KELTAISEN POLUN TARINOITA HEINÄKUULTA

Kalliomme keskellä on kosteikko, jonka läpi kulkee keltainen polku.

Siinä kasvavat täysin vailla kastelua keltakurjenmiekat, joista olen postannut teille upeita kuvia alkusuvelta, kullerot, päivänliljat, rantakukat sekä kuunliljat.

Nyt on se aika vuodesta jolloin keltakurjenmiekat taipuvat antamaan roolivuoron kuunliljoille.

 Keltaisten kukkien keskellä pilkottaa sininen runsauden sarvi ja iltaisin siilit saapuvat ruokakupeilleen, mutta toisinaan ahneus vetää nämä puutarhan hyötyeläimet, jotka syövät myös lehtokotiloita, samalle ruokakupille.

 Tiedoksi, että mieheni loma on vasta alussa, joten en aio paahtaa koneella 'normaalisti' vielä muutamaan viikkoon. Toki luen, mutta hillitysti;-)

 Ensi viikolla on tarkoitus järjestellä vuoden 2011 puutarhakirjat palkissa yhden kuvan alle. Muuta blogityötä en nyt tee, vaikka tiedän, että Ian McEwan on kesken, mutta se odottaa täyttymystään.

Kysyin kuunliljoilta mitä musiikkia he tahtoisivat kuulla. Nuo upeudet käänsivät katseensa sadeveden täyttämään runsauden sarveen, joka on hyvin sininen ja silloin tajusin:

Blue Cafe

JUKKA PETÄJÄ TIETÄÄ PAREMMIN, ENEMMÄN JA VAISTOAA, MIKÄ...

Jukka Petäjä tietää paremmin, enemmän ja vaistoaa, mikä on pohjavire missä tahansa kirjassa. Kun tein Colm Tóibínin Brooklynin, elin suuria hetkiä, mutta jotenkin tutusti ja tässä Jukka paljastaa tämän päivän Hesarissa jutussaan Irlantilaissiirtolaisen Sofien valinta, miksi koin, miten koin:
 "Isoja elkeitä kaihtava Brooklyn on väärentämättömällä tavalla konstailematon romaani. Colm Tóibín noudataa Raymond Carverin vanhaa neuvoa: ei turhia kikkoja."

Yllä olevassa kuvassa irlantilaiskirjailija Tóibín, jolta Brooklyn on ensimmäinen suomennos. Ainakin minä odotan lisää!

Tämän päivän Helsingin Sanomista voitte siis lukea Jukka Petäjän arvostelun Brooklynistä ja minun vastaavani täältä. Miksi nyt puhumme Carverista? Siksi, että minusta maailman paras novellikokoelma on Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ja mitä olen siitä mieltä, voitte lukea täältä.

SININEN LINNA

Omistan tämän arvostelun Saralle, joka tyttökirjoista paljon tietävänä, jakaa meille näiden hurmaavien kirjojen iloa taidokkaassa blogissaan. Sara on itsekin kuin yksi Montgomeryn hahmoista...Sara, kiitos tästä kirjasta♥  Mitenkään en voi olla mainitsematta, että Maria Sinisen linnan kirjastosta on valinnut blogilleen hyvin kauniin nimen...Ja: Minä tiedän, että tämä ei ole tyttökirja, mutta tämä on Montgomerya!

***

Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, Stickles serkku oli koputtanut hänen ovelleen kello puoli kahdeksan.

Tämä lause voisi olla aivan hyvin L.M.Montgomeryn Sinisen linnan (The Blue Castle, Karisto 1969, suomennos A.J.Salonen) ensilause, sillä siinä tiivistyy niin hyvin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaan Valancyn elämä äitinsä, serkkunsa ja koko sukunsa nujertamana kodissaan Elm-kadun rumassa punatiilitalossa. Hän ei saanut päättää edes milloin heräsi, puhumattakaan että olisi saanut itse päättää päiviensä vietosta tai valvoa iltaisin katsellen kuutamoa. Ei, ei ja ei! Rouva Stirling tiesi aivan tarkkaan, mikä oli parhaaksi hänen tyttärelleen, joka ei olllut syntynyt edes poikana, joka ei ollut kaunis, joka ei ollut saanut aviomiestä, jolla oli heikko terveys, ja joka ennen kaikkea ei ollut yhtään mitään verrattuna kauniiseen, persikkaihoiseen serkkuunsa Oliveen. Vaan miten outoa, että Olivekin on vielä naimaton…ehkä häneltä kuitenkin puuttuu ’se jokin’. Valancyn vaiteliaisuus ja myöntyvyys kaiken pilkan edessä vain pahentaa tilannetta ja kenellekään ei tule mieleenkään, että kaiken takana on puhdas pelko. Koettuaan ikänsä kaiken vain sukunsa ylenkatsetta ja pilkkaa, jouduttuaan asumaan maailman rumimmassa huoneessa nähden aamulla heti herättyään kattonsa vuotojäljet ja kuvastimen, jonka keskellä kulkee ruma särö, Valancy ei jaksa muuta kuin hiljaa ihmetellä, miksi hän nousee aamuisin ollenkaan, kun päivä toisensa jälkeen on yhtä surkeiden päivien saattoa ja näiden päivien saatossa kaikkein kurjin päivä on syntymäpäiväaamu, jolloin hän täyttää kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja on kadottanut Sinisen linnansa avaimen.

Valancylle Sininen linna on ruman ja katkeran elämän sijaiselämä, mielikuvituslinna, jossa kaikki on kaunista, siniutuista, vanamon tuoksuista, mutta ennen kaikkea päiviä ja hetkiä, joissa elämä ei ohita häntä. Lukijalle Sininen linna avautuu ehkä vieläkin laajemmin, sillä kirjan myötä siitä tulee kaikki se, mikä on sateenkaaren tuolla puolen, siellä, missä kaikki unetkin ovat totta ja kaikki, ihan kaikki menee elämässä niin oikein ettei ole olemassakaan sanaa ’jos’. Toisaalta, intohimoiselle Montgomeryn lukijalle Sininen linna on kuin lukisi Maudin salaista päiväkirjaa tai näkisi suoraan hänen sieluunsa. Kuka on lukenut Anna ja muut ystävämme tai Pat – Vanhan kartanon valtiatar, tietää takuulla, mistä on kysymys ja mistä kimpoaa Barneyn hahmo…pettymyksestä ja unelmasta.

Sininen linna voisi alkaa myös näin:

Toivon, että minulla olisi yksi pieni hiekkaläjä ennen kuin kuolen.

Tämän lauseen Kohtalo kuuli ja tapahtui jotain täysin odottamatonta, jonka jälkeen Valancy kadotti tyystin pelkonsa todella epäempaattista perhettään ja sukuaan kohtaan ja alkoi nähdä ja tarkastella heitä sellaisina kuin he olivat. Hän huomasi, että heissä ei ollutkaan mitään arvostettavaa tai pelottavaa, kun hän katse katseelta alkoi riisua heitä alastomiksi. Mildred täti oli suurikokoinen ja omahyväinen luomikasvoinen nainen, Gladys serkku pelkkää hermotulehdusta ja Isabel täti kerrosleukainen määräilijä, jonka leukojen lukumäärää ’uusi’ Valancy ei pysty edes laskemaan, James setä puolestaan oli tappanut vaimonsa elämännälkään ja Benjamin sedällä on märkäpäitä suussa. Ja Olive, Olive, jolle hänen oli täytynyt lapsena antaa ainoa hiekkaläjänsä, hän on kuin kasteeton aamu, täysin vailla persoonallista hehkua…

Sinisen linnan alussa lukee Rakkausromaani ja on tämä sitäkin, sillä Valancy saa voimia irtautua kotoa ja lähtee hoitamaan Karjuvan Abelin tuberkuloosia sairastavaa tytärtä Ceciliaa, joka on Valancya vain kolme vuotta nuorempi. Tämän seurauksena:

Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Barneyta. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa – ja Valancy tunsi äkkiä heikkoutta. Oliko sydänkohtaus taas tulossa? Mutta tämä oli aivan uusi oire.

Totta totisesti on ja sen seurauksena Valancy rakastuu ja unohtaa, että hän on kestänyt elämää vain kuoleman toivossa. Ja nyt kirjassa alkaa romanssiosuus, jossa lukija tempautuu täysillä mukaan unohtaen kaiken muun paitsi rakkauden ja saaren, joka on täydellinen Sininen linna.

Toisinaan he menivät hakemaan lumpeita. Barney tiesi, mistä niitä voi löytää Mistawisin poukamista ja lahdista. Sitten Sininen linna oli loistavana niistä, jokainen astia, jonka Valancy voi keksiä, oli täynnä noita hienoja kukkia. Jollei ollut lumpeita, oli heillä punaisia lobelioita, ne oli poimittu tuoreina ja eloisina Mistawisin soilta, missä ne paloivat liekkinauhojen lailla.

Ja kaikkialla Valancy kulkee savunsinisessä leningissään vanamonkukkia hiuksillaan ja villikukkakimppuja sylissään ja Barney alkaa kutsua häntä Kuutamoksi:

Kuutamo ja sininen hämärä – sellaiselta sinä näytät. Keijukainen.. Metsän hengetär.. Sinä kuulut metsiin, Kuutamo, sinun ei milloinkaan pitäisi lähteä niistä. Ja sinulla on niin kaunis, suloinen, syvä, kesäinen ääni. Niin kaunis ääni lemmenleikkiin.

Mitä sanoa Sinisestä linnasta muuta kuin toivoa, että meillä kaikilla olisi oma Sininen linnamme. Se vahva tunne, että elää itsensä näköistä ja oloista elämää oman ihmisparinsa löytäneenä ja vailla muiden päällekäyvää mielivaltaa. Ellei näin ole suotu, Sininen linna hohtaa vieläkin kauniimmin, sillä se on jotakin, mitä kukaan ei ikinä voi sinulta viedä, koska Unelmat ovat elämän suojelukohde ja ehdottomasti yksityisiä.

Sinisen linnan tarinasta, en muuttaisi mitään, mutta kyllä Barney olisi kelvannut minulle ihan ilman lopun yllätystäkin, joka onkin sitten jo materiaa, eikä ollenkaan sitä, mistä kirja hengittää: Unelmasta!

Ja juuri nyt, Rakas Lukijani, jos suljet silmäsi, voit nähdä miten kaksi ihmistä kiitä pitkin jäätä luistimilla kuin tuulessa tanssien. He kiitävät yli valkoisten järvien, ohitse tummien saarien. Mies ottaa kiinni lumikeijuaan, tavoittaa hänet ja jääkukkien tuoksun, nauraen he kietoutuvat toisiinsa ja ennen suudelmaa kuiskaus kuin lumikeijun siipipöly:Kuutamo!

*****

Sinisestä linnasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara
Anni M
Salla
Liisa
Marjis

IN MEMORIAM KATRIINA

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.

Ikkunan edessä pystyyn kuivettunut omenapuu.

Reppu naulassa, oven pielessä,

siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut,

kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

- Lauri Viita -

Una furtiva lagrima 

13. HUONE

Prologi

Heillä kaikilla oli yksi ja sama yhteinen nimittäjä. Salamurha.

Malcom X, Martin Luther King Jr., Robert F. Kennedy, Anwar Al Sadat, Indira Gandhi, Olof Palme, Rajiv Gandhi, Yitzhak Rabin, Anna Lindh, Anna Politkovskaya, Alexander Litvinenko.

JFK…

Kaikki tämä oli Johnin syytä.

Max Mannerin uutuus 13. huone (Minerva Crime 2011) on ehdottomasti Mannerin tähän asti paras teos. Se on osiltaan niin täydellinen, että saan pidellä itseäni ruodussa, kun yritän jäsennellä järkeenkäyvästi, mikä tekee tästä kirjasta niin erinomaisen. Ensinnäkin minua oli kuin suoraan suoneen, että mukana ovat prologissa mainitut kuuluisat salamurhat, joita olen seurannut siitä päivästä, kun JFK murhattiin. Tosin olin silloin pikkutyttö, mutta päiväkirjan sivut kastuivat kyynelistä iltana jona syntyi muistoruno JFK:lle. Ja Litvinenkon tapaus taas…

Kirjan esinäytös on hyvin cinemaattinen ja tapahtuu Povezkyn tehdaskommuunissa noin 200 kilometriä linnuntietä Tohmajärveltä itään. Olin jälleen Karjalassa, mutta missä siellä…siis oikeasti:

Povezky, Venäjän Karjalan tasavallan teräskombinaatti numero 13.

Tapaan ortodoksipappi Nikolain ja aloitamme yhteisen rukouksen: Uskon, ja tunnustan, että Sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan Poika, tullut…

…Herra, älköön pyhien salaisuuksiesi osallisuus tulkoon minulle syytteeksi älköönkä tuomioksi, vaan sielun ja ruumiin parannukseksi. Aamen.

Ja nyt katkeaa naru, jotta 700 kiloa venäläistä pronssia voisi vielä kerran kajahtaa huikeammin kuin koskaan 41 uudelle ristille sekä heille jotka istuvat kirkon penkeissä ja kuoleman häiden huntuna liekehtii tulimeri…

Näistä aluista lähtee Manner kehittämään kolmatta Annika Malm-teostaan, jossa dialogi ei onnu kertaakaan, jännite ei katkea, toiminnallisuus ei peitä upeaa juonta, vauhti pysyy kurissa kiitos otsikoitujen lukujen ja uskokaa tai älkää, kirja on myös hauska! Annika Malmin kuvaajana Manner on kunnostautunut ennenkin. Tämän pippurisen pikkunaisen, joka kiihtyy sekunnissa nollasta sataan joko itsepuolustuksesta, mihin hänellä itsesuojeluvaistoa vailla olevana on useinkin tarvetta, myös siksi, että Annika haluaa pudottaa miehiset egopullistelijat ruotuunsa eli maanpinnalle tai hiukan sen alle jopa. Nyt vain tapahtuu se, mitä ei ollut vielä kirjoissa K18 ja 72h eli sain nauraa Annikalle ja rikosylikonstaapeli Stein Storensenille, joissa noin ottelumielessä on vakka kantensa löytänyt. Mistä ihmeestä Manner on löytänyt Steinin hahmon! Tämän peliriippuvaisen viikingin, joka jättimäisissä bootseissaan aika ajoin tyynesti lappaa sisäänsä liikaa olutta, mutta upeasti säilyttää coolin tyylinsä Annikasta riippumatta. Mikä mies!

Tarinan juonta en lähde tietenkään selostamaan, mutta uskokaa tai älkää, alku on todellakin John F. Kennedyssä ja puheessa, jonka hän piti Columbian yliopistossa runsas kuukausi ennen kuolemaansa. Ennen puhetta, jossa hän tuomitsi salaseurat ja ehkä juuri samalla itsensä kuolemaan:

Salailu on ikävä sana vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa. Olemme kansana perinteisesti ja historiallisesti vastustaneet salaisia järjestöjä, salaisia valoja ja salaisia menoja. Mutta maailmalla meitä vastustetaan…

Sen suunnitelmat piilotetaan, eikä julkisteta.

Sen virheet haudataan, eikä otsikoida.

Sen seurauksista vaietaan, eikä riemuita.

Ei vastattua kysymystä, ei paljastettua salaisuutta…

Lukiessani luetteloa kirjan salaseuroista, aloin voida vähän huonosti, sillä eräässä kohtaa nousi muistiin päivä menneisyydestä ja mitä minulle oli sanonut eräs, joka kuului yhteen näistä: Vapaamuurarit, Illuminaatit, Skull & Bones, Odd-Fellows…Liikun pelottavilla jäillä ja vaikenen.

Kirjaa lukiessa en missään vaiheessa kyennyt arvaamaan loppuratkaisua, mikä on jännityskirjan kruunun kirkkain timantti. Se, että osa henkilöistä kantaa ihollaan tatuointia Memento mori, muista kuolevaisuutesi, vain harhautti minua väärille jäljille ja hyvä niin, sillä kaikkein pahinta liika ennalta-arvattavuus.

Henkilöitä on todella paljon, mutta rönsyt putoavat tarinan edetessä ja loput kirkastuvat. Kaiken huipulle jäävät edelleen outo pari Annika ja Stein, jotka täydentävät toisiaan vastakohtaisuudellaan. Kirjaan pääsee tosin helpommin sisälle, jos on lukenut ensin K18 ja sitten 72 h, joissa kaikki se, mitä Annikalle on tätä ennen tapahtunut avaa polun 13. huone -Annikaan. Manner tosin auttaa lukijaa, kerraten osan menneisyyttä, mutta edelleen totean, että lukekaa Annika Malm-trilogia kronologisena kokonaisuutena, jos haluatte maksimoida tyydytyksen.

Manner on nyt täysin sinut Annikansa hahmon kanssa ja sitä ihailen! Hän on edelleen myös lyyrikko, jolta voimme odottaa vaikka kirjaa hullusta rakkaudesta, sillä:

Hän nousi autosta, lampsi kadun yli ja oli jo tarttumaisillaan kahvaan. Kääntyi saman tien takaisin. Sytytti tupakan ja seurasi, kuinka painoton ja harsomainen sumu leijaili päämäärättömästi alas katua, kääri talot ja jalkakäytävän viereen pysäköidyt autot hauraaseen pitsiinsä.

13. huone on niin sikahyvä juoneltaan ja kaikiltaan, että jos pelaisin shakkia, en ikinä pelaisi Mannerin kanssa, sillä olen huono häviäjä. Sen sijaan yritin kirjamessuilla tavata Mannerin, vaan myöhästyin viisitoista minuuttia, koska olin juuttunut erääseen keskusteluun….Seuraavalla kerralla aion olla nopeampi ja aivan erityisesti siksi, että Max täytti erään toiveeni koskien Annikaa ja Karya, joille toivoin..., mutta sainkin enemmän:

Hän käänsi kylkeä, ummisti silmänsä ja kaivautui tiiviimmin vieressä nukkuvan miehen kainaloon. Huulille nousi kevyt ja onnellinen hymy.

Miehen selkää hetken aikaa hyväillet kapeat sormet värähtivät levottomasti mutta vain kerran, sitten liike rauhoittui, ja Annika nukahti.

Hänen helmenvaaleaan käsivarteensa oli tatuoitu mustaa ja koukeroista tekstiä.

Memento mori.

Epilogi

Chi semina vento raccoglie tempesta –

Joka tuulta kylvää se myrskyä niittää.

13th Room

LYHYT LOMAKIRJE SÄRKÄNNIEMESTÄ

Tässä urheat naiset Särkänniemen helteessä, jossa minä, auringon suurin varoja, onnistuin polttamaan ihoni huimasti. Onneksi mukana oli Bessu, jonka kanssa selviämme mistä vain:

Siis eilen oli liikkeellä viisikko, jonka nuorimmat jäsenet Pinja. Topi ja Karri kuvassa. Eikä uupumuksesta tietoakaan;-)

 Tässä ihmetellään laitetta, johon kummipojan pitää kasvaa vielä kymmenen senttiä. Sitten joskus kummiSEDÄN kanssa;-)

 Tähän laitteeseen Karrikin pääsi ja oli jännää. Myös monta muuta vempainta tuli kokeiltua, joten kun monen ruokailun ja uimisen jälkeen saavuimme kotiin ja kummitäti alkoi lukea huikean jännittävää Mauri Kunnaksen kirjaa Yötarinoita, kävi näin:

 Aamulla olikin sitten kiva herätä tämän söpöläisen visiittiin:

Minä en ole mitenkään nyt palaamassa vielä lomalta, sillä Karri jatkaa meillä, sen jälkeen mieletön mustikkasato odottaa, aloitettu on jo, ja sitten vähän muutakin, kuten vaeltelua  harjukaupungin öisillä kaduilla, uimista, eräs kiinnostava vierailu etc.etc. Luen, mutta oudosti päivät ovat niin viuhuvia, että kun vihdoin pääsen sänkyyn, en enää jaksa muuta kuin nukkua. Ja nyt olemme lähdössä ostamaan Karrille jotain minulle täysin käsittämätöntä peliä, illalla 'miehet' lähtevät harkkoihin etc. Tampereen reissulta hankimme muuten Karrille koulurepun, sillä aika pian, ei ihan vielä, kummipoika kävelee uusi reppu selässään epulle: Täältä tullaan elämä!

Palataan!

OUT OF OFFICE

Paratiisi by Ville Valo 

Summer Wine by Ville Valo & Natalia Avelon 

SUVIMAISEMA: LAHDENTYVEN, SAUNARANTA JA VENE JA...

Suvimaisema:
lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!

- Lauri Viita -

KÄÄNNÖKSIÄ

Kiinalaisen sananlaskun mukaan kohtalot ovat tuulia, jotka puhaltavat ihmisen elämän läpi joka suunnasta ja pakottavat hänet ajan teille. Voimakastahtoinen ihminen pystyy taistelemaan noita tuulia vastaan ja siten ehkä itse valitsemaan tiensä, mutta heikko menee sinne minne tuulet työntävät. Minua tuulet eivät ole työntäneet, vaan omien päätösteni voima on vetänyt minua. Silti olen herkeämättä kaivannut sitä, mitä en voinut saada. Ja sitten kun se, mitä aina olin halunnut, oli viimein ulottuvillani, tein päätöksen joka muutti loppuelämäni suunnan.

Jean Kwokin Käännöksiä (Girl in Translation, Bazar 2011, suomennos Ulla Lempinen) on minulle yhtäaikaisesti sekä peili että pettymys. Tämän kirjan äärellä jouduin nyt todellakin miettimään, miten vahvojen makujen ystävä olenkaan, kun ärsyynnyin kirjan kertojan, Kimberlyn sekä hänen äitinsä aasialaisesta alistuvuudesta niin suhteessa Kimberlyn äidin isosiskoon, pahansuopaiseen Paulaan ja tehtaanomistajaan, joka käytti pikkusiskoaan ja tämän tytärtä häikäilemättä orjatyövoimana ompelimossaan kuin myös Kimberlyn alistumisesta vaikka lunttausepäilystilanteessa. Prologi on vahva, jopa loppukin on sitä omalla tavallaan, mutta tarina ei kaikilta osin kanna muuta kuin sisukkuuden kruunua ylettömän herttaisenherkän kerrontatyylin siivittämänä. Tarinan vahvuus on siinä, että se on ainakin osin omaelämänkerrallinen ja jotkut kuvailut ovat vaikuttavan kauniita. Ja kirjan kansi on hurmaava!

Kirjan takakannessa löytyy adjektiiveja ’koskettava’, ’raju’ ja ’vaikuttava’. No, minä alleviivaan vain koskettavan. Koskettava tämä kirja on, mutta jos nimeän vaikka parikin vaikuttavaa ja/tai koskettavaa, ne ovat Poltetut varjot, Mitä tiedän Vera Candidasta ja Sade lankeaa. Ja rajuja ovat Oatesin naisselviytymistarinat. Ja: Nyt vertaankin tätä vastikään lukemaani Brooklyniin, jossa myös nuori tyttö lähtee siirtolaiseksi kauas omasta maastaan ja päätyy myös New Yorkiin. Colm Tóibín saa niin paljon enemmän voimaa kirjaansa, että se on ihan uskomatonta. Toisaalta Kwokin kirjassa tyttö, Kimberly siirtyy aasialaisesta kulttuurista läntiseen, mutta se selitys ei riitä näin herttaiseen muisteluun. Poltetut varjotkin lähti Aasiasta ja siirtyi Intian kautta Pakistaniin ja sieltä Yhdysvaltoihin, joten tämäkin selitys huojuu. Aasian vahvat, tuliset maut voivat kulkea mukana länteen laimenematta matkalla herttaiseksi muistohyytelöksi, josta uupuu rodukkuuus ja pitkä jälkimaku.

Kirjan tarinassa Kimberly ja äitinsä muuttavat pois Hongkongista New Yorkiin. Tämän mahdollistaa isosisko Paula, joka on lähtenyt jo aikaisemmin. Äiti ja tytär eivät tiedä, mihin joutuvat, sillä Paula on ahneuden, kateuden ja hyväksikäytön mestari, joka masinoi avuttomat sukulaisensa tehtaaseensa orjatyövoimaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että vain 11-vuotias Kimberly, on siellä töissä koulun ohella salaa. Paula on myös hankkinut sukulaisilleen asunnon, joka on purkutuomion alainen ja kuhisee torakoita. Asunto on myös niin kylmä, että äiti, entinen musiikinopettaja, haluaisi soittaa viulua, mutta kykenee siihen vain harvoin, koska talviaikaan asunnossa pitää olla täydet ulkovaatteet yllä käsineitä myöten vuorokaudet ympäriinsä. Kaikesta huolimatta Kimberly vastapainona torakoille, kylmyydelle ja tehdastyön raskaudelle sekä pölylle, selviytyy ja saa verensä kiertämään, elämänhalunsa säilymään luontaisen lahjansa matematiikan avulla. Matemaattisten ongelmien ratkaisut ovat hänen vahvin aseensa raivata äidilleen ja itselleen tie parempaan elämään, pois sieltä syvältä, missä vain täit kykenivät ylittämään roturajoja.

Chinatownissa, jossa Kimberly asuu äitinsä kanssa slummia pahemmissa oloissa, hän myös kohtaa kylmässä marraskuussa elämänsä ensi kertaa lumen, jota luulee ensin taivaalta satavaksi riisiksi:


Elävin muistoni tuosta elämänvaiheesta on edelleen kylmyys. Se tuntui iholla läimäisyn jälkeisenä kirvelynä, kivuliaana kihelmöintinä josta ei tiedä onko se kuumaa vai kylmää. Kylmänä jonka aistii yksinkertaisesti kipuna. Kylmyytenä joka hivuttautuu kurkkuun, varpaiden alle ja sormien väliin, joka kietoutuu tiukasti keuhkojen ja sydämen ympärille. Yritimme pysyä yöllä lämpiminä nukkumalla takki- ja vaatepinon alla. Heräilin vähän väliä jokin ruumiinosa tunnottomana – yleensä jokin yllättävä paikka, kuten lonkka – villapuseron pudottua vaatekeon päältä.

Tämän lisäksi äidin ja tyttären elämä oli tehtaan hameiden reaalimatematiikkaa, jossa Websterin sanakirja, hinnaltaan 2,99 dollaria maksoi vajaat 200 viimeisteltyä hametta, koska hameelta maksettiin 1,50 senttiä. Edestakainen metrolippu tehtaalle maksoi 100 hametta, nakkisämpylä 50 hametta ja uusi lelu 300-2000 hametta. Viime mainitusta johtuen Kimberly ei voinut antaa ystävilleen joulu- ja syntymäpäivälahjoja, mutta toisaalta, eihän hänellä ollutkaan muita ystäviä kuin Annette, kunnes... Matt.

Jean Kwokin kirjaa voin suositella heille, joiden mielestä Cecilia Samartinin omakohtainen lapsuusmuistelo Nora & Alicia on parempi kuin vahva, upea Señor Peregrino. Tämä on myös kirja heille, jotka haluavat lukea selviytymistarinoita, mutta haluavat sen ja itsensä väliin kauniin aamu-usvaverhon, jonka ylitse edes torakat eivät uskalla tulla iholle eikä lika haise lialta. Heille, jotka haluavat lukea tällaista kaunista:

Noihin aikoihin halusin uskoa, että rakkautemme oli käsin kosketeltavaa ja pysyvää, kuin onnen riipus jota voin kantaa kaulassani aina. Nyt tiedän, että se oli pikemminkin kuin suitsuketikusta haihtuva savuvana: minulle ei jäänyt juuri muuta kuin muisto suitsukkeen palamisesta, muistikuva tuoksusta.

Casta Diva (Norma-Bellini)

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Peikkoneito Erja Karoliina, Mari A., Susa, Katja/Lumiomena ja Hanna 

RUUSUN SISIN

Missä on ulkopuoli tähän sisimpään?
Kipu millainen
moiseen palttinaan peitetään?
Mitkä taivaat väikkyvätkään
näiden avointen
ruusujen lähteessä?
Ne niin huolettomina
suovat terälehtien levätä
- lomittain, irtonaisina
kuin ei vapiseva käsi niitä koskaan voisi varistaa.
Nehän tuskin omin avuin
koossa pysyvät,
monet täyttyivät jo ja tulvivat
valoon päivien,
jotka täytenä
- täydempänä mailleen laskeutuvat,
kunnes uneksi muuttuu koko kesä,
synnyinsijaksi unelmien.

- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen /Der Grosse Wille (Like 2004)
suomennos Eve Rehn

CAMILLA LÄCKBERG: MERENNEITO

Hän katsoi uutta äitiään ja hänen sydämensä pamppaili onnesta. Kun nainen tarttui häntä kädestä ja lähti taluttamaan häntä pois, hän seurasi vastaan panematta.

Camilla Läckbergin Merenneito (Sjöjungfrun, Gummerus 2011, suomennos Outi Menna) on niin typerryttävän täydellinen jännityskirja kaikilla tasoillaan, että ihon alle hiipii pelko, miten kerron Merenneidosta saaden tallennettua lukijan huikean matkan psykologisen piinan seittiverkostoon, jossa ylimielisenä lukki kutoo seittiään vain odottaen, että…

Tavanomainen alku, jossa Cia Kjellner istuu uupuneena poliisiasemalla vastapäätä rikospoliisi Patrik Hedströmiä kysyen kadonneesta miehestään Magnus Kjellneristä: ”Siitähän on kulunut jo kolme kuukautta! Miksette te löydä häntä?”, on kuin tavanomaisen valheellinen etupiha epätavanomaiseen taloon, jossa lopulta löydät huoneita ovet suljettuina, joudut avaamaan jokaisen oven ja vasta viimeisessä kimaltelee se seitin pää, jossa on vastaus jokaiseen kysymykseesi.

Camilla Läckbergissä ei ole mitään tavanomaista, tässä naisessa, joka on Euroopan seitsemänneksi myydyin kirjailija, tässä naisessa, joka on varttunut Ruotsin länsirannikolla pienessä Fjällbackan kylässä, mihin on myös sijoittanut tarinansa Merenneito. Camilla lyö pöytään kovimmat kortit: lapsikin voi olla itse pahuus, nainen voi olla kuin saatanasta, kehitysvammaisuus ei ole tabu, jokainen meistä voi olla potentiaalinen murhaaja, kellä tahansa voi olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö ilman, että siitä tiedetään ja ikinä lukija ei voi tietää ennen viimeisiä sivuja, kuka on paha, pahempi, pahin…kuka on itse lukki.

Äidin ääni tunkeutui korviin pimeyden ja hiljaisuuden läpi. Vaikka hän oli vasta lapsi, hän ymmärsi hyvin mistä puhuttiin. Äiti katui päätöstään ruveta hänen äidikseen. He saisivat pian oman, oikean lapsen, ja jos äiti olisi tiennyt sen, häntä ei olisi koskaan otettu perheeseen. Ja isä sanoi siihen väsyneellä äänellään: ”Niin, mutta poika on nyt meillä, joten meidän on yritettävä suoritua tilanteesta parhaamme mukaan.”

Läckberg kertoo tarinaa tarinassa. Lukija tietää, että salaisuuden avain, kaiken ydin, virtaa sisäkkäiskerronnassa, jossa olemme jonkun pään sisällä, jossain menneisyydessä, siellä mitä ei ole terveellistä muistaa. Tämä muistaminen on kuitenkin ydinmehua, joka on kuin kirje vuosien takaa ja sen käsialakin on aivan eri, ei tästä ajasta olevaa, mutta tätä päivää määräävää eli nykyisyys on menneisyyden summa. Lukija ei saa heti tietää, kuka kertoo, hän voi vain arvailla, kertooko äiti, lapsi, vanhus, isä, kuka tahansa seitteihin takertunut, tahmaantunut onneton, mutta psykologinen vahvuus on valtaisa ja lupaa loppuhuipennusta, jonka jälkeen lukija kyynelehtien nousee seisomaan toivoen ja peläten encorea.

Hän kyykistyi, nojasi poskeaan kylpyammeen reunaa vasten ja katseli siskon epätoivoista kamppailua. Siskon ei olisi pitänyt yrittää viedä häneltä kaunista äitiään. Sisko ansaitsi kuolla. Se ei ollut hänen syytään.

Kaikki alkoi lapsuudessa, jossa oli Erik, Magnus, Kenneth ja Christian. Kuin mikä tahansa poikajoukko, jossa tapahtui monenmoista kähinää ja kiusaamista, mutta sitten kerran, siellä rannalla, muistathan Alice, siellä rannalla, missä siniset, kauniit silmäsi katsoivat Christiania, muistathan mitä siellä tapahtui?

Lapset kasvavat aikuisiksi, lähtevät tahoilleen, kunnes kuin magneetin vetäminä jälleen asettuvat toistensa läheisyyteen ja katsovat mitä heistä kustakin on tullut. Magnus on tullut ruumiiksi, Erik on avioliitossa viinihanalla tiuhaan käyvän Louisen kanssa ja on itse patologinen pettäjä häntäheikki, Kenneth hoitaa syvästi rakastamaansa ja syöpään sairastunutta vaimoaan Lisbetiä ja Christian on mennyt tahallisesti avioliittoon naisen, Sannan, kanssa rakastamatta tätä hiukkaakaan. Kenneth työskentelee Erikin alaisena ja Christian kirjoittaa kirjaa, Merenneitoa…


Hän lähti uimaan. Eteneminen oli raskasta mutta onnistui jotenkuten. Alicen käsivarret tuntuivat vahvoilta hänen kaulansa ympärillä. Alice oli uinut kesän aikana niin paljon, että käsivarren lihakset olivat voimistuneet selvästi. Alice roikkui hänen kaulassaan ja lipui hänen perässään kuin pieni jolla. Ja lepuutti poskeaan hänen selkäänsä vasten.


”Minä olen sinun merenneitosi”, sisko sanoi. ”En äidin.”

Merenneito on kuin psykologian jännittävä oppikirja lapsuuden ja nuoruuden vaikutuksesta ihmisiin, mutta se on myös kertomus siitä, miten paljon joukossamme vaeltaa niitä, jotka voivat tehdä toiselle ihan mitä vain, eikä se jätä välttämättä näkyviä, vuotavia haavoja, vaan leikkaa syvältä toisen ihmisen mielen sisältä, lykkää vihan puukon sisään ja kiertää puukkoa kerta toisensa jälkeen, kunnes on varma, että toinen on aivan eri käsittelyn jälkeen. Sitä tekijä ei vain tiedä, miten eri, kun hän itsetyytyväisesti hymyillen jälleen peilaa kauneuttaan, jo pois haipuvaa, peilistään.

Viime päivinä hän oli alkanut epäillä, että äiti oli ehkä kipeä. Mutta kipeänä nousi kuume ja otsa tuntui polttavalta. Äiti oli ihan kylmä. Ja haisi omituiselta. Hän joutui pitämään nenästä kiinni joka ilta, kun hän käpertyi äidin viereen nukkumaan. Äiti oli myös sottainen. Hän ei tiennyt mitä sotku oli, mutta jos äiti oli sotkenut itsensä, äidin oli täytynyt nousta sängystä jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Ehkä äiti heräisi taas?

Eräänä päivänä Christian, Erik ja Kenneth alkavat saada valkoisia kirjekuoria, joiden sisällä on uhkaavia viestejä. Myös Magnus oli saanut kirjeitä ennen kuolemaansa. Ja kun Christian on kustantajansa järjestämässä esikoisromaaninsa Merenneidon julkistamistilaisuudessa hänelle tuodaan kimppu valkeita liljoja, joiden mukana seuraa kortti kirjoitettuna samalla käsialalla kuin kirjeetkin…


Missään vaiheessa Merenneitoa Läckberg ei syyllisty toimintajännitykseen, vaan tiukka ote on puhtaan psykologinen, kertaakaan lukijasta irtipäästämätön. Tämä on sitä maastoa, jossa minä viihdyn, sillä enhän katso toimintaelokuviakaan. Raju meno on fyysistä suoritetta, psykologinen tarinan kuljetus vie lukijan aivosuoritteisiin, joissa hän pinnistelee ymmärtääkseen ja verratakseen ja ennen kaikkea keksiäkseen motiivin, jolloin saisi avattua lukkitalon viimeisen oven.

Tarinan ratkaisijat ovat kirjailija-poliisipariskunta Erica Falck ja Patrik Hedeström, mutta kuten minä aina toivon, etusijalla ei tässä ole todellakaan poliisityöskentely vaan uhrit ja rikolliset, rakkaus, toivo, viha, koko ihmismielen kirjo laidasta laitaan. Nyt on aivan pakko julistaa, että minusta tuntuu kuin olisin löytänyt Patricia Cornwellin eurooppalaisen vastineen eli olen täydellisesti koukutettu! Olen lukenut Läckbergiltä aikaisemmin Saarnaajan ja Kivenhakkaajan, mutta joko minä olen muuttunut tai sitten Camillasta on tullut minulle toinen ’Kay Scarpetta’, sillä Merenneito on kuin puukolla sieluuni koverrettu.

Aluksi sisko seisoi hiljaa ja kuunteli hänen hengästynyttä puuskutustaan mutta sanoi sitten jäätelöä ojentaen:


”Tässä Christian. Ota minun jäätelöni. Se on mansikkaa.”

*****

Sanna-Reeta Meilahdelle kiitos upeasta kannesta!

*****

Osallistun tällä merentuoksuisella kirjalla Merten äärellä-kirjahaasteeseen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa  Sara Anni Norkku  ja Katja/Lumiomena

PETO ON MINUN ARMAANI, VAAN PETO HYVÄ...

Peto on minun armaani,
vaan peto hyvä
ei haavoita silmänluontinsa syvä
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra.

Peto on minun armaani,
vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt / Virginie

TOP 10 -HAASTE: KOSMETIIKKAA JA KIRJOJA!

Vastaan Saran haasteeseen blogista P.S.Rakastan kirjoja. Tarkoitus on listata 10 omaa suosikkikosmetiikkatuotetta sekä 10 suosikkikirjaa ja ojentaa haaste sitten ainakin viidelle. Teen kirjalistan samalla tavalla kuin Sarakin eli ei kuoleman vakavasti, sillä siinähän ainakin minulla olisi sitten vain Waltaria ja McEwania;-) Ja tässä haastemerkki, jonka ojennan edelleen Peikkoneidolle, Allulle, Petriinalle, Ammalle, Valkoiselle kirahville, Sannalle, Minttulille, Jaelille, Saralle tyttökirjoihin sekä Sinisen linnan Marialle. Olkaat niin hyvät!

Tässä kosmetiikkani:

1)  Louis Widmer, Extrait Liposomal, jotain taikaa
2)  Louis Widmer, Lait Nettoyant, puhdistusmaito
3)  Vichy, Liftactiv C x P, yövoide
4)  Vichy, Liftactiv, C x P, päivävoide
5)  Vichy, Purete Thermale, kasvovesi
6)  Vichy, Purete Thermale, silmämeikin poisto
7)  Dior, Hydra Action, silmänympärysvoide
8)  Dior, Hydra Action, kasvonaamio
9)  Clarins, Créme Jeunesse des Mains, käsivoide
10) Oscar de la Renta, 'mun ominaistuoksu'

...ja ilman Lumenen valokynää en lähde edes autiolle saarelle!

Tässä kirjat:

1)  Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta
2)  Anilda Ibrahami: Punainen morsian
3)  Susanne Fletcher: Meriharakat
4)  Cecilia Samartin: Señor Peregrino
5)  Daphe Kalotay: Bolšoin perhonen
6)  Paul Auster: Näkymätön
7)  Colm Toibín: Brooklyn
8)  Claudie Gallay: Tyrskyt
9)  Ian McEwan: Lauantai
10) Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

Pilkettä sieluun ja listoja laatimaan!

MÄ MUISTAN SUN MUSTIKKASUUN, SÄ MUISTAT...

Mä muistan sun mustikkasuun,
sä muistat sen kaiken muun.

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun,
sä muistat meidän kuuman virran juoksun.

Mä muistan sun polven muodon,
sä muistat rakkauden luodon.

Mä muistan suven oudon, kuuman,
sä muistat sen piinan, huuman.

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat vain mut ja mustikkasuun.

♥

Sä muistat kaiken muun,
mut mä vain sun mutrusuun.

Sä muistat mun ihon hajun,
mä vain sen tunteen rajun.

Sä muistat sen mökin oudon,
mä muistan vain sen yön soudun.

Sä muistat mut ja täysikuun,
mä muistan sut ja mutrusuun.

- Leena Lumi & co -

*****

kuva Hanne 

PALJASTUS JA MUUTA OUTOA

Tiedän, että kaikki luulevat nyt etten pysty olemaan lomalla. Kaikki tulevat vielä toisiin aatoksiin, lupaan sen. Mistä minä saatoin saada etiäisen, että nyt, juuri kun toivoin lepoa ja rauhaa, juuri nyt kaikki alkavat tehdä Bolšoin perhosta. Pyydän nöyrästi halukkaita vinkkaamaan ko. kirjan tehtyään minulle meiliin. En voi vaeltaa lomalla blogeissa! Huomenna lähtee Alfauros reissuun ja Bessu tulee viettämään laatuaikaa tyttöjen kanssa ja häneltä en pääse blogiin ollenkaan.

Saralta blogista P.S. Rakastan kirjoja tuli ihana haaste, johon vastaan luultavasti viikonloppuna, sillä olen silloin tilaisuudessa, mutta ma alkaa Alfauroksen loma ja silloin minä postaan vain harvasti ja senkin kirjaa, jos siltä tuntuu. Sillä luenhan minä nytkin, mutta hitaasti.

Nyt teen paljastuksen, jota olen kauan pidätellyt, mutta tässä on ehkä jonkun mielestä jotain cinemaattista, joten antaa mennä vaan. Kirjoitin muistaakseni viime suvena lyhyen runon Mustikkasuu. Se on semmoinen pieni mustikkajuttu vain, mutta sitten sain meiliini siihen toisen säkeistön ja sen on kirjoittanut mies, josta ensimmäinen säkeistö kertoo. Hän oli silloin vain poika ja minä Sweet Sixteen, jota olen aina hänelle, mutta tämä runo on osin traaginen, sillä sanojen taakse kätkeytyy meidän viimeinen kohtaamisemme suvella. Sen jälkeen seurasi enää rankat jäähyväiset, kun puolen vuoden päästä matkustin länsirannnikolta tänne Keski-Suomeen eroa tekemään. Sain luvan julkaista tuon toisen säkeistön ja määräys oli julkaista se ilman hänen tietojaan - luonnollisesti. Olemme molemmat tahoillamme löytäneet ihmisparimme, mutta soitamme edelleen samaa kielen musiikkia ja osaamme vieläkin nerudan kieltä. Mutta meni yli 30 vuotta ennen kuin saimme edes tietää toisen elävän...

Siis nyt mustikkaruno, huomenna julkaisen Maailman Parhaan runoilijan Eino Leinon runon, joka kertoo Alfauroksesta ja minusta. Kun mieheni täytti pyöreitä ja kirjoitin juhlapuhetta syntympäiville, sain Eveltä mainitun runon meilissä ja lisäsin sen heti puheeni perään. Eve, sanan taitaja, runoilija ja kääntäjä totesi, että 'mikään runo ei ole enempää sinua ja rakasta Alfaurostasi, Leena.'  Ihana Eve, joka tunsi niin minut kuin mieheni, näki enemmän...

*****

John Irvingin kirjasta Until I find you:

Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? (s. 561)

Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi. (s. 760)

Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?

*****

kuva Sateenkaaren taa

KESÄ JATKUU. KESÄ.

Siis olen edelleen lomalla, mutta oli kuin pakko tulla esille, kun muistin tuon Suomalaiset marjat kirjan ja sitten tuli tuo ihanuus runokirjakin vielä. Aamut, hiukset hajallaan kirjan helmiä myöhemmin Lumikarpalossa. Luen hitaasti nyt tiiliskiviä ja aion levätä ja ylihuomenna saan jo vieraakseni Bessun etc. Ja nyt kun minä olen lomalla, niin kaikki tietysti tekevät arvostelun Bolšoin perhosesta...

Kuvan otti Jael Viherlandiassa, joka on yksi suositus Kotimaan matkakohteissani.

The Windmills of Your Mind

PS. Menkää joku nopeesti auttamaan Ankia teknisessä ongelmassa, josta minä en ymmärrä tietenkään mitään!

JOS HALUAT VÄLTTÄÄ ENNENAIKAISEN KUOLEMAN, LUE...

Jos haluat välttää ennenaikaisen kuoleman, lue professori Sinikka Piipon kirja Suomalaiset marjat. Tämä kirja on liimattu minuun ja se kertoo suomalaisista marjoista ja niiden voimasta sellaista faktaa, että ehkä elinikäodotteeni 99,9 vuotta sittenkin tulee täyteen - tekniikan kiroista huolimatta.

Äitini täyttää tänä vuonna 84 vuotta ja tuli juuri 20. kerran kotipitäjästään Valkjärveltä. Hän selätti syövän, josta ei ole ollenkaan normaalia selvitä hänen iässään. Muutama pikkutapa häneltä: Joka päivä jotain kotimaisia marjoja. Talvella pakastimesta, joka on piripintaan täynnä ja niitäkin on kaksi, siis pakastimia. Puutarhanhoitoa. Monta kilometriä kävelyä joka päivä. Aina ruisleipää, mutta pullakin maistuu. Ja täytekakku. Kiinnostunut kaikesta mikä maailmalla tapahtuu. Hän lukee monia lehtiä. Katsoo samanaikaisesti useampaa tv-kanavaa, sillä toinen tallentaa koko ajan... Häneltä minä kysyn, mitä maailmalla on menossa tai milloin tulee Yorkshiren etsivät.

Myös Jael kiinnittyi Suomalaisiin marjoihin ja meillä olikin tämän tiimoilta kiinnostavaa keskustelua, sillä me molemmat taidamme olla niitä, joiden mielestä 'ihminen on sitä, mitä hän syö.'

AAMUT, HIUKSET HAJALLAAN

Olen aina sanonut rehellisesti olevani heikoimmillani siinä, mitä eniten rakastan eli runoudessa. Runo on tunnetila. Miten arvostella tunnetilaa. Se ei ole minulle vielä auennut. Puhtaasta rakkaudesta runouteen kerron teille, että taas kerran on ilmestynyt unkarilaista runoutta suomennettuna ja se on aivan erityistä runoutta. Ehkä muistatte muutaman runon, jotka olen teille tarjoillut kirjasta Yhteisessä sateessa (WSOY 2006), joka oli Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn hienoa käännöstä kuten myös tämä Erzsébet Tóthin Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávoszky).

Yhteisessä sateessa Aladár Lászlóffy kirjoitti runossaan Kirjoittaminen:

Alkoivat yöt,
lumelta, keväältä tuoksuvat.

Tämä yhdistelmä on
syksyn nälkäinen
vastakohta, kun lehdiltä
ja lumelta tuoksuvat
yöt tuovat sumussa mieleen Balzacin...

Aamut, hiuket hajallaan Hannu Launonen kirjoittaa kiinnostavassa Jälkisanat osuudessaan Erzsébet Tóthista todeten, että hänen läheinen vertayskohtansa olisi Yhteisessä sateessa esitelty Gizella Hervay. Launonen tekee niin kaunista jälkeä esitellessään Tóthia, että heikottaa:

Erzsébet Tóthin tulkinnan mukaan Bostonissa sataa lunta yhtä raivokkaasti kuin Unkarissa ja Budapestissa, vaikka lumisade ei ehkä ole monelle ensimmäinen ajatus, joka tulee Unkarista mieleen. Mutta Tóthin runojen ja proosakirjoitusten puhuja vakuuttaa: lunta sataa, tuiskuttaa, se on vesimärkää ja valuu niin kuin hiukset, niin kuin kyyneleet tai niin kuin tähtisade. Sateella on monia puolia. Se huojentaa haavoittuneen tilaa. Lumi edustaa puhtautta.

Koska Erzsébet Tóth on aito runoilija, hän sekoittaa pyhän ja pahan, lumikellon ja bensiininkatkun. Runon puhuja voi olla noita tai haltijatar. Neonvalot herättävät runon puhujan, ja se jota hän odottaa, "se runo puuttuu vielä, oi Äiti / en tiedä mitä on ollut ja mitä on oleva / mutta minä käännyn pois jo hänestäkin / jonka kasvot loistivat / läpi jokaisen lumisateen."

Aivan pyörryttää kauneudesta, miten Tóth sen kaiken sanookaan ja miten Launonen häntä tulkitsee. Mikä lumous, mikä ainainen lumen tuoksu tässäkin unkarilaisessa runoiljassa jälleen tarjoileekaan meille huikean vuorelle nousun.  Kohottavan runolaulun mukana saamme kuitenkin juoda myös Unkarin poliittista lähihistoriaa, mutta sekin kaikkea runon kielellä. Minä jaksan aina ihmetellä, ellei joku syty runolle, sillä missään ei ole asiaa sanottu yhtä tiiviissä, yhtä hurmoittavassa muodossa.

Tóthin ruonuden painopiste on kuitenkin rakkausrunojen sävykästä lyriikkaa. Sieltä löytyy lumisaderakkauden vuoksi ja luode,  runokielen valtiatar, joka kutoo ruoonsa 'paprikankiertotähtiä', 'luumunsinipuseroiden rituaaleja' ja voitte olla varmoja, että Tóthin kukat ovat lumikelloja!

Jos olet runon viemä, tässä sinulle sitä runoutta, jota ainakin minä rakastan, eikä se johdu vain runojen lumen tuoksusta...ei edes silloin kun minä Luultavasti odotan sinua:

Alkukesän ruusut
tuovat sinut vielä kauan mieleeni,
ja siihen aikaan, kun kesä alkaa,
on erityinen tuoksujen ja tunteiden seos
jonka vain minä vaistoan,
se on minun sydänkemiaani: akasioiden suru -
jos olen surullinen, se johtuu akasioista. kauan
sinä lähetät vielä rakkauden pieniä salamoita.
Joskus sinusta tulee auringonpaisteen tuuliratsastaja,
joskus sytyttelet joulukynttilöitä.
Ja joskus taas meloni on suolainen.
Ja sinä katsot minua vielä monta monituista kertaa.
En halua unohtaa enkä liioin muistaa.
On oleva tuhansia pikku hetkiä
jaettuna aamunkoittoihin, päiviin, öihin,
orgioihin ja juhliin, työhön ja lepoon,
ikävään ja himoon, kaupunkeihin ja kyliin,
keväisiin ja syksyihin, kesiin, uneen, valveeseen,
musiikkiin, hiljaisuuteen, auringonpaisteeseen, lumipyryyyn,
niin että kaikkea riittäisi pitkiksi vuosiksi.
Miten paljon me leikimme ennen sitä!
Miten kauan odotimme toisiamme, annoimme odottaa toisiamme!
Kivuksi pingotettu himo.
Ja jokainen syleily oli ensimmäinen.
Vasta nyt tiedän sen, viimeisen syleilyn jälkeen.
Mutta jo silloin: jokin lamauttava etäisyys,
jokin suloinen vieraus, jokin pyörryttävä mahdottomuus.
Jo silloin, myös silmiesi edessä: poissaolossasi
niin kuin sylissäsi.
Muistojesi evankeliumissa, jo silloin.

En tyydy tähän, vaan alan etsiä Tóthin  Lissabonin lento -kokoelmaa, joka alkaa Paul Auster sitaatilla:

Jos todellisuus kerran on tällainen, minun täyyy olla varuillani.

Näissä runoissa on lunta, unta, totta, kovaa, pehmeää, mutta ennen kaikkea jotain aivan uutta, joka ei voi johtua vain tähtisateesta...ehkä hymysi oksasta, siitä taittuneesta.

*****

Osallistun tällä kirjalla Ainon Runolan ovet auki -haasteeseen.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Nino.

TIETOPÖLLÖ-PALKINTO RAILI MIKKASELLE

Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinto on myönnetty kirjailija, VTM Raili Mikkaselle tunnustuksena korkeatasoisesta lasten ja nuorten tietokirjatuotannosta. Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa Sastamalassa 1.7. jaettu palkinto on suuruudeltaan 8000 euroa.

Raili Mikkanen on kirjoittanut lapsille ja nuorille yli 35 vuoden ajan. Hänen uusin kirjansa Suomen lasten linnakirja ilmestyi helmikuussa 2011.

Palkintoperusteluissaan Suomen tietokirjailijat sanovat mm. seuraavaa:


Raili Mikkanen on monipuolisen luova lasten- ja nuortenkirjailija, joka on uudistunut ja vallannut uusia alueita koko uransa ajan. Nuortenkirjailijana Mikkanen on myös historioitsija, joka saa lukijansa syttymään suomalaiselle kulttuurihistorialle kuin myös oman maamme historiaa sivuavaan menneisyyteen kuten Meren ja ikävän kiertolaisissa.


Mikkasen historialliset nuortenromaanit perustuvat huolelliseen taustatutkimukseen. Ne ovat luotettavia tietolähteitä, joissa romaanimuoto korostaa historiantutkimuksen löytöretkiluonnetta ja tositarinoiden seikkailullisuutta. Mikkanen tutustuttaa lukijan päähenkilöihinsä älyllä ja sydämellä.


On tavattoman arvokasta, että vastaanottavaisessa iässä oleva nuori saa tilaisuuden löytää omia juuriaan ja yhteyksiä siihen menneeseen, josta hänkin on kotoisin. Nuori ei ole koskaan yksin, kun hän löytää johtolankoja omaan kulttuuriseen taustaansa ja saa eläytyä kiehtovien persoonallisuuksien vaiheisiin. Tämän yhteisyyden kokemuksen Mikkanen tarjoaa lukijalle yhdistämällä tietokirjallisuuden eetoksen kaunokirjallisuuden keinoihin. Mikkasen romaanit ovat kielellisesti antoisia ja rikkaita ja kutsuvat lukijan mukaansa: historia kuuluu sinullekin, olet osa sitä, tule mukaan!

JAEL & LEENA ESILIINOISSAAN

Tässä ystäväni Jael ja minä koreilemme uusissa Marimekon esiliinoissamme. Kaksi naista, jota rakastavat kokkaamista, siis todellisia kulinaristeja, kuten alla olevasta huomaatte:

Tässä ruokabloggaja Jael valmistamassa ensimmäisen kerran elämässään suppilovahveromuhennosta, josta tulikin sitten kaikkien aikojen herkullisinta.

Ja tässä Lumimies grillaamassa sitruunaista lohta syntymäpäivänään, jonka kunniaksi tietenkin nautimme samppanjaa ja mansikoita.

Tässä gourmet-ateria, jonka veroista ei saa edes monestakaan ravintolasta. Alfauros pani parastaan grillatessaan lohesta hurmaavan herkullista salaisilla jipoillaan. Minun osuudekseni jäivät maagiset uudet perunat, joissa se tilli&talouspaperijuttu keikautuksella. Myönnän, että nautimme itsemme hurmoksellisen ylensyönnin rajalle näin vaalien Kaikkien Aistien Juhlia.

Ruokabloggaaja blogista Appelsiineja ja hunajaa kuvaa yhteistä aikaansaannostamme.
Ja nyt me lähdemme visitiille Viherlandiaan, jossa tietenkin nautimme myös lounaan. Illalla me jälleen nautimme herkkuja, nyt vuorossa minun katkarapusaalaattini patongilla sekä aivan upealla valkoviinillä. Olemme tämän hyvin ansainneet, sillä kävimme Jaelin kanssa kiipeilemässä Muuratsalon vuorilla ja kiersimme myös Päijänteen rantoja. Siis kulutamme mitä syömme;-)

Hauskaa loman jatkoa kaikille!

♥:lla Leena Lumi & Jael

LOMA!, MIKÄ IHANA SANA

Hei!

Nyt se iski, lomamieli. Jään nyt lomalle ja aion nauttia, nauttia, nauttia. Olen myös loman akuutissa tarpeessa. Ellette usko, kysykää Sinisen linnan Marialta...

Saan viikonloppuna vieraaksi ehkä blogini pitkäaikaisimman lukijan eli Jaelin sieltä kaukaa Israelista. Kun hän lähtee, saapuu Bessu ja Alfauros on jossain reissussa. Sen jälkeen alkaakin perheloma ja myös nuorisomme saapuu meitä ilahduttamaan. Ja sitten onkin jo se viikko, kun minä ja Bessu pakkaamme kolme tenavaa autoon ja lähdemme kohti Särkänniemeä...samalla reissulla ostetaan kummipojalle reppu, sillä Karri menee jo epulle. Ja sitten alkavat minun ja Alfauroksen lepakkoyöt, jolloin...

Siis kaiken olen nyt teille kertonut ja Savonlinnan ooppera ei nyt ole sattuneesta syystä ohjelmassa, mutta ei se sieltä minnekään katoa...Olavinlinna. Ja oopperajuhlat.

Luenkin, mutta hidastettuna. Katsoin eilen pinoa ja jokin vain veti minut erääseen tiiliskividekkariin, mutta dekkariin, jota edes Susa ei arvaa;-) Miksi nyt dekkari, vaikka eräs aivan muu kirja on kiinnostanut ja joka on jo näkynyt muutamassa blogissa? Siksi, että jännitys on  yksi parhaita relaxanttejani. Kunnon dekkaria ei voita mikään muu kuin uiminen ja...hitsi!, mikä se yksi juttu nyt olikaan...

Nyt tiedätte kaiken, kaiken...Kiitän teitä matkasta, jota olemme yhdessä kulkeneet ja toivon, että jatkamme vielä yhden kierroksen. Noin 300 kirjaa runsaassa kahdessa vuodessa on matka, jota ei tehdä yksin!

Sinä blogini lukija, joka nyt parhaillaan heräät sairaalassa leikkauksen jälkeen, toivotan sinulle pikaista ja innostunutta toipumista!

Sain taas aamulla varhain puutarhassa kun olin Hänen Majesteettiansa palvelemassa, aivan loistavan istutusidean ja sen toteutan ensitilassa. Kaikki liittyy nyt kärhöihin ja...metsämansikoihin. 

Toivotan teille metsämansikkasuukkoja, rentoutumista yksin ja yhdessä, paljon uimista ja kohtuudella aurinkoa! Kaikkien Aistien Juhlat ovat alkaneet!

♥:lla Leena Lumi
Punaisen Narttukuningattaren Hoviväki

Play it again