tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

He tulevat aukealle, sen reunassa on harmaa mustakattoinen talo.

”Tuolla pellolla tapettiin joskus ihmisiä”, poika sanoo huolettomasti.

Tyttö katselee pellolle. Ohra on alkanut jo tuleentua, mutta muutaman metrin pituisen painauman kohdassa viljan korret ovat punertuneet ja niiden vihneet loistavat verenpunaisina. Ei oikeastaan tiedetä mistä se johtuu, jokin puute maaperässä kai.

Tyttö kahlaa viljapellossa punaisten tähkien luokse, ottaa sellaisen käteensä, se on rento ja painva kun hän varovasti painaa nenänsä siihen ja aistii imelän raudantuoksun.

Hän tietää, että kapinan aikaan täällä tapahtui kaikenlaista.

Tyttö menee ladon luo ja kurkistaa sisään. Siellä on viileää ja hiljaista. Jotenkin erilainen aika kuin ulkopuolella.

”Tehdään tästä meidän salainen paikkamme”, hän sanoo.

”Voidaan tavata täällä, eikä kukaan tiedä meistä.”

He sinetöivät salaisuuden painamalla huulet vastakkain.

Kirsti Ellilän teos Tuntemattomat (Karisto 2015) on tarina Suomen sisällissodasta 1918. Se on tarina pahimmasta, mitä kansalle voi tapahtua eli veli kääntyi veljeä vastaan ja kädessä oli ase. Jos mikä on kansan stigma, se on sisällissota. En ollenkaan ollut tarkoittanut enää tästä ajasta lukea, sillä erään Kanadaan vuoden 1918 traumaa pakoon muuttaneen etäisen sukulaisen kautta olen joutunut tätä asiaa muutama vuosi sitten peuhimaan ja sitten vedin pitkän viivan asian ylle. Mitään sille ei voi, että vieläkin on sukuja, joissa kulkee jakohaara punaisiin ja valkoisiin. Sodan nimikin on kertojasta riippuen luokkasota, vapaussota, sisällissota, kansalaissota ja mitä muuta vielä. Luettuani Kirsti Ellilän Kaivatut, päätin kuitenkin lukea seuraavankin Kirstin kirjan ja tässä sitä nyt ollaan. Pelkäsin aiheen takia pahinta, mutta sain parempaa. Ellilä käsittelee arkaa aihetta hyvin hienovaraisesti, vaikka Mannerheimistä voisin sanoa muutakin, mutta se ei ole minun asiani tässä tarinassa. Mielestäni kaikki sisällisodat ovat kuin rutto: Haluaisin unohtaa, mutta totuus on, että kuten Kirstille tapahtui elävässä elämässä, se tapahtui myös minulle, ja on aikoja, jolloin arvet aukeavat uudestaan ja me sitten kärvistelemme niiden visvassa.

Tuntemattomat kertoo tarinaa Tammisaaren vankileiriltä, jonne punaiset vietiin, mutta tietysti myös sitä ennen tapahtuneita vääryyksiä, joita oli puolin että toisin. Ovat isotilalliset Niilo ja Kalle, joista Kalle, lääkäri, on kirjan nykyhetken kertojan Tuulin, isoisä. Niilo taas on Tuulin ensirakkauden Kain isoisä. Tuuli tulee kesäpaikkana olevaan Annalaan yksin tarkoituksena sekä levätä että laittaa paikkaa kevätkuntoon. Hänellä on vaikea astma ja menneiden tapahtumien ahdistukset tuodaankin esiin pääosin Tuulin astman kautta. Tuulin törmätessä vaiettuihin salaisuuksiin, hän reagoi fyysisesti. Tavallaan Tuuli väistämättä palaa menneisyyteen, sillä naapurissa, Tuvassa, asuu edelleen punikkiäidin äpärä, 90-vuotias Teivo, joka on aina kuulunut Tuulin lapsuuteen melkein isähahmona. Myös Kai on paikalla sukutilalla, joten henkiögalleria kuin nostaa menneisyyden nykyhetkeen. Salaperäinen Maria on ostanut lähitilan ja hän se öisin kaivaa Tuulin veripunaisten ohrien pellolla...Vahingossa paljastuneet viestit löytyvät ja Tuulille alkaa paljastua menneisyydestä asioita, joita hän ei voi jakaa miehensä Roopen kanssa, vaan vain Kain.

Lahtarin sylikoira
tiedätkö kenen teko olet ja miksi et ollut mies
ja kostanut äitisi ja hänen veljensä kuolemaa, he olivat
täysin syyttömiä.
sinä olet vellihousu
terveisin Eräs joka uskaltaa sanoa totuuden
ps. Vielähän ei ole myöhäistä, murha ei vanhene

Kirsti Ellilä kirjoittaa omakokemastaan ja miten hän kirja kuin pakotti hänet kirjoittamaan itsensä. Etsiessään kerran kirjastossa luettavaa, hyllystä  yhtäkkiä tippuu Jaakko Paavolaisen kirja Vankileirit Suomessa. Kirja avautuu kohdasta, jossa on Ellilän oman isoisän kirjoittama kirje Tammisaaren vankileiriltä vuonna 1918:

Tiesin, että isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siinä kaikki. Isoisän kirje järkytti. Koin spontaanisti, että minuun oli otettu yhteyttä haudan takaa.

Ellilä kertoo miten ’miten aihe pyöri mielessä, mutta tuntui vaikealta ottaa se esille sukulaisten kanssa.’ Kirsti kuitenkin päätti tarttua tarinaan huomattuaan, miten ristiriitaisia olivat eri ihmisten muistot hänen omasta isoisästään, jonka poika, Kirstin isä, koki tämän ankarana, mutta jo serkkujen kertomuksissa hän oli hauska seuramies, joka viihdytti myös lapsia laululeikeillään. Mitään laululeikkejä Kirsti taas ei muistanut, sillä hän vietti iltapäivänsä Ilmainniemen huvilalla isoäidin seurassa. Kaikkein oudointa oli, että vitivalkoinen isoisä oli ottanut perheeseen kasvatiksi kansalaissodan jälkeen punaorvon. Mistä siis oli kysymys?

Ellilä kirjoittaa Kaivattujen tyyliin täydellisen hyvää kieltä ja tempolla, jossa lukijan sielu pysyy perässä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan erinomainen pituus on noin kolmesataa sivua, kuten tässäkin, mutta hiukan jäi uteliaisuutta Kallen, Niilon, Annan ja Raakelinkin suhteen: Millaisia he todella olivat päänsä sisällä. Raakelista saamme enimmin tietoa, muista vähemmän. Elilän kirja ei ole rankka tavalla, jota pelkäsin, vaan osin jopa lyyrisen kaunis. Suljetaan avattujen salaisuuksien viestit lippaaseen ja annetaan yli lentävien hanhien törähdysten viedä meidät unohduksen usvaan:

Tuolta ne tulevat, lentävät ikkunoista sisään ja ilmavirta vie hänet mennessään. Se nostaa hänen hanhien mukana taivaalle ja kuljettaa kohti pohjoisen kirkkautta.

Lentämisen hurmio tarttuu ja hänen sydämensä lyö kuin hanhien siipi, ilman pyörteitä täyteen.


Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja...

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat...


Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat Pelaguu, Minttuli, Birgit, Helena Ruotsala ja Paluumuuttajatar. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥

Palkintolistalta ensiksi saa valita Pelaguu, sitten Minttuli etc. Kun valinta on tehty, ole ystävällinen ja ilmoita siitä minulle kera yhteystietojen leenalumi@gmail.com  Laitan listaan merkinnän varattu, joten on helppo seurata, mitä on vapaana. Toivon ystävällisesti viimeisenkin voittajista ilmoittautuvan ke 18.3. klo 12 mennessä. Mitä nopeammin, sitä parempi, eikä jono seiso.


Tämä onnenpensaskuva kirjasta Pihan puut ja pensaat saa minut odottamaan nyt kiihkeästi kevättä. Onnenpensaita, 'Forsythia 'Northern Gold', on istutettu viime vuonna lisää, samoin helmiorapihlajaa, Crataegus mordenensis 'Toba', jasmiinia, lännenhemlokkia, 'Tsuga heterophyll', ja ah!, tämän vuoden kiivaimman odotukseni kohde tässä:


Valkoinen varjolilja, 'Album', joka on nyt ollut niin monen kurvin takana että...Ensin sain ystävältä valkoisen siemeniä, jotka eivät itäneet edes kolmessa vuodessa. Sitten tilasin eräältä kauppapuutarhalta juurakoita ja kun vuosi oli mennyt, ne kukkivat hurmaavasti, mutta punaisina. Sain sitten syksyllä hyvityksen ja samalla tilasin lisää. Nyt menin niin pitkälle, että istutin näitä hurmaajia ensin suuriruhtinattaren haudalle ja sen jälkeen Olgan viimeisen leposijan yläpuolella olevaan penkkiin, josta kaivoin ylös kaiken siinä 29 vuotta viihtyneen ja vaihdoin tilalle samalla myös uutta kuohkeaa multaa. Tämä kuva on kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia, joka on yksi suosikkipuutarhakirjoistani. Luin jostain, että varjoliljat voivat alkaa levitä siementämällä, joten...yes!!! Miettikää mitä kuvia voin saada, jos nämä kaunottaret somasti kukkivat kuin kerroksittain...


Onko mikään ihme, että nämä yöpakkaset eivät nyt innosta, kun katson yllä olevaa kuvaa ja mietin miten suloista on katsella noiden kukkien kehittymistä! Odotan myös toukokuista syntymäpäivääni, sillä näin enneunen, että siloin saan toisen helmiorapihlajan;)

Arvontakirjoissa on paljon puutarhakirjoja, mutta lisäsin sinne juuri vielä erään suosikkini uudistetun painoksen:


Riku Cajanderin Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha kertoo paljon siitä, miten puutarhasta voi tulla kiinnostava yhteiselon paikka ihmisille kera perhosten, lintujen, kettujen, siilien ja monien muiden eläinten. Kirja on täynnä tietoa näiden eläinten houkuttamisesta pihalle ja samalla paljon tietoa luontopihamaisista kasveista. Kirja on nidottu ja sisältö on pääosin sama kuin aiemmassa painoksessa, josta olemme Lumimiehen kanssa annostelleet monen monta tietoa aina lintulajeista niiden oikeisiin pönttökokoihin ja opetelleet kettujen eri ääniä ja saaneet tietoa juuri niistä asioista, jotka meitä suuren, luonnonmukaisen, mutta ei luonnonvaraisen puutarhan pitäjinä kiinnostaa.

Siitä puhe, mistä puute eli kaipaan nyt niiiin oikeaa kevättä ja ensimmäistä kevätsadetta! Sitä odotellessa luen, piipahtelen tyttärellä Aurinkolahdessa, äidillä länsirannikolla, suojaan kartiovalkokuusia auringon rökitykseltä ja huomaan aivan selvästi, miten köynnöshortensian silmut ovat jo keväästä paisuneet eli kohta se Oikea Kevät on täällä.

Mukavaa tulevaa viikkoa ja nautitaan sekä hetkestä että odotuksesta ja kaikista hennoista keväänmerkeistä!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

pupukuva Marjaana Rinne-Loikala  Kiitos Marjaana♥

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Bysanttilainen nainen

Teit matkaa 
Bysanttiin

ja saavuit kyliin
joissa sielu revittiin:

tähtisikermä öisin
silmäsi, korallia, tummaa

helmiäistä, simpukkalaivaan
laskeva taivaan tuli

olit yksin, kallis viittasi
suli aurinkoon

olit kaksinkertaisesti yksin
alaston, köyhä

ikonien morsian, jumalanhuora
hiekkapukuinen kuvienluoja

rakkauden orja
valoit rintojesi maidon

salaa uuteen maahan:
palvottu

sinun poikasi
eivät tunne sinua.

- Kirsti Simonsuuri -
Taivaanrannan ajuri - Valitut runot (Tammi 2005)
kuva Pinterest

torstai 12. maaliskuuta 2015

Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus - 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima

Ihmiselämä on lyhyt, mutta siitä huolimatta siihen mahtuu monenlaista outoa ja yllättävää syntymän ja kuoleman välillä. Toiset kulkevat eteenpäin kuin junat raiteillaan eikä heitä hetkauta mikään, tai sitten se vain näyttää siltä. Toiset taas tuntuvat herkemmiltä ja he reagoivat kaikkeen mahdolliseen ja etenkin ihmissuhteisiin ja niissä tapahtuviin kiemuroihin. Tiedämmehän klassisen stereotypian naisista, jotka väittävät vetävänsä puoleensa vain ’huonoja’ miehiä. Joku antaisi vaikka mitä, että saisi aivan omanlaisensa ihmiset huomioimaan itsensä ja kokee, että elämän vääryys ovat juuri väärät henkilöt ympärillä. Tapahtuu pahin: ”Vedät puoleesi juuri sitä, mitä ehdottomasti haluat välttää.” Toisaalta voi olla niinkin hyvin, että ”Vedät puoleesi jotain selittämätöntä, yllättävää, uutta.” Miten sait sen tapahtumaan? Oliko kyse sattumasta vai olitko oppinut matkan varrella jotain, mistä ammensit tietoa? Olitko ehkä muuttanut jotain omassa tavassasi käyttäytyä samalla kun kuitenkin olit edelleen oma itsesi?

Yllä mainituista asioista olemme lukeneet Ruediger Schachen aikaisemmin ilmestyneistä kirjoista Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus sekä kirjasta Sielunkumppani Nyt jatkamme Sydänmagneetin viitoittamalla tiellä, sillä Ruediger Schache on kirjoittanut teoksen, kirjan, joka on kaunis kuin koru, Positiivisen vetovoiman salaisuus – 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima (Herzbewusstein – 99 motivierende Handlungen für eine positive Ausstrahlung, Minerva 2015, suomennos Hanna Fauster), jossa menestyskirjailija tarjoaa meille 99 harjoitusta ja ideaa, miten varmistaa, että pysyt polulla, jonka löysit luettuasi Sydänmagneetin.

Tiedän tasan tarkkaan, että näistä elämäntapaoppaista ollaan montaa mieltä, ja kierrän niistä osaa itsekin, mutta yhtä varmasti myös osan luen. Luettuani Schachen Sydänmagneetti –Vetovoiman salaisuus, koin uuteen elämäntapaan johtavan neuvon. En valistunut läpiloistavaksi, enkä saanut herätystä, mutta miten ollakaan, tajusin yhdestä tärkeästä luvusta, miksi vedin puoleeni juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Tuota kirjaa en hevin unohda!

Sielunkumppanin soisi toivoisi luettavaksi jokaiselle parisuhde-elämässään hukassa olevalle tai useisiin vääriin valintoihin erehtyneelle.

Koska Rudigerin uusimmassa ollaan sydänmagneetin jäljillä, saamme ohjeita miten vahvistaa niitä omianaisuuksia itsessämme, jotka viestivät ulospäin omannäkäistämme säteilyä. Näin saamme sitä vastakaikua, jota elämältä ja  kanssaihmisiltä odotamme. Schache itse sanoo, että kirjaa voi lukea oppaana tai siitä voi napsia intuitiivisesti parhaat palat päältä eli ’rusinat pullasta’. Kirjan luvut ovat selkeys, positiivisuus, tieto, muutos, integriteetti, irtipäästämisen taito, kiitollisuus, rakkaus ja transsendentaalisuus. Jokainen luku sisältää paljon uusia askelia oikeaan suuntaan, mutta niitä kulkekoon ken haluaa. Monet ovat haluneet, sillä Ruediger Schachen kirjoja on myyty jo yli kaksi miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty 26 kielelle!

Luvussa Selkeys tartuin tietysti aikaan, sillä olenhan noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät lähteneet. Toisaalta, olen joskus myös ollut menemättä asemalle, joten...:

Jos olet myöhästynyt junasta, eivät selittelyt enää auta. Juna on jo mennyt. Tietysti on totta, että uusia junia tulee ja voit hypätä niiden kyytiin.

Ongelmana on, että et tunne universumin aikatauluja, etkä voi tietää, koska uusi tilaisuus tulee...

Toisaalta on olemassa Tietoinen odottaminen, joka liittyy selkeyteen:

Olen sisäisesti selkeä, kun myönnän: Nyt juuri ei ole tärkeää tehdä päätöksiä tai toimia. Nyt täytyy vain odottaa.

Positiivisuudesta on kirjotettu niin paljon, että nyt nappaan rusinat:

Kukaan ei vaadi, että minun täytyisi pitää kaikista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suostuisin levittämään negatiivisuutta.

Yllä kirjoitettu on jaksosta Ystävällisyys avaimena positiivisuuteen: Mietin hyvin, hyvin usein, miksi niin paljon vihapuhetta, miksi niin paljon ilkelyä ja kateilua, kun ystävällisyys ja hymy eivät maksa mitään!

Luvussa Tieto tuleekin asia, jota monikaan ei tiedosta. Me kuljetamme mukanamme perheemme toimintamalleja niin hyvässä kuin pahassa. Alunperin kyseessä oli henkiinjäämiskysymys eli koska edelliset sukupolvet olivat selvinneet, heidän malliaan kannatti jatkaa. Mutta jokainen meistä myöntää, jos on rehellinen, että omassakin perheessä on hyvin mahdollisesti kulkenut mukana, jotain joka ei ole hyväksi. Silloin pitää sekä tiedostaa että olla vahva ja poistaa vanhoista malleista sopimattomat, jopa vahingoittavat. Sukupolvien kirouksen voi katkaista!

Monille ehkä kirjan kiinnostavin luku voi olla Muutos. Kuinka moni meistä haaveilekaan muutoksesta suuntaan tai toiseen. Muutos edellyttää valmiutta, päämäärän hahmottamista, päätöstä, etenemistä, ajatuksen tarkistusta, spontaaniuden oppimista, ’hulluutta’, innostusta ja rohkeutta uuteen alkuun.

Rakkaus on kaunis luku, jossa löydetän myös hiljaisuutta. Se on myös luku, jossa opetellaan olemaan oma itsensä ja ehdottomasti lakataan miellyttäminen. Alituinen toisten miellyttäminen tekee ihmisen vain sisäisesti riippuvaiseksi ja silloin vapaus jää saavuttamatta. Myös pakonomainen tarve parisuhteeseen voidaan vaihtaa kohtaamiseen:

Olen löytänyt suhteen ja yksinolon väliltä uuden olotilan: toisen ’kohtaamisen’. Siinä tilassa olen täysin oma itseni ja samanaikaisesti olemme täysin läsnä toisillemme. Tästä lähtien uhraan vähemmän aikaa suhdepohdiskeluihin.

Kiinnostava luku, joka tuo mieleeni Sydänmagneetista ihan konkreettisen vihjeen:

Jos kohtaat miehen, joka ei luovu sinusta, mutta tunnet aika ajoin, että haluaisit paeta, tämä mies etsii sinusta epätoivoisesti sitä, mitä häneltä puuttuu.

Yllä mainittu muuten pätee myös siihen, jos sinua toistuvasti lähestyvät ihmiset, joiden kanssa sinulla ei tunnu olevan mitään yhteistä. Voit tietämättäsi heijastaa väärää säteilyä tai annat liian suuren voiman sille, mitä muut sinusta luulevat. Viime mainitulta häviää valta, kun ymmärrät ettei toisten ihmisten luuloilla ole mitään tekemistä kanssasi.

Elämme kilpailuyhteiskunnassa, joten irtipäästäminen ja rauhan löytäminen houkuttaa monia. Mutta muuttaa hektinen elämä sisäiseksi rauhaksi, vaatiikin jo aimo ponnistuksen. Hyvä apu on itsetuntemus ja myös luottamus ajatuksen voimaan. Kuuntelin radiosta vuorokausi sitten tutkijaa, joka väitti ajatuksen voimalla saavutettavan jopa fyysistä terveyttä:

En suostu enää juoksemaan kilpailussa, johon en koskaan ole mennyt tietoisesti mukaan. En myöskään yritä voittaa kilpailua, johon en ole ilmoittautunut. Olen juuri sellainen kuin olen. Oma itseni.

Ihana, ihana kirja ja luen näitä mieluusti ja jaan muille! Koska ohitimme Huumorin vapauttavan voiman, voimme päättää vaikka tähän:


Elämälle on ominaista, että kukaan ei koskaan tiedä, mihin asiat lopulta johtavat.


*****


tiistai 10. maaliskuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James


Etta heräsi askeliin, jotka tömisyttivät hiekkaa hetki hetkelltä lähempänä, mutta piti silmät kiinni ja vain kuunteli kinastelevaa pariskuntaa. Hän hengitti kevyesti. Hän oli kaivautunut unissaan hiekkaan niin että hänen jalkansa ja monet muutkin ruuminosat olivat sen peitossa. Sen paino tuntui lohdulliselta. Hän tunsi, miten hiekanjyvät liikkuivat edestakaisin hänen hengittäessään. Jos avaan silmät, nuo kaksi kysyvät, kuka olen, hän ajatteli. Mutta jos en avaa, he luulevat, että olen kuollut. Ja soittavat luultavasti poliisin. Hän keskittyi silmät yhä ummessa ja yritti terästää muita aistejaan. Hiekkaa. Hiekan tuntua. Väsyneet lonkat. Yö. Puhetta. Pieni tuulenviri. Mustatukkainen sisar. Talo isossa kaupungissa. Kirjoituspaperia. Paperia.

Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James (Etta and Otto and Russel and James, Gummerus 2015, suomennos Sari Karhulahti) on tarina juuri heistä, joiden mukaan kirja on nimetty. Se on samalla kertomus, joka maistuu Kanadan preerioiden pölyltä, siltä, jota tuuli kuljettaa väsymättömästi mukanaan vuosisadasta toiseen. Kuuma, kuiva pöly opitaan jo lapsesta ja ellei opita, siitä voi sairastua vakavasti. Russell saapui junan mukana lapsena Saskatoonista. Hänen äitinsä jätti hänet lapsettoman sukulaispariskunnan huomaan, kun itse lähti toimistotöihin Reginaan. Siksi Russell liittyy saumattomasti pölyn, muistojen ja maatilojen hengityksen rytmiin, yhtä saumattomasti kuin hän lopulta liittyi Grace Vogelin viidentoista lapsen katraaaseen sen kuudentenatoista – aina ruoka-aikoina. Oton kasvinkumppanina. Elettiin kovia aikoja, jolloin vain kolme viidestä raskaudesta eteni loppuun asti, kolmesta vauvasta yksi jäi eloon. Raskaana oleva nainen oli mahdollisuus, uutta rutikuivan maan kesyttäjää kantava madonna, jota pölykin väisti. Kuitenkin vain Gracelta kaikki lapset jäivät eloon ja yksi Russell ruoka-aikaan pöydän ääressä oli yhtä itsestään selvää kuin preerian ikuinen tuuli.

Emma Hooperin romaani kertoo Etan, Oton ja Russelin ystävyydestä, johon myöhemmin liittyy myös kojootti James. Kaikki alkaa kuitenkin kuin lopusta, sillä 82-vuotiaana Etta tajuaa, että ei ole ikinä nähnyt merta ja niinpä hän ottaa vähäisen määrän tarpeellista tavaraa mukaansa, jättää miehelleen Otolle viestin lähdöstään ja alkaa matkansa kohti itää. Hän aikoo kävellä 3 232 kilometriä vain kokeakseen meren, joka on hänelle suuri kaivattu, sillä jo matkan ensimmäinen järvi, jonka hiekassa hän levähtää, antaa hänen kuulla uuden äänen: laineet. Etan jatkettua matkaa hän kohtaa James-kojootin, jonka kanssa hän keskustelee yhtään seurasta häiriintymättä, vaikka mitä ilmeisemmin halusi tehdä matkan ilman Ottoa tai Russelia.

Kyseessä on siis kolmiodraama vailla draamaa, sillä ystävyys ei katoa. Tarinan edetessä kukin muistelee lapsuutta, nuoruutta ja sota-aikaa. Sitä kun Otto lähti rintamalle, mutta Russell jäi viljelemään omaa tilaansa. Silloin olivat Etta ja Russell, mutta Otto ja Etta kirjoittivat toisilleen ahkerasti ja Oton rintamalta tulleet, sensuurin saksimat viestit tuovat kaukana tapahtuvan sodan kuin likemmäs. Etta on toiminut koulussa opettajana kunnes se suljetaan ja sen jälkeen hän värväytyy töihin ammustehtaalle, mutta töiden jälkeen:

Iltaisin työvuoronsa jälkeen Etta leipoi kotona lukitun koulun vieressä. Hän teki leivonnaisia itselleen, työtovereilleen, Russellille ja Perkinseille, ja osan hän lähetti ruskeasta paperista ja karheasta narusta tekemissään paketeissa tuhansien kilometrien päähän Otolle. Hän lauloi itsekseen, kun metallinhaju hälveni hiljakseen hänen hiuksistaan ja tilalle tarttuivat kanelin, muskotin ja vaniljan tuoksut. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas taikinassa, ylös alas, painelivat ja nostelivat, kuohkeuttivat ja litistivät, kun taas Oton jalat liikkuivat ylös alas maihinnousukengissä, ylös alas, painuivat ja nousivat, erkanivat ja lähentyivät.

Oton palatessa sodasta, on Etta häntä vastassa rautatieasemalla ja siitä alkaa heidän tarinansa, johon kaiken aikaa liittyy niin Russell kuin myös menneiden tapahtumien muistot. Nykyhetki ja mennyt soljuvat toisiinsa kuin preerian tuuli ja pöly: erottamattomina. Lukijan on kevyt antautua tarinalle eikä missään kohden tule epäilystä 'mikä aika? mikä maa? kuka puhuu?'

Luin tämän kirjan ihan hetkessä, mutta luettuani, aloin miettiä, mitä olin lukenut. Takuulla jotain viehättävää, mutta myös maagista realismia ehkä jopa fantasiaa...Kirjan tarinaa olisi helppo mystifioida ellei siinä olisi mukana niin paljon arjen elementtejä aina Etan Otolle jättämistä reseptikorteista tuikitavallisiin huoltoasemiin, joihin Etta toisinaan poikkeaa syömään vaikka juustovoileivän. Hooper jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille välttäen hienosti ehdottomat vastaukset kuin myös toisteisuuden: Teksti on raikasta kuin aamukaste. Kirjan johtoteemana voi kuitenkin pitää ajatusta, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä toteuttamaan elämänsä suurta unelmaa, lähteä seikkuiluun, jota on aina kaivannut. Russell varmaan jossain nyt seuraa karibujen jälkiä, Otto levittää pellavankukkatahnaa silmäluomilleen ja...


Etta ja James kävelivät. Kaakkoon. Tuulessa tuntui suolan tuoksu ja meren läheisyys.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Jonna ja Katja

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Suomen kauneimmat puutarhat

Innokkaana puutarhaharrastajana tiedän, että mikään ei niin innosta puutarhailun ensivuosina kuin puutarhalehdet ja –kirjat. Vasta paljon myöhemmin sitä alkaa etsiytyä katsomaan muidenkin puutarhoja sillä silmällä ja alkaa jakaa kokemuksia toisten samasta lajista innostuneiden kesken. Itselleni tuli todella kauan Viherpiha –lehti ja sitäkö ’syyttäisin’ siitä, että lopulta puutarha vei melkein kaikki vuorokauteni tunnit runsaat kymmenen vuotta ja sen jälkeenkin aimo määrän eli tänä vuonna tulee 30 vuotta puutarhaharrastusta. Julkisuus tosin alkoi eräästä kuvasta ja jutusta maakuntalehdessä vuonna koivu ja tähti: Olimme palanneet kesämatkalta Itävallasta ja en tietenkään ollut kehdannut pyytää naapuria tekemään muuta kuin pakolliset kastelut. Niin hirveän näköinen ei puutarhamme ollut vieä ikinä ollut, mutta olin hövelisti luvannut jutun, joten ei muuta kuin antaa palaa...Tuli muuten tosi lyhyt juttu järkyttävän isolla kuvalla minusta jättimäinen krysanteemiruukku sylissäni. Sen jälkeen vuonna 2003 sain kirjoittaa puutarhastamme jutun toukokuun Viherpihaan ja ammattilainen puutarhakuvaaja kävi meillä useammankin kerran, mistä jaksan vieläkin iloita kiitos paitsi ihanan yhteistyön myös Arto Rantasen tuoman ristinummiruusun, josta on tullut aivan suosikkini. Siitä tuli sitten taas lisää kaikenlaista ja lopulta se televisiointi, joka siirtyi ja siirtyi järkyttävästi myöhässä olevan kesän takia, niinpä minulla olikin sitten samalla viikolla kuvaukset ja mieheni pyöreiden syntymäpäivien järjestelyt...Vaikka se oli kivaakin, niin nyt minun foorumini on blogini, jossa voin tarjota puutarhamme ilot ja harmit, muutokset ja mietteet, mutta aina yhtä hanakasti tartun juttuihin muiden puutarhoista. Tällä kertaa lähdemme Viherpihan mukana tutustumaan kahteenkymmeneen lehdessä esiteltyyn puutarhaan, jotka sijaitsevat eri puolilla Suomea, etelästä aivan pohjoiseen ja saamme sekä vinkkejä että virkistystä, kuten puutarhamatkoilla on tapana saada.

Suomen kauneimmat puutarhat (Minerva 2015) on toimittanut puutarhaopettaja ja kokenut puutarhaneuvoja Kirsi Tuominen. Toteutus on yhteistyö Viherpiha-lehden kanssa. Ja tulos on runsas. Kuin se kuuluisa räsymatto, mutta tässä kaikki vain niitä iloisia ja kiinnostavia ’raitoja’, kunnes tarkentaa katsetta ja huomaa, että jokaisella puutarhalla on omat värinsä, omat tarinansa, jotka takuulla erottuvat toisisistaan. Tarjoilen teille kuvia ja piipahduksia ihan mutu-tuntumalla ja ne puutarhat, joita ei tässä tuoda esiin, ovat aivan yhtä kiinnostavia ja kauniita kuin ne, joissa nyt lyhyesti visiteeraamme.

Tämä itämaisen puutarhan kuva on vangitseva. Kyseessä on Raija ja Juhani Hautalan puutarha Seinäjoella. Kyseessä kasvuvyöhyke IV, pinta-ala 900 neliötä. Kuvateksti ei kerro mitä kuvassa ovat nuo sykkyräpuut, mutta kun katson tarkasti näen ainakin pihlajan lehdet, joten nyt otaksun, että kyse on tästä:

Etupihalla huomion kiinnittää tumma kasviryhmä. Ison marjakuusen vieressä kasvaa kolme riippapihlajaa, joiden reidenpaksuiset oksat ovat sykkyröityneet tippaleipämäiseksi katokseksi.

Tämä puutarha on ollut itämaisessa muodossaan kolmetoista vuotta, mutta suunnitelmissa on vielä kahdeksankulmainen kasvihuone hyötykasvimaalle.



Tämä kuva on kuin taideteos, mutta kuvateksti ei kerro kuin luonnonkivistä, laatoista ja kuunliljoista... Minusta tämä on jotain enemmän. Kuva on Sirpa ja Jukka Hämäläisen puutarhasta Mikkelistä. Pariskunnan kohtalokas matka 2000-luvun alussa Barcelonaan vei heidät arkkitehti Antoni Gaudin mosaiikkitöiden lumoihin ja jo seuraavana kesänä puutarhassa alkoi mosaiikkivallankumos. Uskomattomia kuvia mm. kuusimetrisestä muurista, joka on toteutettu mosaiikkitekniikalla. Kaikki on kuin taideteosta eikä mitään ikävää, tylsää nurmikkoa! Tämä pari ei jätä mitään puolitiehen, vaan vuonna 2007 Sirpa ja Jukka kävivät bysanttilaisen ja roomalaisen mosaiikin kurssin Roomassa, missä tekniikka kehitettiin huippuunsa jo Rooman valtakunnan aikaan. Waude! 


Yllä olevassa kuvassa Juha Laitamäen ja Hanna Wallenius-Laitamäen viherhuone. Sijainti on Seinäjoki ja aivan erityistä on upea viherhuone ja laaja patio. Hanna ja Juha toivoivat pitkään kotiinsa lisää valoa, sillä 1970-luvun talojen ikkunathan tiedämme...

Me halusimme myös tilan, johon voi kävellä puutarhasta ja josta voi kävellä suoraan puutarhaan, Hanna kertoo.

(Arvaatkaa vaan, olenko jo vuosia halunnut avata meillä seinän takkahuoneesta suoraan puutarhaan kaksoisovilla...)

Hannalta ja Juhalta on paljon komeita kuvia ja antavia yksityiskohtia.


Kuva on Eija Klaucken puutarhasta, jonka sijainti on Loviisa ja koko 1 hehtaari. Vyöhyke on II ja Eijan puutarha on matkailukohde, eikä ihme, sillä Eija on puutarhasuunnittelija, jonka taitavan suunnittelun alla Eija’s Garden tarjoaa elämyksiä, joissa kohtaamme paljon englantilaista Cottage Garden -tyyliä, mutta myös muita tiloja eli huoneita kuten Eija sanoo. Eija jakaa ilolla osaamistaan sekä puutarhassaan että kirjoissaan.

Muurien, kasviaitojen ja köynnössäleikköjen avulla luodaan syvyyden vaikutelmaa ja usein piilopaikkoihin johtava kaareva polku kiehtoo mielikuvitusta.

Jokaisessa teemapuutarhassa on juuri siihen tunnelmaltaan sopivat kasvit ja rakenteet. Esimerkiksi muuripuutarhaan Eija tilasi valmiiksi patinoituneen näköiseksi käsitellyt tiilet suomalaisen tiilitehtaaan tytäryhtiöltä Belgiasta.


Muuripuutarhaa värittävät havut ja kesäkukkien täyttämät ruukut ja patsas tuo oikean salaisen puutarhan ja menneen maailman tuulahduksen.

Yllätys, yllätys, yllättäen olemmekin Tampereella Marko Pilven puutarhassa. Markon puutarhan kuvia olen ihaillut jo jonkin aikaa hänen omilla sivuillaan ja myös facebookin puutarha ja piha -ryhmässä. Pilven puutarha on vyöhykkeellä II ja pihan koko on 1 800 neliötä. Tämä puutarha paljastaa isännän intohimon puutarhailuun, sillä tilankäyttö on tarkalleen harkittu, jokainen kasvi on just oikealla paikallaan ja ellei ole, isäntä nukkuu yön yli ja aamuksi on kasvin oikea paikka valjennut. Marko luo puutarhaansa intuitiolla, mutta myös taidolla, sillä hän on nykyään puutarha-alan ammattilainen. Entinen ammatti Tampereen teatterien valomestarina näkyy puutarhan loistavassa valaistuksessa, joka sytyttää Markon suosikkikasvit atsaleat, alppiruusut ja ikivihreät kuin näyksi, jossa näyttelijät, kasvit, voivat tarjota parastaan.


Suuri japaninlehtikuusi suojaa pation ruokailuryhmää ja taloa paahteelta ja on kaunis talvellakin neulasensa karistettuaan. Japaninlehtikuusen vyöhykkeet ovat I-III ja se on menestynyt hyvin. Pilven puutarhassa menestyy myös arempi verijapaninvaahtera sekä mantšurianjalopähkinä. Kasvien juuret tavoittavat helposti pohjaveden, sillä tontti on vain muutaman kymmenen metrin päässä Pyhäjärven rannasta. Nurmikkoon kyllästynyttä ilahduttavat lukuisat kivetyt ja laatoitetut polut sekä tiheä kasvillisuus, joka myös vähentää rikkaruohojen kitkemistä. 


Siirtolapuutarhassa Helsingissä, keitaassa kaupungin keskellä, tapaamme yksisirkkaisiin ihastuneen runoilija Thomas Brunellin, jonka lemmikkikasvit ovat koristeheinät, iirikset, päivänliljat, kielot ja kuunliljat. Thomas selittää:

En tiedä miksi. Mutta jokin selkeys siinä on, kun ei ole erikseen lehtiruotia ja lehteä. Se on jollain tavllalla niin yksinkertaista, vaikka itseasiassa yksisirkkaiset ovat paljon erikoistuneempia kuin kaksisirkkaiset, jotka ovat suhteellisen uusia tulokkaita verrattuna moniin muihin kasveihin. Esimerkiksi orkideat, joilla on aivan huikeita ominaisuuksia, ovat yksisirkkaisia.


 Brunellin puutarhassa takan vieressä kasvaa alppiruusu ’Nova Zembla’.

Laihialla käymme Tarkan markan puutarhassa, joka onkin kovasti hyödyksi, sillä ainakin itselläni sokein piste on se, miten paljon puutarha vie. Sitä on intohimonsa viemä ja toisaalta antaahan puutarha moninverroin takaisin, mutta Laihialla opimme, että näyttävyyttä saa nuukaillenkin. Uudisraivaajan urotyössä, luemme ingressistä, että:

Tähän suureen pihaan on saatu mahtumaan kaikki, mistä moni haaveilee: omassa puutarhassa voi saunoa, katsella veden välkettä, nauttia oman maan antimista ja ihailla kauniita istutusryhmiä. Niin koriste- kuin hyötykasvit kuin ihmiset ja eläimetkin mahtuvat kasvamaan sopuisasti rinta rinnan.


Kankaanpään perheen puutarha sijaitsee Loviisassa, vyöhyke on II ja kokoa puutarhalla on 4 000 neliötä. Erityistä suuri kasvihuone.



Kirjan osassa Vuodenaikojen vaihtelua kohtaamme Ylöjärvellä Pirjo ja Markku Mutasen 7 000 neliön puutarhassa alkusuven, jossa maanpeittokasveina katseen vangitsevat runsaat sammalleimumatot. Pirjon kaareutuva penkki kukkii varhaiskeväästä myöhäiseen syksyyn omakotitalon takana viiden aarin kaksoiskaarena. Istutuksen runkona ovat upeamuotoiset kartiovalkokuuset Mutasilta nappaamme vinkin rusakkojen talvituhojen torjumiseksi: Mutaset karsivat tontin rajalla kasvavista tuomista maahan painuvia oksia, joita he levittävät pensaiden ja puiden väleihin. Tuomenoksat saavat rusakot luulemaan, että tarjolla on vain pahanmakuista tuomea eivätkä ne edes pyri jyrsimään istutuksia.


Töttermanin puutarhassa Helsingissä ollaan ruskan räiskeessä sekä istutaan untuvatakit yllä nuotiopaikalla herkuista nauttien. Puutarhassa on erityisen paljon ikivihreitä: tuiviota, rohtokatajaa, pesäkuusta, katajia, pöytä- ja kartiovalkokuusia.


Talvea tervehdimme Eeva Saukon puutarhassa Espoon Nuottaniemessä, joka osaa lumipuutarhaa arvostaa, sillä se tuo kauniisti esiin kasvien muodot ja pehmentää. Lisäksi Eevalla on oikea orangerie eli talvipuutarha, joka on rakennettu talon viereen. Siellä talvetetaan talvenarkoja kasveja. Lämpöitila on vain muutaman asteen plussan yläpuolella, mutta ilmasto on kuin Välimeren ja pelargonit kukkivat orangeriessa koko talven.

Suomen kauneimmat puutarhat on puutarhaharrastajalle innoittavan runsas. Jokainen puutarha esitellään runsain tekstein ja kuvin. Ainoa miinus ovat ainakin aloittelevalle puutarhailijalle epäslevät kuvatekstit, mutta selitystä löytyy sitten kyllä tekstistä. Jutut ja kuvat ovat Viherpiha -lehdestä ja lopussa kerrotaan kaikkien tekijöiden nimet. Kirja jakautuu viiten osaan: Vaikutteita  maailmalta, Rehevää kerroksellisuutta, Hyötypuutarhassa, Etelästä pohjoiseen ja Vuodenaikojen vaihtelua. 


Koska kuljemme kohti uutta kevättä, joka jo melkein on täällä, piipahdamme lopuksi Loviisassa Else ja Vesa Leivon puutarhassa, joka on kuuluisa erityisesti historiallisista tulppaaneista. Luettuani Elsen ja Vesan kirjan Tulppaanitarhan lumo, sain oikein herätyksen ja aloin istutella joka vuosi uusia tulppaaneita, joista olin jo kauan pidättynyt kiitos myyrien. Kaikkiin lajeihin myyrät eivät tunnu koskevan tai sitten on ollut vain tuuria. Tämä ihastuttava Cottage Garden –tyylin puutarha on  kantaa mukanaan menneiden vuosisatojen kukkatunnelmia. Yläkuvassa näkyvä ’Lac van Rijn’-lajike on ensimmäisiä viljetyjä tulppaaneja ja peräisin 1620-luvulta.


Cottage Garden –tyylissä kasvien sijoittelu näyttää hyvin vapaalta ja luonnolliselta, vaikka istutukset voivat olla rajattuja. Kukkia ei istuteta jäykästi penkkeihin, vaan niiden annetaan aaltoilla. Väreihin kiinnitetään erityistä huomiota, samoin ryhmien yhdistelyyn, mutta asiaan kuuluu, että mukana on myös hyötykasveja, kuten hedelmäpuita ja marjapensaita sekä yrttejä. Juuri tällaisessa puutarhassa viihtyvät taiteilijapihojen digitalikset, jotka itse valitsevat kasvupaikkansa, sillä itsetietoinen kaunotar tietää tasan tarkkaan, missä hän näyttää kauneimmalta. Juuri tällaisissa puutarhoissa julivat keijut, sillä akileijat saavat täällä kasvaa missä haluavat.

Jokainen puutarha on jutun arvoinen ja sitä tämä kirja juuri on: Tarinoita puutarhoista.

*****

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Iki-ihanaista Naistenpäivää Ihanille Naisille!


Nainen on aina kaunis. Hän on kaunis nuorena ja vanhana, pyöreänä ja timminä. Hän on kaunis odottaessaan lasta ja kaunis leikkiessään lastenlasten kanssa. Nainen on kuin tuuli ja hän voi vaihtaa suuntaa, mutta se on ehkä juuri se, joka pitää miehet varpaillaan ja on saanut heidät kautta vuosisatojen varoittelemaan tästä yllätyksellisestä luonnonvoimasta. Esimerkiksi Mika Waltarin tuotannossa nainen usein kietoo miehen pikkusormensa ympärille niin hyvässä kuin pahassa:

"Varo naista, joka sanoo 'kaunis poika' ja houkuttelee sinua luokseen, sillä hänen sydämensä on verkko ja pyydys ja hänen sylinsä polttaa kuin tuli", evästää köyhien lääkäri Sammut poikaansa Sinuhea.

Sinuhessa isän opit eivät kuitenkaan itäneet, vaan hän palvoo naista:

"Totisesti, tällaista naista emme koskaan ole tavanneet, sillä hänen suunsa on kuin sula hunaja ja hänen rintansa kuin ovat kypsät omenat ja hänen sylinsä on kuuma kuin hiillos, jolla paistetaan kaloja."
"Naisen rakkaus on oikullinen ja se on valloitettava joka kerta uudelleen."

"Naisen tapana on näet kysyä lakkaamatta neuvoa muilta ja sitten tehdä kaikki kuitenkin vain oman päänsä mukaan."

"Uneksin hänestä aivan hiljaa, - viinissä on kirpeä mullan ja auringon maku, - saksofonin ääni liukuu varjoihin. Hän on juuri se tyyppi, josta jokainen mies kerran uneksii, jonka kylmyys on tulta ja kuolemaa, jonka saavuttamattomuus voi viedä maailman loppuun."

"Tutustuimme toisiimme, ja pohja putosi hänenn altaan. Hän oli hyvin kylmäverinen, hyvin koskematon. Hän oli kuin suolainen lähde, joka koskaan tyydyttämättä tekee juojansa janon vain tulisemmaksi. Join pettävän maljan tietämättä mitä tein. Milloin oikeastaan tiedämme mitä todellisuudessa teemme."


Kuva Leena Lumista toukokuun syntymäpäivänä 2009, samana vuonna kun olin blogannut muutaman kuukauden eli aloitin 14.2.2009. Uskallan laittaa itseni likoon, mutta en tee sitä tänään, sillä tämä ei ole se 'minäminäminä -juttu'. On kuitenkin kiva raottaa ihan pikkuisen mitä tapahtuu kulisseissa. Tuo ranskalainen pikkumusta, joka on ylläni, on nyt minusta edelleen 5 kilon päässä. Vihaan sanaa dieetti, joten 'kiitos ei' sille, mutta olen päättänyt pikkumustani nimissä kutistua tähän mekkoon ja sitten siihen Marimekon viidakkomekkoon, jossa juhlin vielä saman vuoden 2009 suvella:


Mieheni täytti pyöreitä samalla viikolla kun puutarhaamme kuvattiin Ihana piha -ohjelmaan= Mikä sattumusten summa taas kerran! Vuodesta 2009 on ehtinyt tapahtua paljon, mutta koska nyt on tarkoitus puhua naisasioista, voin kertoa, että ylimmistä kuvista jo vuoden 2011 naistenpäivään on tapahtunut murrosta:



On naistenpäivä 2011 ja ollaan tultu kaupungilta lounaalta. Yllä on uusi takki, kädessä uudet kesäkorkkarit ja ruusuja. Naisen ilme kertoo, että menossa on murros. Tämä oli se hetki, jolloin tajusin, että elämästä ei selviä hengissä ellei tajua alkaa asettaa rajoja. Oli tehtävä jotain sellaista, johon ei helposti ryhdy nuorempana: Opettelin sanomaan 'kiitos ei' ja sillä tiellä olen vieläkin. Olen auttamaton maailmanparantaja ja sitä ei muuta mikään, mutta pitääkö minun olla todellakin ihan kaikkien pelastaja, pitääkö olla alati läsnä ja tavoitettavissa ja pitääkö mukana kantaa ihmisiä, joiden kanssa ei ole vastavuoroisuutta eli kannattaako jatkaa, jos tuntee itsensä riistetyksi ja uupuneeksi vai luottaa siihen intuitioon, että mikään elämässä ei ole parempaa kuin muutama tosi ystävä. 



Edellisestä kuvasta tähän toukokuun kuvaan on pidetty blogia runsas viisi vuotta, kärsitty lukuisista selkäkivuista kiitos liian runsaan istumisen, kasvettu 5-7 kiloa, valvottuja öitä satojen kirjojen kanssa, vahvistuttu omissa tärkeissä asioissa, niissä ihan itselle tärkeissä, päätetty vaihtaa pienempään lautaseen, mutta edelleen syödä viikonloppuna kuin ruhtinatar, tehty lisää remppaa, löydetty vaaleanpunainen väri, opittu oman elämän tähdeksi, saatu rakas 47 vuoden jälkeen pois työelämästä, opittu olemaan ilman suuriruhtinatar Olgaa, ollaan vielä tiedottomia siitä, että kohta irtoaa silmän lasiainen, tulee upea tarjous, josta kieltäydyn, koska haluan olla minä ja oman aikani valtias, Lancomen ryppyvoidetta ja tuhkimotippoja on kulunut, löydetty ihana kasvonaamio, tajuttu, että nainen ei voi elää ilman suklaata eikä sisustuslehtiä:


Vaikka olen periaatteessa ollut niin kyllästynyt jo pari vuotta nykyiseen sisustustrendiin, en ole kertaakan hylännyt ruotsalaista skönä hem -lehteä. Nyt olikin yllätys, kun luin eilen tyttärelleni ostamaa Unelmien Talo&Koti -lehteä, sillä jo kansi on kuin toisesta maailmasta. Aloinkin heti etsiä po. juttua ja se olikin lehden alussa: Kirjoittaja on Ilona Pietiläinen ja kuvat ovat Hanne Manelius eli tuttuja henkilöitä ja tosi ihana juttu. Vaan kaiken kuningatar on tietenkin kauniin kodin emäntä Malena, jolla on just sitä tyyliä, mistä itse pidän: Ei kaikki valkoista, ei kaikki räjähtävää värimyrskyä, paljon vanhaa, kaakeliuuni ja soma ripaus romantiikkaa. Ja kodin valtiatar on kaunis kuin kotinsa! Kunpa tämä linja lisääntyisi...


Tässä ollaan jo viime syksyssä, jolloin on koettu monen monta ja silmääkin on käyty hoidattamassa, eräs lähiomaisen kriisi on vasta tulossa, mutta nainen se vain jaksaa, vaikka tietääkin, että pitäisi lukea vähemmän, kävellä enemmän. Ryppyvoide on sama, sisustusasenne myös, kokkaamiseen hän kaipaa lisää aikaa, nimenomaan kokeiluihin, mutta päättääkin siirtää blogistaan aikaa puutarhaan eli keväästä on tulossa jännittävä, sillä syksy 2014 oli uusien kokeilujen syksy. Nyt on se aika, jolloin keksin, että minä olen poncho-tyyppiä ja kashmirista en luovu ikinä. Mutta se on niin yellistä, että vain yksi harkittu ostos harvoin.


Naiseen liittyy usein mies. Tässä sitten pariskunta, joka on ollut aviossa tänä vuonna 30 vuotta. Se on niin pitkä aika, että olen usein miettinyt, miten näin levoton tuhkimo onkaan kesyttäjänsä löytänyt. Uusimmassa Kotiliedessä on aivan mahtava Eppu Nuotion juttu Yhdessä, joka kertoo Epun 30:sta yhdessäolon vuodesta miehensä kanssa. Ei enempää totta voi olla;) Viikon sitaatti menee Epulle:

"Rakkaus on epätäydellistä ja ihmiselle hyväksi."


Liityin just Animaliaan ja suosittelen sitä muillekin. Kuvassa ihailemani Catherine Deneuve lemmikkinsä kanssa.


Ja muuntautumiskykyinen Jessica Lange, mm. loistavan elokuvan Frances tähti. Hän on horoskoopissa härkä kuten minäkin. Jos on härkänainen, huomaa jossain vaiheessa, että on hauskempaa olla onnellinen kuin oikeassa...


Elämä ja naiseus on ihan hauskaa, kun sen oikein oivaltaa. Helppoa se ei ole, mutta kuka helppoa on luvannutkaan. Tärkeintä on ehkä että kipinä ja kapina säilyvät: Elämän pitää olla kiinnostavaa ja haasteellista!


Aina ei voi kuitenkaan olla hauskaa. Huomenna meiltä kaatuu pari tosi isoa puuta. Toinen on niin iso ja vanha haapa, että olin siitä jo toivonut liito-oravalle kotia. En rakasta puiden kaadattamista, mutta nyt pakko mikä pakko. Toinen on alhaalta laho ja toinen on saanut salaman iskun. Puusavotassa siis menee naisten päivä täällä, mutta olimme eilen kaupungilla lounaalla, joten se oli sitten siinä...tänä vuonna. Sisällä kukkii hortensia ja ostin uuden muratin talvella menehtyneen tilalle.


Oikeastaan Naistenpäivän paasaukseni on kirjoitettu jo syyskuussa, sillä juttuni Nainen, olet kaunis, kurvikas ja puolukkainen lienee ajaton. Olkaa hyvät!


Koska niin moni elää kovassa kevään odotuksessa, olkoon nyt kukkina sitten nämä Sir Winstonit viime keväältä. Kevät on jo täällä, sillä eilen näin näitä jo myynnissä eli voisi istuttaa ruukkuihin ja alkaa vähitellen kouluttaa ulos.

Iki-ihanaista Naistenpäivää teille kaikille Ihanille Naisille!

Love
Leena Lumi

Waltari-sitaatit kirjasta Mika Waltarin mietteitä, toimittanut Kalevi Haiko, WSOY 1982

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Sandra Boart&Karolina Ehrenpil: Ripaus sokeria

Tehän tiedätte, takuulla tiedätte, että olen ylen heikkona Apfelstrudel mit Vanille Eis. Se tarkoittaa, että jos reissaamme kaksi tai kolme viikkoa Keski-Euroopassa, joka iltapäivä nautitaan hyvää, haudutettua teetä 'mit...Kävi sitten kerran niinkin, että päätimme käydä, ihan vain poiketa Meissenissa teellä. Siellä saimme jotakin niin hyvää, että juutuimme tunneiksi ko. kaupunkiin, mutta emme Meissenin posliinin takia vaan..no juu,  nautimme yhden konditorian kakkupaloja kera teen ja sitten tilasimme uusiksi...Eurooppamme on kartoitettu ravintoloiden ja konditorioiden mukaan. Niinpä kun näin kannen kirjasta Ripaus sokeria olin myyty ja mietin: Tämän täytyy olla jotain aivan erityisen herkullista, jotain sellaista, joka on samalla hyvin kaunista ja hyvin makuhermoja viettelevää: Herkkutaivaan tähtiin kirjoitettu liitto!

Sandra Boartin&Karolina Ehrenpilin Ripaus sokeria (En nypa socker, Mäkelä 2015, suomennos Laura ja Olga Jänisniemi) on yksi kauneimmista herkkukirjoista, jonka olen ikinä nähnyt. Kirjan reseptit ovat Sandran ja puuteriutuiset valokuvat Karolinan, joka on hääkuvauksiin erikoistunut kuvaaja.  Kondiittori Sandra Boartin kirjan henkeen sopiikin, että johdannon ja Näin onnistut –vinkkien jälkeen alkavat polttarit. Niiden jälkeen seuraa Häämietteitä, Juhlan tuntua, Vauvakutsut, Lastenkutsut, Makeaan kevääseen...Varsinaisten reseptien ja  reseptikuvien lisäksi on todella paljon innoittavia tunnelmakuvia, jotka minusta kuin kohottavat lukijan ylempiin sfääreihin.

Häät todella tuntuvat kirjassa, eikä ihme, sillä Sandra järjestää miehensä kanssa vuodessa sadat häät! Näin Sandra heidän konditoriastaan, jonka nimi on tietenkin En nypa socker:

Huhtikuussa 2012 avasimme kauniin liikkeemme, johon asiakkaat poikkeavat päivittäin kahville tai lounaalle, suunnittelemaan häitään tai sunnittelemaan salaa parhaan ystävättärensä polttareita. Tilaisuuksia on joka lähtöön, ja autamme asiakkaitamme tekemään juhlapäivistään ainutlaatuisia niin maultaan kuin muultakin toteutukseltaan!

Lukiessani kirjan alusta Näin onnistut, kiinnitin ilahtuneena huomioni siihen, että Sandralle on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten tuotantoeläimiä kohdellaan. Iso bonus! Osuva ohje on mielestäni se, että stressaantuneena ei kannata yrittää mitään huimaavia luomuksia.

Reseptejä on laidasta laitaan, mutta tässä pääsette vähän maistelemaan: Rapea marenkileivos, Passionmacaronit, Hääkuppikakut, Röyhelökakku, Rapeat pikkupizzat, Mansikkabruschetta, Metsämansikkamacaronit, Lentokone- ja pilvipikkuleivät, Äitienpäiväkakku (oih!), Mustikka-limettijuustokakku, Ylellinen katkarapuvoileipä, Emelien cookiet, Omenapiiraat, Haamuleivokset, Suklaa-omenaunelma...

Yllä Mustikkaiset kuppikakut, joka kertoo sekä kuvaltaan että konditoriatoteutukseltaan paljon kirjan tasosta. Pysäyttävää parhautta!

Minulla on nyt kuitenkin mielessä kevät, se aika kun raparperi nousee puutarhassa, omenankukkkia kaikkialla ja tulee mieleen äiti ja isoäiti. Mitä jos leipoisimme Isoäidin raparperipaistoksen vaniljakastikkeella, josta Sandra mainitsee, että ’parempaa raparperipiiraan reseptiä saa hakea – tämä herkku katoaa lautasilta silmänräpäyksessä’:

12-15 hengelle

Paistaminen: 200 astetta, 45 minuuttia

Täyte:

800 g raparperia
1 tl vastajauhettua kardemummaa
4 kananmunaa
4 dl taloussokeria
1 dl vehnäjauhoja

Rapea murotaikina:

100 g normaalisuolaista voita (kylmää)
3 dl vehnäjauhoja
3 dl fariinisokeria

Vaniljakastike (8 dl):

6 kananmunankeltuaista
2 vaniljatankoa
2,5 dl kuohukermaa
2,5 dl täysmaitoa
1,5 dl taloussokeria

Valmista täyte:

1.  Kuori ja pilko raparperit. Laita palaset piirasvuokaan (halkaisija 30 cm) ja ripottele kardemumma päälle.

2.  Vatkaa kananmunat, taloussokeri ja vehnäjauhot yhteen ja kaada taikina raparperipalojen päälle.

Valmista murotaikina:

3. Kuutioi voi. Lisää vehnäjauhot ja fariinisokeri ja sekoita murotaikinaksi.

4. Ripottele murotaikina täytteen päälle ja paista uunin keskitasolla noin 45 minuuttia.

Valmista vaniljakastike:

1. Laita munankeltuaiset kulhoon.

2. Halkaise vaniljatangot. Raaputa siemenet kattilaan ja heitä joukkoon myös vaniljatangot.

3. Lisää kerma, maito ja taloussokeri ja kuumenna kiehuvaksi. Kun seos pulpahtaa, kaada se keltuaisten joukkoon samalla vatkaten.

4. Kaada vaniljakastike takaisin kattilaan ja jatka keittämistä, kunnes se sakenee hieman. Vatkaa koko ajan, ettei vaniljakastike pala pohjaan tai juoksetu.

5. Kaada sakeutunut vaniljakastike kylmään kulhoon. Jos haluat kastikkeesta aivan sileää, voit siivilöidä sen.

Mitenkään salaamatta on tiedossa, että minä en leivo muuta kuin tiikerikakkua ja omenapiirakkaa, mutta nyt alan leipoa tätä! Jos nämä lämpökelit jatkuvat, kohtahan se raparperi sieltä jo nousee...

Kaikille kirjallisille herkuttelijoille tarjoan nyt  S´mores-kuppikakut, joista Sandra toteaa, että ’...nämä kuppikakut ovat taivaallisia. Kun tuomme ne kahvilassa esille, ne myydään loppuun tuossa tuokiossa!’

Noin 12 kpl

Paistaminen: 175 astetta, noin 15 minuuttia

Kuppikakut:

3 huoneenlämpöistä kananmunaa
3 dl fariinisokeria
1 tl aitoa vaniljasokeria
50 g suolatonta voita
100 g kermaviiliä
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
 1 tl kaakaojahetta
150 g tummaa suklaata (70 % kaakaota)

Kinuskikastike:

1 dl taloussokeria
50 g rypälesokeria
1 dl kuohukermaa
 20 g normaalisuolaista voita

Italialainen marenki:

1 ¼  dl taloussokeria (sokeriliemeen)
0,5 dl vettä
4 kanamunanvalkuaista
1 ¼ dl taloussokeria

Muuta:

Digestive- tai muita keksejä

Valmista kuppikakut:

1. Vatkaa munat, fariinisokeri ja vaniljasokeri sähkövatkaimella kuohkeaksi vaahdoksi, noin 15 minuuttia.

 2. Sulata voi ja kaada se kermaviilin joukkoon. Anna jäähtyä kädenlämpöiseksi.

3. Kääntele jäähtynyt kermaviiliseos muna-sokeri-vaahdon joukkoon.

4. Siivilöi kuivat aineet kulhoon ja kääntele taikinan joukkoon.

5. Sulata suklaa vesihauteessa tai mikroaaltouunissa.

6. Sekoita sula suklaa varovasti taikinan joukkoon. Sekoita huolellisesti pohjaa myöten, ettei suklaa jähmety ja tartu kulhoon.

7. Pursota tai lusikoi taikina muffinivuokiin. Paista uunin keskitasolla noin 15 minuuttia – kuppikakut saavat jäädä keskeltä hieman taikinaisiksi. Anna jäähtyä.

8. Tee kuppikakkujen keskelle reikä omenaporalla ja täytä kolo kinuskikastikkeella.

Valmista marenki:

9. Mittaa kattilaan vesi ja 1¼ dl taloussokeria ja kuumenna sokeriliemi 121-asteiseksi.

10. Vatkaa valkuaisia sähkövatkaimella teräskulhossa ja lisää vähän kerrallaan 1¼ dl taloussokeria koko ajan vatkaten. Jatka vatkaamista, kunnes marenki on kovaa ja kiiltävää.

11. Kaada sokeriliemi ohuena nauhana marenkivaahdon joukkoon koko ajan vatkaten. Jatka vatkaamista kunnes marenki on jäähtynyt.

12. Pursota marenki kuppikakkujen päälle ja anna sille hieman väriä kaasupolttimella. Koristele kuppikakku keksinmuruilla.

Onko tässä vuoden makein ja suloisin kirja! Onko kansi niin kaunis, että se lähtee mukaan vuoden 2015 kaunein kansi –kisaan ja olisiko tässä yksi ihanuuslahja itselle ja ystävälle, joka rakastaa leipoa tai olisiko tämä peräti lahja häitä suunnittelevalle ystävälle, sillä teoksen osassa, jossa esitellään morsiusparien suosikkeja, on paljon romantiikka ja metsämansikkasuukkosia


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Katja


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

PS. Tämä houkuttava kirja sai nyt muistelemaan ja eräälle lukijalle tuli mieleen Vironperän kakku. Minäpä kysyin Ireneltä sitä ja tässä, olkaa hyvät: Vironperän kakku!