Håkan Nesser: Sukujuhlat

Koko ilta oli ollut vaellusta kuoleman varjon maassa. Ja tasapainottelua; hän oli ollut sekuntien murto-osien päässä kohdasta, jossa hän olisi vain paiskonut lautaset, veitset ja haarukat menemään ja huutanut suoraa huutoa. Eikä kukaan ollut huomannut mitään. Äiti pieni sitä, äiti kulta tätä, ja nämä lämpimät lakat sinä teet paremmin kuin kukaan koko maailmassa, äiti. Ikään kuin pakastelakkojen lämmittämiseen olisi minkäänlaisia kykyjä tarvittu. Hän oli tarjoillut, kerännyt astioita, tiskannut, putkautellut ravintoaiheisia repliikkejä käsikirjoituksesta, joka oli niin vanha ja kulunut, ettei kukaan edes huomannut sen olevan teatteria. Hän oli kalastellut sielunsa syvyyksistä jotakin järkevää sanottavaa – etsinyt edes joitakin lämpimiä tunteita lapsiaan kohtaan (ja lapsenlapsia ja vävyjä) – mutta koukut olivat roikkuneet tyhjinä löysissä siimoissaan nieluaukon uumenissa.

Håkan Nesserin jännitysromaani Sukujuhlat (Människä utan hund, Tammi 2011, suomennos Saara Villa) alkaa joulukuun 18. päivästä, jolloin Rosemarie Wunderlich Hermansson herää minuuttia vaille kuusi pohtimaan elämäänsä. Hän on eläkkeellä oleva käsityön ja saksanopettaja. On hänen toinen päivänsä eläkeläisenä, viimeinen merkittävä elämänmuutos ennen kuolemaa, ja synkkyydenkin keskellä Rosemarien on suunniteltava perhepiirissä vietettäviä symtymäpäiväjuhlia. Hänen miehensä Karl-Erik, eläkkeellä oleva opettaja, täyttää 65 vuotta ja samana päivänä hänen toinen tyttärensä Ebba, viettää 40-vuotissyntymäpäiväänsä. Tilaisuus on vain läheisille ja tyttäret ovat kohta saapumassa perheineen. Mukaan on liittymässä myös perheen poika Robert, joka on onnistunut täydellisesti mustaamaan perheen maineen eräässä tosi-tv-ohjelmassa. Kaikki Rosemarien tyytymättömyys ei ole likikään Robertin syytä, ei edes likeltä liippaa, mutta niin vain hänen on jaksettava tämäkin näytös käydä läpi.

Luettuani Håkan Nesserin uusimman trillerin Carmine Streetin sokeat, päätin lukea jonkun hänen kirjoistaan ja päädyin Barbarotti -sarjan ensimmäiseen teokseen. Carmine Streetin sokeat on hyvin tyylipuhdasta psykologista jännitystä ja melkein samoilla linjoilla hän on ollut jo aloittaessaan riksokonstaapeli Gunnar Barbarottista kertovaa sarjaansa. Oikeastaan vain sillä erolla, että kirjailija on väistämättä kehittynyt tiivistyksessä eikä pääosassa ole enää poliisi. Tosin Sukujuhlissakin Gunnar tulee juttuun mukaan vasta varsin myöhään ja toisekseen, kerrankin poliisi, joka ei tärkeile poliisien operatiivisilla toimilla. Tarinan focus on perhe, josta voitaisiin sanoa ehkä maailman kuuluisimmat perhettä koskevat sanat eli ensimmäinen virke Leo Tolstoin Anna Kareninasta:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Rosemarien ja Karl-Erikin perhe on salaa onneton niin monin tavoin, että kun kauniit kulissit repeävät, kun ensin on saanut sekä sääliä, kärsiä ja arvostella kutakin perheenjäsentä tarpeeksi, tilalle astuu ymmärrys sille, miksi tästä sukujuhlasta piti seurata tragedia. Miksi tästä perhetarinasta tuli jännitysromaani. Miksi perheellä ei voinut olla onnellista loppua ja miksi tarinan ratkaisu saa miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta.

Oivoi, nyt olisin lukenut yhtä putkea koko Barbarotti-sarjan, mutta kirjastomme on kiinni elokuun alkuun. Mistä minä saatoin tietää, että tässä on juuri sellaista vievää suvikirjamaisuutta, jota olisin juuri nyt kaivannut. Kokonaan toinen juttu saisi nyt lentää luokseni jostain...

Tunne, joka hänessä hitaasti kasvoi, oli sekä tuttu että äärettömän outo. Se kohosi pisteestä jossakin vatsan ja rintakehän välillä, ehkä palleasta, se laajeni hitaasti, suurimmalta osaltaan ylöspäin, niin hänestä tuntui, ja muutti kaiken tiellään tuhkaksi. Sisäinen roihu, tai kuolio, jota vastaan ei voinut taistella, vaan odottaa sen tuloa ja hyväksyä.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Sade ja ruusut, sade ja ruusut...Hesarin lukua ja Juhannusta!

Ristinummiruusu on villiruusumme, joka valloittaa suurilla yksinkertaisilla kukillaan.

Kuvaan sitä mieluiten suvisaateessa, kuten tänään.

Ristinummiruusu leviää, joten olemme antaneet sille suuren tilan green housen vierestä.

Juhannusruusuja on monta, mutta niistä yksikään ei ole niin suuri pensas kuin on ristinummi.

Juhannusruusun tuoksu on Suomen suvea.

Sydänsuven lumivalkeaa...

Vaatimattomuuden lumoa.

Juhannusta pisaroilla.

Hesarin lukua villakoiralla eli Dina on todellakin sylikoira♥

'Kohta levitän siipeni...'

Lumoavaa sydänsuven juhlaa kaikille tasapuolisesti♥

Leena Lumi

Being Happy

Paratiisi

Juhannusruokaa herkullisesti ja helposti

En tiedä, mitä te nyt teette, mutta minä laadin ruokasuunnitelmaa huomisesta juhannuksen yli. Nuoret saapuvat huomenna ja syömme silloin hyvin. Keskiviikkona he jo starttaavat festareille ja koiruuudet jäävät meille, syömme silloinkin hyvin. Laitan muutaman vinkin, joita voitte soveltaa sekä salaatteja, joita voi valmistaa vaikka grillatun kalan tai lihan oheen. Ja voihan valmistaa ruokaisan salaatin, jonka kanssa vaikka uunituoretta patonkia.

Uusien perunoiden aika on alkanut ja niitähän ei viitsi liian vähää keittää, joten antaa mennä vain, sillä ylijääneistä perunoista saa todella herkullisen perunasalaatin helposti eli perunasalaatti uusista perunoista. Tässä parsan ja limettigraavatun siian kera.

Zarzuela eli katalonialainen kala-äyriäispata on herkkua ja valmistuu niin grillissä, jossa on keittosysteemi kuin keittössä ja kulkeutuu siitä terassille:

Tässä muistaakseni Jaelin kuvaamana...

Ilonan kevätsalaatti käy jo ateriasta.

Grilliruokaa - lehtipihvit, veneperunat ja tomaattisalsa tulee tuhdimpaan nälkään.

Kantarelli-pinaattifrittata on erinomainen brunssi!

Graavisiikatartar, mätismetana ja mummonkurkut ovat loistava alkupala paitsi joulupöytään myös sydänsuven juhlaamme juhannukseen.

Katkarapusalaatti - helposti ja herkullisesti on blogini eniten luettu ruokaresepti. Tämän teen huomenna uusien perunoiden ja grillatun merilohen oheen. Täysi ateria tästä tulee ilman perunoita ja kalaakin, lisäämällä tarjoiluun uunituoretta patonkia.

Caprese ja grillivartaat on suven klassikko. Vartaisiin voi laittaa mitä ikinä mielikuvitus keksii. Tässä kanaa ja paprikoita, mutta toisen puolen vartaista voisi laittaa vaikka kirsikkatomaateilla. Kanamarinadin voi keksiä itse tai kokeilla vaikapa Santa Marian Marinade for chicken. Tässä ei tarvitse tuntea syövänsä liian tuhdisti tai rasvaista, sillä

caprese eli tomaatti-mozzarellasalaatti on maailman terveellisin salaatti. Syömällä tätä pari kertaa viikossa voi välttyä korkelata kolestrolilta. Jos laiskottaa tai haluaa vaihtelua, voi välillä valmistaa tomaattisalsaa, jonka ohje täällä

Täytetyt herkkusienet on monen herkku.

Grillattuja ohuita kanafileitä, capresea ja salaattia, jossa persikoita, sinihomejuustoa ja rapeaa jääsalaattia. Rucolaakin voi lisätä ja/tai viinirypäleitä.

Munakoisorullat on ehdoton kasvisherkku ja kuva kertoo kaikea: Meidän piti kuvata ruoka, mutta maistoimme ja sitten se olikin jo tässä pisteessä, kun joku, ehkä Jael huomasi, että ruokaa ei ole kuvattu:) Tämä on niin herkkua, niin herkkua, mutta vasta seuraavana päivänä! Tässä ohjeessa on sisällä toinen munakoiso-ohje, jonka syömme heti, rullat jätämme vetäytymään yön yli.

Melonisalaatti on helteisen päivän iltaherkku. Nautimme tätä viime suvena ystäväni kanssa Sen Yhden Paikan viinipihalla ja ohje oli helppo tuoda kotiterassillekin. Minä söin katkaravuilla, ystäväni parmankinkulla. Oikeastaan tämän nimi pitäisi olla kolmen melonin salaatti.

Letut mansikoilla on suven jälkkäri. Jäätelö on myös aina hyvä jälkiruoka.

Nyt sitä voisi jollekin tulla mieleen, että eikö ikinä makkaraa? Kyllä, mutta ei ole tullut mieleen kuvata. Lumimies grillaa toisinaan bratwurstit, oikein kunnon saksalaiset, ja niiden kanssa on punajuuri-piparjuurisalaattia ja/tai perunasalaattia. Sitten on graavia merisiikaa ja uusia perunoita. Ihan vain silliä ja uusia perunoita. Ja mansikoita ilman mitää kermavaahtoja...

Täällä me sitten nautimme grilliherkkuja omassa pesässämme vielä villiviinin jo punertuessa. Jos viileä yllättää fleecepusakat vain päälle ja huovat ympärille. Eikä pieni sadekaan haittaa, tuo vain tunnelmaa.

Ulkoruokinnassa on ihaninta olla!!!

Guten Appetit!

Lupasin esitellä teille Nanson Yuyu -jokapaikanmekkoni suvella, mutta...

Lupasin esitellä teille Nanson Yuyu -jokapaikanmekkoni suvella, mutta nyt on vasemmassa jalassa polven yläpuolella leikkausjuttu, jossa vieläkin tikit yli viikon ja sen jälkeenkin arpi varmaan näkyy jonkin aikaa. Niinpä päätin olla edelleen vähän arktinen malli, mutta nyt saatte tyytyä kasvokuviin ja mekkoa näkyy vain vähän. Ensimmäiset kuvauksethan tehtiin -25 asteen pakkasessa, tänään suloisessa vesisateessa...

Tässä minä yli viikon pakkolevon rasittamana. Mikään ei ole niin raskasta kuin olla kärsivällinen ja paikoillaan ja pyytää toista aina nostamaan jotain tms.

Ostin Yuyu-tunikamekkoja kaksi ja vielä kolmannen pyynnöstä ystävälle Saksaan. Mekko toimii. Ei ollut liian lyhyt edes plastiikkakirurgin vastaanotolle. Ja siis jos katsotte talvikuvat, tämä on myös liivihame, tunika tai pikku juhliin sopiva mekko: Niin moni asia riippuu asusteista. Tähän sopivat myös mustat niittibootsit ja niittikoristeltu iltalaukku. Nyt suvella hyvin mukava pitää ja olenkin säästelemättä käyttänyt...toista.

Katse tulevaan. Jotain tähyilen, en vain vielä tiedä mitä.

Bis Morgen!

Leena Lumi

Michael Ondaatje: Divisadero

Olen lukenut yötä. Sen tuoksu on korianteri, basilika ja minttu. Sen muisto on seepianvärinen kuva, jonka keskellä sininen pöytä. Suurten puiden alla kulkee mies. Hän hyväilee soittajan sormillaan naista kuin kitaraa. Aria laulaa. Kaskaiden yössä hevosten nukkuvat varjot. Marie-Neigen lyhdyn okranvärinen valo lähestyy. Heinä kahisee. ”Missä sinun keltainen mekkosi on?” Savun ja yön tuoksua. Runoilija katoaa luoliin. Vankkurit vaeltavat maasta toiseen. Arian laulu sekoittaa ajat ja ihmiset. Kitaran soinnut piirtävät kuvia heistä. Särkyvän lasin helähdyksiä. Verta. Taivaalla ei tähteäkään. Kuka ui öisellä joella? Olen juonut yötä.

Michael Ondaatjen Divisadero (Divisadero, Otava 2008, suomennos Juhani Lindholm) oli odottamaton kohtaaminen. Katsoin kirjan kantta, luin takakannesta: ”Olin kuusitoistavuotias, kun matkustin etelään isääni pakoon, sisälläni Coopin sydän.” Oma sydämeni jätti lyönnin väliin ja katsoin tuleviin öihin, joissa minä ja Divisadero...Tarina tarinassa, ajanvirrat toisiinsa sekoittuneina, mutta niin helposti tavoitettavina. Sillä ensin ovat Anna, Claire ja Coop. Ja Annan isä, joka on leski. Claire ontuu, koska hänellä on ollut polio. Isä ottaa Clairen Annalle siskoksi. Orpo Coop tulee kasvatiksi. Isälle avuksi tilan töihin. He elävät ’70-luvun Kaliforniassa, mutta jotenkin he ovat jo osa yötä. He ovat osa ajattomuutta. Tapahtuu tragedia ja Anna pakenee vanhalle mantereelle. Hänestä tulee kirjallisuudentutkija Ranskan maaseudulle. Siellä hän päätyy asumaan tutkimuskohteensa runoilija Lucien Seguran aikanaan asuttamaan kartanoon. Coopista tulee uhkapeluri ja maankiertäjä. Clairesta avustaja oikeusaputoimistoon, mutta viikonloppuisin hän palasi muutamaksi tunniksi tapaamaan isäänsä ennen kuin ratsasti kukkuloille, laukkasi kuutamoisia polkuja ja ui virroissa.

Alku on edellä kerrottua ja sitten tulevat vankkurit joissa perhe kärryillä. Tähän vaiheeseen asti luin kirjaa osin kuin jotain Jayne Anne Phillipsiä tai Ann-Marie MacDonaldia, eikä kumpikaan lopulta kokonaan kadonnut tunnetilastani, mutta luin myös kuin Dumasin Kolmea muskettisoturia eli Coopin rahapelit ja se kiertolaisuus ja kaikki, mitä siinä tapahtui. Yhtä jännittävää! Siinä missä hevosten kavioiden jäljiltä jäi heikkapölyä ilmaan, se oli kuin sumutusta, sillä Ondaatje vie lukijaa ja totisesti yllättää. Minut useammankin kerran. Tietenkin ihastuin Clairen ja Annan tarinaan. Siihen miten he kasvoivat yhdessä, mutta miten erilaisia he olivat. Villi ja uhkarohkea hevostyttö Claire sai ehkä kaiken purettua hevosiinsa ja kiitolaukkaansa, mutta miten Anna koki heidät:

”Sikiökautinen kaksonen saattaa pahaa tarkoittamatta sulattaa toisen kaksosen itseensä ja säilyttää omassa ruumissaan jonkin irtonaisen jäänteen toisen kaksosen reisiluusta. (Eloon jäänyt kaksonen kasvaa sitten aikuiseksi, mutta reisiluu jää sikiökautisen mittaiseksi.” Näin kirjoitti Annie Dillard, tuo ihmeiden ihme. Olen salakuljettanut itseni pois siitä, kuka ja mikä ennen olin. Mutta olenko minä meidän perheemme tarinassa eloon jäänyt kaksonen? Vai onko se Claire.

Kumpi on se, jonka kehitys katkaistiin?

Sanomattakin on selvää, että Anna, jolla on orvon historiantaju ja rakkaus historiaan, kiehtoi minua loputtomasti. Keskityin häneen niin paljon, että läsnäoloni söi hänet. Liukenin toiseen tarinaan. Vai oliko se kolmas. Tai kolme. Tai talo Démussa. Vai olinko seuraamassa, miten kolme ihmistä yritti hukata entisiä minuuksiaan hinnalla millä hyvänsä vain huomatakseen, että monenlaista voi paeta, vaan ei itseään. Jäin ihailemaan Annaa, joka jatkoi elämäänsä paneutuen intohimoisesti tutkimustyöhönsä vain sulautuakseen osaksi tutkimuskohdettaan Lucien Seguraa. Samalla tarinaan kuin Annan uuden asuinmaan kautta tihkuu sitä ranskalaisuutta, jonka tähden aina ranskalaisen teoksen luettuani, ihmettelen antaumustani ranskalaisuudelle, sillä eihän se ole minä.  Muistan kuitenkin miten eräänä kesänä luin Philippe Claudelin Harmaat sielut ja heti perään Varjojen Raportin, sillä en vain voinut muuta. Entäs sitten de Viganin Yötä ei voi vastustaa? Tai Camille?Aivan selvää on, että olen nyt lukenut välähdyksiä, sirpaleita, kiertolaisuutta, magiaa, runoa...ja ennen kaikkea loistavan teoksen, jonka suomentajalla on täytynyt olla sielussaan runoa ja yötä.  Lucienin ja Marie-Neigen eroottinen kohtaaminen on kuin juovuttava ranskalainen maalaisviini tai ilta, joka jo juo yötä...

Hän työnsi lasiovet auki ja käveli yöhön niin että kylmyys täytti hänen paitansa. Hän näki kukkulan rinteessä valaistun ikkunaneliön. Kahden maalaistalon välillä kulki jännitetty köysi, ja sen alla aukeni kuilu.

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Viime vuonna kirjoitin että "Helmiorapihlaja kaunehin on ja..."

Viime vuonna kirjoitin, että Helmiorapihlaja kaunehin on...ja olen edelleen samaa mieltä, vaikka suvet eivät ole siskoja keskenään. Nämä kuvat on otettu eilen ja tänään ja

on vasta kesäkuun 15. päivä! Kukissa on selvää kypsyyttä, jota ei vielä viime vuonna tähän aikaan ollut näköpiirissä.

Tässä viime vuonna juhannuksen jälkeisellä viikolla kuvattuna tämä ja

tämä sekä

tämä, josta on tullut nyt suurennos ja taulu niin siskolle kuin äidille ja minulle. Kaikilla meillä on puutarhassamme helmiorapihlajia!

Nyt taas jo tämän illan otos.

Olen huomannut, että kukkatertut ovat nyt parissa viikossa alkaneet saavuttaa kaivattua hempeää roosaa.

Kukkaterttuja on molemmissa puissa 5-6 kuten viime suvenakin, mutta puut ovat kyllä kasvaneet korkeutta ja tukevoituneet, joten helpomman talven jälkeen olisi ollut varmasti suloisia, runsaasti kerrottuja kukkaterttuja useampiakin.

Tämä on siis helmiorapihlaja 'Toba', jonka vyöhykkeet ovat I-IV (V). Istutimme tällaiset kummallekin puolelle sisääntuloa, mutta toinen on syvemmällä mongolianvaahteroiden suojassa.

Kirjallisella rintamalla luen nyt neljää kirjaa, joka taitaa olla oma ennätykseni. On uutuuksia ja sitten kävin kirjastossa ja tein suvilöytöjä. Viides noudetaan huomenna (katso oikea palkki!). Otan illalla kirjan mielialan mukaan ja nehän nyt ovat olleet oikukkaat kuin kevätsää, sillä olin pienessä operaatiossa ja nyt en sitten saa pariin viikkoon tehdä muuta kuin lukea ja nauttia eli kai olen sitten saikulla. Kiva kun ei saa edes hikoilla eli jos sitä sadetta ei ala kuulumaan, Lumimies on lujilla. No, ei hän kuitenkaan kitke...Puutarhaunelmien lumoissa tajusin juuri, että juhannus on jo ensi viikolla: Mihin ajalla on kiire?

Puutarhaterveisin Leena Lumin puutarhasta

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

”Kuuden jalan syvyydessä

Päivänkoitto pysäyttää kaksi sokeaa matoa.

Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan

Muuttavat sitten suuntaansa ja kohtaavat toisensa sattumalta.”

Håkan Nesserin jännitysromaani Carmine Streetin sokeat (Maskarna pä Carmine Street, Tammi 2016, suomennos Aleksi Milonoff) tuli minulle palauttavaksi välipalaksi vaikuttavan kotimaisen romaanin jälkeen. Ei ollut mitään ennakko-odotuksia, sillä en ole ikinä lukenut yhtäkään ruotsalaisen Nesserin aiempaa trilleriä tai muuta teosta. Siis helppo lähtö puhtaalta pöydältä ja runo madoistakin muuttui suorastaan maagiseksi tarinaksi.  Nesserin teos on rikosromaani, joka kertoo kirjailija Erik Steinbeckistä ja hänen kuvataiteilijavaimostaan Winniestä, jotka ovat olleet avioliitossa seitsemän vuotta. Heidän neljävuotias tyttärensä Sarah on kadonnut seitsemäntoista kuukautta aiemmin eikä heillä ole muita johtolankoja kuin Winnien etiäiset ja unet. Pariskunta etääntyy toisistaan huimaa vauhtia, mutta he eivät ole vielä luopuneet toivosta. Voidakseen työskennellä ja unohtaa he päättävät muuttaa New Yorkiin, jolloin

New Yorkiin saapui neljä täyttä matkalaukkua ja kaksi tyhjää sydäntä.

Carmine Streetin sokeat oli paljon parempi kuin odotinkaan. Tarinan kertoja on Erik, jolloin muistin heti  John Wainwrightin Umpikujan, jossa ehkä epäluottettavin kertoja ikinä, mutta onko Erik Steinbeck John Duxburyn kaltainen patologinen valehtelija vai ei...Erik kertoo tarinaa hyvin kiinnostavasti avaten lukijalle pariskunnan tapaamisen, jossa käy hyvin pian ilmi, että he molemmat ovat tahoillaan ja täysin samanaikaisesti kirjoittaneet runon ’kaksi sokeaa matoa’. Kumpikin oli kirjoittanut säkeensä toukokuussa ja vuosia myöhemmin Sarah katoaa kotipihaltaan toukokuuun viidentenä päivänä. Ikkunasta katsovan Erikin verkkokalvoille jää vain kuva vihreästä Audista...Verkkokalvot on tässä tärkeä sana, sillä madothan viittaavat sokeuteen, joka voi olla sekä kuvannollista että todellista. Yllättäen Erik saa kirjansa lukutilaisuudessa lyhyehkön sokeuskohtauksen, mutta selviää osaamalla tekstinsä ulkoa.  Tästä muodostuvat kuitenkin kirjan teemat: sokeat, madot, Winnie. Ja kaiken aikaa tietysti Sarah, sillä Winnie on aivan varma, että Sarah on elossa.

Mitä kiihkeämmin Erik rakentaa tapahtumien palapeliä, sitä enemmän hän on hukassa. Sitä enemmän hän on sokea mato maan alla. Erikin tarina vie lukijaa ja täytyy kiitellä Håkan Nesseriä, että trilleri on paljon, paljon enemmän psykologinen kuin väkivaltainen. Tapahtumat keriytyvät auki siihen tyyliin, että ennalta-arvattavuus ei tuhoa lukunautintoa. Erik tekee päätelmiään ja lukija jännittää mukana. Pian käy selväksi, että Yhdysvaltoihin muutto ei ollutkaan sattumaa...Ja kuka on Ursula Fischer?

Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat on niin hyvä, että suosittelen tätä heille, jotka pitävät psykologisista jännäreistä vailla väkivaltamässäilyä ja runsasta poliisitoimintaa. Ripaus magiaa toi mieleeni jopa Johan Theoronin dekkarit. Ehdottomasti lukunautinto!

”Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan?”

Missä palavat elämäni liekit? Missä ne ovat palaneet?

Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.

*****

Tästä kirjan ovat  lisäkseni lukeneet ainakin Krista  Susa  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  ja Jenni/Kirjakirppu  Tuijata. Kulttuuripohdintoja

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Luna esittelee: Nurmikosta kukkaniityksi

"Niin monta nannaa kuin tulee kuvaa, niin mami sanoi!" Tässä nyt yritän kummikoiruutemme Lunan kanssa esitellä etupihaamme, jossa ei enää ruohonleikkuri jyrryytä. Kuvasta ja kuvista löytyy ainakin akileijaa, puna-ailakkia, metsäkurjenpolvea, ojakellukkaa, lehtosinilatvaa, niittyleinikkiä...kellokukat ja päivänkakkarat ovat vasta aukeamassa. Digitaliksia odotellaan. Lunan takana myös iiriksiä, päivänliljoja, lupiineja ja todella mielettömästi metsäkurjenpolve kaikissa väreissä, mutta vähän huonosti näkyvät, sillä takana on yksi puutarhamme monista rinteistä, joten siinä pudotusta lehtoon päin.

Takana siis lehtomme, jota rajaa pitkällä sivulla kuusiaita.

"Eikö tämä poseeraaminen voisi jo loppua..."

Tästä saa havaintoa, missä olemme eli toinen vanhoista ja suurista syyshortensioista näkyy vasemmalla. Lunasta oikealla on sisääntulossa helmiorapihlaja. Ja koko tähän niittysysteemiin on niin tälle kuin vastapuolelle istutettu kymmenen pussia tummanpunaista silkkiunikkoa, jotka viime vuonna kukkivat vielä lokakuussa!

"Oooh, vielä tämä viimeinen kaikkein vetoavin katseeni, jonka on pakko tehota..." Voi miten helppoa oli esitellä tämä koiruuden kanssa kuin mennä taas tuonne maahan makaamaan ja sitten huomata, että koko niitty näyttää kuvissa vain sekasotkulta. "Luna, hyvä tyttö, vapaa. Tule ottamaan nannaa, anna pusu, pus, pus♥

Puutarhaterveisin Leena Lumin puutarhasta Leena&Luna

Heinäkuu 2019 ja etuihan nurmikko syyshortensioiden puolelta on kaukana nurmikosta eli kasvaa ihan tihuna luonnonkukkia. Sormustinkukan vasemmalla puolella näkyy äidiltä saatu purppuraheisiangervo Amber Jubilee, jonka istutin toisen ikivanhan syyshortensian tyhjiä, rouheisia alaoksia somistamaan. Pensaan lehdet vaihtavat väriä....