Teres Hjalmarsson
istui vesirajassa poikansa eloton ruumis sylissään ja yritti ymmärtää, mitä oli
tapahtunut, mitä oli tapahtunut. Oli leppeä elokuun ilta ja hänen elämänsä
pahin hetki. Kaikkein käsittämättömin. Hetki, jota ei toivoisi pahimmalle
vihamiehelleenkään. Hän istui maassa kuollut poika sylissään silitellen tämän
hiuksia ja painaen tätä rintaansa vasten. Hän tuuditti poikaa pystymättä
uskomaan, että kaikki oli ohi.
Kaikki oli
ohi.
Andreas Slättin&Karlsson-Dahlènin
perheen kirjoittama Kevinin kuolema (Berättelssen om Kevinfallet, Atena 2021,
suomennos Christine Thorel) on kertomus helvetistä, johon tavalliset ihmiset ja
lapset voivat joutua vääristellyn poliisi- ja sosiaalitoimen yhdistäessä
voimansa. Miten on mahdollista, että elokuussa 1998, kun ihminen on jo käynyt
kuussa, yksi tutkinnanjohtaja, Rolf Sandberg, päättää merkitä Kevinin parhaan
ystävän, viisivuotiaan Robinin ja tämän vain kaksi vuotta vanhemman veljen
Christianin Kevinin murhaajiksi! Olen sanaton, olen järkyttynyt ja samalla
mieleni surussa kulkee Vilja Erikan järkyttävä elämä ja kuolema. Hirmuisinta
tässä on se, että ihmisten mielletään luottavan juuri näihin virkavallan
edustajiin, poliisiin ja sosiaalitoimeen. Kyllä se voisi olla mahdollista, jos näiden
elinten toiminta olisi täysin läpinäkyvää eivätkä he saisi vedota vaitiolovelvollisuuteen.
Mihin voimme enää luottaa, jos emme viranomaisiin, joiden kuuluisi olla
ihmisten elämän helpottajia, ei sen tuhoajia.
On
järkyttävää, että syyttäjä voi ohittaa selvän alibin! Christian ja Robin olivat
vanhempineen kalastamassa ystäväperheensä kanssa. Miten ihmeessä rikoskomisario
Rolf Sandberg sai muut poliisit uskomaan määräyksiään, olemaan mainitsematta
selvää todistetta, joka oli bensakuitti. Toinen järkytys on, että mikään ei
yhdistänyt poikia, pikkupoikia, parhaan ystävänsä murhaan, ei edes DNA. Ja
kolmanneksi, kun alueella tapahtuu uusi teko myöhemmin, poliisitoimi ei halua
yhdistää mitenkään teon tehnyttä vanhempaa poikaa Kevinin tapaukseen!
Pojista ja
heidän perheistään tulee hylkyjä, joilla ei ole enää oikeutta asua
Dottevikissä. Heille haetaan erikoisasunto muualta. He asuvat alakerrassa ja
valvoja yläkerrassa. Näin jatkuu kunnes he saavat muodollisesti alkaa asua omassa
uudessa kodissaan muualla taas. Silloin kotiin tulee noin vuoden ajan valvoja
joka päivä kello 10 ja lähtee illalla kello kahdeksan. Jokaista sanaa
kuunnellaan ja vanhempia kielletään puhumasta asiasta poikien kanssa.
Se mitä on
tapahtunut tätä ennen, on vaikeinta. Se on laitonta. Pientä lasta kuulustellaan
ja kovistellaan viikkoja, kuukausia monia tunteja päivässä ilman kummankaan
vanhemman läsnäoloa. Jopa eräs vähemmässä asemassa oleva poliisi tulee välillä
keskeyttämään, sillä lasten kunto alkaa todella heiketä. Perhe ei uskalla tai
ymmärrä hankkia asianajajaa. Jos he vastustelevat, heitä uhataan poikien
erottamisella toisistaan ja lähettämisellä kasvatuskoteihin jonnekin kauas. Poikien isä Weine
tekee uupumustaan virheen ja luottaa hetken poliisiin. Hän menee kuten on
käsketty, kertomaan poikien sanomisia, mutta lapset ovat niin sekaisin ettei
mikään heidän sanomastaan ole enää todellista. Murha on pitkissä kuulusteluissa
ajettu heidän sisäänsä. Sitten romahtaa Weine…Yksi kerrallaan joku poikien
aikuisista putoaa paitsi eivät isovanhemmat Monica ja Inge.
On jäätävää
lukea, miten Christian ajetaan niin uuvuksiin, että hän makaa sikiöasennossa
huutaen äitiään. Nyt Sandberg on saanut pakotetun tunnustuksen, joka on vain
loppuun ajetun pikkupojan hätähuuto päästä kotiin.
Siltä
varalta, että joku kuvittelisi minulla olevan jotain yleisesti poliisia
vastaan, ei pidä paikkaansa. Minä jopa hain poliisikouluun, mutta peruin sen,
kun sain kuulla naisten joutuvan vain paperihommiin ja lastensuojeluun. Tyttäremme
edesmennyt kummisetä oli poliisi ja lapsuuden ystäväni isä oli poliisi, joten
sitä kautta sain kerran leikkiessämme käteeni käsiraudat eikä me saatukaan
niitä auki…Valitsin aivan muun tien eli kirjoittamisen ja henkilöstörekrytoinnin.
Halusin tämän lasinkirkkaaksi, sillä minulla itselläni ei ole ollut mitään polisia
vastaan ja toivoisinkin heidän määräänsä lisättävän, ei vähennettävän. Sen
sijaan haluan sosiaalitoimesta täysin läpinäkyvän etenkin kun kyseessä ovat lapset!
Kevinin kuolema
on 321 sivuinen ja hyvin tehty. Tietokirjailija Andreas Slätt on tehnyt vaikuttavaa
tekstiä järkyttävästä tapauksesta ja poikien sekä perheiden kahdenkymmenen vuoden
piinasta yhdessä perheiden kanssa. Siis kaikkien poikien perheiden kanssa, myös
Kevinin.
Sanon usein,
että totuus ei pala tulessakaan ja niinhän se on. Tosin sitä ennen Suomessa
kidutetaan Vilja Erikaa ja lopulta surmataan kymmeniä ja kymmeniä kidutusjälkiä
pikkulapsen ihollaan. Ja sitä ennen murtui moni Kevinin tapauksessa. Onneksi on
olemassa ihmeitä ja sellainen oli kaiken jälkeen eräs mies Norlannista:
Jotakuinkin
niihin aikoihin Robinin ja koko perheen elämä oli muuttumassa heidän tietämättään.
Itsepintainen norlantilainen ylilääkäri oli onnistunut saamaan yhteyden
erääseen toimittajaan ja saanut tämän käymään läpi Kevinin tapauksen sisältämät
lasten kuulustelut vuodelta 1998.
Hänen
nimensä oli Rickard L.Sjöberg, ja hän yritti saada toimittaja Dan Josefssonia
kiinni. Josefsson vaikuttuu, sillä media oli hämmästellyt ja kauhistellut
tapausta ensi sumun hälvettyä. Toimittaja otti yhteyttä perheisiin ja pitkien
neuvonpitojen jälkeen luottamus löytyi ja päätettiin tehdä kolmiosainen dokumentti.
Sitä tehdessä kävi ilmi, että perhettä oli kuulusteltu 73 kertaa mukaan lukien
järkyttävät käynnit rikospaikalla. Kun The Kevin Case -dokumentti julkaistiin moni
raivostui lasten ja perheiden puolesta. Sen sijaan sosiaalitoimi vaikeni ja
lasten kuulusteluissa mukana ollut psykologi ei tullut oikeudenistuntoon, jossa…Myös
Rolf Sandberg katsoi edelleen tehneensä kaiken oikein. Annika, joka oli
selvinnyt omalla tavallaan valitsemalla uuden ammatin hevosten parissa
säilyttääkseen mielenterveytensä, oli vahvin. Nyt hän alkoi kirjata ylös omia
tekojaan ja putoaa häpeän ja järkytyksen sekaiseen posttraumaattiseen stressiin.
Hän muistaa, miten oli käskenyt Christianin vain jatkaa kiltisti kuulusteluissa
vaikka lapsi oli aivan lopussa.
Mä katsoin
kun Christian makasi melkein apaattisena sikiöasennossa laiturilla rekonstruktion
aikana ja lopulta vastasi kuulustelijalle: ”Ei voi tietää mitään, jos ei ole
nähnyt mitään."