L.M.MONTGOMERY: PERINNÖNJAKAJAT

Sitä ei tulla antamaan tietyn iän ylittäneelle tai naimattomalle henkilölle. Sitä ei tulla antamaan kenellekään, jonka käyttäytymisestä en pidä. Sitä ei tulla antamaan sellaiselle, joka riitelee tai tuhlaa aikaansa viulunvingutukseen. Sitä ei tulla antamaan juopolle tai kiroilijalle. Sitä ei anneta uskottomalle tai epärehelliselle tai tuhlaavalle henkilölle. Sitä ei anneta kenellekään, jolla…

L.M.Montgomeryn ensimmäistä kertaa suomennettu Perinnönjakajat ( A Tangled Web, Minerva 2012, suomennos Sisko Ylimartimo) on kuuluisan kirjailijan aikuisromaani, jota asiaa vieläkin enemmän alleviivaan kirjan luettuani. Perinnönjakajat on runsas, henkilögalleriassaan paikoin jopa liiankin runsas teos, joka piirtää itse tarinassa, mutta vieläkin vahvemmin kertomuksen rivien välissä, kuvaa meistä ihmisistä sellaisina kuin olemme niin hyvässä kuin pahassa. Jätän tässä omassa jutussani nyt vähemmälle huomiolle kahden kirjan suvun, Dark –ja Penhallow, henkilöiden nimet, jotka vain sekoittavat sitä hopeista virtaa, jossa tällä kertaa uin Prinssi Edwardin saarella. Keskitymme nyt vain päävirtaan ja sen sivupuroihin, unohdamme maantiedon ja nimet ja vain joillakuilla valituilla on etuoikeus tulla nimellään mainituiksi.

Kaikki alkaa siitä, kun Becky-täti kutsuu suvun koolle. Hän tekee kuolemaa ja haluaa sitä ennen tavata kaikki kertoakseen viimeisen tahtonsa, joka koskee hänen hallussaan olevaa suvun vanhaa kannua.  Dark- ja Pehallow –sukuhaarojen jäsenet kokoontuvat Becky-tädille, joka 85- vuotiaanakaan ei vielä tiedä mitään tahdikkuudesta, hienotunteisuudesta ja diplomatiasta. Becky on itsevaltias matriarkaatti, joka sanelee ehdot, kuka kannun tulee saamaan hänen kuoltuaan. Kunpa hän olisi luopunut koko suunnitelmasta, tulee usein mieleen pitkin tapahtumien virtaa. Niin suku-uskollisia kuin kaksi klaania toisilleen ovatkin, niin mikään aika ei ole puhdistanut ihmisten henkilökohtaisia riitoja tai kaunoja, vaikka itse riidan aihe on unohtunut jo aikaa sitten. Molemmissa suvuissa on oikein erikoistuttu kaunan kantamiseen ja pitkään vihan pitoon. Becky-tädin kannun omistamisen himo kaivaa poikkeuksetta melkein kaikista esiin pahimman, eikä kysymys ole edes siitä, että kannu olisi erityisen kaunis tai arvokas, vaan suvun jäsenet katsovat kannun omistajan saavan tavaran mukana mystistä valtaa muiden ylitse ja määräämiseen. Becky-tädiltä vain puuttuu intuitio sukulaisiinsa ja ehkä itseensäkin. Jos sitä olisi ollut, kaikki olisi mennyt toisin, mutta mikä pahinta: Sitten meillä ei olisi tätä kiinnostavaa tarinaa!

Beckyn kuoltua eräs suvun mieshenkilö saa kannun huolekseen ja vuoden päästä lokakuun viimeisenä päivänä on tarkoitus kokoontua ja avata Becky-tädin vahvalla sinettilakalla sulkema kirje, josta selviää kannus saaja. Sitä ennen tapahtuu todella paljon…

Luonnollisesti olen viettänyt nuoruuteni Montgomeryn kirjoja todeksi eläen milloin Annana, milloin Runotyttönä, mutta hänen aikuiskirjansa löysin uudelleen vasta, kun luin  iki-ihanan Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Minerva 2010). Onneksi olin sitä ennen saanut käsiini samaisen kustantamon kirjan Anna ja muut ystävämme, jonka luettuani aukeni hopeinen polku Maudiin itseensä. Sisko Ylimartimon kirja on avain niin Patiin, kuin Siniseen linnaankin (Karisto) ja myös Hedelmätarhan Kilmenyyn (Minerva).  Ylimartimon avainkirja varmasti sai minut kokemaan Perinnönjakajat hieman vähemmän hauskana, vaikka se on sitäkin. Myönnän, kuten Sisko Ylimartimo kirjan jälkisanoissa, että Maud onnistuu huvittamaan, mutta se ei minulle ollut päällimmäisin kokemus. Vahvimmat kokemukset olivat ihmisten pikkusieluisuus ja alhaisuus, mutta onneksi myös romantiikka. Maud kaunomaalailee tyylilleen uskollisena ja sopivia tilanteita tulee pitkin kirjaa, sillä yksi sun toinen haluaa yhtäkkiä avioitua. Toiset ovat Becky-tädin ukaasin päihdyttämiä, sillä naimattomille ei ollut luvassa kannua, toiset ovat aidosti rakastuneita eivätkä aina saa, ainakaan heti, vastarakkautta. Olen aina rakastanut Maudin luontoromantiikka ja sitä muutakin romantiikkaa häneltä. Tässä muutama makupala kirjasta:

Hänen talonsa puutarhassa olisi ehdottomasti kokonainen penkki malvanvärisiä iiriksiä. (Margaret Penhallow)

Peter oli niin lemmenkipeä, että hän olisi voinut tehdä vaikka mitä nuoreen mieleen juolahtavia hullutuksia. Päivä hämärtyi hämärtymistään. Aluksi joki hohti kalpeaa kultaa; sitten se oli himmeää hopeaa – sitten kuin pimeässä odottava nainen.

Peter oli sanonut: ”Hyvää iltaa”, kun hän halusi sanoa: ”Ole tervehditty, jumalatar.”

…jos hän olisi tajunnut sen onnen, mitä Donnalle tuotti auringon täplittämä joki – sataman hopeinen hohde – tähdet kuusikon yläpuolella – sininen aamunkoitto tummien kukkuloiden yllä – tuhatkaunot kuin hopeavaahtoa merenrantaniityillä.

Läntinen taivas oli kuin suuri usvan verhoama krysanteemi pehmeän violettien ja ruskeiden kukkuloiden yllä. Muutamia varhaissyksyn tähtiä tuikki sumuisten peltojen yllä, joilta vilja oli korjattu.

Tätä kaunista on Perinnönjakajissa riitojen, juonittelujen ja alituisen toistensa vahtimisen lomassa siellä täällä muistuttamassa, mikä on oikeasti tärkeää. Kauneus ja rakkaus ovat tärkeää. Darkit ja Penhallowit rakastuvat monet rakkauteen, kuluttavat vuosia virvatulissa, joilla ei ole mitään vastetta todellisuudessa. Jos on ehditty jo avioliittoihin, niissä kummittelevat menneet kuvitellut ’suuret rakkaudet’ pilaten nykyisen, estäen tämän hetken kukkimisen.

Valtaisan lohduttomana, uupuneena ja vanhana

vain unen tähden.

Kun Patissa löydän Maudin, jossa hän purkaa elämänpettymystään, jopa masennustaan Patin kautta, Perinnönjakajissa löydän kirjailijan, joka haluaa pitää hauskaa. Siinä hän onnistuu, mutta tavoilleen tyypillisesti ylittää riman tarvetta ylemmältä ja piirtääkin todella paljastavaa kuvaa ihmisluonnon alhaisimmista vaistoista. Maud on tarkkailija vertaa vailla, sillä näitä asioita ei kuvitella, nämä on koettu!

Koska nyt en lähtenyt enempää ruotimaan juonen yksityiskohtia, haluan paljastaa suosikkihenkilöni suuresta joukosta: runoileva kaunosielu Margaret Penhallow sekä rakastunut ’dandy’ Peter Penhallow. Mutta ei, ei…eivät he toisiaan rakastaneet, vaan…

Omenankukkarakkauden aika oli ohi. Mikään ei voisi tuoda sitä takaisin. Nyt oli ruusujen aika – naisen rakkauden täyteläisten ja kallisarvoisten ruusujen. Hän kohotti käsivartensa kiihkeänä kuin hyväilläkseen yötä – kaunista, hopeanhohtoista yötä.

”Salli minun pyyhkiä kuunvalo yltäsi”, sanoi joku – rakas joku, jolla oli rakas, rakas ääni. 

*****

Tämä kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Sara  Anna Elina  Peikkoneito  Maria

*****

Muut lukemani tyttökirjat löydät täältä

SYKSY ON....

Syksy on kaikkeus, joka maistuu omenoilta ja ruuhkaviikoilta. En saa aikaiseksi mitään järkevää, sillä syksy valtaa mieleni aina täydelleen, ei tyydy vajaaseen. 

 Syksy saa unohtamaan korkokengät ja astelemaan reippaasti kumisaappaissa. Välillä pitää päästä lätäköihin muistelemaan millaista oli, kun äiti puki päälle kurapuvun ja muiden äidit ystäville saman hassun asun ja minä keksin, että 'vesipuvut' pitää testata menemällä makaamaan kaikkein suurimpaan kuralätäkköön...

Syksyllä minusta tulee hamsteri, jonka on pakko kerätä talvivarastoa. Sisälläni asuu intohimoinen säilöjä, joka ei kestä nähdä omenien jäävän makaamaan puutarhaan, vaan ne pitää kerätä talteen ja alkaa kerta kerran jälkeen uuteen omenasoseen valmistukseen.

Syksyllä tyhjennän kaikki kauniit korit ja kerään ne täyteen omenoita. Asettelen callunoiden viereen, etsin jotain kaunista taakse ja otan sen joka vuotisen omenakorikuvani. 

Syksyllä meidän kodin ominaistuoksu on omena. Omenoita tulee sisälle niinäkin päivinä, jolloin kukaan ei kykene ryhtymään kanelisen omenasoseen valmistukseen. Omenat ovat osa syyskodikkuutta.

Syyssunnuntaina päätimme tehdä vertailevaa omenasosetutkimusta ja tällä kertaa emme kuorineet omenoita. Väristä ainakin tuli parempi. Maku selviää lopullisesti soseen jäähdyttyä.

Syysomenasose muhi tänään kolme tuntia kannen alla. Välillä vähän kähjättiin. Nyt sose on jäähtymässä ja odottaa purkittamista. 

Kirsi Neuvosen korteista Omenapuku on yksi suosikkini...

Tämä Ilonalta Sateenkaarentakaa vuosia sitten ostamani sydänkorttiteline jaksaa aina vain ilahduttaa minua...Vaihtuva näyttelyni keittiössä. Eräs kuvassa näkyvä Suloisuus on nyt luonani, joten me tietenkin

puhumme äiti-tytär -juttuja sekä pohdimme paljon sisustusta. Tässä nyt kuvassa yöpöytähyllyjeni ylin osa. Vakuutan, että hortensia on sisustuksellisin kukka, mitä tiedän ja että hortensiat ovat niin kauniita, että...

ei ole varmaa kuuluko minusta päivään tai pariin. Olen kuvaamassa teille ruskaa, lukemassa yhtä ihanaa kirjaa, valmistan huomenna suppismuhennosta ja kollaan kuvatiedostajani saadakseni jotain selvyyttä tuhansista kuvistani, joiden sekasortoisuus vihjaa jotenkin erääseen luovaan naiseen, jonka mielestä turha nipotus on syvältä. Onneksi on syksy. Syksyllä minä olen niin paljon  enempi minä. Toivon, että sinäkin♥

Love

Leena Lumi

PS. Jos haluatte nähdä lisää hortensioita menkää Sirkalle!  Tai tulkaa minulle!

TÄHDET ALKAVAT SYTTYÄ JA JOTENKIN SITÄ YMMÄRTÄÄ ETTÄ...

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että se
on ohi nyt: ei väliä mitä odotit ja mitä tuli. Keltaiset 
koivut hohtavat pimeässä, menneen kesän haamut,
varmistamassa ettet unohda. Äkkiä sävähtää lävitsesi 
ilo: olet vapaa! Pudonneet lehdet kahisevat jaloissasi,
väistelet puita ja naurat täyttä kurkkua. Luoteesta nousee
pilviverho joka peittää tähdet.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen (Tammi 2012)

The Sensual World

TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ JA...

Torstai on toivoa täynnä ja kuin ikkuna viikonloppuun. Meillä vallitsee jälleen ledmania, joka ei ole ollenkaan vaarallista, jos se pysyy pienissä kirkkaissa valoissa, pimeän ajan sulostuttajissa. Vasta marraskuun lopulla tämä rakas piironkini saa ledit kiertämään vanhaa peiliä, nyt yksi valosarja on tungettu Aalto -vaasiin eli sehän on sitten Aalto -valaisin!

Sain Katjalta Tsemppaavan blogiystävän tunnustuksen. Kiitos♥ Jos minä jotain elämässäni olen yrittänyt, niin aina tsempata muita. Minusta muiden kannustaminen eli ole itseltä pois, vaan tulee monin verroin takaisin. En jaa tätä nyt eteenpäin, sillä tein sen juuri noin viikko sitten. Monet ovat tämän ansainneet, joten ojennan tämän symbolisena eleenä kaikille, jotka tuntevat tsempanneensa toisia.

Vietin maanantaina ystäväni kanssa Viherlandia -päivää. Ja tietenkin unohdin kameran kotiin! Juuri kun kaikki syysstailaukset olivat upeimmillaan. No, me saimme kuitenkin lounaineen aikaa kulumaan viisi tuntia, joten lystiä oli. Kaikkein järisyttävintä oli löytää vaaleanpunaisia muscarin sipuleita. Hinta oli erikoisuudesta johtuen suolainen, joten ostin vain kaksi pussia Muscari Pink Sunrise -sipuleita. Keväällä se sitten nähdään, jos myyrät sallivat;-)

Rakas R. pääsee nyt kuvittamaan yhtä tämän viikon vaikeaa asiaa, joka ei liity häneen, joka tässä grillailee viikonlopun herkkuja viime lauantaina. Vasemmalla näkyy pilvikirsikka, josta varmaan saatte lisäkuvia about viikon sisällä. Siis: Tällä viikolla fonttini on ollut mitä sattuu ja se voi jatkua. Minä en ole muuttanut mitään ja se iso fontti tulee vain teksteille, jotka tuon wordin kautta. R. tarkasti sen koon eilen ja se on normaali. Jotkut ovat isosta tekstistä pitäneet eli sain tänään jopa puhelinsoiton, että nyt teksti näkyy pienellä läppärilläkin hyvin. Joitakin se on ärsyttänyt. R.:n kehoittamana sanon nyt, että jokainen voi itse omalla koneellaan suurentaa tai pienentää lukemiaan tekstejä. Minä joudun usein suurentamaan, sillä jos fonttikoko on kovin pieni ja rivivälit tiheät, on vaikea lukea, vaikka juuri tänä vuonna silmälääkäri totesi näköni olevan kuin 15 -vuotiaalla. Siis niin hyvin näen kauas. Vain kirjaa ja lehteä lukiessa tarvitsen silmälaseja. Seuraavan kerran kun teen kirjaa eli teksti tulee wordin kautta, seuraan tarkkaan, mitä kummaa tapahtuu. Ellen pysty mitään muuttamaan, nostan käteni avuttomana ylös ja totean, että jokaiselle tulee joskus hetki, jolloin ei pysty kaikkia miellyttämään. Jokainen lukee tekstejään omalla koollaan ja minä en voi niitä tietää, enkä niiden mukaan elää.

Jos joku osaa ihmetellä meidän grillin sijaintia, niin se johtuu siitä, että teimme Hänen Majesteetilleen tilaa puolen parvekkeen verran. Ruokapöytä, neljä tuolia ja grilli ovat siis nyt toisella puolella ja Olgan muutama peti ja ruukkupöytä toisella puolella. Iso varjo on jo saanut lähteä, mutta grillikausi meillä vain kiihtyy lokakuulla. Tähän piti tulla kuva, kun R. hörppää punaviiniä, mutta hän alkoi pelleillä sen kanssa, joten ne kuvat kuuluvat vain kotiarkistoon.

Tässä sitten kuva, jossa R. esiintyy intohimoisena viinien tuntijana serkkuni pöydässä;-) No juu, hän oikeasti tietää viineistä aika paljon...

Koska olen tunnettu suurena koirahulluna (ei vakava sairaus) ja kohta saan toisen 'koiruuslapsenlapsen' villakoira Dinan lisäksi, niin kissoista pitävien lukijoiden iloksi minä ja serkun Nelly.

Hyvin huomaa, että en ole niin oma itseni kuin

tässä ystäväni novascotiannoutaja sylissäni. Vain nova osaa katsoa juuri noin...Koska tästä piti tulla ihan muuta kuin mitä tuli eli yksi haastejuttu, niin jatkanpa virtaamistani ylitse: Minusta on niin väärin, että kukaan ottaa koiraa ellei ole antaa sille aikaa. Koira on laumaeläin ja sen lauma on sen perhe. Nytkin kuulen, kun ikkuna on auki, erään koiran itkevän yksin ikäväänsä pihalla ja sitä kestää kunnes perhe tulee kotiin. Miksi ottaa koiraa ellei sille ole läsnä. Jos käy työssä ja tulee illalla kotiin, niin koiran elämä on sitä, että sen pitää olla yksin käytännössä puoli vuorokautta ja kaiken huipuksi vielä nukkua sekä päivät että yöt! Mitä elämää se on! Nukkua koko pienen elämänsä, kun olisi ansainnut niin paljon parempaa. Koira on niin älykäs olento, että ansaitsee vain parasta ja vähintäin itsensä vertaisen lauman ja sen läsnäolon!

Marietta haastoi minut yhteen valokuvausjuttuun, mutta kun nyt siirryin kuin vahingossa sivuraiteelle, niin tuon sen haasteen esille ensi tai seuraavalla viikolla. Tämä 'lumiasteri' liittyy siihen kuva-asiaan, joten muistutanpa, miten erikoisia voivat jotkut asterit olla. Siis nämä ovat nyt vielä aivan nupulla!

Well...pientä syyntakeettomuutta voi löytyä, sillä ledvaloja saattaa löytyä vähän muualtakin kuin lasivaaseista;-) Ne ovat kodikkaita, kun pimeä laskeutuu, niihin on hyvä nukahtaa ja herätä. Kauneimmat ne ovat valkoisten pitkien, ohuiden verhojeni kanssa ja jos vain onnistuisin ne kuvaamaan, niin lisää ledejä on luvassa.

Kaikille aivan hulvattoman ihanaa viikonloppua!

Love
Leena Lumi

PS. Perjantaina 28.9. tulee koskettava, vaikuttava elokuva Teemalta klo 21.50.

Kaukana poissa (Away from Her, Kanada 2006, ohjaus Sarah Polley). Naispääosassa Tohtori Živagon Lara eli Julie Christie. Suosittelen! 

RIITTA KONTTINEN: FANNY CHURBERG

Niin, jouluaatto oli eilen! Valopilkkuna oli skandinaavinen juhla vieraassa maassa – mutta ei mikään jouluaatto. Sinne kokoontuneista 65:stä yksikään ei näyttänyt tietävän tai tuntevan, että vietettiin maailman Vapahtajan, pienen lapsiparan syntymäjuhlaa. – Niin – jokaista sydäntähän ei pysty arvioimaan, mutta kokonaisuutena se ei ollut mikään Christfest. Olin juuri ennen sinne menoa lukenut nuo suuret sanat: und das Wort ward Fleisch und wohnte unter uns wir sahen seine Herrlichkeit u.s.w. – ja sinne tultuani oli loisto minusta valhe, murha. Yritin kuitenkin päästä irti ensivaikutelmasta ja illasta tuli hauska.

Näin kirjoittaa nuori taiteilijatar kotiin Düsseldorfin ensimmäiseltä kaudeltaan Malkastenin taiteilijajuhlista professori emerita Riitta Konttisen kirjassa Fanny Churberg (Otava 2012) vielä tietämättä, että hänestä nimenomaan tulisi düsseldorfilaisen taidesuuntauksen vankkumaton kannattaja, että hän viettäisi Saksassa kaksi kautta ja viihtyisi paljon paremmin kuin aivan hänelle sopimattomia suuntauksia tyrkyttävässä Pariisissa. Churbeg opiskeli Düsseldorfissa talvikauden 1867-68 sekä uudelleen 1871-74. Nämä vuodet muodostivat hänelle sen maisemakäsityksen, josta hän ei ikinä päästänyt irti olipa se hänelle menestykseksi tai tappioksi.

Jos oli Fanny Churberg aikalaisilleen ja kriitikoille suuri outous, massasta poikkeava äkkipikainen, oman tiensä kulkija, joka ei muita kumarrellut, oli hän melkein liian suuri haaste minullekin. Siinä missä Konttisen Naiset taiteen rajoilla ja Modernistipareja olivat kuin omintani ja menivät muutamassa päivässä, Churberg vei kaikki voimani ja laitoin hänet jo välillä sivuunkin, sillä Fanny ei ole helppo! Hän ei ole helppo ihmisenä eikä taiteilijana, enkä löydä häneen mitään samaistumista, joka olisi helpottanut tutustumista.

En ota kaikkea syytä itselleni, sillä Arvid Liljelund on kertonut Fannya vierastetun jo Malkastenin taitelijapiireissä.  Hän ei sopinut porvarilliseen muottiin, mutta kukapa taitelija olisi sopinut!, vaan Fanny kuin keräsi vihamielisyyttä ympärilleen ja tämä näkyi alusta asti melkein loppuun asti ja kriitikoilla haudan tuolle puolenkin. Kaikkeen tottuneessa Düsseldorfissa poikalaumat kiusasivat häntä kaduilla huutaen ”Kalbsbraten, Kalbsbraten!” (Vasikanpaisti, vasikanpaisti!) tai ”Schaf, Schaf!" (Lammas, lammas!), Fannyn kulkiessa paksusta villakankaasta tehdyssä päällystakissaan. Kaiken huipuksi Fanny käytti kaduilla ja puistoissa käytännöllisiä, tukevia nahkasaappaita, joista voimme alkaa saada mielikuvaa hyvin maalaisesta, muiden mielipiteistä vähät välittävästä, hieman miesmäisestä naisesta. Fanny ei todellakaan välittänyt, sillä hänellä oli rahaa ja rohkeutta, kuten eräs aikalainen totesi, mutta miten paljon paremmin häntä olisikaan kohdeltu, jos hän olisi hiukan, edes hiukan, halunnut miellyttää.  Toisaalta: Kuka odottaa, että miestaiteilija ensi sijassa miellyttäisi? Kuten Wistawa Szymborska on Naisen kuva –runossaan todennut, niin Hänen on kyettävä miellyttämään. Siis naisen on kyettävä miellyttämään.  Se on sitä vielä tänä päivänäkin ja se oli sitä paljon, paljon vahvemmin 1800 –luvulla, jolloin monet lahjakkaat naistaitelijat diagnosoitiin jopa hysteerisiksi, jos he halusivat suunnata kunnianhimonsa muuhun kuin kodin piiriin ja miehen palvelemiseen.

Konttisen kirjassa saamme seurata Fanny Churbergin elämää Saksassa, lyhyen jakson Ranskassa sekä pääsoin Suomessa. Fannyn kuva kirkastuu niin monien kritiikkien kautta, kuin hänen ystäviensä kertomana eri viesteissä, mutta pääsosin katsomalla kuvia hänen teoksistaan, joissa leveät, karkeat, viimeistelemättömän tuntuiset viivat, erikoiset värit piirtävät meille kuvaa Fannylle rakkaasta isänmaasta. Alusta lähtien, kun ns. toivoa vielä oli, pääosin mieskriitikoista koostuva joukko, takertui Fannyn puutteelliseen piirustuskoulutukseen, joka on ensimmäinen porras ja vasta ovi värien maailmaan. Churberg ei ollut piirtäjä, hän oli coloristi ja näytti sen vahvasti. Fanny oli suuri ruskan rakastaja ja ruskassa löydämmekin hänen koskettavimmat työnsä: Syksyinen niemi (1877) ja Syysmaisema (1878). Vaan mitä hän loikaan samana vuonna kuin Syysmaiseman, aivan hengästyttävän Kuutamon!  Fanny oli valoefektien mestari, jossa monella kuuluisammalla taidemaalarilla olisi ollut oppimista. Kriitikot elivät kuitenkin omaa elämäänsä ja tiesivät kaikesta kaiken, vaikka eivät ehkä olleet suuriakaan asiantuntijoita. Suuri yleisö luki kritiikkejä ja kävi katsomassa taidenäyttelyitä. He alkoivat uskoa kritiikkiä ehkä siksi, että Churbergin taide ei ole helppoa, ei harmonista, vaan se on hämmentävää, jopa pelottavan rajua. Se vaatii aikaa ja avaraa mieltä. Fanny ei maalannut massoille, vaan rajusti veteli tulenlieskana palavaa sieluaan kovin vedoin kankaalle toivoen, että edes joku näkisi.

Metsän sisusta (1878), on ehkä yleisöön menevimpiä töitä, sillä kukapa ei näkisi kauniina metsään katoavaa polkua, siimekseen menoa, puiden läpi siilautuvaa valoa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Suomen Taideyhdistyksen ensimmäinen syysnäyttely lokakuussa 1880 jäi Fanny Churbergin viimeiseksi. Syitä Konttisen kirjassa arvaillaan runsaasti aina heikkohermoisuudesta uupumukseen, mikä viime mainittu ei olisikaan ihme, sillä niin vihamielistä oli arvostelu. Kaiken lisäksi negatiiviseen valtavirtaan yhtyivät myös hänet kauan tunteneet ’ystävät’, kuten arkkitehti ja akvarellitaiteilija Jac. Ahrenberg, joka kylmästi totesi

naisilta taiteilijoina puuttuvan tärkeimmän, ”luovan fantasian, joka yksin kykenee saamaan aikaan jotakin suurta.”

Ahrenberg ruotii Churbergia pitkin kirjaa teilaustyyliin, mutta Konttisen kirjan lopussa, kun Churberg on vihdoin ajettu ulos maalaamisesta, he kohtaavat paremmissa merkeissä, kun Fanny on yhdessä Ahrenbergin kanssa perustamassa Suomen Käsityön Ystäviä ja Fannysta tulee yhdistyksen monipuolinen primus motor.

Riitta Konttisen kirja kertoo kuitenkin Fannyn tarinan kaikkineen sen loppuun asti ja myös elämän kriitikkona. Heikoille ja kritiikin lyttäämille taitelijoille Fanny oli usein yllättävänkin armollinen, mutta jälkimaailma ei ikinä tule tajuamaan, että hän toteaa Helene Schjerfbeckin töistä

Eikö ruma ole koskaan näytellyt loppuun osaansa taiteessa? Ja mihin tarvitaan näitä harharetkiä täällä pohjolassa, jossa vielä vaalitaan kaunista ja tervettä?

Tämä on Fannylta minun mielestäni outo ajatus, sillä nimenomaan häntä, intomielistä isänmaan ystävää ja Suomen maiseman maalaajaa oli syytetty, että hän ei kuvaa suomalaista maisemaa niin kauniisti kuin pitäisi!

Riitta Konttisen teos on upea ja runsas. Kirja lähtee minulta lahjaksi taiteilijaystävälleni, joka tosin on suuri Schjerfbeckin ihailija kuten minäkin, mutta me annamme kaikkien kukkien kukkia ja etenkin naisten, jotka ovat tulleet väärinymmärretyiksi vain siksi, että ovat naisia, joilla on intohimoa, innostusta, uskallusta ja syvää herkkyyttä.

Churbergin ollessa viimeistä kertaa näyttelyssä ja lopettaessa maalaamisen vuonna 1880, saapui Pariisiin 17–vuotias nuori tyttö Camille Claudel opiskelemaan kuvanveistäjäksi. Hänestä tulee suuren Rodinin oppilas sekä rakastaja. Camille oli niin lahjakas, että halusi ryhtyä omilleen, mutta tämä ei onnistunut edes 1900 –luvun alun Pariisissa, vaan Camille vaiennettiin rajulla tavalla loppuelämäksi.

Herrakriitikot vaiensivat Fanny Churbergin, sillä vaikka hän vielä jonkin aikaa toimi muilla aloilla, niin oliko ihme, että hän, ikuisesti syrjästäkatsojana elänyt, tyystin menetti elämänhalunsa jo varhain, sillä maalaaminen oli Fannylle ilma, jota 

hän hengitti.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta T.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Nainen, joka paistoi munia puolihuolimattomasti eikä välittänyt vaikka yksi meni pannussa rikki, sitten sama nainen tekemässä myöhemmin vaivihkaisen vaakasuoran eleen auringon valaiseman visterian alla. Vaahdoksi taittuva aallonharja, jota kuu valaisi, kun se vyöryi ohi ja katosi…

Se kun lukija ja oikea kirja kohtaavat voi olla yhtä haikean suloista kuin juuri se hetki, jolloin näin kirjakatalogissa Julian Barnesin kirjan Kuin jokin päättyisi (The sense of an Ending, WSOY 2012, suomentanut Kersti Juva). Tiesin heti tuon pienen, vain 157 sivuisen, kauniskantisen kirjan täynnään voikukan lentäviä hahtuvia, pakenevia muistoja ja kirkastuvia totuudenhetkiä, olevan kirja minulle. Usein kannattaa luottaa vaistoonsa ja antaa sen viedä. Voi saada lukukokemuksen, jolle moni järkälemäinen romaani ei vedä vertaa.

Tarina on pienisuuri ja mahdollinen tapahtua. Oli kuin olisin ollut mukana siinä, kun ranteen kiiltävä sisäpuoli, spermapisaroita pyörteilemässä lavuaarin pohjalla, järjenvastaisesti vastavirtaan vyöryvä joki, aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana, vaivihkainen vaakasuora ele visterian alla. Tarina on kertomus nuoresta Tony Websteristä ja hänen ystävistään, joihin kuului myös omaperäinen, älykäs Adrian. Tony muistelee, mitä heille oikein tapahtui silloin, kun Adrian tuli joukkoon, kun hän itse ihastui ja alkoi seurustella Veronican kanssa, kun aika oli kuusikymmenlukua ja sen seksuaalisen vapauden hurmaa. Tosiasiassa monille se oli vielä viisikymmenluvun normittamaa hämmennystä, jossa odotukset ja todellisuus parittelivat mitään mistään todella ymmärtämättä. Niinpä vuosikymmeniä myöhemmin Tony joutuu vastatuksin sen itsensä kanssa, joka hän kuvitteli aikanaan olleensa, mutta kuka hän ei todellisuudessa ollut  muiden kokemana. Ristiriita on ylittämätön ja tulee hetki, jolloin Tonyn on se nyt kypsällä iällä nöyrästi myönnettävä. Myönnettävä myös syyllisyytensä tapahtumiin, joiden primus motor hänestä ymmärtämättömyyttään ja turhautuneisuuttaan tuli. Totuus on, että nuorena saatamme tehdä tekoja, joita myöhemmin katsomme kauhistuneina ja käännämme häveten päämme pois omista muistoistamme.

Minä olen syvästi vaikuttunut Julian Barnesin äänestä. Mies joka kirjoittaa näin hienonhellästi, viljelee sarkasmia, mutta ei sorru kyynisyyteen, on temperamenttinen, mutta aidosti välittävä, hetkittäin hieman tuittuileva, hän saa minut lukemaan kaikki mitä ikinä on keksinyt kirjoittaa! Barnes on Englannin arvostetuimpia kirjailijoita, jonka kohtalo on katsonut aiheelliseksi salata minulta tähän hetkeen. Kuin jokin päättyisi sai vuoden 2011 Booker –kirjallisuuspalkinnon ja ansiosta. Kertomus on tarina nuoruudesta ja sen tapahtumista, mutta myös tapahtumien seurauksista, sillä tapahtuu tragedia, joka pakottaa ristivalottamaan menneisyyden sanomisia ja tekemisiä. Joskus vanhat tekonsa voi joutua kohtaamaan vaikka saatuaan käsiinsä itsensä parhaalle ystävälleen lähettämän kirjeen.

Adrian: Sinä tietysti jo tiedätkin, että Veronica on pihtari – vaikka arvatenkin vakuuttelet itsellesi, että…

Jos hän ei ole vielä ”antanut”, ehdotan että teet suhteesta lopun, niin eiköhän hän kipitä kämpillesi alkkarit märkinä ja …

Mutta pihtari on myös metafora ihmisestä, joka manipuloi toisen sisäistä minää paljastamatta  omaansa.

…hänen kyvyttömyytensä eläytyä toisen ihmisen tunteisiin tai tunne-elämään. Jopa hänen oma äitinsä varoitti minua hänestä. Sinuna puhuisin…

Kuin jokin päättyisi on Tonyn kiirastuli menneisyytensä tekojen seurausten paljastuessa aivan kirjan viime sivuilla. Barnes hallitsee lukijan kiinnostuksen ylläpitämisen tarinan viimeisiin satuttaviin hetkiin.

Kuin jokin päättyisi on kirja meistä jokaiselle, sillä emmekö haluaisikin tietää, missä on meidän sijaintimme menneisyyden vastuun ketjussa – vaikka sen jälkeen peilistä heijastuisikin vieras minä?

Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi oli vuonna 2012 lukuvuoteni toiseksi paras kirja♥

*****

Oooh, onneksi olimme tallentaneet tästä kirjasta tehdyn elokuvan ja katsoimme sen nyt 2.4.2021. Ylittämätön ja parasta brittiläisyyttä♥

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sonja  Karoliina  Kirsi  Riina Aletheia  Susa  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  Annika K Tuulia  Zephyr  Sanna Minna   Maria  Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa  Mai/Kirjasähkökäyrä  Susa/Järjellä ja tunteella

PUOLUKKA-PIPARMINTTUMARENGIT - JA VIIKONLOPPUA

Lupasin pientä jatkoa edelliseen keijumekkoleikkiin ja se on tässä. Ettemme jäisi vain kauniiseen turhuuten, joka toki on sekin tärkeää, niin julkaisen uudestaan lumoavan ohjeen syksyn kirpakkaan, terveelliseen marjaan eli puolukka-piparminttumarengit. Resepti on viime syksyn Koti ja Keittiö -lehdestä Katri Schröderin jutusta Yllätä puolukalla.  Reseptin vaikeusaste on melko työläs, mutta yrittänyttä ei laiteta.

noin 18 kappaletta

4 munanvalkuaista
2,5 dl sokeria
2,5 rkl puolukkahilloa
8-10 tippaa piparminttuaromia

Laita vesi kattilaan kiehumaan. Nosta valkuaiset ja sokeri teräskulhoon, joka mahtuu kattilan päälle.

Aseta teräskulho kattilan päälle niin, ettei kulho osu veteen. Vatkaa valkuaisseosta hiljalleen niin, että sokeri sulaa täysin ja seos kuumenee noin 60 asteeseen.

Testaa lämpö mittarilla tai sormella niin, että seos polttaa jo hieman sormenpäitä.

Nosta kulho syrjään ja vatkaa seos kuohkeaksi ja viileäksi vaahdoksi. Voit viilentää kulhoa altapäin esimerkiksi jääpaloilla täytetyllä astialla.

Kääntele puolukkahillo ja piparminttuaromi kevyesti marenkiseokseen.

Nostele kookkaita marenkikokkareita leivinpaperilla vuoratulle uunipellille.

Paista ensin 110 -asteisessa uunissa tunnin ajan. Laske lämpö 80 asteeseen ja jatka paistamista kaksi tuntia.

Sammuta uuni ja jätä uuninluukku raolleen. Anna kuivua vielä yön yli jälkilämmössä.

Valmistusaika noin 3,5 tuntia + jälkilämmössä kuivuminen.

Tässä ohjeessa suurehkot puolukka-piparminttumarengit voidaan tarjoilla pavlovan tavoin kermavaahdon ja sokeroitujen puolukoiden kanssa.

♥♥♥

Tällä viikolla on tapahtunut vaikka mitä. Ensinnäkin Ms. Google on minulta mitään kysymättä 'uudistanut' blogipohjani ja koko sen käytön niin, että en pääse seuraamiini blogeihin kuin vahingossa. Blogien nimilistan näen heti, jos vain löydän oman profiilini, mutta kun haluan nähdä kolmestasadasta seuraamastani blogista aiheet...Pari kertaa ne ovat kuin sattumalta ilmestyneet näkyviin, ja kun sitten olen kommentoinut, ne ovat jälleen hukassa. Vakuutan, että tästä en kiitä, enkä tätä olisi enää jaksanut. Eilen jopa oma etusivuni muuttui aivan käsittämättömäksi, josta sainkin heti ilmoituksen blogiystävältäni. Kiitos! Supporttini ylitti kaikki odotukseni ja asia etäkorjaantui onneksi aika pian. Olin jo kirjoittamassa tekstiä, että 'Kiitos googlen, lähden nyt pitkälle paussille...'

♥♥♥

Ja sitten asia, josta en aikonut puhua, mutta ihan vain varoittaakseni muita, kerron. Minulta niksahti selkä. Sain rangaistuksen siitä, että olen aina pitänyt kaikkia selkäsairaita enemmän tai vähemmän velttoilijoina. Sitä on tällainen Selviytyjä ja Mää itte -tyyppi aika heikoilla, kun jää suihkuhuoneeseen, eikä kotona ole kuin kuuro koira...Hyvät Ihanat Lukijani, älkää kantako mitään raskasta, jos vain voitte välttää. Vaikka kuinka tekee mieli niitä multasäkkejä siellä puutarhassa raahata, niin älkää! Unohtakaa myös isot kastelukannut ja vaihtakaa ne pieniin välittömästi. Istukaa niin vähän kuin mahdollista. Koska olen blogiaddikti, nin ehkä joku muukin on...., ryhtykäämme istumaan lyhyissä jaksoissa ja välit liikettä, kävelyä tms. Sain sellaisen opetuksen, että täältä ei ole muuta suuntaa kui ylöspäin!

♥♥♥

Olen saanut mielettömän järjestelyvimman. Heitän pois tavaraa, jota ei ole käytetty aikoihin, lähinnä vaatteita. Osa kierrättyy, osa menee roskiin. Myös vanha muovitavara saa kyytiä. Olen hankkinut monta sängynaluslaatikkoa pyörillä ja niihin on nyt pakattu pestyjä puutarhakalusteiden tyynyjä, rantajuttuja aina uimapuvuista aurinkohattuihin, vierastyynyjä, kirjoja, joita joku ehkä joskus kaipaa, valokuvia, joita aikanaan teetettin paljon, mutta kaikki eivät päätyneet albumeihin etc.etc. Projekti jatkuu tänään, joten en tiedä, mitä kaikkea keksinkään vielä laittaa järjestykseen. Vain osa laatikoista on takkahuoneen sinisen sivustavedettävän alla, muut ovat saman huoneen apukeittiön pitkän, seinästä seinään työpöydän alla pinottuina päällekkäin. Rullat siis vähän turhat toisissa, mutta ei vara venettä kaada. Parasta noissa laatikoissa on se, että näen heti läpi, mitä missäkin on. Käytännöllisyys on kätketty kuitenkin niin, että huoneessa olija näkee vain upeat, suuret rottinkikorit, joissa on toisessa kaikki rakkaat VHS-filmit Disneyn klassikoista aikuisten ikimuistoisiin, en vain pysty hävittämään niitä!, ja toisessa on tietenkin vuodenaikasohvatyynyjä. Apua!, alan kuulostaa tyynymaanikolta.

♥♥♥

Olen hemmotellut kotia ja hankkinut tosi kauniita puuteriroosan värisiä kynttilöitä pitkiin kynttiläjalkoihin sekä paksuja burgundinvärisiä takkahuoneen kynttilätarjottimelle. Sisustustauluja tilattu, luonnonvalkoiset nukkamatot odottavat kuuraa... Jotenkin alkaa tuntua viikonlopulta syyskuussa. Suunnitelma on istuttaa huomenna muscarit ja R. hoitaa mullat viereeni aina sopivaan istutuskohteeseen. Haravointiakin jo tarvitaan, mutta ei vielä paljoa. Ruskaa odotellessa grillailemme ja valmistan oheen ison annoksen tomaatti-mozzarellasalaattia   Illalla joku leffa, valkohomejuustoja, rypäleitä ja viiniä. Sunnuntaina ehkä Viherlandiaan tai...

Oikeasta palkistani näette mitä on tulossa. Yllättäjän nimi Kuin jokin päättyisi on kuin nyt omasta elämästäni. Vaikutuin Barnesin tyylistä ja ihmettelen, missä tämä mies on minulta luurannut näin kauan! Lisäksi taidekirja Fanny Churbergista sekä kauan odotettu Montgomeryn Perinönjakajat! Ihan kiva viikko siis tulossa.

Vielä sen verran selkäasioihin, että jos istuu ulkona syömässä syys-lokakuulla, kuten me, laittakaa vain reippaasti untuvatakki päälle, sillä saattaa olla, että kylmässä istumisella on osansa tämän viikon kärsimykseeni. Toinen on asia, jonka juuri luin jostain lehdestä eli nyt lyhyet t-paidat ja neuleet pois ja pitkät, selkää lämmittävät tilalle! Olen huomannut, että kun kumartelen puutarhassa, niin aina on selkä paljaana ja se johtuu vain näistä lyhyen muodin puseroista.

Nyt kun olen rikkonut omaa säntöäni eli 'älä koskaan kirjoita blogiin mitään sairausasiaa', voinkin hyvällä omalla tunnolla siirtyä viikonloppuun:

Tunnelmallista syysviikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi 

Vain mustan huumorin ystäville:

PS. R. on vannonut, että hautakiveeni hakataan teksti Mää itte! Jo lastenhoitajemme nimitti minua Mää itteksi. Ihan R:n mieliksi paljastan sen toisenkin lauseen, jota kuulemma käytän hyvin nopeasti, vaikka sitten innostunkin mihin tahansa juttuun, kun olen sen ensin härkäpäisenä sisäistänyt ja se kuulostaa kauhealta hautakiveen: En mää ainakaan!

PPS. Ja jos R. sattuu lähtemään ennen minua, hänen hautakiveensä hakataan teksti 'Nysse meni jo.' Jaksan aina vain nauraa tuota Tampereen seudun juttua, että jos joku seisoo bussipysäkillä, eikä bussia kuulu, ei näy, niin toinen pysäkillä olija toteaa: 'Nysse meni jo.'  Minulla on R:ä varten jossakin muistin kätköissä hyvin osuva kakkoslause, mutta se ei juuri nyt tule mieleen...hänen suureksi ilokseen.

KEIJUNMEKKOLEIKKIÄ - JÄLLEEN

Koska vuoden aikana on tullut niin paljon uusia lukijoita, laitan tämän keijunmekojutun nyt uudestaan ja kaikilla kuvilla. Siis jos sinulla kasvaa nyt puutarhassa keiujunmekkoa, kiedo sitä ihan minne huvittaa. Minä kokeeksi kieputtelin tähän kattokruunuun ja se säilyi siinä värinsä säilyttäen ja varisematta muutaman kuukauden!

Jos joku tietää, millä tuon saisi säilymään jouluun, toivon, että hän paljastaa salaisuutensa. En ole kovasti punaisen perään, mutta marraskuulla vaihtuvat yläkerran sohvatyynyt punaisiin ja kaikki Kivituikut samoin. Tosin pidän juuri burgundista, joka on keittiöni verhon väri ympäri vuoden;-) Asian käsittämistä auttaa, kun on ne nähnyt livenä eli ne ovat tosi kevyet eikä niitä tarvitse vetää ikinä eteen, sillä keittiön maisema on oma lehto.

Tähän kohtaan voisin vaikka kertoa, että pidän ryijyistä. Olohuoneenmme pitkän, valkoisen seinän valtiatar on äitini käsin solmima Pyörre -ryijy. Se on iso ja näyttävä, eikä niin tumma mitä kuvat antavat ymmärtää. Pyörre vaihtaa väriä jännittävästi valojen mukaan. Kun siihen paistaa vaikka aurinko, musta muuttuu yönsiniseksi.

Nämä kuvat ovat siis viime syksyltä ja keijunmekko on ollut kruunussa jo jonkin aikaa. Innostuinkin siitä, kun huomasin, että se säilyttää näin hyvin värinsä. Sinä vuonna kun puutarhaani kuvattiin siihen yhteen television puutarhaohjelmaan, oli puutarhan kaikissa kerroksissa keijunmekkoa, mutta arvatkaapa vain, kävikö kamera niissä kertaakaan....

Nyt voisi joku jo alkaa ihmetellä, miksi minulla on niin monissa kuvissa kädessäni Paluu Rivertoniin. Onhan se hyvä kirja, mutta muistaakseni pidin viime vuonna tästä kannesta eniten Valitse Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi -kisassa, joten olkoon sitten. Uusissa käyntikorteissakin on Riverton mukana, sillä teetin kortit nykyisestä profiilikuvastani.

Tällainen leikki tänään sateisena keskiviikkona. Kävin etsimässä lisää sitä vispipuuron väristä callunaa, mutta sitä ei oltu saatu. Ostin valkoisia mucrareita valkoisen särkyneen sydämen juurelle ja kolmeen muuhun kohtaan sinistä.

Keijunmekkoleikki jatkuu vielä yhdellä kuvalla, mutta se on huomenna tai perjantaina. En tiedä vielä, sillä olen huomennakin liesussa eli ensin kampaaja, sitten naisten asusteliike, lounas kaupungilla ja kirjaston kautta kotiin.

Vaikka sateinen harmaus tuntuu joskus uuvuttavalta, niin se on vain yksi osa syksyä. Jos olisi koko ajan aurinkoinen syyskuu, voisin kuolla euforiaan. Jätämme illalla makkarin ikkunan auki ja nukahdamme syyssateen soittoon...eli ei niin paha ollenkaan. Try it! Nauttikaa!

Love
Leena Lumi

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Prologi

Skyler      teetkö minulle pienen punaisen sydämen Skyler? Teetkö samanlaisen punaisen sydämen kuin sinullakin on     Skyler kiltti.

Skyler! Älä jätä minua Skyler

Skyler minä olen niin yksin täällä

Skyler?     Auta    auta minua Skyler

Skyler auta     minun sängyssä on     jotain pahaa

Joyce Carol Oatesin uusin teos Sisareni, rakkaani (My sister, my love, Otava 2012, suomennos Kaijamari Sivill) kantaa ensimmäisessä luvussaan kaiken tiivistävää lausetta, jota ei voi unohtaa: Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös ’elonjääneet.’  Kirjan kertojista toinen, on Rampiken perheen poika Skyler, eräänlainen ’eloonjäänyt’, mutta lukija voi yli seitsemänsadan sivun matkalla pohtia, kuka on eloonjäänyt ja kuka kuollut, vaikka paksulla mustalla, isolla fontilla selvästi lukee:

MURSKATUN POJAN TUHKASTA NOUSEE LOISTAVAN TYTTÄREN FENIKS

Toinen kertojaääni on kirjailija Oatesin, joka olisi halunnut juuri edellä mainitun lauseen vähintäänkin suojakanteen, mutta sen sijaan suojakansi hakee sensaatiota tekemällä romaanista niin koukuttavan dekkarimaiseen tyylin, että lukija vahvoja makuja etsiessään takuulla tarttuu teokseen, jossa seitsemänvuotissyntymäpäivänsä vastaisena yönä luistelijalupaus Bliss, Skylerin sisko, Miss Jerseyn jääprinsessa 1996, menettää henkensä ja löytyy kuolleena perheen talon pannuhuoneesta.

Toki kaiken perusta on amerikkalainen unelmaperhe, vanhemmat, jotka kaikin mahdollisin keinoin kannustavat lapsiaan, esikoispoikaansa Skyleriä ja sen jälkeen kuopustaan Blissiä, tavoittelemaan suurta kuuluisuutta.  Pieni ääni haluaa kuitenkin erikseen mainita, että isä Bruce ’Bix’ on niin oman egonsa, uransa ja naistensa lumoissa, että hän on osittain ulkona siitä, mitä Rampiken talossa, Ravens Crest Drivella, oikeasti tapahtuu, kun äiti Betsey Rampike, näkee kohtalon unensa, jossa Jumala lupaa siunata hänen Blissinsä kaikkien maailman kameroiden vangitseman perhosenkeveän nosteen kaikkien aikojen jääliukuun ja tätä kautta koko maailman tietoisuuteen rakkaan mamin avustaman – tietenkin. Tämän jälkeen on kuin valkohehkuinen mania kasvaisi äärettömyyksiin mitään keinoja kaihtamatta ja Jumalan nimeen toimien. Varjossa katselee ontuva pieni poika, Skyler, joka on ’mamille’ niin rakas, vaikka tästä ei tullutkaan mitään. Skyler on laitoksiin hylätty esikoinen, joka kirjoittaa muistelmiaan saadakseen vastauksia ja tätä kautta löytääkseen kadotetun itsensä.

Sisareni, rakkaani on sairaiden mielten mosaiikki, jonka hulluudessa lukijaa ei säästetä. Toki huomaavainen kirjailija auliisti lääkitsee lukijoitaan siinä missä tehokasvatettuja lapsiakin, sillä tarjolla on akupunktiohoitoa, kasvuhormoneja, Nixilia, Nilixia, Excelsiaa, Zomixia, pedikyyriä, rintojen täytettä, hammaskiskoja, Ritalinia, Dexedrinea, Excelsiaa, hammaskuorikoita…ja lopulta myös armahtava loppu, kuolema tai joku muu sellainen. Pääasia on saavutettu, kun suloisesta tähtipölyhiuksisesta Blissistä on tullut Amerikan historian kuuluisin kuusivuotias: Mitä se haittaa, että tämä kuusivuotias on kuollut, sillä kuuluisuus on arvo, jolla ei ole hintaa. Lukija voi olla toista mieltä ja kärsii käsittämättömästä Entfremdungsgefühlista sekä päänsärystä. Onneksi on vahvat kipulääkkeet, mutta niidenkin lävitse sattuu. Tuntuu siltä, että Oates on halunnut kirjoittaa ulos kaiken lasten tehovalmennuksesta ja on siinä takuulla tehnyt uraauurtavaa jälkeä. Maailman kaksi-kolme-neljävuotiaat tehovalmennettavat kiittävät toivoen tämän viestin saavuttavan heidän vanhempansa, mutta Joyce Carol Oates on näyttänyt ennenkin, että mikä riittää muille, rankka tarina, ei riitä hänelle: Oates on uudistanut romaanin rakenteen!

Ikinä, ikinä, milloinkaan en ole nähnyt niin valtaisaa alaviitteiden määrää kuin Oatesin uusimmassa kirjassa. Ja ne ovat kirjan kannalta tärkeitä viitteitä. Niitä voi olla sivulla useitakin ja niiden mitta voi olla kokonainen sivu. Alaviitteiden fontti on erityispientä, mikä voi olla joillekin lukijoille hankalaa, mutta siitä kaikki selviävät, sillä kukaan ei jätä tätä kirjaa kesken! Ja sitten voi olla sivu, jolla on vain hyvin isofonttinen otsikko ja muutama sana sekä alaviite:

JOTAIN PAHAA

Skyler auta    minun sängyssä     jotain pahaa

Tämä arvoituksellinen pikku kappale on kaikki mitä jäi…nyt kun olen kokonaan lopettanut kaikki psykoaktiiviset lääkkeet.

Ja sitten: Osa kirjan sanoista on mustattu vahvasti piiloon. Lukija voi sitten sijoitella niihin kohtiin, mitä asiayhteydestä mieleen välähtää.

Osa sivuista on käsin kirjoitettuja kirjeitä, osa on kehystetty kuin jatketuilla marginaaliviivoilla: vangittu teksti?

Kirjan luvut on nimetty kiinnostavasti, tässä pieni makupala:

PUNAINEN MUSTESYDÄN, ”SEKSIKÄS” – ”VIETTELEVÄ” – ”SALAPERÄINEN, KAKSI MAMIA, RAMPA?, ”G.R.”, SATUILEVAT LAPSET,  KRAPULA-AAMU: KIRJAILIJA HALUAA PERUA PUHEENSA (?), ”KIR”, TAIVAAN LAHJA, ENTFREMDUNGSGEFÜHL…ja voin vakuuttaa, että kun Betsey perusti Taivaan lahja liikkeen, josta voi ostaa mitä ikinä keksii haluta, der Entfremdungsgefühl syveni. Se on nyt niin syvää, että joku, ehkä minä,  haamukirjoittaa: Tästä kirjasta kirjoitetaan lukuisia esseitä ja tutkielmia ympäri maailmaa. Tämä kirja ei ole kirjoitettu viihdyttämään, mutta kaikessa rajuudessaankin, se ottaa lukijansa. Tönäisee kuilun reunalta alas…

Vapaassa pudotuksessa voit lukea yhden Oatesin alaviitteistä, jossa hän lähestyy sinua, minua, meitä, lukijaansa:

Jos lukija on sietänyt tätä julkean ”poikkeavaa” kirjaa näin pitkälle, on todennäköistä että hän sen kirjoittajan lailla kärsii autismista ja hänen pitäisi ottaa, joskaan tämän kirjoittaja ei enää niin tee, viisisataa milligrammaa Claritania päivässä.

En ole koskaan ennen lukenut mitään tällaista, mutta kun luin Kosto:Rakkaustarina, minussa kävi aavistus. Samaa kuin Haudankaivajan tyttäressä tässä on piinaava jännitys aina viimeisille sivuille asti.

Näinkö valoa? Näin. Heitä oli kolme ja vain yhtä en paljasta: Elyot Grubbe ja pastori Bob Fluchaus. Pastorimme saa sielujemme paimenena...:

Epilogi

Minä en usko sinuun, Jumala. ’Jumala’ on paskakikkare ja Bob Fluchaus on luotu sen kuvaksi’ ja Jumala nauroi ja sanoi: ’Se mitä minä olen ei riipu sinun uskostasi, kusipää.'

RAKASTA MINUA TAI MINÄ KUOLEN

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Katri Sanna/Luettua  Paula  Karoliina Anna Elina Susa  Peikkoneito  Valkoinen kirahvi  Minna   Annika  Norkku  ja  Unni 

SYYSKIRJE ERÄÄNÄ SUNNUNTAINA

Hei!

Kultainen syyskuun sunnuntai on alkanut. Kaikki, mitä katson on kultaa, vaikka siellä saattaakin oikeasti olla vispipuuron väristä callunaa, kesänvihreää ruohoa, pilvikirsikkaa, joka ei ole vielä syysasussaan ja pieniä villiorvokkeja siellä täällä. Syysleimut mahtailevat tulenpunaisina ja malvat lopettelevat syötävän vaaleanpunaisina. Puraisen mehevää luumua, haukkaan kanelista omenaa, juon tätä aamua ja aukeavaa päivää. En pysty nyt muuhun...

Suuriruhtinatar Olga, rakas, ikäneitopunaturkkimme nauttii syyskuusta, kuten hoviväkensä. Hän ei muista enää kaivata lunta, sillä

hänen puutarhassaan liikkuu muitakin punaturkkeja ja kaiken huipuksi yksi niistä

syö hänen kupiltaan!  Sitähän Applehill's Thora ei voi kestää, joten illat menevät tarkassa vahdinpidossa.

Mikä harmi, että hoviväki viettää illat kuvaten muita punaturkkeja ja nyt mami on antanut jo yhdelle mustasukalle nimenkin: Reipastassu! Onneksi vain minä saan miljoona iltasuukkoa ja herkullisia erityisnameja. Ja vain minullE mami kuiskaa alati: Unforgettable♥

Pidän itseäni suhteellisen ahkerana kirjabloggaajana, mutta nyt en pysty, en pysty...syyskuu vie mennessään, tämä kaikki täällä. Palataan asiaan huomenna tai ylihuomenna. Menossa kirja, joka vaatii sulattelua, paljon sulattelua. Jotkut teistä tietävät, mitä polvelleni tapahtui viime vuoden lumityöviikolla, kun R. oli reissussa. Ihanaa puuterilunta satoi yötä päivää koko viikon, joten olin lumitöissä ensimmäisen kerran jo aamuvarhain ja lopetin keskiyöllä. Joku kiertoliike oli siinä mukana tuhat kertaa ja sitten seurasi ikäviä kuukausia. Nyt se on kuvattu, eikä ole mitään isoa, joten olen lähdössä R:n kanssa kiertämään rantapolkuja ja lopuksi aiomme kiivetä vuorta ylös. Saan kuulemma kiivetä vaikka maailman ympäri, mutta en saa laskeutua, joten silloinhan kulkuni on vain ylöspäin!

Iloista, kultaista syyskuun sunnuntaita teille kaikille♥

Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.

Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?

Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi,
väräjää sisälläni asti.

Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.

Syyskuu!

Love
Leena Lumi

VIISIKYMPPISINÄ

Sanotaan että viisikymppisinä
mies ja nainen käyvät
toistensa kaltaisiksi, jopa vaihtavat osia,
salavihkaa, toisiaan hipaisematta,
testosteronin musta Mercedes
ja estrogeenin pillunpinkki Cadillac
alkavat hyytyä moottoriteillä
ja tapahtuu omituisia -
kuljettajat vaihtuvat,
seksin jälkeen nainen
pomppaa ylös sängystä ja ilmoittaa:
makuuhuoneen seinä on kaadettava
se on häirinnyt häntä jo kymmenen vuotta,
ei, kaksikymmentä vuotta, koko avioliiton ajan
ja se on pantava nurin NYT.
Mies ei ole enää kiinnittänyt huomiota
seiniin tai lattioihin, hän ei jaksaisi
kaivaa esiin sahaa ja vasaraa,
johan talo on kertaalleen rakennettu, talli lämmitetty
mustalle ja punaiselle autolle,
lapset kasvatettu, työnnetty maailmalle
olisi aikaa ja kohtuullista levätä hetki rauhassa,
toinen kainalossa.

Mutta viisikymppisenä nainen
alkaa puhua verisen pihvin, mallasviskin
v a s t a a n s a n o m a t t o m a l l a  äänellä,
raivo hänessä, repiä, rikkoa, hajottaa,
kiskoa jokainen naula ulos,
ja mies huokaa ja kääntää kylkeä,
hänelle riittäisi yhteinen pesä,
ruusutapetit ja päiväpeitot,
hän ei ymmärrä miksi juuri tänään
miksi juuri tuo seinä
miksi juuri nyt.
Viisikymppisenä miehen alakulo
on oven narinaa, naisen raivo
teräviä kulmia, tikkuja, maniaa,
viime viikolla mies osti hatun
peittämään hiusrajan
vääjämätöntä nousua,
nainen puolestaan hankki
raipan ja stilettikorkoiset nahkasaappaat.

- Heli Slunga -
Orjan kirja (WSOY 2012)
kuva Gustav Klimt