He olivat kuin toistensa vastakohdat, Wivi ja Hanna. Toinen oli kokenut jopa puutetta, mutta päässyt Tampereella kouluun ja siitä paljon eteenpäin hyvin arvosanoin. Wivi oli aina hyvin säästäväinen eli jotain piti olla säästössä. Toinen eli Hanna oli syntynyt yltäkylläiseen elämään, jossa kaikkea kiitos sahateollisuuden nousun, oli runsaasti. Monia tiloja, huviloita, juhlia, turkiksia, mitä kaikkea ihmismieli keksikään hamuta. Jos siihen syntyy, sillehän antautuu, koska se on luonnollista kuten oman tehtaan työväestön auttaminen. Wivi oli elegantti ja pidättyväinenkin, pieni ja hoikka. Hanna oli joskus frökynä, mutta useimmiten jossakin tilallaan, kuten Sulkulassa maatöissä. Hänellä oli karjaa ja kalastus oli hänen intohimonsa. Näiden kahden naisen kohtaaminen oli lopulta kuitenkin tapahtunut ja se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Alkoi ihmeellinen suhde, josta riitti puhetta ja juoruja, mutta kukaan ei voi tietää miten se heillä kaksin oli. Ei kaikkea tarvitse tuoda framille. Salaisuuksiakin saa olla.
Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kaksoiselämäkerta Wivi&Hanna Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet (Atena 2021) on pikkutarkin tietokirja, jonka olen ikinä lukenut. Siis antavin aiheesta kiinnostuneelle. Asun Alvar Aallon huvilasaarella, mutta kotini oli liki Villa Mairean nurkkia, alueella, jossa myös Hannoja riitti, mutta ei näin itsenäisiä. Vapauden tehdä, mitä halutti, takasi naimattomuus alkaen 25 ikävuodesta alkaen. Siihen asti naisen tahto ja vaikka perintö, olivat miehen vallan alaisia. Mihin tässä miestä tarvittiin, kun
Wivi valmistui Tanpereen suomalaisesta tyttökoulusta 1891! Wivi kuvassa takana. Kuva: Anni Kupiainen
Wivi oli luokkansa parhaita oppilaita toisin kuin tuleva kumppaninsa Hanna Jyväskylässä. Hyvin pian Wivi teki jotain ajalle tavatonta, joka myöhemmin ratkaisi paljon: Hän jatkoi opiskelua Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolla, ainoana naisena kolmentoista miehen rinnalla. Tästä tuli se jokin ratkaiseva, että työmiehet ja insinöörit eivät voineet ikinä huijata matemaattista arkkitehtiä isoilla työmailla. Lopulta Wivistä tuli vuosikurssinsa priimus ja arkkitehtiopinnot ja lukuisat suuret rakennuskohteet odottivat edessä.
Kuvassa Wivin perhe Ville veljen kuvaamana 1893 (KeMu) Kuvassa äiti Mathilda, jonka kanssa Wivi oli loppuun asti hyvin läheinen, Emil-veli, Aina, Wivi ja Wivin vieressä luultavasti Villen puoliso Alma.
En edes yritä kuvata Wivin rakennuskohteita, ja ne on tarkasti löydettävissä kirjan lopusta. Opiskeluaika Helsingissä toi luettavakseni minusta herkän tapauksen Wivistä miesten keskellä opiskelemassa:
Kun Lars Sonck sai kuulla voittaneensa ensimmäisen tärkeän arkkitehtuuripalkintonsa, Turun Mikaelinkirkon suunnittelun, hänen kerrotaan polvistuneen Wivin edessä ja kätkeneen onnen kyynelistä kastuneet kasvonsa Wivin hameenhelmoihin.
Entäs sitten Hanna, tässä kuvattuna kolmevuotiaana Helsingissä Anna Snellmanin Ateljeessa. (KeMu, Snellman's Fotografi Atelier).
Hanna syntyi tinkimättömän liikemiehen Johan Parviaisen kolmantena lapsena, ainoana tyttönä. He asuivat Jyväskylän Kauppakadulla. Äiti Maria oli kodin ihminen, konservatiivinen ja uskonnollinen. Kuolleista ei saa puhua pahaa, sanotaan, mutta Wivi on paljastanut hyvinkin rohkeasti, miten äiti kuin söi Hannan itsetuntoa sanomalla vaikka, ettei 'kehtaisi' mennä päiväsaikaan ulos kun on noin tukeva ja muuta kaikkea ikävää. Hanna todellakin oli arka valokuvista ja ulkonäöstään, mikä tulee kirjassa esille. Ja sitten ne vesiklosetin rappuset, jotka Wivi suunnitteli...,mitähän Maria silloin sanoi? Selvää lienee, että kun Wivi varasi Älylästä tontit kaksi ja kolme ja naiset löysivät toisissaan ehkä erilaisuudesta johtuen kumppanin, tätä ei Hannan äiti hyvällä katsonut. Ei moitita enää. Antaa kirjan kertoa, miten oli Hannan elämä ennen kuin Wivi oli siinä täysillä mukana.
Wivi piirsi mieluiten seisten, mikä lopulta melkein vei häneltä polvet. Tässä kuitenkin työpöytänsä takana. Wille Lönnin kuva vuodelta 1918 (KeMu)
Ei ole aikomustakaan kirjoittaa Markkasen ja Virtasen kirjaa uusiksi, mutta kerronpa hiukan mitä on teoksessa saataville. Ensinnäkin kirja on jaettu lukuihin, jotka ovat kiinnostavat: Heitä ei pysäytä mikään, Unelmien aika, Matkat ja Vauhti hiipuu. Koska itse asun Jyväskylän saarella Muuratsalossa, jonka Parviaiset aikanaan myös hankkivat omistukseensa, olen jyvällä, vaikka Länsirannikolta kotoisin. Parviaisten saha rakentui pääsaarelle Säynätsaloon, mutta Muuratsaloon nousun myötä rakentui kodikkaita asuntoja, joista kuuluisin lienee Haikan alue. Kaikessa on Wivin kädenjälki ja tehtaan johdon tahto parantaa työläisten asemaa. Olen myös lukenut Pirkko Soinisen kirjan Valosta rakentuvat huoneet, josta pidin kovasti. Tämä toinen kirja on tarkkaa faktaa ja vähän rohkeampi, Pirkon kirja lempeämpi, fiktiivinen, lyyrisempi, mutta tosiasiat kohdillaan! Kirjat ovat kuin sisarukset, joista toinen on taitava matematiikassa ja toinen kasvattaa niitä omenapuita silti kohdaten todellisuuden.
Tämä kuva kantaa surua, vaikka ilolta näyttääkin. Ensinnäkin Hanna Parviainen oli lapseton ja naimaton. Hänen veljensä, jotka olivat olleet tehtaan johdossa isän kuoltua, menehtyivät ja jäljellä oli vain lääkäriksi lukenut Walter. Walter päättää kuitenkin asettua johtoon vailla kosketuspintaa sahateollisuuteen ja sen työväkeen. Hänkin kuolee nuorena ja jäljellä on Valter, jonka kummitäti Hanna on. Valter on aloittanut suomenkielen opinnot, sillä perheen kotikielenä on ollut saksa. Vain kolmevuotiaana Valter jää isättömäksi ja muuttaa äitinsä kanssa ulkomaille. Tähän kulminoituu erään Hannan hyvin tunteneen eli Kaarina Vaherin käsitys, että 'tuo rikas nainen olisi ollut ilman Wiviä hyvin yksinäinen.'
Nyt Hanna ottaa tehtaan johdon. Hänen hyvä ystävänsä Armas Lindgren saa rakentaa Säynätsalon kirkon ja monta uudistusta tapahtuu. Äitiensä kuoltua molemmat naiset kuin vapautuvat, vaikka Wivin suhde äitiinsä olikin hyvin lämmin, hän aina asui tämän kanssa. Naiset oppivat nauttimaan elämästä ja taitaa Wivin työ vähän seuranpidosta kaveta. Hän on kuitenkin niin onnellinen Hannan saamasta hyvästä ja he keksivät alkaa matkustella pitkin Eurooppaa. Joka kevät ja joka syksy eri kylpylöihin ja tilaapa Hanna hienon autonkin Amerikasta. Luku, jonka otsikkona on Säynätsalon Thelma ja Louise Euroopassa on loistava! Miten valitettavaa, että Wivin matkaviestit ovat niin lakonisia eikä niissä mainita oikeastaan kuin paikat ja sää. Vähän eri kuin minun Syysmatka -kertomukseni, jossa upposin sinne lehmäojaankin ja kunpa tietäisitte, mitä tapahtui...Wivi oli hieman pidättyvä ja ehkä katsoi, ettei kaikki kuulu kaikille. Hanna oli sitten toista maata. Hän ei huomannut laman alkaneen ja alkoi tapahtua yhtä jännittävää kuin dekkarissa, kun Hannan erään ystävän poika sekaantuu Hannan omistuksiin ja rahoihin tämän ollessa pitkällä ulkomaan kiertueella. Lopulta olemme tilanteessa, jossa Hannan on luovuttava koko tehtaan omistuksesta. Hanna menehtyy jo 12.2.1938 sydänlihasrappeumaan. Wivi elää 94 -vuotiaaksi ja ehtii antaa monta haastatteluakin, joissa ei kaihda sanomasta, miten oli ollut.
Kaksoiselämäkerrassa on mielettömästi kuvia. Hanna vain on aina vähän syrjäytyvä eikä ainakaan nauravainen. Tämä lyhyt selostus tiheästä ja antavasta teoksesta saa loppua iloiseen Hannaan. Hanna aivan rakasti muuten kalastamista! Kuvassa Hanna on onnellisena veneessä Muuratjärven rannalla joskus 1920 -luvulla. (KeMu). Ja muistakaa: kirjan lopussa on lähdeluettelot. Kirjan naiset ovat avanneet ovia heidän jälkeensä tulleille naisille, joten kiitos Wivi&Hanna♥
*****
