, mielipuolisessa jenkkipaskassa. Amerikkalainen amok! Jenkkiraivo! Jumalauta, Seymour, jumalauta sinua ja sinä muka olit isä joka rakasti tytärtään”, Jerry jyrisee puhelimeen – helkkariin toipilaat, jotka odottavat käytävässä että hän tarkistaisi heidän uudet läppänsä ja uudet valtimonsa...Hän on niitä kirurgeja jotka huutavat; jos häntä vastustaa, hän huutaa, jos hänet suututtaa hän huutaa, jos seisot mitään tekemättä tumput suorana hän huutaa...

Philip Rothin (1933-2018) Amerikkalainen pastoraali (American Pastoral, WSOY 1997 ja 2018, suomennos Kristiina Rikman) on kirja, jonka suomalainen kustantaja valitsi uusintapainokseen kirjailijan muistolle. Hyvä valinta, sillä kirja aloitti Rothin loistavan Amerikka –trilogian, kuin ruumiinavauksen ketään ja mitään säästämättä. Amerikkalainen pastoraali aloitti, Mieheni oli kommunisti jatkoi ja Ihmisen tahra kaikessa julmuudessaan suoritti lopputyön, joka jäi minuun. Tietysti olen Roth –fanina lukenut nämä kaikki, mutta tästä kirjasta oli aikaa. Kaikki oli vieläkin enemmän mitä se oli ollut. Ja tietenkään lukijakaan ei ole enää sama: arvot ja painotukset ovat voineet muuttua, mutta se ei ole ikinä muuttunut, miten Philip Roth on minuun vaikuttanut. Hän piirtää minulle kuvaa perheestään, köyhistä, yritteliäistä juutalaisista, jotka  tekivät kuusikymmentä tuntia viikossa töitä. Isä Lou oli ahkeruuden ja suoraan sanomisen symboli, mutta perheen yllättäjäksi tulikin baseball –mestari Seymour eli Swede, perheen vaalea juutalainen, joka saattoi vaikuttaa aina vain hyvää tarkoittavalta, ja olihan hän sitäkin, mutta hän halusi niin kovasti olla itse osa amerikkalaista unelmaa, kaikkea sitä minkä hän liitti kotimaahansa....Hän halusi sitä niin kipeästi, että kun sukupolvien sota alkoi ja nuoret, värilliset ja monet muut alkoivat liikehtiä valkoista valtaa vastaan, sokeus iski hänen ymmärrykseensä estäen näkemästä minne perheen ainoa lapsi, tytär Merry ajelehti.

Kun pahin oli jo tapahtunut, hän on niin polvillaan, että soittaa nuoremmalle veljelleen, kuuluisalle kirurgille saadakseen tältä apua. Se mitä luurista tulee on kaikkea muuta, mitä hän on odottanut. Aikooko hänen veljensä tappaa hänet sanoilla juuri kun hän makaa henkisenä rauniona maassa. Mihinkään kykenemättömänä...Alun sitaatit ovat palasia pitkästä puhelusta ja kukin lukija saa kirjan luettuaan miettiä miten oikeaan tai väärään Jerry osui, tai missä hän osui ja missä ei.

”Pelikentällä sinussa on miestä. Siksi sinä siellä menestyit, muistatko. Sinä mittelit voimiasi muita vastaan ja sinä voitit. Kuvitellaan että tämä on peli jos se sinua helpottaa. Ei helpota. Se auttaisi Se auttaisi jos sinä olisit tyypillinen toimen mies, mutta kun sinä et ole. Okei. Sinä et pysty kuvittelemaan itseäsi siihen rooliin. Sinä pystyt kuvittelemaan itsesi vain pelaamaan palloa ja tekemään hanskoja ja naimaan Miss Amerikan. Sinä elät Miss Amerikan kanssa puhumatta mistään ja tyhmistyt entisestään. Te leikitte amerikkalaista unelmaa, pieni irlantilaistyttö Elizabethin satamasta ja jutskupoika Weequachicin lukiosta. Lehmät. Vanha kunnon kolonialistinen Amerikka. Ja sinä kuvittelet että saisit tuon julkisivun ilmaiseksi. Herraskaisen ja viattoman. Mutta siitä saa maksaa, Seymour.”

Toisena aikana, toisella tähdellä, en varmaankaan olisi niin kiinnittänyt Jerryyn huomiota, mutta nyt hän sai olla osoituksena siitä, miten sitä voidaan olla samaa perhettä ja kuin eri planeetoilta. Jerry on myös surun kapellimestari, sillä kaikessa suoruudessaan ja maallisuudessaan, juuri Jerry heijastaa Sweden, kaikkien palvoman mestaripelaajan ja komistuksen maailman surullisimpana ihmisenä. Mitä muuta voin sanoa, kun kaikki on jo tapahtunut, kivitalot saatu, Dawn hoitaa upeaa lihakarjaansa, aurinko laskee laitumille, jossa upean Herttua –sonnin figuuri katoaa hämärään ja Swede vain vajoaa vajoamistaan kaivaten jo edesmenneen sonnin suojelusta uskoen kaiken pahan näin poistuvaksi. Paluun entiseen olevan mahdollista. Mikään itseruoskinta ei riitä Swedelle, vaan

”Isi, suutele minua sillä lailla k-k-kun suutelet ma-ma-mamia.”

Huumaantuneina meren tyrskyistä, auringosta ja miten he ajoivat ilta-aurinkoisella tiellä....Tabu.

Kirjan alussa kertojana toimii Nathan Zuckerman – Rothin alter ego, joka oli lapsena ollut juuri Jerryn ystävä ja katsonut ihaillen Swedea. Nathanin jälkeen kertojana on Swede. Yli kuusikymppisenä Nathan ja Jerry tapaavat luokkajuhlissa. Kuunnellessaan ystäväänsä, Roth tekee päätelmänsä Swedestä, muuttaakin mielensä ja päättää kirjoittaa hänestä kirjan.  Asiaan ei voi olla vaikuttamatta hänen tapaamisensa Sweden kanssa. Swede kuin soi edelleen, mutta neula rahisi ja sen takana olivat mitä ilmeisemmin ne elämän kohtalon kovat kolhut, joiden edessä niin fysiikka kuin psyyke olivat alkaneet pettää.

Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana ollaan elossa.

Uuden painoksen upeat Alkusanat ovat toimittaja Jukka Petäjän.

"Amerikkalainen pastoraali on...yhtä hyvin omintakeinen avioliittoromaani tai sukuromaani kuin sapekas aikalaisromaani tai historiallinen romaanikin. Se on myös suuri ideologinen aateromaani, joka luotaa raadollisesti isän ja tyttären ongelmallista suhdetta ja sukupolvien välistä kuilua. Se kuvaa monimerkityksisesti amerikkalaisen unelman tavoittelemista ja tuon unelman karkaamista saavuttamattomiin."

Suomentaja Kristiina Rikman puolestaan toteaa:

”Jos pitää mainita suuri yhdysvaltalainen romaani, niin kyllä se mielestäni on Amerikkalainen pastoraali.”

Kallionauhusten hellesuvi 2018 ja vilkaisu aikaisempiin vuosiin

Pidän kovasti kallionauhuksesta Liguria dentata 'Desdemona', mutta on senkin kanssa ollut yksi iso opetus, josta voit lukea jutustani Kallionauhus - kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme Tämä suvi oli mongolianvaahterametsikön ja kallion reunalla oleville nauhuksillemme kova kuivuuskoulu, sillä yli viiden sadan kasvin puutarhassa ei ihan heti tullut kesä-heinäkuulla päivien ja osin öidenkin ollessa +30 eikä sateen pisaraakaan, alkaa kastella näitä vanhempia istutuksia. Kuivuus verotti: Kukkia tuli vähemmän ja ne kestivät paljon lyhyemmän aikaa kuin suloisina sadekesinä, jolloin kaikkea on ollut sopivasti.

Maa näyttää kuivalta, mutta se OLI kukkaniitty. Sadesuvina se on alkanut heinäkuun lopulla koneella ajon jälkeen lykätä nopeasti lemmikin alkuja yms. kai jo seuraava kesä mielessään. Myös molemmat vanhat, suuret syyshortensiat tekivät enemmänkin kukkia vain yläoksiin ja niin paljon kuin odotinkin Wim's Rediltä, sain vain muutaman kukan ja ne KUIVUIVAT ennen kuin ehdin niitä edes kuvata!Wim's istutettu 2016 ja täällä kuvia viime syksyltä.

Kalliopäädyn isoa kiviä halaava köynnöshortensia koki myös kuivuuden: Itse köynnöshortensia voi muuten hyvin ja kukkikin, mutta kukinta oli tosi lyhyt...Tällaista ei ikinä ennen.

Täysin sama kuvakulma, mutta toisessa kivi erottuu selvemmin ja näkyy, että kallionauhusryhmän keskellä oli tyhjää. Tämän kuivuusmarinan jälkeen vilkaisu vuosiin 2014, 2015 ja 2017 samalla paikalla.

Rehevä kuva vuodelta 2014. Saattaa olla kuvattu iPadilla..., koska niin erikoinen väritys, mutta siis rehevyys&runsaus! Väri on tässä väärä, sillä Desdemonan huikeus on juuri sen voimakas oranssinkeltaisuus.

Tästä voi huomata, miten hyvin syyshortensia takana kukkii ja tuohan on vasta syyskauden kukinnan alkua eli siis vuosi 2015.

Viime suvi oli kallionauhuksille hyvä. Näin niiden pitää kasvaa rehevinä, tiheinä ryhminä ja olla suuria perennoja, jotka eivät heti huku tapettiin!

kallionauhusterveisin
Leena Lumin puutarhasta

Peter James: Kuolema sanelee ehdot

Kipp Brownista tuntui, kuin suunnaton näkymätön käsi olisi ilmestynyt jostakin ja puristanut hänet tiukasti nyrkkiinsä. Hän ei ensin nähnytkään kunnolla, aivan kuin hänellä olisi jonkun toisen silmälasit päässä.

Tämä ei voinut tapahtua hänelle.

Ei voinut.

Kuinka poika oli voitu siepata 30 000 katsojan silmien edessä?

Menestysdekkaristi Peter Jamesin uusin Roy Grace -sarjan jännitysromaani Kuolema sanelee ehdot (Dead if You Don’t, MinervaCrime 2018, suomennos Maikki Soro) kertoo vanhempien pahimmasta painajaisesta eli lapsi katoaa. Erityisen kammottavaksi tragedian tekee vanhemmille se, että neljä vuotta aikaisemmin he menettivät perheen kaksitoista vuotiaan tyttären liikenneonnettomuudessa. Kipp ei voi kuvitellakaan, millä sanoilla hän kertoo vaimolleen Staceylle nyt teini-ikäisen Mungon katoamisesta jalkapallo-ottelussa. Miten se oli mahdollista? Missä hänen huomionsa oli ollut? Hän on myös salannut pelaamiseen liittyvän ongelmansa, joten vaimo hyvässä uskossa luottaa Kippin olevan edelleen kaupungin äveriäimpiä liikemiehiä. Tosiasiassa Kipp pelaa nyt koulumaksuista, asuntolainasta ja auton osamaksusta eikä hän osannut viimeksi hävitessään edes aavistaa joutuvansa tavalla tai toisella saamaan kokoon Mungon sieppaajien vaatimat lunnaat. Jopa heidän kaunis kotinsa oli pelattu...

Jamesin kirjan aikajana on lyhyt, mutta tiheä: Kaikki alkaa torstaina 10. elokuuta ja päättyy maanantaina 14. elokuuta. Mungo on ollut sulkeutunut poika, joka on kotona pääasiassa vetäytynyt omaan huoneeseensa. Hänen paras ystävänsä on Aleksander Dervish, jonka isän Jorgjin nimi on hyvinkin tuttu Brightonissa eikä aivan miellyttävissä yhteyksissä.

Jo yli 19 miljoonaa myytyä Roy Grace –dekkaria kirjoittanut Peter James parantaa tahtia kirja kirjalta. Tässä viimeisessä suomennetussa eräs asia tuo mieleeni ensimmäisen Roy Grace –trillerin eli Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), jota tuskin kukaan sen lukenut voi unohtaa. Enempää en voi avata spoilaamatta juonta. Sen sijaan kiinnostavaa on huomata miten armolliseksi alan itse tulla puisevana ja hieman omahyväisenä pitämälleni ylikomisario Roy Gracelle. Nyt hän antaa tilaa muillekin, osaa pelätä kollegoidensa kyydissä, poliisien toimia ei turhaan koristella ylioperatiiviseksi ja saamme kokea myös Royn nopean, suorastaan James Bondin tyyliseksi itsensä likoon laittajaksi kun tiukin paikka koittaa. Melkein jo Daniel Graig...

Brightonissa tapahtuu lyhyessä ajassa useampi henkirikos kuin yleensä vuodessa. Kipp saa uhkaavia tekstiviestejä ellei lunnaita ala kuulua ajoissa. Jossain sinnittelee vielä elossa Mungo Brown elleivät rikolliset huijaa. Nyt vuoksi ja luode ovat muutakin kuin sanoja koulukirjasta. Kotona Stacey

”Minä en kestä enää”, hän sanoi. ”Minä en kestä, en kestä, en kestä. Hanki Mungo takaisin, ole kiltti, pelasta minun pikkuiseni. Pelasta hänet.”

Kipp tunsi sydämensä kouristuvan, repivän kudoksia, jotka pitivät sitä paikoillaan. ”Stace, hän on minulle yhtä rakas kuin sinullekin.”

”Todista se sitten, todista nyt heti.”

Kipp katsoi vaimoaan. ”Haluatko, että olen varovainen vai että pelastan Mungon?”

”Sekä että.”

”Minun täytyy valita jompikumpi.”

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja

Dekkarit Leena Lumissa

Tulet kuin valo...

Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten 
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.

- Eija Aromaa -
Tankapäyöräilijän talvi (ntamo 2014)
kuva Pekka Mäkinen

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Heikki muisti vieläkin hetken jotenkin onnellisena, kirkkaana kuin iltapäivän valo kadun vastakkaisella puolella talojen reunustoilla. Äidin ja Iida-Marian kasvoilla oli väreillyt ilo, raskaat ajatukset olivat lipuneet aamupäivän yltä kuin pilvet Helsingin taivaalla kohti merta.

Heikki muisti hymyn Iida-Marian ohuilla huulilla, uurteiden liikkeet huojentuneilla kasvoilla, vilkutuksen vaunun rappusilta, miten vanha nainen katosi nyytteineen ja palasi Ruuhiniemeen yhtä äkkinäisesti kuin oli tullutkin.

Mutta sanallakaan ei vierailun aikana paljastettu, miksi Iida-Marian äiti Selma oli aikoinaan lähtenyt Längelmäeltä. Miksi nainen oli paennut kotipitäjästään teille tietymättömille, hylännyt oman tyttärensä sisällissodan pyörteissä ventovieraiden huostaan vieraaseen kaupunkiin ja kadonnut sen jälkeen joksikin aikaa?

Tapani Heinosen uusin teos Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018) kertoo vahvasti, väkevästi ja samalla kuin valon pilkahduksina, myös ripauksen lyyrisesti, Suomen sisällissodan historiasta Tampereella ja etenkin Längelmäellä. Vaikka historia on minulle suuri intohimo, haluan aina kumittaa siitä pois sodan, jossa veli veljeä vastaan...On rankkaa, kun itse tulee suvusta, jossa on ollut punikkeja ja valkoisia. Kaikki on yhtä rankkaa, se että kaukainen ulkomaan sukulainen halusi tulla katsomaan isoisänsä teloittajan, lahtarin, taloa kuin se, että sai kuulla, missä komentokorkeudella valkoisissa veremme olikaan virrannut. Toisaalta haluaisin kuten varmaan moni muukin antaa jo haavojen sulkeutua ja kaiken unohtua, mutta olemmeko kuitenkin jotain velkaa tuleville sukupolville, että eivät ikinä tätä verenvuodatusta päästäisi tapahtumaan. Ei ikinä enää veli veljeä vastaan, rakastettu vastaan rakastaan!

Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla on niin vahva, tiivis ja eheä, että saa vertaistaan tälle aiheelle hakea. Hämmästyttävää, miten Heinonen osaa kuvata ihmissielua. Nyt hän yltää jo naissielujenkin yläsfääreihin pelottavalla itsevarmuudella. Miten nykyajan ihminen osaa noin asettua kaikkeen tuonaikaiseen ja olen tässä vahvalla maalla, sillä jos on syntyään oikealta maaseudulta, tietää paljon vanhojen talojen ja sukujen tavoista. Kirjan aloitus on entisajan normi: Talon isäntä panee piian paksuksi ja piika saa lähteä mieron teille. No onneksi Kaarlo Kordelinissa asuu sentään ihan rakkautta Selmaa kohtaan, mutta ei ikinä uskallusta sitä tunnustaa ennen kuin valkoisten pikatuomioistuimen edessä paljon myöhemmin. Siellä Kaarlo vihdoin tunnustaa ainoan lapsensa ja tämän äidin, sillä hänen avioliittonsa oli lapseton. Mutta paljon sitä ennen Selma 1897 matkustaa Kaarlon järjestämään piikapaikkaan Helsinkiin Kaarlon lapsi kohdussaan.

Miksi Kaarlo ei tullut saattamaan? Oliko Helsingin asemalla kukaan vastassa? Löytyisikö kaupungista kuitenkaan kortteeria? Selma nousi tarkistamaan pussista, olivatko Kaarlon antamat rahat yhä tallella. Hän laski seteleitä vaivihkaa...

Samaan aikaan öinen maisema lasin takana lipui äänettömästi ohi, kaupungin tuhannet valopisteet liimautuivat hetkeksi ikkunaan ja haihtuivat pois. Menneisyydelle kirjotettiin jo tulevaisuuden historiaa.

Selma Törölä ei vielä tiennyt, että Fjodor Ivanovitsh nojaisi joskus puistonpenkkiin Pitkänsillan kupeessa ja hän sitoisi pamppaillen tämän haavoja. Ei aavistanut, että hänen poikansa matkustaisi joskus samoja raiteita vastakkaiseen suuntaan, kohti hänelle määrättyä kohtaloa.

Nykytyyliin tarina kulkee kahdessa ajassa. Nykyajassa kirjailija Heikki Puharila haluaa kirjoittaa kirjan sukunsa historiasta, mutta hän törmää kaiken aikaa kuin mustaan aukkoon, sillä kaikki pysähtyy mumoon, Iida-Mariaan: Miksi hänen äitinsä Selma oli hänet aikanaan vieraalle hylännyt ja kuka oli Iida-Marian isä?

Saamme kokea suvista Helsinkiä 1906, joka soi valssin, romanssien ja silkin läpi tuntuvien kosketusten tahtiin.  Elettiin jo aikoja, kun Kaarlon kanssa saatu Ilmari nukkui omassa huoneessaan, mutta valvoikin salaa kuunnellen kiihkeästi huohottavaa hengitystä joka kiertyi...

Längelmäellä 1912 Kaarlo Kordelin avaa Selmalle tilin, jonne talletetaan joka kuukausi viisisataa markkaa. Omatunto halusi tasoittaa pojan tietä vaikka lyseoon.

Ajassa luodaan suhteita. Monenlaisia. Ilmari Törölä pääsee ylioppilaaksi ja tutustuu painimatolla Henry Sandbergiin, joka lukee kirjallisuutta ja filosofiaa. Henry saa Ilmarin tuntemaan jotain, mitä ei ikinä ennen. Eikä se tunne sammunut edes Henryn lähtiessä Saksaan jääkärikouluun...

Verisen sodan alettua ei armoa tunnettu puolin eikä toisin. Hyvin Heinonen pitää kauhun tasapainoa niin kuin se oli, sillä puolin ja toisin tehtiin armottomia tekoja. Tarina myös paljastaa, miten usein etenkään punaiset päälliköt eivät saaneet joukkojaan hillittyä ja tapahtui anteeksiantamattomia ja vääriin tietoihin perustuvia teloituksia. Voiton jälkeen taas valkoiset pääsivät kostamaan, joten syytön ei ollut kumpikaan puoli. Ja Pohjanmaan pojat vain heittivät löylyä lissää!

Heinosen tarinan tuoksu on virtsa, uloste, viha, kloroformi, ruumismätä, pelko, kylmä, himo, sorto, epätoivo...Sitten tulee se hetki kun Fellmanin pellolle on sullottu tuhansia punavankeja vuorokausiksi kauhuun ja epätietoisuuteen kohtalostaan. On toukokuun alku 1918.

Jääkäri Dieter Hohneman käveli pientä kehää edestakaisin ja olisi tahtonut kotiinsa Saksanmaalle. Vartioiminen ulkosalla seisten alkoi pitkästyttää ja uuvuuttaa aisteja.

Yhtä hyvin hän olisi voinut taistella Reinin rannalla omiensa rinnalla sortoa ja väkivaltaa vastaan.

Silloin satakieli lauloi selän takana metsikössä. Jääkäri Dieter Hohneman kääntyi, käveli hyvän matkaa metsää kohden ja pysähtyi ojanpenkalle kuuntelemaan.

”Hörst du...eine Nachtingall singt?" (Kuuletko…satakieli laulaa?)

Ja satakieli lauloi!

******

Reunalla

Kuka heilutti pesäpuuta? 

2,5 miljoonaa visiittiä!!! Lämmin kiitos teille♥

Aloittaessani kirjabloggaamisen, en ikinä voinut uskoa, että saisin joskus 2,5 miljoonaa visiittiä: Suuri, lämmin kiitos teille!Tämän piti olla vain sellainen pikkuharrastus, mutta veikin koko naisen. Kun tuli täyteen 30 000 kävijää 13.9.2009, kävelin pitkässä iltapuvussa jo aika kylmään järveen. Nyt oli lauantain kuvauksissa niin lämmintä, että lopulta jopa sukelsin sifonki viistäen lämpimään Päijänteeseen.

Melkein kaiken muuunkin paitsi kirjat olemme kommenteissa Lumi -blogissa jakaneet. Niin surut kuin ilot ja vastavuoroisesti. Osasta lukijoita on tullut tuttuja, joiden kanssa on tehty kirjavaihtareita tai lähetetty toisillemme kasvien taimia. Monen kanssa on tavattu ja jaettu yhteistä intohimoamme lukemista.

Kiitän myös kustantajia saamistani arvostelukappaleista. Alkuvuosina lukutahtini oli niin kova, että en olisi millään saanut kirjastosta etenkään uutuksia riittävän nopeasti tai pystynyt niitä kaikkia ostamaan. Silti vieläkin ostan kirjoja etenkin alesta, mutta myös normihintaisia joskus. Sunnuntaina olin parhaan ystäväni kanssa lounaalla ja sen jälkeen tulimme meille suklaakahville, sillä missään ei saa yhtä hyvää kahvia kuin...Annoin ystävälleni, joka on sekä kova kahvitratti että intohimoinen trillerien lukija, syntymäpäivälahjaksi Agnés Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Välillä muutakin kuin dekkaria, vaikka meistä kumpikin voisi pitää puheen tuosta vain dekkarien puolesta.

Jatkan tietysti, mutta nyt hitaampaan tahtiin, sillä on niin paljon muutakin. Nyt juuri luonamme ovat pari viikkoa Merin ja Samin koiruudet, joten kiirettä pitää. Kaksi hyvin eri-ikäistä koiraa on oma suloinen haasteensa.

Leena Lumi kiittää vaikka kumarruskuva järvessä ei onnistunutkaan. Silti oli pakko toistaa tuo vanha juttu kävellä järveen, joten ihan kiva, että ei vielä ollut lokakuu...Olen vapaiden vesien uimari, mutta veden pitää olla lämmintä. 

rakkaudella kaikkia lukijoitani kiittäen
Leena Lumi

Harlan Coben: Älä päästä irti

L niin kuin lähtö.

Moni olisi pitänyt sitä huijauksena tai petoksena, mutta Rex oli järkähtämätön: se oli rehellisesti ansaittua rahaa. Daisy ei ollut rehellisyydestä niin varma mutta ei potenut syyllisyyttäkään.

 Suunnitelma oli simppeli. Mies ja nainen eroavat. Huoltajuuskiista muuttuu rumaksi. Molemmat ovat epätoivoisia. Nainen palkkaa Rexin voittaakseen tiukaksi käyneen taistelun.

Ja miten Rex sen tekee? Ottamalla miehen kiinni rattijuoppoudesta.

Onko parempaa tapaa osoittaa miehen olevan kelpaamaton vanhemmaksi?...tyyppi on jo juomassa, vai mitä? Sinä vain tönäiset häntä, ja siinä kaikki. Ei hänen ole pakko ottaa ja ajaa. Se on hänen valintansa. Et sinä häntä aseella uhaten pakota.

Harlan Cobenin trilleri Älä päästä irti (Don’t Let Go, MinervaCrime 2018, suomennos Saana Rusi) kertoo kovan tarinan niin yksittäisten ihmisten kuin Yhdysvaltain salaisen armeijan toiminnasta. Tarinan onneksi minusta vähemmän viime mainitusta eli salaisesta tukikohdasta, johon sattumalta kirjan aikuiset ovat törmänneet nuorina. Kuten seikkailua janoavat nuoret usein, nytkin ryhmä keksii asian ympärille Salaliittoklubin. Asia ei ole ollenkaan vaaratonta, vaikka tukikohdan ei pitäisi enää toimia sotilastehtävissä. Kammottavasti osa nuorista kuolee samana yönä viisitoista vuotta aikaisemmin...Leo ja Diana ovat jääneet junan alle ja...nyt poliisina työskentelevältä rikosylikonstaapeli Nap Dumasilta katoaa tyttöystävä Maura täysin jäljettömiin. Napille Maura on edelleen kuin pakkomielle eli hän ei voi päästää irti. Kirjassa Nap tilittää tuntojaan tapahtumista mystisenä yönä kuolleelle veljelleen Leolle ja on varma, että tapaa vielä Mauran. Rexin ja Daisyn alun poka sysää liikkeelle tapahtumien vyöryn, jossa eilisestä tulee kuin tätä päivää, kuin välissä ei olisikaan ollut viittätoista vuotta Napin kaipuuta ja poliisipäällikkö Augien ikävää ainoaan tyttäreensä Dianaan, joka kuoli yhdessä Napin veljen kanssa. Augie ei ole vailla kaunaa edes ystäväänsä Napia kohtaan:

”Sinä jopa esittelit Dianan ja Leon toisilleen,” hän sanoo ja kuulostaa oikeudenkäynnin ristikuulustelijalta.

”Mihin pyrit, Augie?”

”Kaikki vanhemmat ovat omien piku tyttöjensä suhteen niin hyväuskoisia. Minä kai myös. Hän oli minulle maailman napa....sanoisitko sinä, että Diana oli villi juhlija?”

”Ei ollut.”

”Sinä iltana kun Leo tuli hakemeaan häntä, olin kotona. Avasin oven. Kättelimme, ja huomasin sen.”

”Mitä huomasit?”

”Leo oli pilvessä. Eikä ensimmäistä kertaa. Halusin estää Dianaa lähtemästä. Hän kuitenkin katsoi minuun anellen. En estänyt. Annoin hänen mennä.”

Hän on ajatuksissaan siellä, kättelee sinua, katsoo tytärtään, näkee tämän ilmeen. Hän ei milloinkaan pääse eroon katumuksesta ja jossittelusta.

Poliisiystävysten kauna on molemminpuolista, sillä Augie ei ikinä kertonut minne Maura pakeni sinä yönä. Hän ei kertonut suojellakseen Mauraa, sillä kirous tuntuu vaanivan Salaliittoklubin ryhmää ja se kaikki on taas alkanut. Mitä niin arkaluontoista nuoret olisivat voineet nähdä, että siihen puuttuisi vaikka Yhdysvaltain salainen poliisi ja armeija? Onko kaikki vain kuvitelmaa ja syyt ovatkin ihan muualla?

Kymmenien suven skandidekkarien jälkeen yhdysvaltalainen Harlan Coben on kuin siirtymä kesälaiturilta tositoimiin. Olen aikaisemmin lukenut häneltä Lupaa ja vaikene (Six Years) sekä Petät vain kerran (Fool Me Once) ja jälleen hän kertoo erilaista ja yllättävää tarinaa. Paljastaa heikkoutemme muistojen vääristelyyn ja sen miten eri tavalla muistamme samat asiat. Coben alkaa olla dekkarimaailman kovinta kaartia 70 miljoonalla myydyllä kirjallaan! Coben paljastaa niin salattuja yhteiskunnallisia ja poliittisia epäkohtia kuin tunkeutua ihmismielen  pimeisiin kuiluihin. Noiria tuntuu löytyvän nyt etenkin niiden mielistä, joita pidämme suojeluksen ja hyvyyden ruumiillistumina.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidätellen odottamaan
           että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

Vain aikamatkustus pelastaisi minut!

Olen jo pitkän aikaa ajatellut marista yhdestä asiasta, mutta miten se nyt sopii naiselle, joka istuu koneella kymmenettä vuotta ja paljon. Kerron kuitenkin, sillä mitta täyttyi eilen, vaikka asian huvittavatkin puolet myönnän. Tosin sain ajolähdön tämän päivän Hesarista, jossa Unto Hämäläinen arvostelee Staffan Bruunin kirjaa jutussaan Tähtireportteri sai tarpeekseen median murroksesta. Siis joku muukin rakastaa hulluna paperista aviisiaan kuten minä Hesaria: Joka aamu Hesari sängyssä ja Lumimies tarjoilee ison mukillisen suklaakahvia ja yhden kauraleivän viipaleen. Siinä meidän aamuonni ja lehti jaetaan sovussa ja moni juttu käsitellään. Kukaan ei pääse häiritsemään, sillä telefoonit ovat äänettömällä...lehden sivut vain kääntyvät.

Staffanin kirjan nimi on Mies joka rakasti uutisia (Mitt liv på HBL) ja kustantaja on Siltala.

Siis eilen oli citypäivä eli ensin kampaaja, sitten lounas yhdessä kaupungilla ja minun ollessa kampaajalla Lumimies kävi valitsemassa minulta mitään kysymättä vaimolleen älypuhelimen, vaikka olen vastustanut sitä henkeen ja vereen. Sen verran hän sai minua ylipuhuttua, että suostuin, jos 1) saan pitää myös tavallisen kännykkäni ja jos 2) minulle annetaan aikaa sisäistää tämä tragedia vuoden loppuun asti eli tänään en edes kosketa vehjettä, jota hän on nyt noutamassa autohuollon ohessa. Luen jänittävää kirjaa ja se voittaa uuden teknologian minulla! En olisi suostunut ollenkaan, mutta kun pankkiasiat olivat menossa vaikeaksi ilman älyluuria, joten minulla ei ole varaa/kanttia heittäytyä tämän 'kehityksen' ulkopuolelle. 

Eilen katsoimme ansainneemme Dallas-pullat iltapäiväteellä. R. meni kalatiskille, sillä laitan huomenna kalasoppaa, johon tietty itse keitän liemen etc. Otin KAKSI pullaa pussiin, tsekkasin numeron ja lähdin punnitsemaan. Mitä ihmettä: Vaaka näytti ihan erilaiselta kuin ennen ja se oli myös erilainen kuin Prismoissa, joissa on se helppo näppäinvalikko numerosarjoista valiten. Painoin kohdassa kappaletta numeroa KAKSI ja jossain kohdassa tietty sitä Dallasin numeroa. Kuitti tulostui ja vilkaisin sitä ohimennen: 204 euroa!!!! Suustani pääsi ruma sana, mutta ei sentään se f-sana. Taakseni tuli aikamoinen komistus, joka halusi auttaa enkuksi (taisi olla italiaano), mutta hänkään ei saanut mitään järjellistä aikaiseksi. Sitten saapui suomalainen ilm. tyttöystävä, joka sanoi 'nyt minä yritän'. Häneltäkin meni pieleen. Sitten hän otti vähän tilaa ja alkoi töihin. Lopulta hän sai aikaan oikean, järkevän hintalapun, mutta huokaili, että 'järkyttävää', johon minä, että 'tämä on Suomi, teknologia edellä, vaikka moni pelkää vanhuutta enemmän kuin mitään muuta laitoksissa tapahtuneiden ns. vahinkojen takia ja vaippojakaan ei riitä eivätkä kaikki pääse edes ulos suvella etc.'

Samalla kun mieheni soljui sulavasti läpi pikakassan (taas on mennyt joltain työpaikka), minä sanoin kassalle, että olen noutanut meidän erityisherkkuja juhlapyhinä heiltä jo 33 vuotta, mutta enää en uskalla ja miten lie keskustan vanhusten laita...Harmi kun ei ollut tuttu kassa.

Minulla on myös läheinen, joka rakastaa matkustaa junassa, mutta ei voi enää ellei joku muu tee lippuhankintaa hänen puolestaan. Hän yli 90 vee, mutta pitää puutarhaa, lukee monia aviiseja sekä muitakin lehtiä, tietää kaiken maailman tapahtumista, mutta ei osaa esim. vaikkapa vastata tekstiviestiin taikka hankkia niitä junalippuja. En minäkään!!!!, mutta minulla on supportti. Nyt moni miettii, että ilman supporttiani eli miestäni, oppisin pakosta. Ei välttämättä, sillä olen härkä ja yhtä itsepäinen. Eikä kiinnosta!!! Olen myös idealisti ja uskon tähtiin: Aikamatkustus on vielä mahdollista ja minä pääsen sotien välisiin vuosiin. Tosin en haluaisi olla sielläkään piika, joka nousee klo 4 aamulla lämmittämään herrasväen kaakeliuuneja, vaan tietysti taiteilija, joka rakastaa puutarhailua. Nainen, joka silloin tällöin vetää käteensä pitkät juhlahansikkaat ja lähtee rakkaansa kanssa juhliin tanssien aamuviiteen.

Mitä puhelimeen tulee, olen salaa harjoitellut Lumimiehen telefoonilla ja tulokset ovat olleet järkyttäviä tai naurettavia, saa ihan vapaasti valita, kumman haluaa. Sinänsä en vastusta kehitystä, mutta liian usein muistan Chaplinin elokuvan Nykyaika ja miten oikeassa hän olikaan: Kaikki on nyt vain ajannut tuonkin elokuvan kauhuvisioiden ohitse ainakin Suomessa. Keski-Euroopassa on vielä monta vanhanaikaista asiaa, joten siellä olen kuin enemmän kotonani...

Sinänsä en vastusta kehitystä, en tietenkään, mutta miksi ihmeessä Suomen pitää yrittää tehdä teknologian maailman nopeusennätystä, jonka takia nyt kohta puolet kansasta on pudonnut kärryiltä, enkä tarkoita nyt vain älypuhelimia vaan vaikkapa pankkiasiointia tms. Minulla oli tarkka lukukin jossain, mutta se on nyt hukassa. Helsingin Sanomat on kiitettävästi pitänyt ilmiötä pinnalla, mutta onko sanottu kertaakaan, että 'tämä voi tapahtua, mutta paljon, paljon hitaammin.'Teknologinen kehitys on kuin formula-ajot samaan aikaan kun maahamme saadaan uusia, tehokkaampia ja potilasystävällisempiä syöpälääkkeitä hitaammin kuin mitään muuta. Mitäpä jos tuo kaikki pikateknologiaan hassattu raha olisikin annettu uusien lääkkeiden kehittämiseen tutkijoillemme sekä jo muualla käytössä olevien lääkkeiden hankintaan eli byrokratian ohittamiseen vaikka rahalla! Eräs ystäväni sai lääkäriltä syöpäänsä elinaikaa 5 kuukautta. Hänen onnekseen, rahaa löytyi omasta takaa ja H. matkusti USAan hoitoon. Hän eli vielä VIISI hyvää vuotta ja tiedän, että oli kunnossa, sillä tapasimme erään tilaisuuden jatkoilla aamutunneilla ja hän oli suorastaan vitaalinen, vaikka ikääkin jo oli. Olen tuntenut hänet pikkulikasta, joten oli kuin olisin tavannut nuoremman hänet, vaikka suomalaisen hoitotarjonnan mukaan hän olisi ollut jo tuhkaa.

Siellä sun täällä pankit antavat ikäihmisten, joista monet ovat olleet heidän asiakkainaan 70 vuottakin, käydä maksamassa laskujaan tai nostamassa rahaa vain kaksi tuntia päivässä ja tarkkana kellonaikana. Tähän minulla on hyvä 'tatsi', sillä tiedän, milloin äidille ei kannata soittaa. Hän tosin vielä opetteli kännykän käytön, mutta en halua häiritä, kun hän on pankissa. Eräs parin menestyvän liikkeen omistaja yritti tallettaa rahaa pankkiinsa, mutta sitä ei otettu vastaan, koska oli väärä aika päivästä. Hän sanoi ruman sanan ja irtisanoutui pankista, jonka asiakas oli ollut vuosikymmeniä. Eilen puhuin yrittäjän kanssa, joka kertoi, että 'tulee tilanteita, jolloin rahaa on enemmän ja se pitää päästä manuaalisesti viemään tilille'. Hän oli juuri kokenut ko. tilanteen ja siunaili, että 'toivottavasti tätä ei tapahtu pitkään, pitkään aikaan...' Tekee mieli kysyä, että 'saako asiakas tulla?' Kauppiaan tyttärenä opin: asiakas on aina asia yksi ja kaikki muu tulee sen jälkeen. Ja kaikkia kohdellaan yhtä hyvin ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. 

Mistä tähän ratkaisu? En ole yhtään teknologian ihmetaituri, mutta ei tarvitse ollakaan voidakseen sanoa vaikka: "Miksi ihmeessä siivoat astiasi itse, anna ravintolan hoitaa." Ystäväni asuu puolet vuodesta ulkomailla ja tietää sen, minkä itsekin olen huomannut, että Keski-Euroopassa riittää ravintolahenkilökuntaa palvelemaan asiakasta, joka on yhtä kuin työllistäminen! Pikaruokapaikat ovat asia erikseen, mutta eräät muutkin ruokapaikat ovat yrittäneet omia samaa mallia itselleen. Ei sitten itketä työttömyyttä jos aletaan itse siivota pöytiä lounaspaikoissamme!

Kohtuullinen hidastaminen on yksi mukava sana. Toinen voisi olla, että vaikka emme halua enää kasvattaa kahden kerroksen väkeä tai jättää osaa kansasta kaiken tarjonnan ulkopuolelle, voisimme säilyttää myös kaikkien käsitettäviä palvelumuotoja tarjolla, vaikka se maksaakin. Olisi valintakaistoja, sen sijaan, että nyt mennään vain pikakaistalla. Hyvät hyssykät: Se tulee takaisin parempana työllisyytenä ja lisätuloina valtiolle verojen muodossa ja säästää samalla yhteiskunnan (lue: meidän) rahoja syrjäytymisen aiheuttamien seurauksien vähentyessä. Pidetään kaikki mukana eli kaveria ei jätetä!

Tästä voisi ihan hyvin kirjoittaa vaikka kirjan. Tosin Staffan Bruun teki sen jo eli kiitos! Pitäisi alkaa kirjata ylös, mitä kaikkea voi sattua, jos on niin vanhanaikainen tai ihan vain nautiskelija, että ei halua syväsukeltaa nykyisen teknologian vauhtiin, vaan ottaa ilonsa vielä irti vaikkapa aamun paperisesta aviisista.

Elämä on kaikkien aistien juhlat, mutta niitä ei vietetä teknologian rattaissa, vaan ihan muualla!

Leena Lumi

Näin vaarattomalta näyttää Mestarin Herkun vaaka. Lumimies unohti eilen jotain ja piti lähteä taas cityyn, joten pyysin kokeilemaan vaakaa ja katsomaan onko se helppo vai ei. Huomaatte punaisella Takaisin päävalikkoon eli siis jos jotain menee pieleen: Se ei toiminut!

Ja tässä ohjeineen, joista en usko edes Pihtiputaan mummon mitään tajuavan. Edellisessä näkyy se vihreä nuoli, mutta sen kohdalla ei lue edes ohjeissa mihin sitä tarvitaan. Minä en ymmärtänyt sitä eikä nuori mies takanani. R.:lläkin meni tovi, kunnes tajusi, että se on sama kuin Enter!!!

Immo Pekkarinen: Kuolleen meren kristallit

Lopulta mies kumartui tytön puoleen ja mongersi:

”Emmekö me viettäneet yön yhdessä? Onko näin?

Pia vetäytyi mahdollisimman kauas ja katsoi sivuun.

Mies sopersi edelleen kysymystään tytölle, joten Zakin oli pakko ottaa ohjat käsiin. Hän kumartui pöydän yli: ”Mikäli näin on, Pia ei näytä muistavan sitä. Hän ei muista.”

Ja hän lisäsi päätään kallistaen:

”Et taida olla ikimuistoinen?”

Immo Pekkarisen esikoisromaani Kuolleen meren kristallit (IamBooks 2018) kertoo värisyttävällä tavalla Sakun eli Zakin nuoren miehen elämästä, joka voisi olla kenen tahansa kohtalo tietyissä olosuhteissa. Zak ajaa takaa unelmiaan, virvatulia, kuten me kaikki, mutta jokin ei hänen kohdallaan osu nappiinsa vaikka hän todella yrittää kaikkensa. Ja vielä kaikkensa ylikin. Kun lukee Zakin ponnistuksista tulee mieleen, miten järkyttävän väärin on sanoa, että meille ei anneta enempää kuin kestämme. Uskooko joku siihen todella!

Zak ei ole tyhmä. Hän pohtii paljon asioita ja löytää yllättäviäkin ajatusrakennelmia, joita  voisi hyödyntää. Hän on kuitenkin päässyt opiskelemaan ja mielen päällä virtaa ideoita. Myös tytöt kiinnostavat ja erityisesti eräs Zoe. Heillä kahdella kaikki sujuu hyvin ja myös kuumasti, kunnes Zoe haluaa lähteä joksikin aikaa kibbutzille. Zak hyväksyy asian vaikka siitä kärsiikin, mutta lopulta aika syö mieleen mustia aukkoja. Kun Zoe saapuu iloissaan ja Zak on vastassa tuliaisinaan kuolleen meren kristalleja, Zak alkaa tehdä eroa ja ajaakin Zoen tämän kotiin, ei heidän lemmenpesäänsä. Tässä vaiheessa lukijan sydän alkaa hakata ylikierrosta, sillä kaikkihan olisi selvinnyt ellei Zoe olisi vaiennut vaan kertonut rakkaudestaan Zakiin...Nyt puhumattomuus, sanojen puute, ajaa Zakin pohjaimuun, josta ei ole paluuta ainakaan Zoen, jos kenenkään muunkan luokse...

Bye, bye blackbird...

Pudotus systeemin ulkopuolelle on alkanut:

Aika oli ilmeisesti alkanut jättää hänestä: aluksi se hylkäsi hänet riistämällä asiaankuuluvat mittalaitteet pudottaen hänet täsmällisten aikataulujen ja päiväjärjestyksen ulkopuolelle.

Joskus hän yritti ehtiä luennoille tarkistettuaan videonauhurin ajastimesta kellonajan ja päivämäärän, mutta hän tunsi mielessään ja kehossaan ylikäymätöntä voimattomuutta.

Zak menee terapiaan ja käy siellä kauan, mutta lopulta terapeutti katsoo käynnit turhiksi ja pitäähän jonkun systeemin maksaa hänellekin. Jossain vaiheessa Zakin tilillä on 2 euroa 18 senttiä, ja hän ei muista edes tunnuslukua vaan joutuu noutamaan pankista kaksi euroaan. On hän sentään tyylissä, sillä Reinot jalassa ja jossain sadan euron aurinkolasit, mutta nekin putoavat kadulle ja joku...

Immo Pekkarisen kerronta on uskottavaa ja tarina on vahvan jälkimaun viini. Zakin putoamisen seuraamisen ei luulisi kirvoittavan huumoria, mutta sitäkin se tekee ja sopii hyvin, vaikka ei uskoisi, sillä niin pienen varassa meillä on koko yhden ihmisen systeemi. Koska en halua eikä ole tarkoitus kertoa kirjan räjähtäviä tapahtumia, niitä, joita lukija ei voi unohtaa, on vain pakko kehua Immosen otetta heti kirjan alussa: Ensimmäisen sivun, ensimmäisen luvun on koukutettava lukija ja siinä hän onnistuu erinomaisesti. Tuli ihan mielen Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin.

Koska en ole tunnettu huumorin ystävänä paitsi Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle ja muutama muu, niin ironiaa kirja on tulvillaan etenkin outoja normejamme ja byrokratiaamme kohtaan. Jos jonnekin toimistoon tai laitokseen, posti, ensiapu, pankit,  pääsee edes sisälle, on edessä jonotusta ja tietysti vuoronumerot. Siinä omaa vuoroaan odotellessa voi sitten kuolla vaikka leikkausjonoihin, porraskäytäviin tai pyöröoviin. Jossain soi Doors samalla kun silmän verkkokalvolle piirtyy Ellen Thesleffin Omakuva.

Hän oli tulllut rajalle, jonka takaa hänen korviiinsa kantautui ikään kuin murskautumisen ääni, kaiken jauhautuminen kylmäksi tomuksi.

Mikä meitä vaivasi?

Sitä sopii ihmetellä ja lukea tarkkaan kirjan kursiivit, joihin on ammennettu niin Zakin perheen mielipiteitä kuin monenlaista muutakin kiinnostavaa, kuten vaikka terapeutin mietteitä Zakista ja miten lähelle hän ajatuksissaan kerran osuukaan...Äiti ei edelleenkään kartalla, isä on kuollut ja lääkärisiskolle merkkaa vain oma menestys. Mikä meitä siis oikein vaivaa?

To. 20.5: Uni. Jonkun käsivarsilla, korkealla ilmassa. Voimakkaat kädet ravistelevat...näkökenttä heilahtelee, mistään ei saa selvää, kaikki heittelehtii puolelta toiselle, perspektiivi katoaa.

           Herääminen päänsärkyyn ja pahoinvointiin.

*****

Elämä on jo riittävän vaikeaa silloin, kun olemme terveitä ja elinvoimaisia. Kun olemme osittain trauman pirstomia, elämästä voi tulla sietämätöntä.

Peter A. Levine

Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

*****

Kuolleen meren kristallit löytyy esim. Adlibris.com: https://www.adlibris.com/fi/kirja/kuolleen-meren-kristallit-9789526788531 sekä Prisman verkkokaupan kautta. Myös Akateemisesta kirja löytyy kysymällä.

Koska toivoisin kaikkien lukevan tämän, toivon, että löytyy kohta myös sekä kirjakaupoista että marketeista, joista itsellekin lähtee helposti kirja mukaan kuin huomaamatta...

Illalla

Soitto kantautuu puutarhasta,
miten helkkyy sen murhe pohjattomana.
Meri tuoksuu jäämurskassa
ja tuoreissa ostereissa.

Hän sanoi minulle: "Olen uskollinen ystävä!"
Ja kosketti pukuani.
Ei lumota, ei hyväillä,
osaa hänen kätensä.

Kissoja tai lintuja hän voinee silitellä,
ja katsella solakkaa ratsastajaa...
levollinen nauru katseessaan,
kevyttä kultaa silmäripsissään.

Mutta itkevät viulut
laulavat usvan noustessa:
"Kiitos taivaan -
Olethan kahden rakastettusi kanssa
                  ensimmäistä kertaa."

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (Suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö)
kuva Päivi Koivuranta

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Alicelta oli jäänyt ymmärtämättä jotain olennaisen tärkeää. Gunnar ei halunnut päästä eteenpäin. Hän ei halunnut kerätä hedelmiä, leikata nurmikkoa eikä ostaa infrapunalämmittimiä. Hän ei halunnut jatkaa normaalia arkea. Ainoa, mitä hän oli koskaan halunnut, oli että Fanny tulisi takaisin. Ja se oli ainoa, mitä hän ei voisi saada.

”Menen käymään sisällä”, hän sanoi uudestaan.

Alice jäi yksin pihalle.

Kristiina Ohlssonin uusin trilleri Sairaat sielut (Sjuka själar, WSOY 2018, suomennos Outi Menna) tuli luettua eilen illalla sillä seurauksella, että näin painajaisia ja heräilin tavan takaa. Mietin kovasti, miksi en kokenut näin vaikka saman kirjailijan Daavidintähdet, Paratiisiuhrit tai Lotus Blues luettuani. Kirjan nimi Sairaat sielut kertoo jo, että joukossamme kulkee huomaamattomia ja vaarallisia persoonia, jotka vaikuttavat tosi mukavilta. Kirjan kauhu on klassista kauhua. Sellaista jossa tavarat siirtyilevät paikasta toiseen, puutarhassa seisoo joku pimeässä, kuuluu outoja ääniä...Tiedän, että kuulostaa helpolta, vaan kun kaikki on toisin. Miten Ohlsson pystyykään luomaan pelon kehän, jonka lukija tuntee sulkevan juuri hänet kehän keskiöön! Miksi taas elokuva Kaasuvalo ja...

Kolme ihmistä katoaa. Vain Lukas palaa, mutta pahasti väkivaltaa kokeneena. Kaiken lisäksi hän ei muista mitä on tapahtunut. Hänen vanhempansa ovat helpottuneita, mutta Lukas tuntee tarvetta selvittää mitä on tapahtunut. Kristianstadiin palaa myös Lukaksen entinen ystävä David vaimonsa Annan kanssa. Annalla on ilmeisesti ollut mielenterveydellisiä ongelmia eivätkä ne Kristianstadissa ainakaan helpotu, joten Anna kaipaa takaisin Tukholmaan.

Vatsaa kouristi. Anna ei halunnut sairastua uudelleen. Tai ehkä oli väärin sanoa niin. Ehkä hän ei ollut koskaan ollutkaan terve.

Anna ja David ovat ostaneet vanhan pappilan ja kaikki voisi olla kuin unelmaa ellei kauhu olisi asettunut taloksi. Kun pihamaalla syttyy puu palamaan ja ilmestyy tietty merkki, kukaan ei voi olla arvaamatta, että on uuden uhrin aika.

Sisukas Gunnar pitää Alicelta salaa yhteyttä tuttuun poliisiin, Erikaan. Nyt kun kerrankin odottaisin poliisitoimintaa, sitä ei saada kuin höyhenen kosketus ja paha saa jatkaa suunnitelmansa toteuttamista kenenkään häiritsemättä.

Enhän ole vain käyttänyt vielä tänä vuonna superlatiivia ’pelottavin trilleri’, enhän..., sillä tämän vuoden pelottavin jännitysromaani palavine puineen kaikkineen on Kristina Ohlssonin Sairaat sielut!

”Taulut joissa on palavia puita. Pelkään kuollakseni, kun katson niitä. Hän ei tunnu ymmärtävän, mitä hirveää niissä on. Mutta minä ymmärrän.”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

”Kun on lapsesta saakka saanut kuulla, ettei kelpaa, niin ehkei se ole niin kovin monimutkaista. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta ei se mitään auta. En tajua, miten muut onnistuvat. Yritän pukeutua nin kuin muut, mutta aina on jotakin pielessä. En pysty ikinä muuttumaan muuksi, olemaan oikeanlainen. Haluan luoda itseni uudetaan, mutta ei se käy.”

”...on sentään parempi olla kylähullu kuin ei olla olemassa lainkaan.”

”Mitä näet, kun katsot peiliin?”

”Epäsikiön.”

”Epäsikiön?”

Ninni Schulmanin dekkari Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta, Tammi 2018, suomennos Terhi Vartia) vie meidät nyt helteestä läkähtyvään Hagforsiin, kun viimeksi sieltä luimme Tyttö lumisateessa. Kaikkea sitä skandidekkariparhautta, jota löysin ensimmäisestä Schulmanistani, koen myös tässä jatko-osassa, sillä jatkona tätä pidän. Pikkupaikan rikokset ovat uusia, mutta seuraamme tiivisti toimittaja Magdalena Hanssonin ja muiden Hagforsilaisten elämää, joten kronologinen sarjan lukeminen auttaa paljon. Miksi Magdalena epäröi kun pitäisi olla avoimempi ja luottavampi? Miten hänen pieni Nilsinsä selviää erosta ja neljän tunnin matkustamisesta isän luokse Tukholmaan yksin joka toinen viikko? Ja sitten Petter...Poliisitalolla Christer vaikuttaa epäilyttävän oudolta: Mitä hän kätkee? Ja miten rikospoliisi Petra Wilanderilta jää huomaamatta oman teininsä hätä? Miksi kokenut rikospoliisi Petran ymmärrys sumentuu eräässä työtehtävässä kohtalokkaasti? Kaikki tuntuvat tietävät toistensa asiat, menemiset ja tulemiset, mutta kun ensimmäinen roihu syttyy, savu haittaa sekä näkemistä että tajuamista.

Ensimmäisessä tuhopoltossa menehtyy monia miehiä puoleensa vetänyt paikkakuntalainen Mirjam Framson. Syyllistä aletaan etsiä listaamalla mahdollisia entisiä miesystäviä. Onko joku tuntenut liiallista kaunaa Mirjamin hylättyä hänet. Tuskin kukaan on ehtinyt henkeä vetää, kun syttyy uusi tuhopoltto, jossa menehtyy pariskunta, jolla ei pitäisi olla mitään yhteyttä Mirjam Framsoniin. Neljännen murhapolton jälkeen selviää, että jokainen menehtynyt on saanut kortin tai kirjeen, jossa on lukenut vain

Et kuule kun lakkaan itkemästä.

Lause kuin runo. Tai paha uhkaus. Siltikään yhteistä tekijää uhrien välille ei löydetä ennen kuin...

Lukija saa arvuutella tekijää helteessä, joka ei armoa suo, kuten ei tekijäkään, mutta niin vain arvaus osuu väärin. Ninni osaa vetää viimeisille hetkille uskomattoman loppuratkaisunsa.

Parin helteisen viikon aikana Magdalenan ennakko-odotukset Hagforsin rauhasta haihtuvat savuna ilmaan. Joku käy suuressa ahdistuksessa usein terapeutilla, mutta hänkin kätkee kasvonsa, vaikka keskustelut on hyvinkin runsaina ja kiinnostavina tuotu kursiivilla lukijoille tarjolle.

Mistä on skandijännitys tehty? Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arjen mukana olosta, siitä mahdollisuudesta, että hehän ovat kuin me, mutta eihän meille voi tapahtua mitään noin kauheaa! Eihän...

Et kuule kun lakkaan itkemästä,

et ymmärrä miten voin,

et huomaa kun lakkaan hengittämästä,

et näe kun menen pois.

*****

Dekkarit Leena Lumissa